Lataa PDF - Sitra

Tv on vaikuttanut myös ihmisten käyttäytymiseen. Kun suomalaiset esimerkiksi vuonna
1995 juhlivat ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta, malli oli saatu suoraan
maailmalta. Televisiosta oli nähty, miten urheiluvoittoja oli tapana maailmalla juhlistaa.
(Virtapohja 1996.)
Yksi tv:n mahdollisista vaikutuksista on niin sanottujen mediapaniikkien lisääntyminen.
Mediapaniikilla tarkoitetaan yleensä aihetta, jossa maailma ja turvallisuutemme on
jollakin tavoin uhattuna ja joka saa todellista riskiä selvästi suuremman näkyvyyden
mediassa (A. Kantola 1996). Yksi tunnetuimmista tapauksista viime vuosilta oli
pernaruttokohu syksyllä 2001 (E. Kantola 2001). Elävällä kuvalla on emotionaalista
voimaa, jota television uhka-uutisissa on opittu taiten käyttämään kaupallisiin
tarkoituksiin.
Television vaikutus ei kuitenkaan ole ollut yksiselitteisesti sellainen, että muut viestimet
olisivat vain seuranneet ja sopeutuneet voimakkaimman median kehitykseen;
esimerkiksi sanomalehdistö on pyrkinyt jatkuvasti muuttamaan sisältöään niin, että
lukija tuntisi saavansa jotakin muuta kuin edellisen illan tv-uutisten painetun toisinnon.
Mielipideaineisto, kommentit ja taustat – joissa tv on heikoimmillaan – ovat pitkällä
aikavälillä olleet sanomalehtien toimivin vastaus television haasteeseen.
Politiikan journalismin muutos
Suomalainen journalismi on kasvanut poliittisesti motivoiduista (sanomalehdistö) tai
poliittisesti hallinnoiduista (Yleisradio) instituutioista. Vielä 1980-luvun alussa
Yleisradiossa vallitsi eräänlainen puolueiden keskeinen läänitysjärjestelmä ja
merkittävällä osalla sanomalehtiä oli kiinteämpi tai muodollisempi puolueside. Näiden
siteiden katkeaminen tai höltyminen on johtanut selvään sisältöjen muutoksen ja myös
politiikan journalismin nopeahkoon muutokseen (Löytömäki 1998). Yhtäältä
esimerkiksi maakuntalehdistö on yrittänyt laventaa yleisöään ja välttää puoluepoliittista
leimautumista neutralisoimalla sekä uutisten että mielipideaineiston poliittista sisältöä.
Toisaalta varsinainen politiikan journalismi on alkanut rakentaa politiikan kuvaa entistä
voimakkaammin henkilöiden ja ilmiöiden kautta. Politiikan raskaaksi ja ikäväksi
koettuja puolia aletaan karttaa mediassa ja korostaa sen sijaan siihen liittyvää vallan
saavuttamisen ja menettämisen dramaattisuutta.
Maria-Kaisa Aulan haastattelututkimuksen mukaan poliitikkojen ja politiikan
toimittajien välisten suhteiden murros ajoittuu 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen.
Politiikan toimittajista tuli aiempaa kriittisempiä, ja he ottivat enemmän etäisyyttä
poliitikkoihin. Kyse oli myös toimittajasukupolven vaihdoksesta, kriittisimmät
toimittajat olivat alle 40-vuotiaita. Politiikan journalismin kannalta selviä käännekohtia
olivat Leif Salmenin ja Pekka Oksalan vetämät vaalitentit vuosina 1983 ja 1987. Näitä
pidettiin uuden, kriittisen journalismin perusesimerkkeinä. Samaan aikaan toimittajien
oma osallistuminen politiikkaan ja myös ”poliittinen asianajo” väheni. Kaikki tämä
merkitsi suomalaisen politiikan journalismin ”länsimaistumista”. (Aula 1991, 113−133.)
Myös Helsingin Sanomien politiikan toimittajien kollektiivinimimerkin suojissa
julkaisema Tamminiemen pesänjakajat -pamfletti (1981) oli tärkeä suunnannäyttäjä. Se
aloitti uuden poliittisen journalismin tyylin, jossa politiikka nähtiin korostetusti