Lataa PDF - Sitra

iippumaton journalistinen tiedonhankinta ja tiedon oleellisuuden arviointi. 1990-luvun
kuluessa voimistui entisestään ajatus siitä, että journalistista todellisuutta rakennettaessa
yleisön mieltymykset ovat ainoa mahdollinen valintojen ja esitystavan kriteeri;
journalismin ei tule olla peruskoulu, vaan tavaratalo, jossa on tarjolla kaikkea
maksavien asiakkaiden kysymää informaatiota (Heikkilä 2001, Heinonen 1995).
Nykyisin esimerkiksi lehtitalojen sisällön kehittämisen yksi keskeinen voima ovat eri
yleisösegmenttejä luotaavat tutkimukset, joita 1980-luvun alussa olisi todennäköisesti
pidetty journalistien ammattikunnan keskuudessa sangen epäilyttävinä (Suhonen 2002).
Voidaan olettaa, ettei asiakaskeskeisen ajattelun tulo toimittajan arkista työtä ohjaavaksi
voimaksi ole ollut vailla vaikutuksia siihen, miten toimittaja jäsentää maailmaa. Samalla
tavoin sivistyksellisten ja aatteellisten motiivien katoaminen mediayritysten toiminnasta
(voittoa on tietysti ollut lupa tehdä kaikkina aikoina) on tuskin voinut olla näkymättä
siinä työkulttuurissa, jossa toimittaja elää. Toimituksen ja markkinoinnin välisen ns.
palomuurin periaate (mainosmyynti ei saa vaikuttaa toimituksellisiin ratkaisuihin) ei ole
koskaan käytännössä ollut täydellinen, mutta 1990-luvun kuluessa usko siihen on
vaarassa murentua myös ihanteen tasolla (Harju 2002). Huoli ei tosin ole uusi (ks. esim.
Lehtola 1987, 35).
Lama pienensi levikkejä
1990-luvun alkupuolen lama nopeutti, syvensi ja aloitti jopa kokonaan uusia
kehityskulkuja suomalaisessa joukkoviestinnässä.
Suomen joukkoviestinnän liikevaihto viisinkertaistui 1950-luvulta vuoteen 1990.
Erityisen nopeaa kasvu oli 1980-luvulla. Suomalaisen mediamaiseman suurin
murroskohta ajoittui 1990-luvun alkuvuosiin. Vuodesta 1990 vuoteen 1992
kokonaisliikevaihto putosi yli miljardi markkaa; kymmenkunta poliittista kakkoslehteä
sekä yksi merkittävä valtakunnallinen päivälehti (Uusi Suomi) lakkasivat ilmestymästä.
Pahimpina lamavuosina joukkoviestinten mainonta väheni noin neljänneksellä. Laman
vaikutuksen näkee selvästi sekä sanomalehtien lukumäärän kehityksestä että
sanomalehtien kokonaislevikin muutoksesta (ks. kuvio 1). Sanomalehtien yhteislevikki
supistui 1990-luvulla lähes 20 %. Osa levikin laskusta oli tahallista kannattamattoman
levikin karsimista; etenkin suuret alueelliset päivälehdet olivat 1980-luvun
loppuvuosina laajentaneet levikkialuettaan tappioista piittaamatta. Vuoden 1990 jälkeen
sanomalehdet ovat siirtyneet laskevien levikkilukujen aikakauteen, joka on muualla
Länsi-Euroopassa ollut hallitseva trendi jo pidempään. Tosin yksittäisiä poikkeuksia on
ollut etenkin 1990-luvun loppupuolella. Parhaiten lamavuosista selvisivät
paikallislehdistö, iltapäivälehdet sekä aikakauslehdet. Vuoden 1990 liikevaihdon tasolle
joukkoviestinnän ala pääsi vasta 1997, vuonna 1998 liikevaihto oli 19,3 miljardia
markkaa. Joukkoviestinnän osuus Suomen bruttokansantuotteesta on ollut viimeisten
kahden vuosikymmenen aikana noin kolmen prosentin tuntumassa. (Aslama & Kivikuru
2002, 31; E. Hujanen 2002, 47–51; Joukkoviestimet 1998, 2000; Sauri & Picard 2001,
22, 33.)
Kansainvälisesti verrattuna painetun viestinnän osuus on ollut Suomessa
poikkeuksellisen vahva (kolme neljännestä koko viestintäteollisuuden liikevaihdosta).