Lataa PDF - Sitra

paljolti on yhteiskunnallista toimintaa koskevaa informaatiota, sen pitkän aikavälin etu
on uudistuva yhteiskunta, jossa yhteiskunnallisen informaation kysyntä on suurta.
Käsitys joukkoviestinnän vaikutuksista yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin on
mahdollista jäsentää myös seuraavien painotusten avulla. Ensinnäkin joukkoviestinnän
instituutiot ovat intentionaalisia yhteiskunnallisia vaikuttajia, joilla on omat
tavoitteensa ja päämääränsä. Omistajien, sidosryhmien, päätoimittajien ja toimittajien
ratkaisut vaikuttavat siihen, millaiseksi maailmaa konstruoidaan journalismissa ja
millaisia identifioitumis- tai käyttäytymisehdotuksia se yleisölle tekee. Esimerkiksi
Helsingin Sanomilla on ollut Suomen ulkopolitiikkaa koskevissa kysymyksissä
tietoinen ja mahdollisesti myös maan ratkaisuihin vaikuttanut kanta. Samanlaisen
esimerkin tarjoavat monet maakunnalliset sanomalehdet ja niiden kanta aluekehityksen
kannalta keskeisiin hankkeisiin (J. Hujanen 2000). 1990-luvun laman aikana, erityisesti
vuodesta 1993 lähtien monet maakuntalehdet tekivät tietoisen päätöksen ”toivon
politiikasta”: uutiset konkursseista ja työttömyyden kasvusta vedettiin journalistisesti
alas ja entistä enemmän huomiota suunnattiin syntyviin uusiin yrityksiin ja
työpaikkoihin. Tavoitteena oli ruokkia alueellisesti ihmisten tulevaisuudenuskoa,
investointeja ja kulutusta ja kääntää samalla myös lehtien omaa asemaa vakavasti
uhannut taloudellinen tilanne parempaan suuntaan (Moring 2000).
Toiseksi voidaan painottaa enemmän journalismin organisaatioon, työtapoihin ja
esitystapoihin vakiintuneita konventioita, jotka tuottavat tietynlaisia esityksiä
todellisuudesta ja myös tietynlaisia asemia yleisölle. Esimerkiksi tv-uutisiin luotu
väkevä todellisuusvaikutelma, vaikutelma ikkunasta todellisuuteen, saattaa kätkeä sen
moniportaisen merkityksellistämisen prosessin, jonka tulosta uutiset lopulta ovat, ja
samalla estyy myös vastaanottajan aktiivinen mahdollisuus purkaa ja arvioida
ideologisia sisältöjä. Konventioiden kautta voidaan ajatella rakentuvan
luonnollistunutta, itsestään selvää ja vaihtoehdotonta todellisuutta, joka ei kysy eikä
kaipaa uutta ja joka passivoi vastaanottajansa. Seija Ridellin (1998, 328) sanoin: ”tvuutiset
(…) ei[vät] nykyisellään edistä ihmisten yhteiskunnallista toimintakykyä vaan
pikemmin tuottaa ja ylläpitää heidän julkista avuttomuuttaan – kokemusta
yhteiskunnallisia asioita koskevasta puheoikeudettomuudesta ja -kyvyttömyydestä”.
Aiemmin on kiinnitetty huomiota mm. siihen, että yleisön ja toimittajien näkemys
journalismin suhteesta totuudellisuuteen on varsin erilainen: yleisön edustajat saattavat
odottaa, että journalismi kuvaa totuudellisesti erilaisia yhteiskunnallisia asiaintiloja
(kuten vaikkapa talouden tilannetta), kun taas journalisti saattaa rajoittaa vastuunsa ja
kompetenssin alueensa siihen, että hän siteeraa oikein tästä asiantilasta julkisuuteen
annettuja lausuntoja (kuten ekonomistien, poliitikkojen tai yritysjohtajien kannanottoja
taloudesta) (Tuchman 1978). Kriittistä huomiota on kohdistettu myös siihen tapaan,
jolla journalismi luo vuoropuhelua julkisuuden toimijoiden välille tai kuinka aktiivisesti
se itse kysyy ja kyseenalaistaa julkisuuteen tuotuja lausumia (esim. Pietilä &
Sondermann 1994).
Kolmanneksi on mahdollista kiinnittää huomiota myös median toimintalogiikan ja
kulttuurisen vaikutuksen laajempiin seurauksiin. Silloin puhutaan sellaisista asioista
kuten myyteistä ja ideologiasta tai yhteiskunnallisen toiminnan mediavälitteisyyden
kasvusta. Yhteiskunnan ”medioitumisella” tarkoitetaan tavallisesti eri organisaatioille
asettuvaa pakkoa sovittaa oma toimintansa siitä julkisuuteen representaatioita välittävän
median tiedonkeruu- ja esitystaparutiinien ehtoihin. Esimerkiksi politiikan toimijoiden