Lataa PDF - Sitra

27
hyvinvointiyhteiskunnan turvaamiseen. Selontekoon osallistui tälläkin kertaa laaja joukko
suomalaisia asiantuntijoita. Tarkasteltavina olivat erityisesti alueiden väestö-, tuotanto- ja
työllisyysnäkymät. Lähtökohtana oli monilla mittareilla tarkasteltuna yhä ilmeisemmäksi
käyvä alueellisen kehityksen kasvava epätasapaino esimerkiksi tuotannon keskittymisessä,
johon yhdistyi väestön ikärakenteen kehitys. Selonteko linjasi, että myös tulevaisuudessa
koko Suomi on pidettävä asuttuna ja toiminnallisten järjestelmien piirissä. Painotettiin
alueiden ongelmien ja tarpeiden erilaisuutta ja sitä, että eriytynyttä ja kohdistettua
aluepolitiikkaa tarvitaan jatkossa yhä enemmän.
Tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä Suomen menestymisen ehtona esitettiin se, että
työssäkäyntiaste saataisiin nostettua 80 prosenttiin. Samalla todettiin, että keskeinen keino
tähän tavoitteeseen pääsemiseksi on koulutuksen lisääminen ja osaamisen kehittäminen.
Tavoitteeksi asetettiin alueellisesti ja sosiaalisesti ehyt Suomi. Tämän nähtiin toteutuvan vain
siinä tapauksessa, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallia pyritään jatkossa kehittämään
sellaiseen suuntaan, että sen keskeiset positiiviset piirteet voidaan säilyttää. Katsottiin myös,
että korkea kokonaisverotuksen aste ei ole sellaisenaan este maan kilpailukyvylle.
Tulevaisuusselonteko linjasi, että seuraavien viidentoista vuoden aikana Suomen tulisi
sitoutua yhä vahvemmin ”inhimillisen pääoman yhteiskuntapolitiikkaan” (mt., 38).
Eräs keskeinen kysymys liittyen edellä mainittuihin selontekoihin on se, missä määrin ne
ovat vaikuttaneet toteutettuun politiikkaan. Haastateltavien arvion mukaan suurin merkitys
on ollut ”Suomi ja Euroopan tulevaisuus” -raportilla, jossa tuotiin ensimmäisen kerran
vahvemmin esiin ajatus, jonka mukaan Suomen tulisi pyrkiä EU:n kehityksessä
ydinvaltioiden joukkoon. Haastateltavat myös arvioivat, että ”tasapainoisen kehityksen
Suomi” -raportti on vaikuttanut vahvasti mm. nykyisen hallituksen ohjelmaan esimerkiksi
tietoyhteiskunnan alueellisen kehittymisen osalta.
Laajemmin ottaen haastateltavat katsoivat, että koko valtioneuvoston ja eduskunnan 1990-
luvulla vahvasti lanseeraama tulevaisuustyö oli pitkälti ns. luovan tuhon vaikusta joka
puolestaan periytyi 1980-luvun ”iloisista vuosista”. Samalla, kun 1990-luvun alun kriisi oli
merkkinä siitä, että oltiin tultu harjoitetun politiikan umpikujaan, se toimi myös uuden alkuun
panijana. Kriisi siis toimi eräänlaisena ratkaisuna, jonka avulla päästiin umpikujasta.
Haastattelemani ekonomistit totesivat hyvin selkeästi, että vielä 1990-luvun alussa kukaan
päätöksentekijä ei uskonut varoituksen sanoja, jotka liittyivät silloiseen kehitykseen.