Lataa PDF - Sitra

13
ei ollut oikeastaan paljonkaan tekemistä pitkäjänteisen ja toimintaa ohjaavan
suunnittelun kanssa, joka olisi ottanut laajemmin huomioon eri sektorien arviot. Kun
ei siis ollut toimivaa markkinataloutta, talouden liberalisointiin suhtauduttiin 1980-
luvun loppua kohden erittäin myönteisesti, vaikka jo ennen normien muutostakin oli
keksitty runsas määrä keinoja kiertää valuuttasäännöstelyä. Tuolloinen
valuuttakurssijärjestelmä sopi huonosti yhteen vapautuvien pääomaliikkeiden,
koronmuodostuksen ja rahoitusmarkkinoiden kanssa. Mutta ennen kaikkea muutosten
rinnalle ei syntynyt kokonaisvaltaista politiikkaa ohjaamaan näitä prosesseja. Niinpä
esimerkiksi kelluvaa kurssia ei ymmärretty ottaa käyttöön ennen viimeistä
nousukautta vuosina 1986-1987. Vaikka tällainen manööveri tunnettiinkin
oppikirjoista ja kokemuksista muualla maailmassa (esim. Australia, Uusi-Seelanti), ei
siihen uskallettu lähteä. Ongelma oli siinä, että ”vanhasta taloudesta” oli jäänteenä
paljon ”saavutettuja etuja” ja näin status quon ylläpitämiseen oli paljon paineita.
Elettiin jo uudenlaisessa taloudessa, mutta markkinoiden liberalisoinnin vaikutuksia
ei osattu ennakoida.
(3) Kolmas syy huonoon ennakoimiseen 1980-luvulla oli haastateltavien mielestä se, että,
kuten eräs haastateltava sanoi, ”kaikki toimivat niin kuin pitikin”.
Toimintaympäristön muutoksessa olisi tarvittu institutionaalisia ja toimintatapojen
muutoksia, joita ei koskaan tullut, koska tällaisten muutosten tarpeellisuutta ei
ymmärretty. Vaikka virkamiehet ja yksiköt tekivät juuri ne työt, jotka heille oli lakien
ja asetusten mukaan määrätty, tulevan laman ennakoimisessa epäonnistuttiin. Tosin
jotkut, kuten Paavo Lipponen, olivat jo 1980-luvun puolivälin jälkeen ennakoineet
merkittäviä muutoksia talouden rakenteessa ja toimintatavoissa (Lipponen 1986).
(4) Neljäs syy liittyi sosiaalivaltion kehitykseen. Suomessa oli lamaan asti, erityisesti
1970-luvun alusta lähtien, toteutettu määrätietoisesti edistyksellistä
hyvinvointivaltiopolitiikkaa (ks. esim. Hellsten 1990). 1980-luvun lopulle tultaessa
hyvinvointivaltion järjestelmät olivat paisuneet huomattavasti, eräiden haastateltujen
arvioiden mukaan liikaakin. Pääsääntöisesti tälläkään sektorilla ei kuitenkaan pystytty
ennakoimaan lamaa, vaan sosiaalisektorille odotettiin päinvastoin kasvavaa
työvoimapulaa. Enemmänkin keskusteltiin siitä, onko erään tyyppinen
hyvinvointivaltio saavuttanut päätepisteensä ja mihin sosiaaliturvajärjestelmän
kehitystä tulisi seuraavaksi suunnata. Eräs merkittävä seuraus lamasta kuitenkin oli
se, että hyvinvointivaltio menetti suosituimmuusasemansa ja sitä alettiin pitämään
jopa syypäänä lamaan. Virkailijoista ja ”sosiaalitantoista” tuli yhtäkkiä kansalaisten