Lataa PDF - Sitra

27
karjankasvatukseen. Tunnistamattomiksi muuttuneista ruokatavaroista on yritetty tällaisilla
keinoilla tehdä tunnistettavia ja tunnustettuja. Osin tässä on ilmeisesti onnistuttukin, ei kuitenkaan
ilman valtion aktiivisia toimia. Markkinoiden kuluttajapoliittinen sääntely on saanut niiden
vaikutuksesta aikaisempaa merkittävämmän aseman. Kuluttajapoliittisista elimistä on sen
seurauksena tullut korosteisesti hyväksyttyjä riskienkäsittelyinstituutioita, jotka toimivat mm.
ruokamme nuhteettomuuden vakuuksina erilaisten kotimaisuusmerkintöjen ja vastaavien
toimenpiteiden ohella (ks. Ilmonen & Jokinen 2002, 116-126; Kjaernes 1999, 265-284).
Ympäristöliikehdinnän neljäs vaihe ei kuitenkaan ole saanut pelkästään myönteistä huomiota
osakseen. Jos eläin- ja ihmisoikeuskysymykset ovat olleet neljännen aallon erilaisia soluja yhdistävä
kattoteema, niille on ollut yhteistä myös vahva modernisaatiomuotojen kritiikki. Se on pitkälti ollut
1970-luvun taistolaisliikkeen tavoin totaalista luonteeltaan. Mikään yhteiskunnallinen instituutio ei
ole saanut niiden siunausta. E. Konttinen ja J. Peltokoski toteavat kirjassaan Ympäristöliikehdinnän
neljäs aalto: ”koska modernin yhteiskunnan instituutiot…noudattivat tuhon koneiston logiikkaa,
tulee niitä vastustaa ja hylätä niiden edustama toiminnan malli” (2004, 171). Vastustus on lähtenyt
luonto- ja ympäristöajattelusta, ekosentrismistä, antroposentrismiä (”ihmisimperialismia”) vastaan
sekä laajentunut kapitalistisen markkinatalouden, erityisesti sen globaalin muodon kritiikiksi,
valtiovastaisuudeksi ja epäluuloksi puolueita kohtaan, jotka nähdään yhteiskuntakoneiston
kuuliaisina osina (mt. 2004, 168; Lundbom & Rinne 2003, 194). Tästä on seurannut luonnollisesti
se, että ympäristöliikkeen erilliset solut ovat hylänneet puoluemuotoisen, parlamentaarisen
toiminnan, ja tähdentäneet omaehtoista poliittista toimintaa. Se on suuntautunut etupäässä
julkisuuden hankkimiseen erilaisten aktioiden avulla.
Aktiot suuntautuvat sellaisia käytäntöjä vastaan, joita pidetään epätoivottavina (kuten
turkistarhaus). Toimintamallia kutsutaan ekotaasiksi. Sen mukaan voidaan valikoidusti vahingoittaa
muiden omaisuutta halutun päämäärän, toivotun julkisuuden, saavuttamiseksi (Konttinen &
Peltokoski 2004, 171). Tarkoituksena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja herättää se
puolustamaan eläinten oikeuksia. Iskut ovatkin saaneet valtavasti julkisuutta. Se on kuitenkin
kääntynyt ekotaasin tekijöitä vastaan kahdestakin syystä. Ensinnäkin he ovat poikenneet
suomalaisten liikkeiden perinteisestä tavasta kunnioittaa vierasta omaisuutta. Äärimmäisin julkisuus
leimaakin eläinaktivistit suorastaan rikollisiksi (P. Juppi 2003, 170-172, 141-180; Lundbom &
Rinne 2003, 194). Toiseksi heidän tekojensa perustelun ovat osoittautuneet vähintäänkin ontuviksi.
Niinpä heidät esitetäänkin julkisuudessa luonnosta vieraantuneina, naiiveina ja hyväosaisina
kaupunkilaisnuorina, jotka eivät ymmärrä sen paremmin maaseudun elinehtoja kuin eläimiäkään, tai