Lataa PDF - Sitra

13
ponnistamalla kansalaiset ja kansalaisuutta vailla olevat voivat edistää pyrkimyksiään, koskivatpa
ne ympäristön tilaa, yksityisautoilua tai demokratian vahvistamista (ks. Castoriadis 1987, 44; Joas
H 1993, 154-171). Hahmotustapaan sisältyy toki toinenkin puoli. Kansalaisyhteiskunta voidaan
ymmärtää myös puskurina, työelämän ja julkisuuden paineille, paikkana, johon voi vetäytyä syrjään
”pahalta maailmalta” (Keane 1998, 41-46). Sen suomaa turvaa ei kuitenkaan pidä liioitella.
Kun ymmärrän kansalaisyhteiskunnan kuvatulla tavalla, pyrin välttämään kahta asiaa. Ensinnäkään
en voi pitää annettuna sitä, että kansalaisyhteiskunta on moraalisesti hyveellisempi kuin jokin muu
yhteiskunnan alue. Vaikka mm. G. W. F. Hegel piti juuri kansalaisyhteiskuntaa ja erityisesti sen
ydinsolua, perhettä, siveellisyyden ja eettisyyden (Sitlichkeit) maaperänä (1973, 129-131), ei tule
antautua harhakuvitelmalle, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta on sosiaalisen harmonian alue. Ei
edes kansalaisyhteiskunnan sydän, perhe, ole välttämättä sellainen. Perheväkivalta on osoittautunut
oletettuakin laajemmaksi ilmiöksi (HS 25.2.2004). Yhdistykset toimivat usein vastoin
demokraattisia periaatteitaan ja painostavat jäseniään yhdenmukaisuutteen ajattelussaan jne.
Toiseksi kansalaisyhteiskunta edustaa käsitteenä yksikköä, mutta se ei ole yksi, vaan
moninaisuuden edustaja. Tässä mielessä kansalaisyhteiskunnalla ei ole mitään yhtä olemusta. Sen
tähden sitä ei voi myöskään palauttaa yhteen toimintaperiaatteeseen. Se ei ole sen paremmin
oikeudenmukaisuuden, ”rationaalisen argumentaation” (Habermas), ”yksilön kunnioittamisen”
(Hall) kuin ”moraalisen” (Seligman) tai ”rationaalisen yksilönkään” (Becker) ”paikka” (ks. myös
Keane 1998, 50-54). Eikä se ole ”paikka” lainkaan, vaan pikemminkin ”tilat”, joissa voi vallita
samanaikaisesti monia eri toimintaperiaatteita. Kun seuraavassa tarkennan tutkimustehtävääni,
pyrin ottamaan nämä kaksi lähtökohtaa huomioon.
Koska kansalaisyhteiskunta ei muodosta mitään yhtenäistä sektoria, se ei myöskään reagoi
yhtenäisellä tavalla sen paremmin taloudellisiin (esim. uudet työelämän organisoinnin tavat),
poliittisiin (esim. integraatio EU:hun), sosiaalisiin (esim. maassamuutto) kuin teknologiskulttuurisiinkaan
muutoksiin (esim. uusien kommunikaatiovälineiden luomat uudet
kommunikaatiomahdollisuudet). Kansalaisyhteiskuntaa lävistävät trendit saattavat tästä syystä olla
yhtä hyvin toisistaan riippuvaisia ja samalla keskenään ristiriitaisia kuin erillisiä ja silti toisiaan
tukeviakin. Tästä syystä on hankalaa saada yhtenäistä kuvaa siitä, missä määrin jotkut 1990-luvulla
kansalaisyhteiskunnassa toteutuneet, hyvin dramaattisetkin muutokset Suomessa ovat
kokonaisuudessaan joko tukemassa tai murentamassa yhteiskunnallista uudistumiskykyä ja
taloudellista menestystä.