Lataa PDF - Sitra

Kunnallishallinto tuottaa Suomessa valtaosan julkisista palveluista, mutta valtio on
pääosin vastannut niiden rahoittamisesta ja palveluperiaatteiden määrittelystä. Keskeiset
julkiset palvelujärjestelmät luotiin 1970- ja 1980-luvulla. Järjestelmien taustalla ollut
konsepti oli aikanaan toimiva ja se tuotti hyviä tuloksia. Uudet palvelujärjestelmät
rakennettiin yksityiskohtaisten suunnittelujärjestelmien avulla, sillä valtio rahoitti
pääosan palveluista. 1990-luvun laman oloissa valtio supisti julkisia menoja ja siirsi
rahoitusvastuuta kunnille, lisäsi kuntien itsehallintoa ja vastuuta julkisten
hyvinvointipalvelujen järjestämisestä. Hajauttamisen ensi huuman kadottua kunnat
huomasivat jääneensä yksin hoitamaan tehtävänsä. Kaikilla kunnilla ei ole ollut varoja
hankkia riittävää palveluosaamisen asiantuntemusta. Tunteenomainen suhtautuminen
kuntaidentiteettiin ei välttämättä ole suhteessa käytettävissä oleviin voimavaroihin.
Siirtyminen pois keskitetystä suunnittelu- ja budjettiohjauksesta ei ole toiminut odotetulla
tavalla myöskään valtion kannalta. Kunnallisen itsehallinnon ja palvelujen
valtiosääntökytkennän johdosta valtio ei ole kyennyt korjaamaan tehtyjä virheitä. Valtion
tehostamistoimet ja tuottavuushankkeet ulottuvat vain pieneen osaan julkisia palveluita.
Virheiden myöntäminen on aina vaikeata.
Liitteessä esitettävä taulukko kuvaa julkisen sektorin henkilöstön pitkän linjan kehitystä.
Kun kunnallishallinnon henkilöstö on lisääntynyt vuoden 1975 255 000:sta 2000-luvun
runsaaseen 420 000:een, on valtionhallinnon henkilöstö tänä aikana vähentynyt 188
000:sta runsaaseen 120 000:een. Luvut kuvaavat kehitystä, jossa hyvinvointipoliittiset
tehtävät ovat siirtyneet pääosin kuntien toimeenpanovastuulle. Valtio osallistuu
palvelujen kustannuksiin nykyisin pienemmällä osuudella kuin 1970- ja 1980-luvulla.
Valtionavut kunnille ovat vuonna 2004 voin 17,6 % valtion tulo- ja menoarvion
loppusummasta. Valtionapujen osuus kuntien peruspalvelumenoista on noin 34 %. 1980-
luvulla valtio maksoi näistä vielä yli puolet. Peruspalvelujen rahoitusrakenteessa on
1990-luvulla tapahtunut suuria muutoksia. Valtionapujen osuus kuntien rahoituksessa on
merkittävästi supistunut ja vastaavasti verotulojen merkitys kasvanut. Valtio on joutunut
leikkaamaan valtionosuuksia merkittävästi. Leikkausten mittaluokasta kertoo se, että
nykyinen taso on reaalisesti noin 15 % 1990-luvun alun tasoa alempi. Vastaavana aikana
80