Lataa PDF - Sitra

Pääosa julkisista palveluista on määrätty kuntien vastuulle, mutta rahoitus tulee valtion
budjetista. Kun 1960-luvun hyvinvointivaltiollisessa päätöksentekojärjestelmässä julkisia
menoja tarkasteltiin kansantalouden kasvun, julkisen talouden tasapainon ja
suhdannevaihteluiden mukaisesti kokonaistaloudelliselta kannalta, valtio ei rajoittanut
kuntien ohjausta pelkästään hyvinvointipalvelujen sisällöllisiin näkökohtiin, vaan otti
mukaan kansantalouden tasapainon ja taloudellisen kasvun kriteerit. Kuntien itsehallinto
jäi heikoksi ja muodolliseksi.
2.2 Julkisen hallinnon uudistaminen
2.2.1 Perinteinen hallintomalli
Julkinen hallinto kuuluu yhteiskunnan hitaasti muuttuviin instituutioihin. Erityisesti
Suomessa on korostettu hallinnon lainalaisuutta ja juridista säätelyä. Suomalaisen
julkisen hallinnon toiminta- ja rakennemallin keskeiset piirteet hyvinvointivaltion kauden
päättyessä 1980-luvun lopulla ovat tiivistettävissä seuraavasti:
Julkisen sektorin rakenne, toimintaperiaatteet sekä virkamiehistön asema ja roolit olivat
kehittyneet pienten, inkrementaalisten muutosten kautta. Hallinnon toimintaperiaatteet ja
organisaatiomallit olivat yhdistelmä juridisia oppeja ja laajan hyvinvointivaltion tarpeita
palvelevia modernin organisaatioteorian ja hallintotieteen määrittämiä periaatteita
(Temmes 1994, 40-43). Näin hallinnossa painotettiin samaan aikaan yhtäältä
oikeusturvaa, hallinnon lainalaisuutta, kollegista päätöksentekoa, virkamiesten vahvaa
työsuhdesuojaa, juridista koulutusvaatimusta ja kameralistista finanssihallintoa sekä
toisaalta tehokkuutta, taloudellisuutta, tuottavuutta, joustavuutta ja vaikuttavuutta.
Hyvinvointivaltion tarpeita palvelevat uudet linjaukset eivät korvanneet vakiintuneita
ajatusmalleja, vaan täydensivät niitä. Juridinen traditio säilytti johtavan asemansa
hallinnon teoreettisena perustana (ks. Mäenpää 1991). Markku Temmes (1994, 44)
kutsuu suomalaista hallintoajattelua keskitetyn ja hallinnollisen johtamisen traditioksi ja
byrokratiakulttuuriksi.
29