Lataa PDF - Sitra

äärivasemmisto käytti tilannetta hyväkseen ja pyrki valtaan ajaen syvällisiä
yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia. Presidentti Paasikivi painotti perustuslaillisten
muotojen seuraamista ja tukeutui perustuslain kirjaimelliseen tulkintaan. Taktiikka
onnistui. Suomen perustuslakeihin sisältyneiden määrävähemmistösäädösten ja
virkanimitysperusteiden tiukan tulkinnan avulla hän esti kommunistien muutosyritykset
ja varmisti poliittisen järjestelmän vakauden. Näin sodan päätös ei poliittisten
organisaatiorakenteiden ja päätöksentekokäytäntöjen tasolla tuonut radikaaleja
uudistuksia.
Paasikiven jälkeen presidentti Urho Kekkonen (1956-81) ei kyennyt pitkään aikaan
saavuttamaan Paasikiven auktoriteettia ja puoluerajat ylittävää poliittista hyväksyntää
(Suomi 1992; 1994). Uusien poliittisten voimasuhteiden vakiintuminen vei oman aikansa,
ja poliittista järjestelmää leimasi epävarmuus, joka kesti aina 1960-luvun lopulle saakka.
Vasta tuolloin presidentti Kekkonen kykeni saavuttamaan politiikan johdossa
samanlaisen aseman kuin presidentti Paasikivi. Tämän päivän perspektiivistä ja myös
tuon ajan valtiosäännön kannalta ongelmallista Paasikiven ja Kekkosen
hallitsemismallissa oli presidentin ylivallan perusta. Se ei tullut valtiosäännöstä vaan
maailmansodan jälkeen solmituista rauhansopimuksista eli kylmän sodan
voimatasapainosta ja presidentin ulkopolitiikan alalla saavuttamasta legitimiteetistä.
Hallitsemista leimaa aina epävakaus, jos sen legitimiteettipohja horjuu. Vaikka asiasta ei
tuolloin paljon julkisuudessa keskusteltu, ongelma tiedostettiin. Vallankäytön
legitimiteetin ongelmallisuudesta huolimatta presidentti Kekkonen ei pitäytynyt
presidentin vallan suppeaan tulkintaan, vaan ulotti vallankäyttönsä alueille, jonne sen ei
perustuslain mukaan olisi pitänyt mennä. Hän valvoi muun muassa lehdistön kirjoittelua,
vaikutti tulopoliittisten sopimusneuvottelujen tulokseen sekä osallistui jopa puolueiden
sisäisiin asioihin ja johtajavalintoihin. Hän piti itsellään johtovallan hallitusneuvotteluissa
sekä otti kantaa pääministerin ja keskeisten ministerien henkilövalintoihin. Puolueiden ja
henkilöiden hallitukseen pääsyn ratkaisivat presidentin mieltymykset ja Neuvostoliiton
luottamus. Presidentin johtoasema suuntasi suomalaista parlamentarismitulkintaa
presidentin johtovallan suuntaan. Järjestelmää on kutsuttu puolipresidiaaliseksi.
(Nousiainen 1980, 188-189, 197-200; 1988).
21