Lataa PDF - Sitra

Laman ongelmien ratkaisemiseksi Suomeen tuli paljon erilaisia uusia ajatuksia
julkisten palvelujen kehittämisestä. 1990-luvulla julkisen sektorin keskeinen toimintaajatus
on ollut tehostaminen ja tuloksellisuuden mittaaminen. Tehostamisen
tärkeimpänä tavoitteena on ollut pyrkimys voimavarojen tehokkaampaan käyttöön ja
sitä on toteutettu erilaisilla tulosjohtamisen menetelmillä, jotka tulivat Suomessa
julkisiin palveluihin erityisesti 1990-luvun laman ja säästöohjelmien vauhdittamana.
Palveluihin pyrittiin usein hakemaan lisää tehokkuutta myös esittämällä ratkaisuksi
erilaisia markkinamekanismeja kuten yksityistämistä, käyttäjämaksuja, käyttöseteleitä
tai kilpailuttamista.
Tehostaminen myös toi tuloksia julkisella sektorilla. Kansainvälisissä vertailuissa
esimerkiksi sosiaali- ja terveysmenojen osuus bruttokansantuotteesta laski
merkittävästi. Erityisesti leikkaukset vaikuttivat sosiaaliturvan rahoitukseen:
sosiaalimenojen arvioitiin olevan vuonna 2000 18.5 miljardia markkaa eli 8.5 %
alemmalla tasolla kuin ne olisivat olleet ilman leikkauksia (Heikkilä 1997, 30).
Lamassa sosiaalimenojen osuus valtion budjetista nousi korkeaksi nousseen
työttömyyden kurimuksessa normaalia suuremmaksi. Laman jälkeen sosiaalimenojen
ja julkisten menojen osuutta valtion taloudesta painettiin alaspäin laman aikaisesta 34
% huipusta vuoteen 1998 mennessä noin 27 % ja sen odotettiin putoavan 24 %
vuonna 2001. Tässä mielessä Suomi näytti valinneen selvästi esimerkiksi Ruotsista
poikkeavan linjan ja painuvan kohti eurooppalaista keskitasoa. (Julkunen 2001, 279.)
Lamavuodet näkyivät myös terveydenhuollossa siten, että terveysmenojen kasvu
taittui vuonna 1992 ja menot kääntyivät laskuun seuraavina vuosina. Samalla
palvelujen tuottaminen myös tehostui. Tuottavuus alkoi kohota sekä sairaaloissa että
terveyskeskuksissa (Kiander ym. 2001, 43). Esimerkiksi terveyskeskusten
kiinteähintaiset käyttömenot pienenivät viidenneksellä vuodesta 1991 vuoteen 1996.
(Julkunen 2001, 246.) Kustannusten hillitseminen lamavuosina oli niin tehokasta, että
1990-luvun lopulla terveydenhuoltomenojen osuus kansantuotteesta oli painettu
vuoden 1980 tasolle. Samalla se oli selkeästi alempi kuin EU- tai OECD-maiden
keskiarvo (Julkunen 2001, 247). Suomessa terveydenhuollon rahoitus onkin
poikennut muusta eurooppalaisesta kehityksestä. Vuodesta 1990 vuoteen 1997
kiinteähintaiset terveydenhuoltomenot asukasta kohden kasvoivat EU-maissa lähes 20
prosenttia, mutta Suomessa ne vähenivät noin 4 prosenttia. (Kiander ym. 2001, 42.)
25