Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
Pertti Ruha<br />
A <strong>Rightless</strong> <strong>Father</strong><br />
A FATHERLESS CHILD
ISBN 952-91-7976-6<br />
©copyright Pertti Ruha, Phone +358 40 77 56 303<br />
Kirja kerrallaan, Helsinki 2004
To my child<br />
To my own daughter<br />
And other children who have lost their fathers thanks to the acts<br />
of the authorities
Ecce homo
Part I: Events...........................................................................................11<br />
The Year 1991.........................................................................................11<br />
The Acquaintance............................................................................11<br />
The Year 1992.........................................................................................12<br />
The Birth..........................................................................................12<br />
My Statement of Paternity...............................................................14<br />
The Year 1993.........................................................................................15<br />
The First Agreement on Child Access, Made in the Social Centre. 15<br />
Vuosi 1994................................................................................................18<br />
Lapsi luokseni................................................................................18<br />
Vuosi 1995................................................................................................19<br />
Toinen tapaamissopimus sosiaalivirastossa...................................19<br />
Ensimmäinen hakemukseni käräjäoikeudelle..................................20<br />
Lastenvalvojan virkavirhe...............................................................21<br />
Riihimäen käräjäoikeus, Terttu Arajärvi.........................................22<br />
Kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle.........................................25<br />
Vuosi 1996................................................................................................26
Äidin asunnolla................................................................................26<br />
Vaasaan muutto...............................................................................26<br />
Vuosi 1997................................................................................................27<br />
Vaikeuksia.......................................................................................27<br />
Toinen hakemukseni käräjäoikeudelle...........................................29<br />
Lastenpsykiatri Esko Varilo ...........................................................29<br />
Väliaikaismääräys lapsen tapaamisista .........................................30<br />
Rikostutkintapyyntö lääkärinlausunnosta.......................................31<br />
Uusi sosiaalinen selvitys ................................................................32<br />
Tapaamiset Vaasan turvakodissa .................................................33<br />
Vuosi 1998................................................................................................34<br />
Ennen oikeuden pääkäsittelyä.........................................................34<br />
Pääkäsittely käräjillä......................................................................35<br />
Kouvolan hovioikeudessa................................................................37<br />
Vaasan sosiaalilautakunnan lausunnosta.......................................38<br />
Hallinnollinen kantelu vaasalaisista...............................................38<br />
Varilon lausunnon oikeusvaikutuksia..............................................40<br />
Turvakotitapailut jatkuivat..............................................................42<br />
Rikostutkintapyyntö Vaasan sosiaalilautakunnasta........................43<br />
Vuosi 1999................................................................................................44<br />
Kolmas hakemukseni käräjäoikeudelle..........................................44<br />
Vielä jaksamiani tapaamisia Vaasan turvakodissa.........................45<br />
Riihimäen sosiaalivirasto luopui.....................................................46
Rikosjuttu Esko Variloa vastaan vanheni .......................................48<br />
Oikeusmurhaa Vaasassa.................................................................49<br />
Vuosi 2000 ..............................................................................................51<br />
Ministeri Johannes Koskinen ja Pia-Liisa Heiliö...........................51<br />
Jaana Viinamäki .............................................................................53<br />
Vaasan hovioikeudessa....................................................................54<br />
Viimeiseksi aikomani lapseni tapaaminen......................................56<br />
Vuosi 2001................................................................................................56<br />
Viimeiset hallintokantelut, aina yhtä turhat....................................56<br />
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen...........................................59<br />
Neljäs hakemukseni käräjäoikeuteen ............................................59<br />
Vuosi 2002................................................................................................60<br />
Vahingonkorvauskanne ..................................................................60<br />
Vuosi 2003................................................................................................61<br />
Luopuminen.....................................................................................61<br />
Vuosi 2004................................................................................................63<br />
Isä ja lapsi, toisilleen muukalaiset..................................................63<br />
II Osa, pohdinta......................................................................................64<br />
Vanhemmuus ihmisoikeutena..........................................................64<br />
Isän oikeudettomuudesta lapsen isättömyys....................................67<br />
Häviäjät...........................................................................................68
Voittajat ..........................................................................................73<br />
Vastuulliset......................................................................................73<br />
Lapsioikeus kansantaloudessa - voi veronmaksajaa! ....................77<br />
Kootut loppusanani.........................................................................80<br />
Henkilöhakemisto...................................................................................86<br />
Julkiset oikeusasiakirjat.........................................................................88<br />
Muita oikeudellisia asiakirjoja..............................................................88<br />
Kirjoittamani ihmisoikeusvalitukset.....................................................90<br />
Prologue<br />
I have lost my child and parenthood against my will. It is known, that<br />
two of three non-custodial parents see their children too little, not at<br />
all or merely a few times a year. Are these parents so heartless they do<br />
not care to meet their children Single parents and their associations<br />
claim that single parents do allow the children and the other parents to<br />
have contacts with each others, but the real problem is that these others<br />
do not want to see their offspring! One answer may be found in<br />
this very personal true description of how different authorities annihilated<br />
the family relation between the father and the child. The main<br />
motive in their policy seems to be assuring they will keep their jobs. I<br />
have not fabricated anything; I have lived all this through. The persons<br />
are real, I do not use nick names. I also present the relevant public<br />
documents with their record numberings at the end of the book. In advance<br />
I want to thank everyone who is to read my book. Feel free to
make a contact with me.<br />
Pertti Ruha<br />
Part I: Events<br />
The Year 1991<br />
The Acquaintance<br />
I met the mother of my child in a dance restaurant on the March 9.<br />
Our slightly quarrelsome acquaintance began. She revealed suddenly<br />
at one intimate moment of June that she had never taken pills. Before<br />
this, she wanted to make sure I shall not get mad at her, if she confessed<br />
something to me. I would stay calm, I convinced. I had made<br />
up my mind: if this woman becomes pregnant, it is all right then! I<br />
was 33 already. In August she slammed at me that she has never<br />
claimed having taken pills.<br />
As early as in the autumn we both were ready to let the other one go.<br />
Nonetheless, the mother of my child had sensed that she may be pregnant.<br />
She took the pregnancy test on the 14 th October and heard of the<br />
result next day. I was invited by her to Helsinki to hear of it. She was<br />
in her 8 th month and was not able to hide her happiness.<br />
She began to snoop my ultimate intents in this relationship; she forced<br />
me to vow that I shall not now hit the road leaving her alone with the<br />
baby. That is, I should commit myself to a lifetime union with her at<br />
this early stage, for by no means she wanted to end up as a single
mother. Instead, she was prepared to get rid of the foetus to avoid such<br />
a fate.<br />
The very problem was that abortions are not granted on pregnancies<br />
after a set time limit. My decision to stay with her had to be made instantly.<br />
I gave my promise.<br />
We had breakfast peacefully on Wednesday morning till she released<br />
firmly and calmly: “We had a quarrel yesterday evening, if that happens<br />
one more time, I shall make such arrangements you will never<br />
see your child more. In that mission I shall be given support by my<br />
sister in law, they say she is a pretty good lawyer.”<br />
Naturally this took my breath away, but I managed to control myself,<br />
did not provoke the situation any worse.<br />
I do remember her words for the rest of my life. Also she remembers<br />
and is still living up to them. She has failed partly, although. With her<br />
this was merely a matter of announcing, nothing more. Never mind<br />
my feelings. We went on dating irregularly till the end of the year. I<br />
got to hear the same threat from time to time.<br />
The Year 1992<br />
The Birth<br />
She yearned to see the foetus and know its sex. She hoped for a girl<br />
but believed it will be a boy. We had already the names for a boy:<br />
Antti Henrik. My second Christian name is Henrik, Antti is both my<br />
brother’s and her brother’s name. We went to the maternal clinic of<br />
the HYKS, where the scanning was done. The little heart, tinier than a<br />
finger tip, was seen dark. It was beating loyally. She was a bit sad the<br />
sex of the foetus was not to be distinguished. A legal abortion was out<br />
of the question, the time was out.<br />
I insisted we must visit my relatives in Oulu, naturally she was against<br />
me. She agreed first when I threatened to leave her, if she will not fly<br />
there with me. Providing I pay for the tickets, she would give in.<br />
There was no other way out of the dilemma, and on these terms the<br />
visit was made.
I had begun to prepare her for single parenthood during the spring by<br />
telling her of my plans to get loose of her. This was to happen in August<br />
at the latest. I thought all this was chivalrous. I regarded it correct<br />
to assist her in caring for the baby right after the birth.<br />
I always emphasized these two: I would absolutely hold on to my<br />
child and I would have kept the mother, too, but I cannot alone sustain<br />
our relation by being submissive continuously. The woman replied, I<br />
should have told that earlier last autumn, in the ‘abortion time’, for<br />
she never wanted to become a single mother. Again a threat followed<br />
that she will not let me see my daughter. The brave chap that I am, I<br />
thought to myself: just go ahead bullying, the more reason I have to<br />
leave you! She even reminded me that she has never intended to invite<br />
me into the christening; she will arrange a closed occasion for her own<br />
relatives only. Such a nice person was she!<br />
Our baby, a girl child, came into the world through a caesarean on the<br />
Saturday 6 th of June at 12.48 o’clock. A section was used; the mother<br />
did not want to deliver in the natural way. I was now a double father.<br />
Firstly I had bred the child, but secondly had also rescued her, my becoming<br />
daughter, from being aborted. The mother planned having an<br />
abortion seriously. The birth of this little one was possible, since I had<br />
been her lifeguard for the very first four months of the pregnancy.<br />
I picked up the mother and the child from the hospital and transported<br />
them to their home, where I spent five days nursing the baby. That<br />
time brightened to me that it will not be in the best interest of the child<br />
to experience the quarrel of her parents daily. I decided to cut off never<br />
mind the consequences. She spent the mid-summer weekend at her<br />
cottage. Having returned home she got to hear from me I cannot cohabit<br />
with her. Her response was instant: at first tears, then an announcement<br />
that I have no access to my child.<br />
From this on, eventful hand wrestle in various forms began about the<br />
child access, which has never in fact ceased just as she had threatened<br />
at the very beginning, and which I was to see in the years to come.<br />
My father called me up and told that he and my sister are about to<br />
come to see the baby. They knew nothing of our break off. In my turn,<br />
I phoned to the mother and asked if it could be possible for my father<br />
to experience grand parenthood for the first time. She was positive.
My closest ones visited on the first Saturday of July. My father got to<br />
know about the real state of the things not until he had arrived after a<br />
long car drive. He realised at once his grand parenthood would be a<br />
fading dream only. In between the mother had merited herself by attending<br />
the child supervisor on the June 30. Her business was to forbid<br />
paternity inquest from this municipal authority. The child supervisor<br />
Mr Ahti Korhonen told me that later in the August. The mother<br />
was to receive child allowance from the municipality, but besides that<br />
she began to beg 1500 Marks monthly of me. (~500 USD now). This<br />
was the price to be paid for seeing the child, definitely all in cash and<br />
without a receipt. Pure extortion, I never paid.<br />
My Statement of Paternity<br />
I travelled to my relatives in Ostrobotnia in turn and returned from<br />
there on the last day of July. I phoned to her to inquiry how they are.<br />
The call did not surprise her; we were on terms with each other to be<br />
able to talk. I did not know before there is a civil servant in the community<br />
called ’child supervisor’. But I was to learn a lot more of the<br />
child law in the continuation.<br />
I booked time at the supervisor’s to make an account of paternity starting<br />
the process from this point. One of his questions embarrassed me<br />
particularly.<br />
- Can you proove you have slept with the mother of the child at the<br />
time of beget<br />
I was supposed to name persons who knew we have had a sexual relationship!<br />
Some days passed by, I called her up to tell her I visited the<br />
supervisor’s just to tell I am the father of this child. The woman began<br />
to shrill into the receiver half hysterically “what the devil have you<br />
gone to do” I explained “I shall hold on to my fatherhood, that’s the<br />
reason.” But I continued promising I shall draw back the given statement<br />
before the judge establishes the paternity, provided I may see my<br />
daughter. One phone call and the paternity statement was drawn out.<br />
The child supervisor Korhonen received the call laconically not at-
tempting to convert me. His indifference made me a bit restless at that<br />
moment, since also this baby girl had the right to a father. I got the answers<br />
later. The mother promised to allow the child access.<br />
Since I knew the law requires the child must be baptised within three<br />
months from the birth, I called to the Vigar of Riihimäki parish to get<br />
to know the names of my child and the date of christening. It was<br />
early autumn. I supposed my daughter might be A. E. which was confirmed<br />
by the Vigar. He committed malfeasance doing so. He did not<br />
reveal the christening date, but I got to know about it from another<br />
source: the day was August 16.<br />
I saw my daughter next time in October after begging the mother to let<br />
me meet her. I visited her appartement irregularly till the end of the<br />
year. In turn she begged for sex of me, which I was rather reluctant to.<br />
Sometimes I gave in to her initiatives. She was receiving the child benefit<br />
and the communal child support already. She claimed I had to<br />
pay 1200 (~400 USD now) Marks monthly and again without a receipt,<br />
which was a tie-in with the child access. Free passengers will<br />
not be tolerated, she argued. I had just finished my work, being unemployed<br />
that time; it was obvious I would not pay such a cut-throat<br />
price. She was relentless, now she dropped the price to 800 a month.<br />
My paternity was still not confirmed lawful. I was willing to pay first<br />
after the confirmation and by the consequent agreement of the child<br />
support. Therefore I marched to the child supervisor’s again to renew<br />
the paternity statement. She confessed me to be the father of our child<br />
with her confirmative signature on the 30 th of December. The child supervisor<br />
may have pressurized on her a bit.<br />
The Year 1993<br />
The First Agreement on Child Access, Made in the Social Centre<br />
I spent the Christmas time at my relatives’, returned home at the Epiphany.<br />
The mother arranged child accesses on her condition our sex<br />
life would go on. Once a quarrel rose, thereafter I had no contact with<br />
the child for a couple of months. I got hot and told her I would sue
her, if she will not make a litteral agreement on the child access in the<br />
family mediation.<br />
By the way, the mother had meanwhile been in constant phone and<br />
letter contact with my father in Oulu and she had invited my relatives<br />
to come to see my child. From this time on, she began to accuse me of<br />
leaving her and the baby alone. Therefore the child could hold contact<br />
with her paternal relatives passing me by, the child’s father. On the<br />
phone she wept to my dad that “Pertti is going to sue me…” My old<br />
man had it hard; he did not know how to be.<br />
We gathered in the premises of the child supervisor on the March 26.<br />
The mother was bitter: I had forced her to make an unpleasant choice<br />
of two authorities, the family mediation and the court. She started her<br />
normal hubbabubba generator and accused me of everything possible.<br />
Lost all hope I was about to leave the room and from a situation deadlocked<br />
saying I cannot take this any more. Sitting here is all vain, let<br />
us go into the court. Both the mother and Supervisor Ahti Korhonen<br />
grew anxious, they understood I was serious. Just any agreement<br />
should be accomplished and quick. I remember for the rest of my life<br />
how his sympathy for this poor mother was budding.<br />
- How often would you, mother, let this father see the child<br />
- Mm.... once ... mm ... a month.<br />
- And how long at each time<br />
- Mm ... hour, our hour would be adequate!<br />
The civil servant shrugged somewhat resigned. Korhonen had said he<br />
objects to Court litigating as an always bad solution. Any agreement<br />
done in the family mediation, just any, good or bad, would be better<br />
than a due Court decision. Korhonen did not write down any notes of<br />
our talks, a matter that was of importance two years later.<br />
I had consistently claimed that my visits should be connected to my<br />
karate exercises beginning at 19.30 o’clock on Tuesdays and<br />
Thursdays. I would come to Riihimäki, say, a couple of hours before<br />
the karate. I would not see the child in the weekends. This all was the<br />
proposal of mine, and objected to by her. My child was not one year<br />
old yet; would I want a trial in this early stage No, I did not. I signed<br />
the agreement, since I could later call for more access time. Thus I<br />
was granted visitation right of one hour from 18.30 to 19.30 on the
first Monday of each month at the mother’s – providing the day was<br />
not a holiday nor an eve of such a day. One hour in a month!<br />
The mother wanted to include a clause that a visit could be cancelled<br />
if my breath smelled of alcohol. I accepted this, for I had never been<br />
drunk on the visits. Among others, she tried to stick in the following<br />
extra rules:<br />
- Visit cancelled if my breath smells of garlic<br />
- Visit cancelled if I "bellow"<br />
These were terms I did not approve of. I felt the terms would easily<br />
develop into such forms that I and my daughter would not meet each<br />
other any more. Not to mention the power such clauses would give her<br />
to control and oppress me, which quality was and is still an inseparable<br />
part of her personality. I was not at all surpriced, when she little<br />
later hoped that I would arrive as early as two hours before the time<br />
agreed. Neither did I wonder that she did not hurry me up to leave<br />
when the time was out. Instead she wanted me to stay over the night.<br />
Just as before. Sometimes I fulfilled her wishes while we were living<br />
towards the Christmas.<br />
I moved from my lodging into a commodious appartement of a kitchen<br />
and two rooms. My scheme was to get the right to parent the<br />
child at my home, which was to happen within the next two years,<br />
nothing less than that. I could not imagine that time I have had my<br />
child in my place not one time by today, it is autumn 2004 now, when<br />
she is over 12 and I am writing this story. People who know me have<br />
neither been able to foresee this would be the result.<br />
The mother suddenly enrolled the baby into baby swimming on Saturdays<br />
and offered me an opportunity to join them. The condition was<br />
I had to come as early as on the Friday evening and I should stay for<br />
the night. I complied.<br />
She became open-minded, told me she have had dreams of me buying<br />
her an engagement ring. She dreamed of a second child, she revealed.<br />
The child recognized her father already, played with me indoors and<br />
outdoors. She learned to walk a bit earlier than to talk, her speech developed<br />
rapidly. Her talents did not go unnoticed by anybody. Later I
noticed her amazing long-time memory that is characteristic to my relatives<br />
on my father’s side.<br />
Vuosi 1994<br />
Lapsi luokseni<br />
Olin tehnyt töitä määrätietoisesti jo syksystä 1993 yrittäessäni<br />
taivutella äitiä lapsineen käymään luonani Hyvinkäällä. Perimmäinen<br />
tavoitteeni oli opettaa tyttö käymään luonani voidakseni olla isä tälle<br />
omassa elinpiirissäni. Äiti vastusti tätä viimeiseen, perusteilla ei ollut<br />
niin väliä. Tosisyy, ainoa lajissaan, oli jo varhain sitoa tytär äitiin<br />
itseensä, sillä äiti ei halunnut joutua tilanteeseen, jossa hän kilpailisi<br />
suosikkivanhemman asemasta kanssani. Elimme nyt niitä aikoja, että<br />
tyttöni oli selvästi yhä enemmän kiinnostunut isästään, mikä ei jäänyt<br />
äidiltä huomaamatta. Välimme pysyivät suhteellisesti ottaen melko<br />
hyvinä. Näin lastani joskus useita kertoja viikossa, toisinaan meni pari<br />
viikkoa näkemättä. Yövyin naisen luona muutaman kerran tämän<br />
vuoden aikana. Muistoihini on erityisesti jäänyt heinäkuinen viikonloppu<br />
lapseni äidin mökillä. Lapsi katsoi vierekkäin istuvia<br />
vanhempiaan ja hoki onnellisena hitaasti:<br />
- Isä ja äiti, isä ja äiti, äiti ja isä ...<br />
Äiti oli päättänyt rakentaa uuden mökin vanhan viereen. Lupauduin<br />
auttamaan perustustöissä. Maansiirtokone möykkäsi, möyrysi<br />
syksyisessä illassa, kun se siirsi kauhallaan paikalle tuotuja tiiliä.<br />
Kaksivuotias pelkäsi konetta, huusi, itki äänekkäästi, vaikka äiti piti<br />
häntä sylissään. Kokeilimme isän syliä. Lapsi lopetti huutamisen heti,<br />
vaikka kone liikkui vain parin metrin päässä meistä. Kuin isän tyttö<br />
ainakin, lapsi sai suuremman turvantunteen vahvemman,<br />
miehisemmän vanhemman sylissä.<br />
Setäni Reijo kävi elokuussa katsomassa lastani. Lapsi suhtautui<br />
häneen täysin luontevasti, näytti vaistonvaraisesti käsittävän Reijon<br />
sukulaisekseen. Siskoni Pirjo oli käynyt kesällä myös. Hän sattui<br />
olemaan asunnollani, kun nainen soitti ja tietysti kutsui siskoni kylään,<br />
mistä kunniasta tämä kieltäytyi. Siskoni sanoi minulle, että hän ei
halua nähdä lapseni äitiä, koska tämä yrittää hankaloittaa<br />
tapaamisiamme. Sukulaiseni kyselivät alituiseen, milloin tulen<br />
näyttämään lastani. Siihen oli pakko kertoa totuus, muuta en voinut.<br />
Lapseni kolmannen syntymäpäivän lähestyessä kävin taasen<br />
merkittävästi vihjailemaan tapaamisten laajentamisesta luonapitooikeuden<br />
suuntaan. Mielessäni oli totta kai lapseni vienti sukulaisiini,<br />
jotka ovat tyttönikin sukulaisia.<br />
Vuosi 1995<br />
Toinen tapaamissopimus sosiaalivirastossa<br />
Vanhemmuuteni oli ollut lapseni äidin hallinnoitavissa, minkä asiaintilan<br />
piti nyt muuttua. Nainen käytti asuntonsa reviiriedun hyväkseen<br />
komennellen, joskus huutaen minulle. Nälvien ja arvostellen. Hän<br />
huvitteli arvostelemalla vaatteitani, saamaani kasvatusta, valkosipulinsyöntiäni,<br />
koulutustani ( DI ) ja syyllistämällä minua työttömyydestäni.<br />
Hän antoi ymmärtää, että leski- isältäni on haureutta elää<br />
uudessa suhteessa leskinaisen kanssa. Tätä en voinut sietää.<br />
Nainen suhtautui olankohautuksella luonapitoasiaan, ei viitsinyt<br />
vastata, jos kysyinkin siitä. Kohta neljä vuotta oli mennyt<br />
tutustumisesta, nyt tiesin lopullisen välirikon olevan väistämätön ja<br />
olin valmis siihen. Kokeilin nyt, voisiko pienperhe tulla luokseni<br />
syömään jonain viikonloppuna lähimmän kuukauden aikana. Siihen<br />
nainen lonkalta, että viisi seuraavaa viikonloppua oli jo varattu muille<br />
kyläilyille. En uskonut tähän ollenkaan. Tilanteen korjaamiseksi<br />
kirjoitin 26.1.1995 kirjallisen vaateen uudesta tapaamissopimuksesta,<br />
jonka osoitin ja vein lastenvalvojalle 7.2.1995. Vaadin joka toisen<br />
lauantain luonapitoa klo 14 - 19 Hyvinkäällä asunnollani sekä yhdessä<br />
oloa muuten väliin jäävin lauantaipäivin. Jos sopimusta ei synny,<br />
käräjöisimme. Istuinkin kohta naisen herjojen maalina tutussa<br />
paikassa lastenvalvojan konttorissa 14.2. Valitin tyytymättömyyttäni<br />
vielä voimassa olevaan sopimukseen, joka tehtiin kaksi vuotta sitten<br />
(tunti kuussa tapaamista). Nyt vastapuoli kehtasi murjaista, että juuri<br />
minä olin halunnut sellaista sopimusta. Olin pudota tuolilta, näytti
siltä, että kaikki voitaisiin jälkikäteen kääntää ylösalaisin, vastaani.<br />
Paljastui, että lastenvalvoja Ahti Korhonen ei ollut tehnyt mitään<br />
muistiinpanoja edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten.<br />
Epämukava tunne oli kotvan vaivannut minua: asia ei koskaan löytäisi<br />
ratkaisuaan tämän virkamiehen johdatuksessa. Lämpö ja ymmärtämys<br />
huokuivat Korhosen tavasta puhutella äitiä, minuun hän suhtautui<br />
paikkakunnalla tunnettuun tapaansa kuivasti, välttelevästi, vähäsanaisesti.<br />
Tajusin nyt, että suuret vaikeudet ovat vasta edessä. Ja että<br />
en olisi saava tasapuolisuutta osakseni suomalaisessa virkakoneistossa<br />
ylipäätään.<br />
Joka tapauksessa sopimus syntyi ja se asetettiin voimaan kolmeksi ja<br />
puoleksi kuukaudeksi 31.5.1995 saakka. Sain nähdä lastani kerran<br />
viikossa äidin asunnolla, lapsi sai olla kerran kuussa luonani kolme<br />
tuntia joko lauantaina tai sunnuntaina kello 9 - 12. Katselin vasta<br />
allekirjoittamaani sopimusta ja poskeni punehtuivat häpeästä, katumuksesta<br />
ja nöyryytyksestä: taivuin taas painostuksen alla, myöten<br />
annoin vastapuolelle. Sopimus oli kannaltamme huono, täysin<br />
kelvoton, mikä oli tuleva koettavaksi heti. Lapseni äiti näet vaati, että<br />
lapsi tuli noutaa ja palauttaa tuon kolmen tunnin sisällä. Lapsi kävikin<br />
luonani kolme kertaa ja ehti olla luonani vain tunnin.<br />
Ensimmäinen hakemukseni käräjäoikeudelle<br />
Käytin pääsiäislauantain vapaamuotoisen hakemuksen kirjoittamiseen<br />
käräjäoikeudelle. Olin etukäteen valistanut äitiä hakemuksestani ja sen<br />
jättöpäivästä, pääsiäisen jälkeisestä tiistaista 18.4.1995. Tuona päivänä<br />
lampsin naisen asunnolta lapseni aamutapaamiselta suoraan käräjäoikeuden<br />
kansliaan mukana hakemukseni, josta en ollut enää viitsinyt<br />
mainita naiselle.
Lastenvalvojan virkavirhe<br />
Jo huhtikuussa huolestuin 1.6. alkavasta sopimuksettomasta<br />
ajanjaksosta. Soitinkin lastenvalvoja Korhoselle hakemukseni jätön<br />
jälkeen ilmoittaakseni asian olevan nyt käräjäoikeuden hallussa. Kului<br />
kuukausi, kun aloin tosissani kiinnostua oikeuden istunnon<br />
ajankohdasta. Soitin käräjäoikeuden kansliaan, jossa kanslisti<br />
huikkasi, että tällaiset tapaukset vievät aikaa 6 - 12 kuukautta!<br />
Hädissäni soitin uudestaan Korhoselle kysyäkseni hänen<br />
kokemuksiansa asioiden etenemisestä.<br />
- Edessä on kesä lomineen, minkä jälkeen alkaisivat perheneuvolasovittelut.<br />
Vasta tämän jälkeen oikeus kokoontuisi, kunhan muilta<br />
jutuiltaan kerkiäisi, hän vastasi nuivasti.<br />
Mietin kuumeisesti toukokuun viimeisellä viikolla, että lain täytyy<br />
tuntea jokin väliaikaisempi ratkaisu, jonka avulla suhde lapseeni<br />
voitaisiin säilyttää myös sopimuksettomana ajanjaksona. Taas<br />
soittamaan lastenvalvoja Korhoselle.<br />
- Eikö lapseni tapaamisia voida turvata väliaikaisesti mitenkään kesäkuun<br />
alusta eteenpäin oikeuskäsittelyä odotellessamme<br />
- Yksinhuoltajalla ei ole velvollisuutta myöntyä mihinkään tapaamiseen,<br />
koska lainvoimaista sopimusta ei ole, luennoi Korhonen minulle<br />
yksinhuoltajan oikeuksista. Etusijalla ei ollutkaan lapsen oikeus<br />
isäänsä vaan nimenomaan äidin mielenrauhan ja oikeusaseman<br />
suojaaminen. Jatkoin jurnutustani ahdistuneena.<br />
- Täytyyhän jokin väliaikainen ratkaisu olla mahdollinen, muutoin<br />
tyttöni isäsuhde katkeaa liian pitkäksi aikaa<br />
Korhonen ei vastannut mitään, vaan ähisi, hymisi vaivautuneena yhä<br />
tilittäessäni hänelle, että tyttöni kyselyihin isänsä perään äitinsä<br />
sanoisi isän olevan renttu, joka ei välitä nähdä lastaan. Näinhän todella<br />
olisi tapahtunut. Viimeistään tässä kohden Korhosen olisi pitänyt<br />
ymmärtää virkansa hoitoon kuuluvan lakimääräisen virkamiehen<br />
neuvonantovelvollisuuden ja sen nojalla kertoa minulle väliaikaisen<br />
lapsen tapaamisoikeuden mahdollisuudesta. Tätä hän ei tehnyt, vain<br />
koska ei pitänyt tapaamisia tärkeinä. Äidin jaksaminen oli hänen<br />
päällimmäinen huolensa.
Toukokuu oli vaihtumaisillaan kesäkuuksi. Soitin vielä käräjäoikeuden<br />
kansliaan, josta puhelu yhdistettiin laamanni Kyösti Tasalle.<br />
Hän paljasti minulle, että on olemassa lapsen väliaikaisen<br />
tapaamisoikeuden mahdollisuus. Ja että minun tuli kiireesti jättää<br />
lyhyt hakemus asian saamiseksi käsittelyyn ennen juhannusta. Koska<br />
oli kiire, Tasa pyysi minulta numeroani voidakseen itse soittaa<br />
istuntopäivästä. Hän soitti pian, hakemusasia käsiteltiin keskiviikkona<br />
21.6.1995. Sain väliaikaisesti oikeuden tavata lastani äitinsä asunnolla<br />
kerran viikossa. Päätös oli heti voimassa ilman valitusoikeutta.<br />
Sopimuksettomana aikana kesäkuun kolmella ensimmäisellä viikolla<br />
tapaamisia ei ollut. En olisi saanut niitä, jos olisin pyytänyt. Yritin<br />
toivottaa tytölleni onnea syntymäpäivänsä johdosta soittamalla 7.6.<br />
kello 11.30, mihin äitinsä vastasi tytön olevan nukkumassa. Keskellä<br />
päivää<br />
Kävin katsomassa lastani joka maanantai kello 8 - 12 tämän äidin<br />
kotona äidin kesäloman jälkeen elokuun alusta lähtien. Tavatessamme<br />
1.8. kuukauden tauon jälkeen kolme vuotta täyttänyt tyttöni tarkasteli<br />
minua herkeämättä syödessään, leikki sitten kanssani kuin ennenkin.<br />
Korhosen toiminta asiassani loukkasi minua syvästi ja järkytti<br />
yliolkaisuudellaan. Asia ei jättänyt rauhaan, vaan vaivasi aina<br />
nukahtamisiin saakka. Mietin voisiko asialle tehdä jotain, kunnes<br />
kesäkuun puolivälissä kerroin hänelle, etten voinut ymmärtää hänen<br />
käytöksensä syitä, enkä vieläkään voinut antaa hänelle anteeksi<br />
laiminlyöntiänsä. Hän ei vastannut, ei puolustautunut, ei vaivautunut<br />
keksimään selityksiä.<br />
Riihimäen käräjäoikeus, Terttu Arajärvi<br />
Vastapuoli oli ollut aktiivinen, hän oli saanut tunnetun lastenpsykiatrin,<br />
lääketieteen tohtori Terttu Arajärven kirjoittamaan käsin<br />
lausunnon: ”Suositus 3-vuotiaan tapaamisista isän kanssa. Alle 5-<br />
vuotias tarvitsee tapaamista ( esim. 2 -3 tuntia ) kerran viikossa, jotta<br />
isäsuhde säilyy. Alle 5-vuotiaalle ei ole hyväksi olla yötä poissa esim.<br />
isän luona, jossa on vierasta. Äidin luona on lapsen kannalta turvallisinta.”
Arajärvi ylsi tähän suoritukseensa vain kuulemalla äitiä yksin<br />
puhelimessa näkemättä lastani tai minua lainkaan puhumattakaan, että<br />
olisi nähnyt meitä yhdessä. Sinänsä hienossa teoksessaan Lapset ja<br />
avioero Arajärvi esitti prinsiipin, jonka mukaan alle kolmivuotiaan ja<br />
toisen vanhemman tapaamiset olisi järjestettävä lapsen kotona. Nyt<br />
tuo ikäraja oli noussut viiteen vuoteen tässä yksittäistapauksessa.<br />
Meille molemmille sopi tulla maanantaina 19.6. kello 15.00<br />
perheneuvolaan likapyykkimme pesuun. Muistin hyvin vastapuolen<br />
vilpillisyyden ja sanomisien vääristelyn, olin siksi lainannut<br />
magnetofonin kaupungin laitevuokraamosta. Äänittäminen jäi sikseen,<br />
koska nainen ei suostunut nauhoitukseen. Sessio jäi tyystin<br />
tuloksettomaksi. Se oli myös viimeinen kerta, kun me enää istuimme<br />
perheneuvolassa yhtäaikaa. Äiti näet kieltäytyi tästä lähtien tulemasta<br />
kanssani perheneuvolaan yhteistyöhaluttomuutta osoittaen, mitä ei<br />
koskaan merkitty sosiaalityöntekijöiden selvitykseen.<br />
Ehdotin työntekijöille lastenvalvoja Ahti Korhonen ja Raija Tuuteri,<br />
että hakisin tyttöni asunnolleni samalla, kun he tekevät kotivierailun<br />
luokseni. Asia oli välillämme riidaton ja periaatteessa selvä. Kun<br />
sitten peräsimme äidin suostumusta järjestelylle, sitä ei saatukaan. Sen<br />
sijaan äiti suostui lapsen ja isän yhteisvierailuun perheneuvolassa<br />
ajankohdalla, jonka äiti yksipuolisesti määritteli: torstaina 7.9. kello<br />
11 alkaen. Odottelin aina lukossa olevan ulko-oven edessä äitiä<br />
lapsineen saapuvaksi. He tulivatkin pian - hammaslääkäristä! Lapsi oli<br />
pelosta suunniltaan, hänen suussaan oli kai tehty joitain toimenpiteitä.<br />
Hän piiloutui äitinsä jalkain taakse kietoen kätensä niiden ympärille.<br />
Nainen oli tarkoituksellaan pohjustanut tytön ja isän seurantatilannetta<br />
kaikkien lasten, pienten ja isompien kauhulla: hammaslääkärillä.<br />
Tuuteri ja Korhonen koettivat ystävällisesti puhutella lastani, joka<br />
tumput suorina seisten tuijotti näitä kuin pelokas kolmivuotias<br />
ainakin. Vihdoin hän piirsi vähän paperille. Ainoa, mitä hän sanoi<br />
työn-tekijöille, oli asuinosoitteensa, jonka äiti oli sinänsä viisaasti<br />
opettanut hänelle ulkoa. Lapsi oli aivan lukossa, nojautui polveeni<br />
hakien turvaa ainoasta läheisestä siinä tilanteessa. Nostin hänet syliini,<br />
jossa tyttö käpertyi sykkyrään käden kietoutuessa niskani ympärille.<br />
Hiljaisuus vallitsi kotvan, sitten totesimme tilaisuuden olevan ohi.<br />
Puin tytön ja vein hänet ulos. Nyt lapsi kävi puhumaan, kotimatkalla
hän osoitti erään pensaan marjoja, jotka olivat kuin hyvin pieniä<br />
omenia.<br />
- Kato isä, vauvaomenia, ei niitä saa syödä, aikuisia vaan. Tätä hän<br />
sitten toisti muutaman kerran, ja minä olin tietysti aina samaa mieltä.<br />
Työntekijät vierailivat kotonani tiistaina 12.9. iltapäivällä. Luonapitovaateeni<br />
kannalta vierailu oli aivan silkkaa huijausta, sillä Korhonen<br />
huonon omantunnon vaivaamana höpisi vähän väliä hermostuneesti,<br />
että minun ei pidä sitten hämmästyä, kun kuulen oikeuden päätöksen<br />
luonapitokysymyksessä. Tämä paljasti minulle ensinnäkin, että hän oli<br />
jo valmiiksi päättänyt olla ollenkaan suosittamatta luonapito-oikeuden<br />
myöntöä minulle siinä lausunnossa, joka heiltä oli lähtevä käräjäoikeudelle.<br />
Toiseksi, hän siis tiesi vallan hyvin oikeuksien päätösten<br />
olevan suoria kopioita sosiaalityöntekijöiden antamista lausunnoista.<br />
Kotikäynti oli siksi tarpeeton, hämäystä. Vielä oireellisinta oli, että<br />
Korhosen oikeudelle esittämän suosituksen mukaan voisin tavata<br />
lastani kotonani neljä tuntia kuukaudessa vasta lapseni täytettyä viisi<br />
vuotta! Hyvästi ikuisesti perhe-elämä lapseni kanssa. Huono omatunto<br />
näkyi Korhosen selvässä hermostuneisuudessa. Kumpikaan ei ollut<br />
riisunut kenkiään, vaan he olivat harpponeet sisään kengät jalassaan<br />
karvalankamattoni yli aivan kuin olisivat varautuneet pikaiseen<br />
poistumiseen.<br />
Oikeutta anniskeltiin keskiviikkona 1.11.1995. Avustajani oli OTK<br />
Raimo Korhonen Hyvinkäältä. Vastapuolta avusti naimaton, lapseton<br />
feministijuristi Marjo Kiukkonen myös Hyvinkäältä. Esitin<br />
vaatimukseni kahdesta päiväluonapidosta per kuukausi, vastapuoli<br />
olisi suostunut yhteen. Oikeuden päätöksellä sain tavata lastani kuten<br />
tähänkin asti eli maanantaisin kello 8 – 12 ainoastaan äidin asunnolla.<br />
Vastapuoli ilmeisesti näytti olevan melko varma, että joka tapauksessa<br />
saisin jonkinlaisen luonapidon, joten ei olisi ollut järkevää vastustaa<br />
sitä tykkänään. Mutta nyt puheenjohtajana toiminut laamanni Kyösti<br />
Tasa päätti, että luonapito-oikeuteni on neljä tuntia yhtenä<br />
maanantaina kerran kuussa vasta lapsen täytettyä viisi vuotta! Eli<br />
juuri niin kuin Korhonen ja Tuuteri olivat esittäneet.<br />
Virkamiespäätös nojautui toisen virkamiehen suositukseen, äidin<br />
suostumuksella sallia lapsen käydä isällään kerran kuussa hetikin ei<br />
ollut mitään arvoa. Sosiaalityöntekijät eivät olleet koskaan nähneet<br />
minua lapseni kanssa kahden kotonani. Kuitenkin he osasivat jostain
nähdä, että minulla ei ollut kokemusta pienen lapsen hoidosta, lapseni<br />
tapaamiset tuli siksi järjestää tämän äidin asunnolla yksinomaan, niin<br />
he suosittivat oikeudelle.<br />
Kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle<br />
Erityisesti lastenvalvoja Korhosen alati rikkeellinen toiminta oli jäänyt<br />
kalvamaan. Olin yhteydessä palvelupäällikköön Leila Räkköläiseen ja<br />
ilmaisin huoleni lastenvalvojan mahdollisesta puolueellisuudesta.<br />
Laadin sittemmin eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun lastenvalvoja<br />
Korhosesta, tämän neuvonantovelvollisuuden laiminlyönnistä.<br />
Sekä Korhonen että hänen läheisin esimiehensä Räkköläinen kiistivät<br />
väittämäni virkarikkeen. Lastenvalvoja Ahti Korhosen vastaus oikeusasiamiehelle<br />
oli mielenkiintoinen, se oli sanantarkasti: ”Kuten Pertti<br />
Ruha mainitsee kantelussaan, hän ilmoitti minulle keväällä 1995, että<br />
hän hakee käräjäoikeuden päätöksen lapsensa tapaamisasiassa.<br />
Vahvistamani lapsen tapaamisoikeus oli silloin voimassa. Tämän voin<br />
tulkita Pertti Ruhan painostuskeinona lapsen äitiin nähden kolmannen<br />
tapaamissopimuksen tekemiseksi 1. 6. 1995 lukien.<br />
Kantelija ilmoitti siis asian olevan käräjäoikeuden hallussa. En voi<br />
uskoa, että tiukasti lakiin tukeutuvana hän olisi voinut jättää<br />
huomaamatta myös lain lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta<br />
pykälän 17 antaman mahdollisuuden. Sitä paitsi asia oli silloin jo<br />
toisen viranomaisen eli käräjäoikeuden antaman neuvonnan piirissä ja<br />
siten hallintomenettelylain pykälä 4:n soveltaminen oli käräjäoikeuden<br />
vallassa. Valittaja viittaa hallintomenettelylain pykälään 10 kohtaan 6.<br />
Valittajalla ei ole perusteita sille, että olisin ollut tapaamisasiassa<br />
jotenkin puolueellinen. En tunne lapsen äitiä ennen isyyden<br />
selvittämistä, enkä ole hänen kanssaan tekemisissä, mikä voisi saattaa<br />
minut puolueelliseksi jollakin tavalla asiassa. Kunnioittavasti Ahti<br />
Korhonen lastenvalvoja.”<br />
Kanteluni Korhosesta lojui eduskunnassa puolitoista vuotta toukokuuhun<br />
1997, kunnes silloinen AOA Riitta-Leena Paunio muistutti<br />
lastenvalvojaa neuvonantovelvollisuudesta.
Vietin joulun, sitten uudenvuoden 1996 Oulussa, jolla matkalla<br />
viivyin kolmisen viikkoa. Kolme tapaamista jäi siksi pois, mistä<br />
olinkin ilmoittanut lapseni äidille ajoissa etukäteen.<br />
Vuosi 1996<br />
Äidin asunnolla<br />
Tapasin lastani kuukauden tauon jälkeen. Hän istua nöpötti polvet<br />
yhdessä ja puhutteli minua alas luoduin päin.<br />
- Missä sinä isä olet ollut, kun minä niin orotin sinua<br />
- Isoisän tykönä, sinäkin olisit päässyt mukaani, jos äiti olisi<br />
päästänyt.<br />
Näin varttuvaa tytärtäni äidin asunnolla säännöllisesti syksyyn saakka<br />
kohtaamatta tämän äitiä tuskin ollenkaan. Lasta hoiti eräs Eila-täti<br />
Ryttylästä lapsen äidin ollessa työssä.<br />
Vaasaan muutto<br />
Olin keväällä jättänyt erillisvaatimukseni Riihimäen perusturvalautakunnalle<br />
lastenvalvoja Korhosen esteellisyyden toteamisesta missä<br />
tahansa asiassani. Esteellisyys todettiin nihkeästi. Silti Korhosen kirje<br />
kehtasi tipahtaa postiluukusta syyskuun lopussa. Se oli kutsu luokseen<br />
välittömästi sopimaan lapsen tapaamisista. Istuin Korhosen huoneessa<br />
odotellen tätä. Korhonen astui sisään, ojensi käden tervehtiäkseen<br />
mutta silmissään pistävä katse niin täynnä vihaa, että sitä harvoin<br />
näkee. Tunnelma oli raskas, mutta itse asia tuli kuitenkin selvitetyksi:<br />
lapsi äiteineen oli muuttava Vaasaan lokakuun alussa äidin saatua<br />
sijaisuuden sieltä. Sijaisuus kestäisi seuraavan toukokuun loppuun,<br />
jatkosta ei ollut tietoa. Olinko valmis tapaamaan lastani oikeusvoimaisen<br />
ohjelman mukaisesti maanantaisin klo 8 - 12 Vaasassa<br />
äidin asunnolla ylipäätään Ilmoitin, etten ollut. Pitäisi matkata<br />
Vaasaan jo sunnuntaina ja nukkua väliyö hotellissa.
Saimme suullisesti sovittua: äiti lupasi ilmoittaa käynneistään Riihimäellä,<br />
jolloin minulla olisi mahdollisuus tavata lastani halutessani.<br />
Hän aikoi säilyttää pienen asuntonsa keskustassa tukikohtanaan, jotta<br />
minä ja lapseni voisimme tavata toisiamme, sanoi hän jalomielistä<br />
teeskennellen. Tosiasiassa hän tarvitsi tuota asuntoa tavatakseen<br />
vesivehmaalaista miesystäväänsä.<br />
Äiti piti lupauksensa kuitenkin. Näin lastani hänen käydessään<br />
Riihimäellä, mitä tapahtui noin kerran kuussa. Ostin tytölleni<br />
joululahjaksi uuden muovipulkan, jonka pohjaan asensin ohuet<br />
metalliliuskat puhki kulumisen estämiseksi.<br />
Vuosi 1997<br />
Vaikeuksia<br />
Keskusteluvälit lapseni äitiin paranivat, mikä johti yhteentörmäykseen<br />
loppukeväällä. Olin onnistunut pitkään olemaan uskollinen periaatteelleni<br />
kieltäytyä sananvaihdosta hänen kanssa. Nainen aloitti<br />
keskustelun kanssani ruotsiksi eräällä loppukevään tapaamisella, minä<br />
onneton nielaisin koukun. Riita puhkesi. Kirjoitin väkevästi höystetyn<br />
kirjeen naiselle, siinä neuvoin häntä muun muassa lopettamaan<br />
absurdit vierailukutsut isälleni. Isänihän oli ilmaissut katkeruutensa<br />
naisen käytöksestä. Nainen oli vienyt isältäni isovanhemmuuden<br />
kokemuksen taistossaan minua vastaan.<br />
Eduskunta muisti minua. Sain sieltä apulaisoikeusasiamiehen Riitta-<br />
Leena Paunion päätöksen 23.5.1997 antaa huomautus Riihimäen<br />
kaupungin lastenvalvojalle Ahti Korhoselle neuvonantovelvollisuuden<br />
rikkomisesta. Ennen huomautuslausettaan Paunio kiinnitti huomiota<br />
kyseisen velvollisuuden tulkinnanvaraisuuteen, huomautus oli siksi<br />
rikkonutta virkamiestä ymmärtävä.<br />
Mielessäni oli ollut muutto Hyvinkäältä Riihimäelle, jossa minulla oli<br />
ollut kaikki mukava vuosia: karateharjoitukset, lapseni tapaamiset.<br />
Uusi vuokra-asunto oli löytynyt Peltosaaresta. Palatessani tarkastamasta<br />
uutta asuntoa vanha tuttu laamanni Kyösti Tasa sattui<br />
odottelemaan junaa Riihimäen asemalla kanssani samaan aikaan. Tasa
muisti minut, pälyili huomattavan hermostuneena suuntaani<br />
herkeämättä. Tarkkasi mihin vaunuun menen, valitsi sitten toisen<br />
vaunun. Taisi olla huono omatunto<br />
Muutin Riihimäelle lauantai-iltana 31.5. serkkuni Pentin avustamana.<br />
Muuttopäivän aamuna näin lasta sovitusti. En paljastanut muuttoani<br />
naiselle tilanteessa, sillä minulla oli taasen kumma tunne, että tämä ei<br />
ollut kertonut kaikkea suunnitelmistaan minulle. Näin olikin. Utelin<br />
tulevista tapaamisista tuona päivänä, koska äidin viransijaisuudenhan<br />
piti nyt olla ohi Vaasassa. Nainen valehteli töidensä jatkuvan Vaasassa<br />
kesäkuun, heinäkuussa hän pitäisi vuosilomansa. Hän ilmoittaisi<br />
seuraavasta lapsen tapaamisesta, mihin minun olisi tyytyminen. En<br />
ollut tyytyväinen näkymään, että näkisin lastani joskus syksyllä jos<br />
silloinkaan. Mainitsin vieväni asian uudestaan oikeuteen, jos hän ei<br />
vapaaehtoisesti suostuisi pitempiin lapsen tapaamisiin.<br />
- Hyvä on, tapaat lastasi kuten oikeuden päätöksessä sanotaan, hänen<br />
vastauksensa oli.<br />
Hän ajoi autolla ohitseni torstaina 5.6. kello 9.30 Riihimäellä, vaikka<br />
oli Vaasassa sillä hetkellä sanojensa mukaan, lisäksi yllätin hän<br />
parkkeeraamasta autoaan 10.6. Riihimäen keskustassa. Soitollani<br />
maistraattiin sain tietää äidin lapsineen asuneen Riihimäellä 1.6.<br />
lähtien. Soitin pian naiselle ja luettelin seuraavat huolella miettimäni<br />
asiat:<br />
- olette kirjoilla Riihimäellä, tieto saatu maistraatista.<br />
- lapsi oltava tavattavissa maanantaina 16.6. kello 8.00 entisessä<br />
asunnossa.<br />
Saavuin asunnolle kello 7.57. Äiti avasi oven ja sanoi, että<br />
tapaamisaika ei ole alkanut vielä ja veti oven kiinni. Ovi aukesi<br />
uudestaan tasan 8.00. Tyttö oli aluksi jännittynyt äitinsä aistittavan<br />
myrkyllisyyden vuoksi. Lähdimme leikkimään Keskuspuistoon.<br />
Palautin tytön kello 12.03 eli kolme minuuttia myöhässä, mistä äitinsä<br />
heti esitti arvostelunsa. Hän veti tytön välittömästi sisälle piittaamatta<br />
lapsen sydäntä särkevästä valituksesta, kun ei saanut halata isiä<br />
näkemiin.<br />
Näin lastani vielä 23.6., jolloin kävimme kääntymässä asunnollani<br />
reilun kilometrin päässä. Tyttö oli innoissaan, kun pääsi isän kotiin.<br />
Hihitteli, puhui paljon, sanoi, että ”voisi tulla pitemmäksi aikaa isälle,<br />
mutta ei tietenkään nyt.” Paluumatkalla ostin tarjoushampurilaisia,
joita hän voisi syödä välipalanaan. Lapsi vaati äänekkäästi<br />
kotiovellaan, että ”isän täytyy tulla sisälle syömään hampurilaista<br />
hänen kanssaan.” Ovi sulkeutui taas tylysti välissämme.<br />
Toinen hakemukseni käräjäoikeudelle<br />
Olin päättänyt jo 1995, että viimeistään kahden vuoden kuluttua<br />
hakisin muutosta tapaamisoikeuteen, johon en voinut olla tyytyväinen.<br />
OTK Raimo Korhonen valisti minua hakemusasioiden vireillepanosta<br />
kertomalla, että olosuhteiden oli pitänyt muuttua riittävästi entisestä,<br />
jotta uusi hakemus olisi kestävästi perusteltavissa. Perusteet olivat<br />
olemassa: tyttöni oli nyt liki kaksi vuotta vanhempi, myös hänen<br />
asuinpaikkansa oli muuttunut.<br />
Jätin 13.6. käräjäoikeudelle hakemukseni tapaamis- ja luonapitooikeuden<br />
muuttamisesta. Me kumpikin olimme muuttaneet salaa<br />
toisiltamme. Hän salasi siksi, että halusi nihilisoida kaikki kesäkuun<br />
tapaamiset minulta. Nyt alkoi käydä selväksi, että minulla ei olisi<br />
mahdollisuutta saada lasta luokseni tänä kesänä edes sen verran, että<br />
viettäisimme ikimuistoisen hetken pulikoimalla maauimalan lastenaltaassa.<br />
Sillä kun 28.7. painelin summerinappia odottaen tytön<br />
näkemistä yli kuukauden jälkeen, vastausta ei tullut. Maistraatti kertoi<br />
samana iltana, että lapsen osoite oli nyt muuttunut takaisin Vaasaan.<br />
Lapsen äiti oli vaihtanut puhelinnumeronsa salaiseksi. Alkoi puolisen<br />
vuotta kestänyt soittelu ja kirjeiden lähettely Vaasaan sikäläisille<br />
sosiaalityöntekijöille. Olin eniten yhteydessä Eeva Björniseen,<br />
muutaman kerran Raija Strömsteniin ja lääkäri Seppo Hulkkiin.<br />
Hulkki tunnusti nähneensä tyttäreni kerran ja sanoi tämän olevan<br />
erittäin lahjakkaan tytön, joka ymmärtää puolesta sanasta. Tämänpä<br />
vuoksi Hulkki antoi vinkin tapaamisten järjestämisestä Vaasan<br />
turvakodissa, jotta lapsen ei tarvitsisi kärsiä vanhempiensa<br />
kränäämisestä. Siihen ansaan putosin.<br />
Lastenpsykiatri Esko Varilo
Äiti oli varannut ajan LKT Esko Varilolta, jonka luona kävikin heinäkuussa<br />
yksin. Puhelimeni hälytti 22.7. aamupäivällä, soittaja oli<br />
lastenpsykiatri Varilo, joka pyysi minua luokseen keskustelemaan<br />
lapsen parhaasta. Ehtimättä yllättyneenä ajatella asiaa tarkemmin<br />
suostuin tulemaan Varilon vastaanotolle tämän valmiiksi katsomalla<br />
ajalla perjantaina 25.7. Peruutin ajan iltapäivällä ja ilmoitin, että<br />
hyväksy ketään yksityislääkäriä tekemään lausuntoa itsestäni ainakaan<br />
vastapuoleni toimeksiannosta. Varilo suorastaan kerjäsi minua<br />
tulemaan vastaan otolleen onnistumatta. Hän kertoi lopuksi aikovansa<br />
lausua minustakin joka tapauksessa näkipä hän minua tai ei. Kun hän<br />
yhtäkkiä leimasi minut riitaisaksi ihmiseksi, totesin enemmän<br />
keskustelun olevan turhaa, vahingollistakin itselleni. Lopetin puhelun<br />
kiireesti.<br />
Väliaikaismääräys lapsen tapaamisista<br />
Ajoin itse asiaani istunnossa 17.9., vastapuolella vain AA Marjo<br />
Kiukkonen oli paikalla. Puheenjohtajana toimi käräjätuomari Jouko<br />
Rantanen. Äiti avustajansa suulla vaati lapsen tapaamisen kieltämistä<br />
ensisijaisesti. Toissijaisesti hän olisi sallinut minun tavata tyttöäni<br />
kerran kuussa kello 12 - 16 lapsen äidin asunnossa. Minä puolestani<br />
vaadin väliaikaisratkaisuna oikeutta kerran kuussa tapaamiseen<br />
Vaasan turvakodissa kuun toisena lauantaina kello 12 - 18. Vaadin<br />
myös valvontaa tapaamisille, jotta äiti ei pääsisi sekaantumaan niihin<br />
tilanteisiin.<br />
Istunnossa Kiukkonen veti salkustaan faksina saapuneen Varilon<br />
lausunnon, joka siis vasta nyt esitettiin oikeudelle. Minäkin sain oman<br />
kappaleeni. Varilo oli kirjoittanut minusta tavalla, joka hakee<br />
räävittömyydessään vertaansa. Varilo esitti muun muassa, että<br />
tapaamiset olisi jätettävä täysin äidin päätäntään! Näin kuuluisa Varilo<br />
minua ollenkaan näkemättä. Kiihtyneenä kuumin poskin vaadin<br />
ehdottomasti Varilon lausunnon jättämistä oikeuden arvioinnin<br />
ulkopuolelle. Olin asioinut useita kertoja käräjäoikeuden kansliassa ja<br />
vaihtanut muutaman sanan itsensä tuomari Rantasen kanssa. Tämä<br />
kysyi kerran, että ”enkö voisi tavata lastani edelleen tämän kotona
Vaasassa maanantai-aamuisin voimassa olevan päätöksen mukaan”<br />
Ihmettelin miten tapaaminen järjestetään, eihän Vaasaan ole<br />
junayhteyttä aamuöisin. Rantanen: ”Matkustaisitte jo sunnuntaina ja<br />
yöpyisitte hotellissa!” Minun olisi pitänyt käsittää silloin, että<br />
Rantanen ei ollut koskaan myöntämässä minulle lapseni kotonani<br />
pitämisen oikeutta. Vaan enpä kokemattomana osannut vaatia hänen<br />
jääväämistään. Käräjätuomari Rantanen päätti kuten olin vaatinutkin,<br />
että olin tapaava lastani turvakodissa Vaasassa kerran kuussa<br />
toistaiseksi. Rantanen päätti tilata lausunnot sosiaalilautakunnilta<br />
Rikostutkintapyyntö lääkärinlausunnosta<br />
Varilon lyönti selkääni puukolla alkoi vaikuttaa heti oikeusistunnon<br />
jälkeen, masennuin, menetin uskoni elämään viikoksi. Alkoivat<br />
unettomat yöt, rauhattomat päivät. Veressäni oli jatkuva ylilataus<br />
adrenaliinia, jota yritin ohentaa lenkkeilemällä päivittäin.<br />
Äiti oli faksannut kirjoittamiani asiakirjoja Varilolle, joka myös<br />
vieraili Vaasassa lapseni kotona 29.8. yöpyen hotellissa siellä. Mahtoi<br />
olla tyyris reissu lapsen äidille. Varilon lausunto sisälsi arviot lapsesta,<br />
äidistä ja tämän miesystävästä sekä minusta, Pertti Ruhasta. Varilo oli<br />
nähnyt kolme ensin mainittua kasvotusten, ja he olivat antaneet, äiti<br />
huoltajana lapsensa puolesta, luvan lausunnon kirjoittamiselle<br />
itsestään. Minä en ollut käynyt Varilon vastaanotolla, vaan<br />
kieltäytynyt tyystin tämän toimenpiteistä. Olin kieltänyt Variloa<br />
kirjoittamasta itsestäni yhtään mitään oikeustoimien uhalla.<br />
Huolimatta näistä Varilo käytti henkilöstäni määreitä: "...hänen<br />
häiriönsä ... alkeellisella tasolla toimiva persoona ... aggressiivinen ...<br />
paranooinen ... karkea, kypsymätön käytös ... ajatusmaailma toimii<br />
self-objektein, jolloin ihmisillä itsellään ei ole merkitystä, vain heistä<br />
saadulla aineellisella hyödyllä... osapuolet riittävän kypsiä ihmisinä ja<br />
sitä Ruha ei kirjeistään päätellen ole.”<br />
Riihimäen rikospoliisille jättämäni rikostutkintapyynnön pääkohdat<br />
olivat kunnian ja yksityisyyden loukkaus, perätön lausunto liittyvine<br />
lainkohtineen. Tietysti vaadin rangaistusta sekä hyvityksiä Varilolta.<br />
Sekä hallinnollinen kanteluni Terveydenhuollon oikeusturva-
keskukselle ( TEO ) että rikostutkintapyyntöni Varilosta hautautuivat<br />
koneiston katakombeihin, joissa ne alkoivat maatua verkalleen kuin<br />
kalmot ainakin. Enempää elämöimättä, liikkumatta mihinkään.<br />
Oikeusturvastani erityisen huolestuneena olin ollut yhteydessä Riihimäen<br />
terveyskeskuksen potilasasiamieheen Mervi Aarnio-Horilaan,<br />
miellyttävään naiseen, jonka entuudestaan tunsin sukututkijapiiristämme.<br />
Hän muisti minut ja oli kiinnostunut tapaus Varilosta.<br />
- Aiotko todella tehdä kantelun ja rikosilmoituksen Varilosta ...<br />
hänhän on ylilääkärin tasoinen henkilö<br />
- Kyllä, siitä on joku rangaistus saatava.<br />
- Minä vaan sitä, että kuinkahan sinulle käy sen jälkeen ...<br />
Uusi sosiaalinen selvitys<br />
Olin jäävännyt lastenvalvoja Korhosen hakemuksellani perusturvalautakunnalle<br />
maaliskuussa 1996, mutta se olisi pitänyt tehdä jo<br />
vuoden 1995 kesällä. Riihimäen perheneuvolassa selvitystyötä kävivät<br />
tekemään Raija Tuuteri ja psykologi Merja Soljanne. Jälkimmäinen<br />
korvasi Korhosen. Menin kutsuttuna perheneuvolaan 22.10. Kansioni,<br />
jossa aiheesta kertynyttä paperia oli jo 4 cm:n nippu, oli mukanani.<br />
Oli välitilityksen aika. Huusin pilli suorana Tuuterille.<br />
- Mikä saatana oli se aivan erityinen syy, ettei minulle voitu antaa<br />
luonapito-oikeutta kaksi vuotta sitten Tämä oikeudenkäynti on suora<br />
seuraus siitä.<br />
Samalla paiskasin kiivauksissani kansion lattiaan Tuuterin eteen.<br />
Molemmat säpsähtivät pelokkaan näköisinä.<br />
- Ymmärrättekö, että nyt tapaamista on lähes mahdoton laajentaa<br />
luonapidoksi, koska sitä ei ole aikaisemminkaan ollut. Näin perustelisi<br />
vastapuoli vastustuksensa.<br />
- Mutta emmehän me tee päätöstä, oikeushan asian päättää! Selitti<br />
Tuuteri vastuunsa kiistäen. Kiukkuni ei laantunut ainakaan tällaisia<br />
kuuntelemalla, jatkoinkin, että sosiaalityöntekijöillä on erittäin suuri<br />
vastuu antamistaan lausunnoista. Tuuteri säikähti purkaustani sen<br />
verran, että hän sopersi itsensä korvaamista jollain toisella. Jatkoimme
toistaiseksi samalla kokoonpanolla. Halusin tietää Varilon lausunnon<br />
vaikutuksista ennen poistumistani.<br />
- Miten aiotte ottaa huomioon Varilon lausunnon, sehän on laiton<br />
- Emme oikein tiedä, kun hän nyt on tällainen maankuulu nimi, ei voi<br />
jättää huomiottakaan, Soljanne epäröi. Nyt iski paniikki.<br />
- Se on ehdottomasti laiton lausunto, sitä ei saa ottaa huomioon! Teen<br />
siitä kantelun ja myös rikosilmoituksen, hätäännyin. Olin jo jättänyt<br />
hallinnollisen kantelun Etelä-Suomen lääninhallitukselle Varilon<br />
lausunnosta, josta otin kopion perheneuvolalle. Toimitin heille myös<br />
kappaleen rikostutkintapyynnöstäni. Kävin vielä kerran perheneuvolassa<br />
6.11., Tuuteri ja Soljanne vierailivat kotonani 20.11.<br />
- Olet sinä aikamoiseen tilanteeseen joutunut! Tuuteri osoitti minulle<br />
myötätuntoa kotikäynnillä, harvinaista sosiaalityöntekijältä isälle.<br />
Tapaamiset Vaasan turvakodissa<br />
Aloin nyt tapailla lastani turvakodissa Riihimäen käräjäoikeuden<br />
välipäätöksen 17.9.1997 mukaan. Äiti sai olla läsnä, valvoja oli myös<br />
tilanteissa. Tapaamisaikaa oli varattu kuusi tuntia joka kuun toinen<br />
lauantai kello 12 – 18. Saavuin turvakotiin ensimmäistä kertaa 27.9.,<br />
äiti lapsineen odotteli jo toimistotiloissa. Sisään tullessani äiti näytti<br />
yhä kamppailevan yrittäessään saada sikäläiset työntekijät<br />
vakuuttuneiksi siitä, että nimenomaan hän ei ollut halunnut mitään<br />
tapaamisia turvakodissakaan, vaan minä isänä olin halunnut<br />
tapaamisten siirtoa äidin asunnolta muualle. Turvakoti kävi hyvin<br />
väliaikaisena ratkaisuna, olin laskelmoinut sinisilmäisesti.<br />
Kuten oli odotettavissa, tapaamiset jäivät luultua lyhyemmiksi, vain<br />
reilun tunnin mittaisiksi. Äiti sekaantui leikkeihimme. Toisella<br />
tapaamiskerralla hän yritti kieltää lapselle aina niin mieluisat<br />
kiikutukset ja muut vastaavat leikit tälle vaarallisina. Lapsi juoksi<br />
kysymässä äidiltään muutaman minuutin välein, vieläkö tämä halusi<br />
olla. Ei näyttänyt hyvältä.
Vuosi 1998<br />
Ennen oikeuden pääkäsittelyä<br />
Seurustelu Riihimäen sosiaalityöntekijäin kanssa oli päättynyt. Mutta<br />
vaasalaisiin päin olin jatkuvasti puhelinyhteyksissä. Tulin näissä<br />
ihmetelleeksi, eikö tarkoitus olisi syynätä tytön ja tämän isän kanssakäyntiä,<br />
joka on ratkaistavana oleva asia oikeudessa, eikä vain<br />
kuunnella lapsen äitiä, mitä tällä on isästä herjattavaa. Tämän<br />
ydinkohdan käsittäminen näytti olevan aivan ylivoimaista<br />
vaasalaisille. Lopulta he ymmärsivät ja suostuivat järjestämään<br />
seurantatilanteen 5.1. perheneuvolan huoneessa puoliläpäisevän lasin<br />
takana. Ennakkoehtoni saapumiselleni Vaasaan oli, että lapseni äiti ei<br />
ole mukana siinä tilanteessa, mikä luvattiin. Äiti kuitenkin halusi olla<br />
mukana, ja saikin tahtonsa läpi. Tapaaminen oli täysi fiasko. Äidin<br />
käytös oli ala-arvoista, mistä häntä ei sittemmin kuitenkaan arvioitu<br />
Vaasassa kirjoitetussa lausunnossa. Myös Soljanne ja Tuuteri kävivät<br />
samalla Vaasassa neuvottelemassa vaasalaisten kanssa yhteisestä<br />
linjasta ongelman ratkaisussa.<br />
Jompikumpi sosiaalilautakunnista oli anonut ja saanut käräjäoikeudelta<br />
lausuntojen jättöpäivän lykkäystä. Koska istuntopäiväksi<br />
asetettiin 2. helmikuuta, lausuntojen piti olla oikeuden kansliassa 16.<br />
tammikuuta viimeistään. Vaasa sai omansa valmiiksi 13.1. ja se saapui<br />
ajoissa pyytäjälleen. Sain postissa Vaasan lautakunnan lausunnon<br />
maanantaina 19.1. Tyrmäys taas. Masennuin ja ahdistuin niin, etten<br />
nukkunut yöllä. Soitin nyt oikeuden kansliaan kysyen Riihimäen<br />
lausuman perään.<br />
- Sitä ei ole, vastattiin. Soitin Vaasaan, onko se sielläkään.<br />
- Ei ole näkynyt, ihmeteltiin Vaasassakin. Aloin hiiltyä, sain langan<br />
päähän Soljanteen.<br />
- Viime perjantai oli viimeinen jättöpäivä lausunnollenne, miksei se<br />
ole jo käräjäoikeudella<br />
- Ei ole vielä lähtenyt täältä.<br />
- Sen olisi pitänyt olla myös Vaasassa aikoja sitten, koska olette<br />
tehneet selvitystyötä heidän kanssaan. Onko sitä ylipäätään kirjoitettu<br />
- On. ( Niin olikin jo peräti 8. tammikuuta ).
- Haluaisin omani, voisin tulla itse hakemaan sen ja viedä oikeudelle<br />
oman kappaleensa, jos he hyväksyvät myöhästymisen ...<br />
- Kuule mä luulen, että sä et taida olla oikeutettu saamaan sitä!<br />
- Minä olen oikeutettu saamaan paitsi lausuntonne myös<br />
muistiinpanonne, mutta ne eivät kiinnosta minua nyt. Lausunto on<br />
saatava, koska sillä on merkitystä oikeudessa, eikä se ole varsinainen<br />
salassa pidettävä asiakirja.<br />
- Sinulla ei ole sellaista oikeutta.<br />
- Esitä kirjallisesti kieltäytymisesi, niin pääsenpähän tekemään hallinnollista<br />
kantelua sinustakin. Mutta ennen kuin teet mitään, kysy asiaa<br />
vielä esimieheltäsi Leila Räkköläiseltä. Soitan itse nyt Räkköläiselle.<br />
- Hyvä on.<br />
Räkköläinen hekotteli vaivautuneesti ja vahvisti, että ”totta kai sinulla<br />
on oikeus saada itseäsi koskeva lausunto.” Ilmoitin välittömästi<br />
Soljanteelle tämän esimiehen kannasta, Soljanne sanoi minun voivan<br />
heti tulla hakemaan asiapaperit. Kiiruhdin perheneuvolan kautta<br />
käräjäoikeuden kansliaan huolestuneena.<br />
- Onko tuomari Rantanen paikalla<br />
- Ei näytä olevan juuri nyt huoneessaan.<br />
- Tässä olisi nyt myöhästyneenä Riihimäen sosiaalilautakunnan<br />
lausunto lapseni tapaamisasiassa, voinkohan jättää sen Rantaselle<br />
- Kyllä varmastikin.<br />
Sujautin paperit kuin varkain muiden tapaustamme koskevien asiakirjojen<br />
väliin Rantasen pöydällä. Juttelin vähän aikaa myötätuntoisen<br />
oikeudenpalvelijan kanssa sosiaalityötä kitkerästi arvostellen.<br />
Varmistin seuraavana päivänä Rantaselta, että lausunto kelpasi. Kyllä.<br />
Pääkäsittely käräjillä<br />
Vaasalaisten lausunnossa minulle ei suositeltu luonapito-oikeutta<br />
lainkaan perustein joista jäljempänä. He katsoivat, että voisin edelleen<br />
tavata lastani turvakodissa voimassa olevan käytännön mukaisesti. Se<br />
oli heidän mielestään täysin riittävä perhe-elämän kokemus lapselle ja<br />
isälle. Asetin toivoni riihimäkeläisten lausuntoon, koska siinä suosi-
tettiin vallankumouksellisesti sentään, että lapsen vierailuille luokseni<br />
ei ollut estettä – paitsi jos sellainen löytyy Vaasassa. Muutoin<br />
lausunnon sisältö oli aivan tolkuton kuin mielenvikaisen tai vähäälyisen<br />
laatima:<br />
- tapaaminen turvakodissa kuun toisena lauantaina kello 12 - 18<br />
- kesällä 1998 ja 1999 tapaamiset samassa paikassa yhden viikon<br />
ajalla maanantaista perjantaihin kello 12 – 18 ( asuisin siellä )<br />
- mentyänsä kouluun lapsi tapaisi minua kerran kuussa sekä lauantaina<br />
että sunnuntaina kello 12 – 18 ( missä )<br />
- kouluiässä lapsi luonani yhden viikon kesäisin<br />
- syys- ja pääsiäislomilla lapsi luonani vuorovuosin alkaen<br />
pääsiäisestä 2000<br />
Oli selvää, että tuomari ohitti näin epäasiallisen lausunnon kokonaan<br />
ja huomioi vain vaasalaisten lausunnon. Ajoin asiaani yksin käräjillä<br />
2.2. Tavanomaisen panettelun ohella kuulin uutta.<br />
- Ruha soittelee öisin ja latelee tappouhkauksia.<br />
- Milloinkahan öisiä soittoja on ollut, kysyin.<br />
- 22. päivä viime heinäkuuta.<br />
- Ei siis muita, mihin kellonaikaan soitto tuli<br />
- Puoli kuudelta iltapäivällä.<br />
- Öisiä soittoja ei ollutkaan, eikä tappouhkauksiakaan, vai<br />
Vastapuoli pysyi hiljaa. Äidin vaatimus oikeudessa oli yksinkertainen:<br />
en saisi tavata lastani milloinkaan. Lisäksi hän vaati minulta<br />
kulujensa, yli 55 000 mk, korvaamista. Summassa ei ollut mukana<br />
äidin vaivaamien yksityislääkäreiden palkkioita. Itse esitin ohjelmaa:<br />
- tytön ja itseni puhelin- ja kirjeyhteys sallittava.<br />
- tapaamiset lapsen asuinkunnan turvakodissa tai muussa osoittamassani<br />
paikassa joka kuun toisena lauantaina kello 9 - 18 siten, että<br />
äiti tuo tytön ja itse poistuu paikalta.<br />
- palautan lapsen kotiinsa.<br />
- lapsi luonani viikon kesällä ja syksyllä 1998.<br />
- lapsi luonani syys- ja hiihtolomaviikon sekä kaksi viikkoa kesästä<br />
1999 eteenpäin ajankohtana jolloin äidillään ei ole vuosilomaa.<br />
- kesäluonapito pitenee viikolla joka kesä niin, että lapsi luonani joko<br />
kesä- tai heinäkuun vuodesta 2001.<br />
- äidin ilmoitettava kesälomistaan 15.5. mennessä, muutoin on<br />
voimassa mitä minä ilmoitan hänelle 25.5. mennessä.
Anoin oikeudenkäynnin maksuttomuutta, vaadin vastapuolta maksamaan<br />
omansa. AA Kiukkosen ammatillinen ote lipesi kerran, hänen<br />
ilmeensä muuttui vakavaksi.<br />
- Vastapuoli on ollut erittäin taitava oman asiansa ajamisessa!<br />
Tuomari Rantanen sanoi päätöksen tulevan kansliapäätöksenä,<br />
noudettavissa 4.2. Päätös syntyi ja se oli, pitihän se arvata, suora<br />
kopio Vaasan sosiaalilautakunnan suosituksesta:<br />
- tapaan lastani kerran kuussa turvakodissa kello 12 - 18<br />
- lapseni luonapidosta ei mainittu mitään edes tulevaisuudessakaan.<br />
Perusteluinaan Rantanen esitti, että tapaamisia ei laajenneta<br />
vanhempien tulehtuneiden välien vuoksi, ja että tapaamisia<br />
laajennetaan vasta, kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi. Ensimmäinen<br />
peruste oli laiton, sillä sen mukaan lapsen on erottava aina toisesta<br />
vanhemmastaan, jos vanhemmat pysyvät riidassaan. Oikeus oli<br />
toiminut täysin minua tuntemattoman Vaasan sosiaalilautakunnan<br />
ohjaamana, perustelutkin olivat samat. Jos oma ehdotelmani olisi<br />
menestynyt edes muunnettuna, olisin tyytynyt osaani siihen saakka,<br />
kun tyttöni täyttäisi 12 vuotta. Minä ja yhteiskunta, me kaikki,<br />
olisimme välttyneet enemmiltä kuluttavilta oikeudenkäynneiltä. Nyt<br />
kävi toisin. Ainoa järkevä päätöksen osa oli se, että vastapuoli sai<br />
maksaa omat kulunsa.<br />
Kouvolan hovioikeudessa<br />
Olin vuorenvarma, että äiti valittaisi hoviin jo yksistään saadakseen<br />
siirrettyä edes osan tai kaikkikin kulunsa maksettavakseni. Hän<br />
valittikin ja vaati lauantaisen tapaamisoikeuteni muutettavaksi kertaan<br />
per kaksi kuukautta. Lisäksi hän yritti kaataa kulunsa niskaani. Minä<br />
vaadin luonapito- ja tapaamisoikeuden muotoilua alkuperäisen<br />
vaatimukseni mukaisesti. Ja tietysti että molemmat maksavat<br />
laskunsa. Hovioikeus piti voimassa alioikeuden päätöksen ja hyväksyi<br />
siinä käytetyn perustelun rajoittaa isän ja lapsen tapaamisia<br />
”vanhempien välien tulehtuneisuudella”. Koska minua ei katsottu<br />
hävinneeksi, äiti sai maksaa laskunsa itse. Mitä hänen kuluihinsa tuli,<br />
arvioin niiden nousseen 65 000 - 80 000 markan haarukkaan kaikista
käsittelyistä. Petri Honka esitteli jutun hovioikeusneuvoksille Pertti<br />
Pitkänen, Hilpi Ketola ja Risto Karila.<br />
Vaasan sosiaalilautakunnan lausunnosta<br />
Esitys oli tyypillisesti äitimyönteinen, sen tekijät eivät tähdänneet<br />
kolmen ihmisen loppuelämän rauhoittamiseen uusilta oikeusjutuilta.<br />
Sen sijaan he ottivat harteilleen äidin asianajajan roolin ja tehtävät<br />
arvattavin seurauksin. Esityksessä toistettiin useassa kohdassa, että se<br />
on tehty äidin näkökulmasta, tämän kokemana. Vaasan sosiaalitoimi<br />
teki lausunnon vain kuntansa asukkaasta. Oikeudellisesti tilanne ei<br />
saanut olla näin yksinkertainen. Olin näet ollut vaasalaisiin yhteydessä<br />
ensin kirjein, sitten kymmenin puhelinsoitoin ja lopuksi käymällä<br />
paikan päällä perheneuvolassa 5.1. Soitoissani keskustelin eniten<br />
Björnisen, muutaman kerran ylilääkäri Hulkin ja Strömstenin kanssa.<br />
Perheneuvolassakin 5.1. heillä oli tunti aikaa keskustella kanssani sekä<br />
ennen ja jälkeen lapseni tapaamisen. Vaan eikö mitä, Hulkki<br />
suorastaan heitti minut ulos, kun lapsi äiteineen oli ensin poistunut.<br />
Näkökulmaani ei otettu huomioon, kun ei yksinkertaisesti haluttu.<br />
Enhän minä huvin päiten kasvattanut puhelinlaskuani soitoillani<br />
Vaasaan puhumattakaan junamatkasta sinne. Tiesin aiemmasta<br />
kokemuksesta vaasalaisten kuulevan vain äitiä ja ottavan häntä<br />
myötäävän kannan, mitä halusin ehkäistä yhteydenotoillani.<br />
Hallinnollinen kantelu vaasalaisista<br />
Päätin tehdä hallinnollisen kanteen Vaasan sosiaalilautakunnasta.<br />
Syyttävä sormeni osoitti lastenpsykiatri Hulkkia, sosiaalityöntekijöistä<br />
Björnistä ja Frantsia, psykologi Kirsti Arolaa perheneuvolassa sekä<br />
sosiaalivirastossa Raija Strömsteniä ja osastosihteeri Hilkka Sundqvistia.<br />
Katsoin näiden rikkomusten olevan minulta kuullun jättämisen<br />
kirjaamatta sekä epätasa-arvoisen kohtelun niin muodoin. Lapseni<br />
laillisena isänä minulla oli oikeus saada palvelua myös Vaasan<br />
sosiaalivirastossa. Kanteluani käytiin tietysti mitätöimään Länsi-
Suomen lääninhallituksen Vaasan virastossa. Satuin pirauttamaan<br />
sinne syyskuussa udellakseni asian etenemisestä. Suunnittelija Marita<br />
Beijar alkoi esitelmöidä.<br />
- Mutta eihän tällaiselle kantelulle ole perusteita, aihetta, sillä oikeusistuimet<br />
ovat riippumattomia, niiden ei tarvitse välittää toisen viranomaisen<br />
lausunnosta.<br />
- Tarkoitatteko sitä, että sosiaalitoimi voi väsätä aivan mielivaltaisen<br />
lausunnon<br />
- Ei, vaan että oikeus on kuitenkin riippumaton, siksi tekemällänne<br />
kantelulla ei ole asiallista perustaa.<br />
- Nyt ei ole kysymys oikeusistuimen itsenäisyydestä, vaan siitä että<br />
katson toisen viranomaisen, sosiaalilautakunnan, rikkoneen lakia<br />
vastaan. Kyse on sosiaalitoimen lausuntovastuusta, jota nyt haetaan.<br />
Ei puhuta oikeusistuimen roolista ollenkaan.<br />
Intimme näin, kunnes lohkaisin lopulta:<br />
- Minä tiedän, etteivät sosiaalityöntekijät tunne lakia, siksi he rikkovat<br />
sitä. Heidän on opittava toimimaan lainmukaisesti, vaikka kantapään<br />
kautta, jos muuten oppi ei mene perille.<br />
- Jaa, no minä en tunne lakia kovin hyvin, hän mutisi hiljaa.<br />
- Minä tunnen, olen oppinut väkisin. Mikä sitten olette<br />
koulutukseltanne, tehän esittelette kanteluasioita<br />
- Olen sosiaalityöntekijä.<br />
Asiaani esittelisi eteenpäin sosiaalityöntekijä Beijar, jonka mielestä<br />
sosiaalitoimella ei ole vastuuta lausuntojensa sisällöstä, niiden oikeusvaikutuksista.<br />
Asia jäi kaivelemaan tietysti, kunnes halusin varmistua<br />
kuulivatko korvani oikein.<br />
- Pertti Ruha Riihimäeltä, päivää. Kysynpä tässä, oletteko todella sitä<br />
mieltä, että sosiaalityöntekijöillä ei ole vastuuta oikeudelle<br />
lähettämistään lausunnoista, ja eikä kanteitakaan niistä voisi tehdä<br />
- Nyt te olette ymmärtänyt minut aivan väärin!<br />
- Kyllä te sanoitte oikeuden olevan riippumaton, jolloin sosiaalipuolen<br />
lausuntovastuu putoaisi pois.<br />
- Ymmärsitte minut täysin väärin, sitä en tarkoittanut ollenkaan!!<br />
Nyt Beijarin ääni uhkui kohonnutta uhmaa, mikä ennakoi tilanteen<br />
lukkiutumista. Ei siis kannattanut jatkaa enää. Näiden kahden<br />
keskustelun jälkeen Beijar meni ja esitteli kanneasiani vanhemmalle<br />
läänin-sihteeri Heikki Siirilälle, joka päätti olla antamatta muistutusta
Vaasan sosiaalilautakunnalle. Muistuttamattomuudessa pääperuste oli<br />
sosiaalivirastoissa sovellettu ”maan tapa”, joka oli vaasalaisten<br />
pääpuolustus selityksessään lääninhallitukselle. ”Maan tavan” mukaan<br />
viranomainen voi tehdä lausuntonsa yhden osapuolen näkökulmasta,<br />
vaikka molempia on kuultu. Kiukku iski minuun heti kantelun<br />
lähettämisen jälkeen, siispä soittamaan Björniselle.<br />
- Tein kantelun lausunnostanne ja harkitsen tutkintapyyntöä virkarikoksestanne.<br />
- Etkö sinä ja lapsen äiti pysty sopimaan lapsen tapaamisten<br />
järjestämisestä, hän älähti selvästi hädissään.<br />
- Emme, ei minkäänlaisia mahdollisuuksia varsinkaan perättömien<br />
insestisyyttelyiden jälkeen. Istumme tämän jälkeen oikeutta aina ja<br />
yhä vaan. Mutta myös teitä näen mieluiten käräjäsalissa itseäni<br />
vastaan.<br />
Björnisen kysymys kavalsi, että he eivät itsekään uskoneet äidin<br />
väitteisiin vaarallisuudestani lapseni kannalta, mikä kuitenkin oli ollut<br />
heidän ensimmäinen asiaperustelunsa lausunnossaan. Hehän olivat<br />
perustelleet suppeata, täysin riittämätöntä tapaamisjärjestelyä myös<br />
lapsen vanhempien välien poikkinaisuudella, mikä ei ole<br />
lainmukainen peruste.<br />
Varilon lausunnon oikeusvaikutuksia<br />
Tapaus Varilo oli jäänyt rikostutkija Kati Lehtosen hoiviin Riihimäen<br />
rikospoliisissa edellisenä syksynä. Ensimmäinen kontaktini Lehtoseen<br />
oli paljon vallitsevista arvoistamme kertova.<br />
- Siellä on teille jättämäni tutkintapyyntö Varilosta, miten se makaa<br />
- Ei tämä oikein, eihän tällaisesta voi tehdä ilmoitusta oikein,<br />
tämähän on lääkärinlausunto ...<br />
- Oli mikä oli, lääkärikään ei voi kirjoitella tuntemattomista ihmisistä<br />
mitä sattuu, tämä on selvästi laiton lääkärinlausunto.<br />
- Mutta ei tämä oikein ole rikostapaukselta vaikuttava.<br />
Nyt aloin hermostua, otin käytännön esimerkin.
- Asiaa täytyy ajatella omalla kohdallaan niin, että samanlainen<br />
lausunto voidaan kirjoittaa kenestä hyvänsä, mietipä jos samanlainen<br />
olisi kirjoitettu itsestäsi!<br />
Sinuttelin, koska hän, nuori likka, oli sinutellut koko ajan.<br />
- Ei, tää on törkeetä, tosi sikamaista, miten tämmöstä voi, törkeetä.<br />
Näin muuttui rikostutkijan ääni. Tästä eteenpäin olimme yhtä mieltä<br />
rikoksen mahdollisuudesta. Oli pantava merkille, että poliisissa ei<br />
olisi haluttu lähteä tutkimaan lääketieteen tohtorin lausuntoa lainvastaisena,<br />
ts. perättömänä lausuntona, jossa oli myös selviä<br />
solvauksia.<br />
Tekemäni kantelu Varilosta ei tuntunut etenevän hoputuksistani<br />
huolimatta. Tuskastuin ja kirjoitin lääninhallitukseen ilkeästi,<br />
halutaanko Variloa suojella Silloin pian Etelä-Suomen<br />
lääninhallituksessa vanhempi lääninsihteeri Ilkka Virtanen ja<br />
ylitarkastaja Esko Kurkinen antoivat huomautuksen LKT Varilolle:<br />
”Lääninhallitus kiinnittää LKT Varilon huomiota vastaisen toiminnan<br />
varalle siihen, että vastoin henkilön tahdonilmaisua ja tapaamatta ja<br />
tutkimatta potilasta hänestä ei saa antaa laaditun kaltaista<br />
lääkärinlausuntoa.”<br />
Onnellisena kiikutin kopion muistutuskirjeestä Riihimäen rikospoliisiin<br />
liitteeksi rikostutkintapyyntööni. Tutkija Lehtonen soitti<br />
eräänä elosunnuntaina pyytäen tulemaan rikospoliisiin kuultavaksi.<br />
Kertasin tapahtumain kulun ja esitin vaateeni maksimirangaistuksesta<br />
sekä henkilökohtaisista korvauksista. Lehtonen sanoi vielä, että poliisi<br />
tarvitsee lausunnon Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta.<br />
Hiukan kummastelin miksi, olihan lääninhallitus jo lausunut asiassa.<br />
Tämä oli marssijärjestys, sillä poliisi tarvitsi toisen asiaa tuntevan<br />
viranomaisen mielipiteen.<br />
- Entä jos asiaa kommentoi jokin toinen lääkäri, onhan lääkäreiden<br />
kollegiaalisuus tunnettua<br />
- Joo, mutta me joudumme luottamaan toiseen viranomaistahoon ja<br />
sen puolueettomuuteen.<br />
- Eivätkö rikoksen tunnusmerkit ole riittävät, poistuvatko<br />
tunnusmerkit sillä, että joku toinen lääkäri runoilee Variloa<br />
puolustelevasti<br />
Lopuksi otin esille vanhenemisajan syytteen nostamiselle. Se kuului<br />
olevan kaksi vuotta. Vaistoni kuiskasi, että lääketieteen tohtori Variloa
ei haluttaisi syyttää mielellään. Nyt tiedän, että koko tapaus Variloa ei<br />
koskaan aiottukaan tutkia poliisissa, mitä ei haluttu myöntää, ja mikä<br />
kaikki tuli koettavaksi myöhemmin.<br />
Äiti ja tämän avustaja Kiukkonen olivat esittäneet Varilon lausumaa<br />
kahdessa alioikeuden ja yhdessä hovioikeuden käsittelyssä tukeakseen<br />
äidin tavoitetta lopettaa tapaamiset. Jätinkin siksi Suomen Asianajajaliitolle<br />
kanteluni Kiukkosesta ja vaadin hänen erottamistaan liiton<br />
jäsenyydestä. Kiukkonen puolustautui sanoen Varilon olevan yksin<br />
vastuussa lausunnostaan. Liiton hallitus istui asian päälle kerran, päätti<br />
ratkaista toisella kerralla. Kiukkonen vältti kurinpitotoimen.<br />
Turvakotitapailut jatkuivat<br />
Jatkoin toistaiseksi käymistäni Vaasassa turvakodissa lukuun<br />
ottamatta tammikuuta, jolloin oli järjestetty seurantatilanne<br />
sikäläisessä perheneuvolassa. Tapaamiset jäivät kaikilla kerroilla alle<br />
puolentoista tunnin, eivät antaneet nautintoa kummallekaan meistä.<br />
Valvoja oli aina mukana. Äiti oli läsnä vierushuoneessa, hän oli<br />
kieltänyt useita eri leikkejä, tietenkin juuri niitä, jotka olivat lapselleni<br />
erityisen mieluisia. Joskus hän sekaantui suoraan leikkeihimme<br />
valvojastakin välittämättä. Uuden oikeudenkäynnin tarve ei ollut<br />
ilmeinen, se oli ehdottoman pakottava.<br />
Leikimme keväisellä tapaamisella piirrellen, lapsi lausahti surullisesti<br />
hiljaa: ”Äiti ei enää tykkää susta isä.” Sitten jatkoi alakuloisesti: ”En<br />
kai minäkään taida kovin tykätä enää.” Lapsi halusi lahjaksi leikkiluurangon<br />
seuraavalla kerralla, hymyili arasti lähtiessään.<br />
Keskusteluamme toukokuisella tapaamisella turvakodissa.<br />
- Äiti haluaa ottaa sinulta isän.<br />
Lapsi hämillään:<br />
- Ei se ole mahdollista, minua ei olisi silloin olemassakaan.<br />
- Arto ( äidin miesystävä ) leikkii kiikutus- ja hypitysleikkejä<br />
kanssani.<br />
Lisää dialogia.<br />
- Tykkäätkö sinä vielä äidistä
Lapsen silmät loistivat myönteistä vastausta odottaen hieman<br />
jännittäen. Koska tiesin tyttöni samaistuvan äitiinsä, minä isän<br />
viisaudella en vastannut kieltävästi vaan puolittaen myöntäen<br />
menneessä ajassa.<br />
- Totta kai, olenhan minä halunnut äitisi kanssa sinutkin!<br />
- Minun pitäisi olla isän luona 14 päivää ja yötä, en oikein tiedä, en<br />
ole koskaan ollut niin kauan isän luona, eihän siellä ole lelujakaan.<br />
Äiti ei tykkää jos kävisin isän luona.<br />
Syyskuisella tapaamisella vein lapselleni lahjaksi Teresa Meikkibarbien<br />
ja irtokynsiä, jotka tyttö halusi kiinnittää kynsiinsä. Äiti kielsi<br />
tämän lapselta, kun tämä kävi näyttämässä sormiaan ylpeänä. Äiti<br />
kielsi myös TV:n katselun. Lapsi surullisena: ”Haluan totella äitiä.”<br />
Lapsi ei oikein osannut sanoa, onko isän tapaaminen kivaa vai ei.<br />
Halusi minun tuovan valokuvia ensi kerraksi. Joululahjaksi toivoi<br />
Spice girls –barbit. Toive seuraavista tapaamisista tuli näin ilmaistuksi<br />
kiertoteitse. Lojaliteettiristiriidan tulosta tämäkin.<br />
Leikin lapseni kanssa loppusyksyn tapaamisella tavalliseen tapaan<br />
äitinsä murjottaessa verhon toisella puolen. Hän ei vastannut lapselle<br />
sanallakaan tämän käydessä tohkeissaan välillä selittämässä, mitä hän<br />
tekee isän kanssa. Näin nainen osoitti selvästi, että ei hyväksynyt<br />
tapaamisia ja käänsi paheksuntansa lasta kohtaan. Tapaaminen jäi<br />
lyhyeksi. Lapsi uskalsi nauraa ja ilakoida aika avoimesti, mikä<br />
hämmästytti vähän.<br />
Rikostutkintapyyntö Vaasan sosiaalilautakunnasta<br />
Käsitin vieroituksen lapsestani alkaneen ja luin sen sosiaalivirastojen<br />
syyksi niin Riihimäellä kuin Vaasassakin. Koin vaasalaisten tehneen<br />
virkarikoksen heidän lyötyään laimin eräitä virkavelvoitteitaan.<br />
Muunsin hallinnollisen kanteluni tutkintapyynnön muotoon, jonka<br />
jätin Vaasan rikospoliisille. Se tutki asian toisin kuin Riihimäellä kävi<br />
eräässä vastaavassa jutussa. Vaasan rikospoliisin esitutkinnan tulos oli<br />
odotettu ”ei rikosta”.
Vuosi 1999<br />
Kolmas hakemukseni käräjäoikeudelle<br />
Kun vanhemman ja lapsen yhdessä elämä aika jää alle 20 tunnin<br />
vuodessa puhumatta mitään olosuhteista, joissa tavataan, ei voida enää<br />
puhua mitään vanhemmuudesta eikä perhe-elämästä. Jätin uuden<br />
hakemukseni Vaasan käräjäoikeudelle tammikuussa. Hain siinä tyttöni<br />
huoltajuutta itselleni ensisijaisesti, toissijaisesti vaadin huomattavasti<br />
laajempaa tapaamisoikeutta luonapitoineen. Pääperusteeni olivat<br />
tapaamisjärjestelyn luonnottomuus, äidin sopimattomuus<br />
kasvattajaksi, mikä äidin henkinen väkivaltaisuus lapseen<br />
kohdentuvana ilmeni isällä pelotteluna, lojaliteettiristiriidan tietoisena<br />
luomisena, leikkien kieltämisenä, säädettyjen tapaamisaikojen<br />
rajoittamisena, tuomieni tuliaisten ja lahjojen kieltämisenä, pahan<br />
puhumisena isästä, puhelinyhteyden katkaisemisena väliltämme.<br />
Valmisteleva käsittely pidettiin maanantaina 15.3., vastapuoli<br />
käyttäytyi seesteisemmin nyt. Täydellisen tapaamattomuuden<br />
vaatimisen asemesta he korostivat täsmälleen oikein, että lapsen ja<br />
tämän isän välille ei ole syntynyt luonnollista, kiinteää ihmissuhdetta.<br />
Laamanni Leena Korkalainen esitti istunnossa kärkeen, että mihinkään<br />
huoltajuuden vaihtoon ei noin vain ryhdytä. Hän oli näin päättänyt<br />
ennakkoon ilman sosiaaliviranomaisten lausuntoja, mikä oli selvä<br />
merkki hänen esteellisyydestään. Laamanni kysyi halukkuuttamme<br />
yhteishuoltajuuteen, josta heti kommentoin, että vanhempien täytyy<br />
olla väleissä keskenään, jotta se onnistuisi. Äiti vetisteli<br />
tehokeinonaan kuten aikaisemmissakin oikeudenkäynneissä<br />
kertoessaan kuinka vaikeaa on saada lapsi lähtemään isäänsä<br />
katsomaan. Koska sovintoa ei syntynyt tässä valmistelevassa<br />
käsittelyssä, päätettiin järjestää pääkäsittely, jota varten tilattiin<br />
lausunnot kuntien sosiaalilautakunnilta.
Vielä jaksamiani tapaamisia Vaasan turvakodissa<br />
Leikkihetkien pelastus oli työpaikalta lainattu tietokone, jota<br />
naputtelimme. Lapsi oli jättämässä varhaislapsuutta taakseen, mikä<br />
tarkoitti, ettei hän enää viitsinyt leikkiä pikkulasten leluilla. Piirtely<br />
tietokoneella kiinnosti enemmän. Lapsi alkoi toistuvasti ilmaista<br />
haluttomuuttaan tulla turvakotiin, koska siellä ei ollut mitään<br />
tekemistä. En käynyt Vaasassa ollenkaan huhtikuussa, vieraantuminen<br />
lapsesta alkoi olla tosiasia kiistatta.<br />
Tyttöni oli puhunut Vaasan perheneuvolassa syksyllä 1997, että isän<br />
leikit ovat vaarallisia ja siksi hän voisi tavata isää vain, kun äiti on<br />
mukana. Saadakseni itselleni ja lapselleni jotain oikeusturvaa ostin<br />
sanelunauhurin tarkoituksena nauhoittaa tapaamiset. Halusin osoittaa,<br />
että tyttöni tuntee minut ja nauttii hetkistä kanssani. Minä onneton<br />
ilmoitin turvakotiin pari päivää ennen tuloani 1.5., että nauhoitan,<br />
mahdollisesti videoin tapaamiset tästä lähin. Tämä sai turvakodin väen<br />
hätäneuvotteluun keskenään. He olivat pohtineet, voisivatko sallia<br />
nauhoittamisen tiloissaan. Omintakeisesti he informoivat äitiä<br />
aikeestani. Ei olisi ollut mikään pakko.<br />
Äidiltä pyydettiin suostumusta nauhoitukseen, jota ei saatu.<br />
Turvakodin johtaja Seija Risberg otti äidin asianhoidon antaumuksella<br />
vastaansa ja tuli ilmoittamaan minulle, että huoltaja on kieltänyt<br />
nauhoittamiset. Väitin vastaan ja nauhoitin koko tapaamisen sekä sen<br />
myötä yhteenottoni Risbergin kanssa. Nauhuri kävi, koska Risbergillä<br />
ei ollut keinoja estääkään sitä, toisin sanoen hän ei käynyt kiinni<br />
sentään. Mutta lähellä oli. Kiukkuinen Risberg häiritsi<br />
motkotuksillaan tapaamista sen alusta loppuun saakka. Valtaasemansa<br />
loukkaamisen närästämä Risberg oli järjestänyt<br />
alkuasettelun seuraavalla kerralla niin, että lapsi äiteineen oli<br />
etuaikaan kutsuttuna saapunut turvakotiin, jossa heidät oli ohjattu<br />
erilliseen tilaan. Pääsyni sinne kävisi vain joko Risbergin ehdoin tai<br />
hänen ylitseen. Nyt hän jämerästi asetti tapaamisten ehdoksi nauhurin<br />
jäämisen hattuhyllylle eteiseen. Se ei saanut olla mukana edes<br />
taskussa. Tottelin Risbergiä. Tunnelma oli taas pilalla. Tytön lähdettyä<br />
Risberg säntäsi kimppuuni antaakseen käteeni lapun turvakodin<br />
säännöistä. Hän eritoten korosti, että tapaamiset turvakodissa
tapahtuvat aina huoltajan ehdoin. Tämä siis päättää täysin mitä lapsi ja<br />
tapaava vanhempi tekevät ja eivät tee tai katselevatko vain mykkinä<br />
toisiaan. Kärjistykseni ei ole tuulesta, sillä äiti yritti kerran kieltää<br />
minulta murteen puhumisen.<br />
Lapsi puhui kummallakin kerralla hiljaa, kuiskaten. Olimme yhtä<br />
mieltä turvakotikäyntien turhuudesta. Tämänpä vuoksi asetinkin<br />
tytölleni kysymyksistä sen oleellisimman.<br />
- Haluatko sinä nähdä isääsi ollenkaan, vaikkapa jossain muualla<br />
- En tiedä, tuli vastaus teennäisesti kasvoillaan poissaoleva ilme.<br />
Mutta itse turvakodista hänellä 7-vuotiaalla oli varma mielipide.<br />
- Täällä ei ole tekemistä.<br />
Tyttöni ei ole koskaan sanonut, että isä on hänelle merkityksetön.<br />
Halusin kuulla totuuden hänen suustaan, sillä jättäisin Vaasan matkat<br />
sikseen, jos hän olisi halunnut niin.<br />
Riihimäen sosiaalivirasto luopui<br />
Ilmoitin Riihimäen perusturvaan keväällä, että siellä on oltava päteviä<br />
ammattitaitoisia henkilöitä selvitystyötä tekemään edellisten tilalle.<br />
Halusin uudet työntekijät Tuuterin ja Soljanteen paikalle.<br />
- Mutta onko sinulla oikeutta kieltää meitä tekemästä lausuntoa,<br />
äimisteli psykologi Soljanne.<br />
- Jo vain on.<br />
- Kysymyksessä on asia, jolla on merkitystä teidän kaikkien kolmen<br />
loppuelämälle, Tuuteri huolehti useita vuosia ja erinäisiä oikeudenkäyntejä<br />
liian myöhään. Näiden kahden esinainen Leila Räkköläinen<br />
ei kauan maanitellut minua pois kannastani, vaan huomasi<br />
paremmaksi suoraan suostua yhteistyömme katkeamiseen. He olivat<br />
törmänneet ammattitaidottomuuteensa asiassani ja luopuivat<br />
helpottuneina. Lupaus annettiin pyyntööni myös, että Vaasaan<br />
ilmoitetaan hetimiten, että lausuntoa ei tulle Riihimäeltä.<br />
Vaatimukseni saada näyttötarkoituksin nauhoittaa leikkihetket lapseni<br />
kanssa hylättiin oikeuden päätöksellä. Nauhoitteella olisin kaatanut<br />
vastapuolen väitteet, ettei lapsi tunne ollenkaan isäänsä, eikä leiki<br />
tämän kanssa. Kieltävä päätös noudatti vastustajani tahtoa, oikeus
puki päätöksensä päälle lain tuntemat perusteet, joita kai tulikin parin<br />
sivun verran. Mutta aika oudolta väkisinkin kuulosti viimeinen<br />
perustelu, joka meni jotenkin: "... turvaamistoimeen ei pidä ryhtyä, jos<br />
ja kun sillä voidaan aiheuttaa asianosaiselle ( lapselle ) myöhemmin<br />
ilmenevää aineetonta vakavaa vahinkoa!" Olemme me aikaan eläneet,<br />
jos uskotaan, että isän lapsestaan ottamat valokuvat tai äänitteet voivat<br />
vaurioittaa tätä henkisesti!
Rikosjuttu Esko Variloa vastaan vanheni<br />
Syyteoikeus kunnianloukkausjutussa oli vanheneva 17.9. Ja siinähän<br />
kävi, että poliisi halusi niin tapahtuvan. Kas seuraavasti. Rikospoliisi<br />
tilasi Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta ( TEO ) asiantuntijalausunnon<br />
esitutkintaansa varten. TEO puolestaan - kuten ennustin<br />
rikostutkija Lehtoselle edellisenä vuonna - pyysi lausuntoapua Varilon<br />
kollegalta lastenpsykiatri Matti Kaivosojalta, jonka jälkimmäisen sana<br />
siis purkaisi koko vyyhden. Kaivosoja paheksui Varilon toimintaa,<br />
mutta varoi käyttämästä ilmaisuja: lainvastainen, tuomittava, yksilön<br />
autonomiaa loukkaava tms. Minua koskaan näkemättömän Varilon<br />
aikaansaannos katsottiin aivan oikein psykiatriseksi lausunnoksi, jossa<br />
olisi pitänyt käyttää arkikieltä kontra Varilon solvaavat ilmaisut.<br />
Varilon toiminnalle suitsutettiin myös ymmärrystä sekä TEO:n että<br />
kollegan puolustuksissa, joista silmään pistävä oli ”yleiseksi<br />
käytännöksi vakiintunut menettely”. Eroriidoissa osapuolet palkkaavat<br />
joskus asiansa ajoon oman yksityisterapeutin tai psykiatrin, joka<br />
kirjoittaa koko perheestä, sen jäsenten vuorovaikutussuhteista<br />
toimeksiantajaansa ylistävästi ja samalla toista puolisoa, täysin<br />
tuntematonta, kielteisesti arvioiden jopa solvaten. Tämä on kuin<br />
varkain, vaivihkaa muodostunut yleiseksi käytännöksi, joka siksi olisi<br />
jotensakin hyväksyttävissä TEO:n ja Kaivosojan mukaan.<br />
Kun soitoillani sain tietää vain sen, että tutkinnan johtaja oli virkakomennuksella<br />
Ruotsissa mukanansa osa asiapapereista, lehahdin<br />
rikospoliisin kansliaan. Ilmoitin tekeväni kantelun, jos päätöstä<br />
esitutkinnan tuloksesta ei ole käsissäni mieluiten jo huomenna.<br />
Komisario Kangasmaa sai nyt kuulla puhelimessa luettuna Kaivosojan<br />
arvion ja päätti samoin tein, että ”ei rikosta”. Poliisi oli lyönyt laimin<br />
päätöksen teon ja siitä ilmoittamisen minulle. Yksi arvon komisarion<br />
veruke kuului, että minun vuorostani olisi pitänyt palkata oma<br />
yksityinen lääkäri tekemään itseäni kehuvan lausuman. Toisin sanoen,<br />
vastapuolen palkkaaman Varilon minusta laatima lainvastainen<br />
lausunto olisi pitänyt kaataa toisella vastakkaisella lausunnolla.<br />
Lainvastainen teko mitätöitäisiin toisella samanlaisella.<br />
48
Se, että arvio menettelyn oikeellisuudesta uskotaan vastaajan<br />
läheiselle ammattikollegalle ja ystävälle, on sellainen asia, joka piti<br />
kysyä ihan arvioijalta itseltään. Soitin Kaivosojalle eräänä pimenevänä<br />
syysiltana ja aloin haastatella. Heti ensi repliikistä lähtien toisesta<br />
päästä kuulsi juuri kiinni jääneelle myymälänäpistelijälle ominainen<br />
uhma, kielteinen varaus, nurkkaan ajetun valmius puolustautua millä<br />
tahansa käteen osuvalla. Välittynyt asenne oli merkki syyllisyyden<br />
tunteesta ja oikeastaan paras vastaus, jonka sain ja se riitti hyvin.<br />
Lopputulos poliisin vitkastelusta oli joka tapauksessa, että asia ei olisi<br />
ehtinyt syyttäjän syyteharkintaan mitenkään. Jäljelle jäi siviilikanteen<br />
mahdollisuus.<br />
Lakiasiaintoimisto Fredman & Månsson Helsingissä kertoi ottavansa<br />
jutun ajaakseen, mutta he korostivat rehellisesti, että jäljelle jäänyt<br />
kaksi, kolme päivää ei ole riittävä aika tutkia menestymisen<br />
mahdollisuuksia siviilijutussa. Häviöhän merkitsisi aivan kaikkien<br />
kulujen kaatumista niskoilleni, mihin minulla ei olisi ollut varaa.<br />
Varilolla oli varmasti kyllä. Sanoin perin juurin vihaisena<br />
rikospoliiseille päin naamaa kansliassaan, että kunnianloukkausta ei<br />
kannata tuoda, eikä muutakaan asianomistajarikosta, ainakaan<br />
Riihimäen poliisille tutkittavaksi. Ei, vaan tutkinta, tuomio ja rankaisu<br />
kannattaa hoitaa omakätisesti paikan päällä. Nolot poliisit eivät<br />
vastanneet, pysyivät vaiti. Näin Esko Varilo vältti rikosvastuun<br />
kunnianloukkauksestaan. Kantelin Kangasmaasta sittemmin<br />
Oikeuskanslerin virastoon seurauksella, että apulaisoikeuskansleri<br />
Jukka Pasanen antoi huomautuksen hänelle.<br />
Oikeusmurhaa Vaasassa<br />
Lapseni tapaamiset olivat jääneet reilun puolen tunnin mittaisiksi<br />
turvakodissa, mikä ei riittänyt lapseni äidille. Hän halusi poistattaa<br />
kaikki tapaamiset. Äiti aloitti tapaamisten kavennukset keksimällä,<br />
että ruokakauppaan Minimani piti ehtiä kello 13 aina tapaamislauantaisin,<br />
mitä hän teroitti lapselle. Lapsi vuorostaan muistutti<br />
minua samasta. Tapaamishetki jäi näin alle puolen tunnin mittaiseksi<br />
viidellä perättäisellä kerralla puolentoista vuoden ajaksi. Kun itse<br />
49
käytin aikaa 14 – 16 tuntia matkatessani Vaasaan ja takaisin joko<br />
Riihimäeltä, sittemmin Oulusta ja myöhemmin Helsingistä vain<br />
tavatakseni lastani puolisen tuntia täysin keinotekoisissa oloissa,<br />
korjausta piti saada tähän vieroitusohjelmaan. Pian. Riihimäeltä ei<br />
saatu enää sosiaalista selvitystä elämäntilanteestani, ainoaksi<br />
vaikuttavaksi selvitykseksi Vaasan käräjäoikeudessa jäi Vaasassa<br />
äidin kuulemisen perustalta laadittu lausunto. Siinä todettiin sinänsä<br />
oikein: vanhempien välit eivät olleet parantuneet vuosien saatossa,<br />
tapaamiset olivat lapselle edelleen vaikeita, ne eivät siksi tuottaneet<br />
lapselle mitään mielihyvää, eivätkä tukeneet lapsen isäsuhdetta.<br />
Loppupäätelminä näistä esitettiin, että tapaamisia tulee vieläkin<br />
harventaa muutamaan kertaan vuodessa vain pieneksi hetkeksi<br />
kerrallaan. Toisena vaihtoehtona esitettiin tapaamisten poistoa<br />
kokonaan! Näin siis lapsi aina menettäisi isänsä vain, jos äiti ja isä<br />
eivät tule toimeen keskenään.<br />
Laamanni Leena Korkalaisen johdolla käräjäoikeuden istunto pidettiin<br />
11.10.1999 Vaasassa, lautamiehet olivat Ari Mäkynen, Ulla Kuusisto<br />
ja Nils-Åke Marander. Olin vastannut Korkalaisen kysymykseen<br />
lautamieskokoonpanosta valmistavan käsittelyn aikana, että heitä tulee<br />
olla, koska en luota yhteenkään virkamieheen eli Korkalaiseen<br />
itseensä. Korkalaisen vastaisku oli odotettavissa. Istunto oli ennen<br />
kokematon farssi, jossa vastapuoli paljasti korttinsa, ei enää hävennyt<br />
ilmaista vaatimustaan kieltää kaiken tapailun turhana, koska niistä ei<br />
ollut enää mitään hyötyä lapselle. Toissijaisesti vastapuoli hyväksyi<br />
tapailun kolmesti vuodessa 1,5 tunnin ajan kerrallaan edelleen<br />
turvakodissa valvotusti. Kun olisi pitänyt keskustella lapsen ja isän<br />
yhteyden turvaamisesta, Korkalainen piti huolen siitä, että puhuttiin<br />
vain vanhempien katkenneista väleistä. Tällaisesta ei ole kirjoitettu<br />
lakia, tuomarin ei ollut lupa toimia näin. Hän siis oli esteellinen.<br />
Kaikki mitä perättömimmätkin syytökset, jotka kaadettiin päälleni,<br />
saivat nyt leiman ”uskottava”. Osa väitteistä oli rikosoikeudellisia, ja<br />
ne olisi pitänyt näyttää tosiksi varsinaisessa rikosjutussa. Kyse oli<br />
piilorikosoikeudenkäynnistä, jossa tuomittiin yhden osapuolen<br />
puheiden perusteella näytöittä. Niiden nojalla Korkalainen ja<br />
lautamiehet päättivät nyt, että saatoin tavata lastani maaliskuussa,<br />
syyskuussa ja marraskuussa vain 1,5 tuntia turvakodissa valvotusti.<br />
Perusteena rajaukselle oli vanhempien riitaisuus. Lisäksi minun piti<br />
50
ilmoittaa lapseni äidille tulostani Vaasaan kaksi viikkoa etukäteen.<br />
Yhtäällä käräjäoikeus totesi, että tapaamiset eivät voi onnistua<br />
kuvaamissani oloissa ja ymmärsi tilanteeni. Mutta toisaalla oikeus<br />
katsoi minun käynnistäneen tämän jutun vain seitsemän kuukautta<br />
Kouvolan hovioikeuden päätöksen jälkeen lapseni äitiä kiusatakseni.<br />
Senpä vuoksi oikeus asetti hinnaksi vanhemmuuteni tuhoamisesta<br />
noin puolet vastapuolen kuluista eli 21 300 markkaa vastattavakseni,<br />
joka summa on yhä maksamatta ja kasvaa korkoa kuudetta vuotta.<br />
Valtio maksoi avustajani asianajaja Jussi Laakan kulut. Kuulin<br />
päätöksestä sen julkistamispäivänä 25.10. ja sain raivokohtauksen.<br />
Tiesin menettäneeni vanhemmuuteni lopullisesti. Soitin viipymättä<br />
eduskunnan oikeusasiamiehelle ja tilasin valituslomakkeet<br />
ihmisoikeusvalitusta varten. Sain jostain Anu Suomelan numeron ja<br />
pitkällä puhelullani loin kolmisen vuotta kestäneen löyhän, mutta<br />
hedelmällisen tuttavuussuhteen hänen kanssaan. Sain häneltä heti<br />
rehevää tietoa ihmisen oikeudettomuudesta eri viranomaisten edessä.<br />
Olin vannonut sotilasvalassani puolustavani ”laillista esivaltaa”.<br />
Sanoin sotilasvalani irti noiden kahden sanan takia ja revin<br />
sotilaspassini henkilötietolehden säästäen. Lähetin silpun Vaasan<br />
käräjä-oikeuteen, mitään ei ole kuulunut sieltä takaisin. Soitin kerran<br />
hetken päähän pistosta Korkalaisen sihteerille Anna Heimoselle, jolle<br />
kerroin sanoneeni sotilasvalani irti ja samoin velvoitteeni puolustaa<br />
valtio-koneistoamme. Heimonen puhui liki änkyttäen ja lohdutti hovioikeuden<br />
muuttavan päätöksen. Hovioikeudet eivät tunnetusti muuta<br />
käräjäoikeuksien päätöksiä lapsijutuissa, ei muuttanut Vaasan<br />
hovioikeuskaan sittemmin.<br />
Vuosi 2000<br />
Ministeri Johannes Koskinen ja Pia-Liisa Heiliö<br />
Kirjoitin oikeusministerille tammikuussa kysyen, mitä aiotaan tehdä<br />
isien syrjimiselle ja samalla lasten oikeuksien polkemiselle eri viranomaisissa.<br />
Näiden seurauksenahan lapsi ja isä menettävät toisensa.<br />
Penäsin milloin Suomeen saadaan perhetuomioistuin. Liitin Vaasan<br />
51
käräjäoikeuden tuoreen päätöksen ja sitä pohjustaneen Vaasan<br />
perheneuvolan lausunnon mukaan. Koskisen erikoisavustaja Mikael<br />
Jungner ilmoitti kohteliaalla kirjeellä asian siirrosta Sosiaali- ja<br />
terveysministeriöön. Kysyin sähköpostitse ministeri Eva Biaudet’lta<br />
miten kyseistä epäkohtaa aiotaan korjata. Vastauksessa sanottiin<br />
Biaudet’in jääneen äitiyslomalle, sijalle oli tullut Osmo Soininvaara.<br />
Seurasi useita soittoja ministeriöön asian etenemisestä, niihin<br />
vastattiin, että asiaani käsittelee Pia-Liisa Heiliö. Loppukevään<br />
soitoissani Heiliölle selvisi, että asiaani ei käsitellä ollenkaan. Heiliö<br />
perusteli, että mitään ei ole enää tehtävissä jo laaditulle ja kerran<br />
käytetylle perheneuvolan lausunnolle. Hän yritti harhauttaa, että<br />
minulla ei ole mitään oikeuksia lapseeni, kuten ei ole muillakaan<br />
vanhemmilla. Hän selitti näiden ongelmien syntysyyksi sen, että<br />
vanhemmat useasti kuvittelevat itselleen oikeuksia, joita heillä ei ole.<br />
Sanoin itselläni olevan Euroopan ihmisoikeussopimuksen takaaman<br />
perhe-elämän suojan viranomaisten puuttumisia vastaan. Heiliö jatkoi<br />
sumutustaan väitteellä, että en voi vedota perhe-elämän suojaan juuri<br />
tässä kysymyksessä, sillä en ole asunut koskaan yhdessä lapseni<br />
kanssa. Isän oikeus perhe-elämään ei voi riippua siitä, onko hän<br />
asunut lapsensa äidin kanssa samassa postiosoitteessa, paukautin<br />
Heiliölle takaisin.<br />
Koska mitään edistystä ei ollut havaittavissa kyselystä hallintokanteluksi<br />
muuttuneessa asiassani, lähetin Heiliölle maksulla 24 mk<br />
kirjatun kirjeen, jossa kerroin kantelevani hänestä eduskunnan oikeusasiamiehelle<br />
tai oikeuskanslerille, mikäli hän, Heiliö, ei anna asiaani<br />
eteenpäin ministeri Soininvaaralle tai jollekulle lakia valmistelevalle<br />
toimijalle. Anu Suomela oli valistanut minua Heiliön toimista<br />
tapauksessa Nuutinen vastaan Suomi. Siksi kirjasin kirjeen pelätessäni<br />
Heiliön joko hävittävän kirjeeni tai jäävän istumaan sen päälle.<br />
Huoleni oli aiheellinen, mikä tuli koettavaksi myöhemmin. Ukaasini<br />
piristi Heiliötä niin, että hän siirsi asiani lausunnolle ministeriön<br />
alaiselle Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle, josta minulla<br />
olikin kokemusta riittävästi jo. Heiliö soitti minulle eräänä<br />
heinäkuisena sunnuntai-iltapäivänä kertoakseen siirrosta samalla, kun<br />
isäni astui sisään. Isäni kuunteli puhelua hiljaa ja ihmetteli sitten<br />
virkanaisen hätää soittaa ministeriöstä sunnuntai-iltana Keskustelin<br />
Heiliön kanssa pitkään, hän koetti puhua minut pois aikeestani valittaa<br />
52
ihmisoikeustuomioistuimeen. Hän rinnasti juttuni tapaukseen<br />
Nuutinen vastaan Suomi, tuomio 27.6.2000 Strasbourgissa, jossa<br />
tuomiota Suomelle ei annettukaan perhe-elämän loukkauksen<br />
perusteella vaan ainoastaan liian pitkästä oikeuskäsittelystä. Heiliö<br />
lähetti tuon jutun päätöksen minulle sanojensa vakuudeksi<br />
omaehtoisesti, vaikka en ollut pyytänyt sitä<br />
Jaana Viinamäki<br />
Jaksoin lähteä käymään Vaasassa syyskuun yhdeksäntenä. Tilaisuutta<br />
valvomaan oli osoitettu sosiaalityöntekijä Jaana Viinamäki, ilmeinen<br />
miesvihaaja, joka hyökkäsi välittömästi kimppuuni heti eteisessä ja<br />
käskytti, että kassi ja päällysvaatteet pitää jättää oven suuhun. Muuten<br />
ei ollut asiaa peremmälle. Kysyin syytä moiseen saamatta muuta<br />
vastausta kuin, että käsky on tullut ylhäältä. Tottelin ja siirryin<br />
leikkimään lapseni kanssa, joka ilmoitti, että heidän pitää olla<br />
ruokakaupassa jo kello 13. Tapaaminen jäikin vain 25 minuutin<br />
mittaiseksi. Näytin lapselle valokuvia yhteisistä sukulaisista yrittäen<br />
saada juttua näin aikaiseksi. Tyttö mökötti ensin 10 minuuttia ja<br />
lohkaisi sitten, että ei haluaisi tulla tänne ollenkaan! En minäkään,<br />
vastasin ja jatkoin, että tämä on ainoa keino pitää yhteyttä. Lisäsin,<br />
että äitisi ei halua sinulla olevan isää ollenkaan. Minulla on isä,<br />
paukautti lapsi tomerasti ja katsoi minua kiinteästi silmiin. Olimme<br />
vähän aikaa hiljaa ja tuijotimme toisiamme. Keskustelu jatkui<br />
aiheesta seurauksella, että Viinamäki puhkesi kiljumaan, etten saa<br />
puhua lapselle tämän äidistä noin. Korotin ääntäni Viinamäelle<br />
takaisin ja ilmoitin, että tämä lapsi on omani ja saan sanoa hänelle<br />
totuuden. Viinamäki oli saanut valtuuden valvoa tilaisuutta, ei<br />
enempää. Koko tuon lyhyen tapaamishetken Viinamäki kyräili minua<br />
takaapäin herkeämättä silmissään vihaa.<br />
Kantelin Länsi-Suomen lääninhallitukselle Viinamäen käytöksestä.<br />
Asian ratkaisi Marita Beijarin esittelystä lakimies Heikki Siirilä, joka<br />
vastasi, kuten olin odottanutkin. Viinamäen katsottiin valvojana<br />
turvanneen sekä lapsen fyysisen koskemattomuuden että henkisen<br />
53
hyvinvoinnin tapaamisen aikana. Eli taas virkamiehen nähtiin<br />
edistäneen millä hyvänsä toiminnallaan ”lapsen etua”.<br />
Vaasan hovioikeudessa<br />
Nainen vei lapseni Vaasassa tunnetulle ja arvostetulle lastenpsykiatrille<br />
Seppo Hulkille elokuussa saadakseen lääkärinlausunnon<br />
käytettäväksi vastaani hovioikeudessa. Temppu onnistui. Hulkki<br />
tenttasi lastani, mitä tämä piti käynneistään Vaasan turvakodissa.<br />
Lapsi vastasi totuudellisesti, ettei pitänyt. Hulkki ei kysynyt lapseltani<br />
lainkaan pitääkö tämä isästään. Ei kysynyt, haluaisiko lapsi tavata<br />
isäänsä muussa luontevammassa paikassa vaikkapa isän luona ja isän<br />
sukulaisissa. Näitä ei ollut määrä kysyä. Tämä lääkäri Hulkki tulkkasi<br />
lapseni inhon turvakotia kohtaan lapsen haluttomuudeksi tavata<br />
isäänsä. Hulkki jatkoi suosittamalla kaiken tapaamisen lopettamista<br />
lapselle hankalana nyt, kun lapsi ja isä olivat kasvaneet vieraiksi<br />
toisilleen, kertoi Hulkki huomiostaan ilahtuneena. Hän puolusti<br />
näkemystään, koska oli tietävinään 15- ja 16-vuotiaiden lasten<br />
ottavan yhteyttä toiseen vanhempaansa myöhemmin. Suullinen<br />
käsittely pidettiin 30.10.2000 johtajanaan HON Olli Varila, joka heti<br />
aluksi kysyi kahta. Hän ihmetteli, minullako ei tosiaankaan ole<br />
oloistani mitään sosiaalista selvitystä Olin juuri muuttanut Ouluun,<br />
selvitystä sieltä ei ollut. Sosiaalityöntekijöitä kohtaan tuntemani<br />
totaalisen epäluottamuksen vuoksi en ollut edes ajatellut kysyä<br />
sellaista. Koska olin asunut isälläni muutaman kuukauden tuohon<br />
aikaan, en ollut voinut kuvitellakaan, että sosiaalityöntekijät tulisivat<br />
vanhanaikaisen pohjalaisen isäni kotiin nuuskimaan. Varila varmisti,<br />
ajoinko asiaani yksin vai oliko minulla oikeusavustaja Ei ollut<br />
sitäkään, heistä ei ollut ollut apua tähänkään asti. Niin monta kertaa<br />
oikeuksissa hävinneenä olin lähtenyt ajamaan asiaani ainoalla<br />
tarkoituksellani saada juttu Strasbourgiin, mikä vaati kaikkien tuomioistuinten<br />
läpikäyntiä kansallisesti. Niin tai näin, osallistuminen tähän<br />
istuntoon oli pakollista. En siis ollut enää voittamassa juttua, sillä en<br />
uskonut yhdenkään oikeusviraston tunnustavan vähimmäisoikeuttani<br />
tasapuoliseen, oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin<br />
54
ihmisoikeussopimuksen mukaisesti. Kysäisin huvikseni Varilalta,<br />
onko ihmisoikeussopimus voimassa tässä oikeudessa Tämä vastasi<br />
sen olevan voimassa ”viran puolesta.” Muut hovioikeusneuvokset<br />
olivat Jorma Rudanko ja Osmo Hänninen.<br />
Nainen vastusti kaikkea lapsen ja isän yhteydenpitoa, ei ujostellut<br />
ilmaista kantaansa. Hän ei puhunut totta yhdessäkään puheenvuorossaan<br />
kuulusteltuna. Hän myös syyllistyi rikokseen väittäessään<br />
minun uhkailleen päiväkodin ja terveyskeskuksen henkilökuntaa.<br />
Väite oli uusi, odottamaton ja vaikutti tuomioon siinä, että en saanut<br />
hakemaani oikeutta saada tietoja lapsestani eri viranomaisilta.<br />
Pidin lyhyen loppupuheenvuoron, jossa jätin pääasian sivuun häviöni<br />
tietäen ennakkoon. Sen sijaan pudottelin kokemastani syrjinnästä<br />
suorin sanoin. Puhuttelin oikeutta ja vastapuolta nimeten jokaisen<br />
asiaan osallistuneen virkamiehen tai muun toimijan esteelliseksi.<br />
Jokaisella näistä oli väkevä henkilökohtainen suhde asiaan, kielteinen<br />
asenne aina minua vastaan. En ollut tavannut yhtäkään puolueetonta<br />
asian käsittelijää, väitin katkerana. Neuvokset kuuntelivat päät<br />
riipuksissa muistiinpanoja tehden. Lopetettuani Varila nosti päätään<br />
hiljaa huoaten, katsoi minua ahdistuneesti, julisti sitten hiljaa<br />
tilaisuuden päättyneeksi.<br />
Hankin sittemmin vastanäyttöä, joka osoitti, että en ole uhkaillut<br />
ketään mainituissa paikoissa. Tätä kirjoittaessani harkitsen naisen<br />
vetämistä oikeuteen perättömästä lausunnosta oikeusistuimessa. Siitä<br />
annetaan vain vankeusrangaistuksia kolmeen vuoteen saakka.<br />
Hovioikeuden päätös tupsahti postiluukusta lattialleni kuukauden<br />
päästä istunnosta. Oikeus piti voimassa käräjäoikeuden päätöksen,<br />
jolla saatoin tavata lastani kolmesti vuodessa puolitoista tuntia per<br />
kerta turvakodissa valvotusti. En näet ollut kyennyt osoittamaan,<br />
miksi käräjäoikeuden päätös on väärä, luki hovioikeuden<br />
perusteluissa. Käräjäoikeuden päätöstä ei muutettu, minä siis hävisin.<br />
Vanhemmuuteni tuhoaminen maksoi taas lisää, yhteensä lasku oli<br />
noin 46 000 markkaa 11 prosentin viivästyskorolla. Lasku kaatunee<br />
valtiolle veronmaksajain riemuksi Strasbourgin päätöksellä aikanaan.<br />
55
Viimeiseksi aikomani lapseni tapaaminen<br />
Olin ilmoittanut hovioikeuden istunnossa, että tulen Vaasaan lastani<br />
katsomaan viimeistä kertaa joulukuussa. Tapaamispäivä 16.12.<br />
vahvistettiin oikeudessa ja merkittiin päätökseen. Lapsi ilmestyi<br />
tapaamispaikkaan tunnin myöhässä suoraan koulun joulujuhlasta. Hän<br />
ilmoitti kiireestään mennä syntymäpäiville kohta. Annoin hänelle<br />
joululahjoina uudet, kehnoiksi osoittautuneet vesivärit ja pienen<br />
naisten käsilaukun. Maalasimme joulupukin ja tytär innostui vähän.<br />
Soitin puhelimellani isälleni, jota olin kehottanut olemaan<br />
saavutettavissa, annoin sitten luurin tytölle. Lapsi sai puhua isoisänsä<br />
kanssa ensimmäistä kertaa viiteen ja puoleen vuoteen. Molemmat<br />
olivat mielissään, lapseni hymyili. Kysäisin, haluaisiko lapseni lähteä<br />
Ouluun pappaa tapaamaan – Koska, kysyi tyttöni aivan kuin asia<br />
olisi ollut itsestään selvä hetikin. Pelasimme Hassunkurisia perheitä.<br />
Päästin lapseni lähtemään pelin jälkeen. Lapsi oli hyvin surullinen ja<br />
erittäin hermostunut, äitinsä lie kertonut hänelle isän jättävän tämän<br />
tapaamisen viimeiseksi, kuten olin uhannut istunnossa.<br />
Vuosi 2001<br />
Viimeiset hallintokantelut, aina yhtä turhat<br />
Olin kannellut Vaasan perheneuvolan kesällä 1999 tekemästä<br />
lausunnosta, jossa vaasalaiset suosittivat joko kaiken lapseni tapailun<br />
kieltämistä tai vaihtoehtoisesti tapaamisten harventamista ja<br />
tapaamisaikojen lyhentämistä vain, koska me vanhemmat emme tule<br />
toimeen keskenämme. Katsoin lausunnon oleva Euroopan<br />
ihmisoikeussopimuksen vastainen. Kantelu oli kiertänyt<br />
Oikeusministeriön kautta sosiaali- ja terveysministeriöön, jossa Pia<br />
Liisa Heiliö siirsi jutun Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle<br />
( TEO ). TEO otti kumma kyllä tuomitsevan kannan lausuntoon ja sen<br />
tekotapaan. TEO arvosteli vaasalaisia siitä, että isää ei ollut kuultu, ei<br />
nähty, isän ja lapsen vuorovaikutusta ei ole voitu arvioida. Lisäksi<br />
vaasalaisten toiminnasta ilmeni, että mitään kontaktia isään, minuun,<br />
56
ei ollut edes pyritty ottamaan. Vaasalaisten suositus katkaista isän ja<br />
lapsen yhteys nähtiin aivan liian rajuna toimenpiteenä.<br />
TEO palautti päätöksen Heiliölle kaikkine oheisasiakirjoineen, minkä<br />
ministeriön infopalvelu vahvisti. Soitin huhtikuussa tälle kysyen mihin<br />
toimiin aiotaan ryhtyä vaasalaisten ojentamiseksi. Heiliö kiisti ensin<br />
saaneensa mitään asiakirjoja. Kerrottuani käynnistäni ministeriön<br />
infossa Meritullinkadulla hän hoksasi puhua välillä tottakin ja myönsi<br />
saaneensa päätöksen. Valheestaan vaivautunut Heiliö vaihtoi linjaansa<br />
äkkiä ja kävi nyt luettelemaan mitä seurauksia koituisi minulle siitä,<br />
että valitan ihmis-oikeustuomioistuimeen. Mistään ei ollut<br />
aistittavissa, että Heiliö olisi ollut valmis myöntämään virkavallan<br />
toimineen väärin kohtaani. Hän lupasi olla henkilökohtaisesti<br />
vastassani ja kertoi aikovansa hankkia potilastietojani ja muuta<br />
näyttöä, joilla minut voitaisiin leimata vanhempana kelvottomaksi.<br />
Näin vanhemmuuteni tuhoaminen saataisiin näyttämään oikeutetulta<br />
viranomaistoiminnalta. Valitukseni ei menestyisi. Heiliö painosti<br />
minua pois aikeestani valittaa Strasbourgiin, mikä on sinänsä<br />
ihmisoikeusloukkaus. Valtiolla tai jollakulla sen virkamiehellä ei ole<br />
lupaa kaventaa valitusoikeutta Strasbourgiin. Kantelin aiheesta<br />
Pauniolle, joka käytti kaksi ja puoli vuotta kanteluni ratkaisemiseen.<br />
Håkan Stoor esitteli ja Paunio päätti, että Heiliö ei ollut toiminut<br />
moitittavasti missään muussa kuin siinä, että hän oli asioinut kanssani<br />
suullisesti.<br />
Olin kannellut vaasalaisista myös oikeuskanslerin virastoon, jossa<br />
apulaiskansleri Klaus Helminen antoi päätöksensä: TEO on jo antanut<br />
moittivan arvionsa Vaasan perheneuvolasta, joten enää ei ole aihetta<br />
toimenpiteisiin. Vastaamatta jäi kysymykseni, miten ihmisoikeussopimusta<br />
oli noudatettu perhe-elämämme sääntelyssä. Sen sijaan<br />
Helminen luki syykseni, että en ollut paremmin menestynyt oikeudenkäynneissäni.<br />
Sain syyttää vain itseäni. Lähetin heti palautteen<br />
kehotuksella poistaa oikeuskanslerin kotisivulta sen kohdan, jossa<br />
virasto mainostaa olevansa ihmisoikeuksien korkein takaaja<br />
maassamme. Sain viestiini melko tyypillisen virkamiesvastineen:<br />
Suomi on hyväksynyt YK:n lapsen oikeuksien julistuksen, lapsen etu<br />
on kantava periaate kaikessa lainsäädännössämme. Yhä vastaamatta<br />
jäi, miten lapsen oikeus omaan isään oli toteutettu juuri<br />
tapauksessamme.<br />
57
Lääkäri Seppo Hulkki oli kuullut lastani kesällä 2000 ja kysynyt mitä<br />
lapsi ajatteli turvakotikäynneistä. Lapsen haluttomuuden käydä<br />
turvakodissa Hulkki käänsi ja väänsi haluttomuudeksi tavata isää<br />
lainkaan. Kantelin tästä Hulkin arvottomasta menettelystä TEO:een,<br />
joka turvautui kuopiolaisen lastenpsykiatrin Eila Räsäsen arvioon.<br />
Hulkki vältti ojennuksen. Hänenkin toimintansa nähtiin lapsen edun<br />
mukaiseksi, moitteettomaksi. Hallintokanteluiden tie oli kuljettu<br />
loppuun lähes tuloksettomana.<br />
58
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen<br />
Nyt oli selvää viimeistään, että en olisi saava oikeutta enää missään<br />
oikeusistuimessa Suomessa. Jätin valitukseni Korkeimmalle<br />
oikeudelle vain, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin vaatii<br />
kaikkien kansallisten oikeusasteiden läpikäyntiä. Valituksessani<br />
kiinnitin erityistä huomiota syntyneen tilanteen<br />
ihmisoikeussopimuksen vastaisuuteen, lapsen huoltolakiinhan ei<br />
kannattanut vedota. KKO ei antanut valituslupaa, kuten oli<br />
arvattavissa muista vastaavista tapauksista. Asian ratkaisivat Raulos ja<br />
Aarnio oikeussihteeri Bergin esittelystä. Ihmisoikeusvalitukseni<br />
valmistui heti KKO:n päätöksen jälkeen. Isäni, veljeni, siskoni ja yksi<br />
sedistäni liittyivät mukaan valitukseeni myöhemmin syksyllä. Isäni on<br />
nähnyt lapseni kahdesti, siskoni kerran, setäni kerran, veljeni ei ole<br />
nähnyt lastani milloinkaan. Lapseltani puuttuu tosiasiallisesti isän<br />
lisäksi koko isänpuoleinen suku, sillä se on nähty lapsen edun<br />
mukaiseksi.<br />
Neljäs hakemukseni käräjäoikeuteen<br />
Jaksoin vielä raahautua Vaasaan syyskuussa lastani katsomaan<br />
muutamaksi minuutiksi. Valvojana toimi nyt perheneuvolan Hilkka<br />
Sundqvist, joka oli ollut mukana kirjoittamassa sitä lausuntoa, jossa<br />
ehdotettiin vanhemmuuteni poistoa. Tapaaminen jäi enää muutaman<br />
minuutin mittaiseksi. kanssa. Esitin Sundqvistille Strasbourgista<br />
tullutta ilmoitusta valitusasiani rekisteröinnistä. Nyt muuttui<br />
virkanaisen asenne, hän alkoi ehdotella, että panisin uuden<br />
hakemuksen vireille paikallisessa käräjäoikeudessa. He<br />
sosiaalityöntekijät tekisivät nyt selvityksen lapsen isäsuhteesta<br />
vierailemalla kotonani samalla, kun lapseni olisi siellä. Vastasin, että<br />
liian myöhään, ihmissuhteemme on särjetty. Lisätarjous oli koko<br />
Vaasan sosiaaliviraston väistyminen asiani enemmästä käsittelystä ja<br />
korvaavan virka-avun hankkiminen muualta. Kun sitten soitin Sirkku<br />
Hallenbergille Oulun sosiaali-virastoon pyytäen saada oloistani<br />
59
selvityksen jo ennakkoon, sain tältä samanlaisen kehotuksen panna<br />
ensin hakemusjuttu vireille. Sosiaalivirasto tekisi selvityksen vain<br />
oikeuden pyynnöstä, ei muuten.<br />
Kerroin uudessa hakemuksessani käräjäoikeudelle virinneestä<br />
valituksestani ihmisoikeustuomioistuimessa. Tämä seikka ilmeisesti<br />
ratkaisi koko jutun siten, että laamanni Johan Eklund halusi tietää,<br />
miten oikeudelliset olosuhteemme olivat muuttuneet tuoreen<br />
Korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen. Ei mitenkään, vastasin ja<br />
korostin, että en enää tunne lastani, jota näen vain muutaman minuutin<br />
vuodessa, mikä ei ole ihmisoikeuksiemme mukaista. Mitään<br />
oikeudellisia olosuhteita ei enää ole muuttuneina tai<br />
muuttumattomina. Nolla on pysynyt nollana. Eklund päätti hyljätä<br />
hakemukseni juuri olosuhteiden muuttumattomuudella perustellen,<br />
tosisyy lie ollut valitukseni ihmisoikeustuomioistuimessa. Hän kehtasi<br />
vieläpä korostaa nykytilanteeni olevan, eri viranomaistoimien olleen<br />
kansallisten lakien ja kansainvälisten sopimusten mukaisia. Eklund:<br />
”Ruhan oikeus perhe-elämään ja yksityisyyteen on kiistämätön.”<br />
Eklund ei nähnyt mitään ihmisoikeusloukkausta tapahtuneeksi<br />
asiassani.<br />
Valitin päätöksestä Vaasan hovioikeuteen, joka samoin jätti<br />
valitukseni tyystin käsittelemättä. Siellä Pirkko Loukusa esitteli asiani<br />
Raija Liljenfeldtille, Pirjo Latvalalle ja valmistelusta vastanneelle<br />
Raimo Riskulle. Korkein oikeus ei antanut nytkään valituslupaa<br />
ratkaisijoinaan Erkki Taipale ja Kati Hiden Marja Kekäläisen<br />
esittelystä.<br />
Jätin lisävalituksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen laajentaen<br />
ensivalitukseni aluetta siinä, että valtio oli evännyt minulta oikeuden<br />
oikeudenkäyntiin. Katsoin valtion toistuvasti rikkoneen sopimuksen<br />
ensimmäistä artiklaa vastaan, valtiohan ei ollut noudattanut ihmisoikeusperiaatteita<br />
missään sopimuskohdassa usean vuoden aikana.<br />
Vuosi 2002<br />
Vahingonkorvauskanne<br />
60
Tapasin lastani maaliskuussa ja marraskuussa. Jälkimmäisellä kerralla<br />
lapseni sanoi minulle kaikkiaan viitisentoista sanaa. Pyysin häntä<br />
kirjoittamaan jotain isänpäivätervehdyksen tapaista paperille, olihan<br />
isänpäivän aatto. Ja niinhän tämä raapusti: ”Isä on tyhmä.”<br />
Ihmisoikeustuomioistuin otaksuu Euroopan neuvoston jäsenmaiden<br />
noudattavan ihmisoikeussopimusta jo omissa tuomioistuimissaan,<br />
jotta ruuhka ihmisoikeustuomioistuimessa helpottaisi. Vastoin Anu<br />
Suomelan nimenomaista neuvoa päätin laatia<br />
vahingonkorvauskanteen valtiota vastaan perhe-elämäni tuhoamisesta.<br />
Suomela oli sanonut, että sellaisen kanteen menestymismahdollisuus<br />
on pyöreä nolla Suomessa. Uskalsin kokeilla miten asia on. Tuomari<br />
Hannele Lindholm päätti Helsingin käräjäoikeudessa, että kanteeni on<br />
täysin perusteeton, koska oikeudelliset olosuhteeni eivät olleet<br />
muuttuneet. Niin päätti Helsingin hovioikeus myös, Korkein oikeus ei<br />
antanut valituslupaa. Viskaali Harri Katara esitteli Timo Lötjöselle,<br />
Risto Hänniselle ja Pauli Viitaselle hovioikeudessa. Eeva-Liisa<br />
Sarvilinna-Heimonen esitteli valitusluvan Lehtimajalle ja<br />
Krogerukselle. Informoin ihmisoikeustuomioistuinta tästäkin<br />
uusimmasta episodista jälleen kerran.<br />
Vuosi 2003<br />
Luopuminen<br />
Tapasin lastani syyskuussa turvakodin tiloissa viimeisen kerran. Lapsi<br />
oli vähäpuheinen, häntä piti tentata keskustelun ylläpitämiseksi.<br />
Totesin nyt tilanteen toivottamaksi ja sanoin hänelle jo parin minuutin<br />
jälkeen, että hän voi kyllä lähteä kotiinsa. Turhaan minä tänne tulin<br />
sitten, älähti lapseni katkerana. Nyt alkoi juttu luistaa. Utelin häneltä,<br />
eikö hänenkin mielestä ole aika omituista, että minun on hänen<br />
isänään pitänyt tavata lastani jo tasan kuuden vuoden ajan näissä<br />
oloissa Lapseni myönsi tämän olevan aika omituista. Kerroin<br />
lapselleni, että hänen äitinsä on tehnyt kaikkensa poistaakseen isän<br />
lapsen elämästä. Nyt lapsi alkoi änkyttää, että hän itse vastusti<br />
ankarasti isälleen menemistä aikoinaan pikkutyttönä, siksi tilanne on<br />
61
tämä. Lapseni äidille ei siis ollut riittänyt isän poistaminen lapselta,<br />
sen lisäksi lapsi on saanut oppia äidiltään, että syy isättömyyteensä on<br />
lapsen itsensä! Olisin tehnyt lastensuojeluilmoituksen kuulemani<br />
perusteella, jos siitä olisi ollut jotain hyötyä. Tahdoin viimeiseksi<br />
tietää olisiko lapsi halukas tapaamaan minua jossain muualla ja<br />
useammin. Ei enempää tapaamisia mutta joskus kyllä, hän vastasi.<br />
Lähetin tilaisuutta valvoneelle Tiina Bölingille sähköpostia, jossa<br />
pyysin häntä vahvistamaan lapseni toive tavata isäänsä ainakin joskus.<br />
Lapsihan oli sanonut psykiatrien ja sosiaalityöntekijöiden mukaan,<br />
että ei halua nähdä isäänsä ollenkaan. Meni viikko, Böling ilmoitti<br />
sitten viestissään, että hänellä ei ole lakiin perustuvaa velvoitetta antaa<br />
mitään todistusta tilanteesta. Ehkäpä näin olikin, mutta jos äiti olisi<br />
pyytänyt jotain raporttia tilanteesta, hän olisi saanut sen vieläpä<br />
toivomustensa mukaan yksi yhteen räätälöitynä.<br />
Kului muutama päivä, sain lapseltani kirjeen, jossa hän sanoi, että ei<br />
halua tavata minua enää. Mutta jos pakotan häntä, tapaamme muualla,<br />
koska me muutamme, kirjoitti hän. Myöhemmin syksyllä sain<br />
äidiltään ilmoituksen tapaamispaikasta, joka olisi nyt Hyvinkään<br />
Mobile muuten entisin ehdoin. Sain omia teitäni tietää lapseni<br />
uudesta, salaisesta osoitteesta, joka oli nyt Hyvinkäällä. Ilmoitin<br />
Mobileen tulostani sinne. Tapaaminen jäi nytkin noin<br />
kymmenminuuttiseksi, jona aikana hän sai kerrottua enemmänkin<br />
itsestään. Hänen murrosikänsä oli alkanut, hän oli nyt rohkeampi<br />
puhumaan. Hän oli aloittanut ruotsinkielisen koulun Svenska Skolan i<br />
Hyvinge samana syksynä. Lapseni oli siis kaksikielinen, mistä minulla<br />
ei ollut ollut mitään aavistusta. Hän oli minulle täysin vieras ja<br />
vieroitettu vuosien saatossa. Annoin lapselleni osoitteeni,<br />
puhelinnumeroni ja joululahjaksi 10 euroa. Hän ei olisi halunnut ottaa<br />
osoitettani, koska hän ei kuitenkaan ottaisi yhteyttä, kuten hän sanoi<br />
erittäin katkerana. Kehotin häntä ottamaan mitä tarjosin, sillä hän ei<br />
nyt tiedä milloin näkee isäänsä seuraavan kerran. En aikonut enää tulla<br />
lastani katsomaan.<br />
Jätin kuudennen hakemukseni Hyvinkään käräjäoikeudelle<br />
vaatimuksilla saada lapseni edunvalvojuus vain siinä, että voisin<br />
kirjata hänet valittajaksi ihmisoikeusvalitukseemme. Juuri hän on<br />
menettänyt eniten. Lisäksi halusin saada oikeuden viranomaistietoihin<br />
62
hänestä. Käräjätuomari Tapio Kainulainen hylkäsi hakemukseni,<br />
valitus on yhä vireillä Helsingin hovioikeudessa.<br />
Vuosi 2004<br />
Isä ja lapsi, toisilleen muukalaiset<br />
Olin alkanut seurustelun erään Helsingissä asuvan keskipohjalaisnaisen<br />
kanssa tammikuussa 2002. Osaksi hänen ansiostaan päätin jo<br />
saman vuoden syksyllä muuttaa Oulusta Etelä-Suomeen, mikäli<br />
seurustelumme jatkuisi. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että<br />
muutan joka tapauksessa jonnekin Helsingin lähistölle pääradan<br />
varteen. Sain yhteyden luotua entiseen vuokranantajaani, jolla olikin<br />
minulle asunto tarjolla maaliskuun alusta lähtien. Muutin Hyvinkäälle<br />
helmikuussa silläkin toiveella, että suhde lapseeni voisi olla<br />
rakennettavissa ennalleen sitä kautta, että hän tulisi vastaani<br />
kaupungilla. Lapsenihan voisi käydä asunnollani koulun jälkeen<br />
äidiltään salassa. Erehdyin. Olen nähnyt lastani ehkäpä kuusi,<br />
seitsemän kertaa ja aina tiukasti äitinsä seurassa paria kertaa lukuun<br />
ottamatta. Ollessani ulkona asioillani eräänä päivänä satuin olemaan<br />
puhelimessa juuri, kun lapseni ajoi Hyvinkäänkatua ohitseni.<br />
Huikkasin perään ja heilautin kättäni. Lapsi käänsi päätään ja jatkoi<br />
polkemistaan. Tämä tapaus romahdutti jotain sisimmässäni, tiesin nyt<br />
menettäneeni lapseni ehkäpä ikiajoiksi. Lapseni äiti ja häntä tukenut<br />
koneisto ovat voittaneet. Strasbourgista aikanaan putoava tuomio<br />
Suomelle ei muuta tätä asiaintilaa. Lapseni äiti tietää minun nyt<br />
asuvan Hyvinkäällä. Tämä lie merkinnyt lapselleni jonkinlaista kotiarestia,<br />
sillä muuten ei ole selitettävissä se, että häntä ei ole näkynyt<br />
katuliikenteessä paljoakaan yli puolen vuoden aikana. Olen joskus<br />
yllättänyt itseni aprikoimasta, olisiko sittenkin ollut parempi antaa<br />
lapseni äidin abortoida sikiö, jotta tässä maailmassa olisi yksi<br />
onnetonta ihminen vähemmän. Näin isäni varoitti kesällä 1991.<br />
63
II Osa, pohdinta<br />
Vanhemmuus ihmisoikeutena<br />
Suomen saama ensimmäinen tuomio Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta<br />
( EIT ) lankesi syksyllä 1994 ja sen olisi luullut olevan<br />
enteellinen sikäli, että lapsettomien isien olisi luullut valittavan<br />
enemmän samasta aiheesta. Tuomiossa näet katsottiin valtion lyöneen<br />
laimin velvollisuutensa turvata isän oikeus perhe-elämään. Virkavalta<br />
haluaa vaieta tuosta oikeudesta, minkä osaksi ymmärrän, mutta<br />
minulle ei aukene, miksi alalla häärivät kansalaisjärjestötkin haluavat<br />
unohtaa tuon valtiota sitovan sopimuksen tarjoamat oikeusturvatakuut.<br />
Kyseisessä tapauksessa pienen tytön äiti kuoli ja lapsi jäi asumaan<br />
vainajan vanhemmille. Jälkimmäiset eivät antaneet isän ja tytön tavata<br />
toisiaan seitsemään vuoteen alkaen vuodesta 1987. Isä turvautui<br />
sosiaaliviraston välitysapuun ilman tulosta. Asiasta kirjoiteltiin<br />
lehdistössä tapaus Pikku- Leenana. Suomen hyväksyttyä Euroopan<br />
ihmisoikeussopimuksen ( EIS ) peruskirjan 10.5.1990 isä saattoi tehdä<br />
valituksen EIT:een, koska katsoi oikeutensa perhe-elämään tulleen<br />
loukatuksi. EIT oli samaa mieltä, Suomi ei ollut kyennyt turvaamaan<br />
yhteydenpitoa perheenjäsenten välillä. Suomi tuomittiin maksamaan<br />
100 000 markkaa isälle tämän henkisistä kärsimyksistä. Lisäksi<br />
Euroopan Neuvosto velvoitti Suomen säätämään lain täytäntöön<br />
panna lapsen ja vanhemman tapaamisoikeus.<br />
Tuomion opetus oli merkittävä: missä omituinen lapsen huoltolaki<br />
vuodelta 1983 puhuu vain lapsen oikeuksista, siinä EIS tunnustaa<br />
jokaiselle kuuluvan yleisen oikeuden ihmissuhteisiin eli esimerkiksi<br />
vanhemman oikeuden lapsiinsa artiklakohdan varauksella. Isovanhemmallakin<br />
voi olla oikeus tavata lapsensa lasta saman artiklan<br />
nojalla. Isä sai korvauksen, koska juuri hänen oikeuttaan oli loukattu.<br />
64
Olen huomioinut huolella, että EIS ja sen velvoitteet halutaan yhä<br />
kiertää vieläpä tietoisesti. EIS on osa lainsäädäntöämme lain tasolla,<br />
mutta lisäkseni eräät sijoittavat sen noudatettavana oikeusperiaatteena<br />
perustuslakimme yläpuolelle. Näin on perusteltua ajatella, uusittiinhan<br />
perustuslakimmekin 1990 –luvulla paremmin vastaamaan Euroopan<br />
ihmisoikeussopimusta. Tavallisen lain tai jopa perustuslain jonkin<br />
kohdan ollessa ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa tulee<br />
soveltaa jälkimmäistä, näin opettavat uusimmat oikeustieteelliset<br />
oppikirjat.<br />
Yllä sanotusta huolimatta edelleen on niin, että kun tapaamisasioissa<br />
isä tai huostaanottoasioissa äiti käy oikeutta vanhemmuutensa<br />
puolesta, hänelle saatetaan sanoa, että sinullahan ei ole mitään<br />
oikeuksia laisinkaan, kaikki oikeudet ovat lapsella. Minulle sanoi näin<br />
lastenvalvoja Ahti Korhonen, itse lapseton. Vanhemmalle, erityisesti<br />
isälle, saatetaan jatkaa, että käyt oikeutta vain biologisen itsekkyytesi<br />
vuoksi, kiusaat sillä lapsesi huoltajavanhempaa eli äitiä. Tästä<br />
vääristyneestä oikeudellisesta ajattelusta onkin seurannut, että<br />
sosiaalityöntekijät katsovat suoraan lain nojalla olevansa ”lapsen<br />
edun” vartijoita vanhempia, tavallisesti isää, vastaan. Sanotaan, että<br />
oikeus tapaamisiin kuuluu lapselle, ja hän on juuri äsken käynyt<br />
kuultavana täällä sosiaalivirastossa äitinsä kanssa. Me kuulimme<br />
lastasi, joka kertoi luotettavasti, että ei välitä tavata isäänsä. Me täällä<br />
sosiaalivirastossa katsomme, että tämä viisivuotias oikeudenhaltija<br />
ilmaisi juuri hetki sitten luotettavasti tarpeensa tavata tai olla<br />
tapaamatta isäänsä.<br />
Lasta kuullaan toisinaan vain äidin seurassa sosiaalivirastossa. Ei ole<br />
mitenkään tavatonta, että lasta ei ole ollenkaan kuultu isänsä seurassa<br />
missään vaiheessa vuosia jatkuneessa konfliktissa. Muutaman vuoden<br />
ikäisestä lapsestani tehtiin tuomari tyyppitapauksessamme sillä lopputuloksella,<br />
että nyt 12 -vuotiaalla lapsellani ei ole isää enää, isän<br />
puolen sukua hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Tätä ei ehkä olisi<br />
tapahtunut, jos olisin ajanut asiaa omanani ja lapseni yhteisenä<br />
ihmisoikeutena typerään lapsen huoltolakiin tukeutumisen sijasta.<br />
”Lapsen edun” hokeminen on järjestelmällistä huijausta, hurskastelua,<br />
sillä tosiasiassa suojataan äitiä, otetaan tämän tarpeet huomioon.<br />
Muuten ei voida selittää sitä, että paino on lapsen kuulemisella äitinsä<br />
seurassa. Lapsihan puhuu, mitä läsnä oleva äiti haluaa lapsen<br />
65
puhuvan. Äidin etu onkin lapsen etu ja päinvastoin, minkä tunnusti<br />
esimerkiksi ylivieskalainen sosiaalityöntekijä Helena Koski<br />
kirjoituksessaan Oulussa ilmestyvässä Kalevassa 1.6.2002. Koski<br />
sanoi äidin oikeuden lapsiinsa olevan biologista ja siksi se on<br />
saatettava ylimmäksi oikeusperiaatteeksi. Isä saa vaatia vanhemman<br />
oikeuksia vasta lapsen tultua 12 vuoden ikään, ei ennen. Suurkiitos<br />
Koskelle rehellisyydestään. Puheenvuorossaan hän rinnasti äidin<br />
oikeuden lapseen ja ”lapsen edun”, siinä hän ei kainostellut.<br />
Ihmisoikeussopimus takaa jokaiselle oikeuden tulla kohdelluksi<br />
syyttömänä kaikenlaisten väitteiden edessä, kunnes väitteiden todenperäisyys<br />
on näytetty. Puhutaan niin sanotusta syyttömyysoletuksesta.<br />
Vaan toisin on suomalaisessa sosiaalikäytännössä, sukupuolensa<br />
vuoksi isää pidetään syyllisenä äidin väittämiin tapahtumiin ilman<br />
mitään näyttöä. Isä ei voi tehokkaasti puolustautua alati uusittuja<br />
mielipuolisia väitteitä vastaan, koska hän ei voi näyttää<br />
tapahtumatonta tapahtumattomaksi. Siihen tarvittaisiin luotettava<br />
videonauha koko eletyn elämän ajalta. Äidin parjauksia uskotaan joko<br />
äidin mieliksi tai varmuuden vuoksi tai kummastakin syystä, mikä on<br />
kokemukseni. Olettamaa isän syyllisyydestä tuetaan täysin<br />
tarkoituksella järjestämällä lapsen kuuleminen vain äidin seurassa,<br />
silloinhan lapsi säännönmukaisesti ilmoittaa pelkäävänsä isää.<br />
Viisivuotias lapseni sanoi pelkäävänsä isäänsä, mutta ei osannut sanoa<br />
miksi.<br />
Ihmisoikeussopimus takaa jokaiselle oikeudenmukaisen ja tasapuolisen<br />
oikeudenkäynnin, mikä edellyttää muiden alustavien viranomaisten,<br />
eli vaikkapa sosiaaliviranomaisten, tekevän puolueetonta<br />
selvitystyötä oikeusistuimelle. Kun tämä ehto ei täyty sosiaalityöntekijäin<br />
äitimyönteisten ohitusten vuoksi, reilu oikeudenkäynti ( ”fair<br />
trial” ) ei voi toteutua. Hälyttävintä nykymenossa on, että kun isää ei<br />
todetakaan syylliseksi mihinkään äidin väittämään, isän ja lapsen<br />
tapaamisia rajoitetaan vain ”vanhempien riitaisuuden” vuoksi.<br />
Huomiotta jää aina, kuka oikein pitää riitaa yllä. Äiti pitää, koska<br />
tietää näin voittavansa. Olen tutustunut vähintään kymmeniin<br />
oikeuden päätöksiin, joissa kaikissa tämä perustelu on ollut ainoa<br />
motiivi poistaa isältä ja lapsilta perhe-elämä. Näissä isälle on annettu<br />
mahdollisuus, kuten itsellenikin, tavata lastaan turvakodissa<br />
valvotusti. Useimmat eivät suostu tähän, vaan luopuvat heti tai<br />
66
muutaman kerran jälkeen. Itse tapasin lastani yli kuuden vuoden ajan<br />
näin, kunnes luovuin marraskuussa 2003. En ole nähnyt lastani tämän<br />
jälkeen, vaikka asumme samalla paikkakunnalla.<br />
Isän oikeudettomuudesta lapsen isättömyys<br />
Eri viranomaisissa käytetään yhä surkeaa lapsen huoltolakia vuodelta<br />
1983 huolimatta valtion myöntämistä ihmisoikeustakuista Euroopan<br />
ihmisoikeussopimuksessa. Sopimuksesta puhuminen saatetaan jopa<br />
kieltää oikeussalissa, kuten käräjätuomari Fredrik Träskman ojensi<br />
minua ajaessani erästä juttua Mustasaaren käräjäoikeudessa<br />
syyskuussa 2002. Huoltolaki ei ole aukollisena mikään laki vaan<br />
lapsen oikeuksien julistus, Anu Suomela hymähti aikoinaan. Joutavan<br />
lain sanoma voidaan asiallisesti kiteyttää yhteen virkkeeseen: lapsella<br />
on oikeus tavata ja pitää yhteyttä toisaalla asuvaan vanhempaansa,<br />
mikäli se ei lapsen edun vastaista. Vanhemman oikeudesta tavata<br />
lastaan ei lausuttu mitään. Mutta kukapa on tuo toisaalla asuva<br />
vanhempi Äitikö Ei kai sentään, kyllä pitää käsittää, että lainsäätäjä<br />
lie ajatellut isää silloin. Oikeusministeriön tutkijan Marjukka Litmalan<br />
tutkielma paljastaa tuomioistuinten lähes aina tuomitsevan lapset<br />
äidilleen riitaisissa tapauksissa, joissa vanhemmat eivät kykene<br />
sopimaan keskenään. Yleisestikin on tiedetty lasten määrättävän<br />
äideilleen riitaisissa tapauksissa, mutta entä jos ”riita” on sitä, että äiti<br />
ei anna isän ja lasten tavata toisiaan Tämä on yleensä asetelma.<br />
Silloinkin isän ja lasten tapaamisia käydään rajoittamaan perusteella,<br />
että laajat tapaamiset vahingoittavat lapsia vanhempien ”riidan”<br />
vuoksi. Oikeudelle selvitystä tekevä sosiaalivirasto ei pääse<br />
tutkimaan, selvittämään isän ja lasten vuorovaikutusta isän<br />
luontaisessa kotiympäristössä äidin kiellettyä lasten käynnin isällään<br />
myös sosiaalityöntekijöiden kotikäynnin aikana. Oikeus ei saa<br />
informaatiota näistä ihmissuhteista. Jäljelle jäävät isän kuuleminen<br />
yksin, lasten kuuleminen aina äidin seurassa, äidin kuuleminen yksin<br />
ja lasten kanssa. Tulos on, isän ja lasten yhteyden pitoa säädellään<br />
sen mukaan, miten äidin mielestä lasten etu toteutuu isän ja lasten<br />
67
tapaamissa. Näin etenkin kun äidin seurassa kuullut lapset ovat<br />
puhuneet ristiriidattomasti äidin kanssa isää vastaan.<br />
Esittelin mekanismin, jolla huoltolain todellinen soveltaminen<br />
käytännössä on muuttunut muotoon: lapsilla on oikeus tavata ja pitää<br />
yhteyttä muualla asuvaan isäänsä, jos äiti ei väitä sen olevan lasten<br />
edun vastaista. Olen tutustunut lukuisiin oikeuden päätöksiin ja<br />
sosiaalityöntekijöiden lausumiin, mitään muuta niistä ei ole jäänyt<br />
käteen kuin juuri sanomani. Huoltolaki kirjoitusasussaan jätti<br />
molemmat vanhemmat lapsiinsa oikeudettomiksi, mikä<br />
oikeudettomuus ei kuitenkaan koske äitiä maassamme vallalla olevan<br />
vahvan äitimyytin vuoksi. Äitimyytti tilkitsee laissa olevan<br />
oikeudellisen aukon äitien hyväksi.<br />
Lapselle kuuluvasta tapaamisoikeudesta puhuminen on tekopyhää<br />
hurskastelua, sillä isien jäädessä yhä vaille oikeutta vanhemmuuteensa<br />
seuraus on kääntäen lasten oikeudettomuus isiinsä. Alaikäinen lapsi ei<br />
voi panna täytäntöön oikeuttaan tavata isäänsä, vaan se oikeus<br />
toteutuu vain, jos isällä on tunnustettu erillinen vanhemman oikeus<br />
tavata lastaan. Tämän käsittää jo kadunmiehen arkijärjellä.<br />
Huoltolaki on paitsi vanhentunut myös täysin väärin ymmärretty, tai<br />
mieluummin, tahallaankin väärin sovellettu kuvaamallani tavalla. En<br />
ehdota vaan vaadin, että huoltolaki joko poistetaan hymistelyksi<br />
osoittautuneena tai sen sijasta sovelletaan ihmisoikeussopimusta. Sillä<br />
muuten julkishallinnon ja lainsäädännön rehellisyyden nimissä huoltolain<br />
sisältö tulee pikimmiten kirjoittaa uusiksi vastaamaan virkavallan<br />
aivan yleistä käytäntöä: vanhempien ollessa riitaisissa väleissä lapset<br />
voivat tavata toisaalla asuvaa isäänsä sen verran, että äiti ei usko siitä<br />
koituvan haittaa tai vahinkoa lapsille, muussa tapauksessa tapaamisia<br />
ei tule sallia ollenkaan lapsille vahingollisina.<br />
Äidin omistusoikeuden ohittaessa lapsen oikeudet tulee todeta, että<br />
lapsen oikeus toisaalla asuvaan isään on muuntunut lapsen<br />
velvollisuudeksi tyytyä äitinsä yksinvanhemmuuteen ja seuraan. Jos<br />
äiti väittää isää häiriökseen, isä poistukoon myös lasten elämästä!<br />
Häviäjät<br />
68
Menettäjiä on paljon vuonna 1995 alkaneessa ainoastaan lapsen<br />
tapaamista koskeneessa oikeusjupakassa. En ole koskaan hakenut<br />
lapseni huoltajuutta varsinaisesti. Kyse on ollut vain lapseni<br />
tapaamisesta, mikä on kohtuullista, eettistä, laillista, mihin minulla on<br />
velvollisuuteni lastani kohtaan, mihin minullakin on ihmisoikeuteni.<br />
Siihen nähden kokemani vaino, ihmisjahti, on ollut täysin suhteetonta<br />
ja käsittämätöntä. Olen ollut vuosia sitä mieltä, olen yhä, että<br />
virkakoneisto on yrittänyt ajaa minua itsemurhaan. On ollut onneakin<br />
onnettomuudessa siinä, että kova, kyyninen kohtelu osui minuun.<br />
Muussa tapauksessa meillä voisi olla taas yksi turhaan itsensä<br />
surmanneen isän hautakumpu jossakin maamme kalmistoista. Kuinka<br />
paljon näitä hautoja onkaan kaikkiaan, ei näytä ylenevän julkisen<br />
keskustelun aiheeksi. Tiedetään kyllä, että joka viides miehen<br />
itsemurha tapahtuu eron jälkeen. Erossa nainen eroaa vain miehestään,<br />
mies eroaa koko perheestään. Tämän kertomukseni osuus syksyyn<br />
1999 asti oli jo kerran kirjan käsikirjoituksena luettavissa, moni<br />
lukikin sen. Eräs oli tuonaikainen asianajajani Jussi Laaka Oulusta,<br />
toinen oli Jussin yhtiötoveri asianajaja Heikki Kukkonen Oulusta<br />
myös. Heikki oli lapsuuden kaverini. Hän kertoi lukeneensa tarinani<br />
yhteen kyytiin neljässä tunnissa, ei kuulemma voinut lopettaa kesken,<br />
oli niin mielenkiintoinen. Heikki siunaili, kuinka olenkaan voinut<br />
kestää Hyvä kysymys, mutta nyt esitettynä se olisi vieläkin parempi,<br />
sillä olen kokenut hyytävimmät kaameudet vasta syksystä 1999<br />
alkaen. Kyseessä on siis ollut eri viranomaisten sota yhtä Suomen<br />
kansalaista, minua, vastaan syistä, joita minulle ei ole koskaan<br />
kerrottu. Ainoa syy voi olla vain sukupuoleni vuoksi kerran aloitettu<br />
syrjintäkäytäntö, jota ei ole voitu myöntää vääräksi linjaa toiseksi<br />
korjaamalla. Kerran tehdyn mielettömän päätöksen jälkeen virkavalta<br />
keskittää kaiken energiansa valitun oikeudenvastaisen linjan<br />
puolustamiseen, Hannu Karpo kuuluu tokaisseen. Itse oivalsin tämän<br />
asiaintilan jo vuosia sitten. Olenkin korostanut sitä, että lapseni äiti ei<br />
ole milloinkaan ollut ”oikea” vastapuoleni. Muistan yhä hyvin<br />
lastenvalvoja Korhosen totaalisen tunteettomuuden asiaani kohtaan,<br />
hän ei pitänyt isän rakkauttani minkään arvoisena, tuskin edes<br />
mahdollisenakaan. Hän itse lapsettomana ei ollut kokenut sellaista<br />
koskaan. Unohduksiin jäi myös lapseni oikeus omaan isään ja isän<br />
sukuun. Korhosta kiinnosti enemmän aikeeni suoriutua elatusavuistani<br />
69
tunnollisesti. Se olisi vanhemmuusosani tämän lapsen elämässä.<br />
Oikeudellisesti vastustajani on ollut Suomen valtio viime kädessä.<br />
Valtio vastaa kaikesta laillisuuden toteuttamisesta ja yhtälailla<br />
laittomuuden oikaisusta toimialueellaan. Äidin avustaja asianajaja<br />
Marjo Kiukkonen ilkkui voitonriemuisena hovioikeuskäsittelyn<br />
tuoksinassa Vaasassa: ”Rrruhaa hävisi käräjäoikeudessa …”<br />
Toteamushan oli turha. Tämä käsittelykierros kahdessa asteessa teki<br />
minusta velkavangin, oikeusistuimet langettivat minulle 46 000<br />
markan laskun vastapuoleni kuluja pelotteeksi ja sinetiksi sille, että en<br />
enää uskaltautuisi lakitupiin asiani kanssa. Näin on syytä uskoa, sillä<br />
tulottomana ja varattomana maksuttoman oikeudenkäynnin saaneena<br />
niskoilleni kaadettu maksuvastuu on ehdottomasti liian korkea. Valtio<br />
julisti minulle sodan, jota se ei ole voittanut. Mutta typerän<br />
lyhytnäköisesti vastaani alettu ja jatkettu sota on tuottanut lukuisia<br />
muitakin häviäjiä. Seuraavassa muutamia.<br />
Isäni Eero on jäänyt vaitonaiseksi esikoisensa esikoisen tapaamiskysymyksessä,<br />
asia on hänelle kipeä silti. Hän kyselee lapsestani<br />
toisinaan. Hän on häviäjä siinä, että ei ole saanut nauttia isovanhemmuudestaan<br />
mitenkään. Hän on tavannut lastani vain kahdesti<br />
lyhyen hetken. Lapseni tapaamista toivonut veljeni Antti kaksine<br />
lapsineen on myös menettäjä, hekään kolme eivät ole nähneet lastani<br />
milloinkaan. Lapseni sedällä, veljelläni Antilla on kaksi lasta, pieni<br />
Heikki ja vielä pienempi Hanna, jotka eivät tutustune serkkuunsa tässä<br />
ajassa. Erityisesti Heikki kävisi lapseni veljestä tai epäidenttisestä<br />
kaksosesta, niin samanlaisia, hyväluonteisia, lahjakkaita lapsia ovat<br />
nämä kaksi. Sukulaiseni ovat menettäjiä. Yhteinen valituksemme on<br />
ollut vireillä Strasbourgissa syksystä 2001.<br />
Oikeustaistelu vain lapsen ja isän tapaamisesta on ollut hirvittävän<br />
kallis, uskon verovaroja palaneen jo miljoonia markkoja eli useita<br />
satoja tuhansia euroja tähän mennessä. Laskun loppusummaa ei ole<br />
vielä maksettu, kukaan ei tiedä sen suuruutta, Strasbourgin piikki on<br />
auki edelleen. Jos olisin teettänyt kaiken oman juridiikkani lakitoimistossa<br />
viimeisen yhdeksän vuoden ajalla, kenenkään toisenkaan<br />
varat eivät olisi riittäneet vastaavan työn teettämiseen. Lasken<br />
suomalaisen veronmaksajan olevan yksi suurimmista menettäjistä,<br />
mistä hänen tulee saada tietoa tämän julkaisun kautta.<br />
70
Katson julkisen hallinnon olevan kasvojensa, uskottavuutensa<br />
menettäjä. Minulla ei ole enää oikeuslaitosta tässä maassa. Korkeinta<br />
laillisuusvalvontaa muka harjoittavat eduskunnan oikeusasiamies ja<br />
oikeuskansleri ovat turhia, kalliina nuo virastot voitaisiin<br />
lakkauttaakin. En tunnusta virkavaltamme laillisuutta, laukaisin erästä<br />
tapaamistamme valvoneelle Hilkka Sundqvistille Vaasassa. Harvoin<br />
näkee ketään yhtä nolona. Uskon vakaasti sukuvalituksemme saavan<br />
käsittelyn ihmisoikeustuomioistuimessa, Suomen valtiolle tuomion<br />
putoavan. Internetissä julkistettavan tuomion myötä saa muu<br />
ihmiskunta lukea, miten lapselta vietiin isäsuhde ja sen ohessa koko<br />
isänpuolinen suku. Viranomaistemme toiminta on hienovaraisen<br />
piilofasistista, minkä soisi paljastuvan.<br />
Mutta suurin kaikista menettäjistä on rakas lapseni, jonka ”etua”<br />
sanottiin vartioitavan, ja joka on menettänyt koko isänpuoleisen<br />
sukunsa. Menetys jäänee lopulliseksi. En ole koskaan saanut<br />
uskottavaa selontekoa, mikä nimenomainen haitta tai vahinko<br />
aiheutuisi, jos hän pääsisi käymään isällään ja tietysti siinä ohessa<br />
tekisi tuttavuutta isänsä suvun kanssa. Lain mukaan kaikki<br />
viranomaispäätökset on perusteltava, vaan minultapa on puuttunut<br />
oikeus saada järkevät perustelut miksi juuri tämän perhesiteen<br />
tuhoaminen oli ehdottoman välttämätöntä. Huostaanotoissakin<br />
pyritään nykyään turvaamaan lapsen ja tämän vanhempien<br />
perheyhteys järjestämällä lapselle käyntejä kotonaan, paitsi jos tämä<br />
on tyystin mahdotonta eli lapsen edun vastaista. Lapseni<br />
loppuelämään peruuttamattomasti vaikuttava isän suvun menetys ei<br />
ole riittänyt lapseni äidille. Ei, nyt lapseni on saanut kuulla äidiltään,<br />
että lapsella ei ole isää, koska lapsi itse muutaman vuoden ikäisenä<br />
muka päättäväisesti kieltäytyi menemästä isälleen!<br />
Ei tarvitse olla lastenpsykiatri oivaltaakseen, mitä näin aikaan saatu<br />
tunne syyllisyydestä aiheuttaa lapsen mielelle. Itsemurha tai sen yritys<br />
jossain elämänvaiheessa on mahdollinen, mielenterveysongelmat<br />
varmoja.<br />
Äiti on menettäjä omassa pelissään optiolla: elän siihen saakka, että<br />
riittävän varttunut lapseni ottaa yhteyttä ja tulee käymään. Hän on<br />
oikeutettu tutustumaan asiakirja-aineistoon, joka kertoo totuuden<br />
viranomaisten tukeman sekä provosoiman äidin edesottamuksista.<br />
Materiaalia on muutaman kansion verran, mutta olennaisin on<br />
71
luettavissa järjestetystä aineistosta tuokiossa. Olen ennustanut lapseni<br />
äitisuhteen joko katkeavan tai vaurioituvan silloin. Lapsi ja äiti<br />
menettänevät toisensa. Kun kerran muu ei tuntunut auttavan, osasin<br />
kertoa tämänkin näkökohdan sosiaalityöntekijöille mutta ilman<br />
tulosta. Eivät sanoneet mitään, hymyilivät vain typerästi.<br />
Olen kertonut katastrofista inhimillisesti, oikeudellisesti,<br />
ekonomisesti, moraalisesti ja eettisesti. Sen vaikutukset ulottuvat<br />
laajalle sukupolvienkin yli. Vastaavia tapauksia on kymmenin<br />
tuhansin maassamme. On mahdollista, että uutta sukupolvea ei sikiä<br />
lapsestani, mikä saattaa olla parempi niin. Näen koko kansan olevan<br />
merkittävä menettäjä siinä, että syntyvyys on laskenut, kansamme<br />
uusiutuminen on vaarassa. Tunnen itseni lisäksi ainakin yhden isän,<br />
joka ei halua enää lapsia, kun ensimmäisestäkin piti tapella muutama<br />
vuosi tappiollisin tuloksin. Suomessa erotaan eniten Euroopan unionin<br />
alueella, kolme eroa neljästä on naisen aloittama. Suhde on noussut,<br />
60- ja 70-luvuilla nainen oli aloitteellinen kahdessa kolmesta erosta.<br />
Erojen suuri määrä tietää pienempää keskimääräistä lapsilukua kuin,<br />
jos liitot kestäisivät paremmin. Systeemi itse on syy erojen suureen<br />
määrään ja naisten aloitteellisuuteen niissä. Sosiaalijärjestelmä ja<br />
oikeuslaitos yhdessä tekevät eroamisen kaikin puolin kannattavaksi<br />
nimenomaan pienten lasten äideille, ei koskaan isille. Järjestelmä<br />
palkitsee äitiä riitaisassa erossa erityisesti. Mitä enemmän lapsia, sen<br />
parempi äidille. Mitä suuremmat tulot isällä, vieläkin parempi äidille.<br />
Isä häviää erossa aina. Isät pelkäävät eniten lastensa menettämistä<br />
erossa, ovat tuoreet tutkimukset paljastaneet. Pelko on täysin<br />
aiheellinen, asemani ei ollut mitenkään poikkeuksellisen huono<br />
muihin verrattuna. Se oli tyypillisen huono. Minulla oli tosin hiukan<br />
ylimääräistä huonoa onnea siinä, että asiani ensikäsittelijä oli<br />
näennäisuskovainen, äärioikeistolainen, omaa sukupuoltaan karsastava<br />
lastenvalvoja Ahti Korhonen. Hänen mielestään lapseni olisi voinut<br />
olla minulla isällään neljä tuntia kuussa vasta lapseni täytettyä viisi<br />
vuotta. Neljä tuntia kuussa!<br />
Kirjaan häviäjiksi ihmisoikeudet yksityisesti ja globaalisti, koska<br />
loukkaus kohdistuu koko ihmisyyden ideaa vastaan.<br />
72
Voittajat<br />
Äiti on voittaja oikeusprosessuaalisesti. Olen visioinut tulevaa ja<br />
nähnyt äidin ja tyttären suhteen vaurion. Ei ole ennustettavissa, kuinka<br />
vakava siitä tulee. Silloin lapseni tarvitsee isäänsä, jos tämä on enää<br />
tavattavissa, elossakaan. Äidin pelko tulevasta katastrofista sekä<br />
nykyelämä murrosikäisen, isättömän tytön kanssa on saanut hänet<br />
hätäännyksissään sepittämään lapselle, että juuri lapsi itse torjui<br />
isänsä, siinä syy tytön puoliorpouteen. Asun reilun kilometrin päässä<br />
lapsestani. En siltikään näe häntä kadulla, uskon hänen äitinsä pitävän<br />
lasta puolittaisessa kotiarestissa koulun jälkeen, jotta lapsi ei tapaisi<br />
minua ulkosalla silloin tällöin sattumoisin. Lapsihan saattaisi lähteä<br />
asunnolleni, saisi tilaisuuden tutustua asiakirjoihini. Lapsi saattaisi<br />
jäädä luokseni.<br />
Olen ollut kansalaisaktivistina mukana sadoissa jutuissa vuosien<br />
mittaan. Näen vain yhden selvän hyötyjän näissä pitkittyneissä<br />
jutuissa: virkakoneisto ja sen osana sosiaalisektori ennen muita. Yksi<br />
pitkittynyt kiista lapsista työllistää käsittelevän sosiaaliviraston<br />
vuosiksi. Tuon päälle työllistyminen on huomattavaa muissakin<br />
viranomaisissa eli oikeusistuimissa, laillisuusvalvojissa, poliisissa,<br />
syyttäjävirastoissa jne. Juttujen pitkittyminen on selvästi<br />
sosiaalivirastojen työllistymisen intressissä, muuta en voi enää<br />
ajatella.<br />
Olen arvioinut oman juttuni, varsin tavallisen, koskettaneen muutamaa<br />
sataa virkamiestä vajaan kymmenen vuoden aikana.<br />
Vastuulliset<br />
Olen erottanut lapseni äidin vastuullisista tietoisesti. Hän on yksityishenkilö<br />
omassa draamassaan, häneltä ei voi odottaa järkevää, hillittyä<br />
käytöstä. Opin tuntemaan hänet neljän vuoden ajalla maaliskuusta<br />
1991 huhtikuuhun 1995. Hän on alistajapersoona, joka pyrkii<br />
alistamaan ennen, kuin itse joutuu alistetuksi. Hän pelkää<br />
jälkimmäistä niin paljon. Ihmissuhteet ovat hänelle alistussuhteita<br />
lapsuuskodin, varakkaan maalaiskartanon perimänä. Se, että hän<br />
73
käyttää lastamme välineenään lyödä minua, ei ole mikään kumma.<br />
Hän on alistava hyväksikäyttäjä, joka on tottunut hyötymään rahasta,<br />
vallasta, asemasta, mistä hyvänsä tarkoituksiinsa kelpaavasta. Hän ei<br />
voi taipumuksilleen mitään. Lapseni äiti kuuluu näihin nykyajan<br />
feministisesti tietoisiin koulutettuihin naisiin, jotka kyllä tuntevat<br />
naisen aseman oikeudelliset edukkuudet. Kun lapseni oli vasta<br />
yhdeksän kuukautta vanha maaliskuussa 1993, lapseni äiti sanoi<br />
minulle muusta keskustelusta poiketen, että jos välillämme puhkeaa<br />
oikeudellisia selvittelyjä, kestää hyvin kauan ennen kuin saan tavata<br />
lastani enemmälti. Hän tiesi voittavansa sosiaaliviraston tuella. Koska<br />
hän tiesi sekä sosiaalitoimen että oikeuslaitoksen lohduttoman,<br />
yksisilmäisen äitimyönteisyyden, hän oli valmis päästämään<br />
kiistamme lirumaan vähitellen oikeusistuinten kestoriesaksi. Hänen<br />
hyväksikäyttönsä kohteita olivatkin nyt virkakoneistomme heikkoudet<br />
ja laittomuudet. Hän luotti voittavansa sitä enemmän, mitä useammin<br />
joutuisimme käyttämään asiaamme oikeudessa. Oikein ennusti.<br />
Osa vastuusta lankeaa vaikuttaneille lastenpsykiatreille. He ovat<br />
järjestyksessä Terttu Arajärvi, Esko Varilo, Sture Enberg ja Seppo<br />
Hulkki, kaikki ovat monien tuntemia ja arvostamiakin lähinnä<br />
yleisempien ansioidensa vuoksi. On yhtäällä hauska lukea<br />
lastenpsykiatrien julkista kirjoittelua lapsen oikeuksista rauhaisaan<br />
kotiin, turvalliseen lapsuuteen ja molempiin vanhempiinsa näiden<br />
eronkin jälkeen, kun toisaalta tietää heidän yksityiset toimensa.<br />
Ajatukseni koskettaa ennen muita emeritaprofessori Terttu Arajärveä,<br />
jonka härskiys ylitti muut tapauksessani. Arajärvi ei ottanut minusta<br />
mitään selvää, toisin kuin Varilo yritti sentään. Arajärvi ei ilmeisesti<br />
nähnyt äitiä puhumattakaan lapsestani, sillä muuten hän olisi<br />
kirjannut, miten hän on saanut tavata näitä kahta. Arajärvi kirjoitti<br />
lapseni äidin pyynnöstä ja tilauksesta nähtävästi pelkän yhden<br />
kahdenkeskisen puhelinkeskustelun jälkeen. Arajärvi suositti<br />
vanhemmuuteni voimakasta rajoitusta näillä tiedoin. Viranomaisten<br />
suhde näihin yksipuolisiin lausumiin on problemaattinen, varsinkin<br />
oikeusistuimissa koetaan näin. Kuten lääketieteen tohtori Matti<br />
Kaivosoja myönsi aivan oikein, maan tavaksi on tullut kirjoittaa<br />
lastenpsykiatrinen lausunto yhden osapuolen kertoman mukaan. Kun<br />
psykiatrisesta lausunnosta näkee, että se on laadittu vain yhden<br />
osapuolen kuulemisen jälkeen, vastuu lausunnon painavuuden<br />
74
arvioinnista jää päättäville virkamiehille sosiaalivirastoissa ja oikeusistuimissa.<br />
Kehä kiertyy näin lähtöpisteeseensä, syy tapahtuneeseen on luettava<br />
virkavallalle. Syyllisyyden astetta pahentaa se, että viranomaiset<br />
toimivat verovaroin ja lain velvoittamina, virkamiehillä ei olisi pitänyt<br />
olla mitään henkilökohtaista suhdetta asiaamme. Lapsia koskevat asiat<br />
ovat virallisvalvontaisia maassamme, mikä tarkoittaa ensiksi sitä, että<br />
vanhemmat eivät voi keskenänsä sopia lastensa asioista vapaasti.<br />
Virkavallalla on lupa tulla väliin, jos lasten etu vaatii sitä. Toiseksi<br />
virkavaltaa tarvitaan silloin, kun vanhemmat eivät kykene sopimaan<br />
lasten asioista ollenkaan. Virkavallalla on tehtävänään turvata lapsen<br />
ja toisaalla asuvan vanhemman yhteydenpito, sitä voidaan rajoittaa<br />
vain lastensuojelullisin perustein. Vanhempien riitaisuus ei ole<br />
sellainen, vaikkakin se tulee huomioida. En ole koskaan kuullut, että<br />
äidin ja isän luona asuvien lasten tapaamisia rajoitetaan, vain koska isä<br />
ja äiti eivät kykene puhumaan toisilleen. Toisin päin se käy kyllä<br />
oikein luontevasti. Tapauksessamme virkavalta itse otti asianosaisen<br />
roolin, sillä jokaisella osallistuneella virkamiehellä oli joko vahva tai<br />
erittäin vahva henkilökohtainen tunneside asiaamme. Se asenne oli<br />
äidin myötä minua vastaan syistä, joita ei ole kerrottu. Jokainen heistä<br />
oli vallankäyttäjä, mistä jokainen heistä oli varsin tietoinen. Jokainen<br />
heistä kai nautti vallastansa tehdä pysyvää vahinkoa meille. Vastuu<br />
lapsen ja isän yhteyden katkaisusta kuuluu vain osallistuneille,<br />
päättäneille virkamiehille. Ei äidille. Nämä saavat tukensa ja suojansa<br />
maassamme vaikuttavalta laillisuusvalvonnalta, ylinnä eduskunnan<br />
oikeusasiamies ja oikeuskansleri, alempia ovat esimerkiksi terveydenhuollon<br />
oikeusturvakeskus ja lääninhallitukset. Sosiaalityöntekijä ei<br />
koskaan voi saada syytettä niskoilleen virkavirheensä tai lain<br />
rikkomisensa takia. Heidän tekemänsä lausunto on vain lausunto<br />
ilman muodollista oikeusvoimaa, siitä ei voi siksi valittaa minnekään.<br />
Kannella saa vapaasti edellä mainituille viranomaisille, jotka säännönmukaisesti<br />
päättävät kanteluasian lauseeseen: ” … menettely on ollut<br />
maassamme vallitsevan käytännön mukainen ja siinä on otettu<br />
huomioon lapsen etu, kantelu ei anna aihetta enempiin toimenpiteisiin<br />
…” Ruotsin vallan ajalta periytyvä kantelujärjestelmä toimi aikoinaan<br />
kuninkaan apuna valvoa alaisiaan virkamiehiä. Tänään sama<br />
järjestelmä selittää virkamiehen virheen aina tämän kannalta parhain<br />
75
päin. Kansalaisen on tyytyminen ratkaisuun. Nyt tuo järjestelmä<br />
olemassaolollaan antaa kansalaiselle valheellisen lupauksen<br />
ihmisoikeuksien toteutumisesta, mikä tulee nyt laajemmin tunnustaa.<br />
Kanteluviranomaiset tulisikin lakkauttaa turhina samoin tein.<br />
Virkamiestä ei saa syytteeseen tässä maassa, virkavastuuta ei ole,<br />
vaikka tuota termiä kuulee käytettävän.<br />
Viranomaispäätös on muutakin kuin vain päätös, siinä samalla<br />
valitaan etenemisura tuleville käsittelyille, jos näitä tarvitaan. Kun on<br />
tehty huono tai lainvastainen päätös, se voi muuttua muutoksenhaussa<br />
ensikerralla. Mutta jos ei muutukaan tai samanlaisia päätöksiä on<br />
tehty useampia jo, virkakunta tekee kaikkensa puolustaakseen<br />
valitsemaansa linjaa. Merkitystä ei näytä olevan päätösten lainmukaisuudella.<br />
Siksi ensimmäinen viranomaispäätös on tärkein.<br />
Kokemassani ihmisoikeusloukkauksessa ehdottomasti keskeisin<br />
henkilö oli lastenvalvoja Ahti Korhonen Riihimäellä. Hän näet oli<br />
ensimmäinen asiamme käsittelijä vuodesta 1992 lähtien, hän ja<br />
nuorempi Tuuteri kirjoittivat ensimmäisen sosiaalisen selvityksensä<br />
ensimmäisessä oikeuskäsittelyssämme Riihimäellä 1995. Siinä<br />
selvityksessään hän katsoi lapsen isäsuhdetta kehittävää olevan sen,<br />
että isä tapaisi lastaan äidin asunnolla. Korhosta ei kiinnostanut ottaa<br />
huomioon sitä, että äiti ei ehkä päästäisi minua kotiinsa enää, olihan<br />
takanamme oikeudenkäynti. Eikä sitä, että minä isänä en suostuisikaan<br />
käymään lapsen äidin asunnolla. Eikä sitä, että lapselleni ei auennut<br />
mitään mahdollisuutta oppia tuntemaan isänsä sukulaisia, jotka<br />
ovatkin pysyneet lapselleni täysin vieraina tähän asti. Käräjäoikeus<br />
päätti yksi yhteen Korhosen suosittamalla tavalla. Tämä ensimmäinen<br />
oikeuden päätös perusti ratkaisupohjan seuraaville oikeuskäsittelyille,<br />
joissa lapseni käymistä luonani ei enää laskettu mahdollisuudeksi<br />
lainkaan. Tuomari Jouko Rantanen asettikin päätöksellään<br />
tapaamispaikaksi Vaasan turvakodin toisella<br />
oikeudenkäyntikierroksellamme. Minähän olin kieltäytynyt<br />
menemästä lapsen äidin asunnolle enää. Rantanen päätti näin, vaikka<br />
Riihimäen sosiaalivirasto suositti lapsen vierailuja isällään, ei nähnyt<br />
estettä niille. Ehdotus ei kelvannut Rantaselle, hän jatkoi edelleen<br />
valittua viranomaislinjaa loukata yhteistä oikeuttamme perhe-elämään.<br />
Tapaamiset turvakodissa eivät täytä perhe-elämän vaatimuksia, mikä<br />
olikin motiivinani kolmannelle käräjöinnille Vaasassa. Vaasalaiset<br />
76
olivat aluksi välinpitämättömiä, sitten kovin häijyjä kohtaani, mutta en<br />
voi syyttää heitä. Heillä ei ollut tietoa kotioloistani, he eivät voineet<br />
suosittaa muuta kuin täysin epäonnistuneen, kaikille kiusallisen ja<br />
vaivalloisen turvakotitapailun vähentämistä entisestään muutamaan<br />
tuntiin vuodessa. Vahinko oli tapahtunut, riihimäkeläiset olivat<br />
rikkoneet ihmissuhteemme korjauskelvottomaksi jo vuonna 1995.<br />
Jos yksittäisiä päävastuullisia haluan osoittaa, he ovat mainitut<br />
Korhonen ja Rantanen. He laskivat alulle kehityksen, joka tuhosi<br />
vanhemmuuteni. He tuhosivat vanhemmuuteni. He tekivät ihmisoikeusrikkomuksen,<br />
laittomuuden. En saa näitä edesvastuuseen<br />
millään keinolla missään kansallisessa oikeusmenettelyssä.<br />
Valitettavasti suomalainen veronmaksaja joutuu kuittaamaan<br />
näidenkin virheet sadoin tuhansin euroin aavistamatta mitään itse<br />
laskusta tai laskun perusteesta. Suhde lapseeni on nyt katkennut. Ei<br />
ihmekään, ei kai kukaan kuvittele voivansa olla vanhempi lapselleen<br />
enintään 4,5 tuntia vuodessa Sekin valvotusti yhdessä huoneessa.<br />
Yli kuusi vuotta yritin, en voinut onnistua niissä olosuhteissa. Lapseni<br />
saa nyt äidiltään kuulla, että isä puuttuu, koska lapsi itse ei halunnut<br />
tavata isäänsä aikoinaan. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavanani<br />
harjoitetusta ”lastensuojelusta”.<br />
Omaksi vastuukseni tapahtuneessa lasken vain tietämättömyyteni<br />
oikeuksistani. Vaikka kaikki osallistuneet virkamiehet olivat kyynisyydessään<br />
jossain määrin esteellisiä käsittelemään asiaamme,<br />
erityisesteellisiä olivat juuri nuo kaksi, Korhonen ja Rantanen. Minun<br />
olisi pitänyt jäävätä heidät heti pois vahinkoa tekemästä. Se on<br />
kansalaisen oikeus kelvotonta virkamiestä, tuomariakin vastaan.<br />
Lapsioikeus kansantaloudessa - voi veronmaksajaa!<br />
Uskoin joskus itselläni olevan joitain oikeuksia, joiden haussa olen<br />
asioinut eri viranomaisissa seuraavin kertamäärin. Hakemusasiani on<br />
ollut vireillä käräjäoikeuksissa kuusi kertaa, näiden päätöksistä valitin<br />
hovioikeuksiin viisi kertaa. Jälkimmäisten päätöksistä valitin<br />
Korkeimpaan oikeuteen kolmesti jo siksikin, että ihmisoikeustuomioistuin<br />
vaatii näin toimittavan. Jatkuvien oikeudenloukkauksien<br />
77
kohteena reagoin, kuten kuka tahansa yhtä kokematon olisi tehnyt,<br />
kantelemalla vastaani rikkoneista toimijoista eri valvonta- sekä<br />
kanteluviranomaisille. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on<br />
käsitellyt ja päättänyt kolme kanteluani, lääninhallitukset kolme myös,<br />
valtioneuvoston oikeuskansleri kaksi, eduskunnan oikeusasiamies<br />
kaksi. Poliisi on tutkinut kolme rikosilmoitustani. Asianajajaliitto on<br />
ratkaissut yhden kanteluni jäsenestään. Riihimäen syyttäjävirastolla on<br />
yksi syyteharkinta meneillään juuri. Sosiaalivirastot ovat tehneet neljä<br />
sosiaalista selvitystä oikeuden pyynnöstä suosittaen aina joko<br />
vanhemmuuteni poistoa tai ainakin rankkaa kavennusta. Euroopan<br />
ihmisoikeustuomioistuin on saanut tutkittavakseen sukuvalituksemme<br />
perheoikeuksiemme loukkaamisesta. Koska lainvastainen meno on<br />
jatkunut, olen lähettänyt aiheesta kaksi lisävalitusta Strasbourgiin.<br />
Ensimmäisessä näistä valitin myös oikeudenkäynnin kiellosta, toisessa<br />
vieläpä ihmisoikeussopimuksen sivuuttamisista kaikissa viranomaiskäsittelyjen<br />
vaiheissa. EIT:n vastauspyyntö tulee aikanaan hallituksemme<br />
käsiin. Peräti kolme ministeriötä joutuu silloin hallintovastuunsa<br />
takia etsimään verukkeet alempien paikallisviranomaistensa<br />
toiminnalle. Sosiaali- ja terveysministeriö joutuu vastaamaan sosiaalivirastojen<br />
menettelyistä selvitystöissään. Ulkoasiainministeriö<br />
sekoittuu valitusasiaan viran puolesta, se hoitaa kaikki ulkosuhteet.<br />
Oikeusministeriö joutunee tilille ihmisoikeussopimuksen<br />
soveltamisesta tai oikeammin soveltamattomuudesta<br />
tuomioistuimissa. Erinäisvastuu lankeaa jälkimmäiselle selvittää,<br />
miksi neljättä hakemustani ei käsitelty Vaasan käräjäoikeudessa<br />
lainkaan tilanteessa, joka selvästi oli ihmisoikeuksieni vastainen.<br />
Kymmenisen korkeaa ministeriövirkamiestä kaikkiaan työllistynee<br />
laatimaan selitystä tapahtuneesta ihmisoikeustuomioistuimelle. Nämä<br />
eivät myönnä mitään väärää tehdyn, ”lapsen edun” sanottaisiin<br />
ohjanneen alempien viranomaisten toimia. Tarkkoja summia ei ole<br />
saatavissa mistään, kuinka paljon rahaa on kulutettu yhden<br />
suomalaisen isän tekemiseksi lapsettomaksi mutta pitämiseksi yhä<br />
elatusapuvelvollisena lapselle, jota ei ole lupa nähdä kolme kertaa 1,5<br />
tuntia enempää vuodessa. Ilmeisesti miljoonia markkoja, satoja<br />
tuhansia veroeuroja on hassattu yhden pienen tytön tekemiseksi<br />
isättömäksi, puoleksi suvuttomaksi.<br />
78
Ihmetellä saa kuka tai ketkä hyötyvät tästä masiinasta ja sen lainvastaisesta<br />
toiminnasta. Vastaukseni on yksinkertainen ja looginen:<br />
virkamasiina itse. Se työllistyy, sadat viranhoitajat eri hallinnon<br />
lohkoilla saavat työtä vuosiksi, varma palkka maksetaan heille<br />
verovaroista. Vuosia sosiaalivirastojen työtä seuranneena en enää<br />
luule, vaan tiedän nyt, että juuri näiden päällimmäisenä huolena on<br />
töiden riittävyys. Oikeushan asian päättää, sosiaalityöntekijät tapaavat<br />
puolustautua. Totta, vasta oikeuden päätös on lainvoimainen, vain<br />
siitä voi valittaa ylöspäin. Sosiaalityöntekijöiden selvityksestä ei voi<br />
valittaa mihinkään, kannella voi vapaasti. Oikeus tekee päätöksensä<br />
kuitenkin sosiaalisen selvityksen pohjalta. Jättämällä puolinaisia<br />
ratkaisuesityksiä oikeusistuimille sosiaalivirastot varmistavat<br />
oikeudenkäyntien jatkumisen, loukattu osapuoli hakee oikeutta<br />
uudestaan. Tai toisinaan voittanut osapuoli, yleensä äiti, rasittaa<br />
oikeutta uudestaan täydentääkseen voittoaan: isältä lapsen huoltajuus<br />
pois, lapsen ja isän tapaamiset pois myös, isän maksama elatusapu<br />
taivaisiin! Äiti pääsee tavoitteeseensa ajan kanssa. On koettu.<br />
Esimerkki tosielämästä vuosien takaa. Olin kommentaattorina eräässä<br />
oululaisessa tapauksessa syksyllä 2000. Äiti oli ilmoittanut paperilapulla<br />
isälle noin vain, että lapset eivät enää tule isälle. Äiti ei edes<br />
viitsinyt selittää miksi eivät. Tavallisesti äiti terhakoituu syyttämään<br />
isää insestistä, juoppoudesta, väkivaltaisuudesta, kyvyttömyydestä olla<br />
huolehtiva vanhempi lapsille. Isä käynnisti tapaamisten täytäntöönpanon<br />
valitun sovittelijan johdolla. Isä ja äiti tapasivat yhden vuoden<br />
aikana 18 kertaa kaksi tuntia kerrallaan teeskennellyllä sovintotarkoituksella.<br />
Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, äiti ja sosiaalityöntekijöistä<br />
valittu sovittelija olivat vain pelanneet aikaa. Sovittelija<br />
lopetteli työtään ja haastatteli kaksoispoikia raporttiaan varten utsien<br />
heidän halukkuuttaan tavata isäänsä. Äidin läsnä kuullut pojat eivät<br />
halunneet tavata isäänsä, jota he eivät tietenkään olleet nähneet<br />
kuluneen yli vuoden aikana. Tämä kirjautui raporttiin, täytäntöönpano<br />
sai raueta sitä myöten isän lakimiehen neuvosta. Ottaessaan yhteyttä<br />
minuun isä ei ollut tavannut lapsiaan neljään vuoteen episodin jälkeen.<br />
Sanoin isälle, että normaalijärkinen tajuaa kyllä kolmen, neljän<br />
sovittelukerran riittävän, jos sovinto on syntyäkseen ylipäätään.<br />
Enempi on ajanhaaskuuta. Sovittelija virkamiehenä olisi voinut<br />
selvittää saman isälle, mutta hän ei tehnyt sitä. Itsensä työllistäminen<br />
79
oli tärkeämpää. Isä olisi saanut tilaisuuden aprikoida, kannattaako<br />
turhia kokoontumisia jatkaa. Äidin ja sosiaalityöntekijöiden edut<br />
yhtyivät kuten tavallista näissä kysymyksissä, vaikkakin motiivit<br />
olivat erilaiset. Äidin motiivi oli pelata aikaa voidakseen rauhassa<br />
vieroittaa lapset isästään. Hyvin työllistäviä, kohtuullisesti palkattuja<br />
ovatkin juuri nuo täytäntöönpanojutut pitkällisine neuvotteluineen,<br />
kotikäynteineen. Tulos tässäkin oli lasten jääminen vaille isää lopulta,<br />
isän ja lasten tapaamattomuus.<br />
Eräät lakitoimistot ovat erikoistuneet perheriitoihin, jotkut hoitavat<br />
niitä vain, jos asiakkaalla on oikeusturvavakuutus kattamassa<br />
oikeudenkäyntikuluja yleensä 8 400 euroon saakka. Lakimiesten etu<br />
näyttää sekin olevan vuosiksi pitkittyvä oikeusprosessi, jossa juttua<br />
kannattaa hoitaa juuri sen verran huonosti, että se puolinaisesti<br />
ajettuna palautuu parsittavaksi oikeusistuimiin kerta toisensa jälkeen.<br />
Tutkija Marjukka Litmala piti luentoa Elatusvelvollisten liiton<br />
tilaisuudessa ravintola Kaisaniemessä keväällä 2002, muistaakseni.<br />
Yli puolet vuosi-ikäluokasta eli 33 500 lasta tulee tavalla tai toisella<br />
viranomaiskäsittelyjen piiriin vanhempiensa eroselvittelyissä, Litmala<br />
kertoi. Erojen kansantaloudellinen merkitys on suuri, suurimpia<br />
hyötyjiä ovat sosiaalivirastot, jotka jaksavat huutaa lisää<br />
veromäärärahoja käyttöönsä, tuloksettoman ja jopa lainvastaisen<br />
työnsä rahoittamiseksi. Voi veronmaksajaparkaa, voi julkista taloutta!<br />
Kootut loppusanani<br />
Isäaktiivin toimeni alkoi syksyllä 2000 otettuani vastaan erään<br />
oululaisen isän avustustehtävän sikäläisessä käräjäoikeudessa. Olen<br />
ollut mukana sadoissa jutuissa tuon jälkeen. Siksi tiedän, että<br />
vanhemmuuteni tuhoaminen ei ole mikään harvinaisuus, se on yksi<br />
kymmenistä tuhansista samanlaisista menetystarinoista. Eräs isä<br />
jostain Suomen kaakosta otti yhteyttä kerran ja pyysi oikeudellisia<br />
täsmäneuvoja taistelussaan vanhemmuutensa puolesta. Hän sai<br />
pyytämänsä sähköpostitse. Sain kohta perään palautteen, josta muistan<br />
erään kohdan ikuisesti. Isä kiitti ja lisäsi, että ”toimintasi aikana olet<br />
80
auttanut ja autat tuhansia lapsia ja isiä.” Se oli ehkä paras kiitos, jonka<br />
olen koskaan saanut keneltäkään.<br />
Virkamiesten ja päättäjien sokeus nähdä isän ja lapsen<br />
oikeudettomuus toisiinsa on havainnollistettavissa ilmiöllä<br />
oikeustieteen tohtori Kirsti Kurki-Suonio. Hänestä tuli tohtori<br />
monisatasivuisellaan väitöksellään lapsen oikeusasemasta joko<br />
vuoden 2000 tai 2001 aikana, muistelen. Häntä alettiinkin pitää alan<br />
spesialistina tuolloin, hän esiintyi asiantuntijana mediassa, luennoi<br />
guruna eri tilaisuuksissa. Eräs oli lakimiespäivät Hämeenlinnan<br />
Aulangolla 8.1.2000, kuulemassa oli myös lapsuuden kaverini Heikki<br />
Kukkonen, asianajaja Oulusta. Kurki-Suonio jätti luentomuistionsa<br />
osallistujille, Heikki toimitti omastaan kopion minulle. En moiti<br />
helppolukuista esitystä sinänsä, mutta eräs väite oli kammottavan<br />
väärä ja siksi vakava oire päättäjiemme vieraantuneisuudesta<br />
tosielämästä. Tohtori Kurki-Suonio esitti näet, että ”Suomessa lapsen<br />
ja tapaavan vanhemman oikeus toisiinsa on valtiovallan erityisessä<br />
suojeluksessa!” Vakuudeksi hän lateli asiasta lausuvia kansallisia<br />
lakeja, asetuksia sekä kansainvälisiä sopimuksia. Kurki-Suonio on<br />
tyypillinen suomalainen virkabyrokraatti, joka luulee, että kun on<br />
olemassa lakeja, ne olemassaolollaan sinänsä takaavat kansalaisen<br />
oikeusturvan. Mieleen ei vain putkahda, että entäpä jos lakeja ei<br />
noudatetakaan Entä jos virkamahti itse rikkoo lakeja vastaan<br />
härskeimmin Lähetin kysymykseni tästä tohtorille itselleen<br />
sähköpostina, vastaus tuli epämääräisenä viittauksena joihinkin<br />
väitöskirjansa sivuihin. Oikeustieteen lisensiaatti Anja Hannuniemi<br />
osasi kertoa minulle ihmettelevälle, että Kurki-Suonio ei ole koskaan<br />
ollut käytännön asianajotyössä, vain tutkijana yliopistossa. Kurki-<br />
Suonio sijoittui sittemmin oikeusasiamiehen virastoon kanteluasiain<br />
esittelijäksi, joka virka lienee hänelle sopiva. Siinähän hän voi jatkaa<br />
suomalaisen valtakulttuurin perinnettä kääntää nurin oikeutta hakevien<br />
kansalaisten kanteet virkamiehistä. Vanhempien ero koskee noin<br />
33000 lasta vuosittain maassamme. Kolmesta erolapsesta yksi<br />
menettää isänsä kokonaan, toinen onnistuu tapaamaan isäänsä<br />
muutaman kerran vuodessa, kolmas voi tavata isäänsä vapaasti,<br />
tilastot kertovat. Jos etummaisimpiin kuuluva perheoikeuden<br />
asiantuntija Kurki-Suonio ei tiedä tätä, hän on hyvin etäällä eron<br />
todellisuudesta tuhansille lapsille ja näiden isille. Onkin täten<br />
81
käsitettävä, että maassamme ei lie yhtäkään osaavaa virastoa tai<br />
virkamiestä, joka voisi edes teoriassa suoriutua lapsen ja tämän isän<br />
yhteyden turvaamisesta. Kirjoitettu laki ja lainkäyttö eivät voi<br />
kohdata.<br />
Julkista keskustelua kuohuttaa parasta aikaa lapsikaappausdraama<br />
Outi Koski vastaan John Rogers. Äiti piilotti kaksi poikaansa<br />
määräämättömäksi ajaksi eteenpäin ensin marssittuaan julkisuuteen<br />
väitteillään isän väkivaltaisuudesta. Äiti sai heti osakseen puolen<br />
kansan tuen. Itsestään selvänä pidetään, että isä on väkivaltainen, kun<br />
kerran äiti sanoo niin. Jos äiti syyttää isää insestistä, tähänkin uskotaan<br />
enempää kyselemättä. Olen valittajana omassani ja asiamiehenä<br />
kolmessa valitusasiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.<br />
Tarkat silmäni ovat erottaneet kolme erillistä valitusaihetta tässä<br />
Kosken ja Rogersin tapauksessa. Isä Rogers voisi jo nyt valittaa<br />
Suomen valtiosta ihmisoikeustuomioistuimeen perhe-elämänsä<br />
loukkaamisesta. Ensiksi, Suomi ei ole kyennyt turvaamaan isän ja<br />
poikien keskinäistä oikeutta perhe-elämään ja yksityisyyteen yli<br />
vuoden ajalla. Toiseksi, Suomi ei ole kyennyt käsittelemään poikien<br />
palautuskysymystä riittävän joutuisasti, kuten kansainvälisissä<br />
sopimuksissa edellytetään. Oikeudellisesti epäselvä tilanne kuluttaa<br />
kaikkia, lapset kärsivät eniten. Kolmanneksi, ihmisoikeussopimus<br />
edellyttää annetun tuomion täytäntöönpanoa, mikä ei näytä onnistuvan<br />
tällä menolla. Mikään havaitsemani ilmiö ei ole uutta minulle, näin<br />
juuri toimitaan meillä. Omaa kokemusta on kyllin. Verovaroja syövä<br />
oikeuslaitos jauhaa raskaasti yhtä lapsen huolto- ja tapaamisasiaa<br />
vuosia vain sillä tuloksella, että lapset ja isä menettävät toisensa.<br />
Prosessin hitaus takaa menetyksen. Muuan Seija-Anneli Mansnerus<br />
oli oikeassa kirjoittaessaan äskettäin, että meillä ei ole yhtäkään<br />
osaavaa viranomaista lasten asioita ratkaisemaan. Oikeuslaitoksemme<br />
ei ole ammatillisesti kykenevä tuohon tehtävään.<br />
Sosiaalivirastojemme räikeä äitimyönteisyys on jo notorista, se ei<br />
ansaitse kommentointiani enemmälti. Isä Rogersin asemassa veisin<br />
käräjäoikeuteen kaikki perättömät väitteet väkivaltaisuudestani.<br />
Syytteeseen joutaisivat sekä media että eri yksityishenkilöt. Mitä<br />
tahansa äidin väitettä voidaan näyttämättömänäkin käyttää isää<br />
vastaan, sillä olettamus eronneen isän syyllisyydestä on vahva meillä.<br />
Tässä vahvan äitimyytin maassa äidin suosimisen hurmiossa tulisi<br />
82
muistaa jokaisen oikeus syyttömyysoletukseen: epäilty on syyllinen<br />
vasta, kun hänen syyllisyytensä on pätevästi näytetty.<br />
Tapaus on oireellinen juuri siinäkin, että Espoon käräjäoikeus ja<br />
Helsingin hovioikeus läksivät heti soveltamaan kansallisia säädöksiä<br />
lasten huollosta, tapaamisesta ja lasten kuulemisesta sen sijaan, että<br />
olisivat tunnistaneet oikeusongelman toisin ja soveltaneet<br />
kansainvälistä lapsikaappauksesta lausuvaa Haagin sopimusta.<br />
Sopimus edellyttää lasten palautusta lähtömaahan muutamassa<br />
viikossa kaappauksesta. Vasta Korkein oikeus osasi käyttää Haagin<br />
sopimusta, mutta seuraus alempien istuinten virheestä oli<br />
amerikkalaispoikien palautuksen viivästyminen yli vuodella. Tästä<br />
nähdään, että oikeuslaitos ei ole vieläkään sitoutunut noudattamaan<br />
kansainvälisiä sopimuksia eli ei ilmeisesti ymmärrä näiden säädösten<br />
merkitystä. Turhaan ei Suomea ole sanottu nuoreksi<br />
ihmisoikeusvaltioksi.<br />
Sosiaalivirastoissa on tullut muotiin osoittaa nimenomaan isän ja<br />
lasten tapaamiset paikkakunnan turvakotiin, vain koska isän ja äidin<br />
keskusteluyhteys on poikki. Tässä on salakavala ansa: kerran aletut<br />
turvakotitapailut ensiksikin leimaavat isän kelvottomaksi, lapselle<br />
vaaralliseksi. Toiseksi, turvakotitapailuja ei enää saada samasta syystä<br />
siirrettyä isän kotiympäristöön. Useimpien isien ratkaisu on jättää<br />
käynnit turvakodissa sikseen. Kuvitella saa, mitä olisi tapahtunut<br />
lapseni äidin ja lapseni tapaamisille, jos lapseni olisikin asunut<br />
luonani. Olisiko silloin äiti saanut tavata lastaan vain turvakodissa<br />
meidän vanhempien riitaisuuden perusteella Tuskinpa vain. Olen<br />
vakaasti sitä mieltä, että jos isän seura ei ole hyväksi lapselle, mitään<br />
turvakodissakaan järjestettyjä tapailuja ei tarvitse olla ollenkaan.<br />
Näiden tapailujen tarkoitus näyttääkin olevan hienovaraisesti<br />
vahingoittaa isän oikeutta perhe-elämään, millä menettelyllä onkin<br />
vankat perinteet viranomaistoiminnassamme. Jos isä ei osoita<br />
kiinnostusta vierailla turvakodissa lastaan tapaamassa, kaikenlaiset<br />
tilastonikkarit sekä yksinhuoltajaäidit saavat taas aiheen marmattaa,<br />
että kun nuo isät eivät välitä lapsistaan! Tätähän kuulee naisten suusta<br />
toisinaan. Samojen naisten, jotka itse ovat syyllistyneet lasten<br />
vieroittamiseen isistään.<br />
Kävin seurakunnan tilaisuudessa syömässä 30.9.2004. Pysähdyin<br />
paluumatkallani puistikon penkille syömään tilaisuudessa ylijääneitä<br />
83
pullia. Ja niin lapseni tulla tepsutteli kohden minua matkallaan<br />
koulusta kotiin. Kun hän oli kohdallani, huikkasin hänen nimeään<br />
kuuluvasti. Lapsi ei pysähtynyt, ei katsonutkaan minuun. Hän kuuli<br />
varmasti ääneni. Lievä tuskan tunne ailahti sisimmässäni ohi<br />
menevästi. Siinä kaikki. Olen kadottanut lapseni, menettänyt<br />
vanhemmuuteni. Vahinko on tosiasia, joka ei korjaantune.<br />
Kannellessani vuonna 2000 oikeuskanslerille Vaasan sosiaaliviraston<br />
esityksestä käräjäoikeudelle ja oikeuden päätöksestä kaventaa lapseni<br />
tapaamisia kolmeen vuodessa ja puoleentoista tuntiin per kerta<br />
kirjoitin loppuun puhuttelevan kappaleen valtiovallan ja itseni<br />
oikeussuhteesta. Lopetan tarinani tuohon kappaleeseen mukailtuna<br />
alla.<br />
Syksyn 1999 päätös ja sitä jo vuodet edeltänyt viranomaistyöskentely<br />
sai minut ymmärtämään, etten elä oikeusvaltiossa. Elän nyt omien<br />
vaihtelevien normistojeni mukaan ja noudatan virallisia silloin kun<br />
huvittaa. Olen muodollisesti sanoutunut irti sotilasvalastani ja repinyt<br />
sotilaspassini, lähettänyt silpun Vaasan käräjäoikeuden kansliaan.<br />
Tämä ei ole enää minun maani. Olen kieltäytynyt jo kahdesta kutsusta<br />
vapaaehtoiseen kertausharjoitukseen. En puolusta tätä maata, sillä<br />
silloin saattaisin antaa uhrini myös sen virkatyrannialle. Suomen<br />
esivalta ei ole uhrini arvoinen. Maassa ei ole enää yhtään<br />
tuomioistuinta tai muutakaan esivaltaa, jolla olisi eettistä oikeutta<br />
ojentaa minua millään tavoin. Symbolisesti minä en ole velkaa mitään<br />
tälle maalle, mutta Suomi on minulle ikuisesti velkaa niin paljon, että<br />
ei kykene koskaan saamisiani palauttamaan. Suomi voi korkeintaan<br />
lyhentää velkaansa tunnustamalla rakenteelliset virheensä ( en ole<br />
ainoa lapsensa menettänyt isä ) ja järjestämällä nopeasti ihmisarvoiset<br />
olot lapseni tapaamiselle. Mutta koskaan mikään ei korjaa sisältä rikki<br />
revennyttä ihmistä, ei lievitä mielen kärsimyksiä. Suhde lapseeni on<br />
nyt niin vaurioitunut, että vahinko jää pysyväksi.<br />
Pertti Ruha Syksyllä 2004 Hyvinkäällä<br />
84
Henkilöhakemisto<br />
A<br />
Aarnio Pasi.............................59<br />
Aarnio-Horila Mervi...............32<br />
Arajärvi Terttu............22, 23, 74<br />
Arola Kirsti.............................38<br />
B<br />
Beijar Marita.....................39, 53<br />
Biaudet Eva............................52<br />
Björninen Eva.............29, 38, 40<br />
Böling Tiina............................62<br />
D<br />
Djungner Mikael.....................52<br />
E<br />
Eklund Johan..........................60<br />
Enberg Sture...........................74<br />
F<br />
Frantsi Carita..........................38<br />
H<br />
Hallenberg Sirkku...................59<br />
Hannuniemi Anja...................81<br />
Heiliö Pia-Liisa....52, 53, 56, 57,<br />
90<br />
Heimonen Anna......................51<br />
Helminen Klaus................57, 90<br />
Hiden Kati..............................60<br />
Honka Petri.............................38<br />
86<br />
Hulkki Seppo.29, 38, 54, 58, 74,<br />
90<br />
Hänninen Osmo......................55<br />
Hänninen Risto.......................61<br />
K<br />
Kainulainen Tapio..................63<br />
Kaivosoja Matti..........48, 49, 74<br />
Kangasmaa Jouko.......48, 49, 89<br />
Karila Risto.............................38<br />
Karpo Hannu..........................69<br />
Katara Harri............................61<br />
Kekäläinen Marja...................60<br />
Ketola Hilpi............................38<br />
Kiukkonen Marjo 24, 30, 37, 42,<br />
70, 89<br />
Korhonen Ahti.....14, 16, 20, 21,<br />
22, 23, 24, 25, 26, 27, 32,<br />
65, 69, 72, 76, 77, 89<br />
Korhonen Raimo..............24, 29<br />
Korkalainen Leena.....44, 50, 51<br />
Koski Helena..........................66<br />
Koski Outi..............................82<br />
Koskinen Johannes.................52<br />
Krogerus Mikael.....................61<br />
Kukkonen Heikki.............69, 81<br />
Kurki-Suonio Kirsti................81<br />
Kurkinen Esko........................41<br />
Kuusisto Ulla..........................50<br />
L<br />
Laaka Jussi.......................51, 69<br />
Lehtimaja Lauri......................61<br />
Lehtonen Kati.............40, 41, 48
Liljenfeld Raija.......................60<br />
Lindholm Hannele..................61<br />
Litmala Marjukka.............67, 80<br />
Loukusa Pirkko.......................60<br />
Lötjönen Timo........................61<br />
M<br />
Mansnerus Seija-Anneli.........82<br />
Marander Nils-Åke.................50<br />
Mäkynen Ari...........................50<br />
N<br />
Nuutinen Pekka................52, 53<br />
P<br />
Pasanen Jukka...................49, 89<br />
Paunio Riitta-Leena....25, 27, 57<br />
Pitkänen Pertti........................38<br />
R<br />
Rantanen Jouko...30, 31, 35, 37,<br />
76, 77<br />
Raulos Kari.............................59<br />
Risberg Seija...........................45<br />
Risku Raimo...........................60<br />
Rogers John............................82<br />
Rudanko Jorma.......................55<br />
Ruha Antti..............................70<br />
Ruha Eero...................52, 59, 70<br />
Ruha Pirjo.........................18, 59<br />
Ruha Reijo..............................18<br />
Räkköläinen Leila.......25, 35, 46<br />
Räsänen Eila...........................58<br />
S<br />
Sarvilinna-Heimonen Eeva-<br />
Liisa...............................61<br />
87<br />
Siirilä Heikki....................39, 53<br />
Soininvaara Osmo..................52<br />
Soljanne Merja....32, 33, 34, 35,<br />
46<br />
Stoor Håkan............................57<br />
Strömsten Raija................29, 38<br />
Sundqvist Hilkka........38, 59, 71<br />
Suomela Anu........51, 52, 61, 67<br />
T<br />
Taipale Erkki Juhani...............60<br />
Tasa Kyösti.................22, 24, 27<br />
Träskman Fredrik...................67<br />
Tuuteri Raija..23, 24, 32, 33, 34,<br />
46, 76<br />
V<br />
Varila Olli.........................54, 55<br />
Varilo Esko....30, 31, 32, 33, 40,<br />
41, 42, 48, 49, 74, 89<br />
Viinamäki Jaana...............53, 90<br />
Viitanen Pauli.........................61<br />
Virtanen Ilkka.........................41
Julkiset oikeusasiakirjat<br />
Ensimmäisessä hakemusjutussa 95/1032 Riihimäen käräjäoikeuden<br />
päätös 1.11.1995.<br />
Toisessa hakemusjutussa 97/1164 Riihimäen käräjäoikeudessa päätös<br />
4.2.1998, Kouvolan hovioikeuden päätös asiassa S 98/97 päivänä<br />
17.6.1998.<br />
Kolmannessa hakemusjutussa 99/53 Vaasan käräjäoikeudessa päätös<br />
25.10.1999, Vaasan hovioikeuden päätös asiassa S 99/1132 päivänä<br />
29.11.2000, Korkeimman oikeuden päätös asiassa S 2001/159 päivänä<br />
5.6.2001.<br />
Neljännessä hakemusjutussa H 01/2079 Vaasan käräjäoikeudessa<br />
päätös 16.11.2001, Vaasan hovioikeuden päätös asiassa S 01/1564<br />
päivänä 16.5.2002, Korkeimman oikeuden päätös asiassa S 2002/589<br />
päivänä 19.9.2002.<br />
Viidennessä hakemusjutussa S 02/30499 Helsingin käräjäoikeudessa<br />
päätös 17.1.2003, Helsingin hovioikeuden päätös asiassa S 03/579<br />
päivänä 21.8.2003, Korkeimman oikeuden päätös asiassa S 2002/854<br />
päivänä 12.12.2003.<br />
Kuudennessa hakemusjutussa 03/2593 Hyvinkään käräjäoikeudessa<br />
päätös 26.3.2004, Helsingin hovioikeus ei ole päättänyt valitusasiaa<br />
vielä.<br />
Muita oikeudellisia asiakirjoja<br />
Riihimäen perusturvalautakunnan päätös 25.3.1997, sivut 35-36:<br />
lastenvalvoja Ahti Korhosen esteellisyys myönnettiin.<br />
88
Eduskunnan oikeusasiamiehen päätös 23.5.1997 kanteluasiassa Pertti<br />
Ruha v. Ahti Korhonen diaarinumero 2192/4/95: muistutus neuvonantovelvollisuuden<br />
laiminlyönnistä.<br />
Etelä-Suomen lääninhallituksen päätös 14.9.1998 kanteluasiassa Pertti<br />
Ruha v. Esko Varilo diaarinumero STU1155A 03635 906 97 170:<br />
muistutus lääkärille lausunnostaan.<br />
Suomen Asianajajaliiton päätös 11.12.1998 kanteluasiassa Pertti Ruha<br />
v. AA Marjo Kiukkonen asianumerolla 20298: ei seuraamusta Varilon<br />
lausunnon käytöstä oikeusmenettelyissä.<br />
Riihimäen rikospoliisin esitutkinnan tulos rikosasiassa Pertti Ruha v.<br />
Ahti Korhonen: ei rikosta. Asiakirja ei ole säilynyt tarpeettomana,<br />
yhdentekevänä.<br />
Länsi-Suomen lääninhallituksen päätös 13.1.1999 kanteluasiassa<br />
Pertti Ruha v. Vaasan perheneuvola ja sosiaalivirasto diaarinumerolla<br />
09293 906 98 170: ei seuraamusta, äidin kuuleminen yksin on maan<br />
tapa .<br />
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen keväällä 1999 antama arvio<br />
Esko Varilon toiminnasta, annettu poliisitutkintaa varten rikosasiassa<br />
Pertti Ruha v. Esko Varilo: Varilon menettely moitittavaa. Asiakirja ei<br />
ole säilynyt tarpeettomana, yhdentekevänä.<br />
Riihimäen rikospoliisin esitutkinnan tulos rikosasiassa Pertti Ruha v.<br />
Esko Varilo, päätös syyskuussa 1999: ei rikosta. Asiakirja ei ole,<br />
päätöksestä ilmoitettiin suullisesti.<br />
Vaasan poliisin päätös 20.10.1999 asiassa R/5317/98 Ruha v. Vaasan<br />
sosiaalivirasto: sosiaalityöntekijät eivät olleet rikkoneet<br />
virkavelvollisuuttaan kuullessaan vain äitiä lapsen tapaamisasian<br />
selvitystöissä.<br />
Apulaisoikeuskanslerin Jukka Pasasen päätös 16.1.2001 kanteluasiassa<br />
Pertti Ruha v. ylikomisario Jouko Kangasmaa, diaarinumero<br />
20/1/00: muistutus vitkastelusta esitutkinnassa.<br />
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätös 26.1.2001 kanteluasiassa<br />
Pertti Ruha v. Vaasan perheneuvola ja sosiaalivirasto,<br />
diaarinumero 1109/49/500/00: moitteet tehdyn selvitystyön yksipuolisuudesta<br />
vain äidin kuulemisessa.<br />
Länsi-Suomen lääninhallituksen päätös 9.3.2001 kanteluasiassa Pertti<br />
Ruha v. sosiaalityöntekijä Jaana Viinamäki, diaarinumero LSLH –<br />
2000-11598/Si-52: ei muistutusta, valvoja saa harkintansa mukaan<br />
89
komennella lasta tapaavaa isää, kieltää isältä äidille epämieluisat<br />
puheenaiheet.<br />
Apulaisoikeuskanslerin Klaus Helmisen päätös 20.7.2001 kanteluasiassa<br />
Pertti Ruha v. Vaasan perheneuvola ja sosiaalivirasto, diaarinumero<br />
828/1/00: ei aihetta toimenpiteisiin, TEO oli jo moittinut<br />
vastaajapuolta; vika oli vain omani siinä, että en ollut pärjännyt<br />
paremmin oikeudessa!<br />
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätös 22.4.2002 kanteluasiassa<br />
Pertti Ruha v. Seppo Hulkki, diaarinumero 895/48/300/01: ei<br />
seuraamusta, lääkärin tutkimustapa oikea, lääkärin antama suositus<br />
lopettaa isän tapaamiset lienee lapsen edun mukainen.<br />
Eduskunnan oikeusasiamiehen päätös 26.9.2003 kanteluasiassa Pertti<br />
Ruha v. Pia-Liisa Heiliö, diaarinumero 1398/4/01: ei aihetta<br />
moitteisiin, neuvo vastaajalle toimia kirjallisesti suullisuuden sijasta.<br />
Kirjoittamani ihmisoikeusvalitukset<br />
Sukuvalitus Ruha ja muut vastaan Suomi 71823/01, vireille<br />
yksilövalituksena 10.7.2001, sukuvalituksena syksyllä 2001.<br />
Yksilövalitus Timo M. vastaan Suomi 26905/02, vireille heinäkuussa<br />
2002.<br />
Yksilövalitus Kari A. vastaan Suomi 18186/04, vireille toukokuussa<br />
2004.<br />
Yksilövalitus Jukka H. vastaan Suomi 26152/04, vireille heinäkuussa<br />
2004.<br />
90