A Rightless Father

Pertti Ruha
A Rightless Father
A FATHERLESS CHILD

ISBN 952-91-7976-6
©copyright Pertti Ruha, Phone +358 40 77 56 303
Kirja kerrallaan, Helsinki 2004

To my child
To my own daughter
And other children who have lost their fathers thanks to the acts
of the authorities

Ecce homo

Part I: Events...........................................................................................11
The Year 1991.........................................................................................11
The Acquaintance............................................................................11
The Year 1992.........................................................................................12
The Birth..........................................................................................12
My Statement of Paternity...............................................................14
The Year 1993.........................................................................................15
The First Agreement on Child Access, Made in the Social Centre. 15
Vuosi 1994................................................................................................18
Lapsi luokseni................................................................................18
Vuosi 1995................................................................................................19
Toinen tapaamissopimus sosiaalivirastossa...................................19
Ensimmäinen hakemukseni käräjäoikeudelle..................................20
Lastenvalvojan virkavirhe...............................................................21
Riihimäen käräjäoikeus, Terttu Arajärvi.........................................22
Kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle.........................................25
Vuosi 1996................................................................................................26

Äidin asunnolla................................................................................26
Vaasaan muutto...............................................................................26
Vuosi 1997................................................................................................27
Vaikeuksia.......................................................................................27
Toinen hakemukseni käräjäoikeudelle...........................................29
Lastenpsykiatri Esko Varilo ...........................................................29
Väliaikaismääräys lapsen tapaamisista .........................................30
Rikostutkintapyyntö lääkärinlausunnosta.......................................31
Uusi sosiaalinen selvitys ................................................................32
Tapaamiset Vaasan turvakodissa .................................................33
Vuosi 1998................................................................................................34
Ennen oikeuden pääkäsittelyä.........................................................34
Pääkäsittely käräjillä......................................................................35
Kouvolan hovioikeudessa................................................................37
Vaasan sosiaalilautakunnan lausunnosta.......................................38
Hallinnollinen kantelu vaasalaisista...............................................38
Varilon lausunnon oikeusvaikutuksia..............................................40
Turvakotitapailut jatkuivat..............................................................42
Rikostutkintapyyntö Vaasan sosiaalilautakunnasta........................43
Vuosi 1999................................................................................................44
Kolmas hakemukseni käräjäoikeudelle..........................................44
Vielä jaksamiani tapaamisia Vaasan turvakodissa.........................45
Riihimäen sosiaalivirasto luopui.....................................................46

Rikosjuttu Esko Variloa vastaan vanheni .......................................48
Oikeusmurhaa Vaasassa.................................................................49
Vuosi 2000 ..............................................................................................51
Ministeri Johannes Koskinen ja Pia-Liisa Heiliö...........................51
Jaana Viinamäki .............................................................................53
Vaasan hovioikeudessa....................................................................54
Viimeiseksi aikomani lapseni tapaaminen......................................56
Vuosi 2001................................................................................................56
Viimeiset hallintokantelut, aina yhtä turhat....................................56
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen...........................................59
Neljäs hakemukseni käräjäoikeuteen ............................................59
Vuosi 2002................................................................................................60
Vahingonkorvauskanne ..................................................................60
Vuosi 2003................................................................................................61
Luopuminen.....................................................................................61
Vuosi 2004................................................................................................63
Isä ja lapsi, toisilleen muukalaiset..................................................63
II Osa, pohdinta......................................................................................64
Vanhemmuus ihmisoikeutena..........................................................64
Isän oikeudettomuudesta lapsen isättömyys....................................67
Häviäjät...........................................................................................68

Voittajat ..........................................................................................73
Vastuulliset......................................................................................73
Lapsioikeus kansantaloudessa - voi veronmaksajaa! ....................77
Kootut loppusanani.........................................................................80
Henkilöhakemisto...................................................................................86
Julkiset oikeusasiakirjat.........................................................................88
Muita oikeudellisia asiakirjoja..............................................................88
Kirjoittamani ihmisoikeusvalitukset.....................................................90
Prologue
I have lost my child and parenthood against my will. It is known, that
two of three non-custodial parents see their children too little, not at
all or merely a few times a year. Are these parents so heartless they do
not care to meet their children Single parents and their associations
claim that single parents do allow the children and the other parents to
have contacts with each others, but the real problem is that these others
do not want to see their offspring! One answer may be found in
this very personal true description of how different authorities annihilated
the family relation between the father and the child. The main
motive in their policy seems to be assuring they will keep their jobs. I
have not fabricated anything; I have lived all this through. The persons
are real, I do not use nick names. I also present the relevant public
documents with their record numberings at the end of the book. In advance
I want to thank everyone who is to read my book. Feel free to

make a contact with me.
Pertti Ruha
Part I: Events
The Year 1991
The Acquaintance
I met the mother of my child in a dance restaurant on the March 9.
Our slightly quarrelsome acquaintance began. She revealed suddenly
at one intimate moment of June that she had never taken pills. Before
this, she wanted to make sure I shall not get mad at her, if she confessed
something to me. I would stay calm, I convinced. I had made
up my mind: if this woman becomes pregnant, it is all right then! I
was 33 already. In August she slammed at me that she has never
claimed having taken pills.
As early as in the autumn we both were ready to let the other one go.
Nonetheless, the mother of my child had sensed that she may be pregnant.
She took the pregnancy test on the 14 th October and heard of the
result next day. I was invited by her to Helsinki to hear of it. She was
in her 8 th month and was not able to hide her happiness.
She began to snoop my ultimate intents in this relationship; she forced
me to vow that I shall not now hit the road leaving her alone with the
baby. That is, I should commit myself to a lifetime union with her at
this early stage, for by no means she wanted to end up as a single

mother. Instead, she was prepared to get rid of the foetus to avoid such
a fate.
The very problem was that abortions are not granted on pregnancies
after a set time limit. My decision to stay with her had to be made instantly.
I gave my promise.
We had breakfast peacefully on Wednesday morning till she released
firmly and calmly: “We had a quarrel yesterday evening, if that happens
one more time, I shall make such arrangements you will never
see your child more. In that mission I shall be given support by my
sister in law, they say she is a pretty good lawyer.”
Naturally this took my breath away, but I managed to control myself,
did not provoke the situation any worse.
I do remember her words for the rest of my life. Also she remembers
and is still living up to them. She has failed partly, although. With her
this was merely a matter of announcing, nothing more. Never mind
my feelings. We went on dating irregularly till the end of the year. I
got to hear the same threat from time to time.
The Year 1992
The Birth
She yearned to see the foetus and know its sex. She hoped for a girl
but believed it will be a boy. We had already the names for a boy:
Antti Henrik. My second Christian name is Henrik, Antti is both my
brother’s and her brother’s name. We went to the maternal clinic of
the HYKS, where the scanning was done. The little heart, tinier than a
finger tip, was seen dark. It was beating loyally. She was a bit sad the
sex of the foetus was not to be distinguished. A legal abortion was out
of the question, the time was out.
I insisted we must visit my relatives in Oulu, naturally she was against
me. She agreed first when I threatened to leave her, if she will not fly
there with me. Providing I pay for the tickets, she would give in.
There was no other way out of the dilemma, and on these terms the
visit was made.

I had begun to prepare her for single parenthood during the spring by
telling her of my plans to get loose of her. This was to happen in August
at the latest. I thought all this was chivalrous. I regarded it correct
to assist her in caring for the baby right after the birth.
I always emphasized these two: I would absolutely hold on to my
child and I would have kept the mother, too, but I cannot alone sustain
our relation by being submissive continuously. The woman replied, I
should have told that earlier last autumn, in the ‘abortion time’, for
she never wanted to become a single mother. Again a threat followed
that she will not let me see my daughter. The brave chap that I am, I
thought to myself: just go ahead bullying, the more reason I have to
leave you! She even reminded me that she has never intended to invite
me into the christening; she will arrange a closed occasion for her own
relatives only. Such a nice person was she!
Our baby, a girl child, came into the world through a caesarean on the
Saturday 6 th of June at 12.48 o’clock. A section was used; the mother
did not want to deliver in the natural way. I was now a double father.
Firstly I had bred the child, but secondly had also rescued her, my becoming
daughter, from being aborted. The mother planned having an
abortion seriously. The birth of this little one was possible, since I had
been her lifeguard for the very first four months of the pregnancy.
I picked up the mother and the child from the hospital and transported
them to their home, where I spent five days nursing the baby. That
time brightened to me that it will not be in the best interest of the child
to experience the quarrel of her parents daily. I decided to cut off never
mind the consequences. She spent the mid-summer weekend at her
cottage. Having returned home she got to hear from me I cannot cohabit
with her. Her response was instant: at first tears, then an announcement
that I have no access to my child.
From this on, eventful hand wrestle in various forms began about the
child access, which has never in fact ceased just as she had threatened
at the very beginning, and which I was to see in the years to come.
My father called me up and told that he and my sister are about to
come to see the baby. They knew nothing of our break off. In my turn,
I phoned to the mother and asked if it could be possible for my father
to experience grand parenthood for the first time. She was positive.

My closest ones visited on the first Saturday of July. My father got to
know about the real state of the things not until he had arrived after a
long car drive. He realised at once his grand parenthood would be a
fading dream only. In between the mother had merited herself by attending
the child supervisor on the June 30. Her business was to forbid
paternity inquest from this municipal authority. The child supervisor
Mr Ahti Korhonen told me that later in the August. The mother
was to receive child allowance from the municipality, but besides that
she began to beg 1500 Marks monthly of me. (~500 USD now). This
was the price to be paid for seeing the child, definitely all in cash and
without a receipt. Pure extortion, I never paid.
My Statement of Paternity
I travelled to my relatives in Ostrobotnia in turn and returned from
there on the last day of July. I phoned to her to inquiry how they are.
The call did not surprise her; we were on terms with each other to be
able to talk. I did not know before there is a civil servant in the community
called ’child supervisor’. But I was to learn a lot more of the
child law in the continuation.
I booked time at the supervisor’s to make an account of paternity starting
the process from this point. One of his questions embarrassed me
particularly.
- Can you proove you have slept with the mother of the child at the
time of beget
I was supposed to name persons who knew we have had a sexual relationship!
Some days passed by, I called her up to tell her I visited the
supervisor’s just to tell I am the father of this child. The woman began
to shrill into the receiver half hysterically “what the devil have you
gone to do” I explained “I shall hold on to my fatherhood, that’s the
reason.” But I continued promising I shall draw back the given statement
before the judge establishes the paternity, provided I may see my
daughter. One phone call and the paternity statement was drawn out.
The child supervisor Korhonen received the call laconically not at-

tempting to convert me. His indifference made me a bit restless at that
moment, since also this baby girl had the right to a father. I got the answers
later. The mother promised to allow the child access.
Since I knew the law requires the child must be baptised within three
months from the birth, I called to the Vigar of Riihimäki parish to get
to know the names of my child and the date of christening. It was
early autumn. I supposed my daughter might be A. E. which was confirmed
by the Vigar. He committed malfeasance doing so. He did not
reveal the christening date, but I got to know about it from another
source: the day was August 16.
I saw my daughter next time in October after begging the mother to let
me meet her. I visited her appartement irregularly till the end of the
year. In turn she begged for sex of me, which I was rather reluctant to.
Sometimes I gave in to her initiatives. She was receiving the child benefit
and the communal child support already. She claimed I had to
pay 1200 (~400 USD now) Marks monthly and again without a receipt,
which was a tie-in with the child access. Free passengers will
not be tolerated, she argued. I had just finished my work, being unemployed
that time; it was obvious I would not pay such a cut-throat
price. She was relentless, now she dropped the price to 800 a month.
My paternity was still not confirmed lawful. I was willing to pay first
after the confirmation and by the consequent agreement of the child
support. Therefore I marched to the child supervisor’s again to renew
the paternity statement. She confessed me to be the father of our child
with her confirmative signature on the 30 th of December. The child supervisor
may have pressurized on her a bit.
The Year 1993
The First Agreement on Child Access, Made in the Social Centre
I spent the Christmas time at my relatives’, returned home at the Epiphany.
The mother arranged child accesses on her condition our sex
life would go on. Once a quarrel rose, thereafter I had no contact with
the child for a couple of months. I got hot and told her I would sue

her, if she will not make a litteral agreement on the child access in the
family mediation.
By the way, the mother had meanwhile been in constant phone and
letter contact with my father in Oulu and she had invited my relatives
to come to see my child. From this time on, she began to accuse me of
leaving her and the baby alone. Therefore the child could hold contact
with her paternal relatives passing me by, the child’s father. On the
phone she wept to my dad that “Pertti is going to sue me…” My old
man had it hard; he did not know how to be.
We gathered in the premises of the child supervisor on the March 26.
The mother was bitter: I had forced her to make an unpleasant choice
of two authorities, the family mediation and the court. She started her
normal hubbabubba generator and accused me of everything possible.
Lost all hope I was about to leave the room and from a situation deadlocked
saying I cannot take this any more. Sitting here is all vain, let
us go into the court. Both the mother and Supervisor Ahti Korhonen
grew anxious, they understood I was serious. Just any agreement
should be accomplished and quick. I remember for the rest of my life
how his sympathy for this poor mother was budding.
- How often would you, mother, let this father see the child
- Mm.... once ... mm ... a month.
- And how long at each time
- Mm ... hour, our hour would be adequate!
The civil servant shrugged somewhat resigned. Korhonen had said he
objects to Court litigating as an always bad solution. Any agreement
done in the family mediation, just any, good or bad, would be better
than a due Court decision. Korhonen did not write down any notes of
our talks, a matter that was of importance two years later.
I had consistently claimed that my visits should be connected to my
karate exercises beginning at 19.30 o’clock on Tuesdays and
Thursdays. I would come to Riihimäki, say, a couple of hours before
the karate. I would not see the child in the weekends. This all was the
proposal of mine, and objected to by her. My child was not one year
old yet; would I want a trial in this early stage No, I did not. I signed
the agreement, since I could later call for more access time. Thus I
was granted visitation right of one hour from 18.30 to 19.30 on the

first Monday of each month at the mother’s – providing the day was
not a holiday nor an eve of such a day. One hour in a month!
The mother wanted to include a clause that a visit could be cancelled
if my breath smelled of alcohol. I accepted this, for I had never been
drunk on the visits. Among others, she tried to stick in the following
extra rules:
- Visit cancelled if my breath smells of garlic
- Visit cancelled if I "bellow"
These were terms I did not approve of. I felt the terms would easily
develop into such forms that I and my daughter would not meet each
other any more. Not to mention the power such clauses would give her
to control and oppress me, which quality was and is still an inseparable
part of her personality. I was not at all surpriced, when she little
later hoped that I would arrive as early as two hours before the time
agreed. Neither did I wonder that she did not hurry me up to leave
when the time was out. Instead she wanted me to stay over the night.
Just as before. Sometimes I fulfilled her wishes while we were living
towards the Christmas.
I moved from my lodging into a commodious appartement of a kitchen
and two rooms. My scheme was to get the right to parent the
child at my home, which was to happen within the next two years,
nothing less than that. I could not imagine that time I have had my
child in my place not one time by today, it is autumn 2004 now, when
she is over 12 and I am writing this story. People who know me have
neither been able to foresee this would be the result.
The mother suddenly enrolled the baby into baby swimming on Saturdays
and offered me an opportunity to join them. The condition was
I had to come as early as on the Friday evening and I should stay for
the night. I complied.
She became open-minded, told me she have had dreams of me buying
her an engagement ring. She dreamed of a second child, she revealed.
The child recognized her father already, played with me indoors and
outdoors. She learned to walk a bit earlier than to talk, her speech developed
rapidly. Her talents did not go unnoticed by anybody. Later I

noticed her amazing long-time memory that is characteristic to my relatives
on my father’s side.
Vuosi 1994
Lapsi luokseni
Olin tehnyt töitä määrätietoisesti jo syksystä 1993 yrittäessäni
taivutella äitiä lapsineen käymään luonani Hyvinkäällä. Perimmäinen
tavoitteeni oli opettaa tyttö käymään luonani voidakseni olla isä tälle
omassa elinpiirissäni. Äiti vastusti tätä viimeiseen, perusteilla ei ollut
niin väliä. Tosisyy, ainoa lajissaan, oli jo varhain sitoa tytär äitiin
itseensä, sillä äiti ei halunnut joutua tilanteeseen, jossa hän kilpailisi
suosikkivanhemman asemasta kanssani. Elimme nyt niitä aikoja, että
tyttöni oli selvästi yhä enemmän kiinnostunut isästään, mikä ei jäänyt
äidiltä huomaamatta. Välimme pysyivät suhteellisesti ottaen melko
hyvinä. Näin lastani joskus useita kertoja viikossa, toisinaan meni pari
viikkoa näkemättä. Yövyin naisen luona muutaman kerran tämän
vuoden aikana. Muistoihini on erityisesti jäänyt heinäkuinen viikonloppu
lapseni äidin mökillä. Lapsi katsoi vierekkäin istuvia
vanhempiaan ja hoki onnellisena hitaasti:
- Isä ja äiti, isä ja äiti, äiti ja isä ...
Äiti oli päättänyt rakentaa uuden mökin vanhan viereen. Lupauduin
auttamaan perustustöissä. Maansiirtokone möykkäsi, möyrysi
syksyisessä illassa, kun se siirsi kauhallaan paikalle tuotuja tiiliä.
Kaksivuotias pelkäsi konetta, huusi, itki äänekkäästi, vaikka äiti piti
häntä sylissään. Kokeilimme isän syliä. Lapsi lopetti huutamisen heti,
vaikka kone liikkui vain parin metrin päässä meistä. Kuin isän tyttö
ainakin, lapsi sai suuremman turvantunteen vahvemman,
miehisemmän vanhemman sylissä.
Setäni Reijo kävi elokuussa katsomassa lastani. Lapsi suhtautui
häneen täysin luontevasti, näytti vaistonvaraisesti käsittävän Reijon
sukulaisekseen. Siskoni Pirjo oli käynyt kesällä myös. Hän sattui
olemaan asunnollani, kun nainen soitti ja tietysti kutsui siskoni kylään,
mistä kunniasta tämä kieltäytyi. Siskoni sanoi minulle, että hän ei

halua nähdä lapseni äitiä, koska tämä yrittää hankaloittaa
tapaamisiamme. Sukulaiseni kyselivät alituiseen, milloin tulen
näyttämään lastani. Siihen oli pakko kertoa totuus, muuta en voinut.
Lapseni kolmannen syntymäpäivän lähestyessä kävin taasen
merkittävästi vihjailemaan tapaamisten laajentamisesta luonapitooikeuden
suuntaan. Mielessäni oli totta kai lapseni vienti sukulaisiini,
jotka ovat tyttönikin sukulaisia.
Vuosi 1995
Toinen tapaamissopimus sosiaalivirastossa
Vanhemmuuteni oli ollut lapseni äidin hallinnoitavissa, minkä asiaintilan
piti nyt muuttua. Nainen käytti asuntonsa reviiriedun hyväkseen
komennellen, joskus huutaen minulle. Nälvien ja arvostellen. Hän
huvitteli arvostelemalla vaatteitani, saamaani kasvatusta, valkosipulinsyöntiäni,
koulutustani ( DI ) ja syyllistämällä minua työttömyydestäni.
Hän antoi ymmärtää, että leski- isältäni on haureutta elää
uudessa suhteessa leskinaisen kanssa. Tätä en voinut sietää.
Nainen suhtautui olankohautuksella luonapitoasiaan, ei viitsinyt
vastata, jos kysyinkin siitä. Kohta neljä vuotta oli mennyt
tutustumisesta, nyt tiesin lopullisen välirikon olevan väistämätön ja
olin valmis siihen. Kokeilin nyt, voisiko pienperhe tulla luokseni
syömään jonain viikonloppuna lähimmän kuukauden aikana. Siihen
nainen lonkalta, että viisi seuraavaa viikonloppua oli jo varattu muille
kyläilyille. En uskonut tähän ollenkaan. Tilanteen korjaamiseksi
kirjoitin 26.1.1995 kirjallisen vaateen uudesta tapaamissopimuksesta,
jonka osoitin ja vein lastenvalvojalle 7.2.1995. Vaadin joka toisen
lauantain luonapitoa klo 14 - 19 Hyvinkäällä asunnollani sekä yhdessä
oloa muuten väliin jäävin lauantaipäivin. Jos sopimusta ei synny,
käräjöisimme. Istuinkin kohta naisen herjojen maalina tutussa
paikassa lastenvalvojan konttorissa 14.2. Valitin tyytymättömyyttäni
vielä voimassa olevaan sopimukseen, joka tehtiin kaksi vuotta sitten
(tunti kuussa tapaamista). Nyt vastapuoli kehtasi murjaista, että juuri
minä olin halunnut sellaista sopimusta. Olin pudota tuolilta, näytti

siltä, että kaikki voitaisiin jälkikäteen kääntää ylösalaisin, vastaani.
Paljastui, että lastenvalvoja Ahti Korhonen ei ollut tehnyt mitään
muistiinpanoja edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten.
Epämukava tunne oli kotvan vaivannut minua: asia ei koskaan löytäisi
ratkaisuaan tämän virkamiehen johdatuksessa. Lämpö ja ymmärtämys
huokuivat Korhosen tavasta puhutella äitiä, minuun hän suhtautui
paikkakunnalla tunnettuun tapaansa kuivasti, välttelevästi, vähäsanaisesti.
Tajusin nyt, että suuret vaikeudet ovat vasta edessä. Ja että
en olisi saava tasapuolisuutta osakseni suomalaisessa virkakoneistossa
ylipäätään.
Joka tapauksessa sopimus syntyi ja se asetettiin voimaan kolmeksi ja
puoleksi kuukaudeksi 31.5.1995 saakka. Sain nähdä lastani kerran
viikossa äidin asunnolla, lapsi sai olla kerran kuussa luonani kolme
tuntia joko lauantaina tai sunnuntaina kello 9 - 12. Katselin vasta
allekirjoittamaani sopimusta ja poskeni punehtuivat häpeästä, katumuksesta
ja nöyryytyksestä: taivuin taas painostuksen alla, myöten
annoin vastapuolelle. Sopimus oli kannaltamme huono, täysin
kelvoton, mikä oli tuleva koettavaksi heti. Lapseni äiti näet vaati, että
lapsi tuli noutaa ja palauttaa tuon kolmen tunnin sisällä. Lapsi kävikin
luonani kolme kertaa ja ehti olla luonani vain tunnin.
Ensimmäinen hakemukseni käräjäoikeudelle
Käytin pääsiäislauantain vapaamuotoisen hakemuksen kirjoittamiseen
käräjäoikeudelle. Olin etukäteen valistanut äitiä hakemuksestani ja sen
jättöpäivästä, pääsiäisen jälkeisestä tiistaista 18.4.1995. Tuona päivänä
lampsin naisen asunnolta lapseni aamutapaamiselta suoraan käräjäoikeuden
kansliaan mukana hakemukseni, josta en ollut enää viitsinyt
mainita naiselle.

Lastenvalvojan virkavirhe
Jo huhtikuussa huolestuin 1.6. alkavasta sopimuksettomasta
ajanjaksosta. Soitinkin lastenvalvoja Korhoselle hakemukseni jätön
jälkeen ilmoittaakseni asian olevan nyt käräjäoikeuden hallussa. Kului
kuukausi, kun aloin tosissani kiinnostua oikeuden istunnon
ajankohdasta. Soitin käräjäoikeuden kansliaan, jossa kanslisti
huikkasi, että tällaiset tapaukset vievät aikaa 6 - 12 kuukautta!
Hädissäni soitin uudestaan Korhoselle kysyäkseni hänen
kokemuksiansa asioiden etenemisestä.
- Edessä on kesä lomineen, minkä jälkeen alkaisivat perheneuvolasovittelut.
Vasta tämän jälkeen oikeus kokoontuisi, kunhan muilta
jutuiltaan kerkiäisi, hän vastasi nuivasti.
Mietin kuumeisesti toukokuun viimeisellä viikolla, että lain täytyy
tuntea jokin väliaikaisempi ratkaisu, jonka avulla suhde lapseeni
voitaisiin säilyttää myös sopimuksettomana ajanjaksona. Taas
soittamaan lastenvalvoja Korhoselle.
- Eikö lapseni tapaamisia voida turvata väliaikaisesti mitenkään kesäkuun
alusta eteenpäin oikeuskäsittelyä odotellessamme
- Yksinhuoltajalla ei ole velvollisuutta myöntyä mihinkään tapaamiseen,
koska lainvoimaista sopimusta ei ole, luennoi Korhonen minulle
yksinhuoltajan oikeuksista. Etusijalla ei ollutkaan lapsen oikeus
isäänsä vaan nimenomaan äidin mielenrauhan ja oikeusaseman
suojaaminen. Jatkoin jurnutustani ahdistuneena.
- Täytyyhän jokin väliaikainen ratkaisu olla mahdollinen, muutoin
tyttöni isäsuhde katkeaa liian pitkäksi aikaa
Korhonen ei vastannut mitään, vaan ähisi, hymisi vaivautuneena yhä
tilittäessäni hänelle, että tyttöni kyselyihin isänsä perään äitinsä
sanoisi isän olevan renttu, joka ei välitä nähdä lastaan. Näinhän todella
olisi tapahtunut. Viimeistään tässä kohden Korhosen olisi pitänyt
ymmärtää virkansa hoitoon kuuluvan lakimääräisen virkamiehen
neuvonantovelvollisuuden ja sen nojalla kertoa minulle väliaikaisen
lapsen tapaamisoikeuden mahdollisuudesta. Tätä hän ei tehnyt, vain
koska ei pitänyt tapaamisia tärkeinä. Äidin jaksaminen oli hänen
päällimmäinen huolensa.

Toukokuu oli vaihtumaisillaan kesäkuuksi. Soitin vielä käräjäoikeuden
kansliaan, josta puhelu yhdistettiin laamanni Kyösti Tasalle.
Hän paljasti minulle, että on olemassa lapsen väliaikaisen
tapaamisoikeuden mahdollisuus. Ja että minun tuli kiireesti jättää
lyhyt hakemus asian saamiseksi käsittelyyn ennen juhannusta. Koska
oli kiire, Tasa pyysi minulta numeroani voidakseen itse soittaa
istuntopäivästä. Hän soitti pian, hakemusasia käsiteltiin keskiviikkona
21.6.1995. Sain väliaikaisesti oikeuden tavata lastani äitinsä asunnolla
kerran viikossa. Päätös oli heti voimassa ilman valitusoikeutta.
Sopimuksettomana aikana kesäkuun kolmella ensimmäisellä viikolla
tapaamisia ei ollut. En olisi saanut niitä, jos olisin pyytänyt. Yritin
toivottaa tytölleni onnea syntymäpäivänsä johdosta soittamalla 7.6.
kello 11.30, mihin äitinsä vastasi tytön olevan nukkumassa. Keskellä
päivää
Kävin katsomassa lastani joka maanantai kello 8 - 12 tämän äidin
kotona äidin kesäloman jälkeen elokuun alusta lähtien. Tavatessamme
1.8. kuukauden tauon jälkeen kolme vuotta täyttänyt tyttöni tarkasteli
minua herkeämättä syödessään, leikki sitten kanssani kuin ennenkin.
Korhosen toiminta asiassani loukkasi minua syvästi ja järkytti
yliolkaisuudellaan. Asia ei jättänyt rauhaan, vaan vaivasi aina
nukahtamisiin saakka. Mietin voisiko asialle tehdä jotain, kunnes
kesäkuun puolivälissä kerroin hänelle, etten voinut ymmärtää hänen
käytöksensä syitä, enkä vieläkään voinut antaa hänelle anteeksi
laiminlyöntiänsä. Hän ei vastannut, ei puolustautunut, ei vaivautunut
keksimään selityksiä.
Riihimäen käräjäoikeus, Terttu Arajärvi
Vastapuoli oli ollut aktiivinen, hän oli saanut tunnetun lastenpsykiatrin,
lääketieteen tohtori Terttu Arajärven kirjoittamaan käsin
lausunnon: ”Suositus 3-vuotiaan tapaamisista isän kanssa. Alle 5-
vuotias tarvitsee tapaamista ( esim. 2 -3 tuntia ) kerran viikossa, jotta
isäsuhde säilyy. Alle 5-vuotiaalle ei ole hyväksi olla yötä poissa esim.
isän luona, jossa on vierasta. Äidin luona on lapsen kannalta turvallisinta.”

Arajärvi ylsi tähän suoritukseensa vain kuulemalla äitiä yksin
puhelimessa näkemättä lastani tai minua lainkaan puhumattakaan, että
olisi nähnyt meitä yhdessä. Sinänsä hienossa teoksessaan Lapset ja
avioero Arajärvi esitti prinsiipin, jonka mukaan alle kolmivuotiaan ja
toisen vanhemman tapaamiset olisi järjestettävä lapsen kotona. Nyt
tuo ikäraja oli noussut viiteen vuoteen tässä yksittäistapauksessa.
Meille molemmille sopi tulla maanantaina 19.6. kello 15.00
perheneuvolaan likapyykkimme pesuun. Muistin hyvin vastapuolen
vilpillisyyden ja sanomisien vääristelyn, olin siksi lainannut
magnetofonin kaupungin laitevuokraamosta. Äänittäminen jäi sikseen,
koska nainen ei suostunut nauhoitukseen. Sessio jäi tyystin
tuloksettomaksi. Se oli myös viimeinen kerta, kun me enää istuimme
perheneuvolassa yhtäaikaa. Äiti näet kieltäytyi tästä lähtien tulemasta
kanssani perheneuvolaan yhteistyöhaluttomuutta osoittaen, mitä ei
koskaan merkitty sosiaalityöntekijöiden selvitykseen.
Ehdotin työntekijöille lastenvalvoja Ahti Korhonen ja Raija Tuuteri,
että hakisin tyttöni asunnolleni samalla, kun he tekevät kotivierailun
luokseni. Asia oli välillämme riidaton ja periaatteessa selvä. Kun
sitten peräsimme äidin suostumusta järjestelylle, sitä ei saatukaan. Sen
sijaan äiti suostui lapsen ja isän yhteisvierailuun perheneuvolassa
ajankohdalla, jonka äiti yksipuolisesti määritteli: torstaina 7.9. kello
11 alkaen. Odottelin aina lukossa olevan ulko-oven edessä äitiä
lapsineen saapuvaksi. He tulivatkin pian - hammaslääkäristä! Lapsi oli
pelosta suunniltaan, hänen suussaan oli kai tehty joitain toimenpiteitä.
Hän piiloutui äitinsä jalkain taakse kietoen kätensä niiden ympärille.
Nainen oli tarkoituksellaan pohjustanut tytön ja isän seurantatilannetta
kaikkien lasten, pienten ja isompien kauhulla: hammaslääkärillä.
Tuuteri ja Korhonen koettivat ystävällisesti puhutella lastani, joka
tumput suorina seisten tuijotti näitä kuin pelokas kolmivuotias
ainakin. Vihdoin hän piirsi vähän paperille. Ainoa, mitä hän sanoi
työn-tekijöille, oli asuinosoitteensa, jonka äiti oli sinänsä viisaasti
opettanut hänelle ulkoa. Lapsi oli aivan lukossa, nojautui polveeni
hakien turvaa ainoasta läheisestä siinä tilanteessa. Nostin hänet syliini,
jossa tyttö käpertyi sykkyrään käden kietoutuessa niskani ympärille.
Hiljaisuus vallitsi kotvan, sitten totesimme tilaisuuden olevan ohi.
Puin tytön ja vein hänet ulos. Nyt lapsi kävi puhumaan, kotimatkalla

hän osoitti erään pensaan marjoja, jotka olivat kuin hyvin pieniä
omenia.
- Kato isä, vauvaomenia, ei niitä saa syödä, aikuisia vaan. Tätä hän
sitten toisti muutaman kerran, ja minä olin tietysti aina samaa mieltä.
Työntekijät vierailivat kotonani tiistaina 12.9. iltapäivällä. Luonapitovaateeni
kannalta vierailu oli aivan silkkaa huijausta, sillä Korhonen
huonon omantunnon vaivaamana höpisi vähän väliä hermostuneesti,
että minun ei pidä sitten hämmästyä, kun kuulen oikeuden päätöksen
luonapitokysymyksessä. Tämä paljasti minulle ensinnäkin, että hän oli
jo valmiiksi päättänyt olla ollenkaan suosittamatta luonapito-oikeuden
myöntöä minulle siinä lausunnossa, joka heiltä oli lähtevä käräjäoikeudelle.
Toiseksi, hän siis tiesi vallan hyvin oikeuksien päätösten
olevan suoria kopioita sosiaalityöntekijöiden antamista lausunnoista.
Kotikäynti oli siksi tarpeeton, hämäystä. Vielä oireellisinta oli, että
Korhosen oikeudelle esittämän suosituksen mukaan voisin tavata
lastani kotonani neljä tuntia kuukaudessa vasta lapseni täytettyä viisi
vuotta! Hyvästi ikuisesti perhe-elämä lapseni kanssa. Huono omatunto
näkyi Korhosen selvässä hermostuneisuudessa. Kumpikaan ei ollut
riisunut kenkiään, vaan he olivat harpponeet sisään kengät jalassaan
karvalankamattoni yli aivan kuin olisivat varautuneet pikaiseen
poistumiseen.
Oikeutta anniskeltiin keskiviikkona 1.11.1995. Avustajani oli OTK
Raimo Korhonen Hyvinkäältä. Vastapuolta avusti naimaton, lapseton
feministijuristi Marjo Kiukkonen myös Hyvinkäältä. Esitin
vaatimukseni kahdesta päiväluonapidosta per kuukausi, vastapuoli
olisi suostunut yhteen. Oikeuden päätöksellä sain tavata lastani kuten
tähänkin asti eli maanantaisin kello 8 – 12 ainoastaan äidin asunnolla.
Vastapuoli ilmeisesti näytti olevan melko varma, että joka tapauksessa
saisin jonkinlaisen luonapidon, joten ei olisi ollut järkevää vastustaa
sitä tykkänään. Mutta nyt puheenjohtajana toiminut laamanni Kyösti
Tasa päätti, että luonapito-oikeuteni on neljä tuntia yhtenä
maanantaina kerran kuussa vasta lapsen täytettyä viisi vuotta! Eli
juuri niin kuin Korhonen ja Tuuteri olivat esittäneet.
Virkamiespäätös nojautui toisen virkamiehen suositukseen, äidin
suostumuksella sallia lapsen käydä isällään kerran kuussa hetikin ei
ollut mitään arvoa. Sosiaalityöntekijät eivät olleet koskaan nähneet
minua lapseni kanssa kahden kotonani. Kuitenkin he osasivat jostain

nähdä, että minulla ei ollut kokemusta pienen lapsen hoidosta, lapseni
tapaamiset tuli siksi järjestää tämän äidin asunnolla yksinomaan, niin
he suosittivat oikeudelle.
Kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle
Erityisesti lastenvalvoja Korhosen alati rikkeellinen toiminta oli jäänyt
kalvamaan. Olin yhteydessä palvelupäällikköön Leila Räkköläiseen ja
ilmaisin huoleni lastenvalvojan mahdollisesta puolueellisuudesta.
Laadin sittemmin eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun lastenvalvoja
Korhosesta, tämän neuvonantovelvollisuuden laiminlyönnistä.
Sekä Korhonen että hänen läheisin esimiehensä Räkköläinen kiistivät
väittämäni virkarikkeen. Lastenvalvoja Ahti Korhosen vastaus oikeusasiamiehelle
oli mielenkiintoinen, se oli sanantarkasti: ”Kuten Pertti
Ruha mainitsee kantelussaan, hän ilmoitti minulle keväällä 1995, että
hän hakee käräjäoikeuden päätöksen lapsensa tapaamisasiassa.
Vahvistamani lapsen tapaamisoikeus oli silloin voimassa. Tämän voin
tulkita Pertti Ruhan painostuskeinona lapsen äitiin nähden kolmannen
tapaamissopimuksen tekemiseksi 1. 6. 1995 lukien.
Kantelija ilmoitti siis asian olevan käräjäoikeuden hallussa. En voi
uskoa, että tiukasti lakiin tukeutuvana hän olisi voinut jättää
huomaamatta myös lain lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta
pykälän 17 antaman mahdollisuuden. Sitä paitsi asia oli silloin jo
toisen viranomaisen eli käräjäoikeuden antaman neuvonnan piirissä ja
siten hallintomenettelylain pykälä 4:n soveltaminen oli käräjäoikeuden
vallassa. Valittaja viittaa hallintomenettelylain pykälään 10 kohtaan 6.
Valittajalla ei ole perusteita sille, että olisin ollut tapaamisasiassa
jotenkin puolueellinen. En tunne lapsen äitiä ennen isyyden
selvittämistä, enkä ole hänen kanssaan tekemisissä, mikä voisi saattaa
minut puolueelliseksi jollakin tavalla asiassa. Kunnioittavasti Ahti
Korhonen lastenvalvoja.”
Kanteluni Korhosesta lojui eduskunnassa puolitoista vuotta toukokuuhun
1997, kunnes silloinen AOA Riitta-Leena Paunio muistutti
lastenvalvojaa neuvonantovelvollisuudesta.

Vietin joulun, sitten uudenvuoden 1996 Oulussa, jolla matkalla
viivyin kolmisen viikkoa. Kolme tapaamista jäi siksi pois, mistä
olinkin ilmoittanut lapseni äidille ajoissa etukäteen.
Vuosi 1996
Äidin asunnolla
Tapasin lastani kuukauden tauon jälkeen. Hän istua nöpötti polvet
yhdessä ja puhutteli minua alas luoduin päin.
- Missä sinä isä olet ollut, kun minä niin orotin sinua
- Isoisän tykönä, sinäkin olisit päässyt mukaani, jos äiti olisi
päästänyt.
Näin varttuvaa tytärtäni äidin asunnolla säännöllisesti syksyyn saakka
kohtaamatta tämän äitiä tuskin ollenkaan. Lasta hoiti eräs Eila-täti
Ryttylästä lapsen äidin ollessa työssä.
Vaasaan muutto
Olin keväällä jättänyt erillisvaatimukseni Riihimäen perusturvalautakunnalle
lastenvalvoja Korhosen esteellisyyden toteamisesta missä
tahansa asiassani. Esteellisyys todettiin nihkeästi. Silti Korhosen kirje
kehtasi tipahtaa postiluukusta syyskuun lopussa. Se oli kutsu luokseen
välittömästi sopimaan lapsen tapaamisista. Istuin Korhosen huoneessa
odotellen tätä. Korhonen astui sisään, ojensi käden tervehtiäkseen
mutta silmissään pistävä katse niin täynnä vihaa, että sitä harvoin
näkee. Tunnelma oli raskas, mutta itse asia tuli kuitenkin selvitetyksi:
lapsi äiteineen oli muuttava Vaasaan lokakuun alussa äidin saatua
sijaisuuden sieltä. Sijaisuus kestäisi seuraavan toukokuun loppuun,
jatkosta ei ollut tietoa. Olinko valmis tapaamaan lastani oikeusvoimaisen
ohjelman mukaisesti maanantaisin klo 8 - 12 Vaasassa
äidin asunnolla ylipäätään Ilmoitin, etten ollut. Pitäisi matkata
Vaasaan jo sunnuntaina ja nukkua väliyö hotellissa.

Saimme suullisesti sovittua: äiti lupasi ilmoittaa käynneistään Riihimäellä,
jolloin minulla olisi mahdollisuus tavata lastani halutessani.
Hän aikoi säilyttää pienen asuntonsa keskustassa tukikohtanaan, jotta
minä ja lapseni voisimme tavata toisiamme, sanoi hän jalomielistä
teeskennellen. Tosiasiassa hän tarvitsi tuota asuntoa tavatakseen
vesivehmaalaista miesystäväänsä.
Äiti piti lupauksensa kuitenkin. Näin lastani hänen käydessään
Riihimäellä, mitä tapahtui noin kerran kuussa. Ostin tytölleni
joululahjaksi uuden muovipulkan, jonka pohjaan asensin ohuet
metalliliuskat puhki kulumisen estämiseksi.
Vuosi 1997
Vaikeuksia
Keskusteluvälit lapseni äitiin paranivat, mikä johti yhteentörmäykseen
loppukeväällä. Olin onnistunut pitkään olemaan uskollinen periaatteelleni
kieltäytyä sananvaihdosta hänen kanssa. Nainen aloitti
keskustelun kanssani ruotsiksi eräällä loppukevään tapaamisella, minä
onneton nielaisin koukun. Riita puhkesi. Kirjoitin väkevästi höystetyn
kirjeen naiselle, siinä neuvoin häntä muun muassa lopettamaan
absurdit vierailukutsut isälleni. Isänihän oli ilmaissut katkeruutensa
naisen käytöksestä. Nainen oli vienyt isältäni isovanhemmuuden
kokemuksen taistossaan minua vastaan.
Eduskunta muisti minua. Sain sieltä apulaisoikeusasiamiehen Riitta-
Leena Paunion päätöksen 23.5.1997 antaa huomautus Riihimäen
kaupungin lastenvalvojalle Ahti Korhoselle neuvonantovelvollisuuden
rikkomisesta. Ennen huomautuslausettaan Paunio kiinnitti huomiota
kyseisen velvollisuuden tulkinnanvaraisuuteen, huomautus oli siksi
rikkonutta virkamiestä ymmärtävä.
Mielessäni oli ollut muutto Hyvinkäältä Riihimäelle, jossa minulla oli
ollut kaikki mukava vuosia: karateharjoitukset, lapseni tapaamiset.
Uusi vuokra-asunto oli löytynyt Peltosaaresta. Palatessani tarkastamasta
uutta asuntoa vanha tuttu laamanni Kyösti Tasa sattui
odottelemaan junaa Riihimäen asemalla kanssani samaan aikaan. Tasa

muisti minut, pälyili huomattavan hermostuneena suuntaani
herkeämättä. Tarkkasi mihin vaunuun menen, valitsi sitten toisen
vaunun. Taisi olla huono omatunto
Muutin Riihimäelle lauantai-iltana 31.5. serkkuni Pentin avustamana.
Muuttopäivän aamuna näin lasta sovitusti. En paljastanut muuttoani
naiselle tilanteessa, sillä minulla oli taasen kumma tunne, että tämä ei
ollut kertonut kaikkea suunnitelmistaan minulle. Näin olikin. Utelin
tulevista tapaamisista tuona päivänä, koska äidin viransijaisuudenhan
piti nyt olla ohi Vaasassa. Nainen valehteli töidensä jatkuvan Vaasassa
kesäkuun, heinäkuussa hän pitäisi vuosilomansa. Hän ilmoittaisi
seuraavasta lapsen tapaamisesta, mihin minun olisi tyytyminen. En
ollut tyytyväinen näkymään, että näkisin lastani joskus syksyllä jos
silloinkaan. Mainitsin vieväni asian uudestaan oikeuteen, jos hän ei
vapaaehtoisesti suostuisi pitempiin lapsen tapaamisiin.
- Hyvä on, tapaat lastasi kuten oikeuden päätöksessä sanotaan, hänen
vastauksensa oli.
Hän ajoi autolla ohitseni torstaina 5.6. kello 9.30 Riihimäellä, vaikka
oli Vaasassa sillä hetkellä sanojensa mukaan, lisäksi yllätin hän
parkkeeraamasta autoaan 10.6. Riihimäen keskustassa. Soitollani
maistraattiin sain tietää äidin lapsineen asuneen Riihimäellä 1.6.
lähtien. Soitin pian naiselle ja luettelin seuraavat huolella miettimäni
asiat:
- olette kirjoilla Riihimäellä, tieto saatu maistraatista.
- lapsi oltava tavattavissa maanantaina 16.6. kello 8.00 entisessä
asunnossa.
Saavuin asunnolle kello 7.57. Äiti avasi oven ja sanoi, että
tapaamisaika ei ole alkanut vielä ja veti oven kiinni. Ovi aukesi
uudestaan tasan 8.00. Tyttö oli aluksi jännittynyt äitinsä aistittavan
myrkyllisyyden vuoksi. Lähdimme leikkimään Keskuspuistoon.
Palautin tytön kello 12.03 eli kolme minuuttia myöhässä, mistä äitinsä
heti esitti arvostelunsa. Hän veti tytön välittömästi sisälle piittaamatta
lapsen sydäntä särkevästä valituksesta, kun ei saanut halata isiä
näkemiin.
Näin lastani vielä 23.6., jolloin kävimme kääntymässä asunnollani
reilun kilometrin päässä. Tyttö oli innoissaan, kun pääsi isän kotiin.
Hihitteli, puhui paljon, sanoi, että ”voisi tulla pitemmäksi aikaa isälle,
mutta ei tietenkään nyt.” Paluumatkalla ostin tarjoushampurilaisia,

joita hän voisi syödä välipalanaan. Lapsi vaati äänekkäästi
kotiovellaan, että ”isän täytyy tulla sisälle syömään hampurilaista
hänen kanssaan.” Ovi sulkeutui taas tylysti välissämme.
Toinen hakemukseni käräjäoikeudelle
Olin päättänyt jo 1995, että viimeistään kahden vuoden kuluttua
hakisin muutosta tapaamisoikeuteen, johon en voinut olla tyytyväinen.
OTK Raimo Korhonen valisti minua hakemusasioiden vireillepanosta
kertomalla, että olosuhteiden oli pitänyt muuttua riittävästi entisestä,
jotta uusi hakemus olisi kestävästi perusteltavissa. Perusteet olivat
olemassa: tyttöni oli nyt liki kaksi vuotta vanhempi, myös hänen
asuinpaikkansa oli muuttunut.
Jätin 13.6. käräjäoikeudelle hakemukseni tapaamis- ja luonapitooikeuden
muuttamisesta. Me kumpikin olimme muuttaneet salaa
toisiltamme. Hän salasi siksi, että halusi nihilisoida kaikki kesäkuun
tapaamiset minulta. Nyt alkoi käydä selväksi, että minulla ei olisi
mahdollisuutta saada lasta luokseni tänä kesänä edes sen verran, että
viettäisimme ikimuistoisen hetken pulikoimalla maauimalan lastenaltaassa.
Sillä kun 28.7. painelin summerinappia odottaen tytön
näkemistä yli kuukauden jälkeen, vastausta ei tullut. Maistraatti kertoi
samana iltana, että lapsen osoite oli nyt muuttunut takaisin Vaasaan.
Lapsen äiti oli vaihtanut puhelinnumeronsa salaiseksi. Alkoi puolisen
vuotta kestänyt soittelu ja kirjeiden lähettely Vaasaan sikäläisille
sosiaalityöntekijöille. Olin eniten yhteydessä Eeva Björniseen,
muutaman kerran Raija Strömsteniin ja lääkäri Seppo Hulkkiin.
Hulkki tunnusti nähneensä tyttäreni kerran ja sanoi tämän olevan
erittäin lahjakkaan tytön, joka ymmärtää puolesta sanasta. Tämänpä
vuoksi Hulkki antoi vinkin tapaamisten järjestämisestä Vaasan
turvakodissa, jotta lapsen ei tarvitsisi kärsiä vanhempiensa
kränäämisestä. Siihen ansaan putosin.
Lastenpsykiatri Esko Varilo

Äiti oli varannut ajan LKT Esko Varilolta, jonka luona kävikin heinäkuussa
yksin. Puhelimeni hälytti 22.7. aamupäivällä, soittaja oli
lastenpsykiatri Varilo, joka pyysi minua luokseen keskustelemaan
lapsen parhaasta. Ehtimättä yllättyneenä ajatella asiaa tarkemmin
suostuin tulemaan Varilon vastaanotolle tämän valmiiksi katsomalla
ajalla perjantaina 25.7. Peruutin ajan iltapäivällä ja ilmoitin, että
hyväksy ketään yksityislääkäriä tekemään lausuntoa itsestäni ainakaan
vastapuoleni toimeksiannosta. Varilo suorastaan kerjäsi minua
tulemaan vastaan otolleen onnistumatta. Hän kertoi lopuksi aikovansa
lausua minustakin joka tapauksessa näkipä hän minua tai ei. Kun hän
yhtäkkiä leimasi minut riitaisaksi ihmiseksi, totesin enemmän
keskustelun olevan turhaa, vahingollistakin itselleni. Lopetin puhelun
kiireesti.
Väliaikaismääräys lapsen tapaamisista
Ajoin itse asiaani istunnossa 17.9., vastapuolella vain AA Marjo
Kiukkonen oli paikalla. Puheenjohtajana toimi käräjätuomari Jouko
Rantanen. Äiti avustajansa suulla vaati lapsen tapaamisen kieltämistä
ensisijaisesti. Toissijaisesti hän olisi sallinut minun tavata tyttöäni
kerran kuussa kello 12 - 16 lapsen äidin asunnossa. Minä puolestani
vaadin väliaikaisratkaisuna oikeutta kerran kuussa tapaamiseen
Vaasan turvakodissa kuun toisena lauantaina kello 12 - 18. Vaadin
myös valvontaa tapaamisille, jotta äiti ei pääsisi sekaantumaan niihin
tilanteisiin.
Istunnossa Kiukkonen veti salkustaan faksina saapuneen Varilon
lausunnon, joka siis vasta nyt esitettiin oikeudelle. Minäkin sain oman
kappaleeni. Varilo oli kirjoittanut minusta tavalla, joka hakee
räävittömyydessään vertaansa. Varilo esitti muun muassa, että
tapaamiset olisi jätettävä täysin äidin päätäntään! Näin kuuluisa Varilo
minua ollenkaan näkemättä. Kiihtyneenä kuumin poskin vaadin
ehdottomasti Varilon lausunnon jättämistä oikeuden arvioinnin
ulkopuolelle. Olin asioinut useita kertoja käräjäoikeuden kansliassa ja
vaihtanut muutaman sanan itsensä tuomari Rantasen kanssa. Tämä
kysyi kerran, että ”enkö voisi tavata lastani edelleen tämän kotona

Vaasassa maanantai-aamuisin voimassa olevan päätöksen mukaan”
Ihmettelin miten tapaaminen järjestetään, eihän Vaasaan ole
junayhteyttä aamuöisin. Rantanen: ”Matkustaisitte jo sunnuntaina ja
yöpyisitte hotellissa!” Minun olisi pitänyt käsittää silloin, että
Rantanen ei ollut koskaan myöntämässä minulle lapseni kotonani
pitämisen oikeutta. Vaan enpä kokemattomana osannut vaatia hänen
jääväämistään. Käräjätuomari Rantanen päätti kuten olin vaatinutkin,
että olin tapaava lastani turvakodissa Vaasassa kerran kuussa
toistaiseksi. Rantanen päätti tilata lausunnot sosiaalilautakunnilta
Rikostutkintapyyntö lääkärinlausunnosta
Varilon lyönti selkääni puukolla alkoi vaikuttaa heti oikeusistunnon
jälkeen, masennuin, menetin uskoni elämään viikoksi. Alkoivat
unettomat yöt, rauhattomat päivät. Veressäni oli jatkuva ylilataus
adrenaliinia, jota yritin ohentaa lenkkeilemällä päivittäin.
Äiti oli faksannut kirjoittamiani asiakirjoja Varilolle, joka myös
vieraili Vaasassa lapseni kotona 29.8. yöpyen hotellissa siellä. Mahtoi
olla tyyris reissu lapsen äidille. Varilon lausunto sisälsi arviot lapsesta,
äidistä ja tämän miesystävästä sekä minusta, Pertti Ruhasta. Varilo oli
nähnyt kolme ensin mainittua kasvotusten, ja he olivat antaneet, äiti
huoltajana lapsensa puolesta, luvan lausunnon kirjoittamiselle
itsestään. Minä en ollut käynyt Varilon vastaanotolla, vaan
kieltäytynyt tyystin tämän toimenpiteistä. Olin kieltänyt Variloa
kirjoittamasta itsestäni yhtään mitään oikeustoimien uhalla.
Huolimatta näistä Varilo käytti henkilöstäni määreitä: "...hänen
häiriönsä ... alkeellisella tasolla toimiva persoona ... aggressiivinen ...
paranooinen ... karkea, kypsymätön käytös ... ajatusmaailma toimii
self-objektein, jolloin ihmisillä itsellään ei ole merkitystä, vain heistä
saadulla aineellisella hyödyllä... osapuolet riittävän kypsiä ihmisinä ja
sitä Ruha ei kirjeistään päätellen ole.”
Riihimäen rikospoliisille jättämäni rikostutkintapyynnön pääkohdat
olivat kunnian ja yksityisyyden loukkaus, perätön lausunto liittyvine
lainkohtineen. Tietysti vaadin rangaistusta sekä hyvityksiä Varilolta.
Sekä hallinnollinen kanteluni Terveydenhuollon oikeusturva-

keskukselle ( TEO ) että rikostutkintapyyntöni Varilosta hautautuivat
koneiston katakombeihin, joissa ne alkoivat maatua verkalleen kuin
kalmot ainakin. Enempää elämöimättä, liikkumatta mihinkään.
Oikeusturvastani erityisen huolestuneena olin ollut yhteydessä Riihimäen
terveyskeskuksen potilasasiamieheen Mervi Aarnio-Horilaan,
miellyttävään naiseen, jonka entuudestaan tunsin sukututkijapiiristämme.
Hän muisti minut ja oli kiinnostunut tapaus Varilosta.
- Aiotko todella tehdä kantelun ja rikosilmoituksen Varilosta ...
hänhän on ylilääkärin tasoinen henkilö
- Kyllä, siitä on joku rangaistus saatava.
- Minä vaan sitä, että kuinkahan sinulle käy sen jälkeen ...
Uusi sosiaalinen selvitys
Olin jäävännyt lastenvalvoja Korhosen hakemuksellani perusturvalautakunnalle
maaliskuussa 1996, mutta se olisi pitänyt tehdä jo
vuoden 1995 kesällä. Riihimäen perheneuvolassa selvitystyötä kävivät
tekemään Raija Tuuteri ja psykologi Merja Soljanne. Jälkimmäinen
korvasi Korhosen. Menin kutsuttuna perheneuvolaan 22.10. Kansioni,
jossa aiheesta kertynyttä paperia oli jo 4 cm:n nippu, oli mukanani.
Oli välitilityksen aika. Huusin pilli suorana Tuuterille.
- Mikä saatana oli se aivan erityinen syy, ettei minulle voitu antaa
luonapito-oikeutta kaksi vuotta sitten Tämä oikeudenkäynti on suora
seuraus siitä.
Samalla paiskasin kiivauksissani kansion lattiaan Tuuterin eteen.
Molemmat säpsähtivät pelokkaan näköisinä.
- Ymmärrättekö, että nyt tapaamista on lähes mahdoton laajentaa
luonapidoksi, koska sitä ei ole aikaisemminkaan ollut. Näin perustelisi
vastapuoli vastustuksensa.
- Mutta emmehän me tee päätöstä, oikeushan asian päättää! Selitti
Tuuteri vastuunsa kiistäen. Kiukkuni ei laantunut ainakaan tällaisia
kuuntelemalla, jatkoinkin, että sosiaalityöntekijöillä on erittäin suuri
vastuu antamistaan lausunnoista. Tuuteri säikähti purkaustani sen
verran, että hän sopersi itsensä korvaamista jollain toisella. Jatkoimme

toistaiseksi samalla kokoonpanolla. Halusin tietää Varilon lausunnon
vaikutuksista ennen poistumistani.
- Miten aiotte ottaa huomioon Varilon lausunnon, sehän on laiton
- Emme oikein tiedä, kun hän nyt on tällainen maankuulu nimi, ei voi
jättää huomiottakaan, Soljanne epäröi. Nyt iski paniikki.
- Se on ehdottomasti laiton lausunto, sitä ei saa ottaa huomioon! Teen
siitä kantelun ja myös rikosilmoituksen, hätäännyin. Olin jo jättänyt
hallinnollisen kantelun Etelä-Suomen lääninhallitukselle Varilon
lausunnosta, josta otin kopion perheneuvolalle. Toimitin heille myös
kappaleen rikostutkintapyynnöstäni. Kävin vielä kerran perheneuvolassa
6.11., Tuuteri ja Soljanne vierailivat kotonani 20.11.
- Olet sinä aikamoiseen tilanteeseen joutunut! Tuuteri osoitti minulle
myötätuntoa kotikäynnillä, harvinaista sosiaalityöntekijältä isälle.
Tapaamiset Vaasan turvakodissa
Aloin nyt tapailla lastani turvakodissa Riihimäen käräjäoikeuden
välipäätöksen 17.9.1997 mukaan. Äiti sai olla läsnä, valvoja oli myös
tilanteissa. Tapaamisaikaa oli varattu kuusi tuntia joka kuun toinen
lauantai kello 12 – 18. Saavuin turvakotiin ensimmäistä kertaa 27.9.,
äiti lapsineen odotteli jo toimistotiloissa. Sisään tullessani äiti näytti
yhä kamppailevan yrittäessään saada sikäläiset työntekijät
vakuuttuneiksi siitä, että nimenomaan hän ei ollut halunnut mitään
tapaamisia turvakodissakaan, vaan minä isänä olin halunnut
tapaamisten siirtoa äidin asunnolta muualle. Turvakoti kävi hyvin
väliaikaisena ratkaisuna, olin laskelmoinut sinisilmäisesti.
Kuten oli odotettavissa, tapaamiset jäivät luultua lyhyemmiksi, vain
reilun tunnin mittaisiksi. Äiti sekaantui leikkeihimme. Toisella
tapaamiskerralla hän yritti kieltää lapselle aina niin mieluisat
kiikutukset ja muut vastaavat leikit tälle vaarallisina. Lapsi juoksi
kysymässä äidiltään muutaman minuutin välein, vieläkö tämä halusi
olla. Ei näyttänyt hyvältä.

Vuosi 1998
Ennen oikeuden pääkäsittelyä
Seurustelu Riihimäen sosiaalityöntekijäin kanssa oli päättynyt. Mutta
vaasalaisiin päin olin jatkuvasti puhelinyhteyksissä. Tulin näissä
ihmetelleeksi, eikö tarkoitus olisi syynätä tytön ja tämän isän kanssakäyntiä,
joka on ratkaistavana oleva asia oikeudessa, eikä vain
kuunnella lapsen äitiä, mitä tällä on isästä herjattavaa. Tämän
ydinkohdan käsittäminen näytti olevan aivan ylivoimaista
vaasalaisille. Lopulta he ymmärsivät ja suostuivat järjestämään
seurantatilanteen 5.1. perheneuvolan huoneessa puoliläpäisevän lasin
takana. Ennakkoehtoni saapumiselleni Vaasaan oli, että lapseni äiti ei
ole mukana siinä tilanteessa, mikä luvattiin. Äiti kuitenkin halusi olla
mukana, ja saikin tahtonsa läpi. Tapaaminen oli täysi fiasko. Äidin
käytös oli ala-arvoista, mistä häntä ei sittemmin kuitenkaan arvioitu
Vaasassa kirjoitetussa lausunnossa. Myös Soljanne ja Tuuteri kävivät
samalla Vaasassa neuvottelemassa vaasalaisten kanssa yhteisestä
linjasta ongelman ratkaisussa.
Jompikumpi sosiaalilautakunnista oli anonut ja saanut käräjäoikeudelta
lausuntojen jättöpäivän lykkäystä. Koska istuntopäiväksi
asetettiin 2. helmikuuta, lausuntojen piti olla oikeuden kansliassa 16.
tammikuuta viimeistään. Vaasa sai omansa valmiiksi 13.1. ja se saapui
ajoissa pyytäjälleen. Sain postissa Vaasan lautakunnan lausunnon
maanantaina 19.1. Tyrmäys taas. Masennuin ja ahdistuin niin, etten
nukkunut yöllä. Soitin nyt oikeuden kansliaan kysyen Riihimäen
lausuman perään.
- Sitä ei ole, vastattiin. Soitin Vaasaan, onko se sielläkään.
- Ei ole näkynyt, ihmeteltiin Vaasassakin. Aloin hiiltyä, sain langan
päähän Soljanteen.
- Viime perjantai oli viimeinen jättöpäivä lausunnollenne, miksei se
ole jo käräjäoikeudella
- Ei ole vielä lähtenyt täältä.
- Sen olisi pitänyt olla myös Vaasassa aikoja sitten, koska olette
tehneet selvitystyötä heidän kanssaan. Onko sitä ylipäätään kirjoitettu
- On. ( Niin olikin jo peräti 8. tammikuuta ).

- Haluaisin omani, voisin tulla itse hakemaan sen ja viedä oikeudelle
oman kappaleensa, jos he hyväksyvät myöhästymisen ...
- Kuule mä luulen, että sä et taida olla oikeutettu saamaan sitä!
- Minä olen oikeutettu saamaan paitsi lausuntonne myös
muistiinpanonne, mutta ne eivät kiinnosta minua nyt. Lausunto on
saatava, koska sillä on merkitystä oikeudessa, eikä se ole varsinainen
salassa pidettävä asiakirja.
- Sinulla ei ole sellaista oikeutta.
- Esitä kirjallisesti kieltäytymisesi, niin pääsenpähän tekemään hallinnollista
kantelua sinustakin. Mutta ennen kuin teet mitään, kysy asiaa
vielä esimieheltäsi Leila Räkköläiseltä. Soitan itse nyt Räkköläiselle.
- Hyvä on.
Räkköläinen hekotteli vaivautuneesti ja vahvisti, että ”totta kai sinulla
on oikeus saada itseäsi koskeva lausunto.” Ilmoitin välittömästi
Soljanteelle tämän esimiehen kannasta, Soljanne sanoi minun voivan
heti tulla hakemaan asiapaperit. Kiiruhdin perheneuvolan kautta
käräjäoikeuden kansliaan huolestuneena.
- Onko tuomari Rantanen paikalla
- Ei näytä olevan juuri nyt huoneessaan.
- Tässä olisi nyt myöhästyneenä Riihimäen sosiaalilautakunnan
lausunto lapseni tapaamisasiassa, voinkohan jättää sen Rantaselle
- Kyllä varmastikin.
Sujautin paperit kuin varkain muiden tapaustamme koskevien asiakirjojen
väliin Rantasen pöydällä. Juttelin vähän aikaa myötätuntoisen
oikeudenpalvelijan kanssa sosiaalityötä kitkerästi arvostellen.
Varmistin seuraavana päivänä Rantaselta, että lausunto kelpasi. Kyllä.
Pääkäsittely käräjillä
Vaasalaisten lausunnossa minulle ei suositeltu luonapito-oikeutta
lainkaan perustein joista jäljempänä. He katsoivat, että voisin edelleen
tavata lastani turvakodissa voimassa olevan käytännön mukaisesti. Se
oli heidän mielestään täysin riittävä perhe-elämän kokemus lapselle ja
isälle. Asetin toivoni riihimäkeläisten lausuntoon, koska siinä suosi-

tettiin vallankumouksellisesti sentään, että lapsen vierailuille luokseni
ei ollut estettä – paitsi jos sellainen löytyy Vaasassa. Muutoin
lausunnon sisältö oli aivan tolkuton kuin mielenvikaisen tai vähäälyisen
laatima:
- tapaaminen turvakodissa kuun toisena lauantaina kello 12 - 18
- kesällä 1998 ja 1999 tapaamiset samassa paikassa yhden viikon
ajalla maanantaista perjantaihin kello 12 – 18 ( asuisin siellä )
- mentyänsä kouluun lapsi tapaisi minua kerran kuussa sekä lauantaina
että sunnuntaina kello 12 – 18 ( missä )
- kouluiässä lapsi luonani yhden viikon kesäisin
- syys- ja pääsiäislomilla lapsi luonani vuorovuosin alkaen
pääsiäisestä 2000
Oli selvää, että tuomari ohitti näin epäasiallisen lausunnon kokonaan
ja huomioi vain vaasalaisten lausunnon. Ajoin asiaani yksin käräjillä
2.2. Tavanomaisen panettelun ohella kuulin uutta.
- Ruha soittelee öisin ja latelee tappouhkauksia.
- Milloinkahan öisiä soittoja on ollut, kysyin.
- 22. päivä viime heinäkuuta.
- Ei siis muita, mihin kellonaikaan soitto tuli
- Puoli kuudelta iltapäivällä.
- Öisiä soittoja ei ollutkaan, eikä tappouhkauksiakaan, vai
Vastapuoli pysyi hiljaa. Äidin vaatimus oikeudessa oli yksinkertainen:
en saisi tavata lastani milloinkaan. Lisäksi hän vaati minulta
kulujensa, yli 55 000 mk, korvaamista. Summassa ei ollut mukana
äidin vaivaamien yksityislääkäreiden palkkioita. Itse esitin ohjelmaa:
- tytön ja itseni puhelin- ja kirjeyhteys sallittava.
- tapaamiset lapsen asuinkunnan turvakodissa tai muussa osoittamassani
paikassa joka kuun toisena lauantaina kello 9 - 18 siten, että
äiti tuo tytön ja itse poistuu paikalta.
- palautan lapsen kotiinsa.
- lapsi luonani viikon kesällä ja syksyllä 1998.
- lapsi luonani syys- ja hiihtolomaviikon sekä kaksi viikkoa kesästä
1999 eteenpäin ajankohtana jolloin äidillään ei ole vuosilomaa.
- kesäluonapito pitenee viikolla joka kesä niin, että lapsi luonani joko
kesä- tai heinäkuun vuodesta 2001.
- äidin ilmoitettava kesälomistaan 15.5. mennessä, muutoin on
voimassa mitä minä ilmoitan hänelle 25.5. mennessä.

Anoin oikeudenkäynnin maksuttomuutta, vaadin vastapuolta maksamaan
omansa. AA Kiukkosen ammatillinen ote lipesi kerran, hänen
ilmeensä muuttui vakavaksi.
- Vastapuoli on ollut erittäin taitava oman asiansa ajamisessa!
Tuomari Rantanen sanoi päätöksen tulevan kansliapäätöksenä,
noudettavissa 4.2. Päätös syntyi ja se oli, pitihän se arvata, suora
kopio Vaasan sosiaalilautakunnan suosituksesta:
- tapaan lastani kerran kuussa turvakodissa kello 12 - 18
- lapseni luonapidosta ei mainittu mitään edes tulevaisuudessakaan.
Perusteluinaan Rantanen esitti, että tapaamisia ei laajenneta
vanhempien tulehtuneiden välien vuoksi, ja että tapaamisia
laajennetaan vasta, kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi. Ensimmäinen
peruste oli laiton, sillä sen mukaan lapsen on erottava aina toisesta
vanhemmastaan, jos vanhemmat pysyvät riidassaan. Oikeus oli
toiminut täysin minua tuntemattoman Vaasan sosiaalilautakunnan
ohjaamana, perustelutkin olivat samat. Jos oma ehdotelmani olisi
menestynyt edes muunnettuna, olisin tyytynyt osaani siihen saakka,
kun tyttöni täyttäisi 12 vuotta. Minä ja yhteiskunta, me kaikki,
olisimme välttyneet enemmiltä kuluttavilta oikeudenkäynneiltä. Nyt
kävi toisin. Ainoa järkevä päätöksen osa oli se, että vastapuoli sai
maksaa omat kulunsa.
Kouvolan hovioikeudessa
Olin vuorenvarma, että äiti valittaisi hoviin jo yksistään saadakseen
siirrettyä edes osan tai kaikkikin kulunsa maksettavakseni. Hän
valittikin ja vaati lauantaisen tapaamisoikeuteni muutettavaksi kertaan
per kaksi kuukautta. Lisäksi hän yritti kaataa kulunsa niskaani. Minä
vaadin luonapito- ja tapaamisoikeuden muotoilua alkuperäisen
vaatimukseni mukaisesti. Ja tietysti että molemmat maksavat
laskunsa. Hovioikeus piti voimassa alioikeuden päätöksen ja hyväksyi
siinä käytetyn perustelun rajoittaa isän ja lapsen tapaamisia
”vanhempien välien tulehtuneisuudella”. Koska minua ei katsottu
hävinneeksi, äiti sai maksaa laskunsa itse. Mitä hänen kuluihinsa tuli,
arvioin niiden nousseen 65 000 - 80 000 markan haarukkaan kaikista

käsittelyistä. Petri Honka esitteli jutun hovioikeusneuvoksille Pertti
Pitkänen, Hilpi Ketola ja Risto Karila.
Vaasan sosiaalilautakunnan lausunnosta
Esitys oli tyypillisesti äitimyönteinen, sen tekijät eivät tähdänneet
kolmen ihmisen loppuelämän rauhoittamiseen uusilta oikeusjutuilta.
Sen sijaan he ottivat harteilleen äidin asianajajan roolin ja tehtävät
arvattavin seurauksin. Esityksessä toistettiin useassa kohdassa, että se
on tehty äidin näkökulmasta, tämän kokemana. Vaasan sosiaalitoimi
teki lausunnon vain kuntansa asukkaasta. Oikeudellisesti tilanne ei
saanut olla näin yksinkertainen. Olin näet ollut vaasalaisiin yhteydessä
ensin kirjein, sitten kymmenin puhelinsoitoin ja lopuksi käymällä
paikan päällä perheneuvolassa 5.1. Soitoissani keskustelin eniten
Björnisen, muutaman kerran ylilääkäri Hulkin ja Strömstenin kanssa.
Perheneuvolassakin 5.1. heillä oli tunti aikaa keskustella kanssani sekä
ennen ja jälkeen lapseni tapaamisen. Vaan eikö mitä, Hulkki
suorastaan heitti minut ulos, kun lapsi äiteineen oli ensin poistunut.
Näkökulmaani ei otettu huomioon, kun ei yksinkertaisesti haluttu.
Enhän minä huvin päiten kasvattanut puhelinlaskuani soitoillani
Vaasaan puhumattakaan junamatkasta sinne. Tiesin aiemmasta
kokemuksesta vaasalaisten kuulevan vain äitiä ja ottavan häntä
myötäävän kannan, mitä halusin ehkäistä yhteydenotoillani.
Hallinnollinen kantelu vaasalaisista
Päätin tehdä hallinnollisen kanteen Vaasan sosiaalilautakunnasta.
Syyttävä sormeni osoitti lastenpsykiatri Hulkkia, sosiaalityöntekijöistä
Björnistä ja Frantsia, psykologi Kirsti Arolaa perheneuvolassa sekä
sosiaalivirastossa Raija Strömsteniä ja osastosihteeri Hilkka Sundqvistia.
Katsoin näiden rikkomusten olevan minulta kuullun jättämisen
kirjaamatta sekä epätasa-arvoisen kohtelun niin muodoin. Lapseni
laillisena isänä minulla oli oikeus saada palvelua myös Vaasan
sosiaalivirastossa. Kanteluani käytiin tietysti mitätöimään Länsi-

Suomen lääninhallituksen Vaasan virastossa. Satuin pirauttamaan
sinne syyskuussa udellakseni asian etenemisestä. Suunnittelija Marita
Beijar alkoi esitelmöidä.
- Mutta eihän tällaiselle kantelulle ole perusteita, aihetta, sillä oikeusistuimet
ovat riippumattomia, niiden ei tarvitse välittää toisen viranomaisen
lausunnosta.
- Tarkoitatteko sitä, että sosiaalitoimi voi väsätä aivan mielivaltaisen
lausunnon
- Ei, vaan että oikeus on kuitenkin riippumaton, siksi tekemällänne
kantelulla ei ole asiallista perustaa.
- Nyt ei ole kysymys oikeusistuimen itsenäisyydestä, vaan siitä että
katson toisen viranomaisen, sosiaalilautakunnan, rikkoneen lakia
vastaan. Kyse on sosiaalitoimen lausuntovastuusta, jota nyt haetaan.
Ei puhuta oikeusistuimen roolista ollenkaan.
Intimme näin, kunnes lohkaisin lopulta:
- Minä tiedän, etteivät sosiaalityöntekijät tunne lakia, siksi he rikkovat
sitä. Heidän on opittava toimimaan lainmukaisesti, vaikka kantapään
kautta, jos muuten oppi ei mene perille.
- Jaa, no minä en tunne lakia kovin hyvin, hän mutisi hiljaa.
- Minä tunnen, olen oppinut väkisin. Mikä sitten olette
koulutukseltanne, tehän esittelette kanteluasioita
- Olen sosiaalityöntekijä.
Asiaani esittelisi eteenpäin sosiaalityöntekijä Beijar, jonka mielestä
sosiaalitoimella ei ole vastuuta lausuntojensa sisällöstä, niiden oikeusvaikutuksista.
Asia jäi kaivelemaan tietysti, kunnes halusin varmistua
kuulivatko korvani oikein.
- Pertti Ruha Riihimäeltä, päivää. Kysynpä tässä, oletteko todella sitä
mieltä, että sosiaalityöntekijöillä ei ole vastuuta oikeudelle
lähettämistään lausunnoista, ja eikä kanteitakaan niistä voisi tehdä
- Nyt te olette ymmärtänyt minut aivan väärin!
- Kyllä te sanoitte oikeuden olevan riippumaton, jolloin sosiaalipuolen
lausuntovastuu putoaisi pois.
- Ymmärsitte minut täysin väärin, sitä en tarkoittanut ollenkaan!!
Nyt Beijarin ääni uhkui kohonnutta uhmaa, mikä ennakoi tilanteen
lukkiutumista. Ei siis kannattanut jatkaa enää. Näiden kahden
keskustelun jälkeen Beijar meni ja esitteli kanneasiani vanhemmalle
läänin-sihteeri Heikki Siirilälle, joka päätti olla antamatta muistutusta

Vaasan sosiaalilautakunnalle. Muistuttamattomuudessa pääperuste oli
sosiaalivirastoissa sovellettu ”maan tapa”, joka oli vaasalaisten
pääpuolustus selityksessään lääninhallitukselle. ”Maan tavan” mukaan
viranomainen voi tehdä lausuntonsa yhden osapuolen näkökulmasta,
vaikka molempia on kuultu. Kiukku iski minuun heti kantelun
lähettämisen jälkeen, siispä soittamaan Björniselle.
- Tein kantelun lausunnostanne ja harkitsen tutkintapyyntöä virkarikoksestanne.
- Etkö sinä ja lapsen äiti pysty sopimaan lapsen tapaamisten
järjestämisestä, hän älähti selvästi hädissään.
- Emme, ei minkäänlaisia mahdollisuuksia varsinkaan perättömien
insestisyyttelyiden jälkeen. Istumme tämän jälkeen oikeutta aina ja
yhä vaan. Mutta myös teitä näen mieluiten käräjäsalissa itseäni
vastaan.
Björnisen kysymys kavalsi, että he eivät itsekään uskoneet äidin
väitteisiin vaarallisuudestani lapseni kannalta, mikä kuitenkin oli ollut
heidän ensimmäinen asiaperustelunsa lausunnossaan. Hehän olivat
perustelleet suppeata, täysin riittämätöntä tapaamisjärjestelyä myös
lapsen vanhempien välien poikkinaisuudella, mikä ei ole
lainmukainen peruste.
Varilon lausunnon oikeusvaikutuksia
Tapaus Varilo oli jäänyt rikostutkija Kati Lehtosen hoiviin Riihimäen
rikospoliisissa edellisenä syksynä. Ensimmäinen kontaktini Lehtoseen
oli paljon vallitsevista arvoistamme kertova.
- Siellä on teille jättämäni tutkintapyyntö Varilosta, miten se makaa
- Ei tämä oikein, eihän tällaisesta voi tehdä ilmoitusta oikein,
tämähän on lääkärinlausunto ...
- Oli mikä oli, lääkärikään ei voi kirjoitella tuntemattomista ihmisistä
mitä sattuu, tämä on selvästi laiton lääkärinlausunto.
- Mutta ei tämä oikein ole rikostapaukselta vaikuttava.
Nyt aloin hermostua, otin käytännön esimerkin.

- Asiaa täytyy ajatella omalla kohdallaan niin, että samanlainen
lausunto voidaan kirjoittaa kenestä hyvänsä, mietipä jos samanlainen
olisi kirjoitettu itsestäsi!
Sinuttelin, koska hän, nuori likka, oli sinutellut koko ajan.
- Ei, tää on törkeetä, tosi sikamaista, miten tämmöstä voi, törkeetä.
Näin muuttui rikostutkijan ääni. Tästä eteenpäin olimme yhtä mieltä
rikoksen mahdollisuudesta. Oli pantava merkille, että poliisissa ei
olisi haluttu lähteä tutkimaan lääketieteen tohtorin lausuntoa lainvastaisena,
ts. perättömänä lausuntona, jossa oli myös selviä
solvauksia.
Tekemäni kantelu Varilosta ei tuntunut etenevän hoputuksistani
huolimatta. Tuskastuin ja kirjoitin lääninhallitukseen ilkeästi,
halutaanko Variloa suojella Silloin pian Etelä-Suomen
lääninhallituksessa vanhempi lääninsihteeri Ilkka Virtanen ja
ylitarkastaja Esko Kurkinen antoivat huomautuksen LKT Varilolle:
”Lääninhallitus kiinnittää LKT Varilon huomiota vastaisen toiminnan
varalle siihen, että vastoin henkilön tahdonilmaisua ja tapaamatta ja
tutkimatta potilasta hänestä ei saa antaa laaditun kaltaista
lääkärinlausuntoa.”
Onnellisena kiikutin kopion muistutuskirjeestä Riihimäen rikospoliisiin
liitteeksi rikostutkintapyyntööni. Tutkija Lehtonen soitti
eräänä elosunnuntaina pyytäen tulemaan rikospoliisiin kuultavaksi.
Kertasin tapahtumain kulun ja esitin vaateeni maksimirangaistuksesta
sekä henkilökohtaisista korvauksista. Lehtonen sanoi vielä, että poliisi
tarvitsee lausunnon Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta.
Hiukan kummastelin miksi, olihan lääninhallitus jo lausunut asiassa.
Tämä oli marssijärjestys, sillä poliisi tarvitsi toisen asiaa tuntevan
viranomaisen mielipiteen.
- Entä jos asiaa kommentoi jokin toinen lääkäri, onhan lääkäreiden
kollegiaalisuus tunnettua
- Joo, mutta me joudumme luottamaan toiseen viranomaistahoon ja
sen puolueettomuuteen.
- Eivätkö rikoksen tunnusmerkit ole riittävät, poistuvatko
tunnusmerkit sillä, että joku toinen lääkäri runoilee Variloa
puolustelevasti
Lopuksi otin esille vanhenemisajan syytteen nostamiselle. Se kuului
olevan kaksi vuotta. Vaistoni kuiskasi, että lääketieteen tohtori Variloa

ei haluttaisi syyttää mielellään. Nyt tiedän, että koko tapaus Variloa ei
koskaan aiottukaan tutkia poliisissa, mitä ei haluttu myöntää, ja mikä
kaikki tuli koettavaksi myöhemmin.
Äiti ja tämän avustaja Kiukkonen olivat esittäneet Varilon lausumaa
kahdessa alioikeuden ja yhdessä hovioikeuden käsittelyssä tukeakseen
äidin tavoitetta lopettaa tapaamiset. Jätinkin siksi Suomen Asianajajaliitolle
kanteluni Kiukkosesta ja vaadin hänen erottamistaan liiton
jäsenyydestä. Kiukkonen puolustautui sanoen Varilon olevan yksin
vastuussa lausunnostaan. Liiton hallitus istui asian päälle kerran, päätti
ratkaista toisella kerralla. Kiukkonen vältti kurinpitotoimen.
Turvakotitapailut jatkuivat
Jatkoin toistaiseksi käymistäni Vaasassa turvakodissa lukuun
ottamatta tammikuuta, jolloin oli järjestetty seurantatilanne
sikäläisessä perheneuvolassa. Tapaamiset jäivät kaikilla kerroilla alle
puolentoista tunnin, eivät antaneet nautintoa kummallekaan meistä.
Valvoja oli aina mukana. Äiti oli läsnä vierushuoneessa, hän oli
kieltänyt useita eri leikkejä, tietenkin juuri niitä, jotka olivat lapselleni
erityisen mieluisia. Joskus hän sekaantui suoraan leikkeihimme
valvojastakin välittämättä. Uuden oikeudenkäynnin tarve ei ollut
ilmeinen, se oli ehdottoman pakottava.
Leikimme keväisellä tapaamisella piirrellen, lapsi lausahti surullisesti
hiljaa: ”Äiti ei enää tykkää susta isä.” Sitten jatkoi alakuloisesti: ”En
kai minäkään taida kovin tykätä enää.” Lapsi halusi lahjaksi leikkiluurangon
seuraavalla kerralla, hymyili arasti lähtiessään.
Keskusteluamme toukokuisella tapaamisella turvakodissa.
- Äiti haluaa ottaa sinulta isän.
Lapsi hämillään:
- Ei se ole mahdollista, minua ei olisi silloin olemassakaan.
- Arto ( äidin miesystävä ) leikkii kiikutus- ja hypitysleikkejä
kanssani.
Lisää dialogia.
- Tykkäätkö sinä vielä äidistä

Lapsen silmät loistivat myönteistä vastausta odottaen hieman
jännittäen. Koska tiesin tyttöni samaistuvan äitiinsä, minä isän
viisaudella en vastannut kieltävästi vaan puolittaen myöntäen
menneessä ajassa.
- Totta kai, olenhan minä halunnut äitisi kanssa sinutkin!
- Minun pitäisi olla isän luona 14 päivää ja yötä, en oikein tiedä, en
ole koskaan ollut niin kauan isän luona, eihän siellä ole lelujakaan.
Äiti ei tykkää jos kävisin isän luona.
Syyskuisella tapaamisella vein lapselleni lahjaksi Teresa Meikkibarbien
ja irtokynsiä, jotka tyttö halusi kiinnittää kynsiinsä. Äiti kielsi
tämän lapselta, kun tämä kävi näyttämässä sormiaan ylpeänä. Äiti
kielsi myös TV:n katselun. Lapsi surullisena: ”Haluan totella äitiä.”
Lapsi ei oikein osannut sanoa, onko isän tapaaminen kivaa vai ei.
Halusi minun tuovan valokuvia ensi kerraksi. Joululahjaksi toivoi
Spice girls –barbit. Toive seuraavista tapaamisista tuli näin ilmaistuksi
kiertoteitse. Lojaliteettiristiriidan tulosta tämäkin.
Leikin lapseni kanssa loppusyksyn tapaamisella tavalliseen tapaan
äitinsä murjottaessa verhon toisella puolen. Hän ei vastannut lapselle
sanallakaan tämän käydessä tohkeissaan välillä selittämässä, mitä hän
tekee isän kanssa. Näin nainen osoitti selvästi, että ei hyväksynyt
tapaamisia ja käänsi paheksuntansa lasta kohtaan. Tapaaminen jäi
lyhyeksi. Lapsi uskalsi nauraa ja ilakoida aika avoimesti, mikä
hämmästytti vähän.
Rikostutkintapyyntö Vaasan sosiaalilautakunnasta
Käsitin vieroituksen lapsestani alkaneen ja luin sen sosiaalivirastojen
syyksi niin Riihimäellä kuin Vaasassakin. Koin vaasalaisten tehneen
virkarikoksen heidän lyötyään laimin eräitä virkavelvoitteitaan.
Muunsin hallinnollisen kanteluni tutkintapyynnön muotoon, jonka
jätin Vaasan rikospoliisille. Se tutki asian toisin kuin Riihimäellä kävi
eräässä vastaavassa jutussa. Vaasan rikospoliisin esitutkinnan tulos oli
odotettu ”ei rikosta”.

Vuosi 1999
Kolmas hakemukseni käräjäoikeudelle
Kun vanhemman ja lapsen yhdessä elämä aika jää alle 20 tunnin
vuodessa puhumatta mitään olosuhteista, joissa tavataan, ei voida enää
puhua mitään vanhemmuudesta eikä perhe-elämästä. Jätin uuden
hakemukseni Vaasan käräjäoikeudelle tammikuussa. Hain siinä tyttöni
huoltajuutta itselleni ensisijaisesti, toissijaisesti vaadin huomattavasti
laajempaa tapaamisoikeutta luonapitoineen. Pääperusteeni olivat
tapaamisjärjestelyn luonnottomuus, äidin sopimattomuus
kasvattajaksi, mikä äidin henkinen väkivaltaisuus lapseen
kohdentuvana ilmeni isällä pelotteluna, lojaliteettiristiriidan tietoisena
luomisena, leikkien kieltämisenä, säädettyjen tapaamisaikojen
rajoittamisena, tuomieni tuliaisten ja lahjojen kieltämisenä, pahan
puhumisena isästä, puhelinyhteyden katkaisemisena väliltämme.
Valmisteleva käsittely pidettiin maanantaina 15.3., vastapuoli
käyttäytyi seesteisemmin nyt. Täydellisen tapaamattomuuden
vaatimisen asemesta he korostivat täsmälleen oikein, että lapsen ja
tämän isän välille ei ole syntynyt luonnollista, kiinteää ihmissuhdetta.
Laamanni Leena Korkalainen esitti istunnossa kärkeen, että mihinkään
huoltajuuden vaihtoon ei noin vain ryhdytä. Hän oli näin päättänyt
ennakkoon ilman sosiaaliviranomaisten lausuntoja, mikä oli selvä
merkki hänen esteellisyydestään. Laamanni kysyi halukkuuttamme
yhteishuoltajuuteen, josta heti kommentoin, että vanhempien täytyy
olla väleissä keskenään, jotta se onnistuisi. Äiti vetisteli
tehokeinonaan kuten aikaisemmissakin oikeudenkäynneissä
kertoessaan kuinka vaikeaa on saada lapsi lähtemään isäänsä
katsomaan. Koska sovintoa ei syntynyt tässä valmistelevassa
käsittelyssä, päätettiin järjestää pääkäsittely, jota varten tilattiin
lausunnot kuntien sosiaalilautakunnilta.

Vielä jaksamiani tapaamisia Vaasan turvakodissa
Leikkihetkien pelastus oli työpaikalta lainattu tietokone, jota
naputtelimme. Lapsi oli jättämässä varhaislapsuutta taakseen, mikä
tarkoitti, ettei hän enää viitsinyt leikkiä pikkulasten leluilla. Piirtely
tietokoneella kiinnosti enemmän. Lapsi alkoi toistuvasti ilmaista
haluttomuuttaan tulla turvakotiin, koska siellä ei ollut mitään
tekemistä. En käynyt Vaasassa ollenkaan huhtikuussa, vieraantuminen
lapsesta alkoi olla tosiasia kiistatta.
Tyttöni oli puhunut Vaasan perheneuvolassa syksyllä 1997, että isän
leikit ovat vaarallisia ja siksi hän voisi tavata isää vain, kun äiti on
mukana. Saadakseni itselleni ja lapselleni jotain oikeusturvaa ostin
sanelunauhurin tarkoituksena nauhoittaa tapaamiset. Halusin osoittaa,
että tyttöni tuntee minut ja nauttii hetkistä kanssani. Minä onneton
ilmoitin turvakotiin pari päivää ennen tuloani 1.5., että nauhoitan,
mahdollisesti videoin tapaamiset tästä lähin. Tämä sai turvakodin väen
hätäneuvotteluun keskenään. He olivat pohtineet, voisivatko sallia
nauhoittamisen tiloissaan. Omintakeisesti he informoivat äitiä
aikeestani. Ei olisi ollut mikään pakko.
Äidiltä pyydettiin suostumusta nauhoitukseen, jota ei saatu.
Turvakodin johtaja Seija Risberg otti äidin asianhoidon antaumuksella
vastaansa ja tuli ilmoittamaan minulle, että huoltaja on kieltänyt
nauhoittamiset. Väitin vastaan ja nauhoitin koko tapaamisen sekä sen
myötä yhteenottoni Risbergin kanssa. Nauhuri kävi, koska Risbergillä
ei ollut keinoja estääkään sitä, toisin sanoen hän ei käynyt kiinni
sentään. Mutta lähellä oli. Kiukkuinen Risberg häiritsi
motkotuksillaan tapaamista sen alusta loppuun saakka. Valtaasemansa
loukkaamisen närästämä Risberg oli järjestänyt
alkuasettelun seuraavalla kerralla niin, että lapsi äiteineen oli
etuaikaan kutsuttuna saapunut turvakotiin, jossa heidät oli ohjattu
erilliseen tilaan. Pääsyni sinne kävisi vain joko Risbergin ehdoin tai
hänen ylitseen. Nyt hän jämerästi asetti tapaamisten ehdoksi nauhurin
jäämisen hattuhyllylle eteiseen. Se ei saanut olla mukana edes
taskussa. Tottelin Risbergiä. Tunnelma oli taas pilalla. Tytön lähdettyä
Risberg säntäsi kimppuuni antaakseen käteeni lapun turvakodin
säännöistä. Hän eritoten korosti, että tapaamiset turvakodissa

tapahtuvat aina huoltajan ehdoin. Tämä siis päättää täysin mitä lapsi ja
tapaava vanhempi tekevät ja eivät tee tai katselevatko vain mykkinä
toisiaan. Kärjistykseni ei ole tuulesta, sillä äiti yritti kerran kieltää
minulta murteen puhumisen.
Lapsi puhui kummallakin kerralla hiljaa, kuiskaten. Olimme yhtä
mieltä turvakotikäyntien turhuudesta. Tämänpä vuoksi asetinkin
tytölleni kysymyksistä sen oleellisimman.
- Haluatko sinä nähdä isääsi ollenkaan, vaikkapa jossain muualla
- En tiedä, tuli vastaus teennäisesti kasvoillaan poissaoleva ilme.
Mutta itse turvakodista hänellä 7-vuotiaalla oli varma mielipide.
- Täällä ei ole tekemistä.
Tyttöni ei ole koskaan sanonut, että isä on hänelle merkityksetön.
Halusin kuulla totuuden hänen suustaan, sillä jättäisin Vaasan matkat
sikseen, jos hän olisi halunnut niin.
Riihimäen sosiaalivirasto luopui
Ilmoitin Riihimäen perusturvaan keväällä, että siellä on oltava päteviä
ammattitaitoisia henkilöitä selvitystyötä tekemään edellisten tilalle.
Halusin uudet työntekijät Tuuterin ja Soljanteen paikalle.
- Mutta onko sinulla oikeutta kieltää meitä tekemästä lausuntoa,
äimisteli psykologi Soljanne.
- Jo vain on.
- Kysymyksessä on asia, jolla on merkitystä teidän kaikkien kolmen
loppuelämälle, Tuuteri huolehti useita vuosia ja erinäisiä oikeudenkäyntejä
liian myöhään. Näiden kahden esinainen Leila Räkköläinen
ei kauan maanitellut minua pois kannastani, vaan huomasi
paremmaksi suoraan suostua yhteistyömme katkeamiseen. He olivat
törmänneet ammattitaidottomuuteensa asiassani ja luopuivat
helpottuneina. Lupaus annettiin pyyntööni myös, että Vaasaan
ilmoitetaan hetimiten, että lausuntoa ei tulle Riihimäeltä.
Vaatimukseni saada näyttötarkoituksin nauhoittaa leikkihetket lapseni
kanssa hylättiin oikeuden päätöksellä. Nauhoitteella olisin kaatanut
vastapuolen väitteet, ettei lapsi tunne ollenkaan isäänsä, eikä leiki
tämän kanssa. Kieltävä päätös noudatti vastustajani tahtoa, oikeus

puki päätöksensä päälle lain tuntemat perusteet, joita kai tulikin parin
sivun verran. Mutta aika oudolta väkisinkin kuulosti viimeinen
perustelu, joka meni jotenkin: "... turvaamistoimeen ei pidä ryhtyä, jos
ja kun sillä voidaan aiheuttaa asianosaiselle ( lapselle ) myöhemmin
ilmenevää aineetonta vakavaa vahinkoa!" Olemme me aikaan eläneet,
jos uskotaan, että isän lapsestaan ottamat valokuvat tai äänitteet voivat
vaurioittaa tätä henkisesti!

Rikosjuttu Esko Variloa vastaan vanheni
Syyteoikeus kunnianloukkausjutussa oli vanheneva 17.9. Ja siinähän
kävi, että poliisi halusi niin tapahtuvan. Kas seuraavasti. Rikospoliisi
tilasi Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta ( TEO ) asiantuntijalausunnon
esitutkintaansa varten. TEO puolestaan - kuten ennustin
rikostutkija Lehtoselle edellisenä vuonna - pyysi lausuntoapua Varilon
kollegalta lastenpsykiatri Matti Kaivosojalta, jonka jälkimmäisen sana
siis purkaisi koko vyyhden. Kaivosoja paheksui Varilon toimintaa,
mutta varoi käyttämästä ilmaisuja: lainvastainen, tuomittava, yksilön
autonomiaa loukkaava tms. Minua koskaan näkemättömän Varilon
aikaansaannos katsottiin aivan oikein psykiatriseksi lausunnoksi, jossa
olisi pitänyt käyttää arkikieltä kontra Varilon solvaavat ilmaisut.
Varilon toiminnalle suitsutettiin myös ymmärrystä sekä TEO:n että
kollegan puolustuksissa, joista silmään pistävä oli ”yleiseksi
käytännöksi vakiintunut menettely”. Eroriidoissa osapuolet palkkaavat
joskus asiansa ajoon oman yksityisterapeutin tai psykiatrin, joka
kirjoittaa koko perheestä, sen jäsenten vuorovaikutussuhteista
toimeksiantajaansa ylistävästi ja samalla toista puolisoa, täysin
tuntematonta, kielteisesti arvioiden jopa solvaten. Tämä on kuin
varkain, vaivihkaa muodostunut yleiseksi käytännöksi, joka siksi olisi
jotensakin hyväksyttävissä TEO:n ja Kaivosojan mukaan.
Kun soitoillani sain tietää vain sen, että tutkinnan johtaja oli virkakomennuksella
Ruotsissa mukanansa osa asiapapereista, lehahdin
rikospoliisin kansliaan. Ilmoitin tekeväni kantelun, jos päätöstä
esitutkinnan tuloksesta ei ole käsissäni mieluiten jo huomenna.
Komisario Kangasmaa sai nyt kuulla puhelimessa luettuna Kaivosojan
arvion ja päätti samoin tein, että ”ei rikosta”. Poliisi oli lyönyt laimin
päätöksen teon ja siitä ilmoittamisen minulle. Yksi arvon komisarion
veruke kuului, että minun vuorostani olisi pitänyt palkata oma
yksityinen lääkäri tekemään itseäni kehuvan lausuman. Toisin sanoen,
vastapuolen palkkaaman Varilon minusta laatima lainvastainen
lausunto olisi pitänyt kaataa toisella vastakkaisella lausunnolla.
Lainvastainen teko mitätöitäisiin toisella samanlaisella.
48

Se, että arvio menettelyn oikeellisuudesta uskotaan vastaajan
läheiselle ammattikollegalle ja ystävälle, on sellainen asia, joka piti
kysyä ihan arvioijalta itseltään. Soitin Kaivosojalle eräänä pimenevänä
syysiltana ja aloin haastatella. Heti ensi repliikistä lähtien toisesta
päästä kuulsi juuri kiinni jääneelle myymälänäpistelijälle ominainen
uhma, kielteinen varaus, nurkkaan ajetun valmius puolustautua millä
tahansa käteen osuvalla. Välittynyt asenne oli merkki syyllisyyden
tunteesta ja oikeastaan paras vastaus, jonka sain ja se riitti hyvin.
Lopputulos poliisin vitkastelusta oli joka tapauksessa, että asia ei olisi
ehtinyt syyttäjän syyteharkintaan mitenkään. Jäljelle jäi siviilikanteen
mahdollisuus.
Lakiasiaintoimisto Fredman & Månsson Helsingissä kertoi ottavansa
jutun ajaakseen, mutta he korostivat rehellisesti, että jäljelle jäänyt
kaksi, kolme päivää ei ole riittävä aika tutkia menestymisen
mahdollisuuksia siviilijutussa. Häviöhän merkitsisi aivan kaikkien
kulujen kaatumista niskoilleni, mihin minulla ei olisi ollut varaa.
Varilolla oli varmasti kyllä. Sanoin perin juurin vihaisena
rikospoliiseille päin naamaa kansliassaan, että kunnianloukkausta ei
kannata tuoda, eikä muutakaan asianomistajarikosta, ainakaan
Riihimäen poliisille tutkittavaksi. Ei, vaan tutkinta, tuomio ja rankaisu
kannattaa hoitaa omakätisesti paikan päällä. Nolot poliisit eivät
vastanneet, pysyivät vaiti. Näin Esko Varilo vältti rikosvastuun
kunnianloukkauksestaan. Kantelin Kangasmaasta sittemmin
Oikeuskanslerin virastoon seurauksella, että apulaisoikeuskansleri
Jukka Pasanen antoi huomautuksen hänelle.
Oikeusmurhaa Vaasassa
Lapseni tapaamiset olivat jääneet reilun puolen tunnin mittaisiksi
turvakodissa, mikä ei riittänyt lapseni äidille. Hän halusi poistattaa
kaikki tapaamiset. Äiti aloitti tapaamisten kavennukset keksimällä,
että ruokakauppaan Minimani piti ehtiä kello 13 aina tapaamislauantaisin,
mitä hän teroitti lapselle. Lapsi vuorostaan muistutti
minua samasta. Tapaamishetki jäi näin alle puolen tunnin mittaiseksi
viidellä perättäisellä kerralla puolentoista vuoden ajaksi. Kun itse
49

käytin aikaa 14 – 16 tuntia matkatessani Vaasaan ja takaisin joko
Riihimäeltä, sittemmin Oulusta ja myöhemmin Helsingistä vain
tavatakseni lastani puolisen tuntia täysin keinotekoisissa oloissa,
korjausta piti saada tähän vieroitusohjelmaan. Pian. Riihimäeltä ei
saatu enää sosiaalista selvitystä elämäntilanteestani, ainoaksi
vaikuttavaksi selvitykseksi Vaasan käräjäoikeudessa jäi Vaasassa
äidin kuulemisen perustalta laadittu lausunto. Siinä todettiin sinänsä
oikein: vanhempien välit eivät olleet parantuneet vuosien saatossa,
tapaamiset olivat lapselle edelleen vaikeita, ne eivät siksi tuottaneet
lapselle mitään mielihyvää, eivätkä tukeneet lapsen isäsuhdetta.
Loppupäätelminä näistä esitettiin, että tapaamisia tulee vieläkin
harventaa muutamaan kertaan vuodessa vain pieneksi hetkeksi
kerrallaan. Toisena vaihtoehtona esitettiin tapaamisten poistoa
kokonaan! Näin siis lapsi aina menettäisi isänsä vain, jos äiti ja isä
eivät tule toimeen keskenään.
Laamanni Leena Korkalaisen johdolla käräjäoikeuden istunto pidettiin
11.10.1999 Vaasassa, lautamiehet olivat Ari Mäkynen, Ulla Kuusisto
ja Nils-Åke Marander. Olin vastannut Korkalaisen kysymykseen
lautamieskokoonpanosta valmistavan käsittelyn aikana, että heitä tulee
olla, koska en luota yhteenkään virkamieheen eli Korkalaiseen
itseensä. Korkalaisen vastaisku oli odotettavissa. Istunto oli ennen
kokematon farssi, jossa vastapuoli paljasti korttinsa, ei enää hävennyt
ilmaista vaatimustaan kieltää kaiken tapailun turhana, koska niistä ei
ollut enää mitään hyötyä lapselle. Toissijaisesti vastapuoli hyväksyi
tapailun kolmesti vuodessa 1,5 tunnin ajan kerrallaan edelleen
turvakodissa valvotusti. Kun olisi pitänyt keskustella lapsen ja isän
yhteyden turvaamisesta, Korkalainen piti huolen siitä, että puhuttiin
vain vanhempien katkenneista väleistä. Tällaisesta ei ole kirjoitettu
lakia, tuomarin ei ollut lupa toimia näin. Hän siis oli esteellinen.
Kaikki mitä perättömimmätkin syytökset, jotka kaadettiin päälleni,
saivat nyt leiman ”uskottava”. Osa väitteistä oli rikosoikeudellisia, ja
ne olisi pitänyt näyttää tosiksi varsinaisessa rikosjutussa. Kyse oli
piilorikosoikeudenkäynnistä, jossa tuomittiin yhden osapuolen
puheiden perusteella näytöittä. Niiden nojalla Korkalainen ja
lautamiehet päättivät nyt, että saatoin tavata lastani maaliskuussa,
syyskuussa ja marraskuussa vain 1,5 tuntia turvakodissa valvotusti.
Perusteena rajaukselle oli vanhempien riitaisuus. Lisäksi minun piti
50

ilmoittaa lapseni äidille tulostani Vaasaan kaksi viikkoa etukäteen.
Yhtäällä käräjäoikeus totesi, että tapaamiset eivät voi onnistua
kuvaamissani oloissa ja ymmärsi tilanteeni. Mutta toisaalla oikeus
katsoi minun käynnistäneen tämän jutun vain seitsemän kuukautta
Kouvolan hovioikeuden päätöksen jälkeen lapseni äitiä kiusatakseni.
Senpä vuoksi oikeus asetti hinnaksi vanhemmuuteni tuhoamisesta
noin puolet vastapuolen kuluista eli 21 300 markkaa vastattavakseni,
joka summa on yhä maksamatta ja kasvaa korkoa kuudetta vuotta.
Valtio maksoi avustajani asianajaja Jussi Laakan kulut. Kuulin
päätöksestä sen julkistamispäivänä 25.10. ja sain raivokohtauksen.
Tiesin menettäneeni vanhemmuuteni lopullisesti. Soitin viipymättä
eduskunnan oikeusasiamiehelle ja tilasin valituslomakkeet
ihmisoikeusvalitusta varten. Sain jostain Anu Suomelan numeron ja
pitkällä puhelullani loin kolmisen vuotta kestäneen löyhän, mutta
hedelmällisen tuttavuussuhteen hänen kanssaan. Sain häneltä heti
rehevää tietoa ihmisen oikeudettomuudesta eri viranomaisten edessä.
Olin vannonut sotilasvalassani puolustavani ”laillista esivaltaa”.
Sanoin sotilasvalani irti noiden kahden sanan takia ja revin
sotilaspassini henkilötietolehden säästäen. Lähetin silpun Vaasan
käräjä-oikeuteen, mitään ei ole kuulunut sieltä takaisin. Soitin kerran
hetken päähän pistosta Korkalaisen sihteerille Anna Heimoselle, jolle
kerroin sanoneeni sotilasvalani irti ja samoin velvoitteeni puolustaa
valtio-koneistoamme. Heimonen puhui liki änkyttäen ja lohdutti hovioikeuden
muuttavan päätöksen. Hovioikeudet eivät tunnetusti muuta
käräjäoikeuksien päätöksiä lapsijutuissa, ei muuttanut Vaasan
hovioikeuskaan sittemmin.
Vuosi 2000
Ministeri Johannes Koskinen ja Pia-Liisa Heiliö
Kirjoitin oikeusministerille tammikuussa kysyen, mitä aiotaan tehdä
isien syrjimiselle ja samalla lasten oikeuksien polkemiselle eri viranomaisissa.
Näiden seurauksenahan lapsi ja isä menettävät toisensa.
Penäsin milloin Suomeen saadaan perhetuomioistuin. Liitin Vaasan
51

käräjäoikeuden tuoreen päätöksen ja sitä pohjustaneen Vaasan
perheneuvolan lausunnon mukaan. Koskisen erikoisavustaja Mikael
Jungner ilmoitti kohteliaalla kirjeellä asian siirrosta Sosiaali- ja
terveysministeriöön. Kysyin sähköpostitse ministeri Eva Biaudet’lta
miten kyseistä epäkohtaa aiotaan korjata. Vastauksessa sanottiin
Biaudet’in jääneen äitiyslomalle, sijalle oli tullut Osmo Soininvaara.
Seurasi useita soittoja ministeriöön asian etenemisestä, niihin
vastattiin, että asiaani käsittelee Pia-Liisa Heiliö. Loppukevään
soitoissani Heiliölle selvisi, että asiaani ei käsitellä ollenkaan. Heiliö
perusteli, että mitään ei ole enää tehtävissä jo laaditulle ja kerran
käytetylle perheneuvolan lausunnolle. Hän yritti harhauttaa, että
minulla ei ole mitään oikeuksia lapseeni, kuten ei ole muillakaan
vanhemmilla. Hän selitti näiden ongelmien syntysyyksi sen, että
vanhemmat useasti kuvittelevat itselleen oikeuksia, joita heillä ei ole.
Sanoin itselläni olevan Euroopan ihmisoikeussopimuksen takaaman
perhe-elämän suojan viranomaisten puuttumisia vastaan. Heiliö jatkoi
sumutustaan väitteellä, että en voi vedota perhe-elämän suojaan juuri
tässä kysymyksessä, sillä en ole asunut koskaan yhdessä lapseni
kanssa. Isän oikeus perhe-elämään ei voi riippua siitä, onko hän
asunut lapsensa äidin kanssa samassa postiosoitteessa, paukautin
Heiliölle takaisin.
Koska mitään edistystä ei ollut havaittavissa kyselystä hallintokanteluksi
muuttuneessa asiassani, lähetin Heiliölle maksulla 24 mk
kirjatun kirjeen, jossa kerroin kantelevani hänestä eduskunnan oikeusasiamiehelle
tai oikeuskanslerille, mikäli hän, Heiliö, ei anna asiaani
eteenpäin ministeri Soininvaaralle tai jollekulle lakia valmistelevalle
toimijalle. Anu Suomela oli valistanut minua Heiliön toimista
tapauksessa Nuutinen vastaan Suomi. Siksi kirjasin kirjeen pelätessäni
Heiliön joko hävittävän kirjeeni tai jäävän istumaan sen päälle.
Huoleni oli aiheellinen, mikä tuli koettavaksi myöhemmin. Ukaasini
piristi Heiliötä niin, että hän siirsi asiani lausunnolle ministeriön
alaiselle Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle, josta minulla
olikin kokemusta riittävästi jo. Heiliö soitti minulle eräänä
heinäkuisena sunnuntai-iltapäivänä kertoakseen siirrosta samalla, kun
isäni astui sisään. Isäni kuunteli puhelua hiljaa ja ihmetteli sitten
virkanaisen hätää soittaa ministeriöstä sunnuntai-iltana Keskustelin
Heiliön kanssa pitkään, hän koetti puhua minut pois aikeestani valittaa
52

ihmisoikeustuomioistuimeen. Hän rinnasti juttuni tapaukseen
Nuutinen vastaan Suomi, tuomio 27.6.2000 Strasbourgissa, jossa
tuomiota Suomelle ei annettukaan perhe-elämän loukkauksen
perusteella vaan ainoastaan liian pitkästä oikeuskäsittelystä. Heiliö
lähetti tuon jutun päätöksen minulle sanojensa vakuudeksi
omaehtoisesti, vaikka en ollut pyytänyt sitä
Jaana Viinamäki
Jaksoin lähteä käymään Vaasassa syyskuun yhdeksäntenä. Tilaisuutta
valvomaan oli osoitettu sosiaalityöntekijä Jaana Viinamäki, ilmeinen
miesvihaaja, joka hyökkäsi välittömästi kimppuuni heti eteisessä ja
käskytti, että kassi ja päällysvaatteet pitää jättää oven suuhun. Muuten
ei ollut asiaa peremmälle. Kysyin syytä moiseen saamatta muuta
vastausta kuin, että käsky on tullut ylhäältä. Tottelin ja siirryin
leikkimään lapseni kanssa, joka ilmoitti, että heidän pitää olla
ruokakaupassa jo kello 13. Tapaaminen jäikin vain 25 minuutin
mittaiseksi. Näytin lapselle valokuvia yhteisistä sukulaisista yrittäen
saada juttua näin aikaiseksi. Tyttö mökötti ensin 10 minuuttia ja
lohkaisi sitten, että ei haluaisi tulla tänne ollenkaan! En minäkään,
vastasin ja jatkoin, että tämä on ainoa keino pitää yhteyttä. Lisäsin,
että äitisi ei halua sinulla olevan isää ollenkaan. Minulla on isä,
paukautti lapsi tomerasti ja katsoi minua kiinteästi silmiin. Olimme
vähän aikaa hiljaa ja tuijotimme toisiamme. Keskustelu jatkui
aiheesta seurauksella, että Viinamäki puhkesi kiljumaan, etten saa
puhua lapselle tämän äidistä noin. Korotin ääntäni Viinamäelle
takaisin ja ilmoitin, että tämä lapsi on omani ja saan sanoa hänelle
totuuden. Viinamäki oli saanut valtuuden valvoa tilaisuutta, ei
enempää. Koko tuon lyhyen tapaamishetken Viinamäki kyräili minua
takaapäin herkeämättä silmissään vihaa.
Kantelin Länsi-Suomen lääninhallitukselle Viinamäen käytöksestä.
Asian ratkaisi Marita Beijarin esittelystä lakimies Heikki Siirilä, joka
vastasi, kuten olin odottanutkin. Viinamäen katsottiin valvojana
turvanneen sekä lapsen fyysisen koskemattomuuden että henkisen
53

hyvinvoinnin tapaamisen aikana. Eli taas virkamiehen nähtiin
edistäneen millä hyvänsä toiminnallaan ”lapsen etua”.
Vaasan hovioikeudessa
Nainen vei lapseni Vaasassa tunnetulle ja arvostetulle lastenpsykiatrille
Seppo Hulkille elokuussa saadakseen lääkärinlausunnon
käytettäväksi vastaani hovioikeudessa. Temppu onnistui. Hulkki
tenttasi lastani, mitä tämä piti käynneistään Vaasan turvakodissa.
Lapsi vastasi totuudellisesti, ettei pitänyt. Hulkki ei kysynyt lapseltani
lainkaan pitääkö tämä isästään. Ei kysynyt, haluaisiko lapsi tavata
isäänsä muussa luontevammassa paikassa vaikkapa isän luona ja isän
sukulaisissa. Näitä ei ollut määrä kysyä. Tämä lääkäri Hulkki tulkkasi
lapseni inhon turvakotia kohtaan lapsen haluttomuudeksi tavata
isäänsä. Hulkki jatkoi suosittamalla kaiken tapaamisen lopettamista
lapselle hankalana nyt, kun lapsi ja isä olivat kasvaneet vieraiksi
toisilleen, kertoi Hulkki huomiostaan ilahtuneena. Hän puolusti
näkemystään, koska oli tietävinään 15- ja 16-vuotiaiden lasten
ottavan yhteyttä toiseen vanhempaansa myöhemmin. Suullinen
käsittely pidettiin 30.10.2000 johtajanaan HON Olli Varila, joka heti
aluksi kysyi kahta. Hän ihmetteli, minullako ei tosiaankaan ole
oloistani mitään sosiaalista selvitystä Olin juuri muuttanut Ouluun,
selvitystä sieltä ei ollut. Sosiaalityöntekijöitä kohtaan tuntemani
totaalisen epäluottamuksen vuoksi en ollut edes ajatellut kysyä
sellaista. Koska olin asunut isälläni muutaman kuukauden tuohon
aikaan, en ollut voinut kuvitellakaan, että sosiaalityöntekijät tulisivat
vanhanaikaisen pohjalaisen isäni kotiin nuuskimaan. Varila varmisti,
ajoinko asiaani yksin vai oliko minulla oikeusavustaja Ei ollut
sitäkään, heistä ei ollut ollut apua tähänkään asti. Niin monta kertaa
oikeuksissa hävinneenä olin lähtenyt ajamaan asiaani ainoalla
tarkoituksellani saada juttu Strasbourgiin, mikä vaati kaikkien tuomioistuinten
läpikäyntiä kansallisesti. Niin tai näin, osallistuminen tähän
istuntoon oli pakollista. En siis ollut enää voittamassa juttua, sillä en
uskonut yhdenkään oikeusviraston tunnustavan vähimmäisoikeuttani
tasapuoliseen, oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin
54

ihmisoikeussopimuksen mukaisesti. Kysäisin huvikseni Varilalta,
onko ihmisoikeussopimus voimassa tässä oikeudessa Tämä vastasi
sen olevan voimassa ”viran puolesta.” Muut hovioikeusneuvokset
olivat Jorma Rudanko ja Osmo Hänninen.
Nainen vastusti kaikkea lapsen ja isän yhteydenpitoa, ei ujostellut
ilmaista kantaansa. Hän ei puhunut totta yhdessäkään puheenvuorossaan
kuulusteltuna. Hän myös syyllistyi rikokseen väittäessään
minun uhkailleen päiväkodin ja terveyskeskuksen henkilökuntaa.
Väite oli uusi, odottamaton ja vaikutti tuomioon siinä, että en saanut
hakemaani oikeutta saada tietoja lapsestani eri viranomaisilta.
Pidin lyhyen loppupuheenvuoron, jossa jätin pääasian sivuun häviöni
tietäen ennakkoon. Sen sijaan pudottelin kokemastani syrjinnästä
suorin sanoin. Puhuttelin oikeutta ja vastapuolta nimeten jokaisen
asiaan osallistuneen virkamiehen tai muun toimijan esteelliseksi.
Jokaisella näistä oli väkevä henkilökohtainen suhde asiaan, kielteinen
asenne aina minua vastaan. En ollut tavannut yhtäkään puolueetonta
asian käsittelijää, väitin katkerana. Neuvokset kuuntelivat päät
riipuksissa muistiinpanoja tehden. Lopetettuani Varila nosti päätään
hiljaa huoaten, katsoi minua ahdistuneesti, julisti sitten hiljaa
tilaisuuden päättyneeksi.
Hankin sittemmin vastanäyttöä, joka osoitti, että en ole uhkaillut
ketään mainituissa paikoissa. Tätä kirjoittaessani harkitsen naisen
vetämistä oikeuteen perättömästä lausunnosta oikeusistuimessa. Siitä
annetaan vain vankeusrangaistuksia kolmeen vuoteen saakka.
Hovioikeuden päätös tupsahti postiluukusta lattialleni kuukauden
päästä istunnosta. Oikeus piti voimassa käräjäoikeuden päätöksen,
jolla saatoin tavata lastani kolmesti vuodessa puolitoista tuntia per
kerta turvakodissa valvotusti. En näet ollut kyennyt osoittamaan,
miksi käräjäoikeuden päätös on väärä, luki hovioikeuden
perusteluissa. Käräjäoikeuden päätöstä ei muutettu, minä siis hävisin.
Vanhemmuuteni tuhoaminen maksoi taas lisää, yhteensä lasku oli
noin 46 000 markkaa 11 prosentin viivästyskorolla. Lasku kaatunee
valtiolle veronmaksajain riemuksi Strasbourgin päätöksellä aikanaan.
55

Viimeiseksi aikomani lapseni tapaaminen
Olin ilmoittanut hovioikeuden istunnossa, että tulen Vaasaan lastani
katsomaan viimeistä kertaa joulukuussa. Tapaamispäivä 16.12.
vahvistettiin oikeudessa ja merkittiin päätökseen. Lapsi ilmestyi
tapaamispaikkaan tunnin myöhässä suoraan koulun joulujuhlasta. Hän
ilmoitti kiireestään mennä syntymäpäiville kohta. Annoin hänelle
joululahjoina uudet, kehnoiksi osoittautuneet vesivärit ja pienen
naisten käsilaukun. Maalasimme joulupukin ja tytär innostui vähän.
Soitin puhelimellani isälleni, jota olin kehottanut olemaan
saavutettavissa, annoin sitten luurin tytölle. Lapsi sai puhua isoisänsä
kanssa ensimmäistä kertaa viiteen ja puoleen vuoteen. Molemmat
olivat mielissään, lapseni hymyili. Kysäisin, haluaisiko lapseni lähteä
Ouluun pappaa tapaamaan – Koska, kysyi tyttöni aivan kuin asia
olisi ollut itsestään selvä hetikin. Pelasimme Hassunkurisia perheitä.
Päästin lapseni lähtemään pelin jälkeen. Lapsi oli hyvin surullinen ja
erittäin hermostunut, äitinsä lie kertonut hänelle isän jättävän tämän
tapaamisen viimeiseksi, kuten olin uhannut istunnossa.
Vuosi 2001
Viimeiset hallintokantelut, aina yhtä turhat
Olin kannellut Vaasan perheneuvolan kesällä 1999 tekemästä
lausunnosta, jossa vaasalaiset suosittivat joko kaiken lapseni tapailun
kieltämistä tai vaihtoehtoisesti tapaamisten harventamista ja
tapaamisaikojen lyhentämistä vain, koska me vanhemmat emme tule
toimeen keskenämme. Katsoin lausunnon oleva Euroopan
ihmisoikeussopimuksen vastainen. Kantelu oli kiertänyt
Oikeusministeriön kautta sosiaali- ja terveysministeriöön, jossa Pia
Liisa Heiliö siirsi jutun Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle
( TEO ). TEO otti kumma kyllä tuomitsevan kannan lausuntoon ja sen
tekotapaan. TEO arvosteli vaasalaisia siitä, että isää ei ollut kuultu, ei
nähty, isän ja lapsen vuorovaikutusta ei ole voitu arvioida. Lisäksi
vaasalaisten toiminnasta ilmeni, että mitään kontaktia isään, minuun,
56

ei ollut edes pyritty ottamaan. Vaasalaisten suositus katkaista isän ja
lapsen yhteys nähtiin aivan liian rajuna toimenpiteenä.
TEO palautti päätöksen Heiliölle kaikkine oheisasiakirjoineen, minkä
ministeriön infopalvelu vahvisti. Soitin huhtikuussa tälle kysyen mihin
toimiin aiotaan ryhtyä vaasalaisten ojentamiseksi. Heiliö kiisti ensin
saaneensa mitään asiakirjoja. Kerrottuani käynnistäni ministeriön
infossa Meritullinkadulla hän hoksasi puhua välillä tottakin ja myönsi
saaneensa päätöksen. Valheestaan vaivautunut Heiliö vaihtoi linjaansa
äkkiä ja kävi nyt luettelemaan mitä seurauksia koituisi minulle siitä,
että valitan ihmis-oikeustuomioistuimeen. Mistään ei ollut
aistittavissa, että Heiliö olisi ollut valmis myöntämään virkavallan
toimineen väärin kohtaani. Hän lupasi olla henkilökohtaisesti
vastassani ja kertoi aikovansa hankkia potilastietojani ja muuta
näyttöä, joilla minut voitaisiin leimata vanhempana kelvottomaksi.
Näin vanhemmuuteni tuhoaminen saataisiin näyttämään oikeutetulta
viranomaistoiminnalta. Valitukseni ei menestyisi. Heiliö painosti
minua pois aikeestani valittaa Strasbourgiin, mikä on sinänsä
ihmisoikeusloukkaus. Valtiolla tai jollakulla sen virkamiehellä ei ole
lupaa kaventaa valitusoikeutta Strasbourgiin. Kantelin aiheesta
Pauniolle, joka käytti kaksi ja puoli vuotta kanteluni ratkaisemiseen.
Håkan Stoor esitteli ja Paunio päätti, että Heiliö ei ollut toiminut
moitittavasti missään muussa kuin siinä, että hän oli asioinut kanssani
suullisesti.
Olin kannellut vaasalaisista myös oikeuskanslerin virastoon, jossa
apulaiskansleri Klaus Helminen antoi päätöksensä: TEO on jo antanut
moittivan arvionsa Vaasan perheneuvolasta, joten enää ei ole aihetta
toimenpiteisiin. Vastaamatta jäi kysymykseni, miten ihmisoikeussopimusta
oli noudatettu perhe-elämämme sääntelyssä. Sen sijaan
Helminen luki syykseni, että en ollut paremmin menestynyt oikeudenkäynneissäni.
Sain syyttää vain itseäni. Lähetin heti palautteen
kehotuksella poistaa oikeuskanslerin kotisivulta sen kohdan, jossa
virasto mainostaa olevansa ihmisoikeuksien korkein takaaja
maassamme. Sain viestiini melko tyypillisen virkamiesvastineen:
Suomi on hyväksynyt YK:n lapsen oikeuksien julistuksen, lapsen etu
on kantava periaate kaikessa lainsäädännössämme. Yhä vastaamatta
jäi, miten lapsen oikeus omaan isään oli toteutettu juuri
tapauksessamme.
57

Lääkäri Seppo Hulkki oli kuullut lastani kesällä 2000 ja kysynyt mitä
lapsi ajatteli turvakotikäynneistä. Lapsen haluttomuuden käydä
turvakodissa Hulkki käänsi ja väänsi haluttomuudeksi tavata isää
lainkaan. Kantelin tästä Hulkin arvottomasta menettelystä TEO:een,
joka turvautui kuopiolaisen lastenpsykiatrin Eila Räsäsen arvioon.
Hulkki vältti ojennuksen. Hänenkin toimintansa nähtiin lapsen edun
mukaiseksi, moitteettomaksi. Hallintokanteluiden tie oli kuljettu
loppuun lähes tuloksettomana.
58

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen
Nyt oli selvää viimeistään, että en olisi saava oikeutta enää missään
oikeusistuimessa Suomessa. Jätin valitukseni Korkeimmalle
oikeudelle vain, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin vaatii
kaikkien kansallisten oikeusasteiden läpikäyntiä. Valituksessani
kiinnitin erityistä huomiota syntyneen tilanteen
ihmisoikeussopimuksen vastaisuuteen, lapsen huoltolakiinhan ei
kannattanut vedota. KKO ei antanut valituslupaa, kuten oli
arvattavissa muista vastaavista tapauksista. Asian ratkaisivat Raulos ja
Aarnio oikeussihteeri Bergin esittelystä. Ihmisoikeusvalitukseni
valmistui heti KKO:n päätöksen jälkeen. Isäni, veljeni, siskoni ja yksi
sedistäni liittyivät mukaan valitukseeni myöhemmin syksyllä. Isäni on
nähnyt lapseni kahdesti, siskoni kerran, setäni kerran, veljeni ei ole
nähnyt lastani milloinkaan. Lapseltani puuttuu tosiasiallisesti isän
lisäksi koko isänpuoleinen suku, sillä se on nähty lapsen edun
mukaiseksi.
Neljäs hakemukseni käräjäoikeuteen
Jaksoin vielä raahautua Vaasaan syyskuussa lastani katsomaan
muutamaksi minuutiksi. Valvojana toimi nyt perheneuvolan Hilkka
Sundqvist, joka oli ollut mukana kirjoittamassa sitä lausuntoa, jossa
ehdotettiin vanhemmuuteni poistoa. Tapaaminen jäi enää muutaman
minuutin mittaiseksi. kanssa. Esitin Sundqvistille Strasbourgista
tullutta ilmoitusta valitusasiani rekisteröinnistä. Nyt muuttui
virkanaisen asenne, hän alkoi ehdotella, että panisin uuden
hakemuksen vireille paikallisessa käräjäoikeudessa. He
sosiaalityöntekijät tekisivät nyt selvityksen lapsen isäsuhteesta
vierailemalla kotonani samalla, kun lapseni olisi siellä. Vastasin, että
liian myöhään, ihmissuhteemme on särjetty. Lisätarjous oli koko
Vaasan sosiaaliviraston väistyminen asiani enemmästä käsittelystä ja
korvaavan virka-avun hankkiminen muualta. Kun sitten soitin Sirkku
Hallenbergille Oulun sosiaali-virastoon pyytäen saada oloistani
59

selvityksen jo ennakkoon, sain tältä samanlaisen kehotuksen panna
ensin hakemusjuttu vireille. Sosiaalivirasto tekisi selvityksen vain
oikeuden pyynnöstä, ei muuten.
Kerroin uudessa hakemuksessani käräjäoikeudelle virinneestä
valituksestani ihmisoikeustuomioistuimessa. Tämä seikka ilmeisesti
ratkaisi koko jutun siten, että laamanni Johan Eklund halusi tietää,
miten oikeudelliset olosuhteemme olivat muuttuneet tuoreen
Korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen. Ei mitenkään, vastasin ja
korostin, että en enää tunne lastani, jota näen vain muutaman minuutin
vuodessa, mikä ei ole ihmisoikeuksiemme mukaista. Mitään
oikeudellisia olosuhteita ei enää ole muuttuneina tai
muuttumattomina. Nolla on pysynyt nollana. Eklund päätti hyljätä
hakemukseni juuri olosuhteiden muuttumattomuudella perustellen,
tosisyy lie ollut valitukseni ihmisoikeustuomioistuimessa. Hän kehtasi
vieläpä korostaa nykytilanteeni olevan, eri viranomaistoimien olleen
kansallisten lakien ja kansainvälisten sopimusten mukaisia. Eklund:
”Ruhan oikeus perhe-elämään ja yksityisyyteen on kiistämätön.”
Eklund ei nähnyt mitään ihmisoikeusloukkausta tapahtuneeksi
asiassani.
Valitin päätöksestä Vaasan hovioikeuteen, joka samoin jätti
valitukseni tyystin käsittelemättä. Siellä Pirkko Loukusa esitteli asiani
Raija Liljenfeldtille, Pirjo Latvalalle ja valmistelusta vastanneelle
Raimo Riskulle. Korkein oikeus ei antanut nytkään valituslupaa
ratkaisijoinaan Erkki Taipale ja Kati Hiden Marja Kekäläisen
esittelystä.
Jätin lisävalituksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen laajentaen
ensivalitukseni aluetta siinä, että valtio oli evännyt minulta oikeuden
oikeudenkäyntiin. Katsoin valtion toistuvasti rikkoneen sopimuksen
ensimmäistä artiklaa vastaan, valtiohan ei ollut noudattanut ihmisoikeusperiaatteita
missään sopimuskohdassa usean vuoden aikana.
Vuosi 2002
Vahingonkorvauskanne
60

Tapasin lastani maaliskuussa ja marraskuussa. Jälkimmäisellä kerralla
lapseni sanoi minulle kaikkiaan viitisentoista sanaa. Pyysin häntä
kirjoittamaan jotain isänpäivätervehdyksen tapaista paperille, olihan
isänpäivän aatto. Ja niinhän tämä raapusti: ”Isä on tyhmä.”
Ihmisoikeustuomioistuin otaksuu Euroopan neuvoston jäsenmaiden
noudattavan ihmisoikeussopimusta jo omissa tuomioistuimissaan,
jotta ruuhka ihmisoikeustuomioistuimessa helpottaisi. Vastoin Anu
Suomelan nimenomaista neuvoa päätin laatia
vahingonkorvauskanteen valtiota vastaan perhe-elämäni tuhoamisesta.
Suomela oli sanonut, että sellaisen kanteen menestymismahdollisuus
on pyöreä nolla Suomessa. Uskalsin kokeilla miten asia on. Tuomari
Hannele Lindholm päätti Helsingin käräjäoikeudessa, että kanteeni on
täysin perusteeton, koska oikeudelliset olosuhteeni eivät olleet
muuttuneet. Niin päätti Helsingin hovioikeus myös, Korkein oikeus ei
antanut valituslupaa. Viskaali Harri Katara esitteli Timo Lötjöselle,
Risto Hänniselle ja Pauli Viitaselle hovioikeudessa. Eeva-Liisa
Sarvilinna-Heimonen esitteli valitusluvan Lehtimajalle ja
Krogerukselle. Informoin ihmisoikeustuomioistuinta tästäkin
uusimmasta episodista jälleen kerran.
Vuosi 2003
Luopuminen
Tapasin lastani syyskuussa turvakodin tiloissa viimeisen kerran. Lapsi
oli vähäpuheinen, häntä piti tentata keskustelun ylläpitämiseksi.
Totesin nyt tilanteen toivottamaksi ja sanoin hänelle jo parin minuutin
jälkeen, että hän voi kyllä lähteä kotiinsa. Turhaan minä tänne tulin
sitten, älähti lapseni katkerana. Nyt alkoi juttu luistaa. Utelin häneltä,
eikö hänenkin mielestä ole aika omituista, että minun on hänen
isänään pitänyt tavata lastani jo tasan kuuden vuoden ajan näissä
oloissa Lapseni myönsi tämän olevan aika omituista. Kerroin
lapselleni, että hänen äitinsä on tehnyt kaikkensa poistaakseen isän
lapsen elämästä. Nyt lapsi alkoi änkyttää, että hän itse vastusti
ankarasti isälleen menemistä aikoinaan pikkutyttönä, siksi tilanne on
61

tämä. Lapseni äidille ei siis ollut riittänyt isän poistaminen lapselta,
sen lisäksi lapsi on saanut oppia äidiltään, että syy isättömyyteensä on
lapsen itsensä! Olisin tehnyt lastensuojeluilmoituksen kuulemani
perusteella, jos siitä olisi ollut jotain hyötyä. Tahdoin viimeiseksi
tietää olisiko lapsi halukas tapaamaan minua jossain muualla ja
useammin. Ei enempää tapaamisia mutta joskus kyllä, hän vastasi.
Lähetin tilaisuutta valvoneelle Tiina Bölingille sähköpostia, jossa
pyysin häntä vahvistamaan lapseni toive tavata isäänsä ainakin joskus.
Lapsihan oli sanonut psykiatrien ja sosiaalityöntekijöiden mukaan,
että ei halua nähdä isäänsä ollenkaan. Meni viikko, Böling ilmoitti
sitten viestissään, että hänellä ei ole lakiin perustuvaa velvoitetta antaa
mitään todistusta tilanteesta. Ehkäpä näin olikin, mutta jos äiti olisi
pyytänyt jotain raporttia tilanteesta, hän olisi saanut sen vieläpä
toivomustensa mukaan yksi yhteen räätälöitynä.
Kului muutama päivä, sain lapseltani kirjeen, jossa hän sanoi, että ei
halua tavata minua enää. Mutta jos pakotan häntä, tapaamme muualla,
koska me muutamme, kirjoitti hän. Myöhemmin syksyllä sain
äidiltään ilmoituksen tapaamispaikasta, joka olisi nyt Hyvinkään
Mobile muuten entisin ehdoin. Sain omia teitäni tietää lapseni
uudesta, salaisesta osoitteesta, joka oli nyt Hyvinkäällä. Ilmoitin
Mobileen tulostani sinne. Tapaaminen jäi nytkin noin
kymmenminuuttiseksi, jona aikana hän sai kerrottua enemmänkin
itsestään. Hänen murrosikänsä oli alkanut, hän oli nyt rohkeampi
puhumaan. Hän oli aloittanut ruotsinkielisen koulun Svenska Skolan i
Hyvinge samana syksynä. Lapseni oli siis kaksikielinen, mistä minulla
ei ollut ollut mitään aavistusta. Hän oli minulle täysin vieras ja
vieroitettu vuosien saatossa. Annoin lapselleni osoitteeni,
puhelinnumeroni ja joululahjaksi 10 euroa. Hän ei olisi halunnut ottaa
osoitettani, koska hän ei kuitenkaan ottaisi yhteyttä, kuten hän sanoi
erittäin katkerana. Kehotin häntä ottamaan mitä tarjosin, sillä hän ei
nyt tiedä milloin näkee isäänsä seuraavan kerran. En aikonut enää tulla
lastani katsomaan.
Jätin kuudennen hakemukseni Hyvinkään käräjäoikeudelle
vaatimuksilla saada lapseni edunvalvojuus vain siinä, että voisin
kirjata hänet valittajaksi ihmisoikeusvalitukseemme. Juuri hän on
menettänyt eniten. Lisäksi halusin saada oikeuden viranomaistietoihin
62

hänestä. Käräjätuomari Tapio Kainulainen hylkäsi hakemukseni,
valitus on yhä vireillä Helsingin hovioikeudessa.
Vuosi 2004
Isä ja lapsi, toisilleen muukalaiset
Olin alkanut seurustelun erään Helsingissä asuvan keskipohjalaisnaisen
kanssa tammikuussa 2002. Osaksi hänen ansiostaan päätin jo
saman vuoden syksyllä muuttaa Oulusta Etelä-Suomeen, mikäli
seurustelumme jatkuisi. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että
muutan joka tapauksessa jonnekin Helsingin lähistölle pääradan
varteen. Sain yhteyden luotua entiseen vuokranantajaani, jolla olikin
minulle asunto tarjolla maaliskuun alusta lähtien. Muutin Hyvinkäälle
helmikuussa silläkin toiveella, että suhde lapseeni voisi olla
rakennettavissa ennalleen sitä kautta, että hän tulisi vastaani
kaupungilla. Lapsenihan voisi käydä asunnollani koulun jälkeen
äidiltään salassa. Erehdyin. Olen nähnyt lastani ehkäpä kuusi,
seitsemän kertaa ja aina tiukasti äitinsä seurassa paria kertaa lukuun
ottamatta. Ollessani ulkona asioillani eräänä päivänä satuin olemaan
puhelimessa juuri, kun lapseni ajoi Hyvinkäänkatua ohitseni.
Huikkasin perään ja heilautin kättäni. Lapsi käänsi päätään ja jatkoi
polkemistaan. Tämä tapaus romahdutti jotain sisimmässäni, tiesin nyt
menettäneeni lapseni ehkäpä ikiajoiksi. Lapseni äiti ja häntä tukenut
koneisto ovat voittaneet. Strasbourgista aikanaan putoava tuomio
Suomelle ei muuta tätä asiaintilaa. Lapseni äiti tietää minun nyt
asuvan Hyvinkäällä. Tämä lie merkinnyt lapselleni jonkinlaista kotiarestia,
sillä muuten ei ole selitettävissä se, että häntä ei ole näkynyt
katuliikenteessä paljoakaan yli puolen vuoden aikana. Olen joskus
yllättänyt itseni aprikoimasta, olisiko sittenkin ollut parempi antaa
lapseni äidin abortoida sikiö, jotta tässä maailmassa olisi yksi
onnetonta ihminen vähemmän. Näin isäni varoitti kesällä 1991.
63

II Osa, pohdinta
Vanhemmuus ihmisoikeutena
Suomen saama ensimmäinen tuomio Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta
( EIT ) lankesi syksyllä 1994 ja sen olisi luullut olevan
enteellinen sikäli, että lapsettomien isien olisi luullut valittavan
enemmän samasta aiheesta. Tuomiossa näet katsottiin valtion lyöneen
laimin velvollisuutensa turvata isän oikeus perhe-elämään. Virkavalta
haluaa vaieta tuosta oikeudesta, minkä osaksi ymmärrän, mutta
minulle ei aukene, miksi alalla häärivät kansalaisjärjestötkin haluavat
unohtaa tuon valtiota sitovan sopimuksen tarjoamat oikeusturvatakuut.
Kyseisessä tapauksessa pienen tytön äiti kuoli ja lapsi jäi asumaan
vainajan vanhemmille. Jälkimmäiset eivät antaneet isän ja tytön tavata
toisiaan seitsemään vuoteen alkaen vuodesta 1987. Isä turvautui
sosiaaliviraston välitysapuun ilman tulosta. Asiasta kirjoiteltiin
lehdistössä tapaus Pikku- Leenana. Suomen hyväksyttyä Euroopan
ihmisoikeussopimuksen ( EIS ) peruskirjan 10.5.1990 isä saattoi tehdä
valituksen EIT:een, koska katsoi oikeutensa perhe-elämään tulleen
loukatuksi. EIT oli samaa mieltä, Suomi ei ollut kyennyt turvaamaan
yhteydenpitoa perheenjäsenten välillä. Suomi tuomittiin maksamaan
100 000 markkaa isälle tämän henkisistä kärsimyksistä. Lisäksi
Euroopan Neuvosto velvoitti Suomen säätämään lain täytäntöön
panna lapsen ja vanhemman tapaamisoikeus.
Tuomion opetus oli merkittävä: missä omituinen lapsen huoltolaki
vuodelta 1983 puhuu vain lapsen oikeuksista, siinä EIS tunnustaa
jokaiselle kuuluvan yleisen oikeuden ihmissuhteisiin eli esimerkiksi
vanhemman oikeuden lapsiinsa artiklakohdan varauksella. Isovanhemmallakin
voi olla oikeus tavata lapsensa lasta saman artiklan
nojalla. Isä sai korvauksen, koska juuri hänen oikeuttaan oli loukattu.
64

Olen huomioinut huolella, että EIS ja sen velvoitteet halutaan yhä
kiertää vieläpä tietoisesti. EIS on osa lainsäädäntöämme lain tasolla,
mutta lisäkseni eräät sijoittavat sen noudatettavana oikeusperiaatteena
perustuslakimme yläpuolelle. Näin on perusteltua ajatella, uusittiinhan
perustuslakimmekin 1990 –luvulla paremmin vastaamaan Euroopan
ihmisoikeussopimusta. Tavallisen lain tai jopa perustuslain jonkin
kohdan ollessa ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa tulee
soveltaa jälkimmäistä, näin opettavat uusimmat oikeustieteelliset
oppikirjat.
Yllä sanotusta huolimatta edelleen on niin, että kun tapaamisasioissa
isä tai huostaanottoasioissa äiti käy oikeutta vanhemmuutensa
puolesta, hänelle saatetaan sanoa, että sinullahan ei ole mitään
oikeuksia laisinkaan, kaikki oikeudet ovat lapsella. Minulle sanoi näin
lastenvalvoja Ahti Korhonen, itse lapseton. Vanhemmalle, erityisesti
isälle, saatetaan jatkaa, että käyt oikeutta vain biologisen itsekkyytesi
vuoksi, kiusaat sillä lapsesi huoltajavanhempaa eli äitiä. Tästä
vääristyneestä oikeudellisesta ajattelusta onkin seurannut, että
sosiaalityöntekijät katsovat suoraan lain nojalla olevansa ”lapsen
edun” vartijoita vanhempia, tavallisesti isää, vastaan. Sanotaan, että
oikeus tapaamisiin kuuluu lapselle, ja hän on juuri äsken käynyt
kuultavana täällä sosiaalivirastossa äitinsä kanssa. Me kuulimme
lastasi, joka kertoi luotettavasti, että ei välitä tavata isäänsä. Me täällä
sosiaalivirastossa katsomme, että tämä viisivuotias oikeudenhaltija
ilmaisi juuri hetki sitten luotettavasti tarpeensa tavata tai olla
tapaamatta isäänsä.
Lasta kuullaan toisinaan vain äidin seurassa sosiaalivirastossa. Ei ole
mitenkään tavatonta, että lasta ei ole ollenkaan kuultu isänsä seurassa
missään vaiheessa vuosia jatkuneessa konfliktissa. Muutaman vuoden
ikäisestä lapsestani tehtiin tuomari tyyppitapauksessamme sillä lopputuloksella,
että nyt 12 -vuotiaalla lapsellani ei ole isää enää, isän
puolen sukua hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Tätä ei ehkä olisi
tapahtunut, jos olisin ajanut asiaa omanani ja lapseni yhteisenä
ihmisoikeutena typerään lapsen huoltolakiin tukeutumisen sijasta.
”Lapsen edun” hokeminen on järjestelmällistä huijausta, hurskastelua,
sillä tosiasiassa suojataan äitiä, otetaan tämän tarpeet huomioon.
Muuten ei voida selittää sitä, että paino on lapsen kuulemisella äitinsä
seurassa. Lapsihan puhuu, mitä läsnä oleva äiti haluaa lapsen
65

puhuvan. Äidin etu onkin lapsen etu ja päinvastoin, minkä tunnusti
esimerkiksi ylivieskalainen sosiaalityöntekijä Helena Koski
kirjoituksessaan Oulussa ilmestyvässä Kalevassa 1.6.2002. Koski
sanoi äidin oikeuden lapsiinsa olevan biologista ja siksi se on
saatettava ylimmäksi oikeusperiaatteeksi. Isä saa vaatia vanhemman
oikeuksia vasta lapsen tultua 12 vuoden ikään, ei ennen. Suurkiitos
Koskelle rehellisyydestään. Puheenvuorossaan hän rinnasti äidin
oikeuden lapseen ja ”lapsen edun”, siinä hän ei kainostellut.
Ihmisoikeussopimus takaa jokaiselle oikeuden tulla kohdelluksi
syyttömänä kaikenlaisten väitteiden edessä, kunnes väitteiden todenperäisyys
on näytetty. Puhutaan niin sanotusta syyttömyysoletuksesta.
Vaan toisin on suomalaisessa sosiaalikäytännössä, sukupuolensa
vuoksi isää pidetään syyllisenä äidin väittämiin tapahtumiin ilman
mitään näyttöä. Isä ei voi tehokkaasti puolustautua alati uusittuja
mielipuolisia väitteitä vastaan, koska hän ei voi näyttää
tapahtumatonta tapahtumattomaksi. Siihen tarvittaisiin luotettava
videonauha koko eletyn elämän ajalta. Äidin parjauksia uskotaan joko
äidin mieliksi tai varmuuden vuoksi tai kummastakin syystä, mikä on
kokemukseni. Olettamaa isän syyllisyydestä tuetaan täysin
tarkoituksella järjestämällä lapsen kuuleminen vain äidin seurassa,
silloinhan lapsi säännönmukaisesti ilmoittaa pelkäävänsä isää.
Viisivuotias lapseni sanoi pelkäävänsä isäänsä, mutta ei osannut sanoa
miksi.
Ihmisoikeussopimus takaa jokaiselle oikeudenmukaisen ja tasapuolisen
oikeudenkäynnin, mikä edellyttää muiden alustavien viranomaisten,
eli vaikkapa sosiaaliviranomaisten, tekevän puolueetonta
selvitystyötä oikeusistuimelle. Kun tämä ehto ei täyty sosiaalityöntekijäin
äitimyönteisten ohitusten vuoksi, reilu oikeudenkäynti ( ”fair
trial” ) ei voi toteutua. Hälyttävintä nykymenossa on, että kun isää ei
todetakaan syylliseksi mihinkään äidin väittämään, isän ja lapsen
tapaamisia rajoitetaan vain ”vanhempien riitaisuuden” vuoksi.
Huomiotta jää aina, kuka oikein pitää riitaa yllä. Äiti pitää, koska
tietää näin voittavansa. Olen tutustunut vähintään kymmeniin
oikeuden päätöksiin, joissa kaikissa tämä perustelu on ollut ainoa
motiivi poistaa isältä ja lapsilta perhe-elämä. Näissä isälle on annettu
mahdollisuus, kuten itsellenikin, tavata lastaan turvakodissa
valvotusti. Useimmat eivät suostu tähän, vaan luopuvat heti tai
66

muutaman kerran jälkeen. Itse tapasin lastani yli kuuden vuoden ajan
näin, kunnes luovuin marraskuussa 2003. En ole nähnyt lastani tämän
jälkeen, vaikka asumme samalla paikkakunnalla.
Isän oikeudettomuudesta lapsen isättömyys
Eri viranomaisissa käytetään yhä surkeaa lapsen huoltolakia vuodelta
1983 huolimatta valtion myöntämistä ihmisoikeustakuista Euroopan
ihmisoikeussopimuksessa. Sopimuksesta puhuminen saatetaan jopa
kieltää oikeussalissa, kuten käräjätuomari Fredrik Träskman ojensi
minua ajaessani erästä juttua Mustasaaren käräjäoikeudessa
syyskuussa 2002. Huoltolaki ei ole aukollisena mikään laki vaan
lapsen oikeuksien julistus, Anu Suomela hymähti aikoinaan. Joutavan
lain sanoma voidaan asiallisesti kiteyttää yhteen virkkeeseen: lapsella
on oikeus tavata ja pitää yhteyttä toisaalla asuvaan vanhempaansa,
mikäli se ei lapsen edun vastaista. Vanhemman oikeudesta tavata
lastaan ei lausuttu mitään. Mutta kukapa on tuo toisaalla asuva
vanhempi Äitikö Ei kai sentään, kyllä pitää käsittää, että lainsäätäjä
lie ajatellut isää silloin. Oikeusministeriön tutkijan Marjukka Litmalan
tutkielma paljastaa tuomioistuinten lähes aina tuomitsevan lapset
äidilleen riitaisissa tapauksissa, joissa vanhemmat eivät kykene
sopimaan keskenään. Yleisestikin on tiedetty lasten määrättävän
äideilleen riitaisissa tapauksissa, mutta entä jos ”riita” on sitä, että äiti
ei anna isän ja lasten tavata toisiaan Tämä on yleensä asetelma.
Silloinkin isän ja lasten tapaamisia käydään rajoittamaan perusteella,
että laajat tapaamiset vahingoittavat lapsia vanhempien ”riidan”
vuoksi. Oikeudelle selvitystä tekevä sosiaalivirasto ei pääse
tutkimaan, selvittämään isän ja lasten vuorovaikutusta isän
luontaisessa kotiympäristössä äidin kiellettyä lasten käynnin isällään
myös sosiaalityöntekijöiden kotikäynnin aikana. Oikeus ei saa
informaatiota näistä ihmissuhteista. Jäljelle jäävät isän kuuleminen
yksin, lasten kuuleminen aina äidin seurassa, äidin kuuleminen yksin
ja lasten kanssa. Tulos on, isän ja lasten yhteyden pitoa säädellään
sen mukaan, miten äidin mielestä lasten etu toteutuu isän ja lasten
67

tapaamissa. Näin etenkin kun äidin seurassa kuullut lapset ovat
puhuneet ristiriidattomasti äidin kanssa isää vastaan.
Esittelin mekanismin, jolla huoltolain todellinen soveltaminen
käytännössä on muuttunut muotoon: lapsilla on oikeus tavata ja pitää
yhteyttä muualla asuvaan isäänsä, jos äiti ei väitä sen olevan lasten
edun vastaista. Olen tutustunut lukuisiin oikeuden päätöksiin ja
sosiaalityöntekijöiden lausumiin, mitään muuta niistä ei ole jäänyt
käteen kuin juuri sanomani. Huoltolaki kirjoitusasussaan jätti
molemmat vanhemmat lapsiinsa oikeudettomiksi, mikä
oikeudettomuus ei kuitenkaan koske äitiä maassamme vallalla olevan
vahvan äitimyytin vuoksi. Äitimyytti tilkitsee laissa olevan
oikeudellisen aukon äitien hyväksi.
Lapselle kuuluvasta tapaamisoikeudesta puhuminen on tekopyhää
hurskastelua, sillä isien jäädessä yhä vaille oikeutta vanhemmuuteensa
seuraus on kääntäen lasten oikeudettomuus isiinsä. Alaikäinen lapsi ei
voi panna täytäntöön oikeuttaan tavata isäänsä, vaan se oikeus
toteutuu vain, jos isällä on tunnustettu erillinen vanhemman oikeus
tavata lastaan. Tämän käsittää jo kadunmiehen arkijärjellä.
Huoltolaki on paitsi vanhentunut myös täysin väärin ymmärretty, tai
mieluummin, tahallaankin väärin sovellettu kuvaamallani tavalla. En
ehdota vaan vaadin, että huoltolaki joko poistetaan hymistelyksi
osoittautuneena tai sen sijasta sovelletaan ihmisoikeussopimusta. Sillä
muuten julkishallinnon ja lainsäädännön rehellisyyden nimissä huoltolain
sisältö tulee pikimmiten kirjoittaa uusiksi vastaamaan virkavallan
aivan yleistä käytäntöä: vanhempien ollessa riitaisissa väleissä lapset
voivat tavata toisaalla asuvaa isäänsä sen verran, että äiti ei usko siitä
koituvan haittaa tai vahinkoa lapsille, muussa tapauksessa tapaamisia
ei tule sallia ollenkaan lapsille vahingollisina.
Äidin omistusoikeuden ohittaessa lapsen oikeudet tulee todeta, että
lapsen oikeus toisaalla asuvaan isään on muuntunut lapsen
velvollisuudeksi tyytyä äitinsä yksinvanhemmuuteen ja seuraan. Jos
äiti väittää isää häiriökseen, isä poistukoon myös lasten elämästä!
Häviäjät
68

Menettäjiä on paljon vuonna 1995 alkaneessa ainoastaan lapsen
tapaamista koskeneessa oikeusjupakassa. En ole koskaan hakenut
lapseni huoltajuutta varsinaisesti. Kyse on ollut vain lapseni
tapaamisesta, mikä on kohtuullista, eettistä, laillista, mihin minulla on
velvollisuuteni lastani kohtaan, mihin minullakin on ihmisoikeuteni.
Siihen nähden kokemani vaino, ihmisjahti, on ollut täysin suhteetonta
ja käsittämätöntä. Olen ollut vuosia sitä mieltä, olen yhä, että
virkakoneisto on yrittänyt ajaa minua itsemurhaan. On ollut onneakin
onnettomuudessa siinä, että kova, kyyninen kohtelu osui minuun.
Muussa tapauksessa meillä voisi olla taas yksi turhaan itsensä
surmanneen isän hautakumpu jossakin maamme kalmistoista. Kuinka
paljon näitä hautoja onkaan kaikkiaan, ei näytä ylenevän julkisen
keskustelun aiheeksi. Tiedetään kyllä, että joka viides miehen
itsemurha tapahtuu eron jälkeen. Erossa nainen eroaa vain miehestään,
mies eroaa koko perheestään. Tämän kertomukseni osuus syksyyn
1999 asti oli jo kerran kirjan käsikirjoituksena luettavissa, moni
lukikin sen. Eräs oli tuonaikainen asianajajani Jussi Laaka Oulusta,
toinen oli Jussin yhtiötoveri asianajaja Heikki Kukkonen Oulusta
myös. Heikki oli lapsuuden kaverini. Hän kertoi lukeneensa tarinani
yhteen kyytiin neljässä tunnissa, ei kuulemma voinut lopettaa kesken,
oli niin mielenkiintoinen. Heikki siunaili, kuinka olenkaan voinut
kestää Hyvä kysymys, mutta nyt esitettynä se olisi vieläkin parempi,
sillä olen kokenut hyytävimmät kaameudet vasta syksystä 1999
alkaen. Kyseessä on siis ollut eri viranomaisten sota yhtä Suomen
kansalaista, minua, vastaan syistä, joita minulle ei ole koskaan
kerrottu. Ainoa syy voi olla vain sukupuoleni vuoksi kerran aloitettu
syrjintäkäytäntö, jota ei ole voitu myöntää vääräksi linjaa toiseksi
korjaamalla. Kerran tehdyn mielettömän päätöksen jälkeen virkavalta
keskittää kaiken energiansa valitun oikeudenvastaisen linjan
puolustamiseen, Hannu Karpo kuuluu tokaisseen. Itse oivalsin tämän
asiaintilan jo vuosia sitten. Olenkin korostanut sitä, että lapseni äiti ei
ole milloinkaan ollut ”oikea” vastapuoleni. Muistan yhä hyvin
lastenvalvoja Korhosen totaalisen tunteettomuuden asiaani kohtaan,
hän ei pitänyt isän rakkauttani minkään arvoisena, tuskin edes
mahdollisenakaan. Hän itse lapsettomana ei ollut kokenut sellaista
koskaan. Unohduksiin jäi myös lapseni oikeus omaan isään ja isän
sukuun. Korhosta kiinnosti enemmän aikeeni suoriutua elatusavuistani
69

tunnollisesti. Se olisi vanhemmuusosani tämän lapsen elämässä.
Oikeudellisesti vastustajani on ollut Suomen valtio viime kädessä.
Valtio vastaa kaikesta laillisuuden toteuttamisesta ja yhtälailla
laittomuuden oikaisusta toimialueellaan. Äidin avustaja asianajaja
Marjo Kiukkonen ilkkui voitonriemuisena hovioikeuskäsittelyn
tuoksinassa Vaasassa: ”Rrruhaa hävisi käräjäoikeudessa …”
Toteamushan oli turha. Tämä käsittelykierros kahdessa asteessa teki
minusta velkavangin, oikeusistuimet langettivat minulle 46 000
markan laskun vastapuoleni kuluja pelotteeksi ja sinetiksi sille, että en
enää uskaltautuisi lakitupiin asiani kanssa. Näin on syytä uskoa, sillä
tulottomana ja varattomana maksuttoman oikeudenkäynnin saaneena
niskoilleni kaadettu maksuvastuu on ehdottomasti liian korkea. Valtio
julisti minulle sodan, jota se ei ole voittanut. Mutta typerän
lyhytnäköisesti vastaani alettu ja jatkettu sota on tuottanut lukuisia
muitakin häviäjiä. Seuraavassa muutamia.
Isäni Eero on jäänyt vaitonaiseksi esikoisensa esikoisen tapaamiskysymyksessä,
asia on hänelle kipeä silti. Hän kyselee lapsestani
toisinaan. Hän on häviäjä siinä, että ei ole saanut nauttia isovanhemmuudestaan
mitenkään. Hän on tavannut lastani vain kahdesti
lyhyen hetken. Lapseni tapaamista toivonut veljeni Antti kaksine
lapsineen on myös menettäjä, hekään kolme eivät ole nähneet lastani
milloinkaan. Lapseni sedällä, veljelläni Antilla on kaksi lasta, pieni
Heikki ja vielä pienempi Hanna, jotka eivät tutustune serkkuunsa tässä
ajassa. Erityisesti Heikki kävisi lapseni veljestä tai epäidenttisestä
kaksosesta, niin samanlaisia, hyväluonteisia, lahjakkaita lapsia ovat
nämä kaksi. Sukulaiseni ovat menettäjiä. Yhteinen valituksemme on
ollut vireillä Strasbourgissa syksystä 2001.
Oikeustaistelu vain lapsen ja isän tapaamisesta on ollut hirvittävän
kallis, uskon verovaroja palaneen jo miljoonia markkoja eli useita
satoja tuhansia euroja tähän mennessä. Laskun loppusummaa ei ole
vielä maksettu, kukaan ei tiedä sen suuruutta, Strasbourgin piikki on
auki edelleen. Jos olisin teettänyt kaiken oman juridiikkani lakitoimistossa
viimeisen yhdeksän vuoden ajalla, kenenkään toisenkaan
varat eivät olisi riittäneet vastaavan työn teettämiseen. Lasken
suomalaisen veronmaksajan olevan yksi suurimmista menettäjistä,
mistä hänen tulee saada tietoa tämän julkaisun kautta.
70

Katson julkisen hallinnon olevan kasvojensa, uskottavuutensa
menettäjä. Minulla ei ole enää oikeuslaitosta tässä maassa. Korkeinta
laillisuusvalvontaa muka harjoittavat eduskunnan oikeusasiamies ja
oikeuskansleri ovat turhia, kalliina nuo virastot voitaisiin
lakkauttaakin. En tunnusta virkavaltamme laillisuutta, laukaisin erästä
tapaamistamme valvoneelle Hilkka Sundqvistille Vaasassa. Harvoin
näkee ketään yhtä nolona. Uskon vakaasti sukuvalituksemme saavan
käsittelyn ihmisoikeustuomioistuimessa, Suomen valtiolle tuomion
putoavan. Internetissä julkistettavan tuomion myötä saa muu
ihmiskunta lukea, miten lapselta vietiin isäsuhde ja sen ohessa koko
isänpuolinen suku. Viranomaistemme toiminta on hienovaraisen
piilofasistista, minkä soisi paljastuvan.
Mutta suurin kaikista menettäjistä on rakas lapseni, jonka ”etua”
sanottiin vartioitavan, ja joka on menettänyt koko isänpuoleisen
sukunsa. Menetys jäänee lopulliseksi. En ole koskaan saanut
uskottavaa selontekoa, mikä nimenomainen haitta tai vahinko
aiheutuisi, jos hän pääsisi käymään isällään ja tietysti siinä ohessa
tekisi tuttavuutta isänsä suvun kanssa. Lain mukaan kaikki
viranomaispäätökset on perusteltava, vaan minultapa on puuttunut
oikeus saada järkevät perustelut miksi juuri tämän perhesiteen
tuhoaminen oli ehdottoman välttämätöntä. Huostaanotoissakin
pyritään nykyään turvaamaan lapsen ja tämän vanhempien
perheyhteys järjestämällä lapselle käyntejä kotonaan, paitsi jos tämä
on tyystin mahdotonta eli lapsen edun vastaista. Lapseni
loppuelämään peruuttamattomasti vaikuttava isän suvun menetys ei
ole riittänyt lapseni äidille. Ei, nyt lapseni on saanut kuulla äidiltään,
että lapsella ei ole isää, koska lapsi itse muutaman vuoden ikäisenä
muka päättäväisesti kieltäytyi menemästä isälleen!
Ei tarvitse olla lastenpsykiatri oivaltaakseen, mitä näin aikaan saatu
tunne syyllisyydestä aiheuttaa lapsen mielelle. Itsemurha tai sen yritys
jossain elämänvaiheessa on mahdollinen, mielenterveysongelmat
varmoja.
Äiti on menettäjä omassa pelissään optiolla: elän siihen saakka, että
riittävän varttunut lapseni ottaa yhteyttä ja tulee käymään. Hän on
oikeutettu tutustumaan asiakirja-aineistoon, joka kertoo totuuden
viranomaisten tukeman sekä provosoiman äidin edesottamuksista.
Materiaalia on muutaman kansion verran, mutta olennaisin on
71

luettavissa järjestetystä aineistosta tuokiossa. Olen ennustanut lapseni
äitisuhteen joko katkeavan tai vaurioituvan silloin. Lapsi ja äiti
menettänevät toisensa. Kun kerran muu ei tuntunut auttavan, osasin
kertoa tämänkin näkökohdan sosiaalityöntekijöille mutta ilman
tulosta. Eivät sanoneet mitään, hymyilivät vain typerästi.
Olen kertonut katastrofista inhimillisesti, oikeudellisesti,
ekonomisesti, moraalisesti ja eettisesti. Sen vaikutukset ulottuvat
laajalle sukupolvienkin yli. Vastaavia tapauksia on kymmenin
tuhansin maassamme. On mahdollista, että uutta sukupolvea ei sikiä
lapsestani, mikä saattaa olla parempi niin. Näen koko kansan olevan
merkittävä menettäjä siinä, että syntyvyys on laskenut, kansamme
uusiutuminen on vaarassa. Tunnen itseni lisäksi ainakin yhden isän,
joka ei halua enää lapsia, kun ensimmäisestäkin piti tapella muutama
vuosi tappiollisin tuloksin. Suomessa erotaan eniten Euroopan unionin
alueella, kolme eroa neljästä on naisen aloittama. Suhde on noussut,
60- ja 70-luvuilla nainen oli aloitteellinen kahdessa kolmesta erosta.
Erojen suuri määrä tietää pienempää keskimääräistä lapsilukua kuin,
jos liitot kestäisivät paremmin. Systeemi itse on syy erojen suureen
määrään ja naisten aloitteellisuuteen niissä. Sosiaalijärjestelmä ja
oikeuslaitos yhdessä tekevät eroamisen kaikin puolin kannattavaksi
nimenomaan pienten lasten äideille, ei koskaan isille. Järjestelmä
palkitsee äitiä riitaisassa erossa erityisesti. Mitä enemmän lapsia, sen
parempi äidille. Mitä suuremmat tulot isällä, vieläkin parempi äidille.
Isä häviää erossa aina. Isät pelkäävät eniten lastensa menettämistä
erossa, ovat tuoreet tutkimukset paljastaneet. Pelko on täysin
aiheellinen, asemani ei ollut mitenkään poikkeuksellisen huono
muihin verrattuna. Se oli tyypillisen huono. Minulla oli tosin hiukan
ylimääräistä huonoa onnea siinä, että asiani ensikäsittelijä oli
näennäisuskovainen, äärioikeistolainen, omaa sukupuoltaan karsastava
lastenvalvoja Ahti Korhonen. Hänen mielestään lapseni olisi voinut
olla minulla isällään neljä tuntia kuussa vasta lapseni täytettyä viisi
vuotta. Neljä tuntia kuussa!
Kirjaan häviäjiksi ihmisoikeudet yksityisesti ja globaalisti, koska
loukkaus kohdistuu koko ihmisyyden ideaa vastaan.
72

Voittajat
Äiti on voittaja oikeusprosessuaalisesti. Olen visioinut tulevaa ja
nähnyt äidin ja tyttären suhteen vaurion. Ei ole ennustettavissa, kuinka
vakava siitä tulee. Silloin lapseni tarvitsee isäänsä, jos tämä on enää
tavattavissa, elossakaan. Äidin pelko tulevasta katastrofista sekä
nykyelämä murrosikäisen, isättömän tytön kanssa on saanut hänet
hätäännyksissään sepittämään lapselle, että juuri lapsi itse torjui
isänsä, siinä syy tytön puoliorpouteen. Asun reilun kilometrin päässä
lapsestani. En siltikään näe häntä kadulla, uskon hänen äitinsä pitävän
lasta puolittaisessa kotiarestissa koulun jälkeen, jotta lapsi ei tapaisi
minua ulkosalla silloin tällöin sattumoisin. Lapsihan saattaisi lähteä
asunnolleni, saisi tilaisuuden tutustua asiakirjoihini. Lapsi saattaisi
jäädä luokseni.
Olen ollut kansalaisaktivistina mukana sadoissa jutuissa vuosien
mittaan. Näen vain yhden selvän hyötyjän näissä pitkittyneissä
jutuissa: virkakoneisto ja sen osana sosiaalisektori ennen muita. Yksi
pitkittynyt kiista lapsista työllistää käsittelevän sosiaaliviraston
vuosiksi. Tuon päälle työllistyminen on huomattavaa muissakin
viranomaisissa eli oikeusistuimissa, laillisuusvalvojissa, poliisissa,
syyttäjävirastoissa jne. Juttujen pitkittyminen on selvästi
sosiaalivirastojen työllistymisen intressissä, muuta en voi enää
ajatella.
Olen arvioinut oman juttuni, varsin tavallisen, koskettaneen muutamaa
sataa virkamiestä vajaan kymmenen vuoden aikana.
Vastuulliset
Olen erottanut lapseni äidin vastuullisista tietoisesti. Hän on yksityishenkilö
omassa draamassaan, häneltä ei voi odottaa järkevää, hillittyä
käytöstä. Opin tuntemaan hänet neljän vuoden ajalla maaliskuusta
1991 huhtikuuhun 1995. Hän on alistajapersoona, joka pyrkii
alistamaan ennen, kuin itse joutuu alistetuksi. Hän pelkää
jälkimmäistä niin paljon. Ihmissuhteet ovat hänelle alistussuhteita
lapsuuskodin, varakkaan maalaiskartanon perimänä. Se, että hän
73

käyttää lastamme välineenään lyödä minua, ei ole mikään kumma.
Hän on alistava hyväksikäyttäjä, joka on tottunut hyötymään rahasta,
vallasta, asemasta, mistä hyvänsä tarkoituksiinsa kelpaavasta. Hän ei
voi taipumuksilleen mitään. Lapseni äiti kuuluu näihin nykyajan
feministisesti tietoisiin koulutettuihin naisiin, jotka kyllä tuntevat
naisen aseman oikeudelliset edukkuudet. Kun lapseni oli vasta
yhdeksän kuukautta vanha maaliskuussa 1993, lapseni äiti sanoi
minulle muusta keskustelusta poiketen, että jos välillämme puhkeaa
oikeudellisia selvittelyjä, kestää hyvin kauan ennen kuin saan tavata
lastani enemmälti. Hän tiesi voittavansa sosiaaliviraston tuella. Koska
hän tiesi sekä sosiaalitoimen että oikeuslaitoksen lohduttoman,
yksisilmäisen äitimyönteisyyden, hän oli valmis päästämään
kiistamme lirumaan vähitellen oikeusistuinten kestoriesaksi. Hänen
hyväksikäyttönsä kohteita olivatkin nyt virkakoneistomme heikkoudet
ja laittomuudet. Hän luotti voittavansa sitä enemmän, mitä useammin
joutuisimme käyttämään asiaamme oikeudessa. Oikein ennusti.
Osa vastuusta lankeaa vaikuttaneille lastenpsykiatreille. He ovat
järjestyksessä Terttu Arajärvi, Esko Varilo, Sture Enberg ja Seppo
Hulkki, kaikki ovat monien tuntemia ja arvostamiakin lähinnä
yleisempien ansioidensa vuoksi. On yhtäällä hauska lukea
lastenpsykiatrien julkista kirjoittelua lapsen oikeuksista rauhaisaan
kotiin, turvalliseen lapsuuteen ja molempiin vanhempiinsa näiden
eronkin jälkeen, kun toisaalta tietää heidän yksityiset toimensa.
Ajatukseni koskettaa ennen muita emeritaprofessori Terttu Arajärveä,
jonka härskiys ylitti muut tapauksessani. Arajärvi ei ottanut minusta
mitään selvää, toisin kuin Varilo yritti sentään. Arajärvi ei ilmeisesti
nähnyt äitiä puhumattakaan lapsestani, sillä muuten hän olisi
kirjannut, miten hän on saanut tavata näitä kahta. Arajärvi kirjoitti
lapseni äidin pyynnöstä ja tilauksesta nähtävästi pelkän yhden
kahdenkeskisen puhelinkeskustelun jälkeen. Arajärvi suositti
vanhemmuuteni voimakasta rajoitusta näillä tiedoin. Viranomaisten
suhde näihin yksipuolisiin lausumiin on problemaattinen, varsinkin
oikeusistuimissa koetaan näin. Kuten lääketieteen tohtori Matti
Kaivosoja myönsi aivan oikein, maan tavaksi on tullut kirjoittaa
lastenpsykiatrinen lausunto yhden osapuolen kertoman mukaan. Kun
psykiatrisesta lausunnosta näkee, että se on laadittu vain yhden
osapuolen kuulemisen jälkeen, vastuu lausunnon painavuuden
74

arvioinnista jää päättäville virkamiehille sosiaalivirastoissa ja oikeusistuimissa.
Kehä kiertyy näin lähtöpisteeseensä, syy tapahtuneeseen on luettava
virkavallalle. Syyllisyyden astetta pahentaa se, että viranomaiset
toimivat verovaroin ja lain velvoittamina, virkamiehillä ei olisi pitänyt
olla mitään henkilökohtaista suhdetta asiaamme. Lapsia koskevat asiat
ovat virallisvalvontaisia maassamme, mikä tarkoittaa ensiksi sitä, että
vanhemmat eivät voi keskenänsä sopia lastensa asioista vapaasti.
Virkavallalla on lupa tulla väliin, jos lasten etu vaatii sitä. Toiseksi
virkavaltaa tarvitaan silloin, kun vanhemmat eivät kykene sopimaan
lasten asioista ollenkaan. Virkavallalla on tehtävänään turvata lapsen
ja toisaalla asuvan vanhemman yhteydenpito, sitä voidaan rajoittaa
vain lastensuojelullisin perustein. Vanhempien riitaisuus ei ole
sellainen, vaikkakin se tulee huomioida. En ole koskaan kuullut, että
äidin ja isän luona asuvien lasten tapaamisia rajoitetaan, vain koska isä
ja äiti eivät kykene puhumaan toisilleen. Toisin päin se käy kyllä
oikein luontevasti. Tapauksessamme virkavalta itse otti asianosaisen
roolin, sillä jokaisella osallistuneella virkamiehellä oli joko vahva tai
erittäin vahva henkilökohtainen tunneside asiaamme. Se asenne oli
äidin myötä minua vastaan syistä, joita ei ole kerrottu. Jokainen heistä
oli vallankäyttäjä, mistä jokainen heistä oli varsin tietoinen. Jokainen
heistä kai nautti vallastansa tehdä pysyvää vahinkoa meille. Vastuu
lapsen ja isän yhteyden katkaisusta kuuluu vain osallistuneille,
päättäneille virkamiehille. Ei äidille. Nämä saavat tukensa ja suojansa
maassamme vaikuttavalta laillisuusvalvonnalta, ylinnä eduskunnan
oikeusasiamies ja oikeuskansleri, alempia ovat esimerkiksi terveydenhuollon
oikeusturvakeskus ja lääninhallitukset. Sosiaalityöntekijä ei
koskaan voi saada syytettä niskoilleen virkavirheensä tai lain
rikkomisensa takia. Heidän tekemänsä lausunto on vain lausunto
ilman muodollista oikeusvoimaa, siitä ei voi siksi valittaa minnekään.
Kannella saa vapaasti edellä mainituille viranomaisille, jotka säännönmukaisesti
päättävät kanteluasian lauseeseen: ” … menettely on ollut
maassamme vallitsevan käytännön mukainen ja siinä on otettu
huomioon lapsen etu, kantelu ei anna aihetta enempiin toimenpiteisiin
…” Ruotsin vallan ajalta periytyvä kantelujärjestelmä toimi aikoinaan
kuninkaan apuna valvoa alaisiaan virkamiehiä. Tänään sama
järjestelmä selittää virkamiehen virheen aina tämän kannalta parhain
75

päin. Kansalaisen on tyytyminen ratkaisuun. Nyt tuo järjestelmä
olemassaolollaan antaa kansalaiselle valheellisen lupauksen
ihmisoikeuksien toteutumisesta, mikä tulee nyt laajemmin tunnustaa.
Kanteluviranomaiset tulisikin lakkauttaa turhina samoin tein.
Virkamiestä ei saa syytteeseen tässä maassa, virkavastuuta ei ole,
vaikka tuota termiä kuulee käytettävän.
Viranomaispäätös on muutakin kuin vain päätös, siinä samalla
valitaan etenemisura tuleville käsittelyille, jos näitä tarvitaan. Kun on
tehty huono tai lainvastainen päätös, se voi muuttua muutoksenhaussa
ensikerralla. Mutta jos ei muutukaan tai samanlaisia päätöksiä on
tehty useampia jo, virkakunta tekee kaikkensa puolustaakseen
valitsemaansa linjaa. Merkitystä ei näytä olevan päätösten lainmukaisuudella.
Siksi ensimmäinen viranomaispäätös on tärkein.
Kokemassani ihmisoikeusloukkauksessa ehdottomasti keskeisin
henkilö oli lastenvalvoja Ahti Korhonen Riihimäellä. Hän näet oli
ensimmäinen asiamme käsittelijä vuodesta 1992 lähtien, hän ja
nuorempi Tuuteri kirjoittivat ensimmäisen sosiaalisen selvityksensä
ensimmäisessä oikeuskäsittelyssämme Riihimäellä 1995. Siinä
selvityksessään hän katsoi lapsen isäsuhdetta kehittävää olevan sen,
että isä tapaisi lastaan äidin asunnolla. Korhosta ei kiinnostanut ottaa
huomioon sitä, että äiti ei ehkä päästäisi minua kotiinsa enää, olihan
takanamme oikeudenkäynti. Eikä sitä, että minä isänä en suostuisikaan
käymään lapsen äidin asunnolla. Eikä sitä, että lapselleni ei auennut
mitään mahdollisuutta oppia tuntemaan isänsä sukulaisia, jotka
ovatkin pysyneet lapselleni täysin vieraina tähän asti. Käräjäoikeus
päätti yksi yhteen Korhosen suosittamalla tavalla. Tämä ensimmäinen
oikeuden päätös perusti ratkaisupohjan seuraaville oikeuskäsittelyille,
joissa lapseni käymistä luonani ei enää laskettu mahdollisuudeksi
lainkaan. Tuomari Jouko Rantanen asettikin päätöksellään
tapaamispaikaksi Vaasan turvakodin toisella
oikeudenkäyntikierroksellamme. Minähän olin kieltäytynyt
menemästä lapsen äidin asunnolle enää. Rantanen päätti näin, vaikka
Riihimäen sosiaalivirasto suositti lapsen vierailuja isällään, ei nähnyt
estettä niille. Ehdotus ei kelvannut Rantaselle, hän jatkoi edelleen
valittua viranomaislinjaa loukata yhteistä oikeuttamme perhe-elämään.
Tapaamiset turvakodissa eivät täytä perhe-elämän vaatimuksia, mikä
olikin motiivinani kolmannelle käräjöinnille Vaasassa. Vaasalaiset
76

olivat aluksi välinpitämättömiä, sitten kovin häijyjä kohtaani, mutta en
voi syyttää heitä. Heillä ei ollut tietoa kotioloistani, he eivät voineet
suosittaa muuta kuin täysin epäonnistuneen, kaikille kiusallisen ja
vaivalloisen turvakotitapailun vähentämistä entisestään muutamaan
tuntiin vuodessa. Vahinko oli tapahtunut, riihimäkeläiset olivat
rikkoneet ihmissuhteemme korjauskelvottomaksi jo vuonna 1995.
Jos yksittäisiä päävastuullisia haluan osoittaa, he ovat mainitut
Korhonen ja Rantanen. He laskivat alulle kehityksen, joka tuhosi
vanhemmuuteni. He tuhosivat vanhemmuuteni. He tekivät ihmisoikeusrikkomuksen,
laittomuuden. En saa näitä edesvastuuseen
millään keinolla missään kansallisessa oikeusmenettelyssä.
Valitettavasti suomalainen veronmaksaja joutuu kuittaamaan
näidenkin virheet sadoin tuhansin euroin aavistamatta mitään itse
laskusta tai laskun perusteesta. Suhde lapseeni on nyt katkennut. Ei
ihmekään, ei kai kukaan kuvittele voivansa olla vanhempi lapselleen
enintään 4,5 tuntia vuodessa Sekin valvotusti yhdessä huoneessa.
Yli kuusi vuotta yritin, en voinut onnistua niissä olosuhteissa. Lapseni
saa nyt äidiltään kuulla, että isä puuttuu, koska lapsi itse ei halunnut
tavata isäänsä aikoinaan. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavanani
harjoitetusta ”lastensuojelusta”.
Omaksi vastuukseni tapahtuneessa lasken vain tietämättömyyteni
oikeuksistani. Vaikka kaikki osallistuneet virkamiehet olivat kyynisyydessään
jossain määrin esteellisiä käsittelemään asiaamme,
erityisesteellisiä olivat juuri nuo kaksi, Korhonen ja Rantanen. Minun
olisi pitänyt jäävätä heidät heti pois vahinkoa tekemästä. Se on
kansalaisen oikeus kelvotonta virkamiestä, tuomariakin vastaan.
Lapsioikeus kansantaloudessa - voi veronmaksajaa!
Uskoin joskus itselläni olevan joitain oikeuksia, joiden haussa olen
asioinut eri viranomaisissa seuraavin kertamäärin. Hakemusasiani on
ollut vireillä käräjäoikeuksissa kuusi kertaa, näiden päätöksistä valitin
hovioikeuksiin viisi kertaa. Jälkimmäisten päätöksistä valitin
Korkeimpaan oikeuteen kolmesti jo siksikin, että ihmisoikeustuomioistuin
vaatii näin toimittavan. Jatkuvien oikeudenloukkauksien
77

kohteena reagoin, kuten kuka tahansa yhtä kokematon olisi tehnyt,
kantelemalla vastaani rikkoneista toimijoista eri valvonta- sekä
kanteluviranomaisille. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on
käsitellyt ja päättänyt kolme kanteluani, lääninhallitukset kolme myös,
valtioneuvoston oikeuskansleri kaksi, eduskunnan oikeusasiamies
kaksi. Poliisi on tutkinut kolme rikosilmoitustani. Asianajajaliitto on
ratkaissut yhden kanteluni jäsenestään. Riihimäen syyttäjävirastolla on
yksi syyteharkinta meneillään juuri. Sosiaalivirastot ovat tehneet neljä
sosiaalista selvitystä oikeuden pyynnöstä suosittaen aina joko
vanhemmuuteni poistoa tai ainakin rankkaa kavennusta. Euroopan
ihmisoikeustuomioistuin on saanut tutkittavakseen sukuvalituksemme
perheoikeuksiemme loukkaamisesta. Koska lainvastainen meno on
jatkunut, olen lähettänyt aiheesta kaksi lisävalitusta Strasbourgiin.
Ensimmäisessä näistä valitin myös oikeudenkäynnin kiellosta, toisessa
vieläpä ihmisoikeussopimuksen sivuuttamisista kaikissa viranomaiskäsittelyjen
vaiheissa. EIT:n vastauspyyntö tulee aikanaan hallituksemme
käsiin. Peräti kolme ministeriötä joutuu silloin hallintovastuunsa
takia etsimään verukkeet alempien paikallisviranomaistensa
toiminnalle. Sosiaali- ja terveysministeriö joutuu vastaamaan sosiaalivirastojen
menettelyistä selvitystöissään. Ulkoasiainministeriö
sekoittuu valitusasiaan viran puolesta, se hoitaa kaikki ulkosuhteet.
Oikeusministeriö joutunee tilille ihmisoikeussopimuksen
soveltamisesta tai oikeammin soveltamattomuudesta
tuomioistuimissa. Erinäisvastuu lankeaa jälkimmäiselle selvittää,
miksi neljättä hakemustani ei käsitelty Vaasan käräjäoikeudessa
lainkaan tilanteessa, joka selvästi oli ihmisoikeuksieni vastainen.
Kymmenisen korkeaa ministeriövirkamiestä kaikkiaan työllistynee
laatimaan selitystä tapahtuneesta ihmisoikeustuomioistuimelle. Nämä
eivät myönnä mitään väärää tehdyn, ”lapsen edun” sanottaisiin
ohjanneen alempien viranomaisten toimia. Tarkkoja summia ei ole
saatavissa mistään, kuinka paljon rahaa on kulutettu yhden
suomalaisen isän tekemiseksi lapsettomaksi mutta pitämiseksi yhä
elatusapuvelvollisena lapselle, jota ei ole lupa nähdä kolme kertaa 1,5
tuntia enempää vuodessa. Ilmeisesti miljoonia markkoja, satoja
tuhansia veroeuroja on hassattu yhden pienen tytön tekemiseksi
isättömäksi, puoleksi suvuttomaksi.
78

Ihmetellä saa kuka tai ketkä hyötyvät tästä masiinasta ja sen lainvastaisesta
toiminnasta. Vastaukseni on yksinkertainen ja looginen:
virkamasiina itse. Se työllistyy, sadat viranhoitajat eri hallinnon
lohkoilla saavat työtä vuosiksi, varma palkka maksetaan heille
verovaroista. Vuosia sosiaalivirastojen työtä seuranneena en enää
luule, vaan tiedän nyt, että juuri näiden päällimmäisenä huolena on
töiden riittävyys. Oikeushan asian päättää, sosiaalityöntekijät tapaavat
puolustautua. Totta, vasta oikeuden päätös on lainvoimainen, vain
siitä voi valittaa ylöspäin. Sosiaalityöntekijöiden selvityksestä ei voi
valittaa mihinkään, kannella voi vapaasti. Oikeus tekee päätöksensä
kuitenkin sosiaalisen selvityksen pohjalta. Jättämällä puolinaisia
ratkaisuesityksiä oikeusistuimille sosiaalivirastot varmistavat
oikeudenkäyntien jatkumisen, loukattu osapuoli hakee oikeutta
uudestaan. Tai toisinaan voittanut osapuoli, yleensä äiti, rasittaa
oikeutta uudestaan täydentääkseen voittoaan: isältä lapsen huoltajuus
pois, lapsen ja isän tapaamiset pois myös, isän maksama elatusapu
taivaisiin! Äiti pääsee tavoitteeseensa ajan kanssa. On koettu.
Esimerkki tosielämästä vuosien takaa. Olin kommentaattorina eräässä
oululaisessa tapauksessa syksyllä 2000. Äiti oli ilmoittanut paperilapulla
isälle noin vain, että lapset eivät enää tule isälle. Äiti ei edes
viitsinyt selittää miksi eivät. Tavallisesti äiti terhakoituu syyttämään
isää insestistä, juoppoudesta, väkivaltaisuudesta, kyvyttömyydestä olla
huolehtiva vanhempi lapsille. Isä käynnisti tapaamisten täytäntöönpanon
valitun sovittelijan johdolla. Isä ja äiti tapasivat yhden vuoden
aikana 18 kertaa kaksi tuntia kerrallaan teeskennellyllä sovintotarkoituksella.
Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, äiti ja sosiaalityöntekijöistä
valittu sovittelija olivat vain pelanneet aikaa. Sovittelija
lopetteli työtään ja haastatteli kaksoispoikia raporttiaan varten utsien
heidän halukkuuttaan tavata isäänsä. Äidin läsnä kuullut pojat eivät
halunneet tavata isäänsä, jota he eivät tietenkään olleet nähneet
kuluneen yli vuoden aikana. Tämä kirjautui raporttiin, täytäntöönpano
sai raueta sitä myöten isän lakimiehen neuvosta. Ottaessaan yhteyttä
minuun isä ei ollut tavannut lapsiaan neljään vuoteen episodin jälkeen.
Sanoin isälle, että normaalijärkinen tajuaa kyllä kolmen, neljän
sovittelukerran riittävän, jos sovinto on syntyäkseen ylipäätään.
Enempi on ajanhaaskuuta. Sovittelija virkamiehenä olisi voinut
selvittää saman isälle, mutta hän ei tehnyt sitä. Itsensä työllistäminen
79

oli tärkeämpää. Isä olisi saanut tilaisuuden aprikoida, kannattaako
turhia kokoontumisia jatkaa. Äidin ja sosiaalityöntekijöiden edut
yhtyivät kuten tavallista näissä kysymyksissä, vaikkakin motiivit
olivat erilaiset. Äidin motiivi oli pelata aikaa voidakseen rauhassa
vieroittaa lapset isästään. Hyvin työllistäviä, kohtuullisesti palkattuja
ovatkin juuri nuo täytäntöönpanojutut pitkällisine neuvotteluineen,
kotikäynteineen. Tulos tässäkin oli lasten jääminen vaille isää lopulta,
isän ja lasten tapaamattomuus.
Eräät lakitoimistot ovat erikoistuneet perheriitoihin, jotkut hoitavat
niitä vain, jos asiakkaalla on oikeusturvavakuutus kattamassa
oikeudenkäyntikuluja yleensä 8 400 euroon saakka. Lakimiesten etu
näyttää sekin olevan vuosiksi pitkittyvä oikeusprosessi, jossa juttua
kannattaa hoitaa juuri sen verran huonosti, että se puolinaisesti
ajettuna palautuu parsittavaksi oikeusistuimiin kerta toisensa jälkeen.
Tutkija Marjukka Litmala piti luentoa Elatusvelvollisten liiton
tilaisuudessa ravintola Kaisaniemessä keväällä 2002, muistaakseni.
Yli puolet vuosi-ikäluokasta eli 33 500 lasta tulee tavalla tai toisella
viranomaiskäsittelyjen piiriin vanhempiensa eroselvittelyissä, Litmala
kertoi. Erojen kansantaloudellinen merkitys on suuri, suurimpia
hyötyjiä ovat sosiaalivirastot, jotka jaksavat huutaa lisää
veromäärärahoja käyttöönsä, tuloksettoman ja jopa lainvastaisen
työnsä rahoittamiseksi. Voi veronmaksajaparkaa, voi julkista taloutta!
Kootut loppusanani
Isäaktiivin toimeni alkoi syksyllä 2000 otettuani vastaan erään
oululaisen isän avustustehtävän sikäläisessä käräjäoikeudessa. Olen
ollut mukana sadoissa jutuissa tuon jälkeen. Siksi tiedän, että
vanhemmuuteni tuhoaminen ei ole mikään harvinaisuus, se on yksi
kymmenistä tuhansista samanlaisista menetystarinoista. Eräs isä
jostain Suomen kaakosta otti yhteyttä kerran ja pyysi oikeudellisia
täsmäneuvoja taistelussaan vanhemmuutensa puolesta. Hän sai
pyytämänsä sähköpostitse. Sain kohta perään palautteen, josta muistan
erään kohdan ikuisesti. Isä kiitti ja lisäsi, että ”toimintasi aikana olet
80

auttanut ja autat tuhansia lapsia ja isiä.” Se oli ehkä paras kiitos, jonka
olen koskaan saanut keneltäkään.
Virkamiesten ja päättäjien sokeus nähdä isän ja lapsen
oikeudettomuus toisiinsa on havainnollistettavissa ilmiöllä
oikeustieteen tohtori Kirsti Kurki-Suonio. Hänestä tuli tohtori
monisatasivuisellaan väitöksellään lapsen oikeusasemasta joko
vuoden 2000 tai 2001 aikana, muistelen. Häntä alettiinkin pitää alan
spesialistina tuolloin, hän esiintyi asiantuntijana mediassa, luennoi
guruna eri tilaisuuksissa. Eräs oli lakimiespäivät Hämeenlinnan
Aulangolla 8.1.2000, kuulemassa oli myös lapsuuden kaverini Heikki
Kukkonen, asianajaja Oulusta. Kurki-Suonio jätti luentomuistionsa
osallistujille, Heikki toimitti omastaan kopion minulle. En moiti
helppolukuista esitystä sinänsä, mutta eräs väite oli kammottavan
väärä ja siksi vakava oire päättäjiemme vieraantuneisuudesta
tosielämästä. Tohtori Kurki-Suonio esitti näet, että ”Suomessa lapsen
ja tapaavan vanhemman oikeus toisiinsa on valtiovallan erityisessä
suojeluksessa!” Vakuudeksi hän lateli asiasta lausuvia kansallisia
lakeja, asetuksia sekä kansainvälisiä sopimuksia. Kurki-Suonio on
tyypillinen suomalainen virkabyrokraatti, joka luulee, että kun on
olemassa lakeja, ne olemassaolollaan sinänsä takaavat kansalaisen
oikeusturvan. Mieleen ei vain putkahda, että entäpä jos lakeja ei
noudatetakaan Entä jos virkamahti itse rikkoo lakeja vastaan
härskeimmin Lähetin kysymykseni tästä tohtorille itselleen
sähköpostina, vastaus tuli epämääräisenä viittauksena joihinkin
väitöskirjansa sivuihin. Oikeustieteen lisensiaatti Anja Hannuniemi
osasi kertoa minulle ihmettelevälle, että Kurki-Suonio ei ole koskaan
ollut käytännön asianajotyössä, vain tutkijana yliopistossa. Kurki-
Suonio sijoittui sittemmin oikeusasiamiehen virastoon kanteluasiain
esittelijäksi, joka virka lienee hänelle sopiva. Siinähän hän voi jatkaa
suomalaisen valtakulttuurin perinnettä kääntää nurin oikeutta hakevien
kansalaisten kanteet virkamiehistä. Vanhempien ero koskee noin
33000 lasta vuosittain maassamme. Kolmesta erolapsesta yksi
menettää isänsä kokonaan, toinen onnistuu tapaamaan isäänsä
muutaman kerran vuodessa, kolmas voi tavata isäänsä vapaasti,
tilastot kertovat. Jos etummaisimpiin kuuluva perheoikeuden
asiantuntija Kurki-Suonio ei tiedä tätä, hän on hyvin etäällä eron
todellisuudesta tuhansille lapsille ja näiden isille. Onkin täten
81

käsitettävä, että maassamme ei lie yhtäkään osaavaa virastoa tai
virkamiestä, joka voisi edes teoriassa suoriutua lapsen ja tämän isän
yhteyden turvaamisesta. Kirjoitettu laki ja lainkäyttö eivät voi
kohdata.
Julkista keskustelua kuohuttaa parasta aikaa lapsikaappausdraama
Outi Koski vastaan John Rogers. Äiti piilotti kaksi poikaansa
määräämättömäksi ajaksi eteenpäin ensin marssittuaan julkisuuteen
väitteillään isän väkivaltaisuudesta. Äiti sai heti osakseen puolen
kansan tuen. Itsestään selvänä pidetään, että isä on väkivaltainen, kun
kerran äiti sanoo niin. Jos äiti syyttää isää insestistä, tähänkin uskotaan
enempää kyselemättä. Olen valittajana omassani ja asiamiehenä
kolmessa valitusasiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.
Tarkat silmäni ovat erottaneet kolme erillistä valitusaihetta tässä
Kosken ja Rogersin tapauksessa. Isä Rogers voisi jo nyt valittaa
Suomen valtiosta ihmisoikeustuomioistuimeen perhe-elämänsä
loukkaamisesta. Ensiksi, Suomi ei ole kyennyt turvaamaan isän ja
poikien keskinäistä oikeutta perhe-elämään ja yksityisyyteen yli
vuoden ajalla. Toiseksi, Suomi ei ole kyennyt käsittelemään poikien
palautuskysymystä riittävän joutuisasti, kuten kansainvälisissä
sopimuksissa edellytetään. Oikeudellisesti epäselvä tilanne kuluttaa
kaikkia, lapset kärsivät eniten. Kolmanneksi, ihmisoikeussopimus
edellyttää annetun tuomion täytäntöönpanoa, mikä ei näytä onnistuvan
tällä menolla. Mikään havaitsemani ilmiö ei ole uutta minulle, näin
juuri toimitaan meillä. Omaa kokemusta on kyllin. Verovaroja syövä
oikeuslaitos jauhaa raskaasti yhtä lapsen huolto- ja tapaamisasiaa
vuosia vain sillä tuloksella, että lapset ja isä menettävät toisensa.
Prosessin hitaus takaa menetyksen. Muuan Seija-Anneli Mansnerus
oli oikeassa kirjoittaessaan äskettäin, että meillä ei ole yhtäkään
osaavaa viranomaista lasten asioita ratkaisemaan. Oikeuslaitoksemme
ei ole ammatillisesti kykenevä tuohon tehtävään.
Sosiaalivirastojemme räikeä äitimyönteisyys on jo notorista, se ei
ansaitse kommentointiani enemmälti. Isä Rogersin asemassa veisin
käräjäoikeuteen kaikki perättömät väitteet väkivaltaisuudestani.
Syytteeseen joutaisivat sekä media että eri yksityishenkilöt. Mitä
tahansa äidin väitettä voidaan näyttämättömänäkin käyttää isää
vastaan, sillä olettamus eronneen isän syyllisyydestä on vahva meillä.
Tässä vahvan äitimyytin maassa äidin suosimisen hurmiossa tulisi
82

muistaa jokaisen oikeus syyttömyysoletukseen: epäilty on syyllinen
vasta, kun hänen syyllisyytensä on pätevästi näytetty.
Tapaus on oireellinen juuri siinäkin, että Espoon käräjäoikeus ja
Helsingin hovioikeus läksivät heti soveltamaan kansallisia säädöksiä
lasten huollosta, tapaamisesta ja lasten kuulemisesta sen sijaan, että
olisivat tunnistaneet oikeusongelman toisin ja soveltaneet
kansainvälistä lapsikaappauksesta lausuvaa Haagin sopimusta.
Sopimus edellyttää lasten palautusta lähtömaahan muutamassa
viikossa kaappauksesta. Vasta Korkein oikeus osasi käyttää Haagin
sopimusta, mutta seuraus alempien istuinten virheestä oli
amerikkalaispoikien palautuksen viivästyminen yli vuodella. Tästä
nähdään, että oikeuslaitos ei ole vieläkään sitoutunut noudattamaan
kansainvälisiä sopimuksia eli ei ilmeisesti ymmärrä näiden säädösten
merkitystä. Turhaan ei Suomea ole sanottu nuoreksi
ihmisoikeusvaltioksi.
Sosiaalivirastoissa on tullut muotiin osoittaa nimenomaan isän ja
lasten tapaamiset paikkakunnan turvakotiin, vain koska isän ja äidin
keskusteluyhteys on poikki. Tässä on salakavala ansa: kerran aletut
turvakotitapailut ensiksikin leimaavat isän kelvottomaksi, lapselle
vaaralliseksi. Toiseksi, turvakotitapailuja ei enää saada samasta syystä
siirrettyä isän kotiympäristöön. Useimpien isien ratkaisu on jättää
käynnit turvakodissa sikseen. Kuvitella saa, mitä olisi tapahtunut
lapseni äidin ja lapseni tapaamisille, jos lapseni olisikin asunut
luonani. Olisiko silloin äiti saanut tavata lastaan vain turvakodissa
meidän vanhempien riitaisuuden perusteella Tuskinpa vain. Olen
vakaasti sitä mieltä, että jos isän seura ei ole hyväksi lapselle, mitään
turvakodissakaan järjestettyjä tapailuja ei tarvitse olla ollenkaan.
Näiden tapailujen tarkoitus näyttääkin olevan hienovaraisesti
vahingoittaa isän oikeutta perhe-elämään, millä menettelyllä onkin
vankat perinteet viranomaistoiminnassamme. Jos isä ei osoita
kiinnostusta vierailla turvakodissa lastaan tapaamassa, kaikenlaiset
tilastonikkarit sekä yksinhuoltajaäidit saavat taas aiheen marmattaa,
että kun nuo isät eivät välitä lapsistaan! Tätähän kuulee naisten suusta
toisinaan. Samojen naisten, jotka itse ovat syyllistyneet lasten
vieroittamiseen isistään.
Kävin seurakunnan tilaisuudessa syömässä 30.9.2004. Pysähdyin
paluumatkallani puistikon penkille syömään tilaisuudessa ylijääneitä
83

pullia. Ja niin lapseni tulla tepsutteli kohden minua matkallaan
koulusta kotiin. Kun hän oli kohdallani, huikkasin hänen nimeään
kuuluvasti. Lapsi ei pysähtynyt, ei katsonutkaan minuun. Hän kuuli
varmasti ääneni. Lievä tuskan tunne ailahti sisimmässäni ohi
menevästi. Siinä kaikki. Olen kadottanut lapseni, menettänyt
vanhemmuuteni. Vahinko on tosiasia, joka ei korjaantune.
Kannellessani vuonna 2000 oikeuskanslerille Vaasan sosiaaliviraston
esityksestä käräjäoikeudelle ja oikeuden päätöksestä kaventaa lapseni
tapaamisia kolmeen vuodessa ja puoleentoista tuntiin per kerta
kirjoitin loppuun puhuttelevan kappaleen valtiovallan ja itseni
oikeussuhteesta. Lopetan tarinani tuohon kappaleeseen mukailtuna
alla.
Syksyn 1999 päätös ja sitä jo vuodet edeltänyt viranomaistyöskentely
sai minut ymmärtämään, etten elä oikeusvaltiossa. Elän nyt omien
vaihtelevien normistojeni mukaan ja noudatan virallisia silloin kun
huvittaa. Olen muodollisesti sanoutunut irti sotilasvalastani ja repinyt
sotilaspassini, lähettänyt silpun Vaasan käräjäoikeuden kansliaan.
Tämä ei ole enää minun maani. Olen kieltäytynyt jo kahdesta kutsusta
vapaaehtoiseen kertausharjoitukseen. En puolusta tätä maata, sillä
silloin saattaisin antaa uhrini myös sen virkatyrannialle. Suomen
esivalta ei ole uhrini arvoinen. Maassa ei ole enää yhtään
tuomioistuinta tai muutakaan esivaltaa, jolla olisi eettistä oikeutta
ojentaa minua millään tavoin. Symbolisesti minä en ole velkaa mitään
tälle maalle, mutta Suomi on minulle ikuisesti velkaa niin paljon, että
ei kykene koskaan saamisiani palauttamaan. Suomi voi korkeintaan
lyhentää velkaansa tunnustamalla rakenteelliset virheensä ( en ole
ainoa lapsensa menettänyt isä ) ja järjestämällä nopeasti ihmisarvoiset
olot lapseni tapaamiselle. Mutta koskaan mikään ei korjaa sisältä rikki
revennyttä ihmistä, ei lievitä mielen kärsimyksiä. Suhde lapseeni on
nyt niin vaurioitunut, että vahinko jää pysyväksi.
Pertti Ruha Syksyllä 2004 Hyvinkäällä
84

Henkilöhakemisto
A
Aarnio Pasi.............................59
Aarnio-Horila Mervi...............32
Arajärvi Terttu............22, 23, 74
Arola Kirsti.............................38
B
Beijar Marita.....................39, 53
Biaudet Eva............................52
Björninen Eva.............29, 38, 40
Böling Tiina............................62
D
Djungner Mikael.....................52
E
Eklund Johan..........................60
Enberg Sture...........................74
F
Frantsi Carita..........................38
H
Hallenberg Sirkku...................59
Hannuniemi Anja...................81
Heiliö Pia-Liisa....52, 53, 56, 57,
90
Heimonen Anna......................51
Helminen Klaus................57, 90
Hiden Kati..............................60
Honka Petri.............................38
86
Hulkki Seppo.29, 38, 54, 58, 74,
90
Hänninen Osmo......................55
Hänninen Risto.......................61
K
Kainulainen Tapio..................63
Kaivosoja Matti..........48, 49, 74
Kangasmaa Jouko.......48, 49, 89
Karila Risto.............................38
Karpo Hannu..........................69
Katara Harri............................61
Kekäläinen Marja...................60
Ketola Hilpi............................38
Kiukkonen Marjo 24, 30, 37, 42,
70, 89
Korhonen Ahti.....14, 16, 20, 21,
22, 23, 24, 25, 26, 27, 32,
65, 69, 72, 76, 77, 89
Korhonen Raimo..............24, 29
Korkalainen Leena.....44, 50, 51
Koski Helena..........................66
Koski Outi..............................82
Koskinen Johannes.................52
Krogerus Mikael.....................61
Kukkonen Heikki.............69, 81
Kurki-Suonio Kirsti................81
Kurkinen Esko........................41
Kuusisto Ulla..........................50
L
Laaka Jussi.......................51, 69
Lehtimaja Lauri......................61
Lehtonen Kati.............40, 41, 48

Liljenfeld Raija.......................60
Lindholm Hannele..................61
Litmala Marjukka.............67, 80
Loukusa Pirkko.......................60
Lötjönen Timo........................61
M
Mansnerus Seija-Anneli.........82
Marander Nils-Åke.................50
Mäkynen Ari...........................50
N
Nuutinen Pekka................52, 53
P
Pasanen Jukka...................49, 89
Paunio Riitta-Leena....25, 27, 57
Pitkänen Pertti........................38
R
Rantanen Jouko...30, 31, 35, 37,
76, 77
Raulos Kari.............................59
Risberg Seija...........................45
Risku Raimo...........................60
Rogers John............................82
Rudanko Jorma.......................55
Ruha Antti..............................70
Ruha Eero...................52, 59, 70
Ruha Pirjo.........................18, 59
Ruha Reijo..............................18
Räkköläinen Leila.......25, 35, 46
Räsänen Eila...........................58
S
Sarvilinna-Heimonen Eeva-
Liisa...............................61
87
Siirilä Heikki....................39, 53
Soininvaara Osmo..................52
Soljanne Merja....32, 33, 34, 35,
46
Stoor Håkan............................57
Strömsten Raija................29, 38
Sundqvist Hilkka........38, 59, 71
Suomela Anu........51, 52, 61, 67
T
Taipale Erkki Juhani...............60
Tasa Kyösti.................22, 24, 27
Träskman Fredrik...................67
Tuuteri Raija..23, 24, 32, 33, 34,
46, 76
V
Varila Olli.........................54, 55
Varilo Esko....30, 31, 32, 33, 40,
41, 42, 48, 49, 74, 89
Viinamäki Jaana...............53, 90
Viitanen Pauli.........................61
Virtanen Ilkka.........................41

Julkiset oikeusasiakirjat
Ensimmäisessä hakemusjutussa 95/1032 Riihimäen käräjäoikeuden
päätös 1.11.1995.
Toisessa hakemusjutussa 97/1164 Riihimäen käräjäoikeudessa päätös
4.2.1998, Kouvolan hovioikeuden päätös asiassa S 98/97 päivänä
17.6.1998.
Kolmannessa hakemusjutussa 99/53 Vaasan käräjäoikeudessa päätös
25.10.1999, Vaasan hovioikeuden päätös asiassa S 99/1132 päivänä
29.11.2000, Korkeimman oikeuden päätös asiassa S 2001/159 päivänä
5.6.2001.
Neljännessä hakemusjutussa H 01/2079 Vaasan käräjäoikeudessa
päätös 16.11.2001, Vaasan hovioikeuden päätös asiassa S 01/1564
päivänä 16.5.2002, Korkeimman oikeuden päätös asiassa S 2002/589
päivänä 19.9.2002.
Viidennessä hakemusjutussa S 02/30499 Helsingin käräjäoikeudessa
päätös 17.1.2003, Helsingin hovioikeuden päätös asiassa S 03/579
päivänä 21.8.2003, Korkeimman oikeuden päätös asiassa S 2002/854
päivänä 12.12.2003.
Kuudennessa hakemusjutussa 03/2593 Hyvinkään käräjäoikeudessa
päätös 26.3.2004, Helsingin hovioikeus ei ole päättänyt valitusasiaa
vielä.
Muita oikeudellisia asiakirjoja
Riihimäen perusturvalautakunnan päätös 25.3.1997, sivut 35-36:
lastenvalvoja Ahti Korhosen esteellisyys myönnettiin.
88

Eduskunnan oikeusasiamiehen päätös 23.5.1997 kanteluasiassa Pertti
Ruha v. Ahti Korhonen diaarinumero 2192/4/95: muistutus neuvonantovelvollisuuden
laiminlyönnistä.
Etelä-Suomen lääninhallituksen päätös 14.9.1998 kanteluasiassa Pertti
Ruha v. Esko Varilo diaarinumero STU1155A 03635 906 97 170:
muistutus lääkärille lausunnostaan.
Suomen Asianajajaliiton päätös 11.12.1998 kanteluasiassa Pertti Ruha
v. AA Marjo Kiukkonen asianumerolla 20298: ei seuraamusta Varilon
lausunnon käytöstä oikeusmenettelyissä.
Riihimäen rikospoliisin esitutkinnan tulos rikosasiassa Pertti Ruha v.
Ahti Korhonen: ei rikosta. Asiakirja ei ole säilynyt tarpeettomana,
yhdentekevänä.
Länsi-Suomen lääninhallituksen päätös 13.1.1999 kanteluasiassa
Pertti Ruha v. Vaasan perheneuvola ja sosiaalivirasto diaarinumerolla
09293 906 98 170: ei seuraamusta, äidin kuuleminen yksin on maan
tapa .
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen keväällä 1999 antama arvio
Esko Varilon toiminnasta, annettu poliisitutkintaa varten rikosasiassa
Pertti Ruha v. Esko Varilo: Varilon menettely moitittavaa. Asiakirja ei
ole säilynyt tarpeettomana, yhdentekevänä.
Riihimäen rikospoliisin esitutkinnan tulos rikosasiassa Pertti Ruha v.
Esko Varilo, päätös syyskuussa 1999: ei rikosta. Asiakirja ei ole,
päätöksestä ilmoitettiin suullisesti.
Vaasan poliisin päätös 20.10.1999 asiassa R/5317/98 Ruha v. Vaasan
sosiaalivirasto: sosiaalityöntekijät eivät olleet rikkoneet
virkavelvollisuuttaan kuullessaan vain äitiä lapsen tapaamisasian
selvitystöissä.
Apulaisoikeuskanslerin Jukka Pasasen päätös 16.1.2001 kanteluasiassa
Pertti Ruha v. ylikomisario Jouko Kangasmaa, diaarinumero
20/1/00: muistutus vitkastelusta esitutkinnassa.
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätös 26.1.2001 kanteluasiassa
Pertti Ruha v. Vaasan perheneuvola ja sosiaalivirasto,
diaarinumero 1109/49/500/00: moitteet tehdyn selvitystyön yksipuolisuudesta
vain äidin kuulemisessa.
Länsi-Suomen lääninhallituksen päätös 9.3.2001 kanteluasiassa Pertti
Ruha v. sosiaalityöntekijä Jaana Viinamäki, diaarinumero LSLH –
2000-11598/Si-52: ei muistutusta, valvoja saa harkintansa mukaan
89

komennella lasta tapaavaa isää, kieltää isältä äidille epämieluisat
puheenaiheet.
Apulaisoikeuskanslerin Klaus Helmisen päätös 20.7.2001 kanteluasiassa
Pertti Ruha v. Vaasan perheneuvola ja sosiaalivirasto, diaarinumero
828/1/00: ei aihetta toimenpiteisiin, TEO oli jo moittinut
vastaajapuolta; vika oli vain omani siinä, että en ollut pärjännyt
paremmin oikeudessa!
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätös 22.4.2002 kanteluasiassa
Pertti Ruha v. Seppo Hulkki, diaarinumero 895/48/300/01: ei
seuraamusta, lääkärin tutkimustapa oikea, lääkärin antama suositus
lopettaa isän tapaamiset lienee lapsen edun mukainen.
Eduskunnan oikeusasiamiehen päätös 26.9.2003 kanteluasiassa Pertti
Ruha v. Pia-Liisa Heiliö, diaarinumero 1398/4/01: ei aihetta
moitteisiin, neuvo vastaajalle toimia kirjallisesti suullisuuden sijasta.
Kirjoittamani ihmisoikeusvalitukset
Sukuvalitus Ruha ja muut vastaan Suomi 71823/01, vireille
yksilövalituksena 10.7.2001, sukuvalituksena syksyllä 2001.
Yksilövalitus Timo M. vastaan Suomi 26905/02, vireille heinäkuussa
2002.
Yksilövalitus Kari A. vastaan Suomi 18186/04, vireille toukokuussa
2004.
Yksilövalitus Jukka H. vastaan Suomi 26152/04, vireille heinäkuussa
2004.
90