Lataa Arkistot, yhteiskunnan toimiva muisti -oppikirja - Arkistolaitos

3. ARKISTOT, LAINSÄÄDÄNTÖ JA
KANSAINVÄLISTYVÄT NORMIT
3.1 Arkistotoimen ja arkistojen juridisen sääntelyn periaatteet
Arkistot liittyvät kiinteästi hallintoon, kansalaisten oikeusturvaan ja demokratian toteutumiseen
(viranomaisten toiminnan valvonta, vapaa mielipiteenmuodostus), minkä vuoksi niiden muodostumista,
säilyttämistä ja käyttöä ohjaa lainsäädäntö. Erityisesti tämä koskee viranomaisarkistoja,
mutta tietyiltä osin myös yksityisiä arkistoja. Varsinainen arkistolainsäädäntö on kansainvälisesti
suhteellisen nuori ilmiö, mutta erilaiset alemman asteiset normit ovat säädelleet arkistokenttää eri
maissa jo kauan.
Tyypillistä arkistotoimen ja arkistojen juridiselle sääntelylle on se, että yhden peruslain (arkistolain)
ohella siihen vaikuttaa muitakin lakeja, erityisesti julkisuus- ja tietosuojalainsäädäntö. Tämän
lisäksi myös hallinnonalakohtaiset erityislait on välttämätöntä ottaa huomioon. Juridisen sääntelyn
monitahoisuus on eräs tekijä, joka erottaa arkistotoimen muista informaatioaloista omaksi professiokseen.
3.1.1 Arkistolainsäädäntö
Kolme arkistolakia
Suomessa on ollut, nykyinen laki mukaan luettuna, yhteensä kolme arkistolakia. Ensimmäinen
säädettiin vuonna 1939, mikä on kansainvälisesti tarkasteltuna varsin varhainen ajankohta. Vuoden
1939 laki (18/1939) osoittautui hyvin laadituksi, se oli voimassa yli 40 vuotta. Ensimmäisen
arkistolain perustavoitteena oli arkistoaineiston säilymisen turvaaminen, järjestäminen ja luettelointi.
Tutkimuksellisesti arvokas aineisto pyrittiin turvaamaan säätämällä, ettei viranomainen ilman
Valtionarkiston lupaa saanut hävittää asiakirjojaan. Valtionarkistolle ja maakunta-arkistoille
annettiin myös oikeus tehdä tarkastuksia viranomaisten arkistoissa.
Hyvinvointiyhteiskunnan luominen toisen maailmansodan jälkeen, siihen liittynyt hallinnon paisuminen
sekä asiakirjamäärien kasvu ja monipuolistuminen (mm. atk) asettivat arkistotoimelle
uusia haasteita, joihin vastaaminen edellytti arkistolain uusimista. Laki säädettiin vuonna 1981
(184/1981), ja se tuli voimaan kahta vuotta myöhemmin. Lakia täydensi yksityiskohtainen arkistoasetus
(1012/1982). Lainsäädännöllä tähdättiin viranomaisten arkistotoimen suunnitelmalliseen
ja ohjattuun hoitoon sekä arkistojen kasvun rajoittamiseen. 1980-luvulla tapahtui asiakirjahallinnollisen
ajattelun läpimurto Suomessa.
1980-luvun lopusta lähtien Suomessa on pyritty keventämään hallintoa ja purkamaan normiohjausta.
Tässä hengessä säädettiin kolmas arkistolaki vuonna 1994 (831/1994). Se on kirjoitettu pelkistetymmin
ja tiiviimmin kuin edeltäjänsä. Laajojen norminantovaltuuksien asemesta arkistolaitos
pyrkii vaikuttamaan viranomaisiin ensi sijassa informaatio-ohjauksen ja koulutuksen avulla. Laissa
on pyritty entistä selkeämmin ottamaan huomioon tietotekniikan vaikutukset arkistotoimeen.
Lakiin ei liity tarkentavaa asetusta. Tiiviin lakitekstin ohella kannattaa tutustua lain yksityiskohtaisiin
perusteluihin, jotka konkretisoivat sen tavoitteita (HE 187 - 1993 vp).
25