Lataa Arkistot, yhteiskunnan toimiva muisti -oppikirja - Arkistolaitos

Hollantilaiset eivät perustelleet provenienssiperiaatetta käytännöllisillä näkökohdilla, vaan he näkivät
periaatteen nousevan suoraan arkistojen olemuksesta. Hollantilaisten mukaan arkisto oli
orgaaninen kokonaisuus, jolla oli oma persoonallisuus. Arkistonhoitajan tuli kunnioittaa kunkin
arkiston erityislaatua. Arkistojen sekoittaminen ei tullut kysymykseen, ja alkuperäinen järjestys tuli
säilyttää aina, kun se vain oli mahdollista. Elämä ja historiallinen kehitys olivat muovanneet arkiston
järjestyksen, eikä arkistonhoitaja saanut puuttua siihen muuta kuin poikkeustapauksissa (esim.
arkistoinnissa tapahtuneiden virheiden korjaamiseksi). Arkistonhoitaja otti vastuulleen jo muodostuneen
arkiston. Arkistonmuodostuksen ohjaaminen ei hollantilaisten mielestä kuulunut arkistonhoitajan
tehtäviin.
Hollantilaisten erityisenä ansiona on pidetty sitä, että he tekivät selvän teoreettisen eron arkistofondin
(yksittäisen arkistokokonaisuuden) ja arkistoinstituution ja siellä olevan kollektiivisen kokonaisuuden
(useiden arkistojen) välillä. Peter Horsmanin mukaan nämä käsitteet olivat aikaisemmin
kietoutuneet sekavasti toisiinsa.
Arkistonhoitajien ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, joka pidettiin Brysselissä vuonna
1910, hyväksyi yksimielisesti hollantilaisten käsikirjassa esitetyt näkemykset arkistojen järjestämisen
ja luetteloinnin periaatteiksi. Yhdysvaltoja voi provenienssiperiaatteen omaksumisessa pitää
tietyllä tavoin erityistapauksena. Yhdysvaltain Kansallisarkistossa, joka perustettiin vuonna 1934,
periaate (sen molemmat aspektit) omaksuttiin arkistotyön pohjaksi, mutta arkistokentän monilla
muilla sektoreilla ns. historical manuscripts -perinne jatkui 1960-luvulle asti. Kysymys oli ennen
muuta yksityishenkilöiden, yritysten ja järjestöjen arkistoista. Toisin kuin public archives
-perinteessä näiden arkistojen järjestämiseen ja luettelointiin sovellettiin käytäntöjä, jotka olivat
peräisin kirjastojen noudattamista menetelmistä.
Provenienssiperiaatteen muotoilu ja sen vakiintuminen käytännön toimintaohjeeksi oli pitkä prosessi,
jonka alku sijoittuu 1700-luvun lopulle ja päätepiste 1900-luvun alkuun. Päätepisteestä puhuminen
on sikäli harhaanjohtavaa, että provenienssiperiaatteen merkityksestä ja luonteesta on
keskusteltu vilkkaasti myöhemminkin, erityisesti 1980-luvulta lähtien. Periaate on kuitenkin osoittautunut
joustavaksi eikä sen asema ole vakavasti uhattuna.
Provenienssiperiaate Suomessa ja Ruotsissa
Suomessa provenienssiperiaate sai normatiivisen ilmauksensa vasta Valtionarkiston 1940-luvulla
antamissa arkistonhoito-ohjeissa. Ne olivat kuitenkin pitkän kehityksen tulosta. Eljas Orrmanin
tutkimusten mukaan provenienssiperiaatteen soveltaminen alkoi Valtionarkistossa asteittain 1900-
luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Se tuli vallitsevaksi järjestämisperiaatteeksi
noin vuoteen 1920 mennessä, jolloin viimeistään myös termit ”provenienssi” ja ”provenienssiperiaate”
olivat tuttuja arkistolaitoksessa. Provenienssiperiaatteeseen liittyvää alkuperäisen järjestyksen
periaatetta ei sen sijaan noudatettu yhtä tiukasti.
Ruotsissa provenienssiperiaate sai virallisen hyväksynnän jo vuonna 1903 valtionarkistonhoitaja
Emil Hildebrandin laatimassa artikkelissa. Samana vuonna annetut Valtionarkiston ohjeet arkistojen
järjestämisestä perustuivat provenienssiperiaatteeseen. Tätä ennen Ruotsin valtionarkistossa
oli koko 1800-luvun laajassa mitassa hajotettu arkistokokonaisuuksia ja muodostettu niistä aiheenmukaisia
kokonaisuuksia.
Erityisesti Pohjoismaisessa mutta myös muualla on pohdittu primaarisen ja sekundaarisen provenienssin
(mukaan lukien alkuperäisen järjestyksen periaate) suhdetta. Primaarinen provenienssi
viittaa synty-yhteyteen ja järjestykseen, joka asiakirjoilla on alun perin ollut. Sekundaarisesta provenienssista
on kysymys silloin, kun aineisto on syystä tai toisesta (esim. toimintatapojen muuttuessa)
järjestetty kokonaan tai osittain uudelleen tai kun aineisto on siirtynyt kokonaan toiselle ar-
223