4/04 - Palladium Kirjat

Maailman ja minän kohtaamista 

Jussi Rusko 

Simo Penttilän luoma fiktiivinen seikkailijahahmo 

kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä poisti 

aina pistoolistaan varmistimen kuullessaan sanan 

kulttuuri. Me kaikki muut – melkein kaikki, 

tai osa ainakin – olemme varmastikin sitä mieltä, 

että kulttuuri noin yleensä ja yksittäin on elämän 

olennainen osa. Siihen kytkeytyy monta 

monessa, eikä vähiten humaani inhimillisyys 

sekä suvaitsevuus. 

Taide on vain yksi, mutta ei suinkaan vähäisin 

osa, ihmisen kasvua ja ylipäätään ihmisenä 

olemista. Siksi kulttuurin ja taiteen edistäminen 

onkin oleellinen osa humanismin ydintä. Taidetta 

tarvitaan, jotta elämä sujuisi. Tietysti taidetta tehdään 

nyt ja vastedeskin monella tavalla, ja jokaisella 

suunnalla on maestronsa, keskinkertaisuutensa 

ja tumpuloijansa. Yhtä kaikki, taide manipuloi 

mielikuvitustamme ja kuvittelukykyämme 

sekä koko henkistä olemassaoloamme etsiessämme 

itseämme ja paikkaamme, jossa olisi aikanaan 

hyvä kuolla ja antaa tilaa tuleville. Tutkimuksien 

mukaan taide edistää myös terveyttä, ja sehän 

on kuin nenä päähän tässä terveyshysteriaa 

tihkuvassa aikakaudessa. 

Ilman kulttuurin viitekehystä on vaikeata hahmottaa 

maailmaa ja sen erilaisten yhteisöjen arvoja 

sekä niiden välittämää hiljaista tietoa. 

Taiteen tekijöiden työtä ei voi eikä saa padota 

tai rajoittaa jostakin ylhäältä ohjatuilla reunaehdoilla. 

Tekemisen edellytyksenä pitää olla 

ilmaisuvapaus, rajojen kokeilu, kyseenalaistamisen 

mahdollisuus, uuden ja erilaisuuden karttuminen, 

sattumien ja virheiden suvaitseminen, 

vaikka ei vanhassakaan automaattisesti mitään 

vikaa ole. Järkevää olisi myös huomata ja hyväksyä, 

ettei luovuuden synonyymi ole tulosvastuu, 

vaikka sitäkin meille nyt niin paljon tuputetaan. 

Ulkoapäin ohjattu taide nahistuu aina ei niin 

miltään maistuvaksi. Elmer Diktonius kirjoitti: 

“Jos taiteen tarkoitus on huumata, saada meidät 

unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi 

mutkattominta ja parasta taidetta.” 

Taiteessakin kaikki vaikuttaa kaikkeen ja silloin 

moni taiteilija joutuu tasapainoilemaan herkällä 

alueella. Taiteen ja taiteilijoidenkin vapaus 

on suhteellista. Tiukka riippumattomuus on harvojen 

herkkua. Vapautta tietysti rajoittaa raha. 

Elämisen ja tekemisen rahoitus on jostakin löydettävä. 

Taiteen alalla toimiville onkin tyypillistä 

usean päällekkäisen työn tekeminen. Turvatakseen 

toimeentulonsa on tehtävä monenlaisia 

pätkätöitä. Tuoreen tutkimuksen mukaan taiteilijoiden 

toimeentulo on huomattavasti jäänyt jälkeen 

muun väestön tulonkehityksestä. 

2 

Taiteen julkinen rahoitus on vähentynyt, yksityinen 

yritysraha lisääntynyt. Esimerkiksi runsaassa 

kymmenessä vuodessa ovat kirjastohankinnat 

supistuneet yli kolmanneksella,ja samoin 

on käynyt kirjastoapurahoille. Moni muukin asia 

takkuaa, näkökulmat kapenevat, koska taidemaailmassa 

päätöksentekovalta, taiteilijoiden arvottaminen, 

“lajia” määrittelevät erilaiset säännöt 

sekä ohjailevat mielipiteet ovat yhä enenevässä 

määrin liukuneet kaupallisille järjestäjille, 

kuraattoreille ym. Laadun kriteerit yksipuolistuvat 

niin, että mitäänsanomattomuuden mössökin 

nostetaan arvoon arvaamattomaan. 

Samaan aikaan kun julkista riippumatonta rahoitusta 

ajetaan alas, erilaiset taiteen massatapahtumat 

ja megapalkinnot lisääntyvät. Arveluttavaksi 

tällaisen kehityksen tekee se, että sponsorointi 

on yhä enenevässä määrin siirtynyt kilpeään 

kiillottaville yrityksille, jotka välillisesti ohjailevat 

yleistä taiteellista ilmapiiriä. Pahimmillaan 

tästä saattaa seurata (ja on jo seurannutkin), 

että enää ei ole nokon nuukaa millaista taidetta 

tehdään, vaan painopiste on siirtynyt siihen miten 

hanketta rahoitetaan, mikä taho sitä tekee ja 

kuka määrittelee millaiseksi taiteen ympärillä 

käytävä tiedottaminen, kirjoittelu, keskustelu 

sekä yleensä puffaaminen muotoutuu. Tällöin 

keskinkertainen ja huonokin taide saa kohtuuttoman 

paljon hyvää suitsutusta. Hyvä veli – rakas 

sisko – päätöksenteossa ajaudutaan valitettavan 

usein sellaiseen tilanteeseen, jossa kiinnostavuuden 

yli kävellään sellaisilla taiteellisilla 

saappailla, jotka jostain kumman syystä mahtuvat 

kenen tahansa jalkaan. 

Tässä globalisoituneessa aikakaudessa yhteiskunnan 

eliitti mittaa kaiken rahalla eikä heidän 

ahneudellaan ole mitään rajaa, kohta taidekin on 

pelkkää liikevaihtoa. Jo nykyisin taiteen liepeillä 

puuhastelevat vauhtiveikot ja rouvat taitavat häikäilemättömän 

rahastuksen ja tietysti tienaavat 

sillä, mistä itse taiteentekijöiden suuri joukko saa 

vain rippeet. 

Juhani Pallasmaa kirjoittaa esseessään Maailma, 

taide ja minuus: “Maailmassa, jossa kaikki on 

muuttumassa samanarvoiseksi tai yhdentekeväksi, 

taiteen tulee ylläpitää merkityksen eroja, 

ja ennen kaikkea, kokemisen laadun kriteerejä.” 

Hän mainitsee, että kirjassaan Kuusi muistiota seuraavalle 

vuosituhannelle Italo Calvino näkee tässä 

juuri kirjallisuuden keskeisen tehtävän ja että 

sama velvoite voidaan osoittaa kaikille taiteenlajeille. 

“... Kirjallisuuden tehtävänä on toimia viestimenä 

niiden kesken, jotka ovat erilaisia erilaisuutensa 

vuoksi, ei tasoittaen vaan ylistäen eroavuutta 

kirjalliselle kielelle ominaisella tavalla.”

KIRJO 

Pääkirjoitus ... 2 

Juha Siro: Ei tervejärkisille ... 4 

Matti Luoma: Orientalismin valo ... 5 

Erkki Aura: Mytologisoituminen ... 9 

Tapani Rytöhonka: 

Katolisen kirkon uskon arjesta ... 12 

Runoja 

Rita Dahl: Et tuo edes ääntäsi ... 16 

Kristian Huuhtanen: Unen jälkeen ... 17 

Charles Simic: Runoja ... 18 - 19 

Arvostelut: 

Torsti Lehtinen: Eksistentialismi 

(Erkki Kiviniemi) ... 14 

Jyrki Vainonen: Mykkä Jumala 

(Jarmo Kettunen) ... 15 

Risto Ahti: Sudet ja lampaat 


Karin Fossum: Mustat sekunnit 


Kristiina Lähde: Bunsenliekki 

(Pia Hyttinen) ... 22 

Madeleine Hessérus: Paljain jaloin 

(Kati Ala-Ilomäki) ... 23 

Teemu Hirvilammi: Tiikeri joen rannalla 

(Jussi Rusko) ... 24 

Arto Melleri: Arpinen lemmen soturi 

(J. K. Ihalainen) ... 24 

Arto Lappi: Oravan portaat 


Santtu Puukka: Nuorallatanssia 


Bruno K. Öijer: Valitut runot 


Seppo Järvinen: Lintu korvassa 


Leevi Lehto: Ampauksia 


Salatun teknikot - Itäinen perinne 


Itärajanvartijat 1 - 2 

(Maria Loikkanen) ... 31 

Asko Sahlberg: Tammilehto 

(Jukka Mikkonen) ... 32 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa 


Jonathan Lethem: Yksinäisyyden linnake 


Bob Dylan: All along the watchtower ... 35 

Kirjo 4 / 2004 

Päätoimittaja Jussi Rusko 

Julkaisija: 

Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo 

Toimitussihteeri J. K. Ihalainen 

Graafinen avustaja: Max Ernst 

Painopaikka: Siuronkosken Paino 

Posti: PL 17, 37101 Nokia 

Sähkö: kirjo@nic.fi 

P u h e l i m e t 

050 - 592 4878 (Jussi Rusko) 

040 - 841 8362 (Pia Hyttinen) 

050 - 370 71 70 (J. K. Ihalainen) 

Tilaukset 4 nroa vuodessa 

15 euroa tilille 114630 - 1034880 

ISSN 1457 - 4985 

Seuraava numero helmikuussa 2005. 

Päätoimittaja Pia Hyttinen. 

Toimitukselle toimitettava materiaali 

on oltava perillä 10.2. mennessä. 

Irtonumeromyynti 

Akateemisissa kautta maan. 

Kansi: 

Robert Swain Gifford : Rok-linnun muna, 1874. 

Kohtaus Sinbad Purjehtijan seikkailuista, 

jossa Sinbad ja eräät kauppiaat löytävät tarunomaisen 

rok-linnun munan, jonka he keittävät ja syövät, minkä 

jälkeen poikasen vanhemmat pudottavat lohkareita 

heidän laivaansa ja upottavat sent. 

3

Ei tervejärkisille 

Juha Siro 

Kävin Helsingin kirjamessuilla. Esiinnyttyäni 

Poetry Peep Showssa ja juotuani viiniä takahuoneessa 

suunnistin Gummeruksen osastolle. Siellä 

minulle ”pakkomyytiin” kirja. Tiiliskiven paksuinen 

opus, jonka kannessa hehkui imelä ruusu. 

Nimi oli kultafolioitu koviin kansiin: Maailman 

kauneimmat ajatukset. 

Olet varmaan tutustunut tyylilajiin. Toisilta 

varastettuja ajatuksia, joissa elämän piikkilankaa 

koetetaan kääriä onnellisuuden pumpuliin. Olen 

varma, että ostokseni johtui viinin keventämästä 

olosta, ei kerrassaan viehättävästä esittelijästä 

tai kaupanpäälle saadusta muistikirjasta. 

Viikko sitten vein roskapussin ulos. Nostaessani 

jätelavan kannen, näin siistin kirjapinon, josta 

poimin päällimmäisen. Tuhatyksitoista sivua, 

kolmas, uusittu painos Ikuisia ajatuksia. Julkaistu 

1947, toimittanut Martti Haavio. Seisoin sateessa 

roskapussin kanssa ja luin alkulauseen ensimmäiset 

rivit: 

”Tämä teos tahtoo opastaa lukijansa suurten 

ajattelijain seuraan etsimään vastauksia elämän kysymyksiin. 

Siihen on poimittu unohduksista sattuvia 

lauselmia ja ajatusjaksoja, jotka saattavat ilahduttaa 

murheessa ja hyödyttää vaikeuksissa. Saarnaaja sanoo: 

Viisaitten sanat ovat kuin tutkaimet ja kootut 

lauseet kuin isketyt naulat.” 

Illalla selasin kirjoja rinnakkain. Millaista viisautta 

meille tarjottiin liki kuusikymmentä vuotta 

sitten – mitä tänään Saarnaajan sitaatti aloittaa 

myös messuilta ostamani kirjan: 

”Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotain on, 

josta sanotaan: Katso tämä on uutta, niin on sitä kuitenkin 

ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat 

olleet ennen meitä.” 

Kummankin kirjan tekstit on jaettu reilun sadan 

otsikon alle. Siinä missä vanhempi versio 

käsittelee isänmaata, Suomen kieltä, kansallistuntoa, 

puolustustahtoa, uskoa ja luottamusta 

Jumalaan, itsehillintää ja epäitsekkyyttä, uudempi 

painottuu ikuisuusaiheiden lisäksi rahaan, rakkauteen, 

rikkauteen, rohkeuteen ja ruokaan. 

Siinä missä vanha kirja tarjoaa meille opettavaisia 

muutaman sivun kertomuksia, uudemman 

valitut viisaudet ovat muutaman sanan tai rivin 

mittaisia. 

Antiikin ajattelijat saavat sijansa kummassakin. 

Cicero, Horatius, Hippokrates ja Euripides 

ovat lunastaneet kuolemattomuutensa. Seneca 

sanoo: ”Vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema 

ja elävän ihmisen hauta.” 

Ennen oltiin totisempia, huumoria ei juuri tarjottu 

edes viisauden mausteeksi. Nyt nokkelaa 

huumoria on enemmän – viisaus ei ole synkistelyn 

synonyymi. Charlotte Whitton sanoo: ”Mitä 

tahansa naiset tekevätkin, heidän on tehtävä se kaksin 

verroin paremmin kuin miehet, jotta heitä pidettäisiin 

edes puoliksi yhtä hyvinä. Onneksi se ei ole 

vaikeaa.” 

Ennen korostettiin enemmän kieltäymystä ja 

kohtuutta, kehotettiin luopumaan himosta, riettaudesta 

ja nautinnoista: ”Nautinnon pikarin pohjalla 

on katumuksen sakka”, sanoo J.O. Wallin. 

Uudempaan versioon on valittu Horatiuksen sitaatti: 

”Vedenjuojien kirjoittamat runot eivät voi olla 

puhuttelevia eivätkä kestä pitkään.” 

Kun vanhempi opus G. von Herderin sanoin 

summaa: ”Vanhuus on kaunis kruunu, joka löydetään 

ainoastaan kohtuullisuuden, oikeamielisyyden ja 

viisauden poluilta”, uudessa Jean de la Fontaine 

sanoo: ”Pidän enemmän mukavasta paheesta kuin 

uuvuttavasta hyveestä.” 

Paheista on osattu nauttia jo ennen antiikin 

aikoja, mutta sittemmin uskonnolliset moraalikäsitykset 

ovat halunneet ihmisten elävän pohjattomassa 

synnintunnossa. Vanhempaan viisauden 

kokoelmaan on lainattu usein Martti Lutheria: 

”Kullakin ikäkaudella on omat kiusauksensa, jotka 

rasittavat myös hurskaita ihmisiä: nuorisoa hekuma, 

miehuutta kunnianhimo ja vanhuutta ahneus.” 

Uudessa versiossa rikkaus ei enää ole synti, 

liekö ahneuskaan. Aristoteles Onassis on sanonut: 

”Tietyn rajan jälkeen raha käy merkityksettömäksi. 

Se ei ole enää päämaali. Vain pelillä sinänsä 

on merkitystä.” 

Mietin lukeeko kukaan oikeasti näitä ”ikuisia 

ajatuksia” ja viisauden kiteytymiä. Vai ostetaanko 

niitä lahjaksi, ja vastaanottaja unohtaa ne hyllyyn 

kerran selattuaan. Useat ajatukset ovat toistensa 

kopioita ja moneen kertaan kierrätettyjä kliseitä. 

Sitten löysin kuitenkin muutaman ajatuksen, 

joissa oli särmää. Jo Platon on sanonut: ”Turhaan 

koputtelevat tervejärkiset runouden ovia. ” Ja Augustinus: 

”Anna minulle puhtaus ja viisaus, mutta 

älä anna sitä juuri nyt.” Luen myös, että ”siteeraaminen 

on suurin kohteliaisuus, mikä kirjailijalle 

voidaan esittää.” 

Voisinko olla eri mieltä kuin Winston Churchill, 

joka sanoi: ”Kannattaa lukea sitaatteja, mieleen 

painuneet sitaatit antavat hyviä ajatuksia.” 

4

EX ORIENTE LUX – orientalismin valo 

Matti Luoma 

Sananmukaisesti otsikon voi lukea, että “idästä 

nousee valo”, joka on vanha tuttu klassinen sanonta, 

jonka historiallinen sisältö painottuu idän 

suuriin kulttuureihin, Intiaan, Kiinaan ja Islamiin. 

Tässä kirjoituksessa sillä on lisäksi hyvin henkilökohtainen 

ja samalla akateemisesti historianfilosofinen 

sisältö, mikä viittaa kirjoittajan omaan 

monivuotiseen mielenkiintoon kaukoidän kulttuureja 

kohtaan, erityisesti Intiaan. 

Lyhyesti ilmaistuna tämä artikkeli käsittelee 

sitä historiallista ilmiötä, mistä julkisuudessa on 

alettu puhua epämääräisesti noin 150 vuoden 

ajan ja vuosi vuodelta yhä tarkemmin ja selkeämmin 

tätä päivää kohti. Kirjoittaja joutui ilmiön 

lumoihin noin 50 vuotta sitten, ensisijaisena kohteenaan 

Intian tuolloin vasta itsenäistynyt moderni 

demokraattinen tasavalta ja sen monisyinen 

vuosituhantinen kulttuuri. Toisin sanoen hän 

koki päätyneensä “Intian boomiin”, omana arkisempana 

ilmauksenaan Intian hulluuteen”, sen 

huipentumana Keralan naismystikon Äiti 

Amman vastaanotto 9.10.2004 Helsingin Kaapelitehtaalla. 

Orientalismi 

Itse ilmiö ja nimitys “orientalismi” on tuttu 

kaikille Aasian lähihistoriaan perehtyneille, joten 

on paikallaan mainita kohteen tuoreet kansainväliset 

lähteet, joihin oheinen kirjoitus oleellisesti 

perustuu. Niitä on kaksi merkittävää aluetta 

kartoittavaa teosta. 

Indologi Wilhelm Halbfassin teos India and 

Europe: An Essay in Understanding, (Albany, New 

York Press 1988). Sain sen käsiini oman Intian 

boomini loppusuoralla kymmenisen vuotta sitten 

ja ihastuin siihen suuresti, koska siinä ensimmäistä 

kertaa tarkasteltiin modernin tutkimuksen 

keinoin Intiaa ja Eurooppaa varsin tasapuolisesti 

ja objektiivisesti. Halbfassin eräs tärkeä 

painotus on, että aloite tutkia Intiaa on lähtöisin 

Euroopasta, kun taas Intia on pitkään ollut eurooppalaisten 

projektioiden ja utopioiden kohde, 

ja samalla “eurooppalaisen indentiteetin etsimisen 

kohde”. Hän korostaa myös Hegelin pidättyväistä 

asennetta historianfilosofiassaan vastoin 

yleistä romanttista Intian ihailua kohtaan 

orientalistien keskuudessa ja että tuo romanttinen 

asenne liittyi indologiassa vahvaan eurooppalaiseen 

itsekritiikkiin. 

Halbfassin näkemyksiin monissa kohdin yhtyen 

otti aatehistorian tutkija J. J. Clarke saman kohteen 

vielä laajempaan, koko länsimaista orientalismia 

koskevaan tutkisteluunsa teoksessaan 

Oriental Enlightment. The Encounter between Asian 

and Western thought (London & New York, 

Routledged 1997), mihin tämä esittely lähinnä 

perustuu. Clarke keskittyy siinä nimenomaan filosofian, 

uskonnon ja psykologian osuuteen tällä 

kasvavan mielenkiinnon kohteena olevalla alueella, 

sekä valaisee sitä sekä länsimaisen että intialaisen 

kulttuurin tuoreimmista näkökulmista. 

Oi itä, Oi länsi! 

Jäntevässä ja selkeässä teoksessaan Clarke jakaa 

tarkastelunsa neljään pääjaksoon. Hän tutkii 

johdannossaan ensin laajan aihepiirinsä kriittistä 

lähtökohtaa eli sitä, miten kaukaisesta idästä 

tuli Euroopan eräänlainen projektiopeili, jota 

kuvastavat kahtalaiset asenteet, tunnuksinaan 

Goethen ja Kiplingin vastakkaiset klassiset säkeet: 

Goethen “Hän joka tuntee itsensä ja toiset, tajuaa 

ettei Itää ja Länttä voi eroittaa toisistaan” – 

ja Kiplingin “Oi, Itä on Itä ja Länsi on Länsi, eivätkä 

ne voi koskaan kohdata toisiaan”. Tämä 

vastakkaisuus vallitsi ehkä vuosisatoja, ennen 

kuin alkoi syntyä hauras ymmärtämisen silta molempien 

välille. 

Voltairen mukaan Itä on sivilisaatio, “jolle 

Länsi on velkaa kaikesta”. Arnold Toynbeen 

mukaan Lännen kohtaaminen Idän kanssa on aikamme 

ehkä kaikkein merkittävin maailmanhistoriallinen 

tapahtuma. 50 vuoden kokemuksen 

kautta olen valmis allekirjoittamaan molemmat 

lausumat. Itä oli Lännen “toinen”, kunnes 

5

ne kaksi kohtasivat toisensa ja luovat tällä hetkellä 

pohjaa yhtenäiselle maailmankulttuurille, 

jota ilman ei ihmiskunta voi selvitä turvalliseen 

ja mielekkääseen tulevaisuuteen 

Vuosisatoja luotiin aluksi erilaisia stereotypioita 

selittämään näin kahden osapuolen ambivalenttia 

vastakohtaisuutta. Idästä syntyi pitkään 

erilaisia uhkakuvia eurooppalaisissa mielissä. Se 

oli “eksotiikkaa”, “oveluutta”, “julmuutta”, “keltainen 

vaara”, “itämainen despotia”, “mystinen 

itä” jne. Psykologi C. G. Jung toi esiin, miten ylivoimaisen 

vaikea on Lännen ymmärtää Itää. 

Nämä asenteet löytyvät jo antiikin Kreikan, viisaan 

Herodotoksen maailmankuvasta. Moderni 

historianfilosofi Samuel Huntington asettaa tämän 

vastakohdan oman kehitelmänsä lähtökohdaksi. 

Eikä vielä tänä päivänä haluta historiatieteessä 

ottaa Itää vakavasti merkillisen Eurosentrismin 

vallitessa senkin opinalan piirissä yhä. 

Kuitenkin on Itä renesanssista ja löytöretkistä 

alkaen kiinnostanut länsimaisen ihmisen mieltä 

yhä enemmän ja enemmän, joten lienee syytä vihdoinkin 

haudata tuo sitkeä myytti Idän eli Aasian 

merkityksettömyydestä, kuten alan uusimmassa 

tutkimuksessa eri lähtökohdista on alkanut 

tapahtua. Näin on käynyt varsinkin sen jälkeen, 

kun länsimailla on tuotu esiin yhä selkeämmin 

eurooppalaisten siirtomaaherrojen aikaansaannokset 

Aasian köyhien ja “alkeellisten” kansojen 

keskuudessa – eikä vain Aasiassa, vaan 

Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja kaikkialla maapallolla. 

Tämän orientalismin väheksyvän ja alistavan 

myytin tuomitseminen vahvoin asia-argumentein 

on ehkä Clarken teoksen pääansio. 

Yhteentörmäys 

Itselläni on useitakin tähän liittyviä muistikuvia 

tilaisuuksista, missä olen esitellyt nimenomaan 

Intian filosofiaa, uskontoa ja psykologiaa 

eri yhteisöissä, erilaisille kuulijakunnille, joista 

toiset ovat olleet toiset enemmän humoristisia, 

toiset “en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa” seurakuntaa. 

Seuraavassa yksi esimerkki: 

Muutama vuosi sitten oli kuulijakuntana henkisesti 

varsin korkeatasoinen joukko helsinkiläisiä, 

mukana ainakin lääkäreitä ja muita akateemisia 

ihmisiä. Kyseessä oli Kauko Kareen johtama 

“Nootti” -lehden seminaari, paikka Suomalaisen 

klubin huoneisto ja läsnä noin 30 henkeä. 

Tunsimme toisemme kolmen vuosikymmenen 

takaa ja Kare oli aikanaan pyytänyt minua lehtensä 

toiseksi päätoimittajaksi, mistä olin kieltäytynyt. 

Oma kauteni tamperelaisen lehden 

Luotaimen päätoimittajana oli silloin juuri päättynyt. 

Tiesin Kareen maineen Kekkosen vastapelurina. 

Politiikka ei koskaan ole ollut tärkeitä 

alueitani ja sain aikanaan Kekkoselta positiivisen 

myllykirjeenkin. Ystävän rooli sopi silti hyvin 

itselleni Kareen oltua vuosikausia Suomalaisen 

Suomen toimitussihteeri, joka julkaisi kaikki 

hänelle postittamani jutut SS:ssa. 

Kare antoi minulle vapauden valita esitelmäni 

aiheen ja siinä oli kysymys jostain Intian 

kulttuuria yleisesti koskevasta teemasta. Kaikessa 

rauhassa sain pidettyä esitykseni, jossa tietysti 

puhuin Intiasta varsin myönteisesti, koska olin 

luennoinut aihepiiristä vuosia Tampereen yliopistossa. 

Kun esitykseni loppui ja siirryttiin keskusteluun, 

pyysi eräs läsnäolijoista, lääkäri, puheenvuoron 

ja se kulki tähän tapaan: 

Luoma puhui täällä Intian kulttuurista, vertasi 

sitä länsimaiseen, mistä hän antoi hyvin yksipuolisen 

kuvan. Eurooppa on muka tasavertainen 

Intian kulttuurin kanssa, mikä ei pidä paikkaansa, 

minkä jälkeen puhujan kielenkäyttö 

muuttui välittömästi oman esitykseni vääristelyksi 

ja parjaamiseksi. Hän toisti useaan otteeseen, 

ettei niitä kahta edes voi verrata keskenään 

ynnä muita painomustetta huonosti sietäviä argumentteja, 

eli esiintyi tyypillisenä antiorientalismin 

kiivaana edustajana. Puhuttuaan eli julistettuaan 

tuomionsa hän nousi paikaltaan, käveli 

ovelle ja meni ulos voimalla oven kiinni paiskaten. 

Tilaisuus jatkui keskustelun merkeissä vielä 

tunnin verran, mistä en kyllä ymmärrettävistä 

syistä muista juuri mitään. Koskaan en ole joutunut 

tyrmätyksi yhtä rajusti ja kyseessä oli sentään 

akateemisen helsinkiläisseuran vakioistunto. 

Kare tietysti pahoitteli minulle kahden kesken 

tapahtumaa, mutta vasta kokouksen päätyttyä. 

Pari päivää kai ihmettelin ja harmittelin tätä 

välikohtausta, mutta se unohtui, koska vastaavia 

tilanteita olin kokenut aikaisemminkin. Eniten 

olen joutunut vastaavanlaisen argumentoinnin 

ja kiihkeyden kohteeksi vain koskettaessani 

jonkun kuulijan arkaan kipukohtaan, missä uskonnolliset 

tunteet ovat etualalla ja puhuja on 

6

vakuuttunut oman uskonsa erinomaisuudesta, 

eikä suostu rauhalliseen asiakeskusteluun. 

Läntisen Orient 

Clarke päätyy määrittelemään ja rajaamaan 

terminsä orientalismin hyvin huolellisesti. Se koskee 

hänellä ennen muuta länsimaisessa keskustelussa 

esiintyneitä mielipiteitä Aasian perinnäisten 

uskonnollisten ja filosofisten näkemysten 

ja aatteiden yhteydessä. Clarken kohteena 

ovat nimenomaan kaukaisen idän hinduismin, 

buddhismin, konfutseismin ja taoismin filosofisuskontoiset 

systeemit. Ne voidaan hänen mukaansa 

ymmärtää orientalismin edustajiksi nimenomaan 

länsimaisen kolonialismin ja imperialististen 

laajentumispyrkimysten puitteissa. 

Clarke korostaa myös sitä, että tämä orientalismi 

on eurooppalaisena Aasiaa koskevana 

hegemoniana sen välttämätön, vaikkei ainoa ilmentymä. 

Orientalismi ei muodosta kovinkaan 

yksinkertaista, kiinteää ja yhtenäistä kohdetta. Japani, 

Kiina, Tiibet, Intia ja Sri Lanka eroavat 

monin tavoin uskontois-filosofisten piirteittensä 

puolesta toisistaan. Clarke myöntää lähestyvänsä 

kohdettaan nimenomaan länsimaisesta näkökulmasta 

siihen liittyvine erityispiirteineen. Samalla 

hän korostaa, että Idän perinteisillä filosofioilla 

on paljon opetettavaa länsimaisen kulttuurin 

edustajille, mistä hänen kirjansa tarjoaa 

runsaasti tuoretta todistusaineistoa. 

Kirjansa johdannossa Clarke puuttuu vielä 

moniin yksityiskohtiin, joilla hän valaisee näitä 

johdattavia näkemyksiään, taustanaan Goethen 

ja Kiplingin aforismien välinen ristiriita. Ensin 

hänen asianaan on etsiä niitä seikkoja, jotka ovat 

synnyttäneet länsimailla vuosisataiset houkutukset 

ja ihmettelyt kaukaisen idän ihmeitä ja viekotteluja 

kohtaan, missä hän alustavasti viittaa kristillisiin 

lähetyssaarnaajiin ja Arthur Schopenhaueriin, 

taidehistorijoitsijoihin Kiinan maalaustaiteen 

lumouksen edessä sekä itäisen maailman 

alullepanemaan tunkeutumiseen läntiselle pallonpuoliskolle. 

Se mikä ehkä selkeimmin yhdellä sanalla valaisee 

länsimaista ihastumista itämaiseen kulttuuriin 

on sana – romantiikka. Tämä merkitsee samalla, 

että itä tuli merkitsemään länsimaille 

eräänlaista pakoa sen omista, itse koetuista puutteista, 

joihin kaukainen itä tuntui tarjoavan parannusta. 

Tämä puolestaan johti monien itämaisten 

ilmiöiden värittymiseen epäasiallisen ihanteellisessa 

valossa, “eurooppalaisina päiväunina”. 

Asioiden yksinkertaistaminen toi mukanaan 

liioittelua, epärealistisuutta, irrationalismia 

ja niin edelleen. Länsimaisen valistuksen “tieteellinen 

rationalismi” synnytti materialistisen 

mekanistisuutensa vuoksi esoteriaan ja mystiikkaan 

painottuvia vastaliikkeitä. 

“Euroopan ja Aasian kulttuuristen ja intellektuaalisten 

suhteiden historia viimeisten neljän 

vuosisadan ajan on nimenomaan värittynyt länsimaisen 

militarismin ja taloudellisen voiman 

kasvun taustaa vasten.” Tätä ovat painottaneet 

nimenomaan Edward Said ja Michael Foucault 

tuoreissa tutkimuksissaan. Kiinnostus kaukaisen 

idän uskontoihin on kulkenut viime vuosikymmeninä 

lännessä koetun omien perinnäisten kristillisten 

arvojen menetyksen rinnalla. Kokonaisuudessaan 

Itä ei ole lähestynyt Länttä ihaillen 

ja uteliaisuudella, eikä ole antanut länsimaisten 

väheksyä omia ihanteitaan. 

Renesanssin jälkeen Eurooppa on läpikäynyt 

kaikilla aloilla syvällisen kulttuurimurroksen, 

mikä on merkinnyt nimenomaan radikaalia oman 

menneisyytensä hylkäämistä uusien tunnusten 

sijaan. Länsimaisen kulttuurin raju modernia aikakautta 

sävyttävä kriisi merkitsee paljossa aikaisemman 

introvertin asenteen muuttumista 

ekstrovertiksi oman ylpeytensä ja maapallon laajuisen 

valloitushalun asenteeksi, samalla kuin sen 

sisintä jäytävät itsensä epäilemisen ja ahdistuneisuuden 

nihilistiset piirteet. Tämä länsimaisen 

kulttuurin sydäntä ravisteleva kriisi on ytimeltään 

nimenomaan modernin Euroopan kriisi, 

mikä uskontoisella kielellä merkitsee ennen muuta 

Euroopan vanhan kristillisen ytimen vakavaa 

häiriötilaa. 

Nykyaikaan 

Aatehistorijoitsija ja filosofi J. J. Clarke keskittyy 

aikamme syvällistä problematiikkaa käsittelevässä 

teoksensa toisessa osassa siihen, miten 

Orientista tuli tällainen yllättävä huomion keskipiste 

– siis eurooppalaisissa puitteissa kaukainen, 

vähän tunnettu ja väheksytty Aasia, eli miten 

“Orientti tehtiin”! Tämä jakso sisältää kolme 

7

kohdetta, ensin Kiinan, sitten Intian, ja kolmanneksi 

“buddhalaiset intohimot 1800-luvulla”. Kiina 

avautui ensimmäiseksi, Intia toiseksi ja buddhismi 

kolmanneksi. Mielenkiinto lopahti melko 

pian Kiinaan, mutta Intia nousi pian sen tilalle, 

pysyvästi ja voimalla. Hinduismi ja buddhismi 

nousivat näin orientalismin pääkohteiksi. 

Teoksen kolmas ja laajin osasto koskee orientalismia 

päättyneellä 1900-luvulla. Aluksi tutkaillaan 

länsimaisen Idän ja Lännen kohtaamista yleisesti. 

Sitten keskitytään filosofisiin kohtaa-misiin 

ja vuoropuheluihin, mikä itseäni filosofina on 

ennen kaikkea kiinnostanut. Intia tosin ei tee selvää 

eroa filosofian ja uskonnon välillä. Ne usein 

käsitellään yhdessä ja vielä psykologiaan eli joogaan 

liittäen. Uskonto saa kuitenkin oman lukunsa, 

samoin “psykologiset tulkinnat” ja lopuksi 

“tieteelliset ja ekologiset spekulatiot”. 

Teoksen neljäs osa Johtopäätöksiä sisältää monia 

kiintoisia jälkiviisauksia ja tulevaisuutta pohjustavia 

arviointeja, viimeisenä lukunaan “orientalismi 

ja postmodernismi” - niin pitkälle siis on 

päästy! Laajahkot noottien ja bibliografian jaksot 

täydentävät tämän huolitellun ja sujuvasti 

kirjoitetun opuksen. 

Olen esitellyt muutamalla sivulla tämän Clarken 

teoksen vasta sen lähes 40 sivun johdannon 

osalta. Miksi ja miten näin Ensin subjektiivisesti: 

Minä koen tämän kirjan itselleni ja yleiseltä 

merkittävyydeltään niin tärkeäksi, että olen tässä 

vasta viitannut sen aihepiiriin ja tärkeyteen. 

Clarken tietopohja on itselleni niin tuttu ja läheinen 

ja niin moninaisesti omia mielenkiintoni kohteita 

pätevästi ja objektiivisesti sivuava, että haluan 

tällä “suulla suuremmalla” valaista tätä 

maisemaa tarkemmin, koska havaitsen Clarken 

eräällä tavalla siunaavan suuren osan niitä johtopäätöksiä 

ja aavisteluja, joihin itse olen monien 

epäilyjen saattelemana tähän mennessä tullut 

ja näin ikäänkuin vahvistavan pitkän aatehistoriallisen 

ja filosofisen polkuni oikeasuuntaisuuden. 

Koen itse liikkuneeni sen keskeisessä problematiikassa, 

omissa tutkimuksissani, yliopistoluennoissani 

ja kirjallisissa tuotteissani peräti jonkun 

40 vuoden ajan niin monipuolisesti, etten voi 

jättää sen esittelyä pelkän yleiskuvan ja johdattelun 

varaan, vaan tulen jatkamaan sen tutkailua 

lehtemme seuraavissa numeroissa. 

8 

Vas. Matti Luoma, oik. kirjailija Seppo Parkkonen 

Kippistä! 

Matti Luoma vetäytyy roolistaan Kirjallisuusja 

kulttuuriseura Kirjon puheenjohtajana. Hän 

täyttää ensi kesänä ansiokkaat 80 vuotta ja katsoo 

sen riittäväksi argumentiksi syrjään vetäytymiselleen. 

Näin loppuu myös hänen kolumninsa 

“Luotaaja”, joka on viitisen vuotta ollut 

olennainen osa KIRJO-lehteä. Matti Luoma tulee 

kuitenkin jatkamaan lehtemme avustajana – 

muun muassa Orientalismin valo tulee jatkumaan 

kahdessa tai kolmessa seuraavassa numerossa. 

Kirjo-lehti kiittää ja toivottaa Matille pitkää 

ikää!

Rooliutumisen ydinprosessi - mytologisoituminen 

Erkki Aura 

Olen joissain aikaisemmissa Kirjon esseissäni viitannut 

rooliutumisen problematiikkaan. Roolin käsitteen 

yhteiskunnallisen ja teatterillisen dramaturgian 

ytimenä on stigmaation ohella mytologisoitumisprosessi, 

joka kiinnittää roolin sekä realistisen että illusorisen 

historian kulkuun ja saattaa antaa sille legitimaation 

kummasakin todellisuudessa. 

Mytologisoituminen on korostetusti ajankohtainen 

ja jatkuva rooliutumisen tapahtuma, joka muokkaa roolien 

yhteiskunnallista oikeudellisuutta ja määrällistää 

sekä laadullistaa roolien arvokriteereitä. 

Mytologisoitumisen kokonaisprosessi antaa roolille 

myös vaikuttavuutta omasta ajastaan pitkälle tulevaisuuteen. 

Eräissä tapauksissa roolin myyttiset ainekset 

voivat vaikuttaa myös historiallisessa ajassa taaksepäin. 

Mytologisoitumisprosessiin liittyy myös positiivinen 

ja negatiivinen rehabilitointi, jolloin henkilö- tai 

ideologiarooli voidaan palauttaa positiiviseen tai myös 

negatiiviseen arvoonsa kun jonkin menneen ajan tapahtumia 

arvioidaan uudelleen. 

Suomessa on vihdoinkin herännyt todellinen pyrkimys 

Mannerheimin myyttisen arvon poistamiseksi 

nk. negatiivisen rehabilitoinnin myötä vuoteen 2008 

mennessä. 

Kuningasjumalasta kyborgiin 

Ajallisesti roolin olioituminen on ottanut pitkän askeleen 

vaikkapa Egyptin menneisyydestä (ja varmasti 

paljon kauempaakin) nykypäivään, mutta aineellistuessaan 

tänä päivänä vaikkapa idoleilleen suosiotaan 

kiljuvien fanien kansoittamaan rock-konserttiin (jonka 

psykoakustista ilmettä hallitse juuri sillä hetkellä 

haarojaan kouriva, megawatein mylvivä, valkokasvoiseksi 

maskeerattu androgyyni olento) Kuningasjumalamme 

tajuaa hämmästyksekseen, ettei hänen ottamansa 

aika-askel ole sittenkään niin pitkä ihmiskunnalle 

- eikä varsinkaan laadullisesti niin merkittävä - kuin 

mitä aluksi saattaisi olettaa ! 

Muinaisen Egyptin jumalmaailman roolien kanssa 

samansyntyinen kuolemattomuuden tavoittelu ja 

ikuisuusnäkemys - kuolemattomuuden universaali, 

globaali representaatio - heijastuu erityisen näkyvällä 

ja läpitunkevalla tavalla esimerkiksi nykyisestä julkisuusmaailmasta. 

Mytologisoituminen on siirtynyt julkisuudesta 

myös “tavallisen ihmisen” maailmaan erilaisten 

medioiden ja virtuaalikokemusten, lähinnä erilaisten 

roolipelien ja internetin kasvavan läsnäolon myötä. 

Julkisroolien postmodernit hieroglyfit 

Roolin yhteiskunnallinen dramaturgia jäsentyy ja 

rytmittyy edelleen pääasiassa samojen periaatteiden 

mukaan kuin muinaisessa Egyptissä. Entisten sakraalien 

myyttien eli jumaljärjestelmien tilalle on nykyisin 

muodostunut suuri joukko maallisia, profaaneja 

mytologioita, joiden ympärille on syntynyt laajoja, jopa 

koko maapallon kattavia viihde- sekä nautintokultteja. 

Näiden piirissä - aivan samoin kuin tuhansia vuosia 

sitten Egyptissä - palvotaan fiktiivisesti luotuja ”julkkisjumalia” 

ja niille uhrataan erilaisin yhteisöllisin 

rituaalein ja yksilöllisin riitein ihailua ja myös runsaasti 

sekä aineellisia että henkisiä uhreja. Näiden fiktioitujen 

lihallisten ikonien ja demonien (eli moninaisten julkisuuden 

roolien) kosketuspinta palvojiinsa ja vastustajiinsa 

on hämmästyttävän samankaltainen ja yhtä 

primitiivisiin vaikutuskeinoihin perustuva kuin Sinuhen 

aikana. 

Yleisiä ja yksityisiä rooliutumisprosesseja voidaan 

ohjailla monin tavoin. Tähän vaikuttavat mm. erilaiset 

hierarkiat, valtatekijät, politiikka, kommunikaatio, käytetyt 

mediat sekä myös luonnon omat ilmiöt, ilmastolliset 

ja ympäristölliset tekijät, epidemiat ym. 

Myttiroolien konkretisaatiot 

Roolin mytologisoituminen alkaa kun roolin eri 

olennoitumat aktivoituvat. Tällöin rooli kommunikoi 

ja ilmentyy eli esiintyy (prensentoi) sekä itselleen että 

ympäristölleen 1 ja rooli kommunikoidaan ja ilmennetään 

eli esitetään (representoidaan) kunkin ajankohdan 

teknisistä valmiuksista sekä kulttuurisista sisällöistä 

ja rituaaleista riippuen erilaisin keinoin. 

A. Elävä tai elämän merkein varustettu rooli voi 

tällöin konkretisoitua: 1. Inhimillisin aistein koettavana, 

todellisessa tilassa ilmenevänä, realistisena, elävänä, 

mahdollisimman autenttisena oliona, 2. Eri asteisesti 

korostettuna, dramatisoituna tai vieraannutettuna 

oliona, kuten maskeerattuna, puvustettuna tai 

body-modifikoituna, 3. Edellä mainituissa konkretisaa- 

9

tiomuodoissa joko taltioituna tai teknisesti liveväli-tettynä, 

kaksi- tai kolmiulotteisena projektiona 

esim. radio- tai audioäänitteenä, video-, DVD-, elokuva- 

tai hologrammioliona ruudussa, kankaalla tai näyttämöllä. 

B. Rooli voi ilmestyä ja ilmaantua ympäristölleen 

myös erilaisina ei-elävinä (artifical signs) materiaalisina 

kerrannaisrepresentaatioina kuten: 1. Kyseisen 

roolin ympärille organisoidun markkinointisysteemin 

tuotteet, erillisinä kuvat, patsaat, pelit, lelut ym. (Post/ 

Double/Multi-Toiseus/Häneys) 2. Henkilön itsensä 

kirjoittamat omaelämäkerrat tai elämänsä tilanteen 

kuvaukset; 3. Muiden laatimat tekstilliset ja kuvalliset 

julkaisut; 4. Henkilön ja/tai roolin tai ammattiin liittyvät 

arviot ja kritiikit, lööpit, kohujutut ym.; suusanalliset 

hetkelliset todet tai fiktiiviset dokumentit, 

juorut, valheet, urbaanit legendat ym. 

Termi kerrannaisrepresentaatio viittaa myyttiroolin 

projisoinnin asteeseen. Mitä kauemmas kyseinen tuote 

etääntyy alkuperäisestä, elävästä persoonaroolista, 

sitä moninkertaisemmaksi muuttuu representaation 

aste. Esimerkkinä olkoon vaikkapa Vatikaanista löytämäni 

tikkukaramellit, joissa oli paavin kasvojen kuva. 

Paavin kasvojen nuolemista voi verrata vaikkapa 

katolisuuteen sisäänkirjoitettuun rippiin ja aikaisempaan 

anekauppaan. Toimittamalla erinäisiä rituaaleja 

voi saada syntejään anteeksi jne. Samalla tavalla monien 

julkisuuden roolien ympärille luotu oheisaineisto 

tarjoutuu faneille (palvojille, suosijoille, kannattajille, 

matkijoille ym.) erittäin monien kokemusavaruuksien 

kautta. Näin korostetaan ja merkitään ja vahvistetaan 

kyseisen roolin myyttistä ainesta avaamalla sille yhä 

useampia ja laajempia kokemushorisontteja sekä 

merkitsemällä yhä uusia nautintareviireitä. 

Siviiliminän ja rooliminän dialektiikka 

Ihmisen roolioliollisen konkretisaation erilaiset 

ilmiasut muokkaavat mm. kyseisen henkilön itsensä 

ja hänen roolinsa arvosubstanssia. Samalla rooliprosessit 

ankkuroivat roolia ympäristöön ja mahdollistavat 

näin roolin muuttumisen yhteiskunnallisesti 

myyttiseksi. Myytti taas määrää roolin pysyvyyden ja 

läpitunkevuuden. Tällöin on huomattava, että henkilö 

ja rooli eivät ole yhteneviä, vaan peruspersoonalle 

(siviilihenkilölle) ja roolille sallitaan erilaisia ominaisuuksia 

ja käyttäytymismuotoja. Varsinkin poliitikot 

käyttävät tätä ominaisuutta häikäilemättä hyväkseen. 

Esim. vallankäytön ja yleensä yhteiskunnallisen päätöksenteon 

yhteydessä syntyy usein tilanneparadoksi, 

kun poliitikko tai virkamies kieltäytyy olemasta sillä 

hetkellä kyseinen poliitikko tai virkamies ollenkin yhtäkkiä 

yksityishenkilö antaessaan lausuntoa, josta voisi 

joutua vastaamaan. 

Julkisuuden henkilöt sukkuloivat usein persoonansa 

ja rooliensa välillä käyttäessään valtaa, hankkiessaan 

materiaalista omaisuutta, käyttäytyessään amoraalisesti, 

tehdessään ympäristöstään piittaamattomia 

tekoja ym. Monet nk. rock-”tähdet” katsovat kyseisen 

häiriökäyttäytymisen kuuluvan jonkinlaisena etuoikeutena 

juuri heille. Tällaisten rooliominaisuuksien 

synnyttämiseen vaikuttavat voimakkaasti myös julkinen 

media “tähdittäessään” kyseisiä henkilöitä ja 

mytologisoidessaan heidän tekojaan sekä ominaisuuksiaan. 

Esimerkiksi jääkiekkoilija Saku Koivun sairastamaa 

syöpää seurattiin ikään kuin kyseinen henkilö 

olisi jollain lailla myyttinen olento ja hänen syöpänsä 

maailman merkityksellisin syöpä. 

Nykypäivänä tähän prosessiin tuo oman virtuaalisuus 

sekä teknisen, robotoituvan yhteiskunnan eräs 

johtava ideologia, kyberfilosofia. Sen mukaan uuden 

tekniikan mahdollistama, ihmisen kokemusmaailman 

virtualisoituminen on laajentanut hänen ulottuvuuskäsityksiään 

ratkaisevalla tavalla. Nykyihminen pystyy 

olemaan yhteydessä koko maailman kanssa valon 

nopeudella internetin ym. kautta ja tämä on aiheuttanut 

uudenlaisen, ihmisen kokonaiseksistenssiä määrittävän, 

suurelta osin harhaisen tajunnantilan syntymisen. 

Virtuaalisten myyttiroolien merkit ovat erittäin selkeästi 

näkyvissä jo nyt aivan tavallisessa arkielämässämme. 

Niitä heijastavat mm. oman ruumiin korostettu 

esittäminen ja muuntaminen (body modifikaatio), 

tunnekokemuksien esineellistäminen ja välineellistäminen 

eli reifikaatio, väkisin synnytetyt 

ekstreemit kokemukset, elämysmatkat, nuorison jyrkästi 

heikentynyt itsehillintä sekä aggressiivisen, 

tappoihin ja murhiin johtavan käyttäytymisen lisääntyminen 

hyvinkin vähäisissä paine- ja rasitustilanteissa. 

Myyttiroolin kaksoistoiseus 

Roolillinen mytologisoituminen 

tapahtuu aluksi 

kahdessa laajassa avaumassa. 

Toisaalta rooliutumisen 

subjektina oleva 

”normaali” ihminen (kuten 

esim. Michael Jackson ennen 

julkisuuden kosketuspintaa) 

itse alkaa hyväksyä 

ja omaksua pop-laulajan 

rooliin kuuluvia piirrteitä. 

Mytologisoituessaan hän 

alkaa muuttua itselleen e- 

nemmän läpinäkyväksi, 

transsendentaaliseksi. Tällöin prosessi sekä etäännyttää 

että vieraannuttaa hänen “todellista” arkiolemustaan 

subjektiminästä itsestään vahvistaen koko 

ajan virtuaalin roolin legitiimisyyttä ja “aitoutta”. 

Myytistä poikkeava siviiliminän käsite on ongelmallinen, 

sillä elävän ihmisen sosiaalistumisprosessia 

ei voi katkaista tai rajata tutkimusta varten jostain 

määrätystä kohdasta elämänvirtaa. Usein toistetaan 

fraasia “ole oma itsesi”. Tämä tulee esiin myös näyttelijäntyön 

koulutuksessa ja usein kuulee jo ammatissa 

olevien näyttelijöiden korostavan aitoutta, luonnollisuutta, 

ei-näyttelemistä. 

Eräs keino on tarkastella asiaa toisinpäin (vice 

versa). On nimittäin sangen mahdollista hahmottaa ja 

rajata varsin selvästi joukko sellaisia extra-ominaisuuksia, 

jotka eivät luonnollisella tai alkuperäisellä tavalla 

kuulu tavalliseen siviiliminään. Nämä ovat juuri niitä 

tekijöitä, joista mytologisoitumisprosessi rooliutumisessa 

ammentaa sekä energiaa että konkreettisia aineksia. 

Viittaan esim. voimakkaan ylimielisyyden eli 

hybriksen käsitteeseen, joka on antiikin ajoista liittynyt 

roolin problematiikkaan. 

Vantaalla tapahtuneen räjähdyssurman tekijäksi 

paljastui nuori opiskelijapoika. Lappeenrannassa nuori 

mies murhasi koulutytön tullessaan pelitreeneistä. 

Tutkittaessa heidän tekojensa taustoja ja henkilön persoonallisuuttaan 

ei voi välttyä ajatukselta voimakkaan 

hybriksen läsnäolosta. Osansa tällaisen persoonan 

10

eagoinneilla on myös henkilön omassa mytologisoitumistapahtumassa. 

Virtuaalimaailmojen mukaan tulon 

arkipäivään tulisi pakottaa tutkijat, psykologit ym. 

analyytikot suhtautumaan lajimme kokemistapaan radikaalisti 

toisin kuin kaiken psykologisoiva, amerikkalaispainotteinen 

koulutus- ja kasvatusmetodiikka, 

jonka suorastaan fobianomainen syyllistämisen pelko 

on hallinnut koulu ja kasvatuskenttää 1960-luvulta alkaen. 

Hyvänä esimerkkinä tästä on mm. koulukiusaamismyytin 

hahmottuminen todelliseksi ongelmaksi. Aina 

1970-luvuulta saakka maassamme oli vain yksi johtava 

henkilö nim. Esko Leipälä, jonka perustama Koulukiusaus-lehti 

pyrki johdonmukaisesti tuomaan esiin 

kyseistä vakavaa ongelmaa kaikenlaisesta selittelystä 

ja pehmentämisestä riisuttuna. Tuloksena oli Leipälän 

joutuminen pannaan ja vihatuksi henkilöksi lähes kaikkialla 

koulumaailmassa. Rehtorit, opettajat ja erityisesti 

koulupsykologit torjuivat Leipälän näkökannat totaalisesti. 

Koulukiusaamisen räjähdettyä käsiin ja paljastuttua 

todella laajaksi ja vakavaksi ongelmaksi, opettajat, 

rehtorit ja koulupsykologit olivat kuitenkin ensimmäisenä 

omimassa Leipälän ajatuksia mainitsematta 

kuitenkaan hänen ainutlaatuista työltään vakavan 

ongelman esiin tuomisessa. 

Myyttiroolin kaksoistoiseus alkaa muodostua kun 

kontaktiympäristö kokee ja tulkitsee mytologisoituvaa 

subjektia eli syntyvää myyttiroolia ainoaksi oikeaksi 

Michel Jacksoniksi. Tämä tarkoittaa sitä takaisinkytkentää, 

joka syntyy Michel Jacksonin fanien, julkisen 

sanan, television, videoiden, huhujen ym. muodostamien 

käsitysten (myönteisten tai kielteisten, 

tosien tai epätosien ym.) palautuessa jossain muodossa 

takaisin mytologisoituvaan subjektiin eli Jacksoniin 

itseensä. 

Tästä eteenpäin mytologisoitumisprosessin nopeuden, 

syvyyden ja kvalitatiivisen luonteen määrää 

kyberneettisen kehän kulussa Michael Jacksonin 

kokonaisintelligenssin aste, joka taas mahdollistaa itsekritiikin 

terävyyden ja syvyyden. Kyseisen kaltaista 

prosessia kutsun kaksoistoiseuden muodostumiseksi. 

Kaksoistoiseus (double otherness) vahvistaa roolin 

yhteiskunnallisissa kosketuspinnoissa syntyneitä 

horisontteja, jolloin roolin myyttiseen korpukseen alkaa 

(mm. automaattisesti ja esim. joukkosuggestion vaikutuksesta) 

mukautuvan tai vastustavan politiikan 

kautta syntyä yhä lisää myyttisiä aineksia, jotka voivat 

olla joko tosia, illusorisia tai fiktiivisiä. 2 

Kaksoistoiseuden aste, potenssi ja intensiteetti vaikuttavat 

myyttiroolin yhteiskunnalliseen läpäisykykyyn 

(myyttipotentiaaliin), joka taas on usein suoraan 

verrannollinen myyttiroolin monien merkitysten muodostumiseen. 

Nykypäivänä kuvaamani myyttipotentiaali 

vaikuttaa ennen kaikkea kyseisen myyttiroolin 

yhteiskunnalliseen arvoon, kohderyhmien 

(fanien ja ostajien eli roolin elämän maksamisen) käyttäytymiseen 

ja erittäin vahvasti roolin ekonomisen 

käyttöarvon muodostumiseen eli laajasti roolin yhteiskunnalliseen 

kokonaisdramaturgiaan. 

Rooliutumisprosessin edetessä subjektin oma intelligenssi, 

emootiot sekä kokemusmaailma muokkaavat 

hänen moraalikäsityksiään. Henkilön roolistaan saama 

emotionaalinen nautinto, narsistinen, egoistinen 

pitämisfunktio ja hedonistinen kokemusfunktio, ylivirittynyt 

intra-empatia eli oman itsensä hyväksyminen 

kaikissa olosuhteissa sekä mm. taloudellinen hyöty 

vahvistavat uskomusta roolin myyttisyyden legitiimisyydestä. 

Se taas kiihdyttää roolin kaksoistoiseudellista 

oikeudellisuutta muuttua yhä syvemmin 

myytiksi. Ympäristö vaikuttaa tähän prosessiin interferentisti, 

joko vahvistaen tai heikentäen roolin 

myyttiarvoa ja roolin todellista valtaa. 

Suurten myyttiroolien, yhtä hyvin uskonnollisten 

kuin maallisten syntymisessä on nähtävissä yhteisiä, 

mm. selkeästi fasismin tapahtumastruktuurista tuttuja 

piirteitä. Tällaisia ovat mm. joukoissa koettu tunnetransferenssi 

ja affektiresonanssit, eriasteiset suggestiotilat, 

perusaggression potentiaalinen kasvu, erilaiset 

vitaalit, patologiset oireet ym. Roolin kantajalle itselleen 

myyttiroolin syntyminen merkitsee ennen kaikkea 

ekonomisen merkityksen ja laajemman yhteiskunnallinen 

sisällön ja arvon kasvamista mutta myös uusien 

ristiriitatilanteiden syntymistä. Myös yksilöllisesti 

itse koetun, negatiivisen myyttiroolin syntyminen on 

mahdollista. 

Postmoderni transsendenssi (läpinäkyvyys) 

Sen lisäksi että Egyptin jumalat ja Michael Jacksonin 

monet roolit ilmentyvät ympäristölleen elävinä tai 

projisoituina ja erilaisin materiaalisin representaatioin, 

nämä olioistumat synnyttävät ja aktivoivat toisen, 

”materiattoman” representaatioiden kentän, postmodernin 

transsendenssin, jonka substanssi muodostuu 

yhteiskunnallisista vaikutussuhteista. Tällöin 

myyttirooli representoituu erilaisina funktioina ja 

virtuaalisesti korostuneina illuusioina (uskomuksina, 

ja vaikutuksina) roolin eri reviireissä. 

Roolien mytologisoitumiseen vaikuttaa lisäksi 

funktioiden avautumisen suunta eli kuka kokee ja kenen 

kautta ja kuinka paljon mytologisoitumista kulloinkin 

tapahtuu. Nämä roolin funktiot jakautuvat 

valtapotentiaalin suhteen roolin yleiseen, inhimilliseen 

ja yhteiskunnalliseen funktioon sekä erityiseen laji/ 

aihe/ammatti/taito merkitysfunktioon. Valtafunktio 

toteutuu lisäksi sekä eletyssä että elettävässä historiassa 

sekä menneessä ja tulevassa aikahistoriassa. 

Inhimillisten roolien ollessa kyseessä täytyy erottaa 

henkilön elämänaikainen sekä kuolemanjälkeinen 

mytologisoituminen. 

Marko Aho (2003) on ansiokkaasti tutkinut mm. 

Olavi Virran kuolemanjäkeistä mytologisoitumisprosessia 

väitöskirjassaan Iskelmäkuninkaan nousu ja tuho. 

Hänen käsittelemänsä näkökulmat vahvistavat mielestäni 

sellaisia rooliutumisen prosesseihin liittyviä huomioita, 

joita olen edellä esitellyt. 

1 

Tällainen ankkuroituminen yhteiskunnan eri 

reviireihin ja kerroksiin voidaan kuvata erityisellä 

kommunikaatio- ja representaatiopotentiaalilla. Sen 

analyysi paljastaataa varsin selvästi kyseisen henkilön 

roolin myyttisen sisällön läpitunkevuuden ja läsnäolon 

asteen, joka nykyaikana määrittää sekä roolin kaupallista 

arvoa että roolin monien muiden, positiivisten tai 

negatiivisten vaikutusfunktioiden läsnäoloa. 

2 

Mytologisoitumisessa täytyy erottaa illusorisuus 

fiktiosta. Fiktiolla on aina perusrakenne ja tarinallinen 

juoni. Illusorisuus taas perustuu enemmän emotiivisille 

ja suggeroiduille aineksille. 

1

Katolisen kirkon 

Tapani Rytöhonka 

uskon arjesta 

12 

Maureen Fiedler & Linda Rabben, toim.: 

Rome has spoken... A guide to forgotten papal 

statements, and how they have changed 

through the centuries. Crossroad 1998. 244 s. 

Protestanttisessa kulttuurissa viriää aika ajoin 

tiettyä romanttissävyistä kiinnostusta sellaista 

uskonnollista järjestäytymistä kohtaan, joka eroaa 

protestanttisuuden lähtökohtaisesta matalakirkollisuudesta. 

Vieraista muodoista viehättyvät 

toimittajat ja tulkitsijat eivät välttämättä täydennä 

töitään esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki 

ry:n tarjoamalla tiedolla edes keskittyessään 

tutkimuskohteensa yhteisölliseen tasoon. 

Katolisissa kulttuureissa kirkko on jo historiansa 

takia poliittisessa, kulttuurisessa ja (sosiaali)psykologisessa 

arkikokemuksessa yhä läsnä 

kokonaan toisin kuin vaikkapa Suomen evankelisluterilainen 

kirkko. Siksi tämä Fiedlerin ja Rabbenin 

toimittama teos saattaa olla mielekäs tapa 

täydentää myös Mikko Väisäsen ansiokasta ja 

kiinnostavaa referaattia Gianni Vattimon teoksesta 

Uskon, että uskon (Kirjo 3/2004). 

Vattimonkin ajattelun taustalla on kirkon keskeinen 

kaksijakoisuus: toisaalla ovat kansat, kulttuurit, 

paikalliskulttuurit, ihmiset - maallikot, 

mutta myös tietyt sääntökuntalaiset - ja toisaalla 

Vatikaani, Pyhä istuin, paavi. Suvereeni, absoluuttinen 

hierarkia, jonka maallikkokin voinee 

edes välttävästi ohittaa vain pysyttelemällä ajattelussaan 

ohjelmallisen, vimmaisen sekulaarina. 

Yllättävää kyllä, ilmeisen määrittelemätön ja 

kieltä uhmaava Jumalan/jumalan/sen, mistä länsimainen 

perinne käyttää työnimeä “Jumala” ja 

Andr´e Malraux: Ihmisen usko 

ihmisen suhde ei aina ole suoranaisessa ristiriidassa 

hallinto-organisaation autoritaaris-normatiivisen 

uskontulkinnan kanssa. Henkisesti rinnastus 

lahkonomaiseen tilaan ei ole paikallaan 

edes Johannes Paavali II:n valtakaudella, vaikka 

tätä tendenssiä toki onkin syytä pitää silmällä. 

Mutta silloin kun ristiriita hallinto-organisaation 

normatiivisuuden ja yksilön terveen järjen/ 

omantunnon välillä pääsee syntymään, ei edellinen 

juuri tunnu epäröivän näyttää julmimpia, 

kauheimpia kasvojaan. Näiden tilanteiden analyysiin 

Rome has spoken... on verraton työkalu. 

Teos dokumentoi kirkon virallisten kantojen 

- “opin” ja “opetuksen” käsitteiden väliseen olennaiseen 

eroon ei tässä ole mahdollista paneutua 

- vuosisataisia ja -tuhantisia vaihteluja etenkin 

paavien ja kirkolliskokousten lausumin. Se on 

jaettu 18:aan alaotsikkoon ja niiden kommentaareihin. 

Otsikoista mainittakoon omantunnon ja 

uskon vapaus, orjuus, avioero, kirkon sisäinen 

demokratia, seksuaalinen mielihyvä, naisen asema 

kirkossa, evoluutioteoria, sota, juutalaisuus 

ja koronkiskonta. Kokonaisuus ei näin painotu 

luonnontieteellistä näkökulmaa viehättäviin 

kosmologisiin kysymyksiin, vaan kirkon vaihteleviin 

käytäntöihin sekä valtarakenteiden että 

maallikoille suunnatun moraalisen opastuksen 

tasolla. 

Kyse on kiteyttäen siitä, että vaikka Vatikaani 

on historiansa aikana muuttanut kantojaan 

radikaalistikin, se ei tapaa myöntää niitä muuttaneensa. 

Ei ole poikkeuksellista, että uusi, edellisestä 

selvästikin poikkeava kanta esitetään hengessä 

ja jopa muodossa “kuten kirkko on aina 

sanonut...”. Tämä käytäntö on luonnollisesti 

kääntynyt ennen muuta yksityisen katolilaisen 

uskon tasolla kirkkoa itseään vastaan jo vuosisatoja 

sitten. Organisaatiossa alituiseen käytävä 

valtataistelu, joka ei juuri eroa minkä tahansa organisaation 

vastaavasta, selittää tilannetta joiltakin 

osin: voittaneen näkemyksen on perusteltua 

hankkia itselleen historian auktoriteetin tuki. 

Se ei kuitenkaan selitä sitä täysin, eivätkä Fiedler 

ja Rabbenkaan yritä tähän kysymykseen vastata. 

Sen sijaan Rome has spoken... lähtee siitä ajatuksesta, 

että “kuten kirkko on aina sanonut” - 

politiikka on paitsi uskon ja yksityisen katolilaisen 

kirkon yhteyden kannalta vaikea, myös 

faktisesti epätosi ja siis sellaiseksi osoitettavissa. 

Tekijöiden mukaan teos on ensimmäinen kerta 

kun näitä kirkon sanotusta syystä mielellään 

unohtamia dokumentteja on koottu yksiin kansiin. 

Mitä “radikaali” sitten tässä yhteydessä tarkoittaa 

Kuinka kannat ovat vaihdelleet 

Alkukirkko tiettävästi vastusti väkivaltaa sen 

kaikissa muodoissa, siis myös sotaa. Milanon 

ediktin ja Pyhän Augustinuksen “oikeutetun sodan” 

käsitteen jälkimainingeissa paavi Urbanus 

II puolestaan kehotti ristiretkiin, “ottamaan Pyhä 

Hautakammio pois pahan rodun käsistä ja alistamaan 

se itsellemme.” (1). Johannes Paavali II 

taas on toistuvasti toivonut “lain astuvan yksityisen 

kostonjanon paikalle myös kansainvälisessä 

yhteisössä”. (2). Joten sodan kysymyksen suhteen 

kirkko on tähän mennessä tehnyt ainakin 

kaksi näkyvää täyskäännöstä. 

Entä avioero Nykyinen Vatikaani kieltää toisen 

tai sitä useamman kerran naimisiin meneviltä 

katolilaisilta eukaristian. Eukaristia mielletään 

yleisesti kirkon keskukseksi, sydämeksi. Sen kieltämisen 

merkitystä on muiden kuin katolilaisten 

vaikea ymmärtää, mutta monille kirkon kanssa 

Jumalaa/jumalaa/jne. lähestyville kyseessä on 

mitä julmin ja epäoikeudenmukaisin rangaistus. 

Aina on olemassa päihtymisen tarve: Kiinalla on oopiuminsa, Islamilla on hashiksensa, Lännellä on nainen.

No: kolmen ensimmäisen vuosisadan 

aikana avioliittoa vastaavan instituution 

purkaminen ei ollut kirkossakaan 

poikkeuksellista. Vielä myöhemminkin 

se oli sallittua esimerkiksi aviorikoksen 

tai hylkäämisen takia - monet 

piispat ja paavithan olivat tuolloin itsekin 

naimisissa. Purkamattomaksi 

avioliitto julistettiin vasta kahdennellatoista 

vuosisadalla, eikä tätä kantaa 

ole vielä muutettu. Vaikka sekä jotkut 

yksityiset papit että varsinkin 

USA:n katolinen kirkko kiertävät eukaristiakieltoa 

melkoisesti, toteaa Paavillinen 

perheneuvosto vuonna 1997 yhä, 

ettei “uusiin naimisiin menneille katolilaisille 

tule osoittaa minkäänlaisia julkisia 

tai yksityisiä merkkejä tai eleitä, 

jotka voitaisiin tulkita uuden liiton hyväksymiseksi.” 

(3). 

Naisia näyttää toimineen sekä diakoneina että 

pappeina kolmen vuosisadan ajan. “Epäpuhtaaksi” 

nainen julistettiin ilmeisesti kuukautiskiertoa 

ja synnytystä hyväksikäyttäen vasta neljännellä 

vuosisadalla, ja tuomittiin siksi sakramenttien 

toimittamisen ja kirkon päätäntävallan ulkopuolelle. 

Teoksen kommentaarit epäilevät kirkon 

näin kyenneen paremmin toimimaan ympäröivässä 

partiarkaalisessa kulttuurissa. Niinpä 

vielä vuonna 2003 kuulee Helsingin katolisen 

hiippakunnan piispan esittävän “syvänä, teologisena 

syynä” lausetta “koska Kristus syntyi mieheksi, 

voi pappina toimia vain mies.” (4). 

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Vastenmielisimpiä 

kannanottoja löytynee modernin 

ehkäisyvälinekeksinnön ilmeisen epäraamatullisen 

arvottamisen lisäksi orjuuden ja juutalaisuuden 

otsikoiden alta, myös siksi, että niiden kohdalla 

muu maailma on tervehdyttänyt suhtautumistaan 

huomattavasti Vatikaania nopeammin. 

Niidenkin kohdalla on kuitenkin hyvä muistaa 

teoksen keskeinen ansio: näytti ja esitettiin 

kirkon historia miten staattisena monoliittina tahansa, 

se on myös tällä hetkellä yksityisten kannanottojen 

sijaan jatkuvaa liikettä. 

Maailman n. 100 000 katolista sairaalaa ja 200 

000 muuta sosiaalilaitosta ilmoittavat Catholics 

for a Free Choice -järjestön mukaan hoitavansa 

noin 25:ttä prosenttia maailman HIV/AIDS-potilaista. 

Tämä tarkoittaa sitä, että noin yhdeksää 

miljoonaa HIV/AIDSin kantajaa hoitaa pääasiallisesti 

taho, joka ei kerro heille mahdollisuudesta 

ehkäistä HI-viruksen leviämistä käyttämällä 

kondomia, kondomien jakamisesta puhumattakaan. 

Väisäsen/Vattimon mainitsema “paavin 

absoluuttinen valta” ei siis ole valtaa “vain paperilla” 

silloin kun paavius ymmärretään oikein 

organisatoriseksi rakenteeksi. (5.) Katolisen uskon 

muista elementeistä sen sijaan kertovat 

Vattimon teoksen lisäksi esimerkiksi Kirjaneliön 

Ristin tie-sarjan Äiti Juliana Norwichlaisen Jumalan 

rakkauden ilmestys, Pyhän Jeesuksen Teresan 

Sisäinen linna (ja hänen Katolisen tiedotuskeskuksen 

julkaisema Elämäni) ja WSOY:n Riitta ja Seppo 

A. Teinosen Keskustelua mystiikasta. Myös jälkimmäisen 

Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran 

julkaisusarjassa ilmestyneet tutkielmat 

mystiikan teologiasta ovat tässä suhteessa merkittäviä 

töitä. 

VIITTEET 

1) Vaux, Kenneth L.: Ethics and the Gulf War. 

Religion, rhetoric and righteousness. Westview, Colorado 

1992, ss. 109-110. 

2) Decosse, David E., toim.: But was it just 

Reflections on the morality of the Persian Gulf War. 

Doubleday, New York 1992, ss. 802-803. 

3) Origins 26, no. 38, 3/13/97. Catholic News 

Service, Washington, D. C. 1997, s. 626. 

4) Torkki, Juhana: Józef Wróbel - katolisen kirkon 

uskollinen poika. Etsijä 1/03, SKY, Helsinki 2003, s. 15. 

5) Tällä hallinto-organisatorisella tasolla on toki 

myös vastareaktionsa. Esimerkiksi Association for the 

Rights of Catholics in the Church, Catholics for a Free 

Choice, Catholics Speak Out ja kattojärjestö We Are 

Church ovat hierarkian absoluuttisuuden 

kyseenalaistavia kansalaisjärjestöjä. Ne ovat syntyneet 

Vatikaanin uudistusmielisen II kirkolliskokouksen jälkeen 

nykyisen paavin kaudella, aikana, jolloin kirkon 

hallinnon historiallinen heiluri on jälleen kerran liikahtanut 

konservatiiviseen suuntaan. 

13

Eksistenssi eksistenssiin 

Torsti Lehtinen, Eksistentialismi, 

Kirjapaja 2002, 320 s. 

Eksistenssillä tarkoitetaan yleisimmin sitä 

erityistä tapaa, jolla ihminen on olemassa. Tällä 

tavalla tarkasteltuna joudutaan analyysin ja filosofoinnin 

tielle. Ihmisen olemassaoloon kuuluu 

aistimista, tunteita, järkeilyä, muistelu, suunnittelua, 

toiveita jne. Ihminen ei ole olemassa vain 

yhdellä tapaa, tai sitten hän määritellessään 

hajottaa tuon ”todellisen olemisen” älyllisiksi 

sektoreiksi. 

Eksistentialistinen kokemus onkin kirjallisuudessa 

erityistä nykyhetken tajuamista. Sellaiseksi 

se on kuvattu mm. Camus‘n Meursaultilla ja 

Sartren Roquentilla. Mutta on merkillepantavaa, 

että näiden kahden nykyhetken oivaltaminen 

tapahtuu perin erilaisin sisällöin. Meursaultin 

kokemusta voisi sanoa positiiviseksi, Roquentin 

negatiiviseksi tajuamiseksi. Torsti Lehtinen on 

tutkinut eksistentialismia filosofian ja kaunokirjallisuuden 

kautta ja kirjoittanut nyt seikkaperäisen 

koosteen, jossa filosofinen pohdiskelu 

on yliotteessa ja kaunokirjallisia näytteitä käytetään 

juuri tuon eksistentialistisen ajattelun selvittämiseksi. 

Lehtinen ei erehdy pitämään 

eksistentialistista psyykeä nykyajan ilmiönä, 

minkä virheen Colin Wilson teki sinänsä loistavassa 

teoksessaan Sivullisen ongelma. Lehtisen 

teos jopa alkaa Saarnaajan sitaatilla eli kytkee 

olemassaolon vieraudentunteen heti ihmisen 

vanhaksi perusongelmaksi. 

Alussa Eksistentialismi-teos tuntuu liiankin 

selkeältä ja simppeliltä. Oppikirjamaiselta. Onko 

tässä mitään kirjoittajan omaa vai vain pelkkää 

selkeästi koostettua yhteenvetoa kysyy lukija. 

Onneksi ote tihenee ja syvenee, muuttuu jossakin 

määrin myös kirjailijan kommentoinneiksi, säilyttäen 

silti oivallisen tietopakettiluonteensa. 

Vankan filosofisen käsitepohjustuksen jälkeen 

esiteltyä tulevat perusteellisesti Kierkegaardin, 

Jaspersin, Heideggerin, Sartren, Camus‘n, Beauvoirin 

ja Marcelin eksistentialistisuus. Lempiajattelijastaan 

Kierkegaardista Lehtinen piirtää 

synkeän kuvan. Sören olikin kai niin raskasmielinen, 

että hän kärsi kaikkien juuttien puolesta, 

niin että nämä voivat nyt olla ”iloisia 

tanskalaisia”. Karl Jaspersissa on kiinnostavaa 

yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden suhde. Hänen 

lähtökohtansa on, että ihminen voi nähdä itsensä 

vain heijastumana toisten ihmisten kautta. Jaspersille 

yhteisöllisyys on perusta, johon yksilöllisyys 

rakentuu omaksi minuudekseen. 

Näyttää siltä, että muut eksistentialistit eivät 

ota tätä näkökulmaa riittävästi huomioon. Vapautta 

yksilö voi saavuttaa vain tietyssä määrin, 

ja silloinkin hänen on nimenomaan tultava 

vapaaksi kommunikaation kautta ja tajuttava 

riippumattomuutensa rajat. Jaspers piti melkein 

kaikkia ismejä populistisina yleistysuskomuksina. 

Kritiikkiä sai kommunismin ja freudismin 

lisäksi darwinismikin, josta filosofi letkautti: 

”Ihminen on rappeutunut apinasta.” 

Jaspersin lähtökohdille sukulaisajattelija on 

Emmanuel Levinas, toiseuden filosofi. Martin 

Heideggerin ajattelu ei Torsti Lehtisen esittelemänä 

juuri kirkastu, mutta sitä on muutamilla 

mielenkiintoisilla lähestymisillä tekstissä pyritty 

selvittämään, mikä ei tietenkään johda Heideggerin 

pahimpien solmujen kohdalla kovin hyviin 

tuloksiin. 

Jean-Paul Sartrea ja Albert Camus´ta Lehtinen 

käsittelee melko elämäkerrallisesti ja näiden 

ranskalaisten eksistentialistikirjailijoiden poliittisiin 

intresseihin huomiota kiinnittäen. Kirjan 

vahvuus tulee kuitenkin niissäkin ilmi: tärkeimpiä 

ajattelijoita aiheeseen liittyen on käsitelty 

kyllin perusteellisesti ja osattu silti tiivistää oleellinen 

problematiikka. Kierkegaardilaisuus painottuu 

siinä, että Lehtinen rinnastelee jokaista 

ajattelijaa tähän tanskalaiseen peruseksistentialistiin, 

mikä ei ole lainkaan haitaksi. 

Simone De Beauvoirista Lehtinen pystyy 

esittämään melko harvinaista aineistoa. Kiintoisaa 

on lukea kirjailijattaren (anteeksi feministit!) 

vuonna 1946 julkaisemasta romaanista Kaikki 

ihmiset ovat kuolevaisia, josta siteerattu loppu on 

todenmukaisen paradoksaalinen ja vaikuttava: 

kuolemattomuus on lopultakin ikävystyttävä, 

jopa ”kuolettava” vaihtoehto. 

Aivan erityisen kiintoisa on Gabriel Marcelin 

filosofian esittely. Siinä on keskeistä intensiivinen 

pyrkimys pois kaikesta idealismista ja oman 

henkilökohtaisen kokemuksen nostaminen 

arvoon, eräällä tavalla siis myös objektiivisuuden 

syrjäyttämistä subjektiivisuuden hyväksi. Hän 

päätyi olemassaolon perusteisiin, joita ovat 

ruumiillisuus, dialogi ja tietyssä tilanteessa 

osallisena oleminen. Kaikkia näitä minuus on. 

Esimerkiksi ruumis ei ole väline, jota minuus 

käyttää, vaan minuus on ruumista ja ruumis 

14

minuutta. Samaten maailmasta pois kääntyminen 

on mielettömyyttä ja ihminen tarvitsee 

aina osallisuuden jossain. Osallisuus on syvimmillään 

yhteyttä mysteeriin. Marcel muistuttaa 

Jaspersia korostaessaan olemassaolon sisältävän 

aina dialogia eli vuorovaikutusta, jonka puuttuminen 

on ihmiselle helvettiä. Sekä osallisuuden 

ja dialogin puuttuminen johtaa täydelliseen 

tuhoon. Marcelin mukaan metafysiikka ei saa olla 

ajatusjärjestelmää. Eksistentiaalinen tieto on 

primäärin reflektion eli tieteellä saavutetun 

tiedon ulottumattomissa. Olemassaoloa mysteerinä 

voi lähestyä vain subjektiivisen kokemisen 

kautta eikä mysteerin luonnetta voi edes yrittää 

”ratkaista”. Sekundäärinen reflektio voi johtaa 

visionääriseen tietoon, jota ei voi tieteellisesti 

muotoilla lainkaan. Marcelin tärkeimmät teokset 

ovat Oleminen ja omistaminen sekä Metafyysinen 

päiväkirja. 

Erkki Kiviniemi 

Isän, pojan ja pyhän hengen nimissä 

Jyrki Vainonen: Mykkä jumala 

Loki-kirjat. 2003. 

Myyttinen matka Isään, Poikaan ja Pyhään 

Henkeen. 

Jyrki Vainosen, jota voisi luonnehtia sanataiteen 

monitoimimieheksi: hän opettaa, kääntää, 

tutkii ja - kirjoittaa, ensimmäinen romaani on harvinaisen 

valmis teos. 

Mykkä jumala on minämuotoinen kertomus 

kuvanveistäjä Andre Maldoron matkasta kuvitteelliseen 

Eluardiaan, sen syrjäiseen ja eristäytyneeseen 

laaksoon Bretoniaan, jossa hallitsee ikiaikainen 

naakkakultti. 

Andren matkalla on syy: isä jota hän ei ole 

koskaan nähnyt on kuollut ja Andre haluaa kohdata 

hänet: edes jossakin muodossa. edes nähdä 

paikan jossa tämä viimeiset vuotensa on viettänyt. 

Vainonen käyttää - ehkä jopa hieman kliseisesti, 

tai sitten oppineisuuden osoituksena tai sitten 

lukijan haastaakseen tai sitten kaikkia näitä - 

hyväkseen niitä länsimaisen kirjallisuuden 

perusteemoja, jotka kumpuavat antiikin Kreikan 

mytologioista, esikristillisen ajan kelttiläisistä 

myyteistä ja tietenkin raamatusta. 

Andren isä oli kiertänyt näyttelijänä nimeltä 

Vimma, joka yhdessä kollegansa Äänen - haaste 

vai hatunnosto William Faulknerille! - kanssa on 

kiertänyt hankkien elantonsa perfomansseilla, 

jossa Vimman on roolina on liike - äärimmäisyyksiin 

asti vietynä - joka ilmeni yrityksenä rikkoa 

oma keho konkreettisesti. 

Kun Vimma vetäytyy Bretonian laaksoon ovat 

sen naakat vaienneet. Tämä yhdistettynä Vimman 

tuloon tulkitaan jumalan saapumiseksi. 

Jumalan poikana - Jumalani, Jumalani, miksi 

minut hylkäsit - Andre alkaa veistää isästään 

patsasta, ei vangitakseen vaan vapauttaakseen: 

isänsä, kylän ja itsensä Jumalastaan ja löytääkseen 

isänsä ja itsensä. 

Isän ja pojan suhteesta puuttuu enää pyhä 

henki: se voisi löytyä Andren veistoksesta jossa 

on muoto, mutta ei ääntä, ei liikettä. Ja kun tähän 

lisätään vielä Andren kiihkeä suhde isänsä 

rakastajattareen Alistaan, joka on naakkakultin 

shamaani, niin länsimaisen kirjallisuuden perinteet 

on melko tarkkaan käytetty hyväksi: raamatullisuus, 

oidipaalisuus sekä teemaa toistava 

odysseialaisuus: Andre muistuttaa Telemakhosta, 

joka lähtee etsimään isäänsä Odysseiaa. 

Jyrki Vainosen teos on ehjä, mystinen, tarkkaan 

ja harkiten kirjoitettu: siitä ei puutu ääntä, 

ei vimmaa eikä muotoa. Hän on myös omintakeinen 

kirjailija, sarjakuvan puolelta löytyy ehkä 

lähin hengenheimolainen: häntä lukiessa mieleen 

nousevat väkisinkin Didier Comès:n kelttiläistä 

mystiikka tihkuvat albumit. 

Jarmo Kettunen 

15

Et tuo edes ääntäsi 

Rita Dahl 

1. 

Tuo viisi sormeasi silmieni eteen 

jotta näkisin selvemmin vielä 

mikä saa ihosi soimaan 

ihmeellisemmin kuin minkään muun. 

* 

Hirsien tumma tapetti imee äänen 

joka valaisee pöydän. 

Missä olin kolmekymmentä vuotta 

ja päiviä 

seuranani huone 

hirsialttarin edessä. 

* 

Aamunkoitto korkealta vuorelta, 

sanat ovat tyhjänpäiväisiä rinnallasi. 

Kuule vasaraa 

sydämesi suljettua arkkua vastaan hakkaavaa. 

* 

Nainen etsii varjoa tieltä, 

kerran luuli sen jo tavanneensa. 

Hänellä on seuranaan aution tienoon yli lentävä 

varis. 

Raakunta jää korviin ilkkumaan. 

* 

Etsin häntä jonka kerran kadotin. 

Takkatulen hehku silmissä, 

vuorikauriin lantio 

viinistä kevyt askel. 

Olisin halunnut vain mennä ja 

suojella kaatumiselta. 

* 

Mitä ihminen muuta kaipaisi kuin sitä jonka 

nimeä hän toistaa. 

Mitä muuta kuin kuvaa peilissä. 

* 

Makaat vierellä, silitän hiuksiasi 

sormien hellällä kammalla. 

Tähän palaan, muuta ei ole. 

Ei varjoa lausumassa nimeä 

jota häneksi luulit. 

Mykkä puhelin kasvaa seinällä luonnottoman 

suureksi. 

* 

En tiedä, millä kukkulalla olet, 

millä kielellä nimesi lausutaan, ketä pidät 

kädestä. En tiedä, halua tietää. 

Ja haluan. 

Kysyn hiljaa ja pienellä äänellä, 

oletko se sinä 

jonka vieressä olin 

kun taivas kaikille sama. 

Runot tänä syksynä 

ilmestyneestä teoksesta: 

Kun luulet olevasi yksin. 

Lokikirjat 2004 

16

Unen jälkeen 

Kristian Huuhtanen 

Alussa oli vain valkoista kohinaa. 

Paperille piirtyy kaksi yhdensuuntaista viivaa, 

ne kulkevat yhdessä koskaan kohtaamatta. 

Kuten kulkevat rinnakkain usko ja järjen selitys 

tai kaksi toisensa kaltaista ihmistä: 

rakkaus vain hipaisee heitä. 

Mutta kun kaksi viivaa leikkaa toisensa, 

syntyy maanjäristys ja tulva, 

ne eivät koskaan palaa, ne palaavat mieleen. 

Paperi loppuu mutta viiva jatkaa matkaa. 

Purjehdi sinne kuin maailman reunalle 

tyhjyyttä uhmaten, tarinoita etsien. 

Nopeat syö hitaat, älä jää tuleen makaamaan! 

Näiden välkkyvien ja kirkuvien kuvien keskellä 

olen etana, tuntosarvet haistavat maailmaa 

ja käperryn kieleni kotiloon, 

hengitän sitä kuin happea: 

pimeästä lämmöstä olet sinä tullut 

pimeään kylmään elämään. 

Tukeudun kuoreeni kuin happeen 

mutta tänään olen syksyn matala järvi 

jonka talvi on yllättänyt housut jalassa 

kuhertelemassa intiaanikesän kanssa. 

Tänään olen jäätynyt järvi ja kärsin 

happivajeesta. Pelkään kevättä, 

pelkään kelluvia kaloja. 

Mutta usko pitää hengissä myös järven 

ja palaan haperoon kotilooni, 

käperryn sinne kuin kieleen: 

kuoren sisällä usko pysyy hengissä. 

Halusin kohdata totuuden 

itsestäni, pilven varjo peittää lammen. 

Käänsin selkäni peilaaville pinnoille 

ja etsin jykevää tammiovea, 

sillä itsensä etsijöille on luvattu: 

kolkuttakaa niin teille avataan. 

Mutta et voi seistä oven molemmin puolin. 

Kaksinapainen maailma: kylmä ja kuuma, 

uros ja naaras, elämä ja kuolema. 

Mutta vastakohdista syntyy se kolmas, 

valokuvan varjot ja rikkaat sävyt 

mustan ja valkoisen valtakunnassa. 

Happi antaa elämän ja lopulta, hitaasti 

tappaa meidät. Vain tämä on varmaa. 

Mutta kuten maanjäristyksessä syntyy syvä kuilu, 

on myös siirtymiä ajassa ja tilassa, 

vain ajan kysymys milloin kohtaat repeämän 

tai repeämä kohtaa sinut. 

Niin, sokea yö leikkaa uhreiltaan kaiken 

paitsi surun 

leikkaa sarvet ja kotilon ja hapen 

leikkaa paperin ja peilin ja ovet 

jää vain pimeyttä aistia valoa. 

17

Charles Simic 

Runoja 

Luudat 

I 

Vain luudat 

tietävät että paholainen 

on yhä olemassa 

että lumi on valkeampaa 

kun korppi on lentänyt sen yli 

että pimeä pölyinen nurkka 

on lapsia ja haaveilijoita varten 

että luuta on myös puu 

köyhien hedelmätarhassa 

että tuo torakka 

on mykkä kyyhky 

II 

Unikirjoissa luudat ovat 

lähestyvän kuoleman enteitä. 

Tämä on niiden salainen elämä. 

Julkisesti ne esiintyvät kuin lattarintaiset vanhatpiiat 

jotka saarnaavat kohtuullisuutta. 

Ne ovat lyyrisen runouden vannoutuneita vihollisia. 

Vankilassa ne kulkevat vartijoiden mukana, 

tulevat selleihin kuulemaan tunnustuksia. 

Niiden häntä iskee 

kun vähiten odotat sitä. 

Jäädessään yksin suljetun vuokrakasarmin 

oven taakse 

ne mutisevat itsekseen 

sanoja kuten neitsyt tuuli kuunpimennys 

ja tuota kaikkein pyhintä nimeä: 

Hieronymus Bosch. 

III 

Juuri tällä eikä millään muulla tavalla 

tehtiin esi-isien ensimmäinen luuta: 

he nimittäin kiskoivat kaikki nuolet 

Pyhän Sebastianin köyrystä selästä. 

He sitoivat ne yhteen köydellä 

johon Juudas hirttäytyi. 

Kiinnittivät seipääseen 

jolla Kopernikus 

kosketti aamutähteä... 

Sitten luuta oli valmis 

lähtemään luostarista. 

Pöly toivotti sen tervetulleeksi – 

tuo suuri pornokauppias 

halusi välittömästi 

kurkistaa sen hameen alle. 

IV 

Luutien salaoppi 

hylkää optimismin, laiskuuden 

lohdun, vanhan pontikan 

uskomattomat ihmeet. 

Se sanoo: luut päätyvät pöydän alle. 

Leivänmuruilla on oma tahto. 

Maito on tiedät-kyllä-kenen siemennestettä. 

Hiiret saavat viimeisen vingahduksen. 

Mitä kuuluun levitaatiojuttuun 

tulee, kehotan muistamaan: 

On vain yksi Jumala 

ja Muhammed on hänen profeettansa. 

V 

Ja sitten on tietysti isoäitini 

pyyhkimässä 1800-luvun pölyjä 

1900-luvulle ja isoisäni katkaisemassa 

luudasta kortta hammastikuksi. 

Pitkät talviyöt. 

Aamut tuhansien vuosien syvyydessä. 

Keittiön ikkunat kuin päät 

hammassäryn takia sidotut. 

Niiden takana luudat pyyhkivät 

kasaten hohtavia pölyhiukkasia 

siisteiksi pyramideiksi 

joiden sisällä on hautakammioita 

ryöstäjien jo avaamia 

joskus, kauan sitten. 

(Return to a Place Lit by a Glass of Milk, 1974) 

18

Ihmelapsi 

Kasvoin kumartuneena 

shakkilaudan ylle. 

Rakastin matti-sanaa. 

Kaikki serkkuni olivat huolissaan. 

Se oli pieni talo 

roomalaiskatolisen hautausmaan lähellä. 

Lentokoneet ja tankit 

tärisyttivät ikkunaruutuja. 

Eläkkeellä oleva astronomian professori 

opetti minut pelaamaan. 

Käyttämässämme pakkauksessa 

maali oli melkein kokonaan rapissut 

mustista nappuloista. 

Valkoinen kuningas puuttui 

ja piti korvata jollakin. 

Minulle on kerrottu mutten usko 

että sinä kesänä näin 

ihmisiä hirtettyinä puhelintolppiin. 

Nimetön runo 

Sanon lyijylle: 

Miksi annoit valaa 

itsesi luodiksi 

Oletko unohtanut alkemistit 

Oletko luopunut toivosta 

muuttua kullaksi 

Kukaan ei vastaa. 

Lyijy. Luoti. Tällaisten 

nimien kanssa 

uni on syvä ja pitkä. 

(Dismantling the Silence, 1971) 

Muistan että äitini 

peitti silmäni usein. 

Hänellä oli tapana työntää pääni 

äkkiä päällystakkinsa alle. 

Myös shakissa, kertoi professori minulle, 

mestarit pelaavat silmät sidottuina, 

suurimmat heistä usealla laudalla 

samanaikaisesti. 

(Classic Ballroom Dances, 1980) 

Suomennokset Timo Hännikäinen 

Charles Simic (s.1938) on amerikkalainen nykyrunoilija, joka syntyi ja vietti lapsuutensa Jugoslaviassa. 

Hän emigroitui perheineen USA:an vuonna 1954 ja julkaisi esikoisteoksensa Dismantling The Silence 

vuonna 1971. 

Simicin runoutta voisi luonnehtia jonkinlaiseksi arkipäivän surrealismiksi. Hänen runoilleen on 

tyypillistä esineiden salaisen elämän kuvaaminen. Arkiset esineet kuten tinasotilaat, luudat ja haarukat 

irtaantuvat käyttöyhteydestään ja saavat myyttis-historiallisia ulottuvuuksia. Simic liikkuu samanaikaisesti 

kahdella tasolla: hän kirjoittaa esiin näköhavainnon sekä siihen kytkeytyvän alitajuisen 

aineksen. Runojen aiheet ovat usein synkkiä ja groteskeja, ja unikuviin sekoittuu muistoja toisen 

maailmansodan aikaisesta miehitetystä Jugoslaviasta. 

Simic on saanut runoilijantyöstään useita palkintoja, mm. Pulitzer-palkinnon ja PEN-klubin kansainvälisen 

kääntäjäpalkinnon. Hän on opettanut englantia New Hampshiren yliopistossa vuodesta 1973. 

19

Hereillä ilman taivaita 

ja helvettejä 

Risto Ahti, Sudet ja lampaat, 

(Runoja ja huomautuksia), 2003 WSOY 

Risto Ahti kirjoittaa edelleen julkisen hypnoosin 

parodiaa, ylistää rohkeutta ja ilon ajattomuutta, 

kuten tuotantonsa alussa. Talvi on 

edelleen harha. Komediallinen ääni on voimistunut. 

Sortumatta moralismiin runoilija tekee 

pilaa happamuudesta, saamattomuudesta ja 

raskasliikkeisyydestä. ”Ei ruumis ole raskas siksi, 

että mies on lihava,/ laiha, laiha hän on, seisoo, 

pitää sanansa, ja kun kulkee,/ kulkee työpaikalleen 

kello yhdeksän.” 

Runojen ironian kohteena on hyvän yhteiskunnallisen 

aseman tavoittelu, jähmeät yhteisasenteet, 

laiska yleisvoivottelu. Moni ryppyotsainen 

pohtija on omasta mielestään vapaa, 

”koska lieka on löysällä ja lieka on löysällä,/ 

koska meidät on opetettu liikkumaan niin, että 

lieka ei kurista.” Tämä tuomioistuinten ja holhousturvien 

järjestelmä hukuttaa rooleihin, 

elämään turvallisesti itseltä piilossa. Ollaan 

luottavaisia, kun kaikki teot ovat virallisesti 

hyväksyttyjä. Naidaan säädellysti, kun on 

asiakirja, ”joka on jumalan allekirjoittama”. Sanat 

eivät ole tosia. Niillä vain viitataan, vihjataan 

olemassaoloon. Mieltä ei voi kuvata eikä sen 

sisältöä koodata, ainakaan eksaktisti. Kuitenkin 

”mieli yrittää vangita itsensä sanojen kuvaruutuihin”. 

Aikakin on mielikuva. Se on ajattelutapa, 

johon alistutaan, koska niin opetetaan ja näytetään 

toteen. ”On ymmärrettävä, että ihminen ei 

ole ajan lakien alainen./ Hänelle ei ole huomista 

eikä eilistä. Ihminen on hereillä.” Tämä aikaperspektiivin 

hylkääminen on lukijalle tietysti 

kova pala. Mahdotonta! Ettei aikaa muka ole 

Kaikkihan tapahtuu ajassa, kaikki mitä me tiedämme. 

Ajan filosofista problematiikkaa ei kannata 

tässä käsitellä, vaikka voikin todeta, että Baruch 

Spinoza on viileästi todistanut ajan vain ihmisajattelun 

ominaisuudeksi ja sitä kautta olemassaolon 

aikaan sitoutumattomaksi eli ikuiseksi. 

Mutta Ahdin näkemistapa onkin runollinen, 

visionäärinen: ”Älä moiti minua valehtelusta!/ 

En mahda sille mitään, että etsin ikuisuutta ajan 

hypnoosissa,/ aikaan sidotun kielen elliptisistä 

lauseista, linnun! radalta.” Uskomaton hyppy 

lapsenomaisesta tunnustuksellisuudesta kielen ja 

siihen perustuvan tieteen faktiivisuuden murtamiseen. 

Lopun anomaliassa kieli ‘suistuu radaltaan’ 

ja vihjaa muuhun näkemistapaan. Toisessa 

runossa runoilija vähän tieteellistä keskustelua 

sivuten kärjistää turvahakuisuuden tappavan 

tunteet, johon liittyen hän sivaltaa: ”Ihmiset 

pitävät maailmaa sattumanvaraisena,/ minä taas 

pidän maailmaa totena.” 

Ahdilla ei ole sanomaa, mutta sanonta ja ääni 

ovat omia. Runoja ei yleensäkään voi selittää 

toisin sanoin, mutta kokoavasti on nähtävissä, 

että Ahti lähestyy erilaisin kuvin ihmismielen 

pakonomaista takertumista itsensä kuviteltuun 

puolustamiseen, vaikka nämä omat apologiat 

vain syventävät mielen kammioitumista. Mielen 

kehät etsivät hyväsyviä näkökohtia itsestään, 

loputtomasti harhaillen. Niinpä henkisen työn 

tekijä ”taistelee oikeudesta/ omaan puheeseensa, 

jonka hän on, alaviittein, koonnut muiden puheista./ 

Hän tietää kyllä, että toiset sitten kuuntelevat 

häntä voidakseen mainita hänet/ alaviitteissä 

ja kirjallisuusluettelossa. Mutta häntä 

itseään, myös sen hän/ tietää ja vaatii sitä, objektiivisuuden 

nimissä, ei kukaan kuuntele.” Tämä 

objektiivisen tiedeajattelun parodia on myös 

ihmisen kuvitteleman todellisuuden parodiaa, 

ihmisen, joka ei tunne ruumistaan, mutta luulee 

maailman tulleen selitetyksi tieteellisin kriteerein. 

Maailman jakaantuminen hyvään ja pahaan, 

susiin ja lampaisiin, on myös mielen ajattelutapa. 

20

”Mitä katsot mies parka/ Paratiisin palavia 

silmiä, helvetin siankuoppia// Katsot petoja ja 

enkeleitä, olet liian typerä ja arka, jalkasi jähmettyvät, 

kun viisaat ja rohkeat/ jo kauhuissaan 

juoksevat tiehensä.” Miten hauska ja hirveä 

onkaan tuo ”kauhuissaan” tässä! Kyllä kaksijakoisuutta 

on aivan totta syytä peljästyä suuresti. 

Niin, onko se niin, että meissä jokaisessa on susi 

ja lammas, mutta meidän olisi niistä päästävä, 

niitä säikyttävä. Miten ykseyden voi oppia 

ymmärtämään, ilmiöinä, joihin saa suhtautua 

tuntevastikin Onko hypättävä linnun! radalta 

Mutta vakavasti puhuen ”omaksi huvikseen,/ 

kuin kärpänen pölystä/ huoneen nurkassa” 

ihminen on syntynyt, kun vain muistaisi sen. 

Yleisesti ihmiset pitävät ”totena sitä,/ mihin 

yhteinen pelko heidät upottaa./ Ja tosimpana 

sitä, mihin sama pelko opettaa heidät uskomaan.” 

Tämä nähtiin selvästi New Yorkin terroriiskun 

jälkeen Amerikassa. Niin uskotaan 

taivaaseen ja helvettiin, hyvään ja pahaan, 

lampaisiin ja susiin. ”Sudet elävät hukassa ja 

kadotuksessa. Lampaat syksyisin/ pitävät 

joukkokokouksia, he pääsevät paratiisiin/ 

pääpässien ajamissa teurasautoissa.” Niinhän 

siinä käy. Kun me tiedämme, ketkä meidän 

vihollisiamme ovat, voimme me hakeutua 

sopiviin joukkokokouksiin yrittämään hukuttaa 

murheemme. 

Autuas mies -sarjassa on äärimmäisen syviä 

tunneilmaisuja, kauniita ja hurjia. Autuas mies II 

ja Mahdoton tehtävä lähestyvät suorastaan järkyttävällä 

ilmeellä tunteitten alkuperiä, sellaisia, 

joita joutuu penkomaan hyvin syvältä rinnan alta. 

Kipeitä ja tosia kuin linnun hurja etäinen huuto 

kesäyössä. ”Kaikki tunteet ovat lähtöisin rakkaudesta, 

jonka hurjuutta ihmisen liha/ ei kestä 

musertumatta, sydän ei vioittumatta, ei pää 

hulluksi tulematta. (Rakkautta ei voi katsoa 

silmiin).” 

Lankeemuksia-osastossa komedia saa ylivallan, 

mutta ihan kaikkea sen sisältämää pidätettyä 

vihaa ei oikein pysty sulattamaan. Sen sijaan 

kepenevä kansanviisaussarja Hämäläisiä hyötynäkökulmia 

ja viisautta riemastuttaa, ainakin 

hetkeksi. 

Teos päättyy huomautuksiin, aforistisfilosofisiin 

lausekkeihin. Niissä alleviivataan 

viatonta hulluutta, rajattomuutta ja erilaisuutta. 

”Ohje kirjoittajalle (ja puhujalle): ”Totuus katoaa 

lihan hiljaisuudessa. Koska sillä ei ole omaa 

suuta, anna sen ottaa sinun suusi.” Kaikki pelkistämiset, 

järjestämiset ja koodaukset ovat valhetta. 

Hyvä niin. Maailma ei muutu kaaoksesta järjestelmiksi 

kirjoittamalla. Erinomaista. Eläköön 

kaaos! Ja olkoon omissa oloissaan järjestetty 

todellisuus, joka ”käyttää kaoottisen todellisuuden 

energioita.” 

Fossum jatkaa . . . 

Mustat sekunnit. Karin Fossum. 

Suom. Arvi Tamminen. Like 2004. 

Norjalaisen Karin Fossumin kuudes komisario 

Kondrad Sejer –dekkari jatkaa edellisten 

linjalla. Tässä tapauksessa tämä ei ole negatiivinen 

vaan positiivinen määre, sillä Fossumin 

tyylitaju säilyy. 

Hänen vahvuutensa on naisten arkipäiväisten 

asioiden kuvaus ja myötäelämisen kyky, johon 

harva mies pystyy. Toisaalta Fossum ei epäonnistu 

mieshenkilökuvissaankaan, ne ovat yhtä vahvoja 

kuin naisten. 

Tarina on Fossumille – ja dekkarille – tavanomainen 

ja myyvästi myös hyvin ajankohtainen. 

Kymmenvuotias Ida katoaa ja pitkistä etsinnöistä 

huolimatta häntä ei löydetä. Aletaan epäillä pahinta, 

joka toteutuu. 

Komisario Sejer saa jälleen ikävän tehtävän 

tutkia asiaa. Tutkinnan kohteet ovat aluksi ilmiselviä, 

mutta hiljalleen kuvio alkaa muuttua monimutkaisemmaksi: 

Fossum kehittää hiljalleen 

psykologista tarinaa, jossa erilaiset henkilöt toimivat 

ristiriitaisina ihmisinä ja antavat sekä Sejerille 

että lukijalle aihetta arvailuun: kuka on näytelmän 

konna, vain onko heitä monta. 

Fossumin dekkarin voi siinä mielessä lukea 

perinteisen piiriin kuuluvaksi, että sen loppuratkaisu 

selviää ”viimeisellä sivulla”. Mutta ikävä 

kyllä se on arvattavissa jo kirjan alkumetreillä. 

Se ei kuitenkaan kirjan arvoa vähennä, sillä 

tekijän valttina on ennen kaikkea hänen taitonsa 

rakentaa henkilöidensä psykologinen profiili ja 

johtaa heidän käyttäytymisensä johdonmukaisesti 

siitä. 



21

Tyylikäs palanen 

Harakan historiaa 

Kristiina Lähde: Bunsenliekki. 

Teos 2004. 50 s. 

Kristiina Lähteen toinen runokokoelma 

Bunsenliekki sijoittuu Harakan saareen, joka sijaitsee 

Helsingissä, Kaivopuiston edustalla. Saarella 

on ollut aiemmin muun muassa puolustusvoimien 

kemian koelaboratorio ja sitä ennen venäläisten 

varuskunta-alue. Nykyään siellä toimii 

vireä taiteilija- ja käsityöläisyhteisö, joka suorittaa 

omia laboratoriokokeitaan monimuotoisella 

kulttuurin kentällä. Muutkin helsinkiläiset ovat 

löytäneet Harakan ainutlaatuisen luonnon muun 

muassa opastettujen retkien muodossa. Koska 

saari ja sen historia ovat muille kuin helsinkiläisille 

jossakin määrin hämärän peitossa, olisi toivonut 

Bunsenliekin yhteyteen esimerkiksi historiallista 

aikajanaa saaren taustan kartoittamiseksi. 

Haittaako sen puute lukemista Ei vähäisimmässäkään 

määrin. Vaikka tämäntapainen sitoutuneisuus 

ympäristöön ja selkeä temaattisuus 

onkin nykyään harvinaista runokokoelmassa, 

Bunsenliekin voi lukea minkä tahansa (taiteilija) 

yhteisön kuvauksena, tarinana sen pyrkimyksistä 

kokeellisuuteen tai suhteesta ympäröivään 

luontoon. Siinä missä Bunsenliekki on itsessään palanen 

saaren historiaa, se on myös yhteisön kuvaus 

osana laajempaa yhteiskunta- ja sotahistoriaa. 

Monet kokoelman runot on otsikoitu sotaisin 

termein: Maihinnousu, Tulitauko, Varustelukierre, 

Ristituli, Vapautusliike, Sanasota, Sotamaalaus, 

Penetraatio, Taktiikka, Camouflage, ro-ro. Kokoelman 

kolme osiota kertovat luontopolusta, taiteilijaelämästä 

ja sotalippujen liehumisesta. Nykyajan 

ongelmat, luonnon muokkaaminen ihmisen 

tarpeisiin, sen saastuminen ja lopulta ihmisen astuminen 

ihmistä vastaan, rakentavat kokoelmasta 

ajankohtaisen ja koskettavan, vaikka siinä ei ole 

paljoakaan inhimillistä lämpöä.. Runokokoelma 

nousee poikkeuksellisesti yksilötason ulkopuolelle. 

Se kuvaa yleisesti taiteilijan moraalista vastuuta 

tekemisistään, sitä miten bunsenliekkiä pitäisi 

käyttää, kun sillä kuumentaa taiteilijan koeputkea. 

Lähde kirjoittaa Taiteilijuudesta isolla 

t:llä. Silti runoissa ei ole tippaakaan mahtipontisuutta. 

Kokoelma on näytelmällinen kollaasi proosarunoja, 

jotka eivät kuitenkaan ole kovinkaan kokeellisia. 

Reilun kolmenkymmenen runon joukossa 

on yksi runo, (Surrealisti), joka rikkoo 

asetel-mallisuudellaan asiallisuuden. Joitakin runoja 

vaivaa valitettava näpertelyn maku. Hyvä 

nousu päättyy joskus löysään ja ”lapsekkaaseen” 

toteamukseen, esimerkiksi runossa Vesiystäväni: 

”Plup. Plup. Jää muodostui heti ja piti jäänmuodostumisääntä. 

Äärettömän heikko ääreisverenkierto!” 

Parodiana tämänkaltainen voi toimia, 

mutta muuten jättää suuhun hutaisun maun. 

Muutoin runojen kieli on kirjoittajansa hallussa, 

se on notkeaa ja antavaa. Ehkä runot ovatkin juuri 

kielellisesti kokeellisia; kielihän on kirjoittajan 

suurin tulikoe. 

Bunsenliekissä turvallisesta saarekkeesta tulee 

pelottava maailmanallegoria, joka tarjoaa lukijalle 

ajattelemisen aihetta. Tyylikäs kokonaisuus, 

joka on hyvä vaihtoehto nykyajan sinä-minä - 

kulttuurille. 

Tilaisuus koputtaa oveen vain kerran, 

mutta kiusaus nojaa aina ovikelloon. 

Toimitus 

Pia Hyttinen 

2

Neito lähtee metsään 

Madeleine Hessérus: Paljain jaloin. 

Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2004. 270 s. 

Jovem de cabelos compridos,1942. MAX ERNST 

Paljain jaloin on ruotsalaisen Madeleine 

Hesséruksen ensimmäinen romaani. Aikaisemmin 

Hessérus on kirjoittanut näytelmiä sekä novelleja. 

Hesséruksen romaanin päähenkilö, kiireisessä 

kaupungissa kiireistä elämää viettävä Tessa, saa 

outoja allergisia reaktioita. Niiden syy on epäselvää, 

mutta pikkuhiljaa niin lukija kuin Tessa 

itsekin ymmärtävät niiden johtuvan kaupungin 

luonnottomasta asuinympäristöstä. 

Hessérus itse kertoo romaanin idean syntyneen 

Tukholman kaduilla. ”Yhtäkkiä huomasin 

kuinka jalkateräni liikkuvat asvalttia vasten. Tunsin 

niiden jokaisen liikkeen ja ymmärsin syvällisesti, 

että kaikki ympärilläni oli rakennettu betonista”. 

Niin kuin joskus oikeassakin elämässä käy, 

Tessan pelastus tulee menetyksen muodossa. 

Eräänä päivänä hän tulee kotiin ja näkee aviomiehensä 

kipuamassa rappusia ylös toinen nainen 

kainalossaan. 

Tästä hetkestä tarina alkaa. Tessa ottaa jalat 

alleen ja lähtee erittäin pitkälle kävelylenkille. 

Hesséruksen teksti on pikkutarkkaa. Hän rakentaa 

päähenkilön ympärille maailmaa lavastajamaisen 

tarkasti. Joskus ulkoisen maailman luominen 

kuitenkin ikävä kyllä tuntuu tapahtuvan 

Tessan sisäisen maailman kustannuksella. 

Mitä Tessa oikeasti tuntee Nyt luemme, että 

hän menee metsään, hän riisuu vaatteensa, hän 

pelkää ihmisiä. Mutta koska suurimman osan aikaa 

Tessa on yksin, tarjoaa Hessérus lukijalle hyvin 

vähän dialogia. Ja juuri dialogi olisi tarpeellinen 

apuväline Tessan maailmankuvan avaamiseen. 

Luulen että majavien horjumaton luottamus 

asioiden kesken vallitsevaan säännönmukaisuuteen 

tekee vaikutuksen kaikkiin jotka joutuvat 

niiden kanssa tekemisiin. Majavien tasapainoa ei 

selvästikään voinut järkyttää edes maanvierimä, 

kuten se jonka olin aiheuttanut. 

Tessan muodonmuutos tapahtuu luonnon 

avustuksella. Luonto on hänelle välttämätön pakopaikka. 

Hessérus kertookin metsästä ja luonnonilmiöistä 

sellaisella antaumuksella, että lukija 

voi melkeinpä haistaa skandinaavisen metsän 

kesäisen tuoksun ja tuntea syksyn koleuden ihollaan. 

Hessérus käyttää paljon aikaa Tessan ulkoisen 

muodonmuutoksen kuvaamiseen. Tessan 

ruumis mukautuu uuden elämän vaatimuksiin, 

ja hän löytää itsestään kaupungin ihmisten kauan 

sitten kadottamia vaistoja. 

Romaanin käännekohta tulee hirvijahdin muodossa. 

Sen kautta Hessérus selkeästi, mutta ei uskottavasti, 

yrittää todistella lukijalle Tessan olevan 

nyt enemmän yhtä luonnon kuin ihmisyhteisön 

kanssa. 

Paljain jaloin kuvaa loistavasti, kuinka kävisi, 

jos kaupungista ja yhteiskunnasta yrittäisi paeta. 

Mutta ulkokohtaisuudessaan se muistuttaa hetkittäin 

liiaksi partiosta tuttua Sudenpentujen käsikirjaa. 

Tessan pakotarinaa latistaa se, että Hessérus 

ei tarjoa kunnon kuvaa Tessan kaupunkilaiselämästä. 

Tessan muodonmuutos jää epäselväksi, 

koska emme saa tutustua Tessaan ennen muodonmuutosta. 

Ja koska Tessa on romaanin kantava 

henkilö, kärsii koko tarina, kun lukija ei osaa samastua 

häneen. 

Kati Ala-Ilomäki 

23

Kylmien 

vuoteiden 

ajassa 

juhannusruusu 

vaihtaa väriä 

Teemu Hirvilammi: Tiikeri joen rannalla 

Sammakko 2004. 66 s. 

Tiikeri joen rannalla on Teemu Hirvilammin 

11. runokokoelma. Heti alkajaisrunossaan hän iskee 

omalla äänellään asian ytimeen: “Päivisin haluan 

istua pimeällä seinustalla / tuntematta ketään. 

/ Yöllä valuu kuola suustani, / odotan sinua 

Ladan tuulilasin takana. / Liikun hiljaa öisessä 

hangessa. / Sirkukset pyyhkivät ilmeettöminä 

norsun paskaa. / Kuljen sielunne lävitse 

musta hattu päässä. Näette minut televisiosta – 

ripustan punaisia / palloja joulukuuseen. “ 

Teemu Hirvilammin runot ovat mutkatonta 

puhetta eletystä ja elettävästä elämästä, joka on 

kuluttanut ja kuluttaa. Kyllä näistä runoista vanhan 

“petolinnun” tunnistaa, joka yhä löytää aiheensa 

läheltä ja osaa hörähdellä myös itselleen. 

Hilpeän uhokas metelöinti on vähä vähältä muuttumassa 

itseironiseksi äimistelyksi, jossa on kikkailemattomasti 

sisäistettyä sanomisen ja tuntemisen 

tarkkuutta. 

Neljäkymmentä yhdeksän vuotta käpykaartissa 

on antanut Hirvilammille perspektiiviä, on 

ikään kuin “katkolla jouluaattona, kinkku sylissä, 

ilman sinappia.” Mutta yhtä kaikki, kyllä 

säkeissä vielä anarkismi murahtelee, tosin hieman 

lempeämpänä kuin ennen. 

Hirvilammi venkuilee tavallisuuden varjojen 

liepeillä, laitapuolella, syrjään asettumisen valinneena, 

ladaten selkeän tarkkoja sanoja, jotka 

herättävät parhaimmillaan runon kuplimaan 

hämmästyttävää tehoa ja sellaisia nyansseja missä 

“Juhannusruusu vaihtaa väriä.” 

Pidän Hirvilammen runojen rosoisesta mutkattomuudesta 

ja itseironiasta: 

“En ole metsämies, / en miljonäärijussi. / Seitsemän 

vuoden aikana / kolme naistani on joutunut 

/ teho-osastolle. Äänet kynttilähaudoilla. 

/ Kuka mut haluu. / Ei ole linnaa. / En roiku 

pää alaspäin tornihuoneissa. / Ritarit juovat vettä, 

/ heiluttavat propellikorviaan / kuin virtahevot 

Mesopotamiassa.” 

Jostain 

skeittilaudan 

ja 

rollaattorin 

välistä 

raikaa runo 

Arto Melleri: Arpinen lemmen soturi 

Otava 2004 

Pysyteltyään vuosikausia kumpujen kätköissä 

astuu Arto Melleri nyt esiin lemmensoturin 

teatraalisin elein. Sanat janottavat, nainen niiaa, 

pakkanen panee, Arto myös. Monet tämän kokoelman 

runot ovat kuin biisejä, huudahduksineen, 

toistoineen, loppusointuineen. Säkeet tanssahtelevat, 

ja tanssin lomassa kun vilkaisee peiliin 

niin kuulee “uuden tahtilajin: Criminalissimo 

!” 

Kauneinta kokoelmassa on Mellerin terävä 

huumori ja itseironia, jota hän viljelee lähes joka 

runossa, ja huutomerkki perään. Runossaan Identiteetti 

hän pelkistää mainiosti. 

‘Identiteetti, 

kun sen ääneen sanot, 

se on mennyt jo’, 

minulla oli yhteen aikaan 

tapana sanoa, 

ja yhdessä Eetun kanssa pilkattiin 

identiteettimiehiä tuttavapiirissämme … 

Raitis Eetu joi itsensä hengiltä, 

minä jäin auton alle, 

ja Suomi 

liittyi Euroopan Unioniin. 

Sanoisin ettei tämä ole kovin loistokas kokoelma, 

mutta silti paluu, soturin paluu elävien kirjoihin, 

takaisin “maidon ja hunajan maahan” katsastamaan 

“mitä kaikkea näkemättä on”. Kokoelma 

on täynnään havaintoja, löytöjä, toivon 

merkityksiä. “Vaikka oli aamulla korkea kuume, 

/ silti nousivat sisällä savut / pystysuoraan!” 

Otavan Runoja tunteville- sarjalla on oma, 

varsin tyylikäs formaattinsa, jossa aikaisemmin 

on ilmestynyt mm. Saila Susiluodon Huoneiden 

kirja (2003), Sanna Karlströmin Taivaan mittakaava 

(2004), Markus Jääskeläisen Valmis (2004) ja 

Jarkko Laineen Tämä yö on taikayö (2004). Arto 

Mellerin Arpinen lemmen soturi on kapoinen teos, 

mutta kovakantinen teos istuu silti käsissä tukevasti. 

Päivi Puustisen kansi on uhkea. 

24 

Jussi Rusko 

J. K. Ihalainen

Lapin 

maisemia 

Jäätynyt liha 

hikoaa pakastimessa 

Santtu Puukka: Nuorallatanssia. 

Savukeidas 2004. 59 s. 

Lapin 

pakkaspäivänä 

orava napsuu ylös 

männynrunkoa. 

Kuulen sen koputtavan 

kotosallaoloa. 

Arto Lappi: Oravan portaat. 

Sammakko. 2004. 

Arto Lappi on siirtynyt haiku- ja tanka -runoista 

mitallisiin runoihin, kuten hän itse takakannessa 

niitä kuvailee. Lapin runot eivät kuitenkaan 

mittatikulla täsmälleen mitaten mitallisia 

ole. Määritelmässä onkin ehkä hieman itseironiaa: 

perinteiset japanilaiset runomitat - joihin Lapin 

kaksi aikaisempaa kokoelmaa ovat perustuneet 

- kun tahtovat olla sitä millilleen. 

Runoteoksessa on kaksi teemaa: enemmän 

esillä olevana metsä, niitty ja niiden eläimet: luonto 

yleensä. Toinen liittyy kokemukseen itsestä 

ja ihmissuhteista. 

Lapin runojen ydin on edelleen japanilainen 

ja kiinalainen perinne, mutta uuden teoksen rivit 

kumpuavat kansallisesta maisemasta: jos nyt 

niin voi sanoa globalisoituvassa maailmassa. 

Arto Lapin runous lähtee arkipäivästä, se ei 

pröystäile vaan koostuu pienistä, tavallisista 

hetkittäisistä kokemuksista. Sellaisista jotka 

tavanomaisuudessaan jäävät meiltä huomaamatta. 

Voisi sanoa, että runoissa valaistumisen idea 

nousee esille tavalla, joka saa katsomaan ympärilleen 

ajatellen: “Eipä tuotakaan ole tullut pitkään 

aikaan huomanneeksi”. 

Arto Lapin teosta Oravan portaita lukiessa 

kuulee äänettömyyden äänen. 


Santtu Puukka on korsolainen kynäruiskumaalari 

ja punkmuusikko, nyt myös runoilija. 

Nuorallatanssia on teemoiltaan ja aiheenkäsittelyltään 

syvää sukellusta urbaanin yhteiskunnan 

kerroksiin, jossa sattuu ja tapahtuu. Runojen ulkoinen 

ja sisäinen maailma on rujo, apokalyptinen 

ja vaarallisen kiehtova, kolealla tavalla 

myös kaunis. 

Kokoelman runojen kuvasto on runsasta ja 

volyymiltaan enemmän ryöpsähtelevä kuin 

pirskahteleva ja näin jälkimakukin on tuhdisti 

jykevämpi. Selkeästi enemmän kunnon paloviinaa 

kuin punaviiniä. Jos Puukan yltäkylläiset 

ja riittoisat runokuvat olisivat pikkurahaa, olisi 

hän rikas mies. 

Santtu Puukka kaasuttelee sanojen moottoritietä 

aika haipakkaa paitsi silloin kun “lujassa 

pakkasessa auto ei käynnisty”. Ajatus luistaa ja 

tehoja löytyy: “ vastaanotin sylkee / sodan repimää 

varjokuvaa tapetoituun seinään / tuhkaa ja 

timantteja / raekuurona kuumeiseen tropiikkiin 

/ kohta murhaaminen on / meidän jokapäiväinen 

kulutuksemme / uutisankkuri hymyilee 

koneistetun esiripun edessä / tämä on tinkimätöntä 

edistystä /jota ruokitaan arkipäiväisin kello 

8 - 22 välisenä aikana / vanhenemisen pelolla.. “ 

Nuorallatanssia on kokoelmalle osuva nimi 

sillä runoissa liikutaan ja tasapainoillaan usein 

siinä hilkulla, ettei uskottavuus muuttuisi uhoksi. 

Mutta ei Puukka putoa eikä pahemmin horjahtele, 

jonglööri kun on, pystyy hän taituroimaan 

sanojensa rumputulessa myös suvantokohtia ettei 

lukija vallan hengästy: “ iltahämärässä / 

narskuu lumi / kenkien alla / tähdet / hakaneuloin 

taivaaseen / jääneitä heijastimia / tällaisena 

hetkenä / en ajattele elämän / lyhyyttä / 

hengitän sumun / tai tuulen tavuja “. 

Lennokas lause nostaa runot tavanomaisuuden 

tuolle puolen. Puukka vaeltaa rupisessa maisemassa 

ihmisten keskellä ja huutaa niin että kuuluu. 

Kelpo kokoelma. 

Jussi Rusko 

25

Bruno K. Öijer 

Bruno K. Öijer: Valitut runot 1973 -2001 

Suomennos Markku Into, noin 200 sivua. 

Sammakko 2004 

Muistan kiertäneeni 70-luvun lopulla Tukholman 

Söderin ja Gamla Stanin kirjadivareita etsien 

Gunnar Ekelöfiä ja Arthur Rimbaudia. Näillä 

retkilläni törmäsin ensimmäisen kerran Ruotsin 

runon undergroundiin ja Bruno K. Öijeriin, jonka 

teoksen Fotografier av undergångens leende 

(1974) hankin siltä seisomalta. Muistan suomentaneeni 

pitkän nimirunon seuraavana yönä. 

2626 

shiva! me olemme nälkäisiä, 

tanssi shiva tanssi meidän edessämme 

tule lähemmäksi, lähemmäksi kunnes kaikki palaa 

lentokentät, niili ja suljetut kukkakaupat palavat 

suola, hurmio, talot 

ja kuolemattomat laulut palavat . . . 

Bruno oli jo tuolloin saavuttanut sisäpiireissä 

kulttimaineen nihilistisellä kirjallaan Sång För 

Anarkismen. Hän oli se vuokrakasarmien, erotiikan 

ja kuoleman trubaduuri, jota oli Ruotsissa 

Bellmanin päivistä karsastettu ja jollaisia tuotettiin 

naapurimaasta sirkuksen ja performanssitaiteen 

nimissä. Bruno K. oli Ruotsin kirjallisuuden 

kauhukakara, rähjäisin ja pahantapaisin ilmestys, 

joka systemaattisesti kieltäytyi ruokkimasta 

kansankoti-idylliä, ja heitti kirjallisuuspalkintorahansa 

juhlayleisön silmille. 

Kaikki Tanssivat Kiilloitetulla Lasipöydällä 

Ja Kaikki Vihaavat Minua 

Koska En Pysty Maksamaan 

Heidän Hautakiviään 

(1/2 Maya-Elle) 

Bruno Koon rytmi on hakkaavaa, toistavaa, 

kryptokatatonista, siinä on amerikkalaisen baarin 

sinertävä hehku, tunkkaisimman bluesin särö, 

ja umpikujien väistämätön loppuhuipennus: 

päällekarkaus, pimeys, ovi joka johtaa kumiseviin 

portaisiin. Hänen yöllisin kokoelmansa oli 

c/o Night (1976), asunto jossa “SISKO NEGATIIVI 

/ Seisoi Pimiössä / Hän / Hän Koulutti Minun 

Auringonlaskuni / Ja Te Hukuitte / Kilometreihin 

Minun Huulillani”. 

Soitin Kaikille 

Joita Olen Rakastanut 

He Halusivat Nähdä Yhä Enemmän 

- Älkää Avatko Kun Tulen 

Haluan 

Teidän Puhuvan Totta 

Seuraavaksi ilmestyi matkaromaani Chivas 

Regal (1978), jota voisi hyvinkin verrata aikalaisen 

Martin Enckellin matkaromaaniin Pravda 

Love. Molemmille tuntui matkustaminen olevan 

lähes ainoa keino eloonjäädä ja jatkaa hengitysharjoituksia. 

Elämä Ei Kuulu Teille 

Elämä Kuuluu Sille 

Joka Elää Lain Ulkopuolella 

Joten Pidelkää Hänestä Kiinni 

Pidelkää Hänestä Kiinni Ja Hellästi 

Runokokoelma Spelarens Sten (1979) oli hyvin 

amerikkalainen kokoelma, kirjoitettu pääosin 

New Yorkissa. Giljotin (1981) puolestaan oli 

seesteisempi, pelkistyneempi kokoelma, jossa 

sanat itämaisen säästeliäästi hidastelivat, nojailivat 

edelliseen tai seuraavaan tyhjyyteen, parkitsivat 

pimeyttä. Giljotin on kenties tehokkain ja 

sietämättömin kokonaisuus runoja, mitä olen 

ruotsin kielellä lukenut. 

Giljotiinia seurasikin lähes kymmenen vuoden 

hiljaisuus, jona aikana Bruno K. matkusteli 

ja “eli vetäytynyttä elämää”. Vuosikymmenen 

lopulla hän teki muutaman kiertueen barokkirockia 

soittavan Fläskkvartetin kanssa suurella 

menestyksellä. Viimein, vuonna 1990, ilmestyi 

Medan Giftet Verkar, josta tuli myynti- ja arvostelumenestys. 

Kriitikot jotka olivat pistäneet halvalla 

Bruno Koota runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin 

kävivät nyt yhteisenä rintamana häntä 

ylistämään, vaikka uusi teos ei ollut yhtään 

sen joviaalimpi tai kaunokirjallisempi kuin edellisetkään. 

Bruno K. Öijerin 90-luvun tuotanto on seesteistä, 

täysikasvuista runoa. Kolme suomennokseenkin 

otettua teosta, Myrkyn vaikuttaessa (1990), 

Kadotettu sana (1995) ja Kaiken usva (2001) ovat 

kaikki keskenään yhtä suurta kokonaisuutta, ja 

muodostavat eräänlaisen kruunun tässä käännöskokoelmassa. 

Myös kääntäjä on näissä runoissa 

omimmillaan.

Vieras 

kun kierrän asuntoni 

avainta 

tunnen toisinaan tungettelevani 

että olen tullut kotiin liian aikaisin 

ja varoittamatta 

seison paikallani 

odotan ennen kuin avaan oven 

vieraan näkymättömän 

on ehdittävä laittaa tuolit takaisin 

ja kerätä 

mukaan kaikki tavaransa 

ennen kuin menen sisään 

ja olen kuin en näkisi mitään 

tietäisi mitään 

Näissä kolmessa viimeisessä teoksessa silmä 

jatkaa otsikoitua runoa seuraavalle sivulle, vaikka 

runo vaihtuu. Ruotsalainen kustantaja ratkaisi 

ongelman laittamalla * runon nimen kohdalle. 

Tämä olisi saattavut helpottaa lukemista myös 

suomalaisessa laitoksessa. 

Markku Innon käännöstyö on varsin sanatarkkaa 

ja suurimmaksi osaksi loisteliaan innoittunutta. 

Toisinaan Markku Innon käännös ei kuitenkaan 

tavoita alkuperäisen musikaalisuutta, vaan 

jää vakkasuomalaisen kankeaksi. Ruotsin kieli on 

karkeimmillaankin pehmeä verrattuna konsonantteja 

vilisevään suomen kieleen. 

Nämä kääntämiseen liittyvät mielteet ovat 

kuitenkin hyvin vaikeita, sillä ei ole olemassa oikeaa 

tai väärää käännöstä. Täyskäännöstä tehtäessä 

tekijä palaa usein peilikuvansa ääreen; näin 

tapahtuu kun runoilija kääntää runoilijaa. 

Vesuvius, Eric Fylkeson, Chivas Regal, Fläskkvartet 

Teoksen painoarvoa ja kantavuutta olisi 

yltäkylläistänyt Bruno K:n esittely, sillä hahmona 

hän on keskeinen näkijä ruotsalaisessa 

nykyrunoudessa. 

Bruno K. Öijer on vastaansanomattomasti 

eräs tämän vuosisadan suurista ruotsalaisista 

runoilijoista, vaikka hän epäakateemisuudessaan 

ja rimbaudmaisuudessaan matkustaakin kuolevaisten 

vaunuosastossa, jossa lemmiskellään, 

juopotellaan ja roikutaan ikkunoista painovoiman 

ja junavirkailijan lakeja uhmaten. Irrallisuudessaan 

ja yksinäisyydessään Bruno K. matkustaa 

junan alla, epämukavasti, mutta salatun 

raiteilla pysytellen. 

Bruno K. Öijer on romuluisen näköinen, patologisesti 

runoilijaa muistuttava ilmestys, jonka 

sinnikkyys ruotsalaisen undergroundin perustuu 

siihen, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa koko 

undergroundiin, kirjallisuuteen, tai edes kulttuuriin. 

Hän on sivullinen. Hän on Ruotsin Majakovski, 

parasta siitä mikä kesken on. 

J. K. Ihalainen 

Raskas Ura 

sureksin aikaa 

kun kahvilat olivat valoisia ja lämpöisiä 

sureksin aikaa 

kun istuin yksikseni 

ja sade 

pyysi saada jäädä yöksi luokseni 

Into 

Raskas Tie 

murehdin aikaa 

kun kahvilat olivat valoisia ja lämpöisiä 

murehdin aikaa 

kun jäin yksin istumaan 

ja sade 

pyysi lupaa yöpyä luonani 

Ihalainen 

Tung Bana 

jag sörjer tiden 

när cafeerna var ljusa och varma 

jag sörjer tiden 

när jag satt ensam kvar 

och regnet 

bad att få sova över hos mej 

Öijer 

27

Runoilija kulisseissa 

Seppo Järvinen: Lintu korvassa. 

Enostone 2004. 62 s. 

Seppo Järvisen uusi proosarunokokoelma Lintu 

korvassa on monen konstin runoutta. Järvinen 

käyttää luontevasti hyväkseen kokemuksensa, 

kokemisensa, tiedon ja tunteen kirjoa, ja kielemme 

vivahteita sekä merkityksien runsautta. Siis 

varsinainen sanaSeppo, tarinankertoja, kielentakoja, 

joka viihtyy historian pienissä hetkissä, 

aukaisemassa ja sulkemassa ovia, keskustelemassa 

suurista ja pienistä asioista, ottaa välähdyksien 

kautta kontaktia, valehtelee ja puhuu totta. On 

lähellä ja kaukana. Läsnä. 

Runojen yhtenä kantavana teemana on selkeä 

mutta liikkuva runsaus, jolla hän laveeraa mielensisältöään 

lukijan eteen. Hän kattaa pöydän 

mistä valita; sorttimentti sisältää hereästi liikkuvaa 

itsenäistä sanallista tykitystä, viehättävää vivahteikkuutta, 

arjen pientä antoisuutta, mutta 

myös vähäistä miniatyyrivärinää sisältävää hiljaisuutta. 

Järvisen teksteistä näkyy, että maailmalla ja 

historian kululla on merkityksiä; hän on enemmän 

optimisti kuin pessimisti. Hänelle elämä on 

runo, joka on äärettömän paljon kokemuksiamme 

laajempi ja jossa askeltaminen jättää kysymyksiä. 

Järvinen ei väitä tietävänsä mikä on 

maailman merkitys, eikä hän uskottele tietävänsä 

minne se on menossa tai minne ihmisen olisi 

mentävä tässä maailmassa, joka ei ole sen enempää 

mielekäs kuin mieletönkään. 

Järvinen kirjoittaa: “Spriitä ja aaveita. ota kunnon 

paukku! Ei elämä ole / kuutio tai ympyrä. 

Elämä on valkea neliö / mustalla pohjalla. Be 

Brave! Homepöly valtaa runoilijan Arkiston. / 

Runoilija altistuu. Hän rakastuu mysteeriin. Hän 

/ sulkeutuu kapyysiin. Hän ei tahdo tietää minne 

laiva / purjehtii. / Se on rohkeutta!” 

Runot ovat kuin sattumia alati liikkeessä olevasta 

maailmasta, joka muuttuu lakkaamatta. 

Elämähän on muutosta, kumousta ja turhautumista, 

syntymistä uudelleen niin, että se mikä oli 

totta eilen ei enää välttämättä tänään sitä ole. Järvisen 

runot avaavat lukijalle näkökulmia ja elämyksiä 

samalla kun ne synnyttävät epävarmuutta, 

joka kai sekin kuuluu hyvän kirjailijan toimenkuvaan. 

Järvinen kirjoittaa (tai näin minä sen tulkitsen) 

jotta näkisi minne on menossa tässä näkyvässä 

ja näkymättömässä todellisuudessa. Hyvin 

hän on pitänyt pintansa, ettei astu oman kokemus- 

tai näkemispiirinsä ulkopuolelle mestaroimaan 

ratkaisumalleja ihmiskuntaa vaivaamiin 

ikuisiin ongelmiin. 

“Runoilija valehtelee työkseen, runo ei”, kirjoittaa 

Järvinen. Hän tuo lukijan eteen tulkitsemattomia 

kokemuksia tai sellaisia, joita voi itse 

kukin tulkita omalla tavallaan. Hän haastaa tai 

viettelee lukijan käyttämänsä kielen matkaan 

ikään kuin omalta osaltaan luomaan teosta. 

“Runo, on matka. Runo on maailma, maailmoita, 

/ parkaisuja kuiskaajankopista, hengenvetoja. 

Runo on rukous, hiljaisuus ja huuto kaipauksen 

/ katoamispisteessä. / Varo lukija, Narkissos, 

katsomasta runon peiliin. / Runoilija, varo 

suustasi tulvivaa merkitysten myrkkyä. / Runo 

on runo. Lämmin kuin yömaito. / Tuhlaajapoika 

minne rapahautaan olet viskannut / käsintehdyt 

onnen sloganit. / Rakastan runolapsosia tietämättömyyden 

happikaapissa. / Maailma oksentaa 

sanoja, inhoähky vertauksia, Selitä / tämä.” 

Jussi Rusko 

28

Runoja karanneesta satelliitista 

Leevi Lehto: 

Ampauksia ympäripyörivästä raketista, 

56 s, Savukeidas 2004 

Olin taannoin Suomen Turussa, turistimatkalla. 

Siellä tuli vastaan siilitukkainen, silmälasinsa 

kadottanut kielentieteilijä, joka ei ollut täkäläisiä. 

No, siinä väännettiin kädet ja laulettiin toisemme 

maanrakoon, ja sitten päästiin itse asiaan: hän 

antoi minulle kirjan, joka oli varustettu hänen 

omalla nimellään. Lupasin lukea sen. 

Ensimmäistä runoa kykenen raottamaan vain 

puoliksi. Hic Rhodos on kuin kuvalehtiä selailisi 

hammaslääkärin odotushuoneessa, hampaat rapisevat 

odotushuoneen lattialle, on syytä jättää 

siivoojalle kryptinen viesti: Lakkaan satamasta. 

Sataman liekki tanssittaa jalatonta luotsia. 

Toisinaan Lehdon äkkisyvä verbalismi on 

sukua vanhalle suomalaiselle katsannolle, jota 

erehdyttävästi kutsutaan kalevalaiseksi. Tästä 

oivana esimerkkinä liitän tähän kokoelman nimirunon 

(tilanpuutteen takia miniversiona). 

Mieltäni järkyttänein otos Lehdon runoa on 

Pitkiä hiljaisuuksia, jossa vaietaan rinta rottinkilla 

ja täytytään sammutetuin liekinheittimin. Hänen 

lähestulkoon puistattavan leikkisä otteensa sanaan, 

tavuttamiseen ja lauseen häpyhuulen venyttämiseen 

on jollain epätietoisella tavalla joycemaista 

1 . Rytmi olkoon hieman hakusessa, mutta 

tämä runo (Pitkiä hiljaisuuksia) toimii “lukemisen 

kaatokännin” tuotoksena, runsain mitoin 

varmemmin kuin Holtiton mies tai Juoppohullun 

päiväkirja. 

Hän kirjoittaa. Kielestä pahasti ylitietoinen 

Lehto, joka on lähes lausuman tuolla puolen yhä 

valmistautuessaan astumaan sanaa, aukoo leukojaan 

hitaasti ponnistautuessaan pitkään hyppyyn 

(33-39), joka on lähes yhtä ponnetta. En voi 

välttyä tavalta katsoa tätä kokonaisuutta, mitä 

tapaa voisi kutsua “ejakulaatioksi Ionescon keltaisen 

sadetakin huppuun”. Jollain epämääräisellä 

tavalla tästä tulee tutun kohmeloittava olo, 

sellainen että on pakko hankkia kalliimpi nojatuoli, 

jossa on sähkökeinutin. Herää kysymys, 

missä määrin Lehto on vieraantunut, ja mistä: 

luotien ujellus kohti, läpitunkematon pimeys 

ruoskitussa kirjastossa 

Luonnehtisin runoilijaa transtekstuaaliseksi 

postverbaalisen paleolingvistiikan taitajaksi, ellei 

hänen modulointinsa asettuisi kuin itsestään 

postbernsteiniläiseen, hypotermiaa potevaan 

anglohysteeriseen hybrikseen, joka siis koulukuntana 

kärsii näköalojen puutteesta, escapadifobiasta. 

Lehdon kohtalona on olla raskas kuin alkemistin 

upokkaan kuona, hän on suohon vajoava, 

hän on maahisten omanne, kieleen kytketty 

kutku, kaimaanin kytkytin. Ei olekaan mikään 

ihme, että Lehto pyrkii keventämään vaikutelmaa 

kansanomaisesti viinilasia kallistamalla (valokuva), 

mikä viittaa siihen että hänellä on keveä 

mutta muinainen kumbrilaiskatolinen sanastonsa 

näyttöpäätteen takalohkolla. 

Kokoelman päättää runo Sanasade, joka on nimensä 

mukaisesti 7½ sivua sanasadetta. Se voidaan 

lukea “merkityksen ylijäämänä”, se on siis 

ääniruno. Tämä harvoin meillä viljelty sateen laji 

on mainio päätös kokoelmaan, joka kokonaisuutena 

on miellyttävän ärsyttävä kokemus. Tällaista 

kieltä meillä harvoin viljellään, soisin monen tätä 

lukevan. 

J. K. Ihalainen 

1. Voisi se olla sukua myös Ronald Johnsonille, Gertrude 

Steinille, Kurt Schwittersille, tai jopa John Cagen Finnegans 

Wake -kokeilulle, mutta merkitseekö tämä sitä että minä elän 

väärällä vuosisadalla 

Ampauksia ympäripyörivästä raketista 

lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin 

mölisten, Tammiston juureva Kyösti. 

Jykevä kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu 

lähde ja lähteen reunalta hedelmällinen puu 

mutta edelle, Turkkilaan, lähtivät muut 

tuimalle retkelle. Tultiin veriseen paikkaan 

kuin jänikset ilman yhtäkään muuta 

koipea kuin kaikkein korkeintaan kolme 

pakeni heidän altansa luminen maa 

kiiti ankara kivi... musta jalkapuu, joka 

itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja 

mielii temmata hampaisinsa ampauksia 

ympäripyörivästä raketista 

komeroinen seinä. 

Niin temmellettiin, lumi 

lävisti ihanan eläimen otsan, ja niin kaatui 

katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka 

uhreiksi määrätyt miehet, veisaten 

uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi 

seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse 

rakensivat he valkean äyräälle, käärivät munat 

mutta pakolaisena käyskeli metsässä Tuomo 

rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin 

tasaista hankea kirmasi peura, mutta 

uiskellen, kierteli itsensä kuoleman tuskissa; ja näki 

jo tulleeksi tuhoni päivän ja varroinpa vaan 

kaiketi olis Timon surma nyt tullut, ellei 

ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät 

tällöin pyöreäkarvaisen kontion; mutta 

rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden 

Jukolaa päin yli Kuttilan niitun, ja savuna 

kolisten lennähti porstuvan jykevä ovi 

säikähtyi nahkapeitturin uninen perhe, 

äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella 

pilvistä haamoitti taivaan kumo: 

liikkeille koko Tampereen poroporvarit kaikki: 

meno ja paukkina. Mutta 

kumo kirkastui hetkeksi taas 

hirmuisimmalla naamalla, eihän 

iske sun kirkkaalla teräkselläs tänne 

käytännössä niin tuulispään tapaista vauhtia 

kuolema, jota jo kauan 

kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas: 

ja äkisti 

kuului ja äkisti vaikeni taasen 

Leevi Lehto 

(“Runon aineisto on kokonaan samasta, 

helpohkosti tunnistettavasta lähteestä.”) 

29

Idän suullisesta perinteestä 

Salatun teknikot, toimittanut J.K.Ihalainen, 

192 s, Palladium Kirjat 2004 

Kirjoitetun kirjallisuuden historia ei ole suhteellisesti 

pitkä. Suullisesti siirtynyt tieto ja kirjallisuus 

on varmasti ollut elämässä jo kymmeniätuhansia 

vuosia ennen kirjoitustaidon kehittymistä, 

josta puolestaan kului vuosituhansia, ennen 

kuin ensimmäiset kaunokirjalliset tekstit kirjoitettiin 

muistiin. Suullisen perinteen kausi on 

ollut samanaikaisesti monilla kansoilla ja kulttuureilla. 

Eniten perinnettä, kuten ihmisiäkin. on 

ollut Aasiassa. 

J. K. Ihalainen on koonnut tutkijoiden teksteistä 

yhtenäisen esityksen, jonka hän on suurimmaksi 

osaksi itse muokannut ja kirjoittanut, vaikka 

esiintyykin vaatimattomasti toimittajana. 

Työn on täytynyt olla melkoinen, sillä mukana 

on aasialaista perinnettä mm. Mongoliasta, Tiibetistä, 

Kaukasuksesta, Siperiasta ja Intiasta. Siinä 

on käsitelty valikoiden tutkijoitten huomioita 

ja valaistu niitä esimerkein. 

Ihalaisen valikoiva silmä kohdistuu siihen perinteeseen, 

jota enimmäkseen meillä käsitellään 

shamanismina tai sen sukulaisilmiönä. Kansoilla 

ja heimoilla on ollut tietäjiä ja noitia, joilla on 

ollut parempaa tietoa, kyky hakea tietoa jostain 

salaisesta paikasta ja usein myös kyky ennustaa 

ja neuvoa ihmisiä. 

Lähtökohtana Ihalainen käsittelee kielen syntyä 

ja sen muokkautumista kulttuurissa. ”Nimeäminen” 

on oletetusti ollut ensimmäinen käsitteiden 

muodostamisen tarve, vaikka teorioita on 

muitakin. Onhan kielen ensimmäisiksi elementeiksi 

kymmenien teorioiden joukossa tarjottu 

mm. pronomineja ja interjektioita. Kielen synty 

liittyy moniin myytteihin, mm. Paratiisista 

karkottumiseen. Shamanismikin ankkuroituu 

tähän. Se on nähty kykynä palautua luonnon 

maagisen tiedon lähteille, josta kieltä käyttävät 

ihmiset ovat ajautuneet ulkopuolisiksi. Tietoisuuden 

synty oli lankeemus, syöminen hyvän ja pahan 

tiedon puusta, valintojen tie. 

Kielen negatiivinen vaikutus on nähtävissä 

peittämisenä, aistimisen kadottamisena, ajattelun 

lisääntymisenä, Ihmiset pyörittävät päässään 

tahtomattaan suunnitelmia ja arviointeja tehdäkseen 

hyviä valintoja. Tästä noidankehästä pois 

halusi mm. Buddha johdattaa. Kokemalla ja 

oivaltamalla tyhjyyden ihmisellä on mahdollisuus 

päästä itsekkäästä ajatuspyörteestä vapaaksi 

ja tajuta olemassaolon luonne. 

Kieli on siis äänienergiaa, merkitysten muodostamista 

ääntelemällä. 

Todellisuus on täynnä muita ääniä, luonto on 

suhinaa, kohinaa, kahinaa, huminaa, liplatusta 

ja linnunlaulua. Runous tavoittelee ehkä alkutilaa, 

johon samaani menee hakemaan viestejä 

luonnon muistilta tai viisaudelta. Mutta kertomakirjallisuus 

on alkanut tarinoina ja kasvanut eepoksiksi. 

Ihalainen kartoittaa kansaneepoksien 

aasialaista vyyhtiä ja käy läpi tärkeimpien suurten 

kertomusten historioita ja juonia. Osa selostuksista 

on toisten tutkijoiden lyhenneltyjä referointeja. 

Erikoisuuksia riittää: Hokkaidon ainut, 

Borneon dajakit, polynesialaiset kansat, tsheremissit, 

turkomaanit, kirgiisit, jakuutit ja tunguusit 

edustuvat tekstissä esimerkein. Erikoisen kiinnostava 

on Jaakko Niemen tutkimuksista referoitu 

kappale nenetsien lauluista, jotka ovat heimolla 

erikoisasemassa. Syö eli henkilökohtainen 

laulu alkaa jokaisella jo syntyessä ja toimii aluksi 

tuutulauluna. Lapsen kasvaessa häneltä velvoitetaan 

oman laulun tekemistä. Parhaat syot kehittyvät 

xinabtseiksi, esitettäviksi lauluiksi. 

Laulun synnyttävä inspiraatio on voinut vanhoissa 

kulttuureissa olla monenlaista. Jotkut 

odottivat, että ”laulu ajautuisi korviin” ja usein 

kyseessä oli jokin transsin tapainen tila, jossa sanat 

vastaanotettiin. 

Eskimot saavat runoja unissaan, samoin Australian 

aborginaalit, jotka vastaanottivat lauluja 

unissaan omilta perhehengiltään. ”Kaiun henki 

matkustaa ajattoman tilan läpi, ja kun hän laulaa, 

me nappaamme kaiun ja teemme siitä äänen”, 

kertovat he. Papagot uskovat, että näyt 

tulevat vain ”ansiokkaalle, joka on nöyrä”. 

30

Läntisen kulttuurin 

etuvartiossa 

Leena Huldén: Itärajan vartijat 1 – Keskiaika. 

Schildts 2004. 336 s. 

Suomentanut Marketta Klinge. 

Hannu Kujanen ja Lars-Folke Landgrén: 

Itärajan vartijat 2 – 1500-luku. 

Schildts 2004. 255 s. 

Lars-Folke Landgrenin osuuden 

suomentanut Martti Ahti. 

Itärajan vartijat on neliosainen, Ruotsin ja Venäjän 

välistä rajaa keskiajalta 1800-luvun alkuun 

asti käsittelevä kirjasarja, josta on tänä syksynä ilmestynyt 

kaksi ensimmäistä osaa. 

FT Lena Huldénin kirjoittama Itärajan vartijat 1 

tutustuttaa lukijan Ruotsin itärajan keskiaikaan 

kriittisen arvioivasti. Huldén lähtee liikkeelle pakanallisesta 

Suomesta ja Suomen liittämisestä Ruotsin 

valtakuntaan, ja etenee mm. ruotsalaisten 

maahanmuuton, Suomen heimojen sekä Ruotsin 

valtakunnan ensimmäisen virallisen itärajan kautta 

Kalmarin unioniin ja myöhäis-keskiaikaa kohti. 

Huldénin tekstistä tulee selvästi esille kuinka 

keskiajantutkimuksen suurimpia ongelmia on niukka 

lähdeaineisto; on asioita joista ei yksinkertaisesti 

ole tietoa. Tekstissä tämä ilmenee konkreettisesti 

eri vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien tarkasteluna 

ja näihin liittyvinä hyvin perusteltuina kannanottoina 

– yhtä ja oikeaa totuutta ei voi esittää. Huldén 

esittää myös jonkin verran kritiikkiä aikaisempaa 

historiantutkimusta kohtaan. Lukijan näkökulmasta 

tällaiset seikat ovat mielenkiintoisia; asioihin 

saa perspektiiviä ja niihin nojautuen sekä 

teoksesta että käsiteltä-västä asiasta syntyy laajempi 

ja eheämpi kokonaiskuva. 

1500-lukua käsittelevä Itärajan vartijat 2 on jaettu 

kahteen osaan. Fil.lis. Hannu Kujasen kirjoittama 

ensimmäinen ja lyhyempi osaa kertoo Kustaa 

Vaasan ajasta, näkökulma kaventuu Ruotsin itärajaan 

ja siihen, kuinka rajasta käytiin jatkuvaa 

kädenvääntöä Venäjän kanssa Kustaan koko 40- 

vuotisen hallituskauden ajan. Kirjan toisessa osassa 

dosentti Lars-Folke Landgrén kertoo Kustaan 

kuoleman jälkeisestä ajasta ja kehityksestä, joka johti 

pitkäaikaiseen sotaan, ns. pitkään vihaan Ruotsin 

ja Venäjän välillä. 

Kujasen ja Landgrénin esitykset lähestyvät 

aihettaan selkeästi tietystä näkökulmasta ja pitäytyvät 

siinä koko tekstin ajan. Se mitä jäin molemmissa 

esityksessä kaipaamaan, oli enemmän eri 

vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien tarkastelua, kuten 

Huldén tekee ensimmäisessä osassa. Molemmat 

kirjoittajat esittävät jonkin verran kritiikkiä aiempaa 

historiantutkimusta kohtaan, mutta ajatuksia 

herättävää keskustelu-maisuutta teksteissä ei juurikaan 

ole. Huomasin seuraavani tekstejä sokeasti 

kyseenalaistamatta ja pohtimatta juuri mitään 

käsitellyistä asioista – toisin kuin ensimmäistä osaa 

lukiessani. Toisaalta kirjassa mukavaa nippelitietoa; 

esim. Kujanen kertoo kuinka vuoden 1555 

Joutselän taistelu on toiminut talvisodan mottitaistelujen 

esimerkkinä, ja mistä sananlasku ‘yksi suomalainen 

vastaa kymmentä ryssää’ on peräisin. 

Molemmat kirjat ovat eheitä ja helppolukuisia 

kokonaisuuksia, jotka muodostuvat selkeistä ja johdonmukaisista 

teksteistä. Lisäksi kirjat sisältävät 

paljon yksityiskohtaisia kuvauksia ja ana-lyyseja 

taisteluista, sodankäyntiin liittyviä tietopaketteja 

sekä kiitettävästi karttoja ja muuta kuvitusta. Kaiken 

kaikkiaan itärajan historiasta muodostuu kirjojen 

perusteella kokonaisvaltainen – ja hyvin sotaisa 

–kokonaiskuva. Suomi on totisesti ollut Ruotsin 

ja Venäjän välinen tais-telutanner koko tunnetun 

historiansa ajan. 

Itärajan vartijat kirjasarjan osat neljä ja viisi ilmestyvät 

ensi vuonna. 

Maria Loikkanen 

Kirjassa käsitellään kiintoisasti tyylikeinoja, 

toistoa ja rytmiä. Mutta ne ovatkin myös muistikeino. 

Luvussa Muistin rajat on kirjalle tyypillinen 

motto: ”Koulussa minusta olisi tullut tyhmä.” 

(Bob Marley). Salatut teknikot osoittaa nimittäin 

primitiivisyyden suuren merkityksen ja 

asettaa sivilisaation hyvät puolet kyseenalaiseen 

valoon. On kuitenkin muistettava toinen puoli 

primitiivistä kulttuuria. Claude Lévi-Straussin 

mukaan villi on totalisti. Hän ei ajattele valintaa, 

vaan elää spontaanisti, kuin paratiisissako 

siis Lévi-Straussin Tropiikin kasvoissa kuvataan 

eteläamerikkalaisten intiaaniheimojen 

yhteiskuntajärjestyksiä. Suurimmalla osalla on 

käytössä jonkinlainen kastilaitos. Tabut ja tiukat 

normit säätelivät näitä ”valinnoista vapaita” 

kulttuureita. Luovuus toteutui tietyissä 

tiedetyissä tilanteissa. 

Intian ja kaukoidän eeppisten perinteiden selostukset 

perustuvat Lauri Honkon ja Kira van 

Deusenin tutkimuksiin. Ne ovat parhaasta päästä 

kirjaa. Eikä kauas jää kiinalaisten hmong-shamaanien 

parannusvoimien esittely. 

Luonnonvoimista ammennettava viisausperinne 

on laajaa ja paljolti kadonnut tai katoamassa. 

Onneksi kiinnostuneita tutkijoita sentään on. 

Nykyinen sivilisaatio sisältää paljon kyseenalaista 

ja tyhmentävää. Tällaista kritiikkiä Ihalainen 

ei tuo teoksessa esiin, mutta se takertuu lukijaan 

riviväleistä. Ja onhan tässä mainiossa teoksessa 

Joseph Conradin osuva sitaatti: ”Sanat ovat todellisuuden 

suurimpia vihollisia.” 


31

Kai elämän on jatkuttava 

Asko Sahlberg: Tammilehto. 

WSOY 2004. 388 s. 

Viidennessä romaanissaan Tammilehto Asko 

Sahlberg esittää oman näkemyksensä veljessodasta, 

tai pikemminkin muutamasta ihmisestä, 

jotka sen kohdalle sattuvat. Eletään siis vuotta 

1918 ja sodan viimeisiä hetkiä. Toisaalla on vihollista 

välttelevä ja päämäärättä etenevä, metsärosvoiksi 

muuttuneen punajoukkueen jäännös, 

toisaalla taas vanha ja väsynyt, huonokuntoinen 

kartanonherra. Tummasävyinen tunnelma on 

latautunut jo ensimmäisestä virkkeestä lähtien: 

tämä tarina ei pääty onnellisesti. 

Tammilehdossa on kolme päähenkilöä ja kuusi 

näkökulmaa tapahtumiin. Keskeisistä henkilöistä 

ensimmäinen on leskeksi jäänyt kartanon isäntä 

Martin – jo nuoruudessaan alkoholisoitunut 

ja elämään pettynyt, aikoinaan vauraan ja menestyneen 

suvun viimeinen edustaja. Sodan 

sytyttyä kartanon piiat ja rengit ovat kaikonneet, 

ja Martin on jäänyt yksin taloon, joka on niin syrjässä, 

etteivät tapahtumat ole sinne saakka ulottuneet. 

Punapäällikkö Aarne on puolestaan Martinin 

palveluksessa toimineen muonamiehen poika. 

Helsingissä asunut Aarne on poliittinen koti-isä, 

jonka vaimo on aktivisti. Ammattiyhdistystoimintaan 

Aarne on liittynyt ainoastaan säilyttääkseen 

työpaikkansa; sotapäälliköksikin hän on 

suostunut vain siksi, ettei paljastaisi raukkamaisuuttaan. 

Aarnen hahmolla Sahlberg tekee Akseli 

Koskelalle sen minkä Linna teki Sven Dufvalle, 

murskaa myytin suomalaisesta sotilaasta. 

Aarne, kuten muutkaan Tammilehdon punaiset, 

ei välitä paatoksellisuudesta ja ideologiasta. Hän 

tavallaan viihtyy vankileirillä, jossa hän esimerkiksi 

myy itseään aineellisen hyvinvointinsa parantamiseksi 

ja tulevaisuutensa mahdollistamiseksi. 

Kolmas teoksen keskeisistä hahmoista on 

Aarnen sisar, ”kylähuora” Emma, joka tarinan 

alussa saapuu kartanoon tekemään taloustöitä 

ruokapalkalla. Emma, paikkakunnan ”tunnettu 

portto”, kuvataan eläimellisenä ja läpeensä seksuaalisena 

olentona, jonka hajukin uhkuu sammumatonta 

himoa. Mistään viettelijäksi syntyneestä 

naistyypistä ei ole kuitenkaan kyse: nuoruudessaan 

raiskattu ja myöhemmin hyväksikäytetty 

Emma on konventionaalisen elämän 

mahdollisuuden kadottua valinnut vajaamielisen 

prostituoidun roolin. Provokaatiolla ja ylilyönneillä 

hän on astunut tekopyhän kyläyhteisön 

yläpuolelle. Kerronnan näkökulmista loput jäävät 

Aarnen työ- ja sotatoverille Hevoselle, Aarnen 

ja Emman isälle sekä äitinsä kanssa asuvalle 

kehitysvammaiselle, jonka nimeä ei – kuvaavasti 

– missään vaiheessa mainita. 

Tammilehdon maailma on autio ja kolkko. Se 

on paikka, jossa ei ole väkijoukkoja eikä yhteisöjä, 

joka ei paremmaksi muutu, mutta jossa on jatkettava 

eteenpäin – vaikka ero elämän ja kuoleman 

välillä onkin lähinnä nimellinen. Romaanin 

maailmassa on pelkästään ajautuvia yksilöitä ilman 

sen kummempaa fatalismia; henkilöt ymmärtävät 

tapahtumien mielettömyyden, mutta 

eivät voi perääntyä saati osaa vastata kysymyksiin 

”Miksi” tai ”Kuinka sitten”, vaikka välillä 

pateettisiin elämänfilosofisiin spekulointeihin 

ryhtyvätkin. Muita teoksen lukuisista teemoista 

ovat muun muassa Höyhenestä tuttu muiden armoilla 

oleminen sekä, ennen kaikkea, sovitus ja 

anteeksianto. 

Kielen puolella kummastusta herättää Sahlbergin 

kaltaisen vahvan ja itsenäisen kertojan (satunnainen) 

horjuminen. Esimerkiksi rintamakuvaus 

kärsii tavanomaisuudesta: on luotisuihkuja, 

puhkovia luoteja, ulvovia kranaatteja, pirstoutuvia 

puunrunkoja, ”tuskaisista parahduksista” 

puhumattakaan. Myös miljöökuvaus ja dialogi 

tuntuvat tapahtumahetkeen ja puhujiin nähden 

paikoittain anakronistisilta. Alusta loppuun 

kerronnan tiukka, naturalistinen ote kuristaa 

kuitenkin sellaisella voimalla, ettei lukijan huomio 

pikkuseikkoihin kiinnity; Tammilehto on piirretty 

suurin, kylmin viivoin. 

Jukka Mikkonen 

32

Runoilijan talossa 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa, 

240 s. Tammi 2004 

Oliko se Rene Char kun kirjoitti, “ennaltanäkeminen 

vie kokemisesta terän” Eeva-Liisa 

Mannerin eräs viimeisistä runoista alkaa: “Kun 

ennaltatietäminen vie sinusta terän, / kun huone 

joka tuoksui ruusuille ja auringolle on enää 

kirjan muotoinen hauta.” Tuo huone runoilijan 

talossa on niin täynnä kirjoitusta ja unia, että 

näkeminenkin on sokaistumisen eräs muoto. 

Negatiivia katsotaan aina vastavaloon, ikään 

kuin valo asuisi pimeän sydämessä. 

Helena Sinervon romaani Runoilijan talossa on 

raju, kouristuksenomainen yksinpuhelu, jossa 

hän rohkeasti puhuu Eeva-Liisa Mannerin suulla. 

Romaanin alussa runoilijan talon katto Espanjassa 

on romahtanut, sade tehnyt tuhojaan. Teos 

etenee sateenkaarimaisesti romahtaneesta katosta 

lapsuuden Viipuriin, sieltä sodan ajamana 

Helsinkiin ja sieltä Tampereelle - päätyäkseen 

takaisin Villa Pastoraan. Teoksen toinen päähenkilö 

on Anna-Liisa Mäenpää, jonka kirjeenvaihtoon 

ja haastatteluun teos osittain nojautuukin. 

Muitakin tunnistettavia tamperelaisia henkilöitä 

tavataan, mutta kohtaamiset jäävät romaanin 

sivujuonteiksi. 

Runoilijan talossa ei ole elämänkerta, eikä se 

tekijänsä Helena Sinervon mukaan ole myöskään 

elämänkerrallinen romaani. Sen takia teosta onkin 

kevyt lukea, vailla erään merkittävimmän 

runoilijamme kirjallista taakkaa. “Elämäsi ja 

tekosi eivät enää kuulu sinulle itsellesi vaan kansalle”, 

sanoo Anna-Liisa Eeva-Liisalle. 

Samaan tapaan ovat Eeva-Liisa Mannerin runojen 

lukijat vuosikymmenien saatossa ryhtyneet 

omistamaan Manneria, muokanneet hänestä 

oman näkemyksensä, omat mielteensä. Tässä lienee 

Helena Sinervon suurin haaste hänen lähtiessään 

pureutumaan siihen arkeen ja tunteiden 

myllerrykseen, josta romaani sittemmin kristallisoitui. 

“Hupsu tyttö!” olisi Manner sanonut. 

“Minun ympärilläni on aina liian paljon yötä. Sitä 

sinä et käsitä.” Ja puraisisi Sinervoa korvalehteen. 

Helena Sinervo sanoo radiohaastattelussa 

(YLE1 25.11), että tämä teos on luotu lukemalla. 

“Luominen on lukemista.” Silti Sinervo pääsee 

kyllin lähelle ollakseen totta. “Voisinpa tarttua 

maailmaa korvista ja ravistaa sitä kunnes se tajuaa, 

että todellinen moraali syntyy rakkaudesta, 

joka on aina lainsuojaton lahja.” 

Runoilijalle miehet ovat kujooneja, himossaan 

keskeneräisiä ja petollisia, ja naisten kanssa harvoin 

luontuu. Eeva-Liisa Manner hakeutuukin 

olemaan paljon yksin, minkä yksinolon täyttävät 

Bach ja käännöstyöt. Paljon puhumatta, ja 

sitten kun aukaisee suunsa, niin töks. Suorasukainen 

runoilija ottaa Sara Hildenin kanssa yhteen, 

niin kuin monen muunkin. Useamman kuin 

kerran tulee “Jalle”, Tammen Jarl Helleman, pelastamaan 

runoilijan pulasta jos toisesta. 

“Hulluus on oikeastaan äärimmäistä selvännäköisyyttä, 

ajan kokemista sellaisena kuin se on, 

vailla luultua peräkkäisyyttä. Kaikki aika on ympärillä. 

Psykoosin olemus on komea ja ehdoton, 

on kuin ihmissielu pirstoutuisi, sirottautuisi kattaakseen 

koko maiseman, kaiken ympärillä olevan 

ajan.” 

Romaanin edetessä intensiteetti tihentyy huikeaksi 

kilvoitteluksi todellisuuden kanssa, ja lopusta 

kehkeytyy Mannerin Varokaa voittajat! romaanin 

tapainen jännitysnäytelmä. Helena Sinervon 

tulkinta runoilija Eeva-Liisa Mannerin talosta 

on tarkkanäköinen, herkkä ja rehellinen lukukokemus, 

joka avaa uusia tulkintoja ja synnyttää 

uusia merkintöjä elämän rakennuspiirustuksiin. 

Yksi asia käy selväksi: Runoilijan talon katosta 

sataa sisään. 

Linolschnitte Fritz Möser aus 

Eeva-Liisa Manner: Eros + Psyche, 

Der Karlsruher Bote 

J.K.Ihalainen 

33

Yksinäisyyden linnake 

Jonathan Lethem: Yksinäisyyden linnake. 

Suom. Inka Parpola. Loki-kirjat. 2004. 

Yksinäisyyden Linnake on kertomus kahdesta 

pojasta, jotka muuttavat 70-luvun alussa 

Brooklynin Dean streetille. Dylan huomaa olevansa 

kadun ainoa valkoinen ja pian hänen jälkeensä 

naapuriin muuttaneesta Mingusista tulee 

hänen kaverinsa. Dylanin hipahtavat vanhemmat 

eroavat Dylanin ollessa alle kymmenvuotias, 

Mingusin isällä on puolestaan aikanaan ollut 

varaa maksaa miljoona dollaria poikansa huoltajuudesta 

ex-vaimolleen. 

Kultalevyjä saanut entinen laulaja vajoaa hitaasti 

kokaiinin pölyttämään maailmaan. Äidittömyyden 

ja toveruuden lisäksi poikien elämään 

kuuluvat katukulttuuriin leikit ja pelit, sarjakuvat, 

väkivalta, elokuvat, tv-sarjat ja etenkin afroamerikkalainen 

musiikki, joka soi kaikkialla sekä 

tägit, graffitit ja huumeet. 

Näistä elementeistä Letham rakentaa Yhdysvaltain 

pop-kulttuurin ikonista kollaasia liberaalin 

markkinatalouden kehyksissä ennen kaikkea 

musiikin näkökulmasta. Sen on Lethamin kunnianosoitus 

etenkin niille yhtyeille ja laulajille, 

jotka eivät koskaan päässeet ykkössarjaan vaan 

jäivät jostakin syystä vähemmälle huomiolle. 

Tässä hän näyttää kykynsä käyttäen fiktiossa esimerkkinä 

faktaa: eräs tällainen oli R&B –yhtye 

The Prisonaires ja sen laulaja-lauluntekijä Johnny 

Bragg. Jäsenet tapasivat Tennesseen osavaltion 

vankilassa ja kun heidän maineensa kiiri vankilan 

ulkopuolelle he pääsivät levyttämään 1953 

Sun Records-studiolle. Heidän levynsä myi hyvin 

ja kun valkoinen Johnny Ray teki siitä yli miljoona 

singleä myyneen cover-version he olivat 

kuuluisia. Elvis Presley, joka samoihin aikoihin 

teki ensimmäisen levynsä, kävi tapaamassa 

Braggia vankilassa palattuaan Euroopasta 1961. 

Teos on kunnianosoitus sille musiikille, 

jonka USA:n kulttuuriset ja yhteiskunnalliset 

mullistukset kehittivät. Se kertoo mistä nykyisen 

rapin, hiphopin, housen jne. juuret ovat. 

Se kertoo siitä musiikista, jolle TOP 40 soittolistat 

ovat kiitoksen velkaa. Samalla se on kertomus 

siitä riipaisevasta kehityksestä jonka Yhdysvallat 

on läpikäynyt viimeisen 60-vuoden aikana: rasismin 

arpeuttamasta syvästä etelästä, siirtolaisuuden 

ja vapauden ihanteiden murjoutumisen 

suurkaupungeista – New Yorkin Brooklyn olkoon 

vain yhtenä esimerkkinä USA:n suurien 

kaupunkien ongelmista – sekä minä-kertojan yrityksestä 

vapautua lapsuutensa painajaisista. 

Kirja on sofistikoidumpi versio Claude Brownin 

Ihmislapsi luvatussa maassa tai Hubert Shelby 

Jr:n Brooklyn-aiheisista teoksista: Dylan ja Mingus 

kumppaneineen edustavat keskiluokkaisten 

lasten erilaisia kohtaloita Amerikan ihmemaassa. 

Suomentaja on oivaltanut hyvin pop-kulttuurin 

nopeasti muuttuvien slangisanojen merkitykset 

– niiden joille vastine kokonaisvaltaisessa 

tekstiluvussa on löydettävissä. Viisaasti hän on 

jättänyt sellaiset erityismerkityssanat suomentamatta, 

joille vastinetta on vaikea löytää. Yksinäisyyden 

linnake on näkökulmastaan tarkkaan 

harkittu yritys kuvata yhdysvaltojen kaupunkien 

kehitystä yhteiskunnan taloudellisten ja sosiaalisten 

muutosten paineissa. Jo nyt sillä lienee 

paikkansa vastaavien teosten joukossa. 


Pukinkonttiin suosittelemme 

(Näihin palaamme lehden numerossa 1/2005) 

Abu Nuwás: Runoja kaduilta ja kapakoista, Basam Books 2004 

Timo Heikkilä: Aurinkolaiva, Basam Books 2004 

Sangharakshita: Timanttisutra, Like 2004 

Robert Shea & Robert A. Wilson: Illuminatus, Like 2004 

Tiina Pystynen: Runousoppi, WSOY 2004 

34

All along the watchtower 

“There must be some way out of here,” said the joker to the thief, 

”There’s too much confusion, I can’t get no relief. 

Businessmen, they drink my wine, plowmen dig my earth, 

None of them along the line know what any of it is worth.” 

”No reason to get excited,” the thief, he kindly spoke, 

”There are many here among us who feel that life is but a joke. 

But you and I, we’ve been through that, and this is not our fate, 

So let us not talk falsely now, the hour is getting late.” 

All along the watchtower, princes kept the view 

While all the women came and went, barefoot servants, too. 

Outside in the distance a wildcat did growl, 

Two riders were approaching, the wind began to howl. 

Bob Dylan 

Ylhäällä tornissa 

Jokeri sanoi varkaalle: ”Mun on päästävä ulos, 

Paine päässäni on sekasorron tulos. 

Kauppiaat on ahneita, rengit maani kaivaa, 

Eikä sen kaiken arvolla kukaan päätään vaivaa.” 

Varas, hän siihen vastasi: ”Ei syytä kiihtyä, 

Miten kukaan meistä täällä sen paremmin voisi viihtyä 

Mut sä ja mä, me selvittiin, se paljon selittää, 

Siis kieroilla ei ollenkaan, jo alkaa hämärtää.” 

Ylhäällä tornissa prinssit vahtimaan jäivät, 

Naisia tuli ja meni, vaihtuivat päivät. 

Jossain kaukana villikissa murisi, 

Kaksi ratsastajaa lähestyi ja tuuli hurisi. 

Ja hän huusi kuin Leijona: 

”Tähystyspaikalla, Herra, 

minä seison alati, päivät pitkät, 

pysyn vartiopaikallani kaiket yöt. 

Ja katso, tuolla tulee jonossa miehiä, 

parivaljakoita.” 

Ja hän lausui sanoen: 

“Kukistunut, kukistunut on Baabel, 

ja kaikki sen jumalain kuvat 

hän on murskannut maahan.” 

Jesaja 21 luku, 8-9 

Tenho Immonen 

Ruohoa, ruohonkukkia, 

Jimi Hendrix soittaa kitaraa ja laulaa: 

“Täytyhä täält’ päästä poiski”, sanos häpyhuulirautamies varkkal’, 

“Tääll o liika hässäkkä, en saa vedetyksi henkke. 

Talousmiehe’ juova mun viini, kepulaise’ kyntävä mun katu, 

kukka koko Otavas’ ei enä tiedä minkä arvo..” 

“Älä turhaspitte polta hihojas”, varas virkko, sen frendiäänell’. 

“Niit’ o tääl kyl mont’ joitte mielest elämä ei ol’ muut ko tsoukki. 

Mutt’ sitt’ olla me - me olla kahlattu tämä kaike paska läpi, eikä tämä 

ol’ meiä matka pää, 

ei kuule aleta heittä fuula ny’, aika o melkke loppu kerenny.” 

Joka puolell’ vartiotorni päällikö’ kyttä maisemi. 

Siin fölis muija tuleva ja menevä, paskavarvaspalvelija’ myös. 

Kaukan tual jossa villi katti naukas, 

kaks ratsastajaa lähestyy, tuuli rupes ulvoma. 

Jarkko Laine: Bonusruno (ote) 

Elsassin tytön runot, Otava 2003 

35

4/04 - Palladium Kirjat

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?