Karjalan kielen nykytila ja tulevaisuus - Suomalais-Ugrilainen Seura

Annika PASANEN (Inari) 

SUSA/JSFOu 91, 2006 

Karjalan kielen nykytila ja tulevaisuus 

Kirjoitus pohjautuu Suomalais-Ugrilaisessa Seurassa 15. lokakuuta 2004 pidettyyn 

esitelmään. 

1. Karjalaisuuden kultamaa – aina jossain muualla 

Ensimmäinen Karjalan kenttätyömatkani suuntautui Vuokkiniemelle vuonna 

1999. Yritin haastatteluja tehdessäni havainnoida erityisesti kylän lasten kielitilannetta, 

ja yleensä kuulosti siltä, että lapset puhuivat ja lapsille puhuttiin venäjää. 

Myöhemmin samana vuonna selvitin lasten kielitilannetta Uhtualla, ja kävi 

ilmi, että erittäin harvassa perheessä lapsille puhuttiin karjalaa. Halusin tietää, 

onko jossain sellainen kylä, jossa lapset puhuisivat karjalaa. Uhtualaiset olivat 

yhtä mieltä siitä, että sellainen on Jyskyjärvi: siellähän kaikki ovat karjalaisia ja 

osaavat karjalaa. Jyskyjärven tilanteeseen tutustuin vuonna 2000. Tällöin sain 

paikannimien keruun ohessa sen vaikutelman, että lapset ovat vahvasti venäjänkielisiä, 

ja toisenlainen tilanne olisikin ihme, sillä lapsille puhutaan kodeissa 

venäjää. Jyskyjärveläisiltä kysyin samaa kuin uhtualaisilta: kun kerran heidän 

kylässään lapset eivät puhu karjalaa, niin onko sellaista kylää olemassakaan. 

Jyskyjärveläiset olivat jo epävarmempia kuin uhtualaiset, mutta aika moni uskoi, 

että juuri semmoinen kylä on – Vuokkiniemi. 

Sama ilmiö toistuu Karjalassa laajemminkin. Vienassa uskotaan laajalti, että 

Aunuksessa ja muilla eteläisillä alueilla on paljon läpeensä karjalaisia kyliä, 

joissa kaikki puhuvat karjalaa. Jotkut aunuksenkarjalaiset taas ajattelevat näin 

Vienasta. Karjalaiset tietävät, että heidän kielensä on vakavasti uhanalainen, ja 

se surettaa heitä, mutta he haluavat uskoa, että kaikkialla tilanne ei ole yhtä 

paha. Jossakin täytyy olla se kylä, jossa lapset vielä juoksevat kylänraitilla toinen 

toisilleen karjalaksi huudellen. 

Tämän katsauksen tavoite on otsikkonsa mukaan kuvata karjalan kielen nykytilaa 

ja tulevaisuudennäkymiä. Karjalan kielen nykytilaan liittyvät keskeisesti 

sellaiset käsitteet kuin uhanalaisuus ja revitalisaatio. Uhanalaisuus on tila, jossa 

kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle on katkennut tai häiriintynyt. Revitalisaatio 

tarkoittaa sananmukaisesti elinvoimaisuuden palauttamista ja palautumista, 

mutta usein uhanalaisen kielen kohdalla kyse on pikemminkin emansipaatiosta, 

kokonaan uudenlaiseen asemaan nousemisesta ja nostamisesta. Usein puhutaan 

myös elvyttämisestä ja elpymisestä. Karjalan kielellä tarkoitetaan tässä 

varsinaiskarjalasta ja livvistä eli aunuksenkarjalasta koostuvaa itämerensuomalaista 

kieltä ja kysymys on nimenomaan Karjalan tasavallassa puhuttavan karjalan 

tilasta. Ellei toisin mainita, käsite ”Karjala” viittaakin esityksessäni aina 

Karjalan tasavaltaan.

116 

Pasanen 

2. Karjalaiset ja karjalan kielimuodot 

Karjalan kieltä puhutaan Venäjällä Karjalan tasavallassa sekä eräillä Sisä- 

Venäjän kielisaarekkeilla, etupäässä Tverin alueella (kartta puhuma-alueesta, 

ks. Torikka 2004). Suomessa katsotaan olevan noin 5000 karjalan puhujaa (Jeskanen 

2005: 278). Viimeisin väestönlaskenta, josta Venäjän karjalaisten määrä 

käy ilmi, suoritettiin vuonna 2002. Laskenta ei anna paljonkaan tietoa vähemmistökielten 

nykytilanteesta, koska siinä ei systemaattisesti kysytty henkilön 

äidinkieltä. Tässä mielessä Neuvostoliiton vuoden 1989 väestönlaskenta (ks. 

esim. IVPN 1989) oli informatiivisempi. Sen mukaan Karjalan tasavallassa oli 

noin 79 000 karjalaista, joista 51,5 % piti karjalaa äidinkielenään. Tasavallan 

ulkopuolella oli noin 51 000 karjalaista, joista 23 000 Tverin alueella ja loput 

muilla kielisaarekkeilla sekä hajallaan ympäri Neuvostoliittoa. 

Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan karjalaisia oli Venäjällä noin 

93 000, joista Karjalan tasavallassa noin 66 000 ja Tverin alueella noin 15 000. 

Koko Venäjällä 53 000 henkeä ilmoitti osaavansa karjalan kieltä, ja tässä luvussa 

ovat mukana niin äidinkielenä kuin vieraana kielenä puhuvat. Karjalan tasavallassa 

näistä puhujista asui 35 000, joista karjalaisiksi ilmoittautuneita oli 

vajaa 32 000. Noin 66 000:sta tasavallan karjalaisesta alle puolet osaa siis karjalan 

kieltä jollain tavalla ja lisäksi tasavallassa on kolmisen tuhatta ei-karjalaista 

karjalan puhujaa. Karjalan tasavallan väkiluku oli vuoden 2002 tilastojen mukaan 

noin 716 000 henkeä, joka on yli 70 000 henkeä vähemmän kuin vuoden 

1989 väestönlaskennassa. Karjalan kaikkien kansojen lukumäärä on pienentynyt, 

myös venäläisten. Karjalaisten määrä oli laskenut noin 13 000 hengellä; 

1989 heitä oli 10 % tasavallan väestöstä, nyt 9 %. Karjalaisista lähes puolet 

asuu maaseudulla, kun useimmilla Karjalan kansoilla kaupunkilaisten osuus on 

paljon suurempi. Karjalaisia koskettavat siksi vahvasti ne ongelmat, jotka vaivaavat 

Karjalan ja pitkälti koko Venäjän maaseutua. (VPN 2002; Markianova 

2005: 65.) 

Karjalan kielimuotoja on määritelty monilla tavoin. Tavallisesti päämurteiksi 

on laskettu varsinaiskarjala, livvi eli aunuksenkarjala ja lyydi. Usein kuitenkin 

varsinaiskarjala erotetaan kahdeksi päämurteistoksi, vienalaismurteiksi ja 

eteläkarjalaismurteiksi eikä lyydiä lasketa karjalan murteeksi vaan erilliseksi 

kieleksi. (Esim. Torikka 2004.) Mm. Tapani Salmisen (1998: 390, 401) mukaan 

myös varsinaiskarjala ja livvi pitäisi luokitella eri kieliksi. Salminen perustelee 

kantaansa lähinnä äännehistoriallisesti ja toteaa, ettei livvin laskeminen karjalan 

murteeksi ole paremmin perusteltua kuin lyydin tai inkeroisenkaan. Matti Jeskasen 

(2005: 271) mukaan on perusteltua pitää erillisinä kielinä jopa kaikkia 

kolmea päämurretta – vienankarjalaa, livviä ja eteläkarjalaa, joista jälkimmäistä 

Jeskanen nimittää hämäävästi varsinaiskarjalaksi. Jeskasen näkemys perustuu 

karjalan murteiden välisiin merkittäviin eroihin, jotka ovat hyvinkin verrattavissa 

esim. skandinaavisten kielten välisiin eroihin, ja toisaalta siihen, että eri mur-

Karjalan kielen nykytila ja tulevaisuus 117 

teiden puhujat ovat erilliset kirjakielet luomalla itse halunneet osoittaa kielimuotojensa 

autonomiaa. 

Karjalalla ei siis ole yhteistä kirjakieltä. 1930-luvun loppupuolella Karjalan 

autonomisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa oli käytössä eri murteita 

yhdistelemällä luotu kirjakieli, jota kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin ja jota juuri 

minkään murteen puhujat eivät kokeneet omakseen (ks. Anttikoski 2003). Aiemmin 

1930-luvulla tverinkarjalaisilla oli ollut käytössä oma, latinalaiseen kirjaimistoon 

perustuva kirjakieli (ks. Jeskanen 2003). Muina aikoina karjalaiset 

ovat käyttäneet kirjakielenä ja virallisissa yhteyksissä venäjää, vienankarjalaiset 

paljon myös suomea. 1980-luvun lopulla, kun kielen revitalisaatio tuli mahdolliseksi, 

alettiin kehittää yhteistä karjalan kirjakieltä, mutta hanke on edelleen 

kesken. Sen sijaan on kehitetty kolme erillistä kirjakieltä: vienankarjalan, livvin 

ja tverinkarjalan kirjakielet. Myös lyydillä on oma kirjakieli. Näitä kirjakieliä 

käytetään vaihtelevassa määrin opetuksessa, kirjallisuudessa ja tiedotusvälineissä. 

Ilman omaa kirjakieltä ovat jääneet tasavallan eteläkarjalaismurteiden puhujat, 

jotka käyttävät kielenopetuksessa joko omia murteitaan tai vienankarjalan 

kirjakieltä. Yhteisellä kirjakielellä on edelleen kannattajansa, mutta suurien 

murre-erojen ja eri murteiden puhujien asenteiden vuoksi hanke on varsin haastava. 

Karjalaisten yhteinen, murre- ja piirirajat ylittävä kansallistunne on melko 

heikko, eikä vieraan murteen piirteitä sisältävää kirjakieltä ymmärrettävästi 

haluta hyväksyä. (Ks. esim. Zaikov 2001: 78–79.) 

Karjalan tasavallan virallinen kieli on venäjä ja kaikki aikeet karjalan kielen 

virallistamiseksi ovat tähän mennessä kaatuneet (ks. Zaikov 2001: 82). Keväällä 

2004 tasavallassa tuli voimaan laki karjalan, suomen ja vepsän kielelle 

Karjalan tasavallassa annettavasta valtion tuesta. Lain periaatteellinen merkitys 

on suuri: vähemmistökielet katsotaan kansalliseksi omaisuudeksi, jota tasavalta 

suojelee ja jonka kehittämisestä se ottaa vastuun. Käytännössä laki ei kuitenkaan 

takaa juuri minkäänlaisia kielellisiä oikeuksia, sillä velvoitteiden ja määräysten 

sijaan se sisältää suosituksia. Mainitaan esimerkiksi, että Karjalan alueella 

sijaitsevissa oppilaitoksissa voidaan opettaa karjalan, suomen ja vepsän kieltä 

ja että valtiolliset ja paikalliset elimet voivat julkaista lakeja ja säädöksiä karjalan, 

suomen ja vepsän kielellä tasavallan joukkoviestimissä. On pelättävissä, 

ettei laki näin väljine muotoiluineen tule johtamaan tarpeeksi tehokkaisiin Karjalan 

vähemmistökielten asemaa parantaviin uudistuksiin. (Markianova 2005: 

60–62.) 

3. Kielitilanne Uhtualla 

Vuonna 1999 Vienan Karjalan Uhtualla käynnistyi suomalaisen Uhtua-seuran 

hallinnoima kielipesähanke, jonka vetäjänä olen toiminut. Hankkeen aikana 

Uhtualle on perustettu kaksi kokonaan karjalan kielellä toimivaa lastentarharyhmää 

eli kielipesää, joiden tarkoituksena on saada venäjänkieliset karjalais-

118 

Pasanen 

lapset oppimaan karjalan kieltä. Palaan aiheeseen artikkelin loppupuolella. Tässä 

luvussa kuvailen sitä, millainen karjalan kielen tila oli Uhtualla hankkeemme 

alkaessa. Kielipesähanketta koskevat tiedot sisältyvät vuonna 2003 valmistuneeseen 

pro gradu -tutkielmaani (Pasanen 2003). 

Uhtua, nykyisin viralliselta nimeltään Kalevala, on Kalevalan piirin keskus, 

jossa asuu viitisen tuhatta asukasta. Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan 

Kalevalan piirin asukkaista karjalaisia oli 36 %. Sain hankkeen alussa tehtäväkseni 

selvittää, kuinka suuri osa Uhtuan lapsista osaa karjalaa ja millainen kielitilanne 

nuorissa perheissä vallitsee. Tein kirjallisen kyselyn Uhtuan viiden lastentarhan 

lasten vanhemmille; kyselylomakkeen täytti toinen perheen vanhemmista 

ja se koski koko perheen kielitilannetta. Sain takaisin 121 lomaketta vajaasta 

kahdestasadasta. Vastaajien ikiä ei kysytty, mutta ne lienevät 20 ja 45 vuoden 

välillä, koska kyse oli pikkulasten vanhemmista. 

1. a) Mikä on teidän ja puolisonne kansallisuus 

45 % karjalainen 40 % venäläinen 14 % muu 

1. b) Mikä on lastenne kansallisuus 

34 % karjalainen 46 % venäläinen 7 % muu 11 % ei osaa sanoa 

2. Mikä on teidän ja puolisonne äidinkieli 

18 % karjala / karjala ja venäjä 75 % venäjä 4 % muu 

3. Mikä on teidän ja puolisonne vanhempien äidinkieli 

39 % karjala / karjala ja venäjä 47 % venäjä 5 % muu 8 % ei osaa sanoa 

4. a) Mitä kieltä vanhemmat puhuvat nykyisin perheessänne keskenään 

21 % karjala / karjala ja venäjä 75 % venäjä 3 % ei osaa sanoa 

4. b) Mitä kieltä vanhemmat puhuvat nykyisin perheessänne lapsille 

7 % karjala / karjala ja venäjä 92 % venäjä 2 % ei osaa sanoa 

5. Jos teillä on lapsia koulussa, opiskelevatko he suomen kieltä 

53 % kyllä 47 % ei 

6. Haluatteko, että nyt lastentarhaa käyvät lapsenne opiskelevat suomea koulussa 

72 % kyllä 17 % ei 11 % ei osaa sanoa


7. Haluatteko, että lapsenne oppii lastentarhassa karjalan tai suomen kieltä 

74 % kyllä 7 % ei 18 % ei osaa sanoa 

8. Jos ette osaa karjalaa tai osaatte sitä vähän, haluaisitteko opiskella sitä lisää 

41 % kyllä 26 % ei 21 % ehkä 12 % ei osaa sanoa 

9. Mitä kielimuotoa haluatte lapsillenne opetettavan 

43 % suomi 15 % karjala 26 % kumpi tahansa 15 % ei osaa sanoa 

Taulukko 1. Uhtualaisten vanhempien kielenkäyttö ja kielelliset asenteet. 

Taulukossa olen yhdistänyt lomakkeen kysymykset ”Mikä on kansallisuutenne” 

ja ”Mikä on puolisonne kansallisuus” ja laskenut yhteen molempien vanhempien 

kansallisuuden. Näin ollen vastanneiden perheiden vanhemmista 45 % 

oli karjalaisia. Lapsista 34 % ilmoitettiin karjalaisiksi, mutta useissa vastauksissa 

oli kysymysmerkkejä ja muita epäröinnin merkkejä: monet interetnisten perheiden 

vanhemmat tuntuivat olevan epävarmoja siitä, miksi lapset pitäisi määritellä. 

Vanhemmista 18 %:n äidinkieli oli karjala, isovanhemmista 39 %:n – 

jälleen olen yhdistänyt taulukossa vastaajan ja puolison äidinkielen sekä vanhempien 

äidinkielen. 21 % vastaajista ilmoitti, että heidän perheessään vanhemmat 

käyttävät keskenään karjalaa tai myös karjalaa. 7 % vastasi, että heidän 

perheessään vanhemmat puhuvat lapsille myös karjalaa. Nämä kysymykset oli 

kuitenkin suomesta venäjään käännettäessä muotoiltu niin epäselvästi, että 

myöhemmin kävi ilmi joidenkin vastaajien ymmärtäneen kysymysten koskevan 

lapsuuden perhettään eikä nykyistä perhettään. Melko suurelta prosenttiluku 21 

tuntuukin siihen verrattuna, että vain 18 % vanhemmista oli äidinkielisiä karjalaisia. 

Väärinkäsityksen korjasin myöhemmin toisella kyselyllä, johon vastasi 

146 vanhempaa. Tällöin 9 % vastaajista, 13 henkilöä ilmoitti, että heidän perheessään 

käytetään karjalan kieltä, joko vanhempien keskinäisessä tai vanhempien 

ja lasten välisessä kommunikoinnissa. 

Kyselyn aikoihin viidestä lastentarhasta yhdessä oli karjalan kielen opetusta 

ja yhdessä opetettiin suomea. Kysymykseen suomen ja karjalan kielen suhteesta 

palaan myöhemmin, samoin kouluissa ja lastentarhoissa järjestettyyn karjalan 

kielen opetukseen. 

Yleistäen Uhtuan kielitilanteesta voi sanoa, että aktiivisen kielitaidon ja 

kielenkäytön rajapyykki kulkee 40–50-vuotiaiden kohdalla. Sitä nuoremmista 

harva osaa karjalaa niin, että pystyisi kommunikoimaan sillä luontevasti, mutta 

monet osaavat kieltä passiivisesti. Osa nuorista on oppinut ymmärtämään karjalaa 

kuunneltuaan isovanhempiensa puhuvan sitä, osa on lukenut kieltä koulussa.

120 

Pasanen 

Monet haastattelemani vanhemmat ovat kertoneet, että perheen lapsille puhuttiin 

karjalaa näiden ollessa aivan pieniä, mutta lastentarhaan tai viimeistään 

kouluun siirtyminen sai lapset vieroksumaan karjalaa niin, että vanhemmat alkoivat 

puhua kotona venäjää. Kuusi vuotta kestäneen kielipesähankkeen aikana 

olen itse tavannut Uhtualla yhden ainoan lapsen, joka on alusta asti puhunut 

karjalaa kotikielenään ja nyt kouluikäisenä puhuu sitä edelleen. Tästä on kiittäminen 

lapsen vahvasti karjalankielistä äitiä, jolle karjalan valinta kotikieleksi on 

ollut itsestäänselvyys: 

AP: No oliko se teillä ihan selvä jotta työ rupietta karjalaksi pakajamah 

(’puhumaan’) O:lla vai pitikö sitä miettie... 

NN: Ka tietysti! Mitä sitä miettie kun iče karjalaksi ni totta hiänki O. karjalaksi. 

Eei, karjalaksi. 

AP: A nykyjähhän on monet vaikka ollah iče karjalaset niin ei paissa karjalaksi. 

NN: No ei kum - meillä ihaŋ - kaikki myö pakajamma koissa karjalaksi da - i 

meijän heimolaiset, sukulaiset ihan tavalliset. 

AP: Onko siinä mitänä semmoista jykietä (’vaikeaa’), onko semmosie sanoja 

vaikka mitä että voi tietyä karjalaksi tai onko... 

NN: – – voit sanuo suomeksi tai venäjäksi! No, mitä jykietä...nykyaikasie 

sanoja mitä ei ole karjalaŋ - kielessä, ka ne männäh niinki, välipalana. 

Suattau sanuo. Onhan nuita lizäkielie vielä! 

NN = vuonna 1970 syntynyt informantti 

AP = Annika Pasanen 

Haastateltu 13.7.2001 Uhtualla 

Keski-ikäisten karjalaisten keskuudessa kieltä yleensä osataan ja sitä käytetään 

vanhusten kanssa tai vaikkapa suomalaisten kanssa kommunikoidessa, mutta 

ikäryhmän sisällä ja etenkin nuorempien kanssa puhuttaessa dominoi venäjä. 

Vanhukset ovat siis ainoa ikäryhmä, joka melko varmasti osaa ja puhuu karjalaa 

keskenään ja usein nuoremmillekin. Lapsille puhutaan tavallisesti vain venäjää. 

Vuokkiniemeltä kotoisin oleva nuori karjalantaitoinen nainen mainitsi minulle 

kerran, että hänellä on jonkinlainen sisäsyntyinen esto puhua karjalaa alle 

35-vuotiaille – se ei vain onnistu, vaikka tietäisi toisen ymmärtävänkin. Marjut 

Aikio (1988: 312) on kuvaillut samanlaista tabua sekä Suomen saamelaisten 

että Pohjois-Norjan kveenien joukossa. Kveenivanhukset yrittivät kerta toisensa 

jälkeen puhua Aikion omille norjantaidottomille lapsille kveenin sijasta norjaa, 

koska heistä oli mahdoton ajatus puhua lapsille kveeniä. Aikiolle he puhuivat 

kveeniä, koska aikuisten välisessä kommunikaatiossa se ei ollut tabu. 

Uhtua on suuri ja venäläistynyt piirikeskus ja kielitilanne sen mukainen.


Pienemmissä ja karjalaisemmissa kylissä tilanne on yleisesti ottaen parempi. 

Niissä karjala vallitsee vielä keski-ikäisten joukossa ja on jonkin verran nuoria 

ja lapsia, jotka osaavat kieltä ja käyttävät sitä kotonaan, sekä isovanhempia, 

jotka sitkeästi puhuvat lapsenlapsilleen karjalaa. Tiettävästi missään kieli ei 

kuitenkaan ole niin vahvassa asemassa, että lapset ja nuoret puhuisivat sitä keskenään 

arkipäiväisessä kommunikoinnissa. Jos nuoret puhuvat keskenään karjalaa, 

kyse on tavallisesti vitsailusta: matkitaan humoristisesti esimerkiksi kylän 

vanhusten puhetta. Muita tilanteita, joihin nuorison karjalan puhuminen voi 

liittyä, ovat karjalan käyttö salakielenä tai venäjänkielisten ärsyttämiseksi. 

4. Vuokkiniemen kielitilanteesta 

Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen laitoksen opiskelijat tekivät keväällä 

2004 kenttätyömatkan Vienan Karjalan Vuokkiniemelle. Se on yksi etnisesti ja 

kielellisesti kaikkein karjalaisimmista kylistä, ja siellä asuu viitisensataa henkeä. 

Yksi ryhmä teki kielisosiologisen kartoituksen, jonka tarkoituksena oli selvittää 

kyläläisten kielellisiä asenteita ja kielenkäyttöä. Opiskelijat haastattelivat 52 

informanttia, joista nuorimmat olivat noin 20-vuotiaita ja vanhimmat lähes 90- 

vuotiaita. Haastatelluista 46 oli oppinut ensimmäisenä kielenään karjalan, kaksi 

venäjän ja neljä molempia yhtä aikaa. Ensimmäisenä opittu kieli on yleisesti 

ottaen sama kuin se, minkä haastatellut määrittelivät äidinkielekseen: 47 informanttia 

ilmoitti äidinkielekseen karjalan. Nykyisessä kielenkäytössä karjalan 

osuus on pienempi. 35:llä karjala oli edelleen yleisin kieli – kieli, jota henkilö 

oman käsityksensä mukaan puhuu eniten – ja 26:lla ainoa kotikieli. Lopuilla 

kotikielenä oli karjala ja venäjä tai pelkkä venäjä. 52 informantista vain yhdeksällä 

informantilla venäjä oli yleisin kieli ja seitsemällä ainoa kotikieli, joten 

Vuokkiniemeä voi pitää kielellisesti hyvinkin karjalaisena kylänä. Siitä huolimatta 

kieli ei monissakaan perheissä siirry seuraaville sukupolville. (Kuokkala 

et al. 2004.) 

Suurin osa haastatelluista oli karjalaisten vanhempien lapsia ja naimisissa 

karjalaisen kanssa. Tässä suhteessa tilanne on varsin erilainen kuin Uhtualla, 

jossa seka-avioliitot ovat olleet hyvin yleisiä jo 1950-luvulla. Vuokkiniemellä 

seka-avioliitto ei myöskään ole välttämättä tarkoittanut sitä, että venäjästä tulisi 

puolisoiden keskinäinen tai vanhempien ja lasten välinen kieli. Ns. sekaperheissä 

molemmat vanhemmat ovat puhuneet lapsille omia äidinkieliään. Osa kylän 

alunperin venäjänkielisestä väestöstä on vuosikymmenien kuluessa jopa niin 

vahvasti karjalaistunut, että on puhunut omille lapsilleen karjalaa. (Kuokkala et 

al. 2004.) 

5. Karjalan kielen opetus kouluissa ja lastentarhoissa 

Karjalan kieltä ruvettiin opettamaan 1980-luvun lopussa. Lukuvuoteen 1995–

122 

Pasanen 

1996 saakka sekä karjalaa opettavien koulujen että karjalaa opiskelevien lasten 

lukumäärä nousi jatkuvasti: enimmillään karjalaa opiskeli 60 koulussa yli 2500 

lasta. Sitten alkoi alamäki, joka jatkuu edelleen: lukuvuonna 2003–2004 karjalaa 

opiskeli enää noin 1800 lasta 49 koulussa. Suomen ja vepsän kielen opetuksessa 

kehitys on ollut samansuuntaista, sillä viime vuosina molempien opetus 

on vähentynyt radikaalisti. Virallinen syy on rahapula. Kun koulujen rahatilanne 

on yleisen taloudellisen tilanteen mukana heikentynyt, on ollut helpointa tinkiä 

kansallisten kielten opetuksesta, jota pidetään pienten ryhmäkokojen takia kalliina 

ja joka on muutenkin yleensä valinnaisaineen asemassa. Karjalan opetuksen 

järjestämistä on alusta asti haitannut se, että päteviä opettajia on ollut vaikea 

saada etenkin pieniin kyliin. Karjalan kielen opettajia koulutetaan kahdessa 

tasavallan pääkaupungin Petroskoin korkeakoulussa. Heitä valmistuu joka vuosi 

periaatteessa aivan riittävä määrä tasavallan kielenopetuksen tarpeisiin nähden, 

mutta vastavalmistuneet etsivät mieluummin paremmin palkattua ja arvostettua 

työtä. (Markianova 2005: 63–64; Zaikov 2000: 27–29.) Tämä ongelma koskee 

monien muidenkin vähemmistökielten opetusta Venäjällä. 

Tilastojen mukaan vain neljäsosa karjalaisista lapsista opiskelee koulussa 

karjalaa. Monilla paikkakunnilla opetusta on vain tietyillä luokilla, joilla sattuu 

olemaan tarpeeksi karjalaislapsia tai halukas opettaja. Kieltä opetetaan usein 

vapaaehtoisena valinnaisaineena tai kerhossa, mikä tarkoittaa sitä, että tunnit on 

järjestetty ylimääräisinä muun opetuksen jälkeen, tai että ne korvaavat jonkun 

muun, mahdollisesti mieluisamman aineen. (Zaikov 2001: 80–81.) Tämä ei ole 

omiaan lisäämään karjalan kielen suosiota koululaisten keskuudessa. 

Karjalan kieltä opetetaan koulujen lisäksi monissa Karjalan lastentarhoissa. 

Viime vuosina tosin myös lastentarhojen kielenopetus on vähentynyt. Tavallisesti 

kyse on kerran tai kaksi kertaa viikossa järjestettävistä lyhyistä leikki- ja 

laulutuokioista, joiden tuloksena lapset oppivat yksittäisiä sanoja, fraaseja ja 

lauluja. (Zaikov 2000: 25–26.) Pro gradu -tutkielmassani olen kuvannut tällaisen 

nähdäkseni puhtaasti symbolisen opetuksen tuloksia eräässä uhtualaisessa 

lastentarhassa ja esittänyt, että juuri symboliset tukitoimet ovat vaarallisia uhanalaisen 

kielen elvyttämisvaiheessa, koska ne antavat helposti valheellisen positiivisen 

kuvan kielen tilasta (Pasanen 2003: 34, 50; kielenvaihdon naamioitumisesta 

ks. Aikio 1988: 302–303). Kun otetaan huomioon karjalan kielen vähäinen 

käyttö kotikielenä, ei parhaimmillaankin vain muutaman viikkotunnin laajuinen 

kielenopetus voi mitenkään riittää siihen, että lapset ja nuoret saavuttaisivat 

sujuvan, aktiivisen kielitaidon ja kokisivat kielen käyttämisen mielekkääksi. 

6. Suomea vai karjalaa 

Kyselyssä uhtualaisten pikkulasten vanhemmille tuli esille suomen ja karjalan 

kielen suhde. Kysymys on ajankohtainen koko Karjalassa, mutta erityisesti Vienassa. 

Suomen kielellä on perinteisesti vahva asema erityisesti vienankarjalais-


ten sivistyskielenä: se on ollut koulujen opetuskieli ja kirjallisuuden kieli. Karjalan 

kielen viljely opetuksessa ja kulttuurissa tuli mahdolliseksi vasta 1980- 

luvun lopulla. Osa vienankarjalaisista on edelleen sitä mieltä, että karjalaisten 

kirjakielenä pitää olla nimenomaan suomi. Jo käsitteellä ”karjalan kieli” on 

monien mielessä vieras ja vieroksuttu kaiku, koska sillä ymmärretään tarkoitettavan 

paremminkin livviä kuin vienankarjalaisten kielimuotoa. Melko tavallinen 

asenne vienankarjalaisten keskuudessa on se, että livvi on huvittavaa sekakieltä, 

jolla ei ole mitään tekemistä vienankarjalan kanssa, ja jotkut vienankarjalaiset 

jopa nimittävät omaa kieltään sekaannuksen välttämiseksi mieluummin suomeksi 

kuin karjalaksi. Toisaalta osa vienankarjalaisista kannattaa nimenomaan 

karjalan kielen opetusta ja omaa kirjakieltä eikä hyväksy karjalan korvaamista 

suomella. Seuraavissa esimerkeissä tulevat esille kaksi erilaista kantaa. 

1. NN: – – mie sitä Neuvosto-Karjala -lehtie, miula tämä on, viimesessäki 

ol - lehessä siinä kaikkie näitä juttuja tämän karjalan kielen elvyttämisestä. 

Siinä kun ei suomen kielestä puhuta kum - puhutah karjalan kielestä. No 

sielä Vepsän voolostissa on jo, koulussa opetetah vepsän kieltä, on tässä televisiossa 

näytetty. No mie en tiijä. 

AP: Jotta sie olet sitä mieltä jotta suomea pitää opettaa 

NN: Suomea, tämän karjalan myö tiijämmä niinki. Ta - i meil on nämä 

meijäŋ - kirjailijat, ne on kaikki suomeŋ - kielellä kirjutettu kirjat. – – 

NN = Vuonna 1929 syntynyt informantti 



2. AP: Tässä Uhtuollakin tuntuu olevan semmosie ihmisie joittem - mielestä 

– – suomea vain pitäis [käyttää opetus- ja kirjakielenä], niin mitä sie semmosesta 

ajattelet 

NN: No mintäh Ei se ole karjalaiset pahempi kun toiset kansat, mie ihan 

ajattelen, sama kieli kun i toiset. – – Minusta se ei ole oikein kulttuuriset 

(’sivistyneitä’) ken sanotah että karjalan kieli on pahempi kun toiset kielet. 




Kysymyksen perusteellinen käsittely edellyttäisi pitkälle karjalaisten ja Karjalan 

tasavallan historiaan pureutumista. Siihen ei ole tässä yhteydessä mahdollisuutta 

– esitän huomioita vain tämänhetkisestä tilanteesta. Niin Karjalan kuin Suomenkin 

puolella ehdotetaan joskus yksinkertaista ratkaisua karjalaisten kirjakielikysymykseen: 

karjala puhekielenä, suomi kirjakielenä (esim. Nieminen 2002). 

Tällöin kielletään se tosiasia, että nuorempien sukupolvien keskuudessa puhekielenä 

ei ole karjala vaan venäjä. Jos karjalan käyttö kouluissa, tiedotusväli-

124 

Pasanen 

neissä ja kirjallisuudessa korvataan suomen kielellä, karjalan kieli elää pian 

enää vanhusten puhekielenä. 

Ihannetilanne olisi varmasti se, että karjala ja suomi voisivat elää ja kukoistaa 

tasavallassa rinnakkain. Suomen kielelle kohdistettu tuki on kuitenkin usein 

suoraan pois karjalalta. Konkreettinen esimerkki tästä on koulujen kielenopetus. 

Resursseja on niukasti eikä monen vähemmistökielen opiskelua pidetä mielekkäänä. 

Jos opetettavaksi kieleksi valitaan suomi, karjalan opetus jää todennäköisimmin 

sivuosaan – sitä pidetään mukana korkeintaan rikastuttavana ja mielenkiintoisena 

lisänä, vailla varsinaisia funktioita. Tällainen on tilanne ainakin 

Vienassa. 

Suomen kielen suosio on ymmärrettävää, sillä suomen kielen taito avaa välittömiä 

ja konkreettisia mahdollisuuksia, kun taas karjalan taidosta koituva 

hyöty on vaikeammin nähtävissä. 1990-luvun alussa karjalaisille avautui mahdollisuus 

kanssakäymiseen suomalaisten kanssa ja silloin suomen kielen taito 

nousi nopeasti suureen arvoon. Haastattelemani uhtualaiset ovat järjestään sitä 

mieltä, että kanssakäyminen suomalaisten kanssa on tehnyt karjalaisille hyvää ja 

saanut monet puhumaan unohtunutta äidinkieltään. Aikuisten karjalaisten kohdalla 

suhteet suomeen ja suomalaisiin varmasti toimivatkin näin, mutta riittävätkö 

ne kannattelemaan karjalaisuutta seuraavalle sukupolvelle Kuten Pekka 

Zaikov (2001: 79) kysyy: jos Suomen-suhteet ja suomen kieli olisivat pätevä 

ase venäläistymistä vastaan, niin miksi kielenvaihto venäjään kiihtyy jatkuvasti 

ja miksi kodeissa puhutaan venäjää eikä suomea Entäpä turismi, jonka merkityksestä 

Karjalassa puhutaan paljon: kuinka kauan esimerkiksi suomalainen 

kulttuurimatkailija jaksaa innostua Karjalasta, jos karjalan kieli jää elämään 

vain kansanperinne-esityksissä, elävänä puhekielenä on venäjä ja palvelunsa 

turisti saa samalla suomen kielellä kuin missä tahansa päin Suomea 

Kuinka tavallista tai mahdollista maailman kielivähemmistöjen keskuudessa 

lienee se, että vähemmistö voisi säilyttää oman kulttuurinsa ja identiteettinsä 

toisen, läheisen kielimuodon avulla Tätä kysymystä on käsitelty jonkin verran 

hiljattain kirjakielen saaneiden itämerensuomalaisten kielimuotojen kohdalla. 

Leena Huss, joka on tutkinut mm. kveenin ja meänkielen revitalisaatiota, on 

esittänyt (Huss 1999: 26, 190), että suomen kielen valinta kouluopetuksessa 

oman kielimuodon kustannuksella on ongelmallinen ratkaisu. Tällöin vähemmistö 

helposti hylkää sekä suomen kielen, joka koetaan liian vieraaksi, jotta 

siitä olisi oman identiteetin rakentajaksi, että oman kielimuotonsa. Onhan suomen 

kielen valinta selvä merkki oman kielimuodon toisarvoisuudesta. 

7. Karjalaiset ryssät 

Kesällä 2000 haastattelin Jyskyjärvellä noin 65-vuotiasta karjalaismiestä. Mies 

oli puhunut lapsilleen karjalaa, mutta nämä olivat puhuneet omille lapsilleen 

venäjää, joten lapsenlapset eivät juurikaan osanneet karjalaa. Yritin muodostaa


kuvaa perheen kielitilanteesta ja miehen kielellisistä asenteista. Lapsenlapsista 

kysyttäessä mies huitoi näiden suuntaan happamana: eivät ne osaa, kehnot, venäjää 

vain pälpättävät. ”Voi työ saatanan karjalaiset ryssät!” noitui mies leikillisesti 

ohi juoksentelevia lapsia. Karjalainen ryssä – mikä se on Ilmeisesti juuriltaan 

karjalainen, mutta karjalan kieltä taitamaton ihminen. Sellainen, jonka 

pitäisi osata kieltä, mutta joka ei osaa. Sellainen, joita on nyt Karjalan tasavalta 

puolillaan. 

Miehen sadattelu heijastaa asennetta, joka ei ole harvinainen vanhempien 

karjalaisten parissa: taipumusta syyttää lasten venäjänkielisyydestä lapsia itseään. 

Usein haastatteluissa tulee esille seuraavanlaisia kommentteja: ”Eivät ne 

halua oppia karjalaa.” ”Olen minä yrittänyt puhua niille karjalaa, mutta ne vain 

nauravat.” Ilmiö ei ole tyypillinen vain karjalaisten vaan myös monien muiden 

uhanalaisten kieliyhteisöjen parissa ja liittyy nähdäkseni psyykkisiin puolustusmekanismeihin, 

joilla uhanalaisen kielen puhuja pyrkii pehmentämään kielenvaihdon 

todellisuutta. 

Erityisesti karjalaisvanhusten parissa kielen tilasta keskusteleminen herättää 

usein surun ja vihan tunteita, jotka voivat kohdistua niin muihin vähemmistön 

jäseniin kuin enemmistöyhteiskuntaan. Seuraavanlaisia kommentteja karjalaiskotien 

kielenvalinnasta olen saanut yli 80-vuotiailta karjalaisnaisilta: 

1. NN: Siinä hyö kačo viärin ruatah (’tekevät’) kun mamma pappa kaikki 

karjalaiset ollah ta lapsilla venäjyä paissah (’puhuvat’). Lapset hyö ollah 

kus - seinät, ei ymmärretä. 


Haastateltu 6.1.1999 Vuokkiniemellä 

2. NN: Ne kun peijoonit männäh niiv - viisahiksi jotta ei kun sitä venäjyä 

vain munkelletah (’mongertavat’). Niin siännyttäy (’suututtaa’) jotta. 



8. Kielipesä kielen siirtäjänä 

Karjalaisten kielitilannetta leimaa tällä hetkellä se pahaenteinen seikka, että 

yksittäistapauksia lukuun ottamatta kieli ei enää välity kodeissa vanhemmilta 

lapsille. Vanhemmat eivät puhu lapsilleen karjalaa, koska eivät katso osaavansa 

sitä itse kunnolla, ovat tottuneet puhumaan venäjää, eivät jaksa taistella muuten 

täysin venäjänkielisessä ympäristössä, pelkäävät karjalankielisyyden haittaavan 

etenemistä elämässä, haluavat säästää lapsensa traumaattisilta kokemuksilta ja 

niin edelleen. Mitä tällaisessa tilanteessa on tehtävissä 

Yksi mahdollinen vaihtoehto on kielipesä. Kielipesä on vähemmistökielinen 

kielikylpyryhmä, joka on tarkoitettu vähemmistöperheiden alle kouluikäis-

126 

Pasanen 

ten lasten päivähoitopaikaksi. Kielipesässä heille puhutaan alusta asti yksinomaan 

ko. vähemmistökieltä. Lapset alkavat ymmärtää kieltä nopeasti ja ajan 

mittaan puhua sitä itsekin. Kielipesämetodi perustuu johdonmukaiseen kohdekielen 

puhumiseen, lasten suureen kielelliseen kapasiteettiin ja kodinomaiseen, 

rohkaisevaan ilmapiiriin. Lasten tullessa kielipesään enemmistökielisinä tai 

lainkaan kieltä osaamatta – jos kyseessä ovat hyvin pienet lapset – heille puhutaan 

kohdekieltä tarpeeksi selvästi ja konkreettisesti, puhetta eleillä tehostaen. 

Jo muutaman viikon sisällä lapset ymmärtävät yksinkertaisia kehotuksia ja kysymyksiä. 

Noin puolessa vuodessa lapset ymmärtävät opettajien jokapäiväistä 

puhetta. He alkavat käyttää vähemmistökielen sanoja ja fraaseja enemmistökielisessä 

puheessaan hyvin nopeasti ja ihannetapauksessa muodostaa lauseita 

muutaman kuukauden sisällä. Parhaassa tapauksessa lapset alkavat puhua kielipesän 

kohdekieltä parin vuoden kuluessa ja kouluikään mennessä he ovat toiminnallisesti 

kaksikielisiä. 

Kielipesämenetelmä on levinnyt maailman uhanalaisten kielivähemmistöjen 

pariin Aotearoan eli Uuden-Seelannin maoreilta. Maorin kielen tila on 1980- 

luvun alussa aloitetun kielipesätoiminnan ja sen myötä omakielisen kouluopetuksen 

ansiosta kohentunut merkittävästi. Kielipesätoiminnalla on ollut merkittävä 

rooli monien muidenkin uhanalaisten vähemmistökielten, esimerkiksi havaijin 

revitalisaatiossa. (Ks. esim. Hinton & Hale 2001.) 

Karjalassa kielipesätoiminta on saanut jalansijaa Uhtualla, jonne perustettiin 

kielipesäryhmät vuosina 2000 ja 2002. Ryhmissä on yhteensä 35 lasta ja 

viitisentoista lasta on jo siirtynyt niistä kouluun. Uhtualle idea saatiin Suomen 

inarinsaamelaisilta, joiden kielipesä on toiminut menestyksekkäästi vuodesta 

1997 ja muodostunut kielen revitalisaation merkittävimmäksi tekijäksi. Inarinsaamenkielisiä 

lapsia on nyt useita kymmeniä ja koulussa annetaan omakielistä 

aineopetusta lähes kaikissa aineissa. (Inarinsaamelaisten kielipesätoiminnasta 

Olthuis 2000 ja 2003 ja Pasanen 2004; Uhtuan kielipesätoiminnasta Pasanen 

2003 ja 2005.) 

Kielipesä voi parhaimmillaan vaikuttaa vähemmistökielen tilaan hyvin monella 

tasolla. Jo kielipesän perustaminen on niin enemmistölle kuin vähemmistölle 

merkittävä viesti vähemmistökielen tärkeydestä. Se lisää kielen arvostusta 

ja saattaa sitä kautta vaikuttaa vähemmistökielen puhujien kielelliseen käyttäytymiseen. 

Kielipesä vaikuttaa näkyvimmin siihen väestönosaan, jonka varassa 

kielen tulevaisuus on – lapsiin. Jokainen kielipesässä kaksikielistynyt vähemmistölapsi 

on suunnaton voimavara kielen ja kulttuurin tulevaisuutta ajatellen. 

Kielipesä voi vaikuttaa kotien kielenvalintaan niin, että vanhemmat alkavat 

opetella vähemmistökieltä tai puhua sitä uudestaan. Lasten isovanhemmat, muut 

sukulaiset ja koko yhteisön jäsenet voivat innostua käyttämään vähemmistökieltä 

lasten kanssa omien kykyjensä mukaan. Kielipesän suurin merkitys kielen 

revitalisaatiossa onkin ehkä se, että se koskettaa jollain lailla kaikkia yhteisön 

jäseniä ja nimenomaan aivan tavallisia kielenpuhujia. Tämä on tärkeää, sillä


maailman uhanalaisia vähemmistökieliä koskevassa tutkimuksessa on havaittu, 

että yksi yleisimpiä syitä kielellisen revitalisaation epäonnistumiseen on revitalisaation 

rajoittuminen pienen aktivistijoukon piiriin (esim. Huss 1999: 27 ja 

siellä mainittu kirjallisuus). 

9. Karjalaiset kielenvaihdon kierteessä 

Saamelaisten kielenvaihtoa tutkinut Marjut Aikio puhuu kielenvaihdon kierteestä. 

Tämä tarkoittaa tilannetta, jossa vähemmistökielen puhumista ei tueta eikä 

sille luoda edellytyksiä, koska sitä puhutaan niin vähän, ja edellytysten ja tuen 

puuttuessa kieltä puhutaan yhä vähemmän. Aikion mukaan kielenvaihdon loppuvaiheessa 

vähemmistöyhteisössä asettuvat vastakkain omaan, hyljeksittyyn 

kieleen liittyvä häpeä ja kielen menettämisestä johtuva suru. Samaan aikaan 

yhteisö toisaalta pyrkii eroon äidinkielestään esim. puhumalla lapsille enemmistökieltä 

ja toisaalta suree oman kielen katoamista. Kielen traagista tilaa ei ehkä 

haluta myöntää, vaikka se tajutaan. Itsepetosta pidetään yllä rituaalinomaisella 

kielenkäytöllä: aloitetaan keskustelu tervehtimällä omalla kielellä, sitten siirrytään 

varsinaiseen keskusteluun enemmistökielellä. Itselle ja toisille uskotellaan, 

että omaa kieltä puhutaan edelleen, haastattelutilanteissa kielenkäyttöä liioitellaan. 

(Aikio 1988: 302, 313.) Nämä ilmiöt ovat varsin tuttuja myös karjalaisten 

parista. Karjalantutkijoista ainakin Anneli Sarhimaa (1999: 83) on raportoinut 

karjalaisten informanttien taipumuksesta liioitella karjalan kielen käyttöään. 

Usein vaikuttaa siltä, että henkilö vilpittömästi uskoo puhuvansa karjalaa paljon 

enemmän kuin todellisuudessa puhuu. Itse olen törmännyt liioittelutendenssiin 

erityisen vahvasti Uhtuan kielipesälasten vanhempia haastatellessani: kaikilla 

heistä on ilmeinen tarve vakuuttaa, että karjalan puhuminen kodeissa on lisääntynyt 

merkittävästi. Todellisuudessa näin on käynyt muutamassa perheessä, 

useimmissa vallitsee edelleen venäjä. 

Karjalassa järjestettävissä juhlissa ja seminaareissa on tavallista, että karjalainen 

puhuja astuu lavalle, tervehtii 95-prosenttisesti karjalaisia kuulijoitaan 

karjalaksi ja siirtyy sitten – mahdollisesti anteeksi pyydellen – pitämään varsinaisen 

puheenvuoronsa venäjäksi. Karjalan kieli pääsee esille kulttuuriohjelmassa, 

kun venäjänkieliset lapset esiintyvät karjalaksi. Venäjän kielen valintaa 

työkieleksi perustellaan rationaalisuudella. Paikalla on aina joku, joka ei osaa 

karjalaa, tai vähintäänkin eri kielimuotojen puhujia, ja joka tapauksessa kaikki 

osaavat venäjää ja tulkkaamiseen menisi aikaa ja rahaa. Kieli ei kuitenkaan elä, 

ellei sitä käytetä, vaikka se tietäisikin lisähaasteita. Ja ellei karjalaa käytetä karjalaisten 

omissa tilaisuuksissa, joiden on tarkoitus edistää kielen tilaa, niin milloin 

sitten 

Haastatellessaan vuokkiniemeläisiä laitoksemme opiskelijat selvittivät 

myös näiden asenteita karjalan kielen tulevaisuutta kohtaan. Niissä oli havaittavissa 

mielenkiintoinen ristiriita. Toisaalta kyläläiset olivat yhtä mieltä siitä, että

128 

Pasanen 

lapset eivät enää puhu karjalaa ja kielen tulevaisuus näyttää sitä myöten huonolta. 

Toisaalta ajateltiin, että kieli ei millään voi kadota kokonaan. Missä ja miten 

sen uskotaan säilyvän, jos ei omassa kylässä (Kuokkala et al. 2004.) Viittaan 

alussa esittämääni ajatukseen kuvitteellisesta karjalaisuuden kultamaasta. 

Joshua Fishman (esim. 1991, 2001) on nostanut vähemmistökielen revitalisaation 

olennaiseksi tekijäksi ilmiön nimeltä ideological clarification, ideologinen 

selkiyttäminen – suomennos ei ole vakiintunut. Se tarkoittaa sitä, että vähemmistöyhteisön 

jäsenet tiedostavat henkilökohtaisen toimintansa tärkeyden ja 

ottavat itse vastuun kielensä kohtalosta. Varsin tavallista on, että vähemmistö 

sysää vastuun kielen revitalisaatiosta koululle, valtiolle tai pienelle aktivistijoukolle. 

Opiskelijoiden haastattelemien vuokkiniemeläisten näkemys karjalan 

kielen revitalisaatiosta on yleensä se, että se tapahtuu Petroskoissa: puuhatkoot 

aktivistit siellä, eihän tavan rahvas voi tehdä mitään (Kuokkala et al. 2004). 

Vuokkiniemeläisiä ei tästä asenteesta voi syyttää. Kansalaisten usko henkilökohtaisiin 

vaikutusmahdollisuuksiinsa on koko Venäjällä syystäkin heikko, eikä 

kansalaisaktiivisuus juuri houkuttele oloissa, joissa oman perheen hengissä pitäminen 

vie usein kaikki voimat. Karjalan kielen vähälukuisille aktivisteille 

täytyy antaa täysi tunnustus siitä, mitä he ovat tehneet karjalan kielen hyväksi 

siinä lyhyessä ajassa, jonka kielen revitalisaatio on ollut mahdollista. Viidessätoista 

vuodessa ei vielä muuteta kielenpuhujien ja enemmistön edustajien asenteita, 

yhteiskunnan rakenteita ja historian raskasta taakkaa. 

10. Lopuksi 

Olen tässä esityksessä antanut melko synkän kuvan karjalan kielen nykytilanteesta, 

mutta missään nimessä en halua ennustaa kielelle yhtä synkkää tulevaisuutta. 

Viime vuosikymmenien aikainen vähemmistöjen maailmanlaajuinen 

etninen herääminen ja kielellinen revitalisaatio ovat usein tulleet enemmistöille 

täytenä yllätyksenä, kun on totuttu ajattelemaan, että yhteiskunnan modernisaatio 

tarkoittaa auttamatta vähemmistöjen assimilaatiota. Pohjoiskalotin kielten 

tutkijat puhuivat vielä 1980-luvun alussa esim. kveenistä kuolevana kielenä, 

kunnes kveenit itse huomauttivat, etteivät he ole mihinkään kuolemassa, eikä 

heidän kieltäänkään pitäisi haudata elävältä. (Lindgren 2000: 245–246.) Monen 

saamelaiskielen nykytilanne on paljon valoisampi kuin vuosikymmenten takaiset 

ennusteet antoivat ymmärtää. Inarinsaamen kielen viime vuosien aikainen 

kehitys on esimerkki siitä, että revitalisaatio voi tuottaa näkyviä tuloksia hämmästyttävän 

lyhyessä ajassa (ks. Olthuis 2000 ja 2003; Pasanen 2004). Karjalan 

kieli taistelee samoja vihollisia vastaan kuin muutkin maailman uhanalaiset 

vähemmistökielet: aikaa ja assimilaatiota. Ehtiikö revitalisaatio tepsiä ajoissa 

Karjalaiset tarvitsisivat nähdäkseni nykyistä tehokkaampia aseita assimilaatiota 

vastaan. Resurssit olisi kohdistettava nykyistä vahvemmin siihen, että karjalasta 

saataisiin lapsille ja nuorille aktiivinen käyttökieli. Tarvitaan laajaa kak-


sikielisyysvalistusta lasten vanhemmille, kielipesiä joka kylään ja kaupunkiin, 

karjalankielisiä kielikylpyluokkia kouluihin, perinteitä ja moderneja ilmaisumuotoja 

yhdistävää etnofuturismia (ks. esim. Sallamaa 2005), omakielisiä lastenohjelmia 

ja sarjakuvia – ja ehdottomasti myös selkeästi velvoittavia kielilakeja, 

virallista statusta ja enemmistön rahallista ja moraalista tukea. Hitunen 

ylpeyttä ja omanarvontuntoa suhteessa venäjänkielisiin ei olisi pahitteeksi. Karjalainen 

kohteliaisuus kun tarkoittaa nykypäivän Karjalassa sitä, että koko ajan 

pitää puhua venäjää, koska joka paikassa on aina joku, joka ei ymmärrä karjalaa. 

Pitäisi myös päästä eroon ajatuksesta, että karjalan kieli kuuluu vain kieltä 

täydellisesti hallitseville umpikarjalaisille. Vähemmistökielen tulevaisuuden 

kannalta ei ole vaarallista, jos kieltä käytetään, vaikkei sitä hallittaisi täydellisesti. 

Tärkeintä on, että sitä käytetään. 

Lähteet 

Aikio, Marjut 1988: Saamelaiset kielenvaihdon kierteessä. Kielisosiologinen tutkimus 

viiden saamelaiskylän kielenvaihdosta 1910–1980. Suomalaisen Kirjallisuuden 

Seuran toimituksia 479. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 

Anttikoski, Esa 2003: The problem of dialectal differences in the creation of a unified 

Karelian literary language: the experience of the 1930s. – Esa Anttikoski (toim.), 

Developing written Karelian. Papers from the Karelian session of the 11th International 

Conference on Methods of Dialectology. Studies in Languages 38. Joensuu: 

University of Joensuu. 29–36. 

Fishman, Joshua 1991: Reversing language shift. Theoretical and empirical foundations 

of assistance to threatened languages. Multilingual Matters 76. Clevedon: Multilingual 

Matters Ltd. 

Fishman, Joshua (toim.) 2001: Can threatened languages be saved Reversing language 

shift, revisited: a 21 st century perspective. Multilingual Matters 116. Clevedon: 

Multilingual Matters Ltd. 

Hinton, Leanne & Ken Hale (toim.) 2001: The green book of language revitalization in 

practice. San Diego: Academic Press. 

Huss, Leena 1999: Reversing language shift in the far north. Linguistic revitalization in 

Northern Scandinavia and Finland. Studia Uralica Upsaliensia 31. Uppsala: Uppsala 

Universitet. 

IVPN 1989 = Itogi vsesojuznoj perepisi naselenija 1989 goda. Tom VII. Nacional'nyj 

sostav naselenija SSSR. Statističeskij komitet sodružestva nezavisimyh gosudarstv. 

Jeskanen, Matti 2003: Prologue. – Esa Anttikoski (toim.), Developing written Karelian. 

Papers from the Karelian session of the 11th International Conference on Methods 

of Dialectology. Studies in Languages 38. Joensuu: University of Joensuu. 5–19. 

Jeskanen, Matti 2005: Karjalan kieli ja karjalankieliset Suomessa. – Marjatta Palander 

& Anne-Maria Nupponen (toim.), Monenlaiset karjalaiset: Suomen karjalaisten 

kielellinen identiteetti. Studia Carelica humanistica. Joensuu: Joensuun yliopisto. 

215–285.

130 

Pasanen 

Kuokkala, Juha & Laitinen, Sonja & Melin, Tarja & Pynnönen, Outi & Riikola, Kirsimaria 

2004: Karjalan kielen tulevaisuus ”Ei suata sanuo”. Kielisosiologinen tutkimus 

Vuokkiniemen kylässä. Kenttätyökurssin lopputyö. Helsingin yliopiston 

suomalais-ugrilainen laitos. [http://users.tkk.fi/~jkuokkal/tutki/vuokkirapo.pdf 

12.12.2005.] 

Lindgren, Anna-Riitta 2000: Helsingin saamelaiset ja oma kieli. Suomalaisen Kirjallisuuden 

Seuran toimituksia 801. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 

Markianova, Ljudmila 2005: Karjalan kieli rajantakaisessa Karjalassa. – Paula Kokkonen 

(toim.), Sukukansaohjelman arki. Suomalais-ugrilainen perintö ja arkipäivä. 

Studia Fenno-Ugrica 21.9.–16.11.2004. Castrenianumin toimitteita 64. Helsinki: 

M. A. Castrénin seura – Suomalais-Ugrilainen Seura – Helsingin yliopiston suomalais-ugrilainen 

laitos. 59–66. 

Nieminen, Markku 2002: Antakaamme ihmisten puhua äidinkieliään. – Karjalan Sanomat 

6.11.2002, s. 9. 

Olthuis, Marja-Liisa 2000: Inarinsaamen kielen vuosisadat. – Virittäjä 104: 568–575. 

Olthuis, Marja-Liisa 2003: Uhanalaisen kielen elvyttäminen: esimerkkinä inarinsaame. 

– Virittäjä 107: 568–579. 

Pasanen, Annika 2003: Kielipesä ja revitalisaatio. Karjalaisten ja inarinsaamelaisten 

kielipesätoiminta. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston suomalais-ugrilainen 

laitos. [http://www.helsinki.fi/hum/sugl/oppimat/AnnikaPasanen_gradu.pdf 

12.12.2005.] 

Pasanen, Annika 2004: Inarinsaamelainen menestystarina – kielipesästä kaksikielisyyteen. 

– Sirkku Latomaa (toim.), Äidinkieli ja toiset kielet, Pohjoismainen kaksikielisyystyöpaja 

Tampereella 18.–20.10.2002. Tampere Studies in Language, Translation 

and Culture. Series B 1. Tampere: Tampere University Press. 126–133. 

[http://tampub.uta.fi/tup/951-44-5999-7.pdf 12.12.2005.] 

Pasanen, Annika 2005: Kielipesätoiminta osana karjalan ja inarinsaamen kielen revitalisaatiota. 

Paula Kokkonen (toim.), Sukukansaohjelman arki. Suomalais-ugrilainen 

perintö ja arkipäivä. Studia Fenno-Ugrica 21.9.–16.11.2004. Castrenianumin toimitteita 

64. Helsinki: M. A. Castrénin seura – Suomalais-Ugrilainen Seura – Helsingin 

yliopiston suomalais-ugrilainen laitos. 67–81. 

Sallamaa, Kari 2005: Etnofuturismi ja suomalais-ugrilaiset kirjallisuudet. – Paula Kokkonen 

(toim.), Sukukansaohjelman arki. Suomalais-ugrilainen perintö ja arkipäivä. 

Studia Fenno-Ugrica 21.9.–16.11.2004. Castrenianumin toimitteita 64. Helsinki: 

M. A. Castrénin seura – Suomalais-Ugrilainen Seura – Helsingin yliopiston 

suomalais-ugrilainen laitos. 159–173. 

Salminen, Tapani 1998: Pohjoisten itämerensuomalaisten kielten luokittelun ongelmia. 

– Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii. 

Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 228. Helsinki: Suomalais- 

Ugrilainen Seura. 390–406. 

Sarhimaa, Anneli 1999: Syntactic transfer, contact-induced change, and the evolution of 

bilingual mixed codes. Focus on Karelian-Russian language alternation. Studia 

Fennica, Linguistica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


Torikka, Marja 2004: Karjala – kieli, murre ja paikka. Toim. Raija Miikkulainen, kartat 

Anneli Hänninen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 129. Helsinki: 

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. – http://www.kotus.fi/verkkojulkaisut/ 

julk129/index.shtml 12.12.2005. 

VPN 2002 = Vserossijskaja perepis' naselenija 2002 goda. Federal'naja služba gosudarstvennoj 

statistiki. – http://www.perepis2002.ru 12.12.2005. 

Zaikov, Pekka 2000: Karjalan kielen opettamisesta Karjalan Tasavallassa. – Helena 

Sulkala (toim.), Kieli- ja kulttuurikontaktit. Kieli ja kulttuuri päiväkodissa, koulussa 

ja opettajankoulutuksessa -seminaari 6.–7.5.1999. Oulu: Oulun yliopisto. 23– 

30. 

Zaikov, Pekka 2001: Mitä karjalan kielen säilyttämiseksi olisi tehtävä – Niina Määttä 

& Helena Sulkala (toim.), Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. 

Vähemmistökielten tutkimus- ja koulutusverkoston raportti III. Suomen ja 

saamen kielen ja logopedian laitoksen julkaisuja. Oulu: Oulun yliopisto. 78–84. 

Annika Pasanen 

Angelintie 411A 

FI-99870 Inari/Aanaar

Karjalan kielen nykytila ja tulevaisuus - Suomalais-Ugrilainen Seura

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?