Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

Edellisessä tapauksessa kuvattaisiin esimerkiksi asumisviihtyvyyttä ja mieltymyksiä
asumisvaihtoehtojen suhteen. Jälkimmäisessä kuvattaisiin vastaavasti
asumisväljyyttä ja muita asumiseen liittyviä objektiivisia olosuhteita.
Kysymykseen liittyvää ongelmaa havainnollistavat puheenvuorot, joita
Helsingin yliopiston sosiologian professori Erik Allardt ja Tukholman yliopiston
sosiologian professori Robert Erikson pitivät WIDER-instituutin
järjestämässä Quality of Life -konferenssissa Helsingissä heinäkuussa 1988.
Molemmat ovat kansainvälisesti tunnettuja hyvinvoinnin tutkijoita. Allardt
arveli hyvinvointikriteerien perustamisen yksinomaan subjektiivisiin
näkemyksiin johtavan hedelmättömään konservatismiin, mutta toisaalta
ihmisten oman ilmaisun syrjäyttämisen hän pelkäsi johtavan asiantuntijoiden
dogmatismiin. (Allardt 1989, 8–10.) Erikson vetosi demokraattiseen
poliittiseen prosessiin mielipidemittausten sijasta. Suunnittelun tavoitteet
tulisi asettaa todellisten olosuhteiden pohjalta. Ajatus, että valtion suunnittelu-
ja toimeenpanokoneistot toimivat suoraan vaikuttaakseen ihmisten
tyytyväisyyteen ja onneen on Eriksonin mukaan pohja monille kirjallisuudessa
esitetyille futuristisille helveteille. (Erikson 1993, 78.)
Allardt turvaa preferenssien mittaamiseen rajoittaakseen asiantuntijoiden
valtaa. Erikson turvaa elinolojen mittaamiseen samassa tarkoituksessa.
Kannat ovat vastakkaisia. Selitys on siinä, että Allardtin vaihtoehdot ovat
joko atomistisiin preferensseihin pohjautuva ratkaisu tai asiantuntijavalta,
kun taas Eriksonin vaihtoehdot ovat asiantuntijavalta tai demokratia. Erikson
pelkää ylhäältä ohjattua gallup-demokratiaa. Allardt pelkää ylhäältä
ohjautumista ilman mielipidetiedusteluja.
Yhteistä ratkaisua ei voida mitenkään ”suoraan” rakentaa yksilöllisten
preferenssien pohjalle. Taloustieteen piirissä hyvin tunnetut Robbinsin ja
Arrow’n teoreemat osoittavat, että eri henkilöiden mielihyvien ja preferenssien
tyydyttymisen kardinaalinen (eli tason ja vaihtelujen) vertaileminen on
mielivaltaista eikä ole mitään tapaa koota demokraattista yhteistä ratkaisua
edes ordinaalisten (eli vain järjestykseen asetettujen) yksilöllisten preferenssien
pohjalta. Kuten taloustieteen filosofiaa tutkinut Daniel M. Hausman
huomauttaa, tällaisen ratkaisun hakeminen kaatuu jo individualismiin eli
atomismiin. Yksilölliset mielihyvät ja preferenssit eivät riitä. On otettava
huomioon yhdessä sovittavia näkökohtia. (Hausman 1992, 58–65.) Preferenssien
yhteensovittamiseksi tarvitaan joko demokraattista keskustelua tai
vähemmän demokraattista vallankäyttöä.
73