Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

62
muista talouden tasapainoon ja kilpailukykyyn vaikuttavista tekijöistä. Ne
muodostivat pakon, johon yhteiskunnassa tehtävät ratkaisut on sopeutettava
talouskasvun jatkamiseksi.
Talouden nousu hyvinvoinnin määrittäjäksi on ymmärrettävää. Feodaalisten
tuotantosuhteiden korvautuminen markkinatalouden periaatteilla
ja siihen liittynyt teknologinen kehitys alkaen kehruukoneesta (Kehruu-
Jennystä) ja höyrymoottorista johtivat ennennäkemättömään tuotannon
lisäykseen ja aineellisen hyvinvoinnin kasvuun.
Aineellista hyvinvointia mitataan useimmiten kotitalouksien tai kansantalouksien
tasolla. Kotitalouksien tarpeiden tyydyttämismahdollisuuksia
kuvaavat kotitalouden saamat tulot. Ne kertovat, kuinka paljon kotitalous
voi saamillaan tuloilla ostaa hyödykkeitä (tavaroita ja palveluja) markkinoilta.
Toisinaan mukaan lasketaan myös ilmaisiin tai subventoituihin, eli
yhteiskunnan tukemiin, julkisiin palveluihin sisältyvän tuen arvo. Kansantalouden
menestystä mitataan puolestaan bruttokansantuotteella. Siihen
lasketaan mukaan kansantaloudessa tuotettujen hyödykkeiden arvo. Hyödykkeiden
arvo määräytyy sen mukaan, mikä hinta niistä saadaan markkinoilla.
Vaikka talouskasvun ajatus omaksuttiin länsimaissa 1800-luvun myötä,
laaja kiinnostus taloudellista menestystä kuvaaviin mittareihin on melko
myöhäistä perua. Vasta toisen maailmansodan jälkeen vakiinnutti henkeä
kohti laskettu bruttokansantuote nykyisen paikkansa. Siitä lähtien se on
ollut keskeisin kansakunnan hyvinvointia ja menestystä kuvaava mittari.
Samalla se ohjaa politiikkaa. Talouskasvu on ehkä keskeisin osoitin, jolla
hallitukset ja oppositio arvioivat harjoitetun politiikan menestystä.
Kotitalouden tulot ja bruttokansantuote ovat tarpeellisia käsitteitä mitattaessa
kotitalouksien kulutusmahdollisuuksia ja markkinahyödykkeiden
tuotantoa, mutta ne johtavat harhaan hyvinvoinnin ja tarpeiden tyydyttämisen
mittareina. Ne eivät sisällä esimerkiksi kotitalous- ja vapaaehtoistyötä
eivätkä vapaa-aikaa. Ne eivät ota huomioon demokratiaa, eivät vapautta,
eivät ympäristön pilaantumista, eivätkä uusiutumattomien luonnonvarojen
käyttöä saati ihmissuhteiden tyydyttävyyttä. Kuitenkin kaikki nämä
ovat tärkeä osa hyvinvointia. Ilman niitä emme elä hyvää elämää, eikä kehitys
ole kestävää.
Ajatus sosiaali-indikaattoreista virallistettiin YK:n piirissä jo 1950-luvulla.
Niiden käyttöönotto oli kritiikkiä bruttokansantuotetta kohtaan hyvin-