Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

52
Retorinen siirtymä kuvaa laajemminkin sitä suurta paradigmaattista
muutosta, joka yhteiskuntapolitiikassa on tapahtunut. Toisen maailmansodan
jälkeisen rakennuskauden pontimena oli usko siihen, että jakaminen
saattaa kakkua kasvattaakin. Keynesiläisen talousopin mukaan vakaan
talouskehityksen katsottiin edellyttävän tuntuvaa tulonjakoa. Sosiaalipoliittisilla
tulonsiirtojärjestelmillä tuli tasata eri väestöryhmien kulutusmahdollisuuksia,
minkä ajateltiin tasoittavan talouden kausivaihteluita ja näin
vahvistavan kasvua. Ajatussuunta sai paljon jalansijaan etenkin Pohjoismaissa,
missä verojen, tulonsiirojen ja sosiaalipalvelujen kautta tapahtuvaa
elinmahdollisuuksien tasaisempaa jakaantumista perusteltiin toimenpiteitten
positiivisilla talousvaikutuksilla (Myrdal 1960; Kuusi 1966). Tuolloin
uskottiin tulontasauksen ja talouskasvun väliseen positiiviseen kehään.
Rawlsin ajattelulle keynesiläisyys tarjosi hedelmällisen maaperän. Ja toisinpäin:
Rawlsin teoria tarjosi oikeudenmukaisen kuorrutuksen valtiollisen
sosiaalipolitiikan kautta tapahtuvalle uudelleenjaolle. Uudelleenjako lisäsi
kasvua ja toteutti näin myös utilitarismin periaatetta.
Poliittinen diskurssi on oleellisesti muuttunut noista ajoista. Uudelleenjaon
ja talouskasvun välinen suhde nähdään kovin eri tavoin. Yhteiskunnalliset
tasa-arvotavoitteet eivät enää ole yhtä selvästi esillä kuin ne olivat
muutamia vuosikymmeniä sitten. Tasa-arvo on alisteinen talouskasvulle, ja
tulonjaon tasoittamista pidetään markkinatalouden tehokkaan toiminnan
esteenä: tasainen tulonjako ja korkea verotus vievät yrittämishalut ja raskas
julkinen sektori koettelee kansantalouden kantokykyä (ks. esim. Korpi
1992; 1996). Positiivisen kehän sijaan nyt uskotaan negatiiviseen kehään
(Hagfors & Kajanoja 2010). Esitetään, että suuremmat tuloerot antaisivat
ihmisille kiihokkeen työskennellä enemmän, mikä puolestaan vahvistaisi
taloudellista kasvua. Tämä kaikki koituisi lopulta myös heikko-osaisimpien
siunaukseksi (ks. lähemmin Schmidtz 1998; Jordan 1998).
Talousfilosofian piirissä kehitetty niin kutsuttu tihkumisteoria on yhtäläinen
edellisen kuvauksen ja Rawlsin eroperiaatteen kanssa. Näkemyksen
mukaan on luotava sellaiset kannustinjärjestelmät, että ihmiset joutuvat
ottamaan henkilökohtaisesti vastuuta ja työskentelemään ahkerasti ja tällä
tavoin kartuttamaan yhteistä hyvää mahdollisimman paljon. Tuloeroja
lisäämällä saadaan aikaan niin voimakas kasvu, että se parantaa myös kaikkein
köyhimpien tilannetta (Saunders 1994; Schmidtz 1998; Gottschalk &
Smeeding 1997). Teorian mukaan tuloerot, jotka ensisilmäyksellä näyttäi-