Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

48
sopimuksen kohteena olevassa yhteiskunnassa elämään. Kukaan ei myöskään
tiedä omia ominaisuuksiaan kuten sukupuoltaan, lahjakkuuksiaan,
ihonväriään ja syntyperäänsä. Kaikki nämä samoin kuten yhteiskunnalliset
asemat määrätään täysin sattumanvaraisesti. Tämä sattumanvaraisuus, tai
kuten Rawls asiaa kutsuu ”tietämättömyyden verho”, jonka takana päätökset
tehdään, estää ihmisiä toimimasta puolueellisesti ja tekemästä sellaisia
sopimuksia, jotka hyödyttäisivät vain tiettyjä yhteiskuntaryhmiä. Esimerkiksi
tulonjaon suhteen tämä merkitsisi, että omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneet
rationaaliset päättäjät eivät hyväksyisi kohtuuttomia tuloeroja.
Rawls siis olettaa, että rationaaliset ihmiset ovat enemmän riskinkarttajia
kuin riskinottajia.
Rawlsin mukaan ihmiset sopivat alkutilanteessa kahdesta asiasta. Ensiksikin
kaikille ihmisille on taattava mahdollisimman suuret vapausoikeudet.
Tämän periaatteen Rawls asettaa etusijalle yhteiskunnallisia asemia koskeviin
jakoperiaatteisiin nähden. Vapaus tulee toisin sanoen leksikaalisesti
ennen oikeudenmukaisuuteen tähtäävää jakoa. Yhteiskunnallista jakoa
koskeva periaate voidaan jakaa kahteen vaatimukseen: heikko-osaisten auttamiseen
ja yhteiskunnallisia eroja tuottavien instituutioiden avoimuuteen.
Intialainen taloustieteilijä ja filosofi Amartya Sen (2009) on useassa otteessa
kyseenalaistanut vapausperiaatteiden ensisijaisuuden. Miksi vapauden
pitäisi olla tärkeämpää kuin vaikkapa nälänhädän ja siihen liittyvän
joukkokuoleman estämisen (esim. Sen 2009, 62–64). Rawls tosin itsekin
sallii vapausoikeuksiin tietyissä oloissa poikkeuksia. Jos yhteiskunta on niin
köyhä, että sillä ei ole mahdollisuuksia harjoittaa poliittisia oikeuksia tehokkaasti
ja kunnollisesti, on mahdollista hyväksyä pienempi määrä vapautta,
jos se edesauttaa taloudellisen hyvinvoinnin kasvua. Tämä on kuitenkin
hyväksyttävissä vain, jos ”sivistyksen tasoa” voidaan nostaa siten,
että vapausoikeudet voidaan aikoinaan taata kaikille kansalaisille ja näin
myös huono-osaisimmat pääsisivät nauttimaan kansalaisvapauksista.
Heikko-osaisia koskevan niin sanotun eroperiaatteen lähtökohtana on
vaatimus, että yhteiskunnallinen hyvä – esimerkiksi tulot ja varallisuus – on
jaettava tasan, ellei ole olemassa vakuuttavaa näyttöä siitä, että muunkaltainen
jako parantaa heikko-osaisten asemaa tasajakoa tehokkaammin. Koska
tasajakoon perustuvassa järjestelmässä on tunnetut kannustinongelmansa,
ei ole perusteltuja syitä pitäytyä aritmeettisessa tasa-arvossa (Rawls 1996,
282–283). On luotava sellaiset järjestelmät, jotka kannustavat varallisuu-