Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

perus- ja vähimmäisturvan mataluutta ja jatkuvaa jälkeenjäämistä reaaliansioiden
kehityksestä. Toisaalta kannustin-, työttömyys- ja byrokratialoukkuihin
ei ole löydetty eri osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja, ja näin
loukut, työnteon kannattavuus ja sosiaaliturvan kannustavuus ovat pysyneet
jatkuvasti esityslistalla. Vaikka äitien ansiotyö sitä tukevine järjestelyineen
(kunnallinen päivähoito, perhevapaat) normalisoitui Suomessa
varhain, työelämän kiristyminen, sukupuolten tasa-arvotavoitteet ja eurooppalaiset
vaikutteet pitävät työn ja perheen yhtyeensovittamisen edelleen
esillä.
Aktivointiuudistusten lähtölaukauksena voi pitää työmarkkinatuen ja
sen sanktioiden käyttöönottoa. Tätä ovat seuranneet toimeentulotuen
saajien velvollisuudet ja sanktiot, työhallinnon palvelujen uudistaminen,
yhdistelmätuen (myöhemmin palkkatuen) käyttöönotto, laki kuntouttavasta
työtoiminnasta, työvoiman palvelukeskukset, laki sosiaalisista yrityksistä,
kuntoutusuudistukset ja työmarkkinatuen ”aktivointi” eli kuntien
ja pitkäaikaistyöttömien velvoitteiden tiukentaminen. Uudistuksiin
on totuttu, ja ne ovat askel askeleelta herättäneet vähemmän vastarintaa.
2000-luvulla työhön kannustavan politiikan painopiste on siirtynyt
työurien pidentämiseen. Huomio kiintyi ensin eläkkeellesiirtymiseen;
nyt iskulauseena on työuran pidentäminen alusta, keskeltä ja lopusta.
Eläkereformi käynnistyi heti 1990-luvun alussa ja pitkin 1990-lukua tehtiin
eläketurvaan heikennyksiä, jotka purkivat uhkaavaa ”eläkepommia”
(Julkunen 2001). Suomessa työurien pidentämiseen tähtääviä toimia
kansallisine ikäohjelmineen on pidetty eurooppalaisittain esikuvallisena,
ja ikääntyneiden työhönosallistuvuus on lisääntynyt reippaasti vuoden
1995 aallonpojasta (Julkunen 2009).
2000-luvun merkittävin sosiaalipoliittinen uudistus on vuoden 2005
eläkereformi, jossa Piersonin käsitteitä käyttäen yhdistyvät (eläke)kustannusten
hallinta, rekommodifikaatio eli työurien pidentäminen sekä
kirjavan työeläkeviidakon ajanmukaistaminen. Uudistus rajoitti varhaiseläkeväyliä,
otti käyttöön joustavan vanhuuseläkeiän (63–68 v) ja lisäsi
pitemmän työuran kannustimia. Kustannusten hallintaan innovoitiin
elinaikakerroin, jolla eläkkeiden määrä suhteutetaan ikäluokan odotettavissa
olevaan elinikään. Paine reformin jatkamiseen on suuri; se on keskeisiä
asiantuntijoiden vaatimista ”rakenteellisista uudistuksista”. Erityisesti
vanhuuseläkeiän nostaminen herättää kuitenkin laajaa vastustusta.
319