Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

kääntää katseen poliittisiin ja hyvinvointivaltion instituutioihin. Avain nykyisen
hyvinvointivaltion ymmärtämiseen ovat jo rakennetut hyvinvointiinstituutiot
ja niiden luomat palautesilmukat (feedback loops), joilla hyvinvointivaltiot
luovat oman kannatusperustansa.
”Vanha politiikka” eli luokkapohjaiset puolueet ja ammattiyhdistysliike
olivat ratkaisevia hyvinvointivaltion rakennusvaiheessa. Sosiaalipolitiikan
asiakasryhmät, kuten vanhat ja sairaat, eivät rakentaneet hyvinvointivaltiota.
Etuus- ja palvelukohtaisten asiakaskuntien muodostuminen on kuitenkin
yksi hyvinvointivaltion rakentamisen tärkeimpiä seurauksia. Yritykset puuttua
esimerkiksi päivähoitoon tai eläkkeisiin kohtaavat vastarintaa, joka on
osin riippumatonta luokkapohjaisista intresseistä. Hyvinvointivaltion suosio,
laajat asiakaskunnat sekä eläke-, terveydenhuolto- ym. järjestelmien kuuluminen
politiikan ja talouden ydinalueisiin rajoittavat radikaaleja muutoksia.
Institutionaalisten tekijöiden ohella Pierson (1996; 2001a) kiinnittää huomion
politiikan tekemiseen. Saavutettujen sosiaalisten etuuksien ottaminen
pois kansalaisilta poikkeaa uusien etuuksien antamisesta. Uusia etuuksia ja
oikeuksia antaessaan poliitikot kilpailevat siitä, kuka saa ansion, leikkauksia
tehtäessä yritetään välttää moitetta (blame avoidance). Poliitikot pyrkivät keksimään
menettelyjä, joilla etuuksien karsinnan poliittista hintaa ja syyllisyyttä
voidaan jakaa ja etuuksien kaventamista piilottaa vähän näkyviin tekniikoihin
tai ryhmiin. Myös poliittisten instituutioiden ja hyvinvointijärjestelmien
hallintarakenteiden eli pelin sääntöjen muutos voi helpottaa karsintoja.
Piersonin päättely sopii Suomen tilanteeseen sekä 1990-luvun suuressa
lamassa että vuonna 2008 alkaneessa taantumassa. Niissä varsin laajapohjaiset
poliittiset koalitiot ovat tehneet ”välttämättömiä” heikennyksiä kriisitilanteissa
samalla, kun muutoksia on piilotettu muun muassa indeksijäädytyksiin
ja valtionosuusjärjestelmän perusteiden muutoksiin. Silti on syytä esittää
muutama huomautus. Suomesta katsoen voi väittää Piersonin liioittelevan
“vanhojen tekijöiden” – talouden rakennemuutosten tai luokkatoimijoiden
– selityskyvyn menetystä, ja tämä onkin varsin yleinen Piersonin uuden
politiikan teesiin kohdistettu arvostelu.
Pysyvä tiukkuus ja sen reformilista
Piersonin ilmaisua käyttäen hyvinvointivaltiot ovat pysyvässä piiritystilassa.
Vaikka hyvinvointivaltiot eivät olisi kohdanneet radikaalia takaisinpaina-
310