Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

Näiden hypoteesien lisäksi on koko joukko teorioita, jotka kuvaavat
yleisesti aikakauden vaihtumista ja valtion transformaatiota. Yksi suosittu
ja selitysvoimainen on Bob Jessopin (2002; Heiskala 2006) teoria siirtymästä
keynesiläisestä hyvinvointivaltiosta schumpeterilaiseen kilpailukyky-
ja työnjoustovaltioon. Globalisaatiota suuren talouden (Yhdysvaltojen)
kannalta katsova Pierson ei laita ekspansion taittumista globalisaation
vaan pikemmin jälkiteollisen kehityksen ja hyvinvointivaltion kypsymisen
piikkiin. The New Politics of the Welfare State -kirjassa peräänkuulutetaan
vertailevia kvantitatiivisia tutkimusasetelmia vaihtoehtoisten selitysten testaamiseksi.
Tämä synnyttää myös ns. riippuvan muuttujan eli hyvinvointivaltion
tilaa koskevien indikaattorien ongelman. Tavallisin indikaattori eli
sosiaalimenojen kansantuoteosuus toimii huonosti monissa tilanteissa. Siihen
kun vaikuttavat sosiaalisten oikeuksien ja etuuksien ohella myös rakenteelliset
muutokset kuten väestön ikääntyminen, työttömyyden ja sosiaalisten
ongelmien kasvu ja kansantuotteen vaihtelu. Suomen sosiaalimenojen
kansantuoteosuus harppasi 1990-luvun lamassa 25 %:sta 35 %:iin jakajan
supistuessa, vaikka sosiaalisia etuuksia samaan aikaan leikattiin.
Suhtaudumme muutenkin varauksin siihen, että vertailevat tutkimukset
ja tilastolliset yleistykset voisivat osoittaa, pysäyttikö hyvinvointivaltion
kasvun globalisaatio, talouskasvun hidastuminen, täystyöllisyyden rapautuminen,
uusliberaalit uskomukset, demografinen muutos vai jokin muu
tekijä (vrt. Pierson 2001c, 81). Hyvinvointivaltion politiikkaa muokkaavat
kompleksiset tekijät, joiden lopullinen vaikutus muovautuu kansallisissa
taloudellisissa ja institutionaalisissa puitteissa. Esimerkiksi Suomen kaltaisessa
pienessä taloudessa globalisaatiolla voi olla toisenlainen selitysvoima
kuin Yhdysvaltojen kaltaisessa suuressa maassa.
Uusi politiikka, uusi teoria
Hyvinvointivaltioiden kasvua ja rakentumista erilaisiksi regiimeiksi on
Piersonin mukaan selitetty pääasiassa kolmella teorialla, talouskasvulla,
vasemmiston valtaresursseilla sekä kansallisilla valtiollisilla instituutioilla.
Viime vuosikymmeninä kaksi ensimmäistä eli makrotalouden suunta
ja vasemmiston valtaresurssien takapakki ennustaisivat hyvinvointivaltion
alamäkeä. Kun näin ei Piersonin mielestä ole tapahtunut, tarvitaan uutta
teoriaa. Ymmärtääkseen hyvinvointivaltion nykyistä tilannetta Pierson
309