Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

yhtä merkittävästi päätösvaltaa maasta pois siirtäviä valtiollisia sopimuksia
ei ole tehty. Ennen jäsenyyttä liittymisen katsottiin tuovan mukanaan lähinnä
sellaisia vähimmäisehtoja, jotka Suomi täytti jo ennen jäsenyyttään.
Usein toistuvien arvioiden mukaan, tämän päivän kansallisesta lainsäädännöstä
arviolta jo 80 prosenttia juontuu jossain määrin EU-lainsäädännöstä.
Kioton ympäristösopimuksen kaltaisten, lähinnä yksittäisiä politiikkalohkoja
koskevien, valtioiden välisten sopimusten vaikutus riippumattomuuteen
on ollut monessa suhteessa EU-jäsenyyttä vähäisempää.
Suvereenisuuskäsite sulkee alleen monia muitakin ulottuvuuksia. Esimerkiksi
se, miten sosiaalipolitiikkaa ja muita politiikka-aloja koskevat päätökset
Euroopan Unionissa tehdään, ei ole merkityksetöntä. Lipposen II hallituksen
strategisena linjauksena, jota Vanhasen I hallitus sittemmin jatkoi,
oli pyrkiä edistämään unionin päätöksentekokykyä lisäämällä määräenemmistöpäätöksiä.
Ne tehostavat unionin päätöksentekokykyä, mutta asettavat
myös kysymyksiä jäsenvaltioiden suvereenisuudelle, kun yksittäisen
valtion vaikutusmahdollisuudet suhteellisesti ottaen pienenevät. Unionin
jäsenyys on siis jossain määrin nakertanut maamme riippumattomuutta
poliittisessa päätöksenteossa, mutta tilanne, jossa koko valtion täysivaltaisuus
kyseenalaistuisi, on vielä katseen ulottumattomissa.
Manuel Castells (2000c, 14) katsoo myös valtion legitimiteetin eli kansalaisten
silmissä tapahtuvan oikeutuksen laskevan siirryttäessä informationalistiseen
verkostoyhteiskuntaan. Valtion legitimiteetti rakentuu Castellsin
mukaan paitsi järjestelmän demokraattisuudelle myös tulojen oikeudenmukaiselle
uudelleenjaolle ja valtion sosiaaliselle suojaavuudelle. Syitä oikeutuksen
heikkenemiselle Castells etsii muun muassa poliittisista skandaaleista
ja edellä käsitellystä politiikan mediariippuvuudesta. Castellsin mukaan
valtiovallan ja sen uskottavuuden väheneminen ajavat ihmisiä rakentamaan
omia puolustusjärjestelmiään, jotka vähentävät edelleen valtion oikeutusta.
Suomessa tästä muutoksesta kertoo esimerkiksi yksityisten eläkevakuutusten
määrä, joka oli 1990-luvulla nousussa. Suhteellisen varakkaiden ja
hyvätuloisten kotitalouksien ohella yksityiset eläkevakuutukset yleistyivät
1990-luvun loppupuolella myös nuorten ja pienituloisten keskuudessa.
(Määtänen, Stenborg & Valkonen 2004.) Finanssialan Keskusliiton (2008)
tutkimuksen mukaan suomalaisesta aikuisväestöstä 17 prosentilla oli vapaaehtoinen
tai yksityinen eläkevakuutus vuonna 2008 (ks. vakuutuksista
tarkemmin Liukon artikkelissa).
191