Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

166
taiseen vakuuttautumiseen. Se on kansalaisten ja organisaatioiden välistä
organisoitua ja institutionalisoitua toimintaa, jossa valtio on yksi toimija
työmarkkinaosapuolten, kuntien, kolmannen sektorin ja painostusryhmien
rinnalla. Sosiaalipolitiikka ei toimisi, jollei se perustuisi sosiaalipoliittisista
järjestelmistä vastaavien organisaatioiden ja kansalaisten väliseen luottamukseen.
Suomesta tuskin löytyy sosiaalipolitiikkaa laajapohjaisemmin
rakennettua ja laajemmin kannatettua yhteiskunnallista instituutiota.
Myöhemmin Giddens (1998, 116) kirjoittaa, että ”hyvinvointivaltiota
ei ole suunnattu kattamaan uudenlaisia, teknologiaan, sosiaaliseen syrjäytymiseen
ja yksinhuoltajuuteen liittyviä riskejä. Kohtaanto-ongelmat ovat
olleet kahdenlaisia: riskienhallinta ei vastaa tarpeita tai väärät ryhmät ovat
suojattu.” Tämäkin lainaus on ongelmallinen. Sosiaalipolitiikka on nimenomaisesti
suunnattu kattamaan myös nämä riskit (työmarkkinoiden muutosten
ohella). Teknologisen muutoksen hillintä ja seurausten korjaaminen
on ollut olennainen osa sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointivaltiopolitiikkaa
moottorisahan, lypsykoneen ja traktorin yleistymisestä lähtien. Maa- ja
metsätalouden rakennemuutos kontrolloitiin luopumiseläkkeiden ja julkisen
sektorin laajentamisen avulla. 1970- ja 1980-lukujen teollisuuden
rakennemuutokseen ja naisten työmarkkinakäyttäytymisen muutoksiin
sopeuduttiin varhaiseläkkeillä ja julkisella palvelujärjestelmällä: osin nämä
muutokset myös tuotettiin sosiaalipolitiikan avulla.
Sosiaalisen syrjäytymisen hallinta ei ole ollut ylitsepääsemätön haaste
institutionaaliselle sosiaalipoliittiselle järjestelmälle, joka kattaa määritelmällisesti
myös syrjäytymisuhanalaiset ryhmät, kuten ylivelkaantuneet,
pitkäaikaistyöttömät ja maahanmuuttajat. Suomen linjausten mukaan
syrjäytymisen vastainen sosiaalipolitiikka rakennetaan näillä kolmella syrjäytymisen
ulottuvuudella universaalien tulonsiirto- ja palvelujärjestelmien
“päälle”. Kohtaanto-ongelmat eivät siis ole mitenkään ratkaisemattomia;
esimerkiksi riskien hallintajärjestelmiä on jatkuvasti sopeutettu kattamaan
uusia riskiryhmiä ja niiden sisäistä johdonmukaisuutta on lisätty. Suurempi
haaste on eri riskinhallintajärjestelmien välinen koordinaatio (ks. esim.
Saari 2010).
Hyvinvointivaltion korvaava Giddensin käsitteellinen innovaatio on
sosiaalinen investointivaltio (ks. myös Morel, Palier & Palme 2012). Giddens
aloittaa tarkastelunsa päivittämällä englantilaisen sosiaalipoliitikon ja
lordin William Beverigden (1869–1963) viisi sosiaalipolitiikan ”tarvetta”