Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

Sosiaalinen investointivaltio
Hyvinvointivaltion uudistaminen on eräs radikaalin politiikan perustavoitteista.
Giddensin analyysi voidaan jakaa hyvinvointivaltion tehokkuutta,
kestävyyttä ja toimivuutta käsitteleviin näkemyksiin. Hyvinvointivaltion
tehokkuutta koskevan analyysin lähtökohtana on käsitys, että ”hyvinvointivaltio
ei ole onnistunut siirtämään resursseja vauraammilta ryhmiltä köyhemmille
ryhmille” (Giddens 1994, 190). Giddens perustelee väitettään
sosiaalipolitiikan perusoppikirjalla, joka ei käsittele tulonjakoa, vaan hyvinvointivaltioiden
kehitystä. Hän pehmentää väitettään sanoilla by and large,
mutta väite on joka tapauksessa empiirisesti epätosi. Hyvinvointivaltioilla
on vaikutus sekä eri väestöryhmien että ikäryhmien väliseen tulonjakoon,
ja tässä vaikutuksessa ei ole tapahtunut olennaista vähentymistä. Tämä
koskee sekä Suomea erityisesti että kehittyneitä OECD-maita yleensä. Tehokkainta
uudelleenjako on Tšekissä, Slovakiassa, Sloveniassa sekä pienissä
hyvinvointivaltioissa, kuten Alankomaissa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa.
Vähäisintä se on Kreikan, Italian ja Espanjan kaltaisissa maissa, joissa
sosiaalimenot jopa lisäävät eriarvoisuutta. (European Commission 2011.)
Giddensin näkemykset hyvinvointivaltioiden kestävyydestä ovat synkkiä.
Hänen mukaansa ”hyvinvointivaltio ei voi selviytyä nykyisessä muodossaan;
tai jos se selviytyy, se todennäköisesti jatkuvasti heikentyy tai joutuu
leikkausten kohteeksi jopa sellaisten hallitusten toimesta, jotka tukevat sen
perustan muodostavia periaatteita” (Giddens 1994, 174). Tätä näkemystä
hän ei kuitenkaan tue ensimmäiselläkään lähteellä. Avoimeksi jää, mihin
aineistoon hänen lainauksensa voisi ylipäätään perustua; tiedossani ei ole
systemaattisia 1990-lukua koskevia empiirisiä tutkimuksia, jotka tukisivat
hänen näkemystään nykymuotoisen hyvinvointivaltion peruuttamattomasta
tuhosta. Keskustelun aloittaminen edellyttäisi ”nykyisen muodon”
ja ”jatkuvan heikentymisen” ja muiden avainkäsitteiden määrittelyä, mitä
Giddens ei ole tehnyt.
Kolmanneksi Giddens arvioi hyvinvointivaltion toimivuutta toteamalla,
että se on ”perusolemukseltaan epädemokraattinen ja riippuvainen ylhäältä
alaspäin tapahtuvasta etuuksien jakamisesta. Sen motivoivat voimat ovat
suojelu ja hoiva, mutta se ei anna riittävästi tilaa yksilölliselle vapaudelle”.
(Giddens 1998, 112–113.) Tätä väitettä ei voi ongelmitta soveltaa
Suomeen, sillä Suomessa sosiaalipolitiikka nojaa nimenomaan riskien vas-
165