Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

118
Vakuutusperiaate sisältää ajatuksen tietyistä tarkkaan määritellyistä riskitapahtumista,
joita vastaan varaudutaan kollektiivisesti maksamalla vakuutusmaksuja
yhteiseen kassaan ja joiden aiheuttamia taloudellisia tappioita
korvataan ennalta sovittujen sääntöjen mukaisesti. Vakuutusperiaatteen
käsitteellä kirjoittajat eivät korosta niinkään maksujen ja etuuksien vastaavuutta
vaan erityisesti oikeudellisesti sitovan sopimuksellisuuden ideaa, joka
sosiaalivakuutuksen tapauksessa korostaa ”yhteiskunnallista solidaarisuussopimusta”
(Forss ym. 2004, 335). Kuten myös Ewald korostaa, olennaista
tässä on se, että sosiaalivakuutus ei perustu hyväntekeväisyyteen eikä avustuksen
logiikkaan, vaan sen pohjana on julkisoikeudellisesti määritelty solidaarisuussopimus
osapuolten välillä.
Ansiosidonnainen sosiaalivakuutus on kiistaton esimerkki tällaisesta sopimuksesta.
Sen sijaan usein väitellään siitä, missä määrin esimerkiksi Kelan
kansanvakuutusmaisia universaalietuuksia voi pitää vakuutuksena, sillä
näissä etuuksissa vakuutuksen ja (täysin verorahoitteisen) avustuksen välinen
ero on hämärtynyt. Voidaan sanoa, että rahoituksesta riippumatta vakuutus
muuttuu avustukseksi viimeistään silloin, kun etuus ei enää perustu
etukäteen tehtyyn sopimukseen, vaan avustuksen antajaan arvioon (tarveharkinta)
vahingon jo tapahduttua (Forss ym. 2004, 335). Tämän logiikan
mukaisesti kansanvakuutuksessa vakuutuksen käsite on ymmärretty etukäteen
oikeudellisesti määriteltynä lupauksena (vakuutuksena) vähintään
tietynlaisen perustoimeentulon takaamisesta. Juuri tarveharkinnan lisääntyminen
esimerkiksi työttömyysturvassa on murtanut tätä kansanvakuutusluonnetta.
Astetta tiukemman määritelmän mukaan vakuutusperiaate
sisältää ajatuksen siitä, että jonkinlainen ei-veroluonteinen kontribuutio
yhteiseen vakuutuskassaan on tehtävä, kuten esimerkiksi alun perin kansaneläkkeen
rahoituksessa. Tästä näkökulmasta pakollinen sairausvakuutus
on hyvä esimerkki vakuutusperiaatteen hämärtymisestä: verovelvollinen ei
välttämättä tiedä maksavansa sairausvakuutusmaksuja, sillä ne on piilotettu
veroprosentin sisään.
Keskeinen kiistanaihe vakuutuskeskustelussa liittyy maksujen ja etuuksien
laskennalliseen vastaavuuteen tai ”aktuaariseen neutraalisuuteen”,
kuten vakuutusmatematiikassa asia usein ilmaistaan. Julkunen (2001) on
1990-luvun laman jälkeistä sosiaalipoliittista reformia käsitellessään korostanut,
että muun muassa EU-jäsenyyden ja EU:n sosiaaliturva-asetuksen
vaikutuksesta sosiaalivakuutuksen vakuutusluonnetta on ”kirkastettu” an-