LISÄÄ VAKAUTTA AFRIKKAAN

EU:n kehitysyhteistyöraportti 2009
Valtiollisen epävakauden historialliset syyt
Siirtomaiden suoran asuttamisen laajuuden lisäksi merkittävästi vaikuttaa itse siirtomaavallan järjestelmä. 46 Tutkimuksessa,
joka käsitti 30 Britannian siirtomaata eli puolet Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, testataan hypoteesia, jonka mukaan epäsuora
siirtomaavalta vaikutti haitallisesti itsenäistymisen jälkeiseen institutionaaliseen kehitykseen. Epäsuoran vallan ulottuvuus, joka on
määritelty ”siirtomaavallan tunnustamien tavanomaisten oikeusjuttujen osuutena oikeusjuttujen kokonaismäärästä vuonna 1955”,
vaikuttaa huomattavasti instituutioiden laadun useisiin mittauksiin, kuten byrokratian toimivuuteen, valtion sääntelytaakkaan,
oikeusjärjestykseen ja hallinnon korruption puutteeseen. 47 Todisteet, jotka kylläkin rajoittuvat entisiin Britannian siirtomaihin,
tukevat näkemyksiä, joita on esitetty Saharan eteläpuolisen Afrikan epäsuoran vallankäytön haitallisesta perinnöstä.
Tähän asti olemme tukeneet näkemystä, että siirtomaa-aika vaikutti osaltaan valtiorakenteiden epävakauteen Saharan eteläpuolisessa
Afrikassa. Voidaan jopa väittää, että nämä perusteet vahvistavat erityistä tulkintaa Afrikan valtioiden epävakaudesta: alueen valtiot
olivat toimintakyvyttömiä jo ennen muodostumistaan. 48 ”On valtavasti todisteita siitä, että suurin osa Afrikan romahtaneista valtioista
ei siirtomaavallan jälkeisenä aikana missään vaiheessa edes etäisesti muistuttanut nykyaikaisen länsimaisen valtiojärjestyksen
ihannetta” 49 . Siksi termi toimintakyvytön valtio (failed state), jota usein käytetään samassa laajassa yleismerkityksessä kuin termiä
epävakaa valtio (fragile state), voi eräissä tilanteissa olla erittäin harhaanjohtava. 50 Valtiollinen epävakaus on viime aikoina vaivannut
maita, joita oli pitkään pidetty alueen talouden ja institutionaalisen kehityksen menestystarinoina, kuten Norsunluurannikkoa
ja Zimbabwea. On kuitenkin kiistatonta, että sitkeänä jatkuva valtion epävakaus oli yleistä pääasiassa maissa, jotka eivät olleet
milloinkaan saaneet hyötyä tehokkaista valtiorakenteista.
Voidaan silti kohtuudella todeta, että tämä havainto vahvistaa Euroopan siirtomaavallan lyhyeen kestoon liittyvää selittämättömyyttä.
Vaikka siirtomaa-ajan merkitystä siirtomaavallan jälkeisen ajan valtioiden rakenteisiin ei pidäkään vähätellä, on tärkeää analysoida,
vaikuttivatko siirtomaavalta ja jo aiemmin syvemmälle juurtuneet tekijät toisiinsa, ja miten.
Herbst (2000) esittää vakuuttavasti, että siirtomaavallan vaikutuspiiri oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vuosikymmenten ajan
pelkästään teoreettinen. Berliinin konferenssi mahdollisti Herbstin tulkinnan mukaan sen, että eurooppalaiset valloittivat Afrikan
ja kykenivät hallitsemaan sitä mahdollisimman vähällä vaivalla. 51 ”Vuonna 1939 keskiverto brittiläinen kuvernööri vastasi yhdessä
afrikkalaisen henkilökuntansa kanssa suunnilleen Walesin kokoisesta alueesta. Vuonna 1939 yhteensä 1 223 hallintoviranomaista ja
938 poliisia hallitsi noin 43 miljoonaa ihmistä brittiläisessä trooppisessa Afrikassa. Vastaavasti vuonna 1938 Ranskan Länsi-Afrikassa
3 660 virkamiestä hallitsi 15 miljoonaa afrikkalaista, Ranskan Päiväntasaajan Afrikassa 887 virkamiestä hallitsi 3,2 miljoonaa ja
Belgian Kongossa 384 virkamiestä hallitsi 9,4 miljoonaa afrikkalaista.” 52
Nämä luvut kuvaava sitä, miten heikosti siirtomaat pystyivät välittämään tietoa hallintovallastaan hallinnassaan oleville laajoille
alueille. Sitä haittasi hallintohenkilökunnan vähyyden lisäksi huono tieverkosto siirtomaavallan aikana.
Miksi siirtomaavallat eivät sitten halunneet vahvistaa määräysvaltaansa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa Todennäköisin vastaus
on, että kyse ei ollut halukkuuden, vaan valmiuksien puutteesta. Herbstin mukaan eurooppalaisilla oli Saharan eteläpuolisessa
Afrikassa vastassaan periaatteessa samat haasteet kuin Afrikan siirtomaa-aikaa edeltävillä hallitsijoilla oli aikoinaan ollut, kun he
taistelivat satojen vuosien ajan valtansa laajentamiseksi. 53 Herbst toteaa, että Afrikan valtionrakentajien perustavana ongelmana
on ollut määräysvallan levittäminen karuille alueille, joilla asuu verrattain vähän ihmisiä, ja jatkaa todeten, että saman ongelman
ovat kohdanneet niin siirtomaa-aikaa edeltävät kuninkaat, siirtomaa-ajan kuvernöörit kuin itsenäisten maiden presidentit. 54
Tässä viitataan siihen, että on tuskin voitu odottaa Euroopan maiden onnistuvan valtiorakenteiden vahvistamisessa muutamassa
vuosikymmenessä, jos siirtomaa-aikaa edeltävät hallitsijat olivat enimmäkseen epäonnistuneet siinä tai eivät edes olleet yrittäneet
tehdä sitä. Jotkin siirtomaiden piirteet voidaan liittää paitsi itsenäistymisen jälkeisiin valtioihin, myös siirtomaavaltaa edeltävien
poliittisten entiteettien ominaispiirteisiin. Tämä viittaa vieläkin vahvempaan polkuriippuvuuteen ja valtiorakenteiden kehityksen
jatkuvuuteen tällä alueella. Hallitsijoiden ja yhteiskunnan erillisyys näkyi Herbstin (2000) poistumisen ensisijaisuudeksi (primacy of
exit) nimittämässä ilmiössä, joka toteutuisi, kun hallitsijoiden ja joidenkin yhteiskuntaryhmien edut olivat yhteensovittamattomia.
Herbstin mukaan poistuminen ilmeni liikkuvuutena, koska muutto sosiaalisten tai poliittisten ongelmien vuoksi oli yleistä jorubien,
edojen, fonien ja monien muiden kansojen keskuudessa. 55 Liikkuvuus johti hallitsijoiden heikkenemiseen, kuten Barfield (1993)
toteaa Etelä-Sudanin heimoista: ”dinkojen päällikön valta oli heikko [...] koska toisinajattelevat ryhmät saattoivat hänen valtaansa
alistumisen sijaan muuttaa uudelle alueelle, jos he olivat tyytymättömiä” 56 .
46
Lange 2004, Acemoglu et al. 2001.
47
Lange 2004.
48
Anderson 2004, lainaus teoksessa Englebert ja Tull 2008.
49
Englebert ja Tull 2008, s. 111.
50
Cammack et al. 2006.
51
Herbst 2000, s. 72.
52
Herbst 2000, s. 78.
53
Herbst 2000, s. 35.
54
Herbst 2000, s. 11.
55
Herbst 2000, s. 39.
56
Barfield 1993, s. 38.
53
EU:N
KEHITYSYHTEISTYÖRAPORTTI