LISÄÄ VAKAUTTA AFRIKKAAN

Luku 3
EU:n kehitysyhteistyöraportti 2009
ja Afrikan yhtenäisyysjärjestön kaltaisten alueellisten ryhmittymien sovittelun seurauksena kansainvälisen sodan vaara pieneni
olennaisesti. [...] Darwinilainen prosessi, jossa vahvat valtiot sulauttivat itseensä heikot valtiot Saksan yhdistyessä 300 valtiosta
yhdeksi, pysähtyi kokonaan” 37 .
Ulkoiset sotilaalliset uhkat olivat luoneet tarpeen valtion sisäänpäin suuntautumiselle. Valtion oli kerättävä veroja, jotta se voisi
rahoittaa sotilaskoneiston, jota tarvittiin ulkoisten uhkien torjumiseen. Valtion tarve saada käyttöönsä kotimaiset resurssit aiheutti
sen, että kansalaiset vaativat valtiota vastuuseen verovarojen käytöstä asettaen siten rajoja sen toiminnalle. Lisäksi resurssien tarve
johti valtioita ottamaan käyttöön kehittämislähtöisiä rakenteita, kuten omistusoikeuksien turvaamisen, koska kotimaisten resurssien
käyttöönotto liittyi oleellisesti vahvaan talousjärjestelmään. Ulkoiset uhkat myös vahvistivat yhteistä kansallista identiteettiä ja
lujittivat poliittista prosessia sovitellen siten valtion ja yhteiskunnan etuja.
Vaikka Saharan eteläpuolisiin valtioihin ei kohdistunut ulkoisia uhkia, ne olivat erittäin turvattomia, mutta naapurivaltioiden sijaan niitä
uhkasivat sisäiset kapinat. 38 Kapinan mahdollisuus liittyi uusien valtioiden pieneen kokoon, sillä se lisäsi kapinallisten mahdollisuuksia
kukistaa armeija ja kaapata valta, kun taas ”suuri antaa turvaa” 39 . Ulkoiselta uhkalta suojautuminen, yhteinen ja yleinen etu, tuo
yhteen poliittisen eliitin ja yhteiskunnan edut. Sisäiseltä uhkalta suojeleminen ei sitä tee. Sisäisen uhkan torjuminen on yksityinen
etu, jota kaikki yhteiskunnan osat eivät välttämättä tukisi. Se ei myöskään edistä yhteisen kansallisen identiteetin vahvistumista.
Sisäiset uhkat eivät uhkaa vakavasti hallituksen vakautta, koska on arvioitu, että vain yksi viidestä sisäisestä kapinayrityksestä
onnistuu kaatamaan hallituksen. Näin ollen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vallassa olevien eliittien vakavin uhka oli armeija, koska
vallankaappaajilla oli kapinallisia paljon paremmat mahdollisuudet onnistua kaappauksessaan 40 . Se myös hankaloitti Euroopassa
valtiorakenteiden vakauttamiseen käytetyn perusmekanismin toimintaa: armeijan vahvistamista. Mobutu Sese Seko heikensi Zairen
armeijaa ja jakoi sitä osiin tarkoituksellisesti pienentääkseen vallankaappauksen riskiä. Paradoksaalinen lopputulos oli, että pieni
Ruanda tunkeutui naapuriinsa Zaireen 1990-luvulla. 41
Näin ollen Saharan eteläpuolisen Afrikan valtioiden epävakaus palveli tiettyjä paikallisen poliittisen eliitin etuja. Valtiorakenteiden
jatkuva heikkous siirtomaavallan jälkeisenä aikana oli myös entisten siirtomaavaltojen etujen mukaista. 42 Luovuttuaan poliittisesta
määräysvallasta ne halusivat säilyttää taloudellisen määräysvallan, eli jatkaa arvokkaiden luonnonvarojen hyödyntämistä entisistä
siirtomaistaan.
Avunantajamaiden tuki olisi myös voinut vahvistaa siirtomaavallan jälkeisten valtioiden ulospäin suuntautumista ja heikentää
kannusteita tehokkaampaan kotimaisten luonnonvarojen hyödyntämiseen. Monterreyn konsensuksen avun valikoivuuden
perusteena oli palkita vastaanottajamaita, joissa oli omien resurssien sekä kansainvälisten sijoitusten ja avun tehokkaan
hyödyntämisen kannalta suotuisat olosuhteet. 43 Laajasti ollaan kuitenkin epävarmoja siitä, voisiko avulla sittenkin olla päinvastainen
vaikutus tähän ratkaisevan tärkeään valtiorakenteiden vahvistamisen tekijään.
6. INSTITUUTIOIDEN POLKURIIPPUVUUS – ERILLISYYS JA ULOSPÄIN
SUUNTAUTUNEISUUS
Siirtomaiden asuttaminen vaikutti vahvasti ja pitkään valtiorakenteiden nykyisen laadun mittauksiin. 44
Empiiristä analyysiä tukeva teoreettinen perustelu, joka ei koske vain Saharan eteläpuolista Afrikkaa,
on, että kuolleisuusluvut vaikuttivat merkittävästi eurooppalaisten siirtomaavalloittajien asuttamisen
tapoihin. Siirtomaissa, joita eurooppalaiset asuttivat suurten kuolleisuuslukujen vuoksi vain hyvin
vähän, siirtomaavallan oikeudellisen ja institutionaalisen kehyksen soveltaminen oli harvinaisempaa.
Siirtomaavallan kehys siirrettiin niihin siirtomaihin, joissa eurooppalaiset uudisasukkaat sitä vaativat,
koska heille oli suoraa etua siitä, että kopioitiin Euroopan maille ominainen kehityssuuntautunut
institutionaalinen toimintamalli. Siellä taasen, missä asuttaminen oli vähäistä – kuten suurimmassa osassa
Saharan eteläpuolista Afrikkaa, mistä pienenä poikkeuksena olivat Portugalin siirtomaat – siirtomaiden
institutionaalinen kehys oli erittäin todennäköisesti siirtomaan resursseja voimakkaasti hyödyntävä. 45
37
Collier 2009b, s. 4.
38
Collier 2009b.
39
Collier 2009b.
40
Collier 2009b.
41
Collier 2009a.
42
Wallerstein 1975.
43
Dollar ja Levin 2006.
44
Acemoglu et al. 2001.
45
Siirtomaiden asuttamisen pitkäaikaiset vaikutukset ovat hiljattain saaneet vahvistusta Angelesilta ja Neanidisilta (2009), jotka osoittavat, että asuttamistapa
on vaikuttanut nykyiseen vallassa olevan eliitin kehityssuuntautuneisuuteen ja sitä kautta ulkomailta tulevan kehitysavun tehokkuuteen.
52