LISÄÄ VAKAUTTA AFRIKKAAN

Luku 3
EU:n kehitysyhteistyöraportti 2009
itse asiassa tavallaan jatkavat vanhaa mission civilisatricea, eli sitä sivistämistehtävää, jolla oletettavasti puolustettiin kolonisaatiota
eurooppalaisten lähtiessä kilpajuoksua Afrikkaan 5 . Jotta Eurooppa voi tukea tehokkaasti valtiorakenteiden kehittämistä, Euroopan
maiden rooli onkin analysoitava perusteellisesti.
2. ONKO EPÄVAKAUS SIIRTOMAA-AJAN PERINTÖÄ
Euroopan maat, joilla on vuosisatojen ajan ollut tukikohtia pitkin Afrikan rannikkoa, saivat poliittiseen
määräysvaltaansa suurimman osan Saharan eteläpuolista Afrikkaa muutamassa 1800-luvun lopun ja
1900-luvun alun vuosikymmenessä. Siirtomaa-aika jätti jälkensä Afrikan historiaan, vaikka Berliinin
konferenssista kuluikin vain alle sata vuotta Portugalin siirtomaiden itsenäistymiseen 1970-luvun puolivälissä.
Väite, että valtiollinen epävakaus olisi yksi Afrikan siirtomaa-ajan perinnöistä, tarvitsee tuekseen ainakin kolmen perusasian
selvityksen. On selvitettävä, mitkä siirtomaiden keskeiset ominaisuudet ja syntyprosessit muistuttavat epävakaiden valtiorakenteiden
tunnuspiirteitä. Kun samankaltaisuudet on todettu, on tutkittava, miksi poliittinen itsenäistyminen aiemmista siirtomaavoimista ei
sitten pyyhkinyt pois näitä valtiorakenteiden piirteitä tai edes muuttanut niitä merkittävästi. Sen jälkeen on kuvailtava ne tekijät,
joiden ansiosta nämä piirteet säilyivät siirtomaa-ajan jälkeisissä valtioissa, koska on kulunut yli puoli vuosisataa siitä, kun Kultarannikko
itsenäistyi Isosta-Britanniasta vuonna 1957 tasoittaen tietä siirtomaavallan päättymiselle Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.
3. SAHARAN ETELÄPUOLISEN AFRIKAN SIIRTOMAAT
Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiollisten instituutioiden muodostumiseen liittyvän neljän piirteen
katsotaan liittyvän valtiolliseen epävakauteen:
• Ensimmäinen piirre on valtiorakenteiden keinotekoisuus: vallattujen alueiden omiin sosiaalisiin, institutionaalisiin tai kulttuurisiin
ominaispiirteisiin ei millään tavoin kuulunut siirtomaavaltioiden luominen.
• Toinen on voimakas hyödyntavoittelu: valtion instituutioiden tarkoituksena oli siirtää luonnonvaroja siirtomaavallalle, ei edistää
paikallista kehitystä.
• Kolmas piirre on niiden myötäsyntyinen suuntautuminen ulospäin: poliittiseen riippuvuuteen perustuvassa suhteessa valtio
loi siirtomaavaltaan tiiviin taloudellisen sidoksen.
• Neljäs liittyy epäsuoraan hallintomalliin eli siirtomaajärjestelmään, joka otettiin ensiksi käyttöön brittiläisessä imperiumissa 6
mutta jota myös Ranska ja Belgia sovelsivat siirtomaissaan 7 .
Euroopan siirtomaavallat siirsivät siirtomaihinsa institutionaalisia rakenteita, jotka olivat uudelle toimintaympäristölleen vieraita. 8
Ennen siirtomaa-aikaa valtiorakenteita oli täällä kehitetty eri mallien mukaan kuin Euroopassa. 9 Siirtomaita ei perustettu hitaalla
prosessilla, jossa epävirallisia instituutioita olisi vahvistettu ja jossa olisi sovitettu yhteiskunnan eturistiriitoja. Sen sijaan ne syntyivät
Euroopan maiden musertavien sotavoimien ulkoapäin pakottamina. ”Valtio on suurimmassa osassa Afrikkaa pohjimmiltaan sellaisen
yhteiskunnan päälle kiinnitetty keinotekoinen rakenne, joka ei itse olisi koskaan sitä luonut eikä pyytänyt.” 10
Valtiorakenteiden keinotekoisuus teki niistä yhteiskunnasta irrallisia. 11 Turvautuminen epäsuoraan valtaan perustuvaan hallinnon
järjestelmään ei heikennä tätä perustelua, koska vain siirtomaahallinnon alimpia kerroksia voidaan pitää paikallisväestön luomina.
Vaikka suurin osa alimmasta hallintoportaasta muodostui perinteisistä päälliköistä, siirtomaavalta muotoili heidän tehtävänsä ja
erityisesti heidän suhteensa paikallisyhteisöihin uudelleen. 12 Kaplanin (2009) väite henkii kehitystalouskirjallisuudessa esitettyä
perustelua: Myrdal (1972) liitti siirtomaa-ajan jälkeisen valtiorakenteiden heikkouden nimenomaan siihen, että valtiorakenteet
olivat ulkoa pakotettuja, mikä iskosti ihmisiin sitkeän vastarinnan rakenteita kohtaan ja haluttomuuden noudattaa niiden sääntöjä.
Siirtomaiden keinotekoisten valtiorakenteiden tarkoituksena ei ollut tukea vallattujen alueiden talouskehitystä vaan edistää
siirtomaavaltojen taloudellisia etuja. Näiden etujen ajaminen ei ilmennyt ylijäämien hyödyntämiseen pyrkivän vent for surplus
-mekanismin muodossa. Sen sijaan siirtomaavallat veivät luonnonvaroja ja verotuloja alusmaistaan, joiden oli siedettävä äärimmäisen
korkeaa verotusta, vaikkei verotus juurikaan edistänyt paikallisen infrastruktuurin kehittymistä.
5
Pariisi 2002.
6
Lugard 1922.
7
Lange 2004.
8
Kaplan 2009.
9
Herbst 2000.
10
Luling 1997, s. 288–289.
11
Kaplan 2009.
12
Ranger 1983, s. 211–262, UNECA 2007.
48