LISÄÄ VAKAUTTA AFRIKKAAN

Luku 7
EU:n kehitysyhteistyöraportti 2009
Tietoruutu 7.1: Miksi paikallinen resilienssi voi parantaa turvallisuutta
Béatrice Pouligny, Georgetownin yliopisto
Valtiorakenteita vahvistavat ja niiden toimivuuden varmistavat sosiaaliset ja kulttuuriset osatekijät ovat erityisen tärkeitä
epävakaissa tilanteissa. Perinteisiä näkökulmia on laajennettava niin, että tarkastellaan monia erilaisia poliittisia rakenteita
(sekä virallisia että epävirallisia) ja kulttuureja, jotka voivat tukea valtion resilienssiä ja valtiorakenteiden kehittämisprosesseja.
Epävakaiden tilanteiden turvallisuutta koskevat paikalliset käsitykset ja asenteet on otettava vakavasti
Tekninen painotus instituutioiden uudistamisessa ohjaa apua ongelman oireisiin, ei syihin. Asiantuntijoilla on taipumus
tuottaa teknisiä ratkaisuja ja turvautua kaavamaisiin strategioihin, joihin ei onnistuta sisällyttämään paikallisten tilanteiden
perusteellista tuntemusta, ja joissa paikallisten normien ja käytäntöjen tuntemusta hyödynnetään vieläkin vähemmän.
Käytännön kokemukset ovatkin osoittaneet, että turvallisuussektorin uudistuksilla ja politiikoilla on taipumuksena
epäonnistua, jos niissä ei oteta huomioon ”aineettomia” ulottuvuuksia. Ne määrittävät, miten turvallisuusasioihin
suhtaudutaan ja miten niitä voidaan käsitellä tietyssä tilanteessa.
Esimerkiksi yksi monien epävakaiden valtioiden kannalta pakottavimmista kysymyksistä on käsiaseiden ja kevyiden
aseiden vähentäminen. Useimmat tutkimukset ovat osoittaneet, että asetoimittajien lisäksi on tärkeää tarkastella myös
aseiden kysyntää luovaa tahoa ja tutkia, miksi yksilöt tai ryhmät haluavat näitä aseita. Keskeisiä ovat sellaiset kysymykset,
kuin ”Miksi ihmiset omistavat ja ostavat käsiaseita” ja “Mitkä ovat aseiden poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset
tehtävät, ja mistä ajatuksista (väkivallasta, turvallisuudesta, oikeudesta, määräysvallasta, itsestä, sukupuolesta) ne
kertovat” Käsiaseiden hankkimisen vaikuttimia on tutkittava antropologien, kriminologien, psykologien, sosiologien ja
käyttäytymistaloustieteilijöiden avulla. Tällaisissa lähestymistavoissa korostuu, että aseistariisunta tarkoittaa yhteiskunnan
näkökulmasta muutakin kuin vain aseiden poistamista käytöstä ja osallistumista niiden keräämiseen. Kyse on myös
asenteiden muuttamisesta.
Sama koskee turvallisuudentunnetta, joka on subjektiivinen prosessi. Turvallisuusongelmien ja -tarpeiden arvioiminen on
yleensä hyvin subjektiivista. Silloin kun se tehdään ainoastaan avunantajien määrittelemien käsitteiden, kuten “ihmisten
turvallisuus”, muodostamien suodattimen läpi, on vaarana, että paikallisten turvallisuuskäsitysten erikoisuuksia vähätellään
tai ne jätetään huomiotta. Yksittäisissä maissa eri toimijat saattavat myös mieltää ja määritellä turvallisuusongelmansa eri
tavoin. Siihen saattavat vaikuttaa monet erilaiset emotionaaliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tapahtumat ja menetykset sekä
sosiaalisten normien ja käyttäytymissääntöjen häviäminen. Sen kanssa joutuvat kosketuksiin useimmat yksilöt ja yhteisöt
epävakaissa tilanteissa, joille on usein luonteenomaista väkivalta ja ennalta-arvaamattomuus päivittäisessä elämässä.
Itäisen Kongon (Kongon demokraattisen tasavallan) kaltaisissa erilaisissa epävakaissa tilanteissa turvattomuutta koskevien
paikallisten käsitysten mikroanalyysi voisi myös auttaa ehkäisemään siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa ja suojelemaan
paikallista väestöä, mikä on kansainvälistä yhteisöä yhä enemmän huolestuttava asia.
Epävakaus ei tarkoita tyhjiötä: turvallisuusuhkien hallintaan, oikeuden jakamiseen ja uudelleenintegroitumisen
helpottamiseen tarkoitettuja yhteisön mekanismeja
Monissa tilanteissa instituutiot ovat tuhoutuneita, toimimattomia, laittomia tai kaikkia kolmea. Infrastruktuuri on tuhoutunut.
Henkilöstöä on hyvin vähän ja päteviä heistä ovat vain harvat, jos kukaan. Väestön epäluottamus ja uskonpuute valtiota
kohtaan on syvää. Tällaisissa oloissa saattaa hyvin vaikuttaa siltä, että valtiokoneisto ja uudet instituutiot on muodostettava
alusta alkaen uudelleen tilanteessa, jota kuvataan joskus virtuaaliseksi anarkiaksi. Tämä selittää usein toistuvan viittauksen
sellaisiin käsitteisiin kuin ”turvallisuustyhjiö” ja ”oikeusjärjestystyhjiö”.
Kokemus on kuitenkin toistuvasti osoittanut, ettei tällaista tyhjiötä ole, vaikka valtiorakenteet olisivat kokonaan romahtaneet.
Konfliktien jälkeisissä ja epävakaisissa maissa suurimmasta osasta turvallisuutta ja oikeusjärjestystä vastaavatkin
valtionpoliisin ja oikeuslaitoksen sijasta valtion ulkopuoliset turvallisuus- ja oikeusjärjestöt. Kiinnittämällä huomiota olemassa
oleviin mekanismeihin saadaan tarkempaa tietoa ihmisten tarpeista sekä toimivan ja kannustavan valtion ja yhteiskunnan
välisen suhteen luomisen esteistä, mahdollisuuksista ja resursseista. Myös anarkiaksi kuvatuissa tilanteissa, kuten Somaliassa
ja itäisessä Kongossa (Kongon demokraattisessa tasavallassa), useat eri toimijat ovat osittain hoitaneet tehtäviä, joiden
katsotaan kuuluvan valtiolle, vaikkakaan niiden keinot eivät ole olleet toimivia.
Käsiaseiden lisääntymisestä johtuvien turvallisuusuhkien vähentämisen – tai entisten taistelijoiden uudelleensopeuttamiseen
ja luottamuksen luomiseen heidän ja paikallisyhteisöjen välille – tähtäävissä yhteisön toimissa korostetaan paikallisia arvoja
ja paikallisten kulttuurien aineettomia tekijöitä kestävien instituutioiden luomisessa. Mosambikissa ja Pohjois-Ugandassa
92