LISÃÃ VAKAUTTA AFRIKKAAN

LISÄÄ VAKAUTTA 

AFRIKKAAN 

UUSI TOIMINTAMALLI EUROOPASTA 

KEHITYSTUTKIMUKSELLA LISÄÄ VOIMAA 

EU:N KEHITYSYHTEISTYÖHÖN 

EU:N 

KEHITYSYHTEISTYÖRAPORTTI






EU:N 


Euroopan kehitysyhteistyöraportti 2009, Lisää vakautta Afrikkaan, Robert Schuman Centre for 

Advanced Studies, yliopistollinen Eurooppa-instituutti, San Domenico di Fiesole. 

© Euroopan yhteisöt, 2009 

Tekstin jäljentäminen on sallittua, kunhan lähde mainitaan. 

Vastuuvapauslauseke: 

Tässä raportissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia eivätkä välttämättä kuvasta Euroopan 

komission tai Euroopan unionin jäsenvaltioiden näkemyksiä. 

Epäselvissä tapauksissa englanninkielinen teksti on etusijalla muihin kieliversioihin nähden.

EU:n kehitysyhteistyöraportti 2009 

Esipuhe 

ESIPUHE 

Politiikan suunnittelu edellyttää toimintaympäristön oikeaa, syvällistä ja ajantasaista tuntemusta. 

Tämä pätee myös kehitysyhteistyöpolitiikan suunnitteluun. Euroopassa on lukuisia yliopistoja 

ja tutkimuslaitoksia, joissa pohditaan kehitysyhteistyötä ja tehdään kehitystutkimusta. Sitä ei 

kuitenkaan toistaiseksi ole hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla. Tähän on monia syitä, 

esimerkiksi tutkimustyön hajanaisuus, resurssien puute sekä suhteellisen vähäiset kytkökset 

politiikan maailmaan. 

Tilannetta on tarkoitus korjata ”Kehitystutkimuksella lisää voimaa EU:n kehitysyhteistyöhön” 

-aloitteella, jota rahoittavat tällä hetkellä Euroopan komissio ja kuusi jäsenvaltiota (Espanja, 

Luxemburg, Ruotsi, Saksa, Suomi ja Yhdistynyt kuningaskunta). Aloitteella pyritään selkiyttämään 

EU:n näkemystä, sen visiota, eräistä aikamme polttavimmista kehityskysymyksistä. Siinä tuotetaan 

ensiluokkaista tietoa, innovoidaan ja kehitetään tutkimusyhteisön ja poliittisten päättäjien välisiä 

yhteyksiä Euroopassa. 

Hankkeen tärkein tuotos on vuosittain julkaistava EU:n kehitysyhteistyöraportti (ERD). Se on 

EU:n visiota kuvastava, riippumaton, tietoon perustuva ja tulevaisuuteen suuntautuva katsaus 

kehitysyhteistyökysymyksiin. Raportti auttaa Euroopan unionia hiomaan näkemystään 

kehitysyhteistyöstä, kehittämään politiikkaansa ja vaikuttamaan kansainväliseen keskusteluun. 

Se myös täydentää muita kehitysyhteistyötä käsitteleviä keskeisiä raportteja ja pyrkii tuomaan esiin 

kehitysyhteistyötä koskevia erilaisia näkemyksiä. Siinä käsitellään myös nimenomaan Euroopalle 

ominaisia toimintamalleja, jotka perustuvat sekä Euroopan poliittisiin ja sosiaalisiin arvoihin 

että sen historiaan ja kokemuksiin. Olemme vakuuttuneita siitä, että kehityspolitiikan kaltaisella 

monimutkaisella ja monitahoisella alalla ei voi olla vain yhtä oikeaa ajattelutapaa. 

Firenzessä sijaitsevan yliopistollisen Eurooppa-instituutin (EUI) johdolla laaditussa, tänä vuonna 

julkaistavassa ensimmäisessä EU:n kehitysyhteistyöraportissa käsitellään epävakauden mutkikasta ja 

moniulotteista kysymystä ja keskitytään erityisesti Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, jossa useimmat 

epävakaat valtiot sijaitsevat. Epävakautta on sanottu aikamme hankalimmaksi kehityshaasteeksi. 

Se, miten epävakaisiin tilanteisiin pitäisi puuttua, huolestuttaakin kasvavassa määrin ja aiheellisesti 

sekä Eurooppaa että koko kansainvälistä yhteisöä. Epävakaus on yhä tärkeämpi painopiste EU:n 

kehityspolitiikassa ja EU:n turvallisuusstrategian keskeinen haaste. 

Epävakauden voittaminen on ennen kaikkea pakottava moraalinen välttämättömyys. Kolmannes 

maailman köyhistä asuu niin kutsutuissa epävakaissa maissa. Näiden maiden eteneminen kohti 

vuosituhattavoitteita on hidasta, ja heikon hallintotavan taloudelliset, inhimilliset ja sosiaaliset 

kustannukset ovat valtavat, etenkin silloin, kun tuloksena on selkkauksia ja sotia. Kun otetaan 

huomioon toisiinsa läheisesti liittyvät elintarvike-, polttoaine- ja nykyinen talousja finanssikriisi, 

jotka uhkaavat tehdä tyhjäksi vasta saavutetun edistyksen, on epävakauden torjuminen sitäkin 

tärkeämpää. Kriisien inhimillinen hinta on erityisen huolestuttava Saharan eteläpuolisissa 

epävakaissa maissa, joiden kyky selviytyä häiriöistä on rajallinen. 

Epävakaus synnyttää myös vakavia turvallisuusongelmia. Maailmassa, jossa keskinäinen riippuvuus 

lisääntyy, globaalisen vakauden ja vaurauden turvaaminen epävakautta poistamalla on myös 

meidän etumme. Adenin lahdella uudelleen virinnyt merirosvous, joka kytkeytyy läheisesti Somalian 

sekasortoiseen tilanteeseen, sekä talous-, sota- ja poliittiset pakolaiset, jotka eivät suuntaa vain 

naapurimaihin vaan pakenevat kotimaansa epävakautta ymmärrettävästi ja usein vastoin tahtoaan 

Eurooppaan ja maailman muihin vauraisiin osiin paremman ja vakaamman elämän toivossa, ovat 

esimerkkejä tästä kasvavasta keskinäisestä riippuvuudesta. 

Epävakautta esiintyy erittäin moninaisissa, sosioekonomisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti 

toisistaan hyvin paljon poikkeavissa yhteiskunnissa, ja ulkoisen tuen on niissä oltava tarkkaan 

suunniteltua ja erikseen räätälöityä. Perinteinen kehityspolitiikan “mantra”, johon sisältyvät 

avun tuloksellisuus (Pariisin julistus ja Accran toimintasuunnitelma), kehityspolitiikkaa koskeva 

eurooppalainen konsensus ja hallintouudistusten tukemista painottava lähestymistapa, kohtaa 

epävakaissa valtioissa aivan uudenlaisia haasteita. Professori Bourguignonin johdolla vuonna 2008 

III 

EU:N 


Esipuhe 


valmistuneessa selvityksessä Vuosituhattavoitteiden puolivälikatsaus 1 todetaan seuraavasti: 

”Jotta vuosituhattavoitteissa voitaisiin edistyä, epävakautta täytyy lievittää. Se edellyttää 

pysyvää sitoutumista ja poliittisten, teknisten, taloudellisten ja toisinaan sotilaallisten resurssien 

innovatiivista ja kekseliästä käyttöä sekä hallitusten mutta myös kansalaisyhteiskunnan ja valtiosta 

riippumattomien toimijoiden osallistumista”. Tätä varten kumppani- ja avunantajamaat käyvät 

parhaillaan kansainvälistä vuoropuhelua valtiorakenteiden kehittämisestä ja rauhanrakentamisesta 

pyrkimyksenään päästä yhteisymmärrykseen kehitysyhteistyön tavoitteista ja periaatteista näissä 

erittäin vaikeissa olosuhteissa. 

Tämän kunnianhimoisen tutkimusaloitteen taustalla on intensiivinen yhteistyöprosessi, johon 

on osallistunut useita huippututkijoita, poliittisia päättäjiä ja kansalaisyhteiskunnan edustajia 

sekä Euroopasta että Afrikasta. Ensimmäinen ERD luo yhteistä tutkimuspohjaa näiden vaikeiden 

tilanteiden ymmärtämiselle ja auttaa siten Eurooppaa hiomaan epävakautta koskevaa strategista 

toimintamalliaan ja määrittelemään johdonmukaisempia tulevaisuuden toimintalinjauksia. Se 

on suuri edistysaskel eurooppalaisessa tutkimustyössä, jonka tavoitteena on selvittää, miten 

kehitystavoitteet sovitetaan yhteen uusien maailmanlaajuisten haasteiden kanssa. 

Stefano Manservisi 

Yves Mény 

Pääjohtaja, Euroopan komission 

kehitysyhteistyön ja EU:n ja AKT-maiden 

suhteiden pääosasto 

Rehtori, yliopistollinen Eurooppainstituutti 

1 

François Bourguignon et al.: Millennium Development Goals at Midpoint: Where do we stand and where do we need 

to go, EU:n selvitys, 2008, http://ec.europa.eu/development/icenter/repository/mdg_paper_final_20080916_en.pdf 

IV


Kiitokset 

KIITOKSET 

Tämän raportin on laatinut työryhmä, jota johti Giorgia Giovannetti ja jonka jäseniä olivat 

yliopistollisen Eurooppa-insituutin (EUI) Robert Schuman Centre for Advanced Studies -keskuksessa 

työskentelevät Franklin Allen, Simone Bertoli, Shailaja Fennell, Wendy Harcourt, Marta Reynal- 

Querol, Marco Sanfilippo, Elisa Ticci, Pascal Vennesson ja Thierry Verdier. Ingo Linsenmann toimi 

projektipäällikkönä. 

Työryhmä on erityisen kiitollinen François Bourguignonille tieteellisistä neuvoista sekä Luca 

Alinoville, Nicolas Gérardille, Seth Kaplanille, Stephan Klasenille, Ramon Marimonille, Françoise 

Moreaulle, Yaw Nyarkolle, Dorothée Starckille ja kaikille ERD-johtoryhmän jäsenille kärsivällisestä 

ohjauksesta ja tuesta. Kiitämme myös tutkimusapulaisena toiminutta Stefania Innocentia. 

William A. Amponsah, Mina Baliamoune-Lutz, Stefano Bartolini, Victor Davies, Jörn Grävingholt, 

Sven Grimm, Francesco N. Moro, Donato Romano, Alexander Sarris, Andrew Sherriff ja Gianni Vaggi 

panos konsultointiprosessin aikana oli erittäin arvokas. Lubomira Bencova, Piera Calcinaghi, Monique 

Cavallari, Angela Conte, Mei Lan Goei, Laetitia Jespers, Alexei Jones, Laura Jurisevic, Christine 

Lyon, Serena Scarselli, Elisabetta Spagnoli ja Valerio Pappalardo olivat mukana monissa raportin 

laatimisvaiheissa. Bruce Ross Larson oli päävastuussa toimitustyöstä. Chris Engert huolehti taustaasiakirjojen 

kielellisestä tarkistuksesta. Kiitämme heitä kaikkia. 

Olemme kiitollisia seuraaville henkilöille, jotka kirjoittivat tausta-asiakirjoja ja -muistioita: Ernest 

Aryeetey, Niagale Bagayoko-Penone, Michael Barnett, Nicolas Berman, Elva Bova, Deborah Bryceson, 

Christian Büger, Maurizio Carbone, Paul Collier, Lorenzo Cotula, Nasredin Elamin, Fernanda Faria, 

Patrick Guillaumont, Sylvaine Guillaumont Jeanneney, Kenneth Harttgen, Damien Helly, Lelio Iapadre, 

Zohra Kahn, José Maria Larrú, Francesca Luchetti, Alan Matthews, Philippe Martin, Jesse McConnell, 

Mark McGillivray, Andrew Mold, Wim Naudé, Janvier Nkurunziza, Abena D. Oduro, Alina Rocha- 

Menocal, Sara Pantuliano, Jean-Philippe Platteau, Béatrice Pouligny, Prabirjit Sarkar, Ajit Singh, 

Aysen Tanyeri-Abur, Necla Tschirgi, Margherita Velucchi ja Tony Venables. 

Erityisesti haluamme kiittää niitä, jotka osallistuivat New Faces for African Development 

-hankkeeseen. He tuottivat innostuneesti tuoreita ja uusia näkemyksiä raporttiin, esittelivät 

tutkimuksiaan ja laativat muistioita ja selvityksiä. He olivat Eme Akpan, Japhet Biegon, Muslilhah 

Badmus, Christian B. Kamga Kam, Dorine Kanmi Feunou, Nicholas Kilimani, Albert Makochekanwa 

Douzounet Mallaye, Ndubuisi Nwokolo Magidu Nyende, Isaac Oluwatayo, Thomas Poirier, Afees 

Salisu and Sigismond Wilson. 

On mahdotonta kiittää kaikkia, sillä niin moni osallistui tämän raportin julkaisemiseen johtaneeseen 

prosessiin. He olivat mukana valmistelevissa tapahtumissa, joita järjestettiin Brysselissä 

(6. helmikuuta ja 4. syyskuuta), Cambridgessa (17.–18. maaliskuuta), Firenzessä (16.–17. huhtikuuta 

ja 22.–23. kesäkuuta), Barcelonassa (7.–8. toukokuuta) ja Accrassa (21.–23. toukokuuta). Näiden 

tapahtumien täydelliset osanottajaluettelot on esitetty niteessä 1B. Haluamme tässä kiittää kaikkia 

osanottajia panoksesta, jonka he toivat kuulemisprosessiin sekä kiistanalaisesta aiheesta käytyyn 

keskusteluun. Osoitamme kiitokset myös isäntinä toimineille laitoksille, joita olivat Jesus College 

Cambridgessa, Universitat Pompeu Fabra ja sen Välimeren talouksia tutkiva keskus CREMed (Centre 

de Recerca en Economia del Mediterrani) Barcelonassa ja ISSER (Institute of Statistical, Social and 

Economic Research) Accrassa. 

V 

EU:N 


Sisältö 


SISÄLTÖ 

YLEISKATSAUS 1 

1. Tehokkaampia EU-toimia epävakauden torjumiseksi 4 

2. Priorisointi 7 

OSA YKSI 10 

LUKU 1 - 

VALTIOLLINEN EPÄVAKAUS SAHARAN ETELÄPUOLISESSA AFRIKASSA: KUSTANNUKSET JA HAASTEET 11 

1. EU:n kehityspolitiikka muuttuvassa maailmantilanteessa 11 

2. Mitä valtiollisella epävakaudella tarkoitetaan 15 

3. Valtiollisen epävakauden kustannukset Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 18 

LUKU 2 - 

EPÄVAKAIDEN VALTIOIDEN OMINAISPIIRTEET 30 

1. Epävakaiden valtioiden yhteisiä piirteitä 30 

2. Epävakaiden maiden välillä on monia eroavuuksia 43 

3. Yhteenveto 46 

LUKU 3 - 

VALTIOLLISEN EPÄVAKAUDEN HISTORIALLISET SYYT 47 

1. Erityissyyt ja yleiset taustatekijät 47 

2. Onko epävakaus siirtomaa-ajan perintöä 48 

3. Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtomaat 48 

4. Siirtomaavallan purkautuminen 49 

5. Kansainvälinen tilanne ja jatkuvuus 50 

6. Instituutioiden polkuriippuvuus – erillisyys ja ulospäin suuntautuneisuus 52 

7. Johtopäätökset 54 

LUKU 4 - 

TALOUDELLISET TEKIJÄT VOIVAT LISÄTÄ EPÄVAKAUTTA 55 

1. Taloudelliset tekijät ja valtiollinen epävakaus vaikuttavat toisiinsa 55 

2. Kaupan avoimuus voi lisätä tai vähentää valtiollista epävakautta 56 

3. Suorien ulkomaisten sijoitusten ja epävakauden väliset yhteydet 57 

4. Luonnonvarojen runsaus voi huonontaa hallintoa 58 

5. Epävakaus, maankäyttö ja -omistus, hallinto 60 

6. Nälkäinen väestö ja epävakaat instituutiot 67 

7. Johtopäätökset 68 

VI


Sisältö 

OSA KAKSI 70 

LUKU 5 - 

EPÄVAKAUS VASTAAN RESILIENSSI 71 

1. Resilienssin vahvistaminen 72 

2. Mitä resilienssiin perustuva lähestymistapa tarkoittaa 72 

3. Valtion epävakaus heikentää sosioekonomista resilienssiä 73 

LUKU 6 - 

GLOBAALI RAHOITUSKRIISI VAIKUTTAA VOIMAKKAASTI AFRIKAN EPÄVAKAISIIN VALTIOIHIN 76 

1. Kriisin huolestuttavat haasteet: vuosien edistys pysähtymässä 76 

2. Elintarvikkeet, polttoaineet, rahoitus ja epävakaus 77 

3. Kriisin neljä väylää epävakaisiin maihin 77 

4. Selviytyvätkö epävakaat valtiot kriisistä 85 

LUKU 7 - 

VALTIORAKENTEIDEN KEHITTÄMINEN JA SOSIAALINEN KOHEESIO 90 

1. Valtio takaisin parrasvaloihin 90 

2. Sosiaalinen koheesio ja valtiorakenteiden kehittämisen aineettomat ulottuvuudet 91 

3. Kehitysyhteistyön toimintaympäristö on tunnettava 94 

4. Konfliktin jälkeisissä tilanteissa humanitaarinen apu ja valtiorakenteiden kehittäminen täydentävät toisiaan 98 

OSA KOLME 106 

LUKU 8 - 

EU:N TOIMET EPÄVAKAUDEN LIEVENTÄMISEKSI SAHARAN ETELÄPUOLISESSA AFRIKASSA 107 

1. EU:n aiempi toiminta epävakaissa maissa 108 

2. EU:n mahdollisuudet epävakaissa tilanteissa 114 

3. Tehokkaampia EU-toimia epävakaissa tilanteissa 115 

LUKU 9 - 

JOHTOPÄÄTÖKSET – PAINOPISTEET JA SUOSITUKSET 126 

1. EU-politiikalla voidaan vaikuttaa 126 

2. Painopisteet ja suositukset 128 

VIITTEET 135 

LIITE 145 

VII 

EU:N 


Taulukot ja kuviot 


TAULUKOT JA KUVIOT 

Tietoruudun taulukko 0.1: Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat 1 

Tietoruudun kuvio 0.1: Saharan eteläpuolisten epävakaiden maiden väestöpyramidi 3 

Tietoruudun kuvio 0.2: Euroopan unionin väestöpyramidi 3 

Kuvio 0.1: Saharan eteläpuolisten epävakaiden maiden resilienssi vaihtelee 6 

Kuvio 0.2: Saharan eteläpuolisten maiden haavoittuvuus vaihtelee 6 

Tietoruudun kuvio 1.1: Kehitysavun vaikutus talouskasvuun 13 

Tietoruudun taulukko 1.1: Epävakaille valtioille vuonna 2004 myönnetty kehitysapu 14 

Taulukko 1.1: Inhimillinen kehitys Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa valtioissa 19 

Kuvio 1.1: Vuosituhattavoitteita koskevien keskeisten indikaattorien absoluuttiset muutokset (2000–2006) 20 

Kuvio 1.2: Vuosituhattavoitteita koskevien keskeisten indikaattorien suhteelliset muutokset (2000–2006) 21 

Taulukko 1.2: Maanpakolaiset ja maansisäiset pakolaiset, 2008 23 

Taulukko 1.3: Epävakaiden maiden elintarviketurvaindeksit 25 

Kuvio 1.3: Hallintoindikaattorien kehityssuuntia – Saharan eteläpuoliset epävakaat maat 27 

Taulukko 2.1: 

Verotus, valtiontulot ja liiketoiminnan helppous Saharan 

eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa 31 

Kuvio 2.1: Rahavirrat ulkomailta (yksinkertainen keskiarvo vuosilta 2003–2007) 32 

Tietoruudun kuvio 2.1: Sambian vienti ja kuparin hinnat (2002–2009) 33 

Tietoruudun kuvio 2.2: Kuparin hinnat ja Sambian kwacha (2002–2009) 34 

Tietoruudun kuvio 2.3: Sambian tulot kaivosteollisuudesta (2001–2007) 35 

Kuvio 2.2: Maatalouden, teollisuuden ja palvelujen osuudet BKT:stä, 2006 35 

Taulukko 2.2: Elintarvikkeiden tuojat ja viejät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 36 

Taulukko 2.3: Epävakaiden maiden viennin keskittyminen 38 

Taulukko 2.4: Epävakaiden maiden viennin kohdemaat, keskiarvo 2004–2006, prosentteina 39 

Taulukko 2.5: Julkiset menot sektoreittain – % BKT:stä 40 

Taulukko 2.6: Väestö 41 

Taulukko 2.7: Infrastruktuuri ja maantieteelliset ominaispiirteet 42 

Kuvio 2.3: 

Reaalisen BKT:n kasvu epävakaissa maissa, runsaiden ja vähäisten 

omien luonnonvarojen epävakaat maat, 2000–2008 43 

Taulukko 2.8: Makrotaloudelliset ominaispiirteet 44 

Taulukko 2.9: Haavoittuvuuden kokonaisaste 45 

Taulukko 4.1: Viljelymaihin tehtyjen uusien sijoitusten köyhyyttä vähentävien vaikutusten varmistaminen 63 

Tietoruudun taulukko 4.1: Jaetut viljelymaaosuudet vuosina 2000–2008 (yli 1 000 hehtaarin sitoumukset) 65 

Kuvio 5.1: Valtion epävakauden ja sosioekonomisen resilienssin keskinäiset vaikutukset 74 

Kuvio 6.1: Viennin osuus BKT:stä kasvaa 77 

Tietoruudun kuvio 6.1: Etelä-Afrikka reagoi Lehman Brothersin romahdukseen, Kenia ja Nigeria eivät 78 

Kuvio 6.2: Vienti vähentynyt eniten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 80 

Kuvio 6.3: 

Saharan eteläpuolisen Afrikan alkutuotannon ja teollisuuden vienti 

kumppanimaan rahoituskriisin jälkeen 81 

Kuvio 6.4: Afrikan kehitysapuvirtojen arvioitu vähennys vuonna 2009 82 

Tietoruudun kuvio 6.2: Kiinan talousyhteistyö Afrikan epävakaiden maiden kanssa ja DAC:n kehitysapu, 1998–2007 84 

Kuvio 6.5: Monet siirtolaiset asuvat Afrikassa 84 

Taulukko 6.1: Resilienssi – alhaisesta korkeaan 86 

Kuvio 6.6: Kriisin vaikutus sosiaaliseen hyvinvointiin 86 

Taulukko 8.1: Epävakaat valtiot – keskeiset organisaatiot EU:ssa 114 

VIII


Tietoruudut 

TIETORUUDUT 

Tietoruutu 0.1: Mitkä Saharan eteläpuolisen Afrikan maista ovat epävakaita 1 

Tietoruutu 0.2: Epävakaat maat ovat samanlaisia ja erilaisia 2 

Tietoruutu 0.3: Miten vuosien 2008–2009 kriisi on vaikuttanut Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaisiin maihin 5 

Tietoruutu 1.1: Avun tuloksellisuus ja epävakaat valtiot 12 

Tietoruutu 1.2: Kuinka epävakaudesta tuli osa kehitysapukeskustelua 15 

Tietoruutu 2.1: Kuparin nousu- ja laskukausi Sambiassa 33 

Tietoruutu 4.1: Toimintaohjeet ja luonnonvaroja koskeva peruskirja Natural Resource Charter 59 

Tietoruutu 4.2: Suuria maakauppoja Afrikassa – maasopimusten purkaminen 61 

Tietoruutu 4.3: Kansainvälisiä sijoituksia Sudaniin: arabialueen vilja-aitta 64 

Tietoruutu 5.1: Resilienssin ja haavoittuvuuden määrittelyä 72 

Tietoruutu 5.2: Talouskasvu, kehitys ja hyvinvointi epävakaissa maissa 73 

Tietoruutu 6.1: Afrikan rahoitusmarkkinat – häiriöiden heijastusvaikutukset 78 

Tietoruutu 6.2: Täyttääkö Kiina vajeen 83 

Tietoruutu 6.3: Häiriöt ja sosiaaliturva – virallisten ja epävirallisten rahoituslaitosten rooli 88 

Tietoruutu 7.1: Miksi paikallinen resilienssi voi parantaa turvallisuutta 92 

Tietoruutu 7.2: Somalia ja Somalimaa 95 

Tietoruutu 7.3: Afrikkalainen hallintomalli 96 

Tietoruutu 7.4: Kansainväliset kehitystoimet epävakaissa valtioissa: Etelä-Sudan 98 

Tietoruutu 7.5: Oppia paikallisyhteisöiltä: tukea entisille naissotilaille 101 

Tietoruutu 7.6: Konfliktien jälkeinen siirtymävaihe voi tarjota mahdollisuuksia naisten vaikutusvallan lisäämiseen 102 

Tietoruutu 7.7: Sukupuolitietoinen budjetointi 103 

Tietoruutu 8.1: Valtiollisen epävakauden ehkäiseminen – otteita eurooppalaisesta konsensuksesta 2005 108 

Tietoruutu 8.2: Epävakaus Pariisin julistuksessa ja Accran toimintasuunnitelmassa 110 

Tietoruutu 8.3: Hyvää kansainvälistä toimintatapaa epävakaissa valtioissa ja tilanteissa koskevat periaatteet, OECD/DAC 111 

Tietoruutu 8.4: YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 112 

Tietoruutu 8.5: Vulnerability Flex -järjestely 113 

Tietoruutu 8.6: EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ja Afrikan epävakaiden valtioiden elintarviketurva 117 

Tietoruutu 8.7: Kehitysmaiden kauppaa tukeva apu 119 

Tietoruutu 8.8: Talouskumppanuussopimukset 119 

Tietoruutu 8.9: Epävakaiden tilanteiden turvallisuus- ja kehityshaasteet: oppia ETPP-operaatioista 123 

Tietoruutu 9.1: Esitys valtiontulojen vakauttamiseksi 129 

Tietoruutu 9.2: EU-politiikka ja Afrikan henkisen pääoman kehittäminen 129 

Tietoruutu 9.3: Alueellista integraatiota oikealla tasolla 131 

Tietoruutu 9.4: Johtajuuden ja ylivallan ongelma alueellisesti johdetussa hallinnon kehittämisessä 132 

Tietoruutu 9.5: Avun hallinnoinnin uudelleenarviointia 133 

IX 

EU:N 


Lyhenteet 


LYHENTEET 

AKT-maat 

AfDB 

AIDS/HIV 

BKT 

BKTL 

CIFP 

CPIA-luokitus 

DAC 

DFID 

ETPP 

EU 

FAO 

GTZ 

HDI 

IFPRI 

IIED 

ILO 

Kehitysyhteistyön pääosasto 

NATO 

ODA 

OECD/DAC 

SIPRI 

UNCTAD 

UNDP 

UNECA 

UNIFEM 

UNMIS 

UNODC 

UNRISD 

WFP 

WHO 

WPF 

WTO 

YMP 

ZCCM 

Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maat 

Afrikan kehityspankki 

immuunikato/immuunikatovirus 

bruttokansantuote 

bruttokansantulo 

Carletonin yliopiston Country Indicators for Foreign Policy -indeksi 

Country Policy and Institutional Assessment -luokitus 

kehitysapukomitea 

Yhdistyneen kuningaskunnan kansainvälisen kehityksen ministeriö 

(Department for International Development) 

Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 

Euroopan unioni 

Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja maatalousjärjestö 

Gesellschaft für Technische Zusammenarbeit 

inhimillisen kehityksen indeksi 

Kansainvälinen elintarviketalouden tutkimuskeskus 

Kansainvälinen ympäristö- ja kehitysinstituutti 

Kansainvälinen työjärjestö 

Euroopan komission kehitysyhteistyön ja EU:n ja AKT-maiden suhteiden pääosasto 

Pohjois-Atlantin liitto 

julkinen kehitysapu 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön kehitysapukomitea 

Tukholman kansainvälinen rauhantutkimuslaitos 

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi 

YK:n kehitysohjelma 

YK:n Afrikan talouskomissio 

YK:n naisten kehitysrahasto 

YK:n operaatio Sudanissa 

YK:n huumausaine- ja kriminaalipolitiikan toimisto 

YK:n sosiaalisen kehityksen tutkimuslaitos 

Maailman elintarvikeohjelma 

Maailman terveysjärjestö 

Maailman väestösäätiö (World Population Foundation) 

Maailman kauppajärjestö 

yhteinen maatalouspolitiikka 

Zambia Consolidated Copper Mines 

X


Yleiskatsaus 

YLEISKATSAUS 

Talouskriiseistä pahin sitten vuoden 1929 kehittyi vuosina 2008–2009 maailmanlaajuiseksi taantumaksi. Kriisi on johtanut EUjäsenvaltioiden 

ja kehitysmaiden talousarvioiden leikkauksiin, ylivelkaantumiseen, kasvavaan työttömyyteen sekä yhteiskunnallisten 

ongelmien lisääntymiseen. Lamalla on ollut erityisen tuhoisat vaikutukset epävakaissa maissa, joista suurin osa sijaitsee Saharan 

eteläpuolisessa Afrikassa. Ensin näiden maiden uskottiin jäävän talouskriisin vaikutusten ulottumattomiin koska niiden yhteydet 

maailmantalouteen olivat heikot, mutta toisin kävi. Nyt Saharan eteläpuolisen Afrikan vakava sosioekonominen tilanne edellyttäisi 

EU:lta uudenlaista, voimakasta tukea, mutta EU:n omat yhteiskunnalliset ongelmat vievät kehitysapupolitiikalta huomiota ja 

varoja. Tästä huolimatta EU:n tulee pitää kiinni ja vahvistaa sitoutumistaan Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, ja nyt jos koskaan on 

kartettava tehotonta avustuspolitiikkaa. Nyt on aika arvioida uudelleen Saharan eteläpuolista Afrikkaa koskeva Euroopan unionin 

kehityspolitiikka. Vuoden 2009 EU:n kehitysyhteistyöraportti (ERD 2009) antaa tähän panoksensa. 

Vuoden 2009 EU:n kehitysyhteistyöraportissa analysoidaan, mistä epävakaudessa on kysymys (osa 1), arvioidaan epävakaiden 

maiden valmiuksia selviytyä vuosien 2008–2009 rahoituskriisin kaltaisista häiriöistä (osa 2), ja tarkastellaan EU:n nykyisiä toimia 

epävakaiden maiden tukemiseksi. Lisäksi raportissa paneudutaan Euroopan unionin kehitysyhteistyöpolitiikan mahdollisuuksiin 

tukea näiden maiden eri toimijoita, kun he pyrkivät vahvistamaan maansa resilienssiä eli sopeutumiskykyä. Raportissa keskitytään 

Saharan eteläpuolisiin maihin, sillä tämä alue näyttää jääneen erityisen pahasti jälkeen valtiollisen vakauttamisen kehityksessään. 

Epävakauden teoreettisista määritelmistä ja mittaamisesta ollaan edelleenkin erimielisiä, mutta on kiistatta selvää, että Saharan 

eteläpuolisen Afrikan maat muodostavat yhä epävakaiden maiden enemmistön (tietoruutu 0.1). 1 

Tietoruutu 0.1: Mitkä Saharan eteläpuolisen Afrikan maista ovat epävakaita 

Valtioiden epävakautta arvioidaan ja luokitellaan monin eri tavoin. Tietoruudun taulukko 1 sisältää luettelon niistä Saharan 

eteläpuolisista maista, joita tässä raportissa pidetään epävakaina. 

Tietoruudun taulukko 0.1: Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat 

Angola Päiväntasaajan Guinea Nigeria 

Burundi Eritrea Ruanda 

Kamerun Etiopia São Tomé ja Príncipe 

Keski-Afrikan tasavalta Gambia Sierra Leone 

Tšad Guinea Somalia 

Komorit Guinea-Bissau Sudan 

Kongon demokraattinen tasavalta Kenia Togo 

Kongon tasavalta Liberia Uganda 

Norsunluurannikko Mauritania Zimbabwe 

Djibouti 

Niger 

Luettelon on vuonna 2009 koonnut OECD, joka ei ole vahvistanut sitä virallisesti. Luettelo on kooste Maailmanpankin 

vuonna 2007 tekemästä Country Policy and Institutional Assessment -luokituksesta, Brookingsin kehitysmaiden valtiollista 

epävakautta käsittelevästä indeksistä vuodelta 2008, sekä kanadalaisen Carletonin yliopiston Country Indicators of Foreign 

Policy 2007 -tutkimuksesta. EU:n kehitysyhteistyöraportissa 2009 käytetään luetteloa apuvälineenä, mutta sille ei anneta 

virallista, vahvistettua asemaa, koska epävakauden määritelmä ja käsite ovat jo sinällään dynaamisia (luku 1). 

Epävakauden hinta on inhimillisesti ja taloudellisesti korkea, ja siksi kehitystyön malleja, strategioita ja toimia on suunnattava 

yhteisöjen sopeutumiskyvyn eli resilienssin vahvistamiseen. Sosioekonomisten järjestelmien sopeutumis- ja palautumiskykyä 

on kehitettävä siten, että kriiseistä selviydytään vaarantamatta ihmisten ja kansojen tulevaisuutta. Yhteiskunnallisilta ja 

taloudellisilta järjestelmiltä vaaditaan joustavuutta ja kestokykyä, jotta maat ja valtiot voivat kehittyä tasaisesti huolimatta entistä 

suurempia ihmisjoukkoja koskettavista, entistä vakavammista kriiseistä. Tämän on oltava kansallisten kehittämisstrategioiden ja 

kehitysyhteistyön keskeinen tavoite. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakailla mailla on monia yhteisiä piirteitä, kuten vakavia rakenteellisia ongelmia ja toimimattomia 

instituutioita, mutta ne ovat monissa suhteissa myös hyvin erilaisia (tietoruutu 0.2). Näissä maissa hätätila on enemmänkin sääntö 

kuin poikkeus. Pyrkiessään tasapainottamaan kriisien haittavaikutuksia lyhyellä aikavälillä, ne usein kadottavat näköpiiristään 

pitkän aikavälin tavoitteensa. Euroopan unioni voi auttaa niitä pysymään tiellä kohti vakautta, resilienssiä ja kestävää kasvua. 

Siksi on tärkeää, että EU:n pitkän aikavälin lähestymistapa kehitystoimiin on joustava ja että EU tehostaa kehitysyhteistyötä 

1 

OECD:n vuonna 2009 epävakaaksi luokittamista 49 maasta 29 sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. 

1 

EU:N 


Yleiskatsaus 


ottamalla käyttöön uudenlaisia toimintamalleja. EU:n tulee tehdä uskottavia pitkän aikavälin politiikka- ja budjettisitoumuksia, 

jotka pohjautuvat valtioiden täysivaltaisuuden periaatteeseen. Tällaiset sitoumukset auttavat epävakaita maita pidentämään 

omien politiikkojensa aikahorisonttia. 

Eteneminen painopisteiden asettamisesta toimintaohjeisiin ja suuntaviivoihin vaatii alueen ja sen tilanteen syvällistä tuntemusta, 

jossa otetaan huomioon Saharan eteläpuolisten epävakaiden maiden historiallinen, kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen 

heterogeenisyys. Yksityiskohtaisia poliittisia toimintaohjeita voidaan muotoilla vain yhdistämällä politiikan asiantuntemus ja 

paikallisten olosuhteiden syvällinen tuntemus. 2 

EU:N VAHVUUDET: HENKISEN JA SOSIAALISEN PÄÄOMAN LISÄÄMINEN JA 

VALTIORAKENTEIDEN KEHITYKSEN TUKEMINEN 

EU:n ja sen jäsenvaltioiden harjoittamalla kehitysyhteistyöllä voidaan saada paljon aikaan. Useimmille Saharan eteläpuolisen 

Afrikan maille Eurooppa on suurin avunantaja, kauppakumppani, ulkomaisten investointien lähde sekä lisäksi varteenotettava 

maahanmuuton kohde. Euroopan unioni on tärkeä politiikan, diplomatian ja talouden ryhmittymä. Eurooppa ei kuitenkaan saa 

unohtaa, että epävakauden juuret ovat usein siirtomaavallan ajassa ja siirtomaiden itsenäistymisprosesseissa, ja epävakautta 

ovat toisinaan lisänneet ulkomaisten yhtiöiden vastuuttomat toimintatavat sekä rikollinen ihmiskauppa Eurooppaan ja sieltä pois. 

Euroopan unionin tulee jatkaa kehitysyhteistyötä epävakaissa maissa ja kunnioittaa kunkin maan sisäistä kehitysprosessin 

itsehallintaa. EU:n ei pidä tyytyä valtiorakenteiden kehittämiseen, vaan käyttää hyväksi kaikkia vahvuuksiaan näiden maiden henkisen 

ja yhteiskunnallisen pääoman kehittämiseksi sekä paikallisten ja alueellisten instituutioiden toimintavalmiuksien tukemiseksi. 

Useimmista avustusjärjestöistä 3 poiketen EU:lla on käytössään taloudellisen avun lisäksi laaja valikoima politiikkavälineitä kaupan, 

maatalouden, kalastuksen, turvallisuuden, muuttoliikkeen, ilmastonmuutoksen, ympäristön, globalisaation yhteiskunnallisen 

ulottuvuuden, työllisyyden, tutkimuksen ja kehityksen, tietoyhteiskunnan, energian ja hallinnon kehittämiseen. 4 EU:n omalle 

historialle on leimaa-antavaa valtiorakenteiden kehittäminen monenlaisissa yhteiskunnissa, joiden erilaiset toimielimet ja valtiolliset 

toimintamallit olivat rakentuneet erilaisille juurille, perinteille ja historialle. Laajentumisensa aikana Euroopan unionin on ollut pakko 

selvitä monenlaisista ongelmista, joita ovat aiheuttaneet muun muassa siirtyminen sotilasdiktatuurista demokratiaan (esimerkiksi 

Kreikka, Portugali ja Espanja 1970-luvulla) ja vastikään markkinatalouteen siirtyneiden maiden liittyminen unionin jäseniksi. Näistä 

kokemuksista on hyötyä, kun EU ja sen jäsenmaat nyt kohtaavat epävakaiden maiden haasteita. 

Euroopan mahdollisuuksia ei kuitenkaan tule liioitella. Maailma on moninapaistunut, ja uusia politiikan ja talouden keskuksia on 

liittynyt vanhimpien toimijoiden joukkoon. Kansainvälisen järjestelmän voimahahmoksi on noussut Yhdysvaltojen, Kiinan ja Euroopan 

unionin muodostelma. Tärkeimpien kansainvälisten järjestöjen lisäksi epävakaissa valtioissa ovat tehneet kehitysyhteistyötä myös 

esimerkiksi Yhdysvallat ja monet Itä-Aasian sekä Arabianlahden maat. Etenkin Kiina on rakentanut infrastruktuureja, investoinut 

maa-alueisiin ja kasvattanut epävakaiden maiden aineetonta voimaa. 

Kumppanimaat saattavat tulkita EU:n aktiivisuuden valtiorakenteiden kehittämisessä ja rauhanrakentamisessa maan sisäisiin 

asioihin puuttumiseksi eikä välttämättä aina poliittisesti täysin neutraaliksi toiminnaksi. EU:n aloitteet voivat tahattomasti joskus 

myös vaikuttaa prosesseihin ja dynamismeihin, jotka ovat luontaisesti maan sisäisiä. Myös EU:n sisäinen vastustus ja rajoitteet voivat 

heikentää sen sitoutumista kehityspolitiikkaan. EU:n ikääntyvä väestö, talousja finanssikriisistä syntynyt velka ja EU:n laajeneminen 

voivat rajoittaa sen halukkuutta ohjata julkisia voimavaroja kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. 

Tietoruutu 0.2: Epävakaat maat ovat samanlaisia ja erilaisia 

Epävakaat maat eivät kykene ottamaan tehokkaaseen käyttöön omia resurssejaan eivätkä keräämään merkittäviä tuloja 

verotuksen avulla. Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden valtiontulot ilman avustuksia ovat vain harvoin 

yli 20 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Verojen osuus BKT:stä on 6–13 prosenttia, joten maiden mahdollisuudet 

tarjota julkisia palveluita ja hyödykkeitä ovat hyvin rajalliset. 

Vähän inhimillistä kehitystä Vähäinen julkinen investointi inhimilliseen kehitykseen näkyy huonosti toimivina 

koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelminä. Vaikka monet epävakaat valtiot ovat leikanneet sotilaallisia menojaan, ne eivät 

ne ole vastaavasti lisänneet terveydenhuollon tai koulutuksen menoja. 

2 

GTZ (2008) tarkastelee kuutta maatutkimusta ja korostaa maantieteellisten, hallitusten kehitysvaiheiden ja kehitystyöajattelun eroja. GTZ-raportissa todetaan, 

että „Älä aiheuta haittaa“ -periaate sekä taustojen, asiayhteyksien ja maan syvällinen tuntemus muodostavat perustan kaikelle strategiatyölle (s. 12). 

3 

Kehitysyhteistyöjärjestöillä ja kansainvälisillä organisaatioilla on rajallisempi valikoima toimintavaihtoehtoja, jotka rajoittuvat usein lyhyen aikavälin korjaaviin 

toimiin, ja niiden instituutionaalisten velvoitteiden vuoksi yhteen erityiseen kysymykseen. Paul Collierin (2009a) taustaselvitys niteessä 1B kuvaa tätä. 

4 

Vuoden 2009 EU:n kertomuksessa kehitysnäkökulman johdonmukaisuudesta käsitellään 12:ta politiikka-aluetta. 

2


Yleiskatsaus 

Alhainen väestötiheys Alhainen väestötiheys on useimmille epävakaille maille tyypillinen piirre: 15 maassa 29:stä on 

alle 40 asukasta neliökilometrillä, kun vastaava väestötiheys vakaissa maissa on keskimäärin 84. Väestö on nuorta ja kasvaa 

nopeasti (EU:n väestöpyramidissa suuntaus on päinvastainen). Näissä maissa enin osa väestöstä asuu lisäksi maaseutualueilla. 

Tietoruudun kuvio 0.1: Saharan eteläpuolisten epävakaiden maiden väestöpyramidi 

50 40 30 20 10 0 

100+ 

95-99 

90-94 

85-89 

80-84 

75-79 

70-74 

65-69 

60-64 

55-59 

50-54 

45-49 

40-44 

35-39 

30-34 

25-29 

20-24 

15-19 

10-14 

5-9 

0-4 

Naiset 

Miehet 

0 10 20 30 40 50 

Väestö, miljoonaa 

Tietoruudun kuvio 0.2: Euroopan unionin väestöpyramidi 

20 

10 

0 

100+ 

95-99 

90-94 

85-89 

80-84 

75-79 

70-74 

65-69 

60-64 

55-59 

50-54 

45-49 

40-44 

35-39 

30-34 

25-29 

20-24 

15-19 

10-14 

5-9 

0-4 

Naiset 

Miehet 

0 10 20 

Väestö, miljoonaa 

Lähde: U.S. Census Bureau International Data Base (IDB) -tietokanta 

Heikot aineelliset ja aineettomat perusrakenteet Epävakaissa maissa on vain 8 metriä päällystettyä tietä yhtä 

pinta-alan neliökilometriä kohden, kun sitä on vakaissa maissa 18. Kuljetuskustannukset epävakaissa maissa – etenkin 

Afrikan sisäisessä kaupassa – ovat yli kaksinkertaiset verrattuna Kaakkois-Aasiaan. Kontin kuljettaminen lähimpään satamaan 

Keski-Afrikan tasavallassa sijaitsevalta tehtaalta kestää noin 116 päivää. Vastaava kuljetus Kööpenhaminasta kestää vain 

viisi päivää. Suorin lento Tšadin ja Nigerin välillä kulkee Ranskan kautta, jolloin sille tulee pituutta yli 4 000 km. Keski- 

Afrikan tasavallan Banguista Eurooppaan on vain yksi suora lento viikossa. Vaikka matkapuhelinten määrä on viime aikoina 

lisääntynyt voimakkaasti, niitä on näissä maissa 1 000:ta asukasta kohden edelleen puolet vähemmän kuin vakaissa maissa. 

Keskittynyt vienti Vienti on erittäin keskittynyttä, ja se on indeksinä arvioituna puolet yksipuolisempaa kuin vakaiden 

maiden vienti. Epävakaat maat käyvät vientikauppaa enimmäkseen alkutuotteilla: vuonna 2006 alkutuotteiden osuus 

kaikesta viennistä oli keskimäärin yli 80 prosenttia, ja tästä 30 prosenttia oli polttoaineita. Angolassa, Tšadissa, Kongon 

tasavallassa ja Päiväntasaajan Guineassa niiden osuus ylitti 90 prosenttia. 

Aseellisten selkkausten riski on suuri Epävakaiden maiden luettelon maailman köyhimmissä maissa asuu miljardi 

ihmistä (nk. Bottom Billion), joista 73 prosenttia on vastikään kokenut sisällissodan tai elää parhaillaan sen keskellä. 

Sisällissodan riski seuraavien viiden vuoden aikana on näissä maissa todella korkea – yksi kuudesta maasta joutuu sotaan. 1 

Mutta toisaalta … 

Erilaisia kasvulukuja Vuosina 2008–2009 epävakaiden maiden vuosikasvu oli noin 4 prosenttia. Epävakaista maista 

ne, joilla on runsaasti luonnonvaroja, kasvoivat 6,3 prosentin vuosivauhdilla, vuonna 2002 jopa 10 prosentin ja vuonna 

2004 8,5 prosentin vauhdilla. Maat, joilla ei juuri ole luonnonvaroja, kasvoivat vuosittain 2,3 prosenttia. 

3 

EU:N 


Yleiskatsaus 


Tulotasot Asukaskohtainen reaalitulotaso oli Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa vuonna 2008 keskimäärin 

600 dollaria. Tulotaso vaihteli voimakkaasti Kongon demokraattisen tasavallan 100 dollarista Päiväntasaajan Guinean 

4 500 dollariin asukasta kohden. 

Elinajanodote São Tomé ja Príncipessä syntyvän elinajanodote on yli 65 vuotta, kuten keskimäärin kehitysmaissa 

yleensä. Sierra Leonen ja Zimbabwen väestöllä elinajanodote on vain hiukan yli 40 vuotta. 

Suorat ulkomaiset sijoitukset keskittyvät luonnonvaroiltaan rikkaisiin maihin Yli 70 prosenttia Saharan 

eteläpuolisen Afrikan epävakaisiin maihin tulevista suorista ulkomaisista sijoituksista vuosina 2000–2007 suuntautui viiteen 

maahan: Angolaan, Tšadiin, Päiväntasaajan Guineaan, Nigeriaan ja Sudaniin, joilla kaikilla on runsaasti omia luonnonvaroja. 

Olemattomat tai niukat valuuttavarannot Joidenkin epävakaiden maiden valuuttavarannot ovat erittäin alhaiset 

ja vastaavat vain alle 90 päivän tuontia. Etiopian, Guinean ja Zimbabwen varannot vastasivat huhtikuussa 2009 vain niiden 

yhden kuukauden tuontia, kun valuuttavarannot öljynviejämaissa vastasivat niiden puolen vuoden tuontia. 

Ulkomainen velka Öljynviejämaat ovat pitäneet ulkomaisen velanoton kurissa, joten niiden velkaindikaattori on 

pääosin hallinnassa. Esimerkiksi velan suhde bruttokansantuloon ja kokonaisvelka tavaroiden ja palveluiden viennistä 

ovat parantuneet Angolassa ja Sudanissa merkittävästi vuoden 2000 tilanteesta. Luonnonvaroiltaan köyhät epävakaat 

maat kuten Liberia ja Guinea-Bissau kantavat edelleen painavaa velkataakkaa, mikä heikentää niiden tulevaisuuden 

kehitysmahdollisuuksia. 

1. TEHOKKAAMPIA EU-TOIMIA EPÄVAKAUDEN TORJUMISEKSI 

Arvioitaessa EU:n nykyisiä toimintamalleja epävakaiden maiden auttamiseksi (luku 8) havaitaan, että 

edistysaskeleita tarvitaan monilla aloilla. 

Ensimmäinen, yleisen tason kehittämiskohde on teoreettisen poliittisen toimintakehyksen ja kehitysyhteistyötoimien käytännön 

toteutuksen välisen kuilun kaventaminen. Haaste on olennainen, sillä politiikan vaikuttavuus nähdään vasta sen toteutuksessa. 

Politiikan toteutus on lisäksi suunniteltava erikseen kuhunkin tilanteeseen ja tarpeeseen, sillä epävakaiden valtioiden tarpeisiin ei 

voida soveltaa kaikille sopivaa, yhdenkoon politiikkamallia. 

Tärkeitä kehityskohteita: 

• Paikalliset asiayhteydet ja tilanteiden taustat on ymmärrettävä syvällisesti, ja tämän ymmärryksen pohjalle on suunniteltava 

tehokkaat toimet. 5 

• On tutkittava miten kehitysprosessin itsehallinnan eli omistajuuden periaatetta sovelletaan tilanteissa, joissa yhteistyömaiden 

valtiolliset instituutiot ovat toimintakyvyttömiä tai laittomia. Epävakaissa maissa tämä on yleistä, jolloin budjettituki voi olla 

erityisen haastavaa. Niissäkin maissa, joissa on demokraattiset instituutiot, hallituksen legitiimiys on usein kestämätön, jolloin 

pitkän aikavälin politiikkoja on hyvin vaikeaa toteuttaa budjettituella – etenkin ilman kunnon valvontaa ja seurantaa. 

• On varmistettava, ettei EU:n toimien moninaisuus käänny itseään vastaan, jolloin eri politiikoista voi syntyä epäsuoria 

haittavaikutuksia epävakaisiin maihin. On varmistettava, että politiikat ovat keskenään johdonmukaisia horisontaalisesti, 

mutta lisäksi on varmistettava niiden vertikaalinen johdonmukaisuus. Näin turvataan politiikkojen parempi koordinaatio 

Euroopan yhteisön sisällä sekä EY:n ja EU-jäsenvaltioiden kesken, jotka ovat usein haluttomia menettämään johtorooliaan. 

Hyvällä koordinaatiolla voidaan varmistaa, että EU toimii ja esiintyy yhtenäisesti, jolloin EU:n kehityspolitiikan vastuut ovat 

selkeät ja avun vastaanottajat ymmärtävät politiikan paremmin. 

• Euroopan unionin kauppapolitiikkaa on muokattava sopimaan paremmin Saharan eteläpuolisten epävakaiden maiden tarpeisiin. 

On myös varmistettava, etteivät kahdenväliset sopimukset vahingoita alueellisen tai monenvälisen yhdentymisen prosessia. 

Maailman kauppajärjestö WTO:n säännöissä on joustovaraa kehitysmaille ja etenkin vähiten kehittyneille maille, mutta ei 

minkäänlaisia erityisjärjestelyjä epävakaiden valtioiden tai tilanteiden varalle. Tällä alueella tarvitaan tuntuvaa kehittämistä. 

5 

GTZ:ssa todetaan, että esimerkiksi konfliktien jälkeen taustoissa tapahtuu nopeita muutoksia ja samanaikaisesti on vastattava useisiin haasteisiin. Tarvitaan 

siis joustavia malleja (GTZ, 2008, s. 22). 

4


Yleiskatsaus 

• Painopistettä on siirrettävä reaktiivisista toimista kohti ennalta ehkäisevää toimintamallia, jotta epävakaat maat eivät ajautuisi 

syvemmälle kielteisen kehityksen kierteeseen, joka murentaa niiden instituutioiden valmiuksia ja legitimiteettiä. Tällainen 

painopisteen muutos saattaa edellyttää, että epävakautta ryhdytään käsittelemään alueellisena ilmiönä, sillä naapurimaiden 

kielteinen vaikutus voisi vaarantaa valtiorakenteiden kehittämisen ja sosiaalisen koheesion. 6 

• On pyrittävä ymmärtämään paremmin, miten turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys hoidetaan. Rauha ja turvallisuus ovat 

peruselementtejä EU:n ja Afrikan unionin välisessä strategisessa kumppanuudessa. Vaikka myönteisiäkin kokemuksia on ollut, 

ovat turvallisuustoimet joissakin tapauksissa haitanneet käytännön kehityspolitiikan toteutusta. 

Politiikkatason ja käytännön toimien välisen kuilun kaventamiseksi painopisteitä on arvioitava uudelleen, työ on keskitettävä vain 

muutamiin yhdessä sovittuihin ja selkeästi määritettyihin tavoitteisiin, menettelytapoja on yksinkertaistettava, ja – silloin kun 

valtiolliset instituutiot ovat erityisen toimintakyvyttömiä taikka haluttomia hoitamaan velvollisuuksiaan – on etsittävä sopivimmat 

organisaatiot tai kumppanit politiikkoja toteuttamaan. 7 Tämä on tärkeää, jotta politiikat toteutuisivat, vastaanottajamaiden ja 

avunantajien välillä vallitsisi luottamus ja saataisiin kokemusoppia politiikan soveltamisesta. 

Vaikka edistystä on tapahtunut ja EU:n politiikka-asiakirjoissa annetaan nykyisin kattavampaa ohjeistusta, on sitoumuksista vielä 

matkaa niiden käytännön toteutukseen. Rahoitusvälineet ja -menettelyt ovat ehkä yksinkertaistuneet ja joustavoituneet, mutta 

edelleenkin ne ovat vastaanottajien kannalta liian monimutkaisia, työläitä, pitkällisiä ja vaikeakäyttöisiä. 

Tietoruutu 0.3: Miten vuosien 2008–2009 kriisi on vaikuttanut Saharan eteläpuolisen 

Afrikan epävakaisiin maihin 

Maailmantalouteen heikosti integroituneet, epävakaat maat säästyivät ensin rahoituskriisin suorilta vaikutuksilta, mutta 

sittemmin nekin ovat saaneet kärsiä maailmanlaajuisesta taantumasta ja kaupan romahduksesta, jotka kriisi toi tullessaan. 

Talous- ja rahoituskriisiä edelsi korkeiden ja jatkuvasti vaihtelevien elintarvikeja polttoainehintojen kausi. Vuoden 

2008 puolivälissä elintarvikkeiden ja öljyn hintapiikit koettelivat kovin ottein niiden tuonnista riippuvaisia Saharan 

eteläpuolisia epävakaita maita, söivät niiden valuuttavarantoja, vaikeuttivat tuontikaupan maksuja ja talouden kasvua. 

Voimakkaat suhdannevaihtelut johtivat tuotantomäärien nopeisiin heilahteluihin ja leikkasivat sijoituksia tulevaisuuden 

tuotantokapasiteettiin. 

Useimmat Saharan eteläpuolisen Afrikan maat ovat joutuneet läpikäymään lähes yhtäaikaisesti polttoaine-, elintarvikeja 

rahoituskriisin. Viimeaikaisten arvioiden mukaan reaalinen BKT:n kasvu on vuonna 2009 noin 1,5 prosenttia, kun sen 

vielä lokakuussa 2008 arvioitiin nousevan 5,5 prosenttiin. Jos uusimmat arviot toteutuvat, muodostuu vuodesta 2009 

vuosikymmenen ensimmäinen vuosi, jolloin asukaskohtaisen BKT:n reaalikasvu on negatiivinen useimmissa Saharan 

eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa. Tämä vaarantaa vuosituhannen kehitystavoitteiden saavuttamisen ja heikentää 

poliittista vakautta. Talouskasvun hidastuminen ei välttämättä aina pysäytä inhimillistä kehitystä, mutta johtaa kyllä 

viivytyksiin etenkin leikattaessa koulutuksen ja terveydenhuollon kuluja, millä on vakavat pitkän aikavälin seuraukset. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden omat pankkijärjestelmät ovat suppeat ja pääomamarkkinat ohuet tai 

olemattomat. Alueen talous kehittyy hitaasti ja epävakaiden maiden yhteydet maailman talousjärjestelmään ovat vähäiset, 

joten kriisin leviämisen pääväylät ovat talouden reaalisektoreilla. Niihin kriisi vaikuttaa pääasiassa kaupan välityksellä: 

vientitulojen supistuessa vaihtosuhde heikkenee, mitä kehitystä edelleen vahvistaa Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaiden maiden liiallinen riippuvuus raaka-aineiden viennistä, sekä niiden polarisoitunut vienti. Kaupan romahdus 

vuonna 2009 vaikutti voimakkaimmin juuri Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin, sillä vähiten luotettavat maat kärsivät 

kaupan rahoituksen leikkauksista varmimmin. Lisäksi niiden tilannetta vaikeutti viennin keskittyneisyys. Epävakaiden maiden 

rasitteina ovat lisäksi suorien ulkomaisten sijoitusten vähyys sijoittajien jäädessä epävakaissa tilanteissa odottelemaan, 

sekä mahdollisesti myös ulkomaisen avun vähentyminen ja maasta muuttaneilta tulevien rahalähetysten pienentyminen. 

Erityisen olennaisia ovat Afrikan sisäiset rahalähetykset, sillä epävakaista maista lähtevillä ei ole varaa muuttaa korkean 

tulotason maihin, jolloin he muuttavat lähialueelle. Valitettavasti juuri epävakaista maista lähtevien kohteena olevat Nigeria 

ja Etelä-Afrikka ovat olleet ainoat Saharan eteläpuolisen Afrikan maat, joihin kriisi on päässyt vaikuttamaan suoraan. 

Talous- ja rahoituskriisi vaikutti epävakaisiin maihin voimakkaasti, mutta eri maihin hyvin eri tavoin. Epävakaiden maiden 

ei voida näin ollen sanoa olevan kriisin vuoksi poikkeuksellisen haavoittuvia. Selvää on kuitenkin, että niiden valmiudet 

toipua kriisistä ovat muita maita selvästi huonommat. 

6 

Monet kokemukset epävakaista tilanteista ovat osoittaneet, että tarvitaan alueellista lähestymistapaa. Balkanin valtiot ovat tästä esimerkki. 

7 

Collier (2009b), tietoruutu 9.5 luvussa 9 sekä GTZ (2008), joissa esitellään käytännön kokemuksia. 

5 

EU:N 


Yleiskatsaus 


Kuvio 0.1: Saharan eteläpuolisten epävakaiden maiden resilienssi vaihtelee 

■ Vakaa 

■ Epävakaa, tiedot puuttuvat 

■ Korkea resilienssi 

■ Keskinkertainen resilienssi 

■ Alhainen resilienssi 

Kuvio 0.2: Saharan eteläpuolisten maiden haavoittuvuus vaihtelee 

■ Vakaa 

■ Epävakaa, tiedot puuttuvat 

■ Ei kovin haavoittuva 

■ Melko haavoittuva 

■ Erittäin haavoittuva 

6


Yleiskatsaus 

2. PRIORISOINTI 

Valitessaan tukitoimiensa painopisteitä EU on luottanut kokemukseensa, ottanut oppia erehdyksistä, 

sopeuttanut toimiaan muuttuviin ympäristöihin ja kunnioittanut aina valtioiden täysivaltaisuutta. 

ERD 2009:ssä suositetaan, että EU:n pitkän aikavälin kehitysyhteistyötoimet Saharan eteläpuolisissa 

epävakaissa valtioissa perustuvat seuraaviin viiteen painopisteeseen, ja että kaiken toiminnan tavoitteena 

on näiden maiden sopeutumiskyvyn eli resilienssin kasvattaminen. 

1. Tuetaan valtiorakenteiden kehittämistä ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta Ulkopuolisten toimien tavoitteena 

epävakaissa maissa on tukea maiden omia valtiorakenteiden kehittämisen prosesseja. 8 EU on vahvistanut tämän perusperiaatteen 

kehitysyhteistyöpolitiikkaa koskevassa eurooppalaisessa konsensuksessa 9 , joten sen kaikkien Saharan eteläpuolisen Afrikan 

maita tukevien toimien on tähdättävä tähän pitkän aikavälin tavoitteeseen. Kehitystoimien monisäikeisyys johtuu siitä, ettei 

valtiorakenteiden kehittäminen voi lähteä ulkopuolisesta, eurooppalaisesta näkemyksestä. Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaiden maiden valtiorakenteiden kehittämisen prosessi ei muistuta Euroopassa 1800-luvulla koettua prosessia, eikä 

samanlaiseen sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen päästä kaikkien eri etnisten taustojen ja uskontojen kesken, sillä niiden väliset 

erot juontavat juurensa satojen vuosien takaa. Ulkopuolisissa kehitystoimissa epävakaiden maiden paikallisten taustojen ja 

toimintaympäristöjen tuntemus on ratkaisevaa. Se on välttämätöntä myös sellaisten sisäisten muutosvoimien löytämiseksi, jotka 

johdattavat näitä maita pois epävakaudesta, mahdollisesti eri väyliä käyttäen. On tärkeää vahvistaa muutosvoimia ja rohkaista 

etenkin naisia osallistumaan valtiorakenteiden kehittämiseen. Lisäksi on tärkeää heikentää tahoja, jotka pyrkivät estämään 

muutoksia. Yhtä tärkeää on tukea maiden johtoa sen pyrkiessä luomaan uuden yhteiskuntasopimuksen valtion ja kansalaisten 

välille sekä etnisten ryhmien ja muiden ryhmittymien välille. Jos joitakin ryhmiä syrjitään tai niiltä kielletään poliittinen edustus, 

on konfliktien todennäköisyys suurempi. Tällöin epävakaudesta irrottautuminen vaikeutuu entisestään. 

2. Tasapainotetaan lähiajan tarpeet ja resilienssin rakentamiseen liittyvät pitkän aikavälin tarpeet. EU voi auttaa 

epävakaita maita siirtymään lähiajan kiireellisten tarpeiden tyydyttämisestä keskeisiin, pitkän aikavälin tavoitteisiin esimerkiksi 

luomalla vakuutusmekanismin, joka tarjoaisi epävakaille maille suojaa vientitulojen jyrkkiä heilahteluja vastaan. Vakiintuneemmalla 

tulotasolla epävakaat maat voisivat rakentaa pitkän aikavälin vahvuuksiaan. 

3. Kehitetään henkistä ja sosiaalista pääomaa Investoinnit epävakaiden maiden kansalaisten koulutukseen, sukupuolten 

välisen eriarvoisuuden poistamiseen ja sosiaalisen pääoman kasvattamiseen ovat paras tapa pitää yllä kasvua ja kehitystä sekä 

auttaa vahvistamaan näiden maiden resilienssiä. Epävakaat ja konfliktien vaivaamat maat kärsivät koulutussektorin häiriöistä, 

mikä vähentää opiskelevien määrää ja lisää lukutaidottomien aikuisten määrää. Sekä peruskoulutuksen että kolmannen asteen 

koulutuksen riittävä rahoitus on taattava, jotta voidaan rakentaa sukupuolten tasa-arvoa sekä edistää paikallista osaamista ja 

innovointia. Toimien kohdistaminen etenkin nuoriin voi olla merkityksellistä varsinkin konflikteista toipuvissa epävakaissa maissa, 

sillä näin voidaan ehkäistä ihmiskaupan, salakuljetuksen ja muun laittoman toiminnan lisääntymistä. 

4. Tuetaan aluehallinnon kehittymistä ja alueellista yhdentymistä Alueellisten kauppasopimuksien avulla Afrikan 

maat pääsevät hyötymään suurempien markkinoiden merkittävistä mittakaavaeduista. Samalla ne parantavat kotimaista 

kilpailukykyään, sijoitusten tuottotasoa ja sen myötä vetovoimaansa suorien ulkomaisten sijoitusten kohdemaina, mikä 

puolestaan edistää teknologiasiirtoa ja talouden kasvua. Alueellisilla markkinoilla ne voivat yhdistää voimavarojaan monenlaisissa 

infrastruktuurihankkeissa. Maat hyötyisivät mittakaavaeduista ja voisivat hyödyntää sisäisesti rajatylittävien investointien alueellisia 

etuja. Alueellisesti yhdessä toimien pienet Afrikan maat voisivat neuvotella talouspoliittisista kysymyksistä tehokkaammin muiden 

kaupparyhmittymien tai yksityisen sektorin isojen kumppanien kanssa. Institutionaaliselta kannalta katsoen alueelliset sopimukset 

voisivat toimia poliittisen toiminnan ja uudistusten sitouttamismekanismeina. Tämä voi olla erityisen tärkeää maille, joiden oma 

sitoutumisvalmius on heikko. Alueellisia integraatiosopimuksia voidaan näin käyttää työkaluina toimivien valtiorakenteiden 

rakentamisessa. Liittyminen kaupparyhmittymään, jossa on vahvat sisäiset säännöt, saattaa auttaa juurruttamaan demokraattisia 

uudistuksia ja lisäämään uskottavuutta jäsenvaltioissa. 

5. Alueellisen turvallisuuden ja kehityksen edistäminen Turvallisuus- ja kehitystoimet edellyttävät monitahoista strategiaa. 

Pitkän aikavälin tavoitteellisella toiminnalla päästään Euroopan poliittisen kulttuurin neutraaliudesta ja sisäänpäinkääntyneisyydestä 

maailmanlaajuisen hallinnon toimijaksi. On kyettävä yhdistämään EU:n maailmanlaajuinen vastuu ja Euroopan kansalaisten 

hyvinvointi. EU:n poliittisten päättäjien on ymmärrettävä, että EU:n toimet kaikilla alueilla – maanviljelystä ja kalastuksesta 

kauppaan tai tutkimukseen ja kehitykseen – voivat vaikuttaa turvallisuuteen, ja että turvallisuusaloitteet puolestaan voivat vaikuttaa 

kehitykseen ja kauppaan. EU:n tulisi muuttaa lineaarinen, välinepainotteinen sosiaalisen suunnittelun toimintamallinsa nykyistä 

joustavammaksi strategiseksi lähestymistavaksi, jossa tunnustetaan myös avunantajan joidenkin tavoitteiden ja toimintalinjausten 

kiistanalaisuus ja poliittisuus. Enenevä siviili- ja sotilaskriisinhallinnan välineiden käyttö antaa mahdollisuuden samalla kehittää 

8 

OECD/DAC 2007. 

9 

Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio 2006. 

7 

EU:N 


Yleiskatsaus 


suunnitteluyhteistyötä (sotilas- ja siviiliala ja kehitysyhteistyö) ja strategisempaa ajattelua. Se tarjoaa myös mahdollisuuden EUhenkilöstön 

riskinoton palkitsemiseen, mikä on epävakaissa oloissa erittäin tärkeää. Turvallisuuteen liittyvien kysymysten huomiotta 

jättäminen voi olla vaarallista: valmiiden perussuunnitelmien toteuttamisen sijaan voidaan saavuttaa paljon enemmän, jos väestön 

turvallisuuteen liittyvät tarpeet otetaan vakavasti. Se on askel kohti aitoa paikallista oman kehitysprosessin itsehallintaa, ja auttaa 

samalla torjumaan sukupuolittunutta väkivaltaa. 

Toimimattomuus voi koitua äärimmäisen kalliiksi niin avunantajille kuin avunsaajille. Jatkuva alikehitys johtaa epävakaissa maissa 

inhimillisen kehityksen ongelmiin ja turvallisuuden puutteisiin, eikä resilienssin eli sopeutusmiskyvyn rakentamisessa edistytä. 

Eurooppa on maantieteellisesti lähellä Afrikkaa ja sen räjähtävän väestönkasvun ongelmia, laitonta ihmiskauppaa, salakuljetusta, 

merirosvousta, sukupuolittunutta väkivaltaa ja ympäristöuhkia. Eurooppaan kohdistuvat heijastusvaikutukset voivat olla vakavia. 

Nyt on aika arvioida uudelleen EU:n toimet ja toimintamallit. EU:lla ei ole varaa tuhlata rahaa tai toimia tehottomasti. Euroopan 

unionin tehokas ja vaikuttava kehityspolitiikka voidaan varmistaa 

• toimimalla yksituumaisesti ja määrittelemällä politiikat yhdessä yhdenmukaisesti. Keskustelun EU-jäsenvaltioiden kesken ja 

EY:n kanssa on oltava avointa ja aktiivista, mutta yhdessä määritellyistä ja sovituista politiikoista on sen jälkeen pidettävä kiinni. 

• sitoutumalla pitkän aikavälin politiikkaan, jossa tavoitteita tai painopisteitä ei siirrellä. Epävakaiden maiden ongelmat ovat 

pääosin rakenteellisia ja itsepintaisesti jatkuvia, ja kyvyttömyys noudattaa pitkän aikavälin tavoitteita on yksi epävakauden 

ominaispiirteistä. 

• asettamalla oikeanlaiset toimijakokoonpanot toteuttamaan politiikkoja. Toimijakokoonpanosta riippuu paljon, sillä avunantajat 

ja -saajat eivät useinkaan ole parhaita ohjelmien toteuttajia tai valvojia silloin kun on otettava huomioon kaikki paikalliset 

tekijät. Näissä tilanteissa voi olla tarpeen erottaa hallinnon eri toiminnot siten, että politiikan muotoilu pysyy erillään varojen 

kohdentamisesta ja toiminnan seurannasta, joita käytännössä toteuttavat riippumattomat järjestöt. 

• ymmärtämällä, että Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden valtiorakenteiden kehittäminen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus ovat 

pitkiä, vähittäisiä prosesseja, jotka maa- ja aluetasolla muotoutuvat uusin, erilaisin ja ennakoimattomin tavoin. Tällaiset prosessit 

vaativat jatkuvaa huomiota ja seurantaa sekä oikeanlaista insituutionaalista tukea paikan päällä. 

Lisäksi voi osoittautua, että EU:n on syvennettävä monien eri alojen ymmärrystään ja tietämystään. On esimerkiksi selvitettävä mikä 

merkitys jatkuvalla eriarvoisuudella on epävakaissa maissa ja niiden kehityksessä, ja ymmärrettävä, että resilienssin rakentaminen 

edellyttää sosiaalisia turvaverkkoja ja sosiaalialan organisaatioita. 

8

OSA YKSI 

MITÄ EPÄVAKAUS ON


LUKU 1 - 

VALTIOLLINEN EPÄVAKAUS SAHARAN ETELÄPUOLISESSA 

AFRIKASSA: KUSTANNUKSET JA HAASTEET 

1. EU:N KEHITYSPOLITIIKKA MUUTTUVASSA MAAILMANTILANTEESSA 

Köyhyyden poistaminen ja kestävä kehitys on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Köyhyyttä pyritään 

poistamaan maailmassa, jolle on tunnusomaista etenevä globaalistuminen ja keskinäinen riippuvuus; 

tämä on luonut uusia mahdollisuuksia mutta myös uusia haasteita. 

(Kehityspolitiikkaa tiikkaa koskeva eurooppalainen konsensus, 2005) 

Koko maailman tasavertaisemman ja kestävämmän kehityksen edistämiseen sitoutuneen Euroopan unionin on vastattava 

2000-luvun globaalistumisen haasteisiin. Maat, yhteiskunnat ja taloudet kytkeytyvät yhä tiiviimmin toisiinsa ja ovat yhä vähemmän 

eristyksissä. Näin ne ovat alttiimpia sisäisen dynamiikan kanssa vuorovaikutuksessa olevien muuttuvien olosuhteiden ja vaihtelevien 

ulkoisten voimien vaikutuksille. Maailma yhdentyy, ja samalla taloudellisen toiminnan painopiste siirtyy itään. Kiinan ja Intian 

suurempi painoarvo maailman BKT:ssä ja viennissä tekee niistä keskeisiä kansainvälisiä toimijoita. Tämä koskee erityisesti Kiinaa 

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kehityspolitiikassa ei voida sivuuttaa tätä uutta yhteiskuntapoliittista tasapainoa. 

Myös väestörakenteet ovat 2000-luvun globalisaation keskeisiä tekijöitä. EU:n väestö ikääntyy, mutta Saharan eteläpuolisen 

Afrikan väestö on nuorta. Vuonna 2010 Afrikan väestöstä 40 prosenttia kuuluu 0–14-vuotiaitten ikäryhmään ja 20 prosenttia 

15–24-vuotiaitten ikäryhmään. Afrikan väestöstä 60 prosenttia on alle 25-vuotiaita, kun EU:n väestöstä alle 25-vuotiaiden osuus 

on 28 prosenttia. Ikärakenteiden muutokset, ilmastonmuutos, järjestäytynyt kansainvälinen rikollisuus ja vastikään koettu 

elintarvikkeiden kansainvälinen hintahäiriö ovat esimerkkejä yhteiskunnan valtavista haasteista. 

Tätä taustaa vasten vuosien 2008–2009 lama on pahin sitten vuoden 1929. Talous- ja finanssikriisi on iskenyt voimalla EU:n ja 

muiden teollisuusmaiden talousarvioihin, mutta erityisen paljon tuhoa se on tehnyt maailman köyhimmissä maissa, joista suurin 

osa sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Alustavien arvioiden mukaan jopa 90 miljoonaa ihmistä pysyy köyhyysrajan 

alapuolella 1 , ja imeväiskuolleisuus kasvaa peräti 400 000 tapauksella kriisin vuoksi 2 . Numerot eivät kuitenkaan kykene kertomaan, 

miten tuhoisasti kriisi vaikuttaa ihmisiin. 

Inhimillisten ja taloudellisten kustannusten vuoksi kehitysyhteistyömalleja ja -toimia on suunnattava strategioihin, joiden tavoitteena 

on yhteiskuntien sopeutumiskyvyn eli resilienssin lisääminen. Tällä tarkoitetaan strategioita, joilla lisätään sosioekonomisen 

järjestelmän kykyä mukautua häiriöihin ja muuttuviin olosuhteisiin ja selviytyä niistä ihmisten valmiuksia vaarantamatta. Maailmassa, 

jossa globaalit häiriöt ovat yhä vakavampia ja vaikuttavat yhä suurempaan ihmismäärään – nyt myös sellaisiin köyhiin, jotka 

aiemmin jäivät lähes kokonaan vaikutusten ulkopuolelle – maiden sosioekonomisten järjestelmien resilienssi on niiden kehittymisen 

olennainen edellytys. Tämän on oltava kansallisten kehittämisstrategioiden ja kehitysyhteistyön keskeinen tavoite. 

1.1 EPÄVAKAILLE MAILLE SUUNNATUN KEHITYSAVUN RISTIRIITA 

Epävakaat maat ovat viime vuosina nousseet kehitysyhteistyötä harjoittavan yhteisön keskeiseksi painopisteeksi heikkojen 

kehityssaavutustensa ja vakavien ihmisoikeusrikkomustensa vuoksi. 3 Epävakaiden maiden ryhmä, jolle ovat ominaisia 

valtiorakenteiden vakavat puutteet, muodostaa kansainväliselle yhteisölle vaikean globaalin haasteen. Epävakaus aiheuttaa valtavalle 

1 

DFID 2009 ja Maailmanpankki 2009a. 

2 

Maailmanpankki 2009b. 

3 

On olemassa useita epävakaiden maiden luokituksia ja sijoituslistoja. Jollei toisin ilmoiteta, tässä raportissa käytetään epävakaiden ja konfliktinjälkeisten maiden 

(epävirallista) luetteloa, jota on käytetty vuotta 2008 koskevassa Resource Flows to Fragile and Conflict-Affected States (OECD 2009) -vuosikertomuksessa. 

Se on koostettu kolmesta luettelosta: Country Policy and Institutional Assessment -luokituksen (CPIA-luokitus) kaksi alinta kvintiiliä vuonna 2007, Brookings 

Index of State Weakness in the Developing World 2008 ja Carletonin yliopiston Country Indicators for Foreign Policy (CIFP) 2007 -indeksi. Epävakaiden 

maiden luetteloon kuuluvat Afganistan, Angola, Burundi, Kambodza, Kamerun, Keski-Afrikan tasavalta, Tšad, Komorit, Kongon demokraattinen tasavalta, 

Kongon tasavalta, Norsunluurannikko, Djibouti, Päiväntasaajan Guinea, Eritrea, Etiopia, Gambia, Guinea, Guinea-Bissau, Haiti, Irak, Kenia, Kiribati, Laos, Liberia, 

Mauritania, Myanmar, Nepal, Niger, Nigeria, Pohjois-Korea, Pakistan, Papua-Uusi-Guinea, Ruanda, São Tomé ja Príncipe, Sierra Leone, Salomonsaaret, Somalia, 

Sudan, Tadžikistan, Itä-Timor, Togo, Tonga, Uganda, Uzbekistan, Vanuatu, palestiinalaishallinnon alueet, Jemenin tasavalta ja Zimbabwe. Kuten seuraavassa 

osassa todetaan, epävakaiden maiden luettelon laatiminen on poliittisesti ja analyyttisesti kiistanalaista. ERD 2009:ssä tälle luokitukselle ei anneta virallista, 

vahvistettua asemaa vaan sitä käytetään vain käytännön tarkoituksiin. 

11 

EU:N 


Luku 1 


ihmisjoukolle huomattavaa ja jatkuvaa kärsimystä. Epävakaiden maiden asukkaat kärsivät erittäin vakavasta peruspalvelujen 

puutteesta, eivätkä hallitukset tarjoa mitään takeita turvallisuudesta tai ihmisoikeuksista. Lisäksi epävakaudella on sekä alueellisia 

että maailmanlaajuisia kielteisiä heijastusvaikutuksia. 

Epävakaissa maissa kehitysyhteistyö on haasteellisempaa kuin muunlaisissa olosuhteissa. Epävakaat maat ovat usein hankalia 

kumppaneita, ja tuella voi olla myös tarkoitukseensa nähden päinvastaisia vaikutuksia. Avun tuloksellisuutta heikentää kansallisten 

hallitusten heikko toimintavalmius. Kun valtiorakenteet ovat epävakaat, voidaan joutua toimimaan lainvastaisten, kansaa 

edustamattomien tai heikkojen hallitusten kanssa, tai monien keskenään kilpailevien toimijoiden kanssa. Tällaisissa tilanteissa on 

todennäköistä, ettei apu saavuta kohdeväestöä eikä tue pitkän aikavälin kehitystä. 

Avunantajat voivat jopa haitata vakauden lisääntymistä. Teknistä tukea lukuun ottamatta tuki voi jopa heikentää maan mahdollisuuksia 

päästä pois epävakaiden maiden ryhmästä. 4 Tämä havainto, joka on esitetty myös Dambisa Moyon menestysteoksessa Dead Aid, 

osoittaa, että epävakaiden maiden kansainvälisissä tukitoimissa on parantamisen varaa. 5 Tällaisessa tilanteessa kansainvälinen 

yhteisö pyrkii epävakaissa maissa ennen kaikkea edistämään valtiorakenteiden kehittymistä, mikä korostuu myös hyvää kansainvälistä 

toimintatapaa epävakaissa valtioissa ja tilanteissa koskevissa periaatteissa. 6 

Suoritusperusteinen avun kohdentaminen – mikä väljästi määriteltynä tarkoittaa sitä, että hyvistä tuloksista palkitaan kasvavalla 

tuella – on jättänyt epävakaat maat vaille kehitysapua (tietoruutu 1.1). Vielä todennäköisemmin ilman apua jäävät Saharan 

eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat. Kaikkiaan 48 epävakaasta maasta 29 Saharan eteläpuolisen Afrikan maata sai 49 prosenttia 

yhteenlasketusta julkisesta kehitysavusta vuosina 2000–2007. 7 

Moni Länsi-Afrikan maa ei ole koskaan päässyt lähellekään vakaita valtiorakenteita, ja alue on maailman köyhimpiä ja epävakaimpia. 

Vuosina 1998–2005 Norsunluurannikolla, Gambiassa, Guineassa, Guinea Bissaussa, Liberiassa, Malissa, Nigerissä, Nigeriassa, 

Senegalissa ja Sierra Leonessa toimi ainakin 35 aseellista ryhmää. 8 Viimeisimmät kansanmurhat ovat tapahtuneet Sudanissa ja 

Afrikan suurten järvien alueella. Kaikkein tyypillisin toimintakyvytön valtio, Somalia, on Afrikan sarvessa. 

Suurin osa epävakaista maista sijaitsee siis Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Valtiollisella epävakaudella saattaa olla selkeästi 

määritellyt, yhteiset historialliset juuret (luku 3), ja keskittymällä tähän alueeseen voitaisiin oppia ymmärtämään paremmin 

epävakaudesta johtuvia kehityshaasteita. 

Kansainvälisen yhteisön on luovuttava siitä ristiriitaisesta ajatustavasta, että eniten tarvitseville maille annetaan vähiten apua, 

ja mukautettava kehitysyhteistyökäytäntönsä epävakaiden maiden erityisoloihin, -piirteisiin ja -dynamiikkaan. EU on sitoutunut 

lisäämään avun määrää ja parantamaan sen laatua ja vahvistanut sitoumuksensa kehityspolitiikkaa koskevassa eurooppalaisessa 

konsensuksessa. Epävakaat maat ovat tämän sitoumuksen koetinkivi. Prosessi ei ole helppo. Maailmassa vallitsee talousja 

finanssikriisi, ja EU-maiden on rahoitettava omat kasvavat julkisen talouden vajeensa. Lisäksi EU:n vastikään tapahtunut laajentuminen 

vaikeuttaa yhteisymmärrykseen pääsemistä varojen jaosta. 

Tietoruutu 1.1: Avun tuloksellisuus ja epävakaat valtiot 

Mark McGillivray, Pääekonomisti, Australian kansainvälisen kehityksen virasto (AusAID) 

Olisiko epävakaiden maiden talouskasvu hitaampaa, nopeampaa vai suunnilleen samantasoista, jos ne eivät saisi 

kehitysapua Saavatko epävakaat valtiot yhdessä ja erikseen liian vähän, liian paljon vai sopivasti tukea 

Kehitysavun vaikutusta talouskasvuun käsittelevä kirjallisuus on kehittynyt huomattavasti 10 viime vuoden aikana, sillä 

käytettävissä on laadukkaampia tietoja, oivaltavampia taustateorioita ja tiukempia empiirisiä menetelmiä. 9 Tämä ei tarkoita, 

etteikö kirjallisuudessa olisi edelleen puutteita. Sen suurimpana heikkoutena voidaan pitää sitä, ettei sen avulla ole kyetty 

tuomaan selvyyttä kehitysavun ja kasvun välisiin yhteyksiin. 

Kirjallisuudesta voi tehdä yhden vankan johtopäätöksen, joka sisältyy lähes kaikkiin viimeaikaisiin selvityksiin: kehitysavun 

talouskasvua lisäävä vaikutus noudattaa käänteistä U-käyrää, jossa suurempi apu johtaa suurempaan kasvuun, mutta 

vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämän pisteen jälkeen kasvu on heikompaa, vaikka apu lisääntyisi. Tätä pistettä kutsutaan 

kehitysavun kasvutehokkaaksi (growth-efficient) tasoksi. Tällä tasolla avun vaikutus vastaanottajamaiden asukaskohtaisen 

tulon kasvuun on suurimmillaan. 

4 

Chauvet ja Collier 2008. 

5 

Moyo 2009. 

6 


7 

OECD, DAC Statistics Online Database, vuodet 2000–2007. 

8 

UNODC 2009. 

9 

Kyseistä kirjallisuutta käsitellään tarkemmin seuraavissa teoksissa: Morrissey (2001), Clemens et al. (2004) ja McGillivray et al. (2006). 

12


Valtiollinen epävakaus saharan eteläpuolisessa afrikassa: kustannukset ja haasteet 

Kehitysavun ja talouskasvun välisen U:n muotoisen suhteen merkitys erityisesti epävakaille valtioille on suuri. 

Avun talouskasvua lisäävän vaikutuksen heikentyminen kasvutehokkaan tason jälkeen voidaan tulkita niin, että 

vastaanottajamaiden kyky hyödyntää apua on rajallinen. Rajallisuuden arvellaan johtuvan monista syistä, joista tärkeimpiä 

ovat epävakaiden maiden peruspiirteisiin kuuluvat politiikan huono laatu ja instituutioiden tehottomuus. 

Tutkijat ovat esittäneet hypoteesin, jota eräät poliittiset päättäjät ovat kannattaneet ja jonka mukaan kehitysavun ja 

talouskasvun suhde epävakaissa ja muissa (vakaissa) valtioissa voidaan esittää kuten tietoruudun kuviossa 1.1. Avun ja 

talouskasvun välisen suhteen oletetaan epävakaissa maissa olevan sama kuin vakaissa maissa, mutta kasvutehokkaan 

tason (a i 

nf* 

) olevan alempi. Kasvutehokkaan tason jälkeen avun vaikutus kasvuun muuttuu negatiiviseksi ja avun kasvua 

lisäävä vaikutus on alhaisempi kaikilla avun tasoilla. 

Tietoruudun kuvio 1.1: Kehitysavun vaikutus talouskasvuun 

g i 

0 

a i 

f* a i 

f** a i 

nf* a i 

nf** a i 

Epävakaat valtiot 

Vakaat valtiot 

Huom: a i 

tarkoittaa vastaanottajamaalle (i) annetun kehitysavun määrää, g i 

tarkoittaa i:n todellista asukaskohtaista BKT:tä, a i 

nf* 

on 

epävakaille valtioille annetun kehitysavun kasvutehokas taso ja a i 

nf** 

on taso, jonka jälkeen näille valtioille myönnetyn kehitysavun 

talouskasvua lisäävä vaikutus muuttuu negatiiviseksi. 

McGillivray ja Feeny (2008) ovat tarkastelleet kehitysapua ja talouskasvua koskevia tilastotietoja vuosilta 1977–2001 

selvittääkseen, tukevatko empiiriset tiedot tietoruudun kuviossa 1.1 esitettyjä suhteita. He määrittelivät valtion epävakaaksi, 

jos se kuuluu CPIA-luokituksen kahteen alimpaan kvintiiliin. Alimpaan kvintiiliin kuuluvien, McGillivrayn ja Feenyn (2006) 

erittäin epävakaiksi (highly fragile) määrittelemien valtioiden asukaskohtaisen bruttokansantuotteen reaalikasvuun julkinen 

kehitysapu vaikutti 1,37 prosenttiyksikköä kyseisenä ajanjaksona. Tätä voidaan verrata CPIA-luokituksen toiseksi alimpaan 

kvintiiliin kuuluvien, muiden epävakaiden maiden 2,47 prosenttiyksikköön. 

McGillivray ja Feeny (2008) on ainoa kehitysavun suhdetta kasvuun käsittelevä selvitys, jossa on nimenomaisesti tarkasteltu 

epävakaita valtioita, mutta useissa selvityksissä on tutkittu avun suhdetta kasvuun Saharan eteläpuolisissa Afrikan maissa. 10 

Gomanee et al. (2005) tarkastelee 25:lle Saharan eteläpuolisen Afrikan maalle vuosina 1970–1997 myönnettyä apua ja 

toteaa, että prosenttiyksikön lisäys kehitysapuun suhteessa BKTL:ään lisää näiden maiden talouskasvua keskimäärin 

neljännesprosenttiyksikön verran. Clemens et al. (2004) käsitteli kehitysavun lyhyen aikavälin vaikutuksia ja havaitsi, että 

vuosina 1973–2001 kehitysapu lisäsi vuotuisen henkeä kohti lasketun tulon kasvua Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 

keskimäärin vähintään puoli prosenttiyksikköä. Lensink ja Morrissey (2000) havaitsivat, että vaikka avun vaikutus kasvuun oli 

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa heikompi kuin muualla, se oli kuitenkin myönteinen ja merkityksellinen. Nämä selvitykset 

näyttäisivät jossain määrin tukevan McGillivrayn ja Feenyn (2008) tutkimuksen tuloksia. 

McGillivray ja Feeny (2008) sekä Feeny ja McGillivray (2009) esittävät arvioita myös erittäin epävakaiden maiden ja muiden 

epävakaiden maiden a i 

f* 

- ja a i 

nf* 

-arvoista (ensin mainituilla 13,88 prosenttia ja jälkimmäisillä 38,38 prosenttia BKT:stä) Kun 

näitä määriä verrataan kahden- ja monenvälisten organisaatioiden todelliseen julkiseen kehitysapuun vuonna 2004, käy ilmi, 

että epävakaiden maiden saama kehitysapu on kasvutehokkuuden kannalta liian vähäistä (tietoruudun taulukko 1). Erittäin 

epävakaiden maiden ryhmään kuuluvista maista Norsunluurannikko ja Nigeria ovat liian vähän kehitysapua – suhteessa 

10 

Huom. Määritelmästä riippuen noin puolet kaikista epävakaista valtioista sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. 

13 

EU:N 


Luku 1 


BKT:hen – saavien maiden kärjessä. Jos epävakaille maille olisi annettu kasvutehokas määrä kehitysapua vuonna 2004 

todellisuudessa annettujen määrien sijaan, kaikkien tarkasteltujen epävakaiden maiden talouskasvu olisi ollut keskimäärin 

1,92 prosenttiyksikköä suurempi. Kaikki epävakaat valtiot eivät tutkimuksen mukaan kuitenkaan saaneet liian vähän 

kehitysapua. Kymmenen epävakaata maata sai vuonna 2004 enemmän kuin kasvutehokkaan määrän kehitysapua. Kaikista 

tarkastelluista epävakaista maista kehitysapu ylitti kasvutehokkaan tason eniten Burundissa ja Salomonsaarilla. 

Tietoruudun taulukko 1.1: Epävakaille valtioille vuonna 2004 myönnetty kehitysapu 

Erittäin epävakaat 

valtiot 

Muut epävakaat 

valtiot 

Kaikki epävakaat 

valtiot 

Julkinen kehitysapu (miljoonaa USD) 6 629 2 719 9 348 

Kasvutehokas julkinen kehitysapu 

(miljoonaa USD) 

14 512 10 506 25 018 

Kasvu todellisella julkisella 

kehitysavulla (keskimäärin, prosenttia) 

-0,46 3,43 1,25 

Kasvutehokkaan avun kasvua lisäävä 

vaikutus (keskimäärin, prosenttia) 

1,43 2,47 1,92 

Maat, jotka saavat kasvutehokkaan 

tason ylittävän määrän kehitysapua 

8 2 10 

Maat, jotka saavat kasvutehokkaan 

tason alittavan määrän kehitysapua 

9 13 22 

Huom: Erittäin epävakaat valtiot kuuluvat CPIA-luokituksen alimpaan kvintiiliin, muut epävakaat valtiot sen toiseksi alimpaan kvintiiliin. 

McGillivray ja Feeny (2008) ja Feeny ja McGillivray (2009) korostavat, että avun kasvutehokkaat tasot tarjoavat vain karkean 

ohjeen siitä, kuinka paljon kehitysapua avunantajien olisi myönnettävä epävakaille valtioille. He tähdentävät lisäksi, että 

avunantajilla on monia muita täysin hyväksyttäviä kehitystavoitteita, jotka oikeuttavat poikkeamisen kasvutehokkaista 

määristä. Tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että avunantajien on huolellisesti harkittava kasvutehokkaista määristä tuntuvasti 

poikkeavien maakohtaisten kehitysapumäärien myöntämistä ja pohdittava, voiko sitä perustella kehitykseen liittyvillä seikoilla. 

1.2 EU:N KEHITYSPOLITIIKKA EPÄVAKAISSA MAISSA 

EU:n ja sen jäsenvaltioiden kehitysavulla voidaan saada paljon aikaan. Useimmille kehitysmaille Eurooppa on suurin avunantaja, 

kauppakumppani, ulkomaisten investointien lähde ja maahanmuuton kohde. EU on myös tärkeä poliittinen, diplomaattinen ja 

taloudellinen ryhmittymä. Euroopan mailla on myös suuri vastuu epävakaista maista, sillä epävakauden juuret ovat siirtomaavallan 

ajassa ja siirtomaiden itsenäistymisessä, ja epävakautta ovat toisinaan lisänneet ulkomaisten yhtiöiden vastuuttomat toimintatavat 

sekä rikollinen ihmiskauppa Eurooppaan ja sieltä pois. 

Euroopan toimien vaikutusmahdollisuuksia ei kuitenkaan pidä yliarvioida. Maailma on moninapaistunut, ja uusia politiikan 

ja talouden keskuksia on liittynyt vanhimpien toimijoiden joukkoon. Kansainvälisen järjestelmän voimahahmoksi on noussut 

Yhdysvaltojen, Kiinan ja Euroopan unionin muodostelma. Tärkeimpien kansainvälisten järjestöjen lisäksi epävakaissa valtioissa ovat 

tehneet kehitysyhteistyötä esimerkiksi Yhdysvallat ja monet Itä-Aasian sekä Arabianlahden maat. Lisäksi kumppanimaat saattavat 

tulkita EU:n tuen valtiorakenteiden kehittämiselle ja rauhanrakentamiselle maan sisäisiin asioihin puuttumiseksi, eivätkä välttämättä 

aina poliittisesti täysin neutraaliksi. Joskus EU:n aloitteet voivat vaikuttaa prosesseihin ja muutoksiin, jotka ovat luontaisesti maan 

sisäisiä. Myös EU:n sisäinen vastustus ja rajoitteet voivat heikentää sen sitoutumista kehityspolitiikkaan. EU:n ikääntyvä väestö, 

talousja finanssikriisistä syntynyt valtava velka ja EU:n laajentuminen voivat vahvistaa ääniä, jotka vaativat ohjaamaan julkisia 

voimavaroja kotimaisiin tarkoituksiin kansainvälisen kehitysyhteistyön sijaan. 

EU:n kehitysyhteistyöraportissa 2009 käsitellään valtiollista epävakautta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja epävakaita valtioita 

koskevaa EU:n kehityspolitiikkaa. Siinä pohditaan, onko EU:n nykyisissä epävakaita maita tukevissa kehitystoimissa parantamisen 

varaa ja voidaanko EU:n kehityspolitiikalla auttaa kansallisia sidosryhmiä lisäämään valtiollista vakautta. Painopisteenä on Saharan 

eteläpuolinen Afrikka, koska tämä alue näyttää jääneen erityisen pahoin jälkeen valtiorakenteiden vakauttamisessa ja siellä sijaitsee 

suurin osa valtiorakenteiltaan epävakaista maista. 

Raportin sisältö heijastaa kehitysyhteistyölle sovittuja painopisteitä ja kehityspolitiikan resilienssiin tähtäävää lähestymistapaa. 

Valtiolliset instituutiot ja niiden kyky hyödyntää oman maansa voimavaroja ovat olennainen osa sosioekonomisen järjestelmän 

resilienssiä. Näiden instituutioiden olisi ylläpidettävä sisäistä järjestystä, taattava kansalaisten turvallisuus, valvottava valtion aluetta, 

tuotettava sosiaalipalveluja, pantava täytäntöön lakeja sekä suojeltava valtiota yksittäisiltä ja kollektiivisilta riskeiltä ja mukauduttava 

niihin. Valtiolliset instituutiot vaikuttavat siten kansalaisten hyvinvointiin ja sen vaihteluihin myllerrysten ja muutosten aikana. 

14



1.3 RAPORTIN RAKENNE 

Kolmiosainen ERD 2009 pyrkii osaltaan muovaamaan uutta eurooppalaista toimintatapaa, jonka tavoitteena on lisätä Saharan 

eteläpuolisen Afrikan vakautta. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan valtiollisen epävakauden käsitettä sekä sen laajuutta ja 

kustannuksia Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Raportissa kuvaillaan epävakaiden maiden taloudellisia erityispiirteitä ja käsitellään 

valtiollisten instituutioiden toimintaan, hallintotapaan ja yhteiskuntapoliittiseen vakauteen vaikuttavia taloudellisia tekijöitä. Lisäksi 

raportissa tarkastellaan tulkintoja, joita kirjallisuudessa on esitetty Afrikan valtiollisen epävakauden historiallisista ja poliittisista 

juurista. Raportin toisessa osassa perehdytään sosioekonomisen resilienssin ja valtiollisen epävakauden väliseen yhteyteen 

teoreettiselta kannalta ja arvioidaan sitä suhteessa vaikutuksiin, joita vuosien 2008–2009 maailmanlaajuisella talouskriisillä on ollut 

epävakaisiin maihin. Lopuksi raportissa käsitellään politiikkaa: luku 8 sisältää katsauksen EU:n toimintaan epävakaissa maissa sekä 

turvallisuuspoliittisen analyysin. Siinä käsitellään haasteita ja mahdollisuuksia, joita ulkopuoliset toimijat kohtaavat avustaessaan 

valtiorakenteiden kehittämistä kumppanimaissa. Lisäksi tässä luvussa esitellään kansainvälisten kokemusten pohjalta syntyneitä 

kehitystyön hyviä käytäntöjä. Viimeisessä luvussa esitetään ehdotus kriteereiksi ja painopisteiksi EU:n toimille epävakaissa tilanteissa. 

2. MITÄ VALTIOLLISELLA EPÄVAKAUDELLA TARKOITETAAN 

Alan teksteissä vilisee epävakauden määritelmiä (tietoruutu 1.2), ja ilmaisun “epävakaa valtio” käyttö on 

erittäin kiistanalaista. Paul Collier kieltäytyi aluksi paljastamasta, mistä maista kuuluisa “köyhin miljardi” 

(Bottom Billion) muodostuu. Tätä ilmaisua pidetään yleisesti epävakaiden maiden synonyyminä. 11 

Collier perusteli päätöstään todeten, etteivät maat yleensä halua kuulua tähän seuraan ja että maan 

leimaamisesta epävakaaksi voi syntyä itseään toteuttava ennustus. 12 

Määritelmiä on monia, mutta eräistä perusasioista sekä tieteellisessä että poliittisessa kirjallisuudessa ollaan yhtä mieltä. Stewart ja 

Brown (2009) katsovat, että kaikki käytössä olevat määritelmät rakentuvat epävakauden kolmen pääulottuvuuden – auktoriteetin 

puutteen, palvelujen puutteen ja legitimiteetin puutteen – ympärille. Auktoriteetin puute ilmenee valtion kykenemättömyytenä 

suojella kansalaisiaan väkivallalta ja palvelujen puute kykenemättömyytenä tarjota peruspalveluja. Legitimiteetti puolestaan 

puuttuu silloin, kun kansalaiset eivät tunnusta hallitusta lailliseksi. 

Tämä näkemys valtiollisesta epävakaudesta ilmaistaan epäsuorasti määritelmässä, joka sisältyy hyviä kansainvälisiä toimintatapoja 

epävakaissa valtioissa ja tilanteissa koskeviin OECD:n periaatteisiin. Siinä todetaan, että valtiot ovat epävakaita, kun valtiollisilta 

rakenteilta puuttuu poliittinen tahto ja/tai kyky tuottaa niitä perustoimintoja, joita köyhyyden vähentäminen, kehitys ja väestön 

turvallisuuden ja ihmisoikeuksien turvaaminen edellyttävät. 13 OECD on aikeissa siirtää painopistettä legitimiteettiin ja kansalaisten 

odotuksiin muuttamalla epävakaiden valtioiden määritelmää siten, että siinä korostuu valtioiden kykenemättömyys vastata väestön 

odotuksiin tai selviytyä odotusten ja valmiuksien muutoksista poliittisen prosessin kautta. 14 

Tietoruutu 1.2: Kuinka epävakaudesta tuli osa kehitysapukeskustelua 

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa hankeperusteisesta avusta siirryttiin vähitellen budjettitukeen – ja alettiin ymmärtää yhä 

paremmin, että vastaanottajamaiden politiikka vaikuttaa avustusohjelmien tuloksiin. 15 Näistä muutoksista lähti lisääntymään 

avun valikoivuus. Avun valikoivuuden yhä voimakkaampi painottaminen, joka kuvastuu Monterreyn konsensuksessa, johti 

merkittävään muutokseen kahdenvälisessä tuessa. 16 Avunantajat joutuivat pulmalliseen tilanteeseen: valikoivan avun kovana 

hintana oli avun vähentäminen sieltä, missä sitä eniten tarvittiin – ja missä se tosin oli ehkä myös tehottominta. Näin jotkin 

maat jäivät ilman apua, sillä kehitysapuvirrat maihin, joiden hallintotapaa pidettiin huonona, supistuivat jyrkästi ja ailahtelivat. 17 

Tässä tilanteessa epävakaudesta tunnettu kasvava huoli näytti olevan poliittinen vastaus toiminnalliseen kysymykseen 

(Guillaumont ja Guillaumont Jeanneney 2009). Avustusjärjestöille osoittautui ongelmalliseksi tehdä yhteistyötä sellaisten 

maiden kanssa, joilta puuttui poliittinen sitoutuminen ja kyky köyhien asemaa parantavan politiikan kehittämiseen ja 

toteuttamiseen. 18 Tämä OECD:n kehitysapukomitean muotoilema määritelmä osoittaa, että epävakaan maan käsite on 

pohjimmiltaan suhteellinen, koska sillä viitataan tietyn maan poliittisen tahdon tai kyvyn ja avunantajayhteisön yleisten 

tavoitteiden väliseen yhteensopimattomuuteen. 

11 

Zoellick 2008. 

12 

Collier 2007, s. 7. 

13 

OECD/DAC 2007, s. 2. 

14 

OECD 2008. 

15 

Chhotray ja Hulme 2009. 

16 

Dollar ja Levin 2006. 

17 

Levin ja Dollar 2005, Fielding ja Mavrotas 2008. 

18 


15 

EU:N 


Luku 1 


Määritelmien erot johtuvat osittain siitä, että käsite, joka herättää epäsuorasti tai suoraan epäilyksiä maan ensisijaisista 

poliittisista tavoitteista tai sen kyvystä pyrkiä niihin, on poliittisesti äärimmäisen arkaluonteinen. Jo ennen vuoden 2001 

syyskuun 11. päivän iskua Yhdysvaltoihin epävakaita maita pidettiin terroristiryhmien mahdollisina turvasatamina, koska 

ne eivät kykene täysin valvomaan alueitaan. Epävakaissa maissa turvallisuus ja kehitys nivoutuvat kiinteästi toisiinsa, ja 

joissakin teksteissä onkin näiden maiden haasteellisuuden vuoksi vaadittu käyttöön laajempaa välinevalikoimaa, jossa 

mukana olisivat myös sotilaalliset toimet. 19 

Juuri tästä syystä OECD:n kehitysapukomitea halusi laajentaa näkökulmaa ja alkoi puhua epävakaiden valtioiden lisäksi 

myös epävakaista tilanteista. 20 Hyviä kansainvälisiä toimintatapoja epävakaissa valtioissa ja tilanteissa koskevissa OECD:n 

periaatteissa vakuutetaan, että näissä maissa toteutettujen toimien tarkoituksena on auttaa kansallisia uudistajia 

kehittämään tehokkaita, laillisia ja sopeutumiskykyisiä valtiorakenteita, jotka kykenevät tuottavaan yhteistoimintaan 

kansalaisten kanssa ja edistävät näin kestävää kehitystä. 21 Viittaus kansallisiin uudistajiin viestii siitä, että valtiorakenteiden 

kehittäminen on sisäinen prosessi, johon ulkopuoliset toimijat voivat vaikuttaa vain hyvin vähän. 

Tähän liittyy myös muutos painotuksissa, kun siirrytään vastaanottajamaan ja avunantajayhteisön suhteeseen keskittyvistä 

epävakauden määritelmistä sellaisiin, joissa pyritään yksilöimään epävakaan valtion olennaiset piirteet. Euroopan unionin 

neuvosto on todennut: 

“epävakaudella tarkoitetaan heikkoja tai toimintakyvyttömiä rakenteita ja tilanteita, joissa 

yhteiskuntasopimus on rikkoutunut, koska valtio on kyvytön tai haluton hoitamaan perustehtävänsä, 

täyttämään velvollisuutensa ja ottamaan vastuun oikeusvaltioperiaatteen soveltamisesta, ihmisoikeuksien 

ja perusvapauksien suojelemisesta, väestönsä turvallisuudesta, köyhyyden vähentämisestä, palveluiden 

tarjonnasta, avoimesta ja tasapuolisesta resurssien hallinnasta ja vallanjaosta”. 22 

Viittaus yhteiskuntasopimukseen, yhteiskunnan ja valtion välisen loputtoman kaupankäynnin tulokseen, laajentaa 

huomattavasti epävakauden kaiken kattavien vaikutusten merkityksellisyyttä. Väestön odotuksiin perustuvassa valtiollisen 

epävakauden käsitteessä ei oteta kantaa yhteiskuntasopimuksen sisältöön. Siinä tuodaan määritelmään mielenkiintoinen 

dynaaminen näkökulma, sillä epävakautta voidaan pitää kyvyttömyytenä hallita häiriöitä, jotka voivat vaikuttaa 

yhteiskuntasopimuksen sisältöön. Tämä ajatus tukee Baliamoune-Lutzin ja McGillivrayn näkemystä, jonka mukaan termiä 

“epävakaa valtio” pitäisi käyttää kuvaamaan vain sitä, kuinka todennäköisesti valtio hajoaa tai kuinka altis se on negatiivisille 

häiriöille. 23 Tämä on myös OECD:n kehitysapukomitean kanta. Yhteiskuntasopimuksen rikkoutuminen siksi, että valtio 

ei kykene vastaamaan väestön odotuksiin, luo piilevän epävakauden siemenen, joka voi johtaa selkkaukseen. Selkkaus 

puolestaan on epävakauden perimmäinen ilmentymä. 

Kaplan vie tämän näkemyksen vielä pidemmälle määrittelemällä epävakaat maat valtion rakennepiirteiden ja sen perusteella, 

onko virallisten ja epävirallisten instituutioiden välillä merkittävää “yhteensopimattomuutta”. Kaplanin mukaan rajat, 

jotka pakottavat erilaisen identiteetin ja tuskin lainkaan yhteistä historiaa omaavat ryhmät työskentelemään yhdessä, 

sekä oikeudelliset ja poliittiset järjestelmät, jotka eivät kuvasta yhteiskunnan arvoja, uskomuksia ja järjestystä, voivat 

helposti etäännyttää valtion väestöstä, jota sen on tarkoitus palvella. Tällaisissa yhteiskunnallisissa ja poliittisissa oloissa 

on epätodennäköistä, että syntyy kansalaisten odotukset täyttävä hallitus. 24 

Engberg-Pedersen et al. esittää vielä yhden määritelmän, jossa yksinomaisena keskipisteenä ei ole valtio, toisin kuin muissa 

edellä esitellyissä määritelmissä. Sen sijaan siinä määritellään epävakaa tilanne valtiorakenteiden epävakaudeksi, joka 

heikentää julkisen päätöksenteon ennakoitavuutta, avoimuutta ja vastuullisuutta sekä kykyä tarjota väestölle turvallisuutta 

ja sosiaalipalveluja. 25 

19 

Bourguignon et al. 2008, Collier 2009. 

20 


21 

OECD/DAC 2007, s. 1; kursivointi lisätty. 

22 

Euroopan unionin neuvosto 2007. 

23 

Baliamoune-Lutz ja McGillivray 2008. 

24 

Kaplan 2008. Kaplanin näkemyksiä arvioidaan luvussa 3. 

25 

Engberg-Pedersen et al. 2008, s. 6. 

16



Tämän perustelun mukaisesti Ikpe liittää epävakauden määritelmään valtion kyvyn mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin, 

suojella kansalaisiaan, vaimentaa häiriöitä ja hallita konfliktit väkivaltaan turvautumatta. 26 Valtiollisen epävakauden keskeisiä 

merkkejä on näin ollen se, että valtio menettää yhtäkkiä tai vähitellen kykynsä täyttää kansalaisten odotukset ja omaksua herkästi 

reagoiva poliittinen prosessi, jonka avulla se käsittelee valtion ja yhteiskunnan välisten suhteiden muutoksia tai pitää alueensa 

koskemattomana. On syytä korostaa, että vaikka legitimiteetin puute, auktoriteetin puute ja palvelujen puute poikkeavat käsitteinä 

toisistaan, ne vahvistavat toisiaan ja kytkeytyvät toisiinsa. Siten esimerkiksi kykyä täyttää väestön perustarpeet ja turvata sen 

ihmisoikeudet voidaan pitää valtiollisten instituutioiden legitimiteetin edellytyksenä siitä huolimatta, että kansalaisten odotukset 

ovat kulttuuri- ja maasidonnaisia. 

Epävakauden laatu ja määrä vaihtelevat hyvin paljon eri maissa. Sen voivat laukaista eri tekijät väkivaltaisesta selkkauksesta valtion 

toimintakyvyn ja legitimiteetin vähittäiseen murenemiseen. Se voi myös olla voimakkuudeltaan erilaista. Valtion toiminnot ovat 

suurimmassa luhistumisvaarassa seuraavankaltaisissa tilanteissa: poliittiset ja taloudelliset siirtymäkaudet, äärimmäinen poliittinen 

epävakaus, poliittinen ja valtiollinen jälleenrakentaminen konfliktien rasittamissa maissa, valtionmuodostuksen alkuvaiheet sekä 

pitkäaikainen altistuminen toistuville ja vakaville ulkoisille levottomuuksille ja häiriöille. Jos tällaisissa vaativissa tilanteissa toimitaan 

epäviisaasti, kasvavat ja itseään ruokkivat voimat voivat ajaa valtion epävakauden sen perimmäisiin ilmentymiin: selkkauksiin ja 

autoritaarisiin järjestelmiin, joissa sorto on yleistä ja järjestelmällistä ja väestöryhmien ihmisoikeuksia rikotaan. 

Sisäinen epäyhtenäisyys on epävakauden ilmentymien ja epävakaiksi leimattujen valtioiden keskeinen piirre. Eräät kirjoittajat toteavat 

myös, että käsite on laaja siinä mielessä, että siinä niputetaan yhteen vaikeasti toisiinsa verrattavia maita. 27 Brinkerhoff katsoo, että 

epävakaat maat ovat koko ajan liikkeessä siirtyen vakaudesta konfliktiin, kriisiin ja/tai romahdukseen – josta ne nousevat ja lähtevät 

liikkumaan kohti toipumista ja vakautta. 28 Tämä merkitsee, että jokaisessa maassa valmiuksia ja poliittista tahtoa rajoittavat eri tekijät. 

Osa kirjoittajista menee vielä pidemmälle väittäen, ettei edes ole mahdollista vetää vakuuttavaa rajaa epävakaiden ja vakaiden 

maiden välille, ja epäillen, onko joidenkin maiden sisällyttäminen laajasti määriteltyyn epävakaiden maiden ryhmään järkevää. 29 

Briscoe toteaa, ettei epävakailla valtioilla ole paljon muuta yhteistä kuin oireet: köyhyys, turvattomuus, konfliktialttius ja korruptio. 30 

Epävakauskeskustelu onkin palauttanut valtiorakenteet kehitysprosessin keskiöön ja korostanut tarvetta ottaa ulkoisten toimien 

ja painopisteiden määrittelyssä huomioon syvällinen tieto paikallisesta poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta. Epävakauden 

ilmentymien moninaisuus ja sen voimakkuuden vaihtelevuus merkitsevät, että ulkoisten kehitystoimien onnistuminen epävakaissa 

maissa edellyttää paikallisten olosuhteiden syvällistä tuntemusta. 

Vaikka valtio olisi kuinka toimintakyvytön, epävakaus ei välttämättä merkitse poliittista tyhjiötä, sillä epäviralliset instituutiot 

voivat toteuttaa joitain valtion tehtäviä – ainakin osittain. Engberg-Pedersen et al. toteaa, että epävakaissa tilanteissa, joissa 

valtio on menettänyt toimintakykynsä tai toimii hyvin heikosti, ei-valtiolliset tahot hoitavat usein turvallisuuden ylläpitoon ja 

sosiaalipalveluihin liittyviä valtiolle kuuluvia tehtäviä. 31 Tämä tukee Dixitin teoreettista argumentointia. 32 Esimerkiksi Somaliassa 

lain ja järjestyksen ylläpidosta huolehtivat islamilaiset tuomioistuimet ja, kuten Leeson toteaa, šaria-tuomioistuimilla on keskeinen 

tehtävä laillisen järjestyksen luomisessa, ja anarkiatilanteessa kiistojen ratkaisu on kansainvälisten mittapuiden mukaan helppoa 

ja nopeaa. 33 Vaikka nykytilanne ei ole suinkaan ihanteellinen, se on parantunut huomattavasti vuotta 1991 edeltävästä ajasta, eikä 

parannusta ole tapahtunut pelkästään oikeusjärjestelmässä. Somaliaa koskevassa inhimillisen kehityksen raportissa 2001 todetaan, 

että maassa on nyt enemmän ala-asteen kouluja kuin 1980-luvun lopussa ja yksityinen sektori on toimittanut vettä ja sähköä. 34 

Nämä havainnot osoittavat, että ulkoisten toimijoiden on otettava huomioon tällaiset tahot ryhtyessään avustamaan epävakaassa 

tilanteessa olevaa maata. Jos keskitytään pelkästään valtioon, ei opita ymmärtämään syvällisesti epävakautta ja parhaita tapoja 

lievittää sitä. 

26 

Ikpe 2007, s. 86. 

27 

Faria ja Magalhães-Ferreira 2007. 

28 

Brinkerhoff 2007, s. 3. 

29 

Easterly 2009. 

30 

Briscoe 2008, s. 1. 

31 

Engberg-Pedersen et al. 2008, p. 23. 

32 

Dixit 2004. 

33 

Leeson 2007, s. 705. 

34 

UNDP 2001. 

17 

EU:N 


Luku 1 


3. VALTIOLLISEN EPÄVAKAUDEN KUSTANNUKSET SAHARAN ETELÄPUOLISESSA 

AFRIKASSA 

Valtiovallan ratkaiseva merkitys sosioekonomisen resilienssin sekä ihmisten valmiuksien ja hyvinvoinnin 

muokkaamisessa heijastuu sellaisten maiden huonoina kehitystuloksina, jotka on leimattu 

epävakaiksi valtiorakenteiden puutteellisuuksien vuoksi. Huonoihin kehitystuloksiin ja avunantajien 

ja vastaanottajamaiden hallitusten ongelmallisiin suhteisiin johtavat erilaiset mekanismit. Valtiollinen 

epävakaus voi noudattaa erilaisia kehityskulkuja, sillä valtion muodostuminen, toimintakyky ja vakaus 

ovat tulosta monimutkaisesta prosessista, jonka osatekijät vaihtelevat yhteisestä kansallisuustunteesta 

alueelliseen määräysvaltaan. Eroavuuksista huolimatta epävakauden taloudelliset sekä turvallisuuteen ja 

kehitykseen liittyvät kustannukset ovat yleensä huomattavat, laajat ja pitkäaikaiset. 

3.1 INHIMILLINEN KEHITYS KÄRSII EPÄVAKAUDESTA 

Epävakaiden maiden inhimillistä kehitystä seuraamalla saadaan valaiseva, vaikkakin keinotekoinen kuva epävakauden suorista 

kustannuksista. Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat ovat yliedustettuina niiden maiden joukossa, joiden inhimillinen 

kehitys on ollut heikkoa. Niiden sijoitukset inhimillisen kehityksen indeksissä (HDI) vaihtelevat São Tomé ja Príncipen 128. sijasta Sierra 

Leonen sijaan 179. Sierra Leone on viimeinen maa, josta indeksi on saatavilla. Vuonna 2006 epävakaiden maiden keskimääräinen 

HDI oli 0,459 (0,329 Sierra Leonessa ja 0,643 São Tomé ja Príncipessä). 

Epävakauden inhimilliset, sosiaaliset ja taloudelliset haitat eivät rajoitu epävakaiden maiden huonoihin tuloksiin HDI:n kolmessa 

osatekijässä. Epävakaiden maiden edistyminen kaikissa vuosituhattavoitteissa on merkittävästi heikompaa kuin muiden 

kehitysmaiden. 35 Epävakauden ja vuosituhattavoitteiden saavuttamisen välillä vallitseekin voimakas käänteinen korrelaatio: 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat valtiot ovat kaikkein kauimpana vuosituhattavoitteista, jotka on määrä saavuttaa vuoteen 

2015 mennessä. 

Epävakaita maita koskevan vuoden 2006 CPIA-luokituksen perusteella Harttgen ja Klasen toteavat, että epävakaus heikentää selvästi 

köyhyyttä, aliravitsemusta, koulunkäyntiä ja alle viisivuotiaiden kuolleisuutta koskevia kehitystuloksia. 36 Epävakaiden valtioiden 

vuoden 2006 CPIA-luettelon mukaan köyhyysrajan alapuolella elää epävakaissa valtioissa yli kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin 

vakaissa valtioissa. Peruskoulutuksen suorittaneiden määrä, alipainoisten lasten määrä, alle viisivuotiaiden kuolleisuusluvut ja 

työllisten suhde koko väestöön osoittavat, että inhimillinen kehitys on huomattavasti heikompaa epävakaissa kuin vakaissa maissa. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat valtiot ovat listan kärjessä alle viisivuotiaiden kuolleisuudessa ja työttömien suhteellisessa 

osuudessa. Vuosien 2000–2006 kehitys vahvistaa nämä tulokset. 

Epävakaiden maiden kesken esiintyy kuitenkin jonkin verran vaihtelua kehitysindikaattoreissa, kuten köyhyydessä, elinajanodotteessa 

ja alle viisivuotiaiden kuolleisuudessa. Epävakaiden ja vakaiden maiden välisen huomattavan kokonaiseron taustalla piilee melkoista 

epätasaisuutta. Viimeaikainen voimakas talouskasvu näyttää siirtyneen kehitystavoitteisiin vain joissakin maissa. Näihin maihin eivät 

kuulu Guinea, jossa lukutaitoisten aikuisten osuus on edelleen vain 29 prosenttia, tai Angola, jossa alle viisivuotiaiden kuolleisuus 

oli vuonna 2008 yli 20 prosenttia: 203 lasta tuhannesta (taulukko 1.1). 

Kahdesta viimeksi julkaistusta Global Monitoring Reportista käy ilmi, että epävakaat valtiot eivät etene kohti vuosituhattavoitteita 

tai että ne päinvastoin jopa taantuvat. 37 CPIA-luokituksen perusteella epävakaat valtiot etenivät vuosina 1990–2006 kohti 

vuosituhattavoitteita huomattavasti heikommin kuin keskitulotason ja alhaisen tulotason maat. 

35 

Harttgenin ja Klasenin taustaselvitys antaa täydellisemmän kuvan eri määritelmien vaikutuksesta lopputuloksiin. 

36 

Harttgen ja Klasen 2009. 

37 

Maailmanpankki 2007, 2009a. 

18



Taulukko 1.1: Inhimillinen kehitys Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa valtioissa 

Maa 

Sijoitus inhimillisen 

kehityksen 

indeksissä (1) 

Inhimillisen 

kehityksen 

indeksi (1) 

Elinajanodote 

syntymähetkellä 

(1) 

Aikuisten lukutaitoisuus 

(2) 

Alle 5-vuotiaiden 

kuolleisuus 

(1 000 lasta 

kohden) (3) 

Äitiyskuolleisuus 

(100 000 

elävänä syntynyttä 

kohden) (4) 

Angola 157 0,484 42,1 67,4 202,7 1 400 

Burundi 172 0,382 48,9 59,3 164,4 1 100 

Kamerun 150 0,514 50,0 67,9 142,6 1 000 

Keski-Afrikan tasavalta 178 0,352 44,0 48,6 178,5 980 

Tšad 170 0,389 50,4 25,7 209,7 1 500 

Komorit 137 0,572 64,5 74,2 61,3 400 

Kongon 

demokraattinen 177 0,361 46,1 67,2 121,9 1 100 

tasavalta 

Kongon tasavalta 130 0,619 54,5 86,0 128,6 740 

Norsunluurannikko 166 0,431 47,7 48,7 196,4 810 

Djibouti 151 0,513 54,2 … 123,7 … 

Päiväntasaajan Guinea 115 0,717 50,8 87,0 166,9 680 

Eritrea 164 0,442 57,2 … 73,6 450 

Etiopia 169 0,389 52,2 35,9 129,3 720 

Gambia 160 0,471 59,0 … 115,3 690 

Guinea 167 0,423 55,3 29,5 145,2 910 

Guinea-Bissau 171 0,383 46,0 62,8 194,5 1 100 

Kenia 144 0,532 52,7 73,6 102,4 560 

Liberia 176 0,364 45,1 54,4 138,2 1 200 

Mauritania 140 0,557 63,6 55,2 119,4 820 

Niger 174 0,370 56,2 29,8 170,2 1 800 

Nigeria 154 0,499 46,6 71,0 185,9 1 100 

Ruanda 165 0,435 45,8 64,9 153,4 1 300 

São Tomé ja Príncipe 128 0,643 65,2 87,5 94,0 … 

Sierra Leone 179 0,329 42,1 37,1 145,8 2 100 

Somalia ei luok. ei luok. 47,5 … 177,9 … 

Sudan 146 0,526 57,8 60,9 109,6 … 

Togo 159 0,479 58,0 53,2 96,7 510 

Uganda 156 0,493 50,5 72,6 120,9 550 

Zimbabwe ei luok. ei luok. 41,7 90,7 92,3 880 

Saharan eteläp. Afrikan 

epävakaat maat 

0,469 51,2 59,2 138,3 976 

Saharan eteläp. 

Afrikan vakaat maat 

0,545 53,2 66,4 97,5 614 

Saharan eteläpuolinen 

Afrikka 

0,500 52,2 62,9 123,2 824 

Huom: ... tarkoittaa, ettei tietoja ole saatavilla; ei luok. on lyhenne sanoista ”ei luokiteltu”; (1) tiedot koskevat vuotta 2006; (2) tiedot koskevat 

yli 14-vuotiaita ja vuotta 2006; (3) tiedot koskevat vuotta 2008; (4) tiedot koskevat vuotta 2000. Tietoja on korjattu UNICEF:in, WHO:n ja 

UNFPA:n selvitysten perusteella puutteellisen raportoinnin ja väärien luokitusten aiheuttamien, hyvin dokumentoitujen ongelmien 

huomioon ottamiseksi. 

Lähde: UNDP:n (2008) inhimillistä kehitystä käsittelevään raporttiin 2008 perustuva ERD:n selvitys; OECD ja AfDB (2009) African Economic 

Outlook 2009. 

Harttgen ja Klasen tarjoavat hieman erilaisen kuvan, kun he vertaavat epävakaiden maiden etenemistä kohti vuosituhattavoitteita 

käyttäen toisenlaista epävakaiden maiden luokitusta. 38 Heidän mukaansa epävakaat maat edistyvät vuosituhattavoitteissa yhtä 

hyvin kuin muut kehitysmaat, jos tarkastellaan absoluuttista etenemistä, vaikka ne ovatkin edelleen huomattavasti muita jäljessä. 39 

Vuosituhattavoitteita koskevien indikaattorien muutoksissa vuosina 2000–2006 on suuria eroja epävakaiden maiden välillä ja 

epävakaiden maiden eri indikaattoreiden välillä. Toisaalta vakaiden ja epävakaiden maiden välillä ei kuitenkaan ole havaittavissa 

38 

Harttgen ja Klasen 2009. 

39 

Harttgen ja Klasen 2009. On otettava huomioon, että Harttgenin ja Klasenin (2009) johtopäätökset voivat olla vinoutuneita puuttuvien tietojen vuoksi, sillä 

vuosituhattavoitteiden saavuttamista koskevat tiedot puuttuvat monien epävakaiden maiden osalta. Jos oletetaan, että ne maat, joiden tiedot ovat puutteelliset, 

ovat edenneet keskimääräistä heikommin, myös epävakaiden maiden absoluuttinen edistyminen kohti asetettuja tavoitteita voi olla heikompaa. 

19 

EU:N 


Luku 1 


systemaattisia eroja. Jos tarkastellaan sen sijaan Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaita maita, kuvio muuttuu, ja valtiollinen 

epävakaus näyttää vaikuttavan enemmän vuosituhattavoitteiden toteutumiseen. Kuvioista 1.1 ja 1.2 ilmenee, että Saharan 

eteläpuolisen Afrikan maat ovat maanosastaan jäljessä sekä vuosituhattavoitteiden toteutumista koskevien suhteellisten että 

absoluuttisten muutosten osalta. Erityisen epävakailla mailla tulokset ovat kaikkein huonoimmat. Maat, joiden sijoitus on heikko 

vuoden 2007 CPIA-luokituksen kaikilla osa-alueilla – talouden hoidossa, rakennepolitiikassa, sosiaalisessa osallisuudessa/tasaarvossa, 

julkishallinnossa – ovat yliedustettuina Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden joukossa. 

Kuvio 1.1: Vuosituhattavoitteita koskevien keskeisten indikaattorien absoluuttiset muutokset 

(2000–2006) 

6 

4 

KÖYHYYSASTE 2000–2006 PERUSKOULUTUKSEN SAANEET 2000–2006 

14 

12 

2 

10 

0 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

8 

6 

-2 

4 

-4 

2 

-6 

0 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

ALIPAINOISET 2000–2006 ALLE 5-VUOTIAIDEN KUOLLEISUUS 2000–2006 

1,5 

0 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

1 

-2 

0,5 

-4 

0 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

-6 

-0,5 

-8 

-1 

-10 

-12 

Huom: CPIA-SSA tarkoittaa vuoden 2007 CPIA-luokitukseen sisältyviä sellaisia Saharan eteläpuolisia Afrikan maita, joiden CPIA-arvo on 

alle 3,2. CPIA-Kaikki tarkoittaa maita, joiden CPIA-arvo on alle 3,2 jossakin CPIA:n osatekijässä (taloushallinto, rakennepolitiikat, sosiaalinen 

yhteenkuuluvuus/tasa-arvo, julkishallinto) vuonna 2007. SSA tarkoittaa kaikkia Saharan eteläpuolisia Afrikan maita. Kunkin indikaattorin 

keskiarvon laskemiseksi suhteessa epävakaustilanteeseen on muutokset köyhyysrajan alapuolella elävien, peruskoulutuksen suorittaneiden 

ja alipainoisten määrässä sekä työllisten määrässä suhteessa väestöön mitattu prosenttiosuuksina, mutta muutokset alle viisivuotiaiden 

kuolleisuudessa on mitattu absoluuttisina kuolleisuuden muutoksina 1000 lasta kohden. 

Lähde: Harttgen ja Klasen 2009. 

20



Kuvio 1.2: Vuosituhattavoitteita koskevien keskeisten indikaattorien suhteelliset muutokset 

(2000–2006) 

KÖYHYYSASTE 2000–2006 PERUSKOULUTUKSEN SAANEET 2000–2006 

0,15 

0,45 

0,10 

0,40 

0,05 

0,35 

0,00 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

0,30 

0,25 

-0,05 

0,20 

-0,10 

0,15 

-0,15 

0,10 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

ALIPAINOISET 2000–2006 ALLE 5-VUOTIAIDEN KUOLLEISUUS 2000–2006 

0,08 

0,06 

0 

-0,01 

-0,02 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

0,04 

-0,03 

0,02 

-0,04 

0 

CPIA-SSA 

SSA 

CPIA-Kaikki 

-0,05 

-0,06 

-0,02 

-0,07 

-0,04 

-0,08 

Huom: Ks. kuviota 1.1 koskeva huomautus. 

Lähde: Harttgen ja Klasen 2009. 

21 

EU:N 


Luku 1 


3.2 KUSTANNUKSET OVAT HUOMATTAVAT JA MONITAHOISET 

Epävakauden ilmenemismuodot ovat yleensä hyvin vakavia, inhimillisen puutteen pahimpia muotoja ja rikkomuksia, jotka 

kohdistuvat perustavaa laatua oleviin ihmisoikeuksiin, kuten ihmisen perusturvallisuuteen ja oikeuteen elämään. Usein se estää 

hallitusta täyttämästä tärkeimpiä tehtäviään, kuten takaamaan elintarviketurvaa, tai se saattaa johtaa väkivaltaiseen selkkaukseen 

ja sisällissotaan, jolloin sen inhimillinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen hinta on suunnaton. 

Konflikti. Epävakaiden maiden luetteloon kuuluvissa maailman köyhimmissä maissa asuu miljardi ihmistä (nk. Bottom Billion), 

joista 73 prosenttia on vastikään kokenut sisällissodan tai elää parhaillaan sen keskellä. Sisällissodan riski seuraavien viiden vuoden 

aikana on näissä maissa todella korkea – yksi kuudesta maasta joutuu sotaan. 40 

Epävakauden ja konfliktin välinen suhde on dynaaminen ja monimutkainen. Konfliktit saattavat olla samanaikaisesti sekä 

epävakauden seuraus että yksi sen liikkeellepanevista voimista. Epävakaille maille on usein ominaista tiettyjen etnisten, 

uskonnollisten tai luonnonvaroja omistavien ryhmien sosiaalinen syrjintä, joka voi laukaista konfliktin. Konfliktit kuitenkin myös 

heikentävät valtion kykyä tarjota julkisia palveluja, sillä ne horjuttavat instituutioita, hidastavat talouskasvua ja haittaavat köyhyyden 

vähentämiseen tähtääviä toimia. Yhdessä nämä kaksi tekijää horjuttavat vakautta. 

Konfliktien kustannukset ovat moninaisia ja mittavia. 41 Suorat kustannukset voidaan ilmaista jokseenkin täsmällisesti kuolleiden, 

haavoittuneiden, sairastuneiden, maansisäisten pakolaisten ja maastamuuttojen määrinä. Epäsuoria kustannuksia syntyy, kun 

konfliktit häiritsevät taloudellista toimintaa, siirtävät valtion menoja terveydenhuollosta ja koulutuksesta asevoimien käyttöön 

ja muuttavat valtion tulojen koostumusta (kuten öljyviennin häiriintyessä Niger-joen suistoalueen kriisissä). Konfliktit voivat 

myös lisätä työttömyyttä erityisesti nuorten miesten keskuudessa ja lisätä siten rikollisuuden todennäköisyyttä ja ääriliikkeiden 

vetovoimaa. Konfliktin jälkeen maan paikallinen valvonta ja järjestyksenpito on usein heikkoa, joten kokonaisia alueita voi muuttua 

huumeviljelmiksi, ja huumeiden salakuljetuksesta tulee helppoa ja kannattavaa. Ihmiset ovat siis taipuvaisempia ryhtymään 

laittomiin toimiin kuin palaamaan elinkeinojensa pariin, jotka usein ovat tuhoutuneet. Joitakin kustannuksia ei voida ilmaista 

määrällisesti: ihmiset kärsivät usein traumoista pitkään konfliktin päättymisen jälkeenkin, mutta henkisten kärsimysten kustannuksia 

ei ole helppo arvioida. 

Seuraavassa yritetään epävarmuustekijät huomioon ottaen määrittää tärkeimmät kustannukset Saharan eteläpuolisen Afrikan 

osalta. 42 

Taisteluissa kuolleiden määrästä voidaan esittää likimääräisiä lukuja 43 , mutta väkivaltaan ja sairauksiin kuolleiden siviilien määrästä 

ei, joten väkivaltaisten konfliktien yhteydessä kuolleiden kokonaismäärää on vaikea edes arvioida. African Development Report 

2009 -raportissa on esitetty taisteluissa ja kaikkiaan sodassa kuolleiden määrät eräissä Afrikan maissa: Angolassa vuosina 1975–2002 

noin 160 000 taisteluissa kuollutta yhteensä 1,5 miljoonasta sodassa menehtyneestä, Burundissa vuosina 1990–2002 noin 7 000 

taisteluissa kuollutta yhteensä 200 000 sodassa menehtyneestä, ja Kongon demokraattisessa tasavallassa vuosina 1998–2008 

kaikkiaan 5,4 miljoonaa sodassa menehtynyttä, mikä tekee sodasta tuhoisimman sitten toisen maailmansodan päättymisen. 44 

Tietoja maansisäisistä pakolaisista on helpommin saatavissa ja niitä on myös helpompi verrata keskenään. Maansisäisiä pakolaisia 

on etenkin Somaliassa, Sudanissa, Kongon tasavallassa ja Norsunluurannikolla (taulukko 1.2). Maansisäiseen pakolaisuuteen, joka 

on jo itsessään kustannus, liittyy myös sairauksien leviämistä, aliravitsemusta ja väkivaltaa, joka kohdistuu erityisesti naisiin, jotka 

joutuvat äärimmäisen väkivallan ja usein raiskausten uhreiksi. 45 

40 

Collier 2007. 

41 

Collier, Hoeffler ja Söderbom (2004) väittävät, että sisällissodat kestävät keskimäärin noin seitsemän vuotta, mutta sotaa edeltävään tulotasoon palaaminen 

kestää noin 21 vuotta. Sisällissodan kokonaiskustannusten arvioidaan nousevan lähes 3 miljardiin dollariin vuodessa. 

42 

Konfliktien syiden selvitys, ks. Reynal-Querol 2009 ja AfDB 2009. 

43 

Taisteluissa kuolleiden osuus on keskimäärin alle 30 prosenttia kaikista konflikteissa menehtyneistä. 

44 

AfDB 2009, s. 12. 

45 

AfDB 2009. 

22



Taulukko 1.2: Maanpakolaiset ja maansisäiset pakolaiset, 2008 

Lähtömaa Pakolaisia yhteensä 

Maansisäiset pakolaiset, 

jotka saavat suojelua tai apua 

UNHCR:ltä 

Kohdeväestö yhteensä 

Angola 171 393 0 185 186 

Burundi 281 592 100 000 483 626 

Kamerun 13 870 0 16 803 

Keski-Afrikan tasavalta 125 106 197 000 323 357 

Tšad 55 105 166 718 267 222 

Komorit 378 0 418 

Kongon demokraattinen 

tasavalta 

19 925 0 25 069 

Kongon tasavalta 367 995 1 460 102 1 918 424 

Norsunluurannikko 22 227 683 956 737 792 

Djibouti 650 0 716 

Päiväntasaajan Guinea 384 0 431 

Eritrea 186 398 0 201 094 

Etiopia 63 878 0 95 552 

Gambia 1 352 0 2 489 

Guinea 9 495 0 11 517 

Guinea-Bissau 1 065 0 1 342 

Kenia 9 688 404 000 762 617 

Liberia 75 213 0 88 413 

Mauritania 45 601 0 53 421 

Niger 796 0 1 067 

Nigeria 14 169 0 24 645 

Ruanda 72 530 0 90 428 

São Tomé ja Príncipe 35 0 35 

Sierra Leone 32 536 0 35 480 

Somalia 561 154 1 277 200 1 860 373 

Sudan 419 248 1 201 040 1 749 536 

Togo 16 750 0 22 679 

Uganda 7 548 853 000 1 466 792 

Zimbabwe 16 841 0 51 639 

Saharan eteläpuolinen 

Afrikka 

2 628 765 6 343 016 10 530 951 

Saharan eteläpuolisen 

Afrikan epävakaat maat 

2 592 920 6 343 016 10 478 161 

Saharan eteläpuolisen 

Afrikan vakaat maat 

35 844 0 52 789 

Lähde: ERD:n esitys UNHCR:n Statistical Online Population Database tietokannasta. 

Sen lisäksi, että konfliktit supistavat maan tuotantoa, pommi-iskuissa ja muissa sotatoimissa tuhoutuu infrastruktuuria. Lisäksi 

infrastruktuurin ylläpitoon ja uudistamiseen käytetään vähemmän rahaa. Taloudellinen ja inhimillinen pääoma yleensä kaikkoaa 

tällaisista maista, mutta ilmiötä on vaikea ilmaista määrällisesti ilman vaihtoehtoista vertailukohtaa. Konfliktien aikana ja niiden 

jälkeen havaitaan suuria muutoksia BKT:n alakohtaisessa koostumuksessa (Collier 2007). Jotkin alat reagoivat muita herkemmin 

konflikteihin: suuremmat sotilasmenot merkitsevät usein koulutusmenojen leikkauksia, mikä tulee pitkällä aikavälillä kalliiksi ja 

voi vaikuttaa pysyvästi maan kasvuun. Toinen maksettavaksi lankeava tärkeä, sisäpoliittisesti vaikuttava kustannus on päättäjien 

ja yksityisten sijoittajien aikahorisontin lyheneminen. Alituisten konfliktien selvittäminen luo jatkuvan hätätilan, ja hallitukset 

tarjoavat vain lyhytaikaisia ratkaisuja. 46 

Puutteellinen elintarviketurva. Valtion rooli elintarviketuotantoa ja -jakelua koskevien institutionaalisten ja lainsäädännöllisten 

puitteiden luomisessa sekä hallituksen interventiot ja uudistukset voivat haitata sekä elintarvikkeiden saatavuutta että eri 

väestöryhmien oikeutta ruokaan. Valtion epävakaudesta voi tulla puutteellisen elintarviketurvan taustatekijä montaa eri tietä: 47 

46 

Tähän liittyy puolustusvoimien ”optimaalinen koko” konfliktien vaivaamissa maissa (Acemoglu et al. 2009). 

47 

Stewart ja Brown 2009. 

23 

EU:N 


Luku 1 


Puutteelliset valmiudet: Kun valtion valmiudet huolehtia palvelujen tarjonnasta ovat puutteelliset, tai ne ovat vaarassa muuttua 

puutteellisiksi, elintarvikekriisin todennäköisyys kasvaa. Peruspalvelujen puutteellinen tarjonta saattaa johtaa tähän tulokseen. 

Epävakaat valtiolliset instituutiot eivät ehkä kykene kehittämään mekanismeja, joilla voidaan tukea köyhien mahdollisuuksia saada 

elintarvikkeita tai joilla kansalaisia (sekä kuluttajia että tuottajia) voidaan suojella elintarvikkeiden maailmanmarkkinahintojen 

heilahteluilta tai muilta elintarvikkeiden saantioikeuksien alkuperässä tai koossa tapahtuvilta muutoksilta, kuten elintarviketurvan 

jaksottaiselta puutteellisuudelta, joka liittyy eräiden elinkeinotoimintojen kausiluonteisuuteen. 

Puutteellinen toimivalta: Kun valtiolla on riittämätön toimivalta, elintarvikkeiden jakelujärjestelmien ongelmat ja 

kykenemättömyys suojella maatalouden tuotantovälineitä ja jakelua voi aiheuttaa elintarvikekriisejä ja humanitaarisia 

hätätilanteita. 

Puutteellinen legitimiteetti: Sosiaaliturvajärjestelmien toteuttamisessa valtiolta edellytetään valmiuksien lisäksi halukkuutta ja 

vastuuvelvollisuutta. Eräät lainvastaisten valtiollisten instituutioiden tyypilliset piirteet, kuten tehokkaiden demokratiamuotojen 

puuttuminen, vastustajien tai väestöryhmien vainoaminen, asevoimien huomattava edustus hallituksessa ja tiedotusvälineiden 

kontrolli, saattavat vaarantaa suurten väestöryhmien elintarviketurvan. Nobelin palkinnon saaja Amartya Sen on esimerkiksi sitä 

mieltä, että vapaa lehdistö on tärkeä elintarvikekriisejä koskevan tiedon välittäjä. Lisäksi vapaan lehdistön tärkeänä tehtävänä on 

valvoa, että hallitus kantaa vastuunsa elintarvikkeiden saantioikeuksien suojelijana ja takaajana. 48 

Valtion epävakaus ja puutteellinen elintarviketurva liittyvät näin muodoin läheisesti toisiinsa (taulukko 1.3). Saharan eteläpuolisissa 

epävakaissa maissa keskimääräinen ravinnonsaanti oli 2 093 kilokaloria henkeä kohden ja muissa Saharan eteläpuolisissa maissa 

2 303, kun taas aliravitsemus oli näissä maissa 8 prosenttia yleisempää (35 % vs. 23 %). Aliravitsemusindikaattorien tulokset ovat 

epävakaissa maissa keskimäärin muita heikompia, ja lisäksi ne myös nousevat dramaattisiin huippulukemiin: useimmissa Saharan 

eteläpuolisissa epävakaissa maissa aliravitsemus ylittää 40 prosenttia. Se on huipussaan Eritreassa (68 %) ja Kongon demokraattisessa 

tasavallassa (76 %). 49 Maailman nälkäindeksi (Global Hunger Index) on Kansainvälisen elintarviketalouden tutkimuskeskuksen 

kehittämä yhdistetty indeksi, jota käytetään nälän ja aliravitsemuksen arvioimiseen. 50 Nälkäindeksin tiedot vuodelta 2008 osoittavat, 

että elintarvikeja ravintoturvan tilanne oli 25:ssä Saharan eteläpuolisen Afrikan maassa erittäin hälyttävä. Näistä maista 16 on 

tässä raportissa käsiteltyjen epävakaiden valtioiden luettelossa. Maailmanlaajuisessa tarkastelussa havaitaan, että niiden 10 maan 

joukossa, joissa elintarviketurva on huonontunut 1990-luvun alun jälkeen, on kuusi Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaata 

maata (Burundi, Komorit, Kongon demokraattinen tasavalta, Guinea-Bissau, Liberia ja Zimbabwe). 51 Nämä tiedot osoittavat, että 

valtion epävakaus yleensä heikentää elintarvikeja ravintoturvaa. 

48 

Drèze ja Sen 1989. 

49 

FAO 2008. 

50 

Maailman nälkäindeksissä yhdistyy kolme samanarvoisesti painotettua indikaattoria: aliravittujen osuus prosentteina väestöstä, alle viisivuotiaiden alipainoisten 

lasten esiintyvyys ja alle viisivuotiaiden lasten kuolleisuus. Nälkäindeksin 2008 tiedot ovat vuosilta 2001–2006, ja nälkäindeksin 1990 tiedot vuosilta 1988–1999 

(IFPRI 2008). 

51 

IFPRI 2008. 

24



Taulukko 1.3: Epävakaiden maiden elintarviketurvaindeksit 

Maa 

Aliravittujen osuus 

väestöstä, prosenttia (1) 

Elintarvikkeiden saatavuus 

(Kcal/henkilö/päivä) (2) Elintarviketuotantoindeksi (3) 

Angola 46 1 880 116 

Burundi 63 1 630 98 

Kamerun 23 2 230 101 

Keski-Afrikan tasavalta 43 1 900 103 

Tšad 39 1 980 101 

Komorit … 1 800 95 


tasavalta 

76 1 500 90 

Kongon tasavalta 22 2 330 99 

Norsunluurannikko 14 2 520 96 

Djibouti … 2 170 118 

Päiväntasaajan Guinea … … … 

Eritrea 68 1 530 73 

Etiopia 46 1 810 103 

Gambia 30 2 140 77 

Guinea 17 2 540 106 

Guinea-Bissau … 2 050 94 

Kenia 32 2 040 102 

Liberia 40 2 010 85 

Mauritania 8 2 790 98 

Niger 29 2 140 97 

Nigeria 9 2 600 96 

Ruanda 40 1 940 108 

São Tomé ja Príncipe … 2 600 99 

Sierra Leone 47 1 910 101 

Somalia … … … 

Sudan 21 2 290 100 

Togo 37 2 020 97 

Uganda 15 2 380 98 

Zimbabwe 40 2 040 84 

Saharan eteläpuolinen Afrikka 30 2 212 98 

Saharan eteläpuolisen Afrikan 


35 2 097 98 


vakaat maat 

23 2 367 98 

Huom: … tarkoittaa, että tiedot puuttuvat; (1) tiedot ovat vuosilta 2003–2005; (2) tiedot ovat kilokaloreina per henkilö per päivä ja koskevat 

vuosia 2003–2005; (3) tiedot ovat vuosilta 2002–2004 (vuosien 1999–2001 keskiarvo = 100). 

Lähde: ERD:n esitys OECD:n ja AfDB:n (2009) African Economic Outlook 2009 raportista ja FAOSTAT-tietokannasta. 

Ihmisoikeusrikkomukset ja väkivaltaisuudet kohdistuvat etenkin naisiin. Valtion epävakaudesta maksavat raskaan hinnan erityisesti 

naiset, lapset, iäkkäät ja muut kaikkein haavoittuvimmat yhteiskuntaryhmät, jotka tarvitsevat muita enemmän sosiaaliturvaa. 

Yksi valtion epävakauden aiheuttamien huomattavien kustannusten tunnuskuvallisimmista ilmentymistä ovat sen vaikutukset naisten 

hyvinvointiin. Epävakaat valtiot ovat muita alttiimpia väkivaltaisille konflikteille, joiden seuraukset eivät ole sukupuolineutraaleja, 

vaikka tarjolla tästä onkin lähinnä epävirallisia tilastotietoja. Epävakaissa oloissa heikko talouskasvu ajaa naisia tekemään pitempiä 

päiviä ansiotyössä yleensä epävirallisella sektorilla tai maatalouteen liittyvissä toiminnoissa. Konfliktin rahoittamiseksi kehitetty 

sotateollisuus voi olla uusi tulolähde, aivan kuten öljy, timantit ja muut jalometallit Angolassa, Kongo-Brazzavillessa, Kongon 

demokraattisessa tasavallassa, Liberiassa, Sierra Leonessa ja Sudanissa. Naisten taloudellista etenemistä saattavat kuitenkin 

heikentää muiden toimialojen sulkeminen ja valtion rakenteiden romahtaminen ja niistä johtuvat työpaikkojen menetykset. 

Angolassa, Eritreassa, Mosambikissa ja Zimbabwessa naiset menettivät virallisen sektorin työpaikkansa miehille, jotka palasivat 

kotiin konflikteista. Konfliktin aikana puolestaan miesten poissaolo jättää monet naiset yksin vastuuseen perhekunnan elättämisestä. 

Monet eivät myöskään voi periä kuolleiden aviomiestensä omaisuutta tai vaatia sitä itselleen. 

25 

EU:N 


Luku 1 


Sudan itsenäistyi vuonna 1956 ja on ollut sen jälkeen jatkuvasti sodassa, josta maan naiset ja heidän lapsensa ovat maksaneet raskaan 

veron. Suurin osa siirtymään joutuneista ja maansisäisten pakolaisten leireillä asuvista ihmisistä on naisia ja heidän lapsiaan. Useimmat 

sudanilaisista naisista, varsinkin maan eteläosissa, elävät äärimmäisessä köyhyydessä paljolti lukuja kirjoitustaidottomina ja kärsivät 

terveydenhuollon ja veden puutteesta. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia: 1 700 kuollutta 100 000:aa elävänä syntynyttä 

lasta kohden Etelä-Sudanissa ja 509 Pohjois-Sudanissa. Eteläsudanilaisista naisista 90 prosenttia on lukuja kirjoitustaidottomia. 

Naisiin on kohdistunut myös sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa, kuten raiskauksia ja pakkoraskauksia. Vuoden 2005 loppuun 

mennessä, jolloin leireillä asui jo 2,2 miljoonaa maansisäistä pakolaista, tilanne oli muuttunut naisille niin turvattomaksi, että he 

olivat vaarassa joutua raiskatuksi aina kun he lähtivät asuinalueeltaan keräämään polttopuuta. 52 

Kongon demokraattisessa tasavallassa sodalle on ollut ominaista raiskauksen umpimähkäinen käyttö sodankäyntimenetelmänä. 

Vuosina 1998–2003 Etelä-Kivun provinssissa ja Kalemiessa raportoitiin 51 000 raiskaustapausta. Médecins Sans Frontières -järjestön 

mukaan 75 prosenttia kaikista maailman raiskaustapauksista, joita järjestö joutui hoitamaan, oli tapahtunut itäisessä Kongossa. 53 

Seksuaaliseen väkivaltaan liittyy voimakas häpeän leima. Naiset pelkäävät, että jos he kääntyvät poliisin puoleen, he menettävät 

mahdollisuutensa päästä naimisiin tai heidän aviomiehensä jättävät heidät. He pelkäävät myös, että heidän raiskaajansa rankaisevat 

heitä pahoinpitelyn ilmoittamisesta. Laajalle levinnyt seksuaalinen väkivalta aiheuttaa syvällekäyvää tuhoa yhteiskunnalle ja 

vahingoittaa sekä loukkaa syvästi uhrien ihmisarvoa sekä fyysistä ja henkistä koskemattomuutta. Seksuaalisen väkivallan yleisyys 

ja luonne ovat myös luoneet vakavan kansanterveydellisen ongelman HI-viruksen ja muiden sukupuolitautien leviämisen myötä. 

Lääketieteellisen infrastruktuurin puuttuminen on pahentanut ongelmaa erityisesti syrjäisillä alueilla. 

Amnesty Internationalin vuonna 2007 julkistaman Doubly Traumatised -raportin mukaan Pohjois-Ugandan naiset ja tytöt 

kärsivät seksuaalisesta ja sukupuolittuneesta väkivallasta, ja he kohtaavat suuria vaikeuksia yrittäessään saattaa väkivallan tekijät 

vastaamaan teoistaan oikeuden eteen. 54 Viidellä eri alueella vuonna 2007 suoritettu tutkimus paljastaa, että naiset kohtaavat 

syrjintää yrittäessään nostaa kanteita raiskauksen, häpäisyn, perheväkivallan, pahoinpitelyn ja väkivallan muiden muotojen vuoksi. 55 

Amnesty Internationalin mielestä Pohjois-Ugandan nykyinen oikeusjärjestelmä on silmiinpistävän puutteellinen varsinkin naisten 

ja tyttöjen suojelemisessa seksuaaliselta ja sukupuoleen perustuvalta väkivallalta. 

Nämä esimerkit osoittavat, että epävakaita valtioita leimaava väkivaltainen konflikti vahingoittaa naisia poikkeuksellisen vaikeilla 

tavoilla. Väkivalta ja menetykset, joiden kohteiksi he joutuvat yhteisöissään, riistää heiltä usein kyvyn toimia täysivaltaisina 

kansalaisina ja osallistua instituutioiden jälleenrakentamiseen ja valtion uudistamiseen. 

Naiset saattavat altistua vakaville ihmisoikeusrikkomusten muodoille konfliktitilanteiden lisäksi myös silloin, kun oikeusjärjestelmä 

ei kykene hillitsemään lainvastaisia ja rikollisia toimia. UNODC:n tuore raportti paljastaa, että Länsi-Afrikan naiset maksavat raskaan 

hinnan esimerkiksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön tähtäävästä ihmiskaupasta, joka liittyy usein velkojen perintään. 56 Vuonna 2006 

länsiafrikkalaisia seksuaalisen hyväksikäytön uhreja tavattiin yhdessätoista Euroopan maassa, joten jos vain joka kolmaskymmeneskin 

tapaus paljastuu, mikä vaikuttaa täysin mahdolliselta, uhreja pitäisi olla vuosittain noin 17 000. 57 Prostituutio näyttää yleistyvän 

vakaasti, vaikkakin maakohtaista vaihtelua esiintyy. Seksimarkkinoiden arvo on noin 850 miljoonaa dollaria vuodessa. 58 

3.3 VALTION EPÄVAKAUDEN KUSTANNUKSIA JOUDUTAAN MAKSAMAAN KAUAN 

Hidas edistyminen vuosituhattavoitteissa sekä menojen kohdentaminen konfliktin aikana ja sen jälkeen koulutuksen sijasta 

sotimiseen antavat käsityksen inhimillisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten kustannusten pitkäkestoisuudesta. Epävakauden 

hellittämättömyys perustuu maan syvälle juurtuneisiin poliittisiin ja institutionaalisiin ominaispiirteisiin. Maailmanpankin vuonna 

1979 epävakaiksi luokittelemat kolmekymmentäviisi maata ovat epävakaita vielä nykyisinkin, 30 vuotta myöhemmin 59 , ja vuotuinen 

todennäköisyys niiden siirtymisestä pysyvästi pois epävakaiden maiden ryhmästä oli vain 1,85 prosenttia vuosina 1977–2004 60 . 

Tämä kehityssuunta noudattelee valtionmuodostuksen historiaa: Euroopassa valtionmuodostus vaati satojen vuosien taisteluita 

sekä syvällekäyviä taloudellisia, yhteiskunnallisia, poliittisia ja teknologisia muutoksia. Ulkopuolisten toimijoiden tuki voi auttaa 

lujittamaan valtiota, mutta valtionmuodostus on edelleen ensi sijassa maan sisäinen prosessi. Maissa, joissa valtionmuodostus on 

yhä kesken, epävakauden voittaminen kestää todennäköisesti pitempään ja on vaikeampaa. 

52 

Women‘s International League for Peace and Freedom (WILPF) 2006. 

53 

The Guardian 2007. 

54 

Amnesty International 2007. 

55 

Amnesty International 2007. 

56 

UNODC 2009. 

57 

UNODC 2009, s. 7. 

58 

UNODC 2009. 

59 

OECD 2009. 

60 

Chauvet ja Collier 2008. 

26



Valtiollisen epävakauden hellittämättömyys näkyy myös hallinnon toimimattomuudessa ja heikossa oikeusvaltioperiaatteen 

noudattamisessa. Huono hallinto on valtion epävakauden oire ja tunnusmerkki. Hallinnon indikaattoreilla saadaan epävakaissa 

maissa heikkoja tuloksia (kuvio 1.3). Useimpia maita rasittaa voimakas poliittinen epävakaus, kaikkialle levinnyt korruptio ja 

vähäinen luottamus oikeusvaltioon. Lisäksi heikko hallinto jatkuu yleensä pitkään, eikä sen kehityssuunta helposti muutu: hallinnon 

ja oikeusturvan tehottomuus vuonna 2000 kasvattaa heikon tuloksen todennäköisyyttä vuonna 2008, ja vuonna 2008 monien 

epävakaiden maiden hallinto oli tehottomampaa ja oikeusturva heikompaa kuin vuonna 2000. 61 

Kuvio 1.3: Hallintoindikaattorien kehityssuuntia – Saharan eteläpuoliset epävakaat maat 

POLIITTINEN VAKAUS 2000–2008 HALLITUKSEN TEHOKKUUS 2000–2008 

0,50 

0,00 

-3,50 -3,00 -2,50 -2,00 -1,50 -1,00 -0.50 0,00 0,50 1,00 1,50 2,00 

-0,50 

0,50 

0,00 

-3,50 -3,00 -2,50 -2,00 -1,50 -1,00 -0,50 0,00 0,50 1,00 1,50 2,00 

-0,50 

2008 

-1,00 

-1,50 

2008 

-1,00 

-1,50 

-2,00 

-2,00 

-2,50 

-2,50 

-3,00 

-3,00 

-3,50 

-3,50 

2000 2000 

OIKEUSVALTIOPERIAATE 2000–2008 KORRUPTIO 2000–2008 

0,50 

0,00 

-3.50 -3,00 -2,50 -2,00 -1,50 -1,00 -0,50 0,00 0,50 1,00 1,50 2,00 

-0,50 

-1,00 

0,50 

0,00 

-3,50 -3,00 -2,50 -2,00 -1,50 -1,00 -0,50 0,00 0,50 1,00 1,50 2,00 

-0,50 

-1,00 

2008 

-1,50 

-2,00 

2008 

-1,50 

-2,00 

-2,50 

-2,50 

-3,00 

-3,00 

-3,50 

2000 

-3,50 

2000 

Huom: Hallinnon indikaattoreiden arvot vaihtelevat noin -2,5:n ja 2,5:n välillä; korkeammat arvot tarkoittavat hallinnon parempaa 

tuloksellisuutta. Poliittisen vakauden indikaattori kertoo miten todennäköistä on, että hallitusta horjutetaan tai se kaadetaan perustuslain 

vastaisilla tai väkivaltaisilla keinoilla. Hallinnon tehokkuuden indikaattorilla mitataan julkisten palvelujen laadukkuutta ja valtionhallinnon 

laadukkuutta sekä sen riippumattomuutta poliittisista paineista, politiikan muotoilun ja toteuttamisen laadukkuutta sekä sitä, miten 

uskottavasti hallitus sitoutuu politiikkaan. Oikeusvaltion indikaattori kertoo, kuinka paljon toimijat luottavat yhteiskunnan sääntöihin 

– varsinkin sopimusten täytäntöönpanon laadukkuuteen, poliisiin ja tuomioistuimiin – ja noudattavat niitä, sekä rikosten ja väkivallan 

todennäköisyyttä. Korruption indikaattorilla mitataan, kuinka paljon julkista valtaa käytetään yksityisen voiton tavoitteluun, mukaan 

lukien korruption pienet ja suuret muodot, sekä eliittien ja yksityisten intressien ”valtaa” valtiossa. 

Lähde: Kaufmann, Kraay ja Mastruzzi 2008. 

61 

Kaufmann et al. 2008. 

27 

EU:N 


Luku 1 


Valtion epävakauden seurauksena hallintoon voi syntyä voimia, jotka vastustavat epävakauden lopettamista. Keskinäisen 

valvontajärjestelmän heikkeneminen voi luoda uusia intressejä, jotka vahingoittavat sosiaalista hyvinvointia. Tällaiset tahot 

yrittävät puolustaa ja luoda tilaisuuksia korruptioon, poliittiseen ohjailuun ja järjestelmälliseen eduntavoitteluun sekä valtion 

vastuuvelvollisuuden entistä suurempaan heikentämiseen. Autoritaarisissa järjestelmissä valtiosta voikin tulla henkilökohtaisen 

rikastumisen väline. Vaikka epävakaus saattaa olla olennainen piirre tällaisissa järjestelmissä, koska yritykset anastaa ”saaliit” voivat 

johtaa väkivaltaisiin hallitusmuutoksiin, ahneet taustavoimat pysyvät todennäköisesti ennallaan. 62 

3.4 EPÄVAKAAT MAAT OVAT HUONOJA NAAPUREITA 

Epävakauden kustannukset ja haitat eivät kunnioita kansallisia rajoja. Noin 80 prosenttia epävakauden kustannuksista – menetettynä 

talouskasvuna – lankeaa naapurimaiden maksettavaksi, sillä nämä kärsivät huomattavista kielteisistä vaikutuksista, mikä supistaa 

kunkin naapurimaan talouskasvua noin 0,6 prosenttia vuodessa. Koska kullakin maalla on keskimäärin 3,5 naapuria, voivat 

naapurimaiden kielteiset vaikutukset johtaa vuosittain peräti 237 miljardin dollarin menetyksiin. 63 

Epävakaat maat vaikuttavat haitallisesti naapureihinsa myös muilla tavoin. Epävakaus ei ilmeisesti ole tarttuvaa, mutta sillä on 

rajat ylittäviä haittavaikutuksia, kuten poliittisen levottomuuden ja epävarmuuden leviäminen. 64 Epävakauden ei ole osoitettu 

lisäävän järjestelmällisesti sen todennäköisyyttä, että naapurimaat joutuisivat sisäiseen konfliktiin tai valtioiden väliseen sotaan. 65 

Tiedossa on kuitenkin, että tällaista vaikutusta on ilmennyt, kuten Charles Taylorin johtaman Liberian hallituksen tapauksessa; 

hallitus toimitti palkkasotureita, rahaa, aseita ja infrastruktuuria Sierra Leonen kapinallisryhmille pyrkimyksenään saada hallintaansa 

alueen timanttikaivoksia ja taloudellisia verkostoja. 

Afrikan laajat alueelliset asemarkkinat lisäävät riskiä siitä, että epävakaus ja väkivaltaiset konfliktit leviävät kansallisten rajojen yli. 66 

Afrikan maiden vuotavat kansalliset rajat helpottavat aseiden ja ammusten liikkumista maasta toiseen niin, että niiden tarjonta 

aina vastaa helposti maantieteellistä kysyntää. 67 

Naapurimaiden kielteisiä vaikutuksia lisää myös pakolaisten siirtyminen rajojen yli lähinnä naapurimaihin, mistä syntyy 

vastaanottavassa maassa huomattavia kustannuksia. 68 Pakolaisvirrat levittävät osaltaan myös malariaa Saharan eteläpuolisiin 

maihin. 69 Pakolaisten siirtyminen Ruandasta ja Burundista Kageran alueelle Luoteis-Tansaniaan rasitti pahoin terveydenhuoltoa 

ja koulutusta. 70 

Suuret pakolaisvirrat saattavat myös luoda epävakautta myös naapurimaissa 71 . Kuten suurten järvien alueen viime aikojen 

väkivaltaisuudet osoittavat, pakolaisleirejä voidaan käyttää myös väkivaltaisten ryhmien järjestäytymiseen. Saharan eteläpuolisen 

Afrikan maanpakolaiset ja maansisäiset pakolaiset ovat lähtöisin lähes yksinomaan alueen epävakaista maista (taulukko 1.2). 

Muu laiton liikehdintä puutteellisen aluevalvonnan ja heikon oikeustoimen maihin voi uhata myös etenkin sellaisten 

naapurimaiden vakautta, joiden lain ja järjestyksen valvonnan valmiudet ovat heikot. Guinea Bissau on kauttakulkukeskus Etelä- 

Amerikasta Eurooppaan kuljetettavalle kokaiinille, ja tällä on merkittävät turvallisuus- ja humanitääriset vaikutukset. 72 Länsi- 

Afrikan rauhanturvaoperaatioiden johtajat totesivat vuonna 2007 Länsi-Afrikassa toteutettavien Yhdistyneiden Kansakuntien 

rauhanturvaoperaatioiden johtajien yhdennessätoista korkean tason kokouksessa (4. marraskuuta 2007 Dakarissa) olevansa 

huolestuneita huumausaineiden salakuljetuksen hälyttävästä lisääntymisestä ja sen myötä maan sisäisen ja koko alueen vakauden 

vaarantumisesta. 

3.5 EPÄVAKAISTA MAISTA KUMPUAA MAAILMANLAAJUISIA UHKIA 

Epävakauden haitat voivat olla maailmanlaajuisia. Koko valtiollisen epävakauden käsite syntyi kehitysyhteistyön alalla aikana, jolloin 

oltiin suuresti huolestuneita heikkojen ja olemattomien valtiorakenteiden aiheuttamista maailmanlaajuisista turvallisuusuhista. 

Silti valtiollisen epävakauden ja ylikansallisten uhkien – kuten terrorismin – syy-yhteys on usein kiistetty. 73 Epävakauden ja terrorismin 

välisestä yhteydestä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kiistellään edelleenkin. Kaikki Saharan eteläpuoliset epävakaat maat eivät 

62 

UNODC 2009, s. 67. 

63 

Chauvet at al. 2007. 

64 

Iqbal ja Starr 2008. 

65 

Iqbal ja Starr 2008. 

66 

Lambach 2004; Studdard 2004. 

67 

Killicoat 2007b. 

68 

UNHCR 2009. 

69 

Montalvo ja Reynal-Querol 2007. 

70 

Baez 2008. 

71 

Mandel 1997. 

72 

UNODC 2007. 

73 

Chandlerin (2006) mukaan ajatus romahtaneista valtioista turvallisuusuhkina on liioittelua, ja Hehir (2007), Patrick (2007), Newman (2007) sekä Stewart (2007) 

ovat pohdinnassaan samoilla linjoilla. 

28



suinkaan kärsi terrorismista tai ainakaan ylikansallisia tavoitteita ja ulottuvuuksia omaavasta terrorismista. Terroristiryhmiä on 

syntynyt ja niitä on toiminut myös maissa, joissa on vahvat ja vakaat valtiorakenteet ja moninaiset hallitusjärjestelmät. Lisäksi 

epävakaat maat saattavat olla menettämässä merkitystään kansainvälisille terroristeille, jotka ovat laajentuneet suuremmiksi 

maailmanlaajuisiksi verkostoiksi ja joilla on itsenäisiä soluja kymmenissä – sekä köyhissä että vauraissa – maissa. 74 

Merirosvouden viriäminen uudelleen Adeninlahdella esitetään malliesimerkkinä epävakauden aiheuttamista kansainvälisistä 

uhista. 75 Merirosvoudesta 23. lokakuuta 2008 annetussa Euroopan parlamentin päätöslauselmassa painotetaan uhan kiireellisyyttä, ja 

sen tärkeys korostui EU:n sotilaallisissa vastatoimissa, jotka toteutettiin Atalanta-operaation muodossa Afrikan sarvessa. Epävakauden 

ja merirosvouden välillä vallitsee spontaani yhteys, mutta vielä on kuitenkin tutkimatta, mitkä epävakauden edellytykset ja 

piirteet edistävät merirosvoutta ja aseellista ryöstelyä. 76 Adeninlahdella esiintyvä merirosvous paljastaa myös ne rajoitukset, joiden 

vuoksi näitä uhkia ei voida luonnehtia pelkästään epävakaudesta johtuviksi. Siad Barren valtakauden päätyttyä vuonna 1991 

ratkaisevan tärkeitä merirosvouden elpymisessä olivat ulkoiset tekijät 77 , kun ulkomaisten kalastustroolareiden todettiin tunkeutuneen 

aggressiivisesti Somalian kalaisille ja valvomattomille aluevesille rannikon kalastajakylien kustannuksella 78 . Ulkomaalaisten 

troolareiden tekemä vääryys somalialaisille kalastajille – ja väitteet myrkyllisten jätteiden laskemisesta Somalian aluevesille 79 – eivät 

kuitenkaan riitä selittämään merirosvouden äkillistä lisääntymistä 80 . Se kuitenkin viittaa siihen, että osa epävakauden mittavista 

kustannuksista voi aiheutua ulkopuolisten toimijoiden hyödyntäessä voitonmahdollisuuksia. 

Syy-yhteyksissä ilmenevistä eroista huolimatta kehitysapukomiteaan kuuluvien avunantajamaiden avun jakautuminen viittaa siihen, 

että avun kohdentamisperusteena turvallisuus on korkealla sijalla. Vuonna 2007 eniten apua saaneet neljä epävakaata maata olivat 

joko merkittäviä turvallisuusuhkia – Afganistan ja Irak – tai merkittävä toimijoita erittäin epävakailla alueilla – Pakistan ja Etiopia. 

Kyseiset neljä maata saivat puolet epävakaille maille suunnatusta avusta. 81 

3.6 EPÄVAKAAT MAAT OVAT OTOLLISTA MAAPERÄÄ JÄRJESTÄYTYNEELLE RIKOLLISUUDELLE JA 

LAITTOMALLE KAUPANKÄYNNILLE 

Kuten edellä mainittiin, järjestäytynyt rikollisuus kukoistaa epävakaissa maissa, ja sitä alkaa ilmetä yleensä silloin, kun valtiolliset 

instituutiot ovat heikot. Jotkin toimet, kuten öljyn varastaminen tai huumausaineiden salakuljetus, tuottavat paljon lisäarvoa. Yleisiä 

ovat myös savukkeiden salakuljetus, väärentäminen (varsinkin malarialääkkeiden), taloudelliset petokset, huipputeknologiarikokset, 

asekauppa, seksuaalinen hyväksikäyttö ja rahanpesu. Tällaisten toimien suuri rahallinen arvo vähentää uhan merkitystä. Suurin 

osa kokaiinin arvosta realisoituu sen viljely- ja kauppamaan (tai alueen) ulkopuolella. Eurooppaan kaupataan Länsi-Afrikasta 

laittomasti vuosittain noin 250 tonnia kokaiinia, jonka arvo olisi noin 11 miljardia dollaria, jos se päätyisi tukkumarkkinoille. 82 Sen 

sijaan suuri osa öljyvarkauksista ja savukeväärennöksistä saatavasta rahasta jää asianomaiseen maahan (tai asianomaiselle alueelle). 

Kokaiinikaupasta aiheutuu siis maailmanlaajuisia kustannuksia, mutta öljyn ja savukkeiden vaikutus keskittyy todennäköisesti 

paikallisemmin. Öljyvarkauksiin liittyvät ympäristövahingot synnyttävät terveydellisiä riskejä ja heikentävät elämänlaatua Nigerjoen 

suistoaluetta ympäröivissä maissa. Lääkeväärennösten laiton kauppa on laajamittaista ja siihen osallistuu erityisesti maita, 

joissa monet ihmiset kärsivät malariasta ja aidsista, ja tällaisten maiden naapureita. Se, että tällaiset rikokset jäävät rankaisematta, 

on oire valtiollisten instituutioiden heikkoudesta ja mahdollistaa ihmisten terveydellä keinottelun. 

Vaara viimeisimmän aseteknologian, kuten ydinaseiden, kemiallisten ja biologisten aseiden tai kantorakettien leviämisestä on pieni. 83 

Pienaseiden ja muiden taktisten aseiden leviäminen voi kuitenkin häiritä alueellista turvallisuutta. Yhteydet ovat selkeät: pienaseita 

hankkivat eniten ryhmät, jotka yrittävät asettua valtiota vastaan. Vuosina 1998–2004 alueella (Länsi-Afrikassa) takavarikoitiin 

tai otettiin talteen yli 200 000 pienasetta, joista ainakin 70 000 tuhottiin myöhemmin. Luvut ovat suuria, mutta kuitenkin pieniä 

suhteessa arvioihin Länsi-Afrikassa olevien pienaseiden kokonaismäärästä (noin 7–10 miljoonaa). 84 

74 

Esim. Korteweg 2008; Takeyh ja Gvosdev 2002. 

75 

Somalian siirtymäkauden liittohallituksen kyvyttömyys valvoa sen talousvyöhykkeelle kuuluvia vesialueita sai Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston 

antamaan päätöslauselman 1816, jossa ulkomaiset merivoimat valtuutettiin taistelemaan merirosvoja vastaan Somalian vesialueella (Guilfoyle 2008). 

76 

Nincic 2008. 

77 

Menkhaus 2009, s. 22. 

78 

FAO:n (2009) mukaan 700 ulkomaalaisten omistamaa alusta harjoittaa luvatonta kalastusta Somalian vesillä. 

79 

Hansen 2008. 

80 

Menkhaus (2009) esittää, että Somalien merirosvous on malliesimerkki siitä, miten aseellisen ryhmittymän vaikuttimet vaihtuvat vääryydestä ahneuteen. 

81 

OECD 2009. 

82 

UNODC 2009. 

83 

Stewart 2007. 

84 

UNODC 2009, s. 54. 

29 

EU:N 


Luku 2 


LUKU 2 - 

EPÄVAKAIDEN VALTIOIDEN OMINAISPIIRTEET 

Yleisesti ollaan yhtä mieltä siitä, että valtion epävakaus liittyy valtiollisten instituutioiden heikkoon 

peruspalvelujen tarjontaan, joka johtuu siitä, että valtiolla ei ole valmiuksia suorittaa perustehtäviään tai 

ettei se aseta tehtäviään asianmukaiseen tärkeysjärjestykseen. 

Valtiollisilta instituutioiltaan heikoilla Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla on kuitenkin hyvin erilaiset sosiaaliset, rakenteelliset 

ja taloudelliset ominaispiirteet. Erilaisuus ei ole kovinkaan yllättävää, sillä jokainen maa on kulkenut omaa sosioekonomista ja 

historiallista polkuaan. Vaikka taustalla onkin ehkä joitakin yhteisiä perussyitä, kuten siirtomaavaltioiden muodostumisprosessi 

(luku 3), ovat valtion epävakautta luovat tekijät kuitenkin maakohtaisia. 

Epävakaista maista ei ole olemassa yhtä yhteisesti sovittua luetteloa. Kuten luvussa 1 mainittiin, käytetään tässä raportissa OECD:n 

(2009) vahvistamaa luetteloa epävakaassa tilanteessa olevista maista ja rajoitutaan tutkimaan Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaita maita. Luettelo on koostettu seuraavista luokituksista ja luetteloista: CPIA-luokituksen kaksi alinta kvintiiliä vuodelta 

2007, Brookingsin kehitysmaiden valtiollista epävakautta käsittelevä indeksi vuodelta 2008 sekä Carletonin yliopiston CIFP-indeksi 

vuodelta 2007. Tämä edustaa muutosta verrattuna vuosien 2005, 2006 ja 2007 raportteihin. Kahdella muulla indeksillä, jotka 

ilmentävät kehitysapukomitean määritelmää epävakaudesta ja konfliktista (huomioon on otettu sekä valtion toimintakyky että 

legitimiteetti, ja määritelmään on liitetty turvallisuusulottuvuus), pyritään saamaan luettelo vankemmalle pohjalle. 1 

Luettelo sisältää viisi muuta Saharan eteläpuolisen Afrikan maata, joita ei aiemmin pidetty epävakaina, nimittäin Päiväntasaajan 

Guinean, Etiopian, Kenian, Ruandan ja Ugandan. Esimerkiksi Kenia otettiin ryhmään vuoden 2007 presidentinvaalien jälkeisen 

poliittisen kuohunnan vuoksi. Muut luettelon maat on jo pitkään luokiteltu Maailmanpankin määritelmän mukaan epävakaiksi 

(määritelmä laadittiin alun perin 1970-luvulla), mutta eräiden maiden, kuten Norsunluurannikon ja Zimbabwen, on vähitellen 

katsottu siirtyneen menestyksestä epävakauteen. 

1. EPÄVAKAIDEN VALTIOIDEN YHTEISIÄ PIIRTEITÄ 

1.1 KYKENEMÄTTÖMYYS HYÖDYNTÄÄ MAAN OMIA RESURSSEJA JA RIIPPUVUUS ULKOPUOLISISTA 

Epävakaat maat eivät kykene ottamaan tehokkaaseen käyttöön omia resurssejaan, eivätkä keräämään merkittäviä tuloja verotuksen 

avulla. Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden valtiontulot ilman avustuksia ovat vain harvoin yli 20 prosenttia maan 

bruttokansantuotteesta (taulukko 2.1). Kaikkiaan 29 epävakaasta maasta vain neljällä valtiontulojen osuus BKT:stä on tuntuva, 

nimittäin Angolalla, Kongon tasavallalla, São Tomé ja Príncipellä ja Päiväntasaajan Guinealla. Tämä ei kuitenkaan johdu niiden 

verojärjestelmien toimivuudesta, vaan pikemminkin niiden runsaista luonnonvaroista, kuten taulukosta 2.7 käy ilmi. 

1 

OECD 2009, s. 21. Ks. myös luku 1, alaviite 2. 

30


Epävakaiden valtioiden ominaispiirteet 

Taulukko 2.1: Verotus, valtiontulot ja liiketoiminnan helppous Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaissa maissa 

Maa Valtiontulot (1) Verotulot (2) Liiketoiminnan helppous (3) 

Angola 46,7 … 168 

Burundi 18,6 … 177 

Kamerun 18,8 … 164 

Keski-Afrikan tasavalta 10,3 6,0 180 

Tšad 20,6 … 175 

Komorit 12,7 … 155 

Kongon demokraattinen tasavalta 14,8 6,3 181 

Kongon tasavalta 42,7 8,5 178 

Norsunluurannikko 19,2 14,9 161 

Djibouti … … 153 

Päiväntasaajan Guinea 38,3 … 167 

Eritrea 22,8 … 173 

Etiopia 12,8 10,7 116 

Gambia 21,4 … 130 

Guinea 14,3 … 171 

Guinea-Bissau 14,6 … 179 

Kenia 22,2 18,3 82 

Liberia 23,6 … 157 

Mauritania … … 160 

Niger 15,2 … 172 

Nigeria 16,0 … 118 

Ruanda 13,6 … 139 

São Tomé ja Príncipe 40,1 … 176 

Sierra Leone 10,8 11,0 156 

Somalia … … k. E. 

Sudan … … 147 

Togo 17,0 13,9 163 

Uganda 12,6 13,0 111 

Zimbabwe 6,0 … 158 

Saharan eteläpuolinen Afrikka 20,2 11,4 

Saharan eteläp. Afrikan epävakaat 

maat 

25,4 22,4 

Saharan eteläp. Afrikan vakaat maat 24,5 17,7 

Huom: ... tarkoittaa, että tiedot puuttuvat; e.l. tarkoittaa, että luokittelu puuttuu; (1) tiedot eivät sisällä avustuksia ja viittaavat vuoteen 2007; 

ne on ilmoitettu prosentteina BKT:stä; (2) : verotulot, prosentteina BKT:stä, viittaavat pakollisiin tulonsiirtoihin keskushallinnolle julkisiin 

tarkoituksiin ja ovat viimeisimmältä vuodelta, jolta tiedot on saatavilla; (3) tiedot ovat vuodelta 2009. 

Lähde: IMF (2009a) Regional Economic Outlook-Sub-Saharan Africa raportti; Maailmanpankki (2008a) World Development Indicators 2008 

indikaattorit; Maailmanpankin (2009) liiketoiminnan helppous luokitus. 

Gupta ja Tareq (2008) esittävät, että vaikka valtiontulot ovat Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kasvaneet suhteessa BKT:hen 

25 viime vuoden aikana, kasvu johtuu pääasiassa öljy- ja kaivosteollisuuden lisenssimaksuista tai yritysveroista, kun taas muut kuin 

luonnonvaroista saatavat tulot ovat kasvaneet noin 1 prosentilla vuodesta 1980. 2 Joissakin epävakaissa maissa elinkeinoverojen 

osuus yhteenlasketuista veroista on hyvin korkea, ja Angolassa ja Nigeriassa se on korkeimmillaan eli yli 20 prosentissa. 3 Tietoja 

verotuloista on saatavilla vain muutamasta maasta. Niissä yhdeksässä maassa, joista tietoja on saatavilla, on veroaste suhteessa 

BKT:hen keskimäärin noin 11 prosenttia, ja se on alimmillaan 6 prosenttia Keski-Afrikan tasavallassa ja Kongon demokraattisessa 

tasavallassa – näin suppealla veropohjalla ei kovinkaan todennäköisesti voida tarjota riittävästi julkisia hyödykkeitä. 

Maan omien resurssien hyödyntämättä jättäminen vähentää paineita hyvästä hallinnon toiminnasta, valtion menojen tehokkaasta 

käytöstä ja valtion vastuuvelvollisuudesta. Se ei myöskään kannusta valtiota harjoittamaan kehityslähtöistä politiikkaa, jolla voitaisiin 

2 

Stümerin 2008 mukaan Kongon demokraattinen tasavalta peri verotuloja kaivosalalta 16,4 miljoonaa dollaria vuonna 2006, kun mineraalien arvo oli noin 

1 miljardi dollaria vuonna 2004. Saksan Federal Institute for Geosciences and Natural Resources -instituutti väittää, että tämän lisäksi mineraaleja on salakuljetettu 

maasta 1 miljardin dollarin arvosta. 

3 

Tietoja elinkeinoverojen suhteesta kokonaisveroihin on tietääksemme saatavilla vain joistakin epävakaista valtioista: Angola (22,2 %), Kenia (8,0 %), Nigeria 

(22,2 %) ja Uganda (9,0 %). Volkerink 2009. 

31 

EU:N 


Luku 2 


vahvistaa talousjärjestelmää ja kasvattaa verotuloja. 4 Yksi syy tähän voi olla valtaeliittien pienuus: mitä pienempi valtaeliitti on, sitä 

vähemmän se tuntee tarvetta tarjota kansallisia julkishyödykkeitä tai kehittää pitkäjänteistä politiikkaa, jolla voitaisiin vahvistaa 

talouden kasvunäkymiä. 5 

Saharan eteläpuolisen Afrikan vähäisten valtiontulojen voidaan katsoa olevan lähtöisin niiden ulospäin suuntautuneisuudesta, 

eli niiden poliittisista ja taloudellisista suhteista maan ulkopuolelle (luku 3). Nämä maat ovat olleet historiansa aikana – eritoten 

siirtomaa-aikana mutta myös ennen sitä – riippuvaisia ulkoisista tulonlähteistä. Useimmissa epävakaissa maissa suuri osuus 

BKT:stä muodostuu kehitysavun, suorien ulkomaisten sijoitusten ja siirtolaisten rahansiirtojen yhteenlasketusta painoarvosta, joka 

on huomattavasti suurempi kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa keskimäärin, mutta sen koostumus vaihtelee huomattavasti 

maittain (kuvio 2.1). Julkinen kehitysapu (ODA) on useimmille suurin tulonlähde. Burundissa, Kongon tasavallassa, Eritreassa, Guinea- 

Bissaussa, Liberiassa ja Sierra Leonessa avun osuus BKT:stä 6 on lähes yhtä suuri tai suurempikin kuin valtiontulojen. Siirtolaisten 

rahalähetyksillä kotimaahan on suuri merkitys erityisesti Liberiassa ja Togossa. 7 Toisissa maissa, kuten Päiväntasaajan Guineassa, 

Gambiassa, Tšadissa, Mauritaniassa, São Tomé ja Príncipessä sekä Sudanissa ulkomaisia tuloja saadaan öljyn, mineraalien ja joidenkin 

muiden luonnonvarojen viennistä sekä luonnonvaroihin painottuvista suorista ulkomaisista sijoituksista. 

Tällaiset ulkoiset tulonlähteet vähentävät hallitusten tarvetta hyödyntää oman maan resursseja verotuksen avulla. Poliittisille eliiteille 

verotuksen (tahattomana) vaikutuksena voisi olla sellaisen muutosvoiman käynnistäminen, joka johtaisi kansalaiset vaatimaan 

hallitusta vastuuseen rahankäytöstään. Ulospäin suuntautuneisuus heikentää tällaista muutosvoimaa. 

Kuvio 2.1: Rahavirrat ulkomailta (yksinkertainen keskiarvo vuosilta 2003–2007) 

Burundi 

Guinea-Bissau 

São Tomé ja Príncipe 

Kongon tasavalta 

Gambia 

Sierra Leone 

Mauritania 

Päiväntasaajan Guinea 

Djibouti 

Uganda 

Ruanda 

Eritrea 

Etiopia 

Tšad 

Niger 

Sudan 

Togo 

Kongon demokraattinen tasavalta 

Guinea 

Nigeria 

Komorit 

Kenia 

Keski-Afrikan tasavalta 

Kamerun 

Angola 

Zimbabwe 

Norsunluurannikko 

Virallisen kehitysavun nettovirrat, 

kaikki avunantajat 

Suorat ulkomaiset sijoitukset 

Siirtolaisten rahansiirrot 

0 5 10 15 20 25 30 35 40 45 50 

Huom: Somalian tietoja ei ole saatavilla; tietoja siirtolaisten rahansiirroista ei ole saatavilla Zimbabwesta, Angolasta, Keski-Afrikan 

tasavallasta, Tšadista, Eritreasta, Djiboutista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta; Liberian tiedot eivät ole mukana kuviossa, koska 

ne ovat vieraita havaintoja. 

Lähde: ERD:n laatima esitys OECD:n ja AfDB:n (2009) African Economic Outlook 2009 -raportista. 

4 

Tilly, 1990. 

5 

Adam ja O’Connell, 1999. 

6 

Ulkomaisen avun osuus oli keskimäärin 15 prosenttia epävakaiden maiden BKT:stä vuonna 2007. Useissa maissa avun osuus oli kuitenkin yli 20 prosenttia, 

mikä kuvastaa hyvin voimakasta apuriippuvuutta. Apuvirrat vaihtelevat yleensä enemmän kuin valtion tulot ja rahalähetykset, mikä vaikeuttaa keskipitkän 

aikavälin suunnittelua ja valtion menojen tehokasta kohdentamista, kuten Gupta ja Tareq ovat vuonna 2008 todenneet. 

7 

Liberia ei ole mukana kuviossa, mutta rahalähetysten osuus on siellä yli 100 prosenttia BKT:stä (107 % OECD:n ja AfDB:n vuoden 2009 tietojen mukaan). 

Rahalähetysten määrä on myös todennäköisesti arvioitu liian pieneksi, koska tiedot koskevat ainoastaan virallisia lähetyksiä. Joidenkin hiljattain laadittujen 

arvioiden mukaan epävirallisten rahalähetysten määrä on hyvin suuri (Maailmanpankki 2008b); African Development Indicators 2007 -julkaisussa 

(Maailmanpankki 2008b) todetaan, että niiden osuus kaikista rahalähetyksistä saattaa olla jopa 85 prosenttia Sudanissa ja Ghanassa noin 65 prosenttia. 

32



Tällaisen rahoitusjärjestelyn merkittävin seuraus on, että epävakaat maat nojautuvat vahvasti alkutuotantoon, mikä puolestaan 

tarkoittaa, että niiden vientituotteiden valikoima on yksipuolinen ja että niille on ominaista inhimilliseen kehitykseen ja 

infrastruktuuriin tehtävien sijoitusten vähäisyys. 

Tietoruutu 2.1: Kuparin nousu- ja laskukausi Sambiassa 

Elva Bova, tohtoriopiskelija, School of Oriental and African Studies, Lontoon yliopisto 

Kuparin kysynnän paisuessa Kiinassa ja Intiassa kuparin hinnat nousivat 1 800 dollarista tonnilta vuonna 2002 aina 

8 000 dollariin tonnilta vuonna 2008. Nousukaudella oli huomattavia vaikutuksia Sambian talouteen, sillä kuparin viennin 

osuus on yli 60 prosenttia maan kokonaisviennistä. Vienti lisääntyi 61 miljoonasta dollarista vuonna 2002 aina 600 miljoonaan 

dollariin vuonna 2008, ja BKT kasvoi vankasti keskimäärin 5,6 prosenttia. Tämä johtui osin myös suorista ulkomaisista 

sijoituksista, alhaisesta inflaatiosta ja terveistä makrotalouden perustekijöistä. Heinäkuussa 2008 kuparin hinta laski ja oli 

lokakuussa 3 000 dollaria tonnilta. Vienti supistui 270 miljoonaan dollariin huhtikuussa 2009, ja BKT:n kasvun odotetaan 

jäävän alle 4 prosenttiin vuonna 2009. 8 Kuparin viennin huomattava supistuminen johti useiden kaivosten sulkemiseen. 

Myös maan suurimmasta kaivoksesta Luanshyasta suljettiin kaksi laitosta. Joulukuuhun 2008 mennessä kuparialalta oli 

kadonnut kaikkiaan 8 000 työpaikkaa. 9 

Tietoruudun kuvio 2.1: Sambian vienti ja kuparin hinnat (2002–2009) 

10 000 

8 000 

800 

600 

Miljoonaa USD 

6 000 

4 000 

2 000 

400 

200 

0 

0 

2002m01 

2002m05 

2002m09 

2003m01 

2003m05 

2003m09 

2004m01 

2004m05 

2004m09 

2005m01 

2005m05 

2005m09 

2006m01 

2006m05 

2006m09 

2007m01 

2007m05 

2007m05 

2008m01 

2008m05 

2008m09 

2009m01 

Vienti 

Kuparin hinnat 

Lähde: IMF – International Financial Statistics ja Direction of Trade Statistics 

VAIKUTUS RAHAPOLITIIKKAAN 

Kuparin nousu- ja laskukausi saivat aikaan suuria vaihteluja Sambian valuutassa, jonka kurssi määräytyy lähinnä markkinoilla 

ja on tiiviissä yhteydessä kuparin hintaan. 

Nousukauden aikana kaivosalan vientitulojen kasvu vahvisti valuutan arvoa, ja tilannetta pahensi vielä kehitysavun, 

maan sijoitussalkun tuottojen ja suorien ulkomaisten sijoitusten äkillinen kasvu. Sambian kwachan nimellisarvo nousi 

vuoden 2005 heinäkuun ja marraskuun välisenä aikana 30 prosenttia, ja tämä arvonnousu häiritsi eräiden maan muiden 

kuin perinteisten tuotteiden vientiä. Eniten kärsivät puuvilla, tupakka ja kahvi, joiden katteet supistuivat yli 30 prosenttia 

vain yhden satovuoden aikana. 10 Kuparin laman myötä valuutta heikkeni 40 prosenttia kolmessa kuukaudessa lokakuusta 

joulukuuhun 2008. Heikkeneminen johtui myös osakeomistusten huomattavasta ulosvirtauksesta, mikä näkyi 5 prosentin 

kuukausittaisena laskuna Lusakan pörssi-indeksissä. 11 Valuutan heikkeneminen lisäsi muiden kuin perinteisten tuotteiden 

viennin kilpailukykyä, mutta nosti kotimaan hintoja. Valuutan heikkeneminen ja elintarvikkeiden hintojen nousu maailmalla 

kiihdyttivät maan inflaatiota tammikuussa 2008 mitatusta 8,5 prosentista 16 prosenttiin joulukuussa 2008. Hinnat nousivat 

pääasiassa elintarviketuotteissa, joiden osuus on 20 prosenttia maan kokonaistuonnista. Sambian keskuspankki yritti 

tasoittaa devalvaatiota myymällä ulkomaista valuuttaa. Toimenpide johti kuitenkin valuuttavarantojen supistumiseen 

23 prosentilla, ja riski varantojen tyhjentymisestä on kasvanut koko ajan. 12 

8 

IMF 2009. 

9 

Ndulo et al. 2009. 

10 

Weeks et al. 2007; Weeks 2008; Fynn ja Haggblade 2007; Export Board of Zambia 2007. 

11 


12 


33 

EU:N 


Luku 2 


Tietoruudun kuvio 2.2: Kuparin hinnat ja Sambian kwacha (2002–2009) 

USD / tonni 

10 000 

8 000 

6 000 

4 000 

2 000 

0 

6 000 

5 000 

4 000 

3 000 

2 000 

1 000 

0 

2002m01 

2002m05 

Sambian kwacha / USD 

2002m09 

2003m01 

2003m05 

2003m09 

2004m01 

2004m05 

2004m09 

2005m01 

2005m05 

2005m09 

2006m01 

2006m05 

2006m09 

2007m01 

2007m05 

2007m05 

2008m01 

2008m05 

2008m09 

2009m01 

Kuparin hinta 

Sambian kwacha 

Lähde: IMF- International Financial Statistics. 

VAIKUTUS FINANSSIPOLITIIKKAAN 

Kuparin viennin vaikutus Sambian valtion talousarvioon on vähäinen. Valtion omistama Zambia Consolidated Copper 

Mines (ZCCM) -yhtiö yksityistettiin 1990-luvun puolivälissä, koska yhtiö teki huomattavia tappioita kaudella, jolloin raakaaineiden 

hinnat olivat alhaiset. Yksityistämiseen johtaneen uudistuksen myötä ala jakautui kuuteen erilliseen yksikköön, 

jotka toimivat monikansallisten yhtiöiden alaisina. Sambian hallituksen omistusosuus oli vain 15–20 prosenttia kustakin 

yksiköstä, ja omistusosuuksia valvoi valtionyhtiö ZCCM-International Holding. ZCCM-IH ei kuitenkaan saanut kuparin 

nousukauden tuottoja, koska sillä oli yhä maksettavanaan 1990-luvun alussa kertyneitä velkoja. 

Vuoteen saakka 2007 kaivosyhtiöt eivät maksaneet veroja lähes lainkaan. Yhtiöt onnistuivat neuvottelemaan salaisesti 

Sambian hallituksen kanssa erittäin edulliset sopimukset (nk. kehittämissopimukset), joissa lisenssimaksut laskettiin 

3 prosentista vain 0,6 prosenttiin, vientimaksuja alennettiin 25 prosentista 15 prosenttiin ja yhtiöille annettiin erilaisia 

verohelpotuksia ja alennuksia, joiden ansiosta ne pystyivät siirtämään esimerkiksi tappionsa 20 vuotta tuonnemmaksi (Fraser 

ja Lungu 2007). Kun sopimukset tuotiin julkisuuteen vuonna 2007, kansainväliset järjestöt ja paikalliset kansalaisjärjestöt 

pakottivat hallituksen uudistamaan verojärjestelmää, ja vuoden 2007 lopulla säädettiinkin uusi verolaki. Uusien verojen 

odotettiin lisäävän talousarvion tuloja 9 prosenttia, mutta tämä ei kuitenkaan toteutunut vaan verotulot kasvoivat vain 

3 prosenttia vuonna 2008 (Green 2008). 

Kuparin hintojen putoaminen heinäkuussa 2008 käynnisti uudelleen keskustelun kaivosalan verotuksesta, ja yhtiöille 

annettiin uusia verohelpotuksia tammikuussa 2009. Niillä poistettiin satunnaisten voittojen vero, joka lankesi maksettavaksi, 

kun kuparin hinnat nousivat tietyn tason yläpuolelle, ja sallittiin yhtiöiden kirjata kaikki investointinsa kokonaan kuluiksi 

kulujen syntymisvuoden osalta verotuksessa tehtyinä poistoina (Green 2008). 

Kuparin romahdus ja siitä seurannut kaivosten lakkauttaminen herätti kysymyksen siitä, pitäisikö valtion osuutta kaivoksista 

kasvattaa, jotta kansantalouden piiriä voitaisiin laajentaa nousu- ja lamakausina. Kaivosyhtiöt ja Maailmanpankki vastustavat 

kuitenkin ehdotusta jämäkästi. Afrikan toiminnoista vastaava Maailmanpankin apulaisjohtaja Obiagel Ezekwesli onkin 

todennut, että on populistista sanoa, että valtion osuutta pitää kasvattaa, mutta halutaanko pääoma todella altistaa 

riskeille alalla, jolla yksityinen sektori voi kantaa riskit Hänen mielestään kupariala on parempi jättää yksityisen sektorin 

hoidettavaksi. 13 

13 

Reuters, 2009 

34



Tietoruudun kuvio 2.3: Sambian tulot kaivosteollisuudesta (2001–2007) 

10 000 

Miljardia Sambian kwachaa 

8 000 

6 000 

4 000 

2 000 

Tulot 

Verot 

Kaivostoiminnan verot 

0 

2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 

Lähde: Maailmanpankki, World Development Indicators, ja Sambian veroviranomaiset. 

1.2 RIIPPUVUUS ALKUTUOTTEISTA 

Alhainen väestötiheys on useimmille epävakaille maille tyypillinen piirre: 15 maassa 29:stä on alle 40 asukasta neliökilometrillä, kun 

vastaava väestötiheys vakaissa maissa on keskimäärin 84. Näissä maissa enin osa väestöstä asuu lisäksi maaseutualueilla, Burundissa 

jopa 90 prosenttia (taulukko 2.6). Näin suuri osuus tarkoittaa myös korkeaa työttömyyttä maatalouden alalla. 

Maatalouden osuus BKT:stä on huomattava erityisesti niissä epävakaissa maissa, joissa ei ole runsaasti luonnonvaroja (kuvio 2.2). 14 

Lisäksi merkittävä osa viennistä on maataloustuotteita, ja maatalous on edelleen tärkein vientitulojen lähde muun muassa 

Burundissa, Etiopiassa, Gambiassa ja Sierra Leonessa. 

Kuvio 2.2: Maatalouden, teollisuuden ja palvelujen osuudet BKT:stä, 2006 

Angola 

Burundi 

Kamerun 


Tšad 

Komorit 



Norsunluurannikko 

Djibouti 


Eritrea 

Etiopia 

Gambia 

Guinea 

Guinea-Bissau 

Kenia 

Liberia 

Mauritania 

Niger 

Nigeria 

Ruanda 


Sierra Leone 

Sudan 

Togo 

Uganda 

Zimbabwe 

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 % 

Maatalous 

Teollisuus 

Palvelut 

Lähde: Maailmanpankki (2008a) World Development Indicators 2008. 

14 

Maataloustuloja on myös vaikea verottaa. Volkerink 2009. 

35 

EU:N 


Luku 2 


Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden maatalous kärsii alhaisesta tuottavuudesta, kehittymättömästä teknologiasta, pienestä 

tilakoosta ja markkinoille pääsyn vaikeudesta. Lisäksi tiedon puute, muutamien toimijoiden markkinavalta ja vajavaiset markkinat 

altistavat epävakaat maat markkinahäiriöille. 15 

Ngn ja Aksoyn (2008) mukaan valtaosa Saharan eteläpuolisen Afrikan maista on elintarvikkeiden nettotuojia (taulukko 2.2). Kaikki 

epävakaat maat lukuun ottamatta Kamerunia, Norsunluurannikkoa, Keniaa, Somaliaa ja Sudania kuuluvat tähän ryhmään, ja ne 

kärsivät laajalle levinneestä aliravitsemuksesta. 16 Monet niistä ovat lisäksi öljyn nettotuojia. 

Taulukko 2.2: Elintarvikkeiden tuojat ja viejät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 

Angola 

Benin 

Burundi 

Kap Verde 


Tšad 

Komorit 




Eritrea 

Etiopia 

Gabon 

Gambia 

Ghana 

Guinea 

Guinea-Bissau 

Lesotho 

Elintarvikkeiden tuojat (1) 

Liberia 

Malawi 

Mali 

Mauritania 

Mauritius 

Mosambik 

Niger 

Nigeria 

Ruanda 


Senegal 

Seychellit 

Sierra Leone 

Tansania 

Togo 

Uganda 

Zimbabwe 

Elintarvikkeiden viejät 

Botswana Namibia 

Burkina Faso Somalia 

Kamerun Etelä-Afrikka 

Norsunluurannikko Sudan 

Kenia Swazimaa 

Madagaskar Sambia 

Huom: Tässä raportissa käytetyn epävakaisuus-määritelmän mukaiset maat on lihavoitu; 

(1) 

Elintarvikkeet määritellään jalostamattomiksi elintarvikkeiksi SITC Rev. 2 luokituksessa, 

lukuun ottamatta kaupallisia viljelytuotteita, jalostettuja elintarvikkeita sekä kaloja ja 

äyriäisiä; maan katsotaan olevan elintarvikkeiden tuoja, jos viennin ja tuonnin välinen 

ero on vuosien 2005–2005 keskiarvon osalta negatiivinen. 

Lähde: ERD:n esitys Ng ja Aksoy (2008) teoksesta. 

Riippuvuus elintarvikkeiden tuonnista, jota tasapainottamassa ei ole vähemmän volatiilisten maatalouden ulkopuolisten tuotteiden 

(esim. teollisuustuotteiden) vientiä, on rakenteellinen tekijä, joka lisää Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden haavoittuvuutta. 17 

Haavoittuvuus on suuri etenkin elintarvikkeiden hintojen ollessa korkealla, kuten kesäkuussa 2008. Vaikka saatavissa ei ole 

järjestelmällisiä arvioita elintarvikkeiden hinnannousun vaikutuksesta epävakaisiin maihin 18 , alustavat tiedot viittaavat siihen, että 

kyseiset maat ovat hinnannoususta eniten kärsivien joukossa. Useimmat maista, joiden elintarviketurvan katsottiin viimeisimmässä 

15 

WFP 2009. 

16 

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa aliravitsemuksesta kärsii 35 prosenttia epävakaiden valtioiden väestöstä ja 23 prosenttia vakaiden valtioiden väestöstä. Ks. 

luvun 1 taulukko 1.3. 

17 

Sarris ja Rapsomanikis 2009. 

18 

Valtaosa tutkimustiedosta on peräisin elintarvikekriisiä ja elintarvikkeiden hintahäiriöitä koskevista maakohtaisista selvityksistä sekä alueellisista tai 

maailmanlaajuisista tutkimuksista (Wodon ja Zaman 2008; Aksoy ja Isik-Dikmelik 2008 Ivanic ja Martin 2008; Dessus 2008). 

36



State of World Food Security -katsauksessa olevan vaarassa heikentyä korkeiden elintarvikehintojen vuoksi, ovat Saharan 

eteläpuolisen Afrikan epävakaita maita (19 maata 26:sta Saharan eteläpuolisen Afrikan maasta). 19 Niistä 30 maasta, jotka tarvitsivat 

heinäkuussa 2009 FAO:n ulkoista apua elintarvikekriisiin, 18 oli Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaita maita. 20 

Tuolloin meijerituotteiden, viljojen, öljyjen ja joidenkin muiden elintarvikkeiden hinnat nousivat huimasti 21 , ja vielä laskun 

alettuakin ne jäivät huomattavasti aiempaa korkeammalle tasolle. Tämä kehitys suurensi tuontilaskuja ja laajensi huomattavasti 

vaihtotaseen alijäämää. Se vaikutti jopa sellaisiin muuttujiin kuin valuuttakurssiin, kansallisen keskuspankin varantoasemaan 

ja ulkomaisen velanoton määrään. 22 Alkutuotteiden hintapiikki, joka yhdessä tuotteiden yksikköhinnan alenemisen kanssa 

paransi elintarvikekaupan ehtoja useimpia hyödykkeitä koskeneen pitkän laskukauden jälkeen, tapahtui kuitenkin aikana, jolloin 

valuuttakurssit heilahtelivat voimakkaasti, mikä lisäsi epävarmuutta sekä rajoitti tuottajien mahdollisuuksia saada rahoitusta 

luottomarkkinoilta ja investoida teknologiaan. 

Elintarvikkeiden hintakehitys vaikuttaa köyhiin kotitalouksiin eri tavoin kaupungeissa ja maaseudulla riippuen siitä, millaiset 

mahdollisuudet tuottajilla on päästä markkinoille ja millaista teknologiaa ja pääomaa niille on tarjolla. Maaseutualueiden 

maattomat sekä naisjohtoiset kotitaloudet kärsivät elintarvikehintojen noususta eniten. Esimerkiksi Malawissa, Sambiassa ja 

Ugandassa 50 prosentin nousu maissin hinnassa lisää elintarvikkeiden puutteesta kärsivien kotitalouksien määrää keskimäärin 

noin 5 prosentilla. 23 Jos elintarvikkeiden hinnat nousevat 50 prosenttia, köyhyysrajan alapuolella elävän väestön osuus kasvaa 

3,5 prosentilla. 24 

Epävakaat maat kärsivät lisäksi epäedullisista ennakko-olosuhteista. Niiden kykyä selviytyä elintarvikkeiden hinnannousuista 

vaikeuttavat esimerkiksi suuri köyhyys ja kotitalouksien heikot valmiudet tasata kulutustaan, koska niiden menoista suuri osa 

kohdistuu elintarvikkeisiin. Muita tekijöitä ovat jo entisestäänkin äärimmäisen puutteellinen elintarviketurva, suuri riippuvuus 

elintarviketuonnista ja eräät makrotaloudelliset tekijät, jotka rajoittavat hintojen vakauttamistoimien käyttöönottoa (elintarvikkeiden 

vähäiset puskurivarastot, alhaiset valuuttavarannot ja valuuttakursseihin kohdistuvat haitalliset vaikutukset). 

1.3 KESKITTYNYT VIENTI 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden vienti on erittäin keskittynyttä, ja se on indeksinä arvioituna puolet 

yksipuolisempaa kuin vakaiden maiden vienti (taulukko 2.3). 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat käyvät vientikauppaa enimmäkseen alkutuotteilla: vuonna 2006 alkutuotteiden 

(polttoaineet ja ei-polttoaineet) osuus kaikesta viennistä oli yli 80 prosenttia, ja tästä 26,2 prosenttia oli polttoaineita. Angolassa, 

Tšadissa, Kongon tasavallassa ja Päiväntasaajan Guineassa polttoaineiden osuus vientituloista ylitti 90 prosenttia. Peruselintarvikkeet, 

jotka sisältyvät alkutuotekoriin, tuovat melkoisen osuuden viennin kokonaistuloista, keskimäärin 27 prosenttia. Gambiassa, Guinea- 

Bissaussa ja São Tomé ja Príncipessä niiden osuus voi nousta jopa yli 80 prosenttiin. Kongon demokraattisessa tasavallassa, Guineassa 

ja Sierra Leonessa mineraalituotteet ovat pääasiallisia ulkomaille vietäviä alkutuotteita. Eritrea, Liberia ja Togo muodostavat 

poikkeuksen, sillä yli puolet niiden vientituloista saatiin teollisuustuotteista vuonna 2006. 

Myös viennin kohdemarkkinat ovat hyvin keskittyneet: 15 Saharan eteläpuolisen Afrikan maata ansaitsee yli puolet vientituloistaan 

yhteen ainoaan maantieteelliseen alueeseen suuntautuvasta viennistä. Tarkemmin sanottuna yhdeksän maata saa yli 50 prosenttia 

tuloistaan Eurooppaan suuntautuvasta viennistä. Kolmelle maalle – Djiboutille, Togolle ja Zimbabwelle – tärkeintä on Afrikan 

sisäinen kauppa, jonka osuus on yli 50 prosenttia niiden kokonaisviennistä (taulukko 2.4). 

19 

FAO 2008a. 

20 

FAO 2009. 

21 

Maailmanmarkkinahinnat eivät aina välity täysin tai tasasuhtaisesti kotimaisille markkinoille vientirajoitusten, verojen, korkeiden kuljetuskustannusten ja 

kaupan korkeiden katteiden vuoksi. Arvioitaessa kotimaisten hintojen vaikutusta on tärkeää ottaa huomioon myös välittymisen ajankohta. Joissain tapauksissa 

kotimaiset hinnat poikkeavat maailmanmarkkinahinnoista vain lyhyen aikaa, mutta useimmissa tapauksissa hyötymahdollisuudet kestävät pitkänkin aikaa, 

jolloin seuraukset ovat paljon vahingollisempia. 

22 

FAO 2008b. 

23 

Sarris ja Rapsomanikis 2009. 

24 

Wodon ja Zaman, 2008. 

37 

EU:N 


Luku 2 


Taulukko 2.3: Epävakaiden maiden viennin keskittyminen 

Maa 

Viennin 

monipuolisuusindeksi 

(1) Vienti (% 

BKT:stä) (2) 

Alkutuotteet, 

polttoaineet 

pois 

luettuina (3) 

Polttoaineet 

(4) 

Perus-elintarvikkeet 

Teollisuus- 

(5) Metallit (6) tuotteet 

(7) 

Angola 1,1 72,7 2,0 97,5 0,1 1,8 0,4 

Burundi 2,6 9,6 97,0 0,0 42,0 50,8 2,9 

Kamerun 3,3 24,7 33,2 61,6 11,6 4,9 3,0 

Keski-Afrikan tasavalta 5,5 13,6 95,5 0,2 1,1 60,7 1,7 

Tšad 1,1 12,8 4,5 94,6 0,0 0,0 0,6 

Komorit 4,9 15,2 … … … … … 


tasavalta 

7,6 80,7 83,4 12,6 1,4 73,0 2,7 

Kongon tasavalta 1,4 34,3 7,6 90,3 0,2 4,2 0,6 

Norsunluurannikko 7,7 49,0 43,5 36,9 34,6 0,5 19,4 

Djibouti 5,9 … 16,9 0,7 11,6 2,7 15,1 

Päiväntasaajan Guinea 1,3 88,6 1,4 94,5 0,0 0,0 3,7 

Eritrea 2,1 6,4 43,6 0,0 27,5 6,2 52,0 

Etiopia 4,7 14,2 93,9 0,0 70,5 6,8 6,0 

Gambia 6,6 44,2 85,9 0,0 80,7 0,9 14,1 

Guinea 3,2 30,1 89,4 5,5 8,8 78,0 3,1 

Guinea-Bissau 1,2 27,9 82,3 0,5 80,0 0,6 17,0 

Kenia 21,9 25,9 57,3 7,3 38,8 2,8 35,4 

Liberia 3,5 34,2 15,8 14,6 0,4 0,7 69,1 

Mauritania 3,9 … 93,1 … 28,3 64,7 0,0 

Niger 1,4 17,4 87,4 1,5 22,6 60,1 9,8 

Nigeria 1,3 43,4 3,6 95,0 1,5 0,3 0,8 

Ruanda 4,1 9,6 92,3 0,7 54,7 34,0 6,5 

São Tomé ja Príncipe 3,9 13,3 95,1 0,0 91,7 0,0 4,9 

Sierra Leone 7,3 23,2 90,4 0,1 9,1 80,4 7,3 

Somalia 6,6 … 86,4 0,2 55,0 10,3 9,1 

Sudan 1,2 … 10,8 87,5 5,4 3,1 1,2 

Togo 9,3 41,9 45,5 0,8 20,1 11,2 51,1 

Uganda 10,4 14,1 77,1 4,4 50,3 15,0 18,5 

Zimbabwe 10,8 31,1 69,8 1,1 8,4 29,5 29,1 

Saharan eteläpuolinen Afrikka 7,4 36,1 58,5 22,6 23,8 24,1 18,9 



5,0 31,1 57,3 26,2 27,0 21,5 13,8 


vakaat maat 

11,1 40,3 60,2 13,3 19,0 26,6 26,4 

Huom: (1) tiedot ovat vuodelta 2007, vaihteluväli 0–100; (2) vientitiedot on laskettu vuosien 2003–2007 vientivirtojen aritmeettisena 

keskiarvona; (3) tiedot ovat vuodelta 2006, ja ne on ilmoitettu prosentteina yhteenlasketusta tavaraviennistä, alkutuotteet sisältävät 

SITC:n luokat 0, 1, 2, 4, 68, 667 ja 971; (4) tiedot ovat vuodelta 2006, ja ne on ilmoitettu prosentteina yhteenlasketusta tavaraviennistä, 

polttoaineet vastaavat SITC:n luokkaa 3; (5) tiedot ovat vuodelta 2006, ja ne on ilmoitettu prosentteina yhteenlasketusta tavaraviennistä, 

peruselintarvikkeet sisältävät SITC:n luokat 0, 22 ja 4; (6) tiedot ovat vuodelta 2006, ja ne on ilmoitettu prosentteina yhteenlasketusta 

tavaraviennistä, metallit sisältävät SITC:n luokat 27, 28, 68, 667 ja 971; (7) tiedot ovat vuodelta 2006, ja ne on ilmoitettu prosentteina 

yhteenlasketusta tavaraviennistä, teollisuustuotteet sisältävät SITC:n luokat 5–8, pois luettuina luokat 667 ja 68. 

Lähde: ERD:n esitys Maailmanpankin (2008a) World Development Indicators 2008 indikaattoreista; OECD ja AfDB (2009) African Economic 

Outlook 2009 raportista ja UNCTADin Handbook of Statistics, online database tietokannasta. 

38



Epävakaat maat vievät Afrikan ulkopuolelle lähinnä polttoaineita. 25 Omalla alueellaan ne vievät muihin maihin polttoaineiden 

lisäksi myös teollisuustuotteita. Näin niiden vienti Afrikan muihin maihin on monipuolisempaa kuin vienti muualle maailmaan. 

Afrikan sisäisen kaupan laajentaminen voisi siis vähentää raaka-ainehintojen heilahtelujen vaikutusta ja siten epävakaiden maiden 

alttiutta kaupankäynnissä esiintyville häiriöille. 

Valtion epävakauden ja viennin keskittymisen välinen yhteys juontaa juurensa luonnonvaroista: runsaat luonnonvarat voivat 

muuttaa istuvan hallituksen etunäkökohtia ja toimintaa siten, että ne synnyttävät liiallista riippuvuutta luonnonvaroista, rajoittavat 

teollisuuden laajentumista ja heikentävät hallintoa. 26 Chauvet ja Collier (2008) ovat sitä mieltä, että luonnonvaroista saatavat 

tulot heikentävät huomattavasti valtion mahdollisuuksia vakautua pysyvästi. Luonnonvaroista saatavien tulojen BKT-osuuden 

kaksinkertaistuminen yleensä kaksinkertaistaa epävakaudesta irtautumisen vaatiman ajan. Koska vienti on lisäksi yksipuolista, 

epävakaat valtiot saattavat altistua muita herkemmin ns. Hollannin taudille eli sille, että valuuttakurssi vahvistuu pääomavirtojen 

vuoksi ja heikentää siten viennin kilpailukykyä. 

Taulukko 2.4: Epävakaiden maiden viennin kohdemaat, keskiarvo 2004–2006, prosentteina 

Maa Afrikka 

Itä-, Etelä- ja 

Kaakkois- 

Aasia Länsi-Aasia 

Kehittyneet 

taloudet - 

Amerikka 

Kehittyneet 

taloudet - 

Eurooppa 

Angola 1,7 41,0 0,0 39,6 11,0 

Burundi 15,2 10,2 1,2 0,8 49,1 

Kamerun 9,5 14,1 1,1 6,5 64,0 

Keski-Afrikan tasavalta 7,1 14,1 5,8 4,9 66,0 

Tšad 0,6 19,3 0,0 75,5 4,5 

Komorit 1,6 16,4 6,1 18,3 50,1 


tasavalta 

2,5 61,7 0,4 23,9 8,4 

Kongon tasavalta 6,8 14,1 0,0 10,9 58,9 

Norsunluurannikko 28,9 5,0 0,8 11,9 45,0 

Djibouti 87,4 2,0 7,0 0,6 2,9 

Päiväntasaajan Guinea 0,2 36,2 0,2 30,9 27,4 

Etiopia 9,7 11,8 11,9 6,9 40,7 

Gambia 9,9 47,3 0,3 1,7 38,2 

Guinea 1,9 8,6 0,0 6,3 45,4 

Guinea-Bissau 17,5 70,6 ... 7,9 3,7 

Kenia 42,7 10,6 2,3 6,9 29,3 

Liberia 5,4 10,9 1,2 9,6 71,9 

Mauritania 16,8 11,5 0,6 1,5 53,1 

Niger 27,4 0,7 0,1 16,2 45,9 

Nigeria 9,0 5,0 0,7 49,9 22,1 

Ruanda 2,8 35,5 0,3 3,2 19,2 

São Tomé ja Príncipe 4,2 7,5 3,0 1,7 79,3 

Sierra Leone 2,7 3,4 0,3 10,8 78,1 

Somalia 5,0 10,4 83,3 0,2 0,7 

Sudan 3,3 61,1 7,1 1,1 3,1 

Togo 64,1 13,8 0,3 0,8 15,5 

Uganda 20,8 7,9 4,4 4,4 51,3 

Zimbabwe 56,9 9,1 1,5 6,6 23,3 

Lähde: UNCTAD, Handbook of Statistics, online database tietokanta. 

25 

Koska öljyä viedään enimmäkseen alueen ulkopuolelle, epävakaat öljynviejämaat käyvät kauppaa Afrikan muiden maiden kanssa keskimäärin vähemmän 

kuin maat, joilla öljy ei ole vientituote. 

26 

Mekanismien yksityiskohtaisempi tarkastelu: luku 4 ja Collier 2009. 

39 

EU:N 


Luku 2 


1.4 HEIKKO INHIMILLINEN KEHITYS 

Huonosti toimivat koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmät ovat seuraus vähäisistä julkisista investoinneista inhimilliseen 

kehitykseen. Vaikka monet epävakaat valtiot ovat leikanneet sotilaallisia menojaan, ne eivät ole vastaavasti lisänneet panostustaan 

terveydenhuoltoon tai koulutukseen (taulukko 2.5). 

Taulukko 2.5: Julkiset menot sektoreittain – % BKT:stä 

Terveysmenot (1) Koulutusmenot (2) Sotilasmenot (3) 

Maa 1995 2006 1991 2006 1990 2006 

Angola 3,3 2,3 … 2,6 1,3 3,7 

Burundi 1,1 0,7 3,5 5,1 3,4 4,7 

Kamerun 0,9 1,5 3,2 3,3 1,5 1,4 

Keski-Afrikan tasavalta 1,4 1,4 2,2 1,4 1,6 1,1 

Tšad 2,0 1,3 1,6 1,9 … 0,9 

Komorit 2,8 1,8 … 3,8 … … 


tasavalta 

0,2 1,6 … … … 1,9 

Kongon tasavalta 1,8 0,9 7,4 1,8 … 1,2 

Norsunluurannikko 1,2 0,9 … 4,6 1,3 1,5 

Djibouti 4,3 5,1 3,5 8,3 5,9 4,2 

Päiväntasaajan Guinea 3,3 1,2 … 0,6 … … 

Eritrea 2,6 1,7 … 2,4 … 24,1 

Etiopia 2,7 3,0 2,4 5,5 8,5 2,1 

Gambia 1,7 2,5 3,8 2,0 1,1 0,6 

Guinea 0,7 0,7 2,0 1,7 2,4 2,0 

Guinea-Bissau 1,6 1,5 … 5,2 … 3,9 

Kenia 2,0 2,2 6,7 7,1 2,9 1,6 

Liberia 1,4 3,6 … … 7,2 0,8 

Mauritania 2,0 1,5 4,6 2,9 3,8 3,0 

Niger 1,8 2,1 3,3 3,4 … 1,0 

Nigeria 1,1 1,2 0,9 … 0,9 0,6 

Ruanda 1,6 6,6 … 4,9 3,7 1,9 

São Tomé ja Príncipe 9,1 9,0 … … … … 

Sierra Leone 1,1 1,7 … 3,8 1,4 2,1 

Somalia 1,2 1,2 … … … … 

Sudan 0,5 1,4 6,0 … 3,5 4,4 

Togo 1,5 1,5 … 3,6 3,1 1,6 

Uganda 1,6 1,9 1,5 5,2 3,0 2,0 

Zimbabwe 4,5 4,4 7,7 4,6 4,4 1,9 

Saharan eteläpuolinen Afrikka 2,0 2,6 4,0 4,4 2,8 2,3 

Saharan eteläp. Afrikan 


1,7 2,0 3,8 3,6 3,1 2,9 

Saharan eteläp. Afrikan vakaat 

maat 

2,5 3,5 4,3 5,5 2,5 1,5 

Lähteet: (1) WHO (2008); (2) UNESCO Institute of Statistics (2008); (3) SIPRI (2008). 

Kuten luvussa 1 todetaan, Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa aikuisten lukuja kirjoitustaito on heikompi kuin 

mantereen muissa maissa: vain 59,2 prosenttia aikuisista on lukuja kirjoitustaitoisia, kun muissa Saharan eteläpuolisen Afrikan 

maissa osuus on 66,4 prosenttia (taulukko 1.1). Inhimillisen kehityksen heikkous näkyy epävakaissa maissa myös alle viisivuotiaiden 

suurena kuolleisuutena: 138 kuollutta 1 000:ta elävänä syntynyttä lasta kohden, eli paljon korkeampi kuolleisuus kuin muissa 

Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa, joissa se on keskimäärin 98. 

Sen lisäksi, että vähäiset julkiset investoinnit koulutukseen ja terveydenhuoltoon heikentävät inhimillistä kehitystä, ne myös 

vaikuttavat eri lailla miehiin ja naisiin. Epävakaissa maissa sukupuolten epätasa-arvo on suurempi kuin muissa Saharan eteläpuolisen 

Afrikan maissa, koska valtiollisten instituutioiden epävakaus voi vaikuttaa haitallisesti naisten asemaan. Ero inhimillisen kehityksen 

indeksin (HDI) ja sukupuolisidonnaisen kehitysindeksin (GDI) tulosten välillä on keskimäärin lähes kaksi kertaa suurempi Saharan 

eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa vakaisiin maihin verrattuna. 27 Ero on luultavasti vielä suurempi, sillä kahden maan – Somalian 

27 

ERD:n tulkinta UNDP 2008 -raportista. 

40



ja Sudanin – tiedot puuttuvat, eivätkä ne todennäköisesti sijoitu korkealle sukupuolten tasa-arvon osalta. Terveydenhuollon vähäinen 

tai olematon julkinen rahoitus lisää äitiyskuolleisuutta, joka on paljon korkeampi kuin vakaissa maissa (taulukko 1.1). Sosiaalipalvelujen 

tarjonnan riittämättömästä rahoituksesta kärsii koko väestö, ja se lisää samalla miesten ja naisten välistä eriarvoisuutta. 

Hedelmällisyysluvut ovat epävakaissa maissa vakaita maita korkeammat ja laskevat hitaammin (taulukko 2.6). Hedelmällisyysluvuilla 

on merkitystä, koska monilapsisilla perheillä ei todennäköisesti ole varaa koulutukseen. Toisaalta perheet, joissa on vähemmän 

lapsia, kykenevät ehkä helpommin tarjoamaan heille paremman koulutuksen. 

Taulukko 2.6: Väestö 

Maa 

Väestötiheys 

(1) 

0–14-vuotiaiden 

osuus 

väestöstä (2) 

Maaseutuväestön 

osuus (2) 

Kokonaishedelmällisyys-luku, 

keskiarvo 

1975– 

1980 (3) Kokonaishedelmällisyys-luku, 

keskiarvo 

2000– 

2005 (3) Synnyttäneiden nuorten naisten koulutusjakauma 

ilman perusasteeteeasteen 

keskias- 

korkea- 

koulutusta 

koulutus koulutus koulutus 

Angola 13 46,5 46,0 7,2 6,7 … … … … 

Burundi 318 45,0 89,7 6,8 6,8 … … … … 

Kamerun 39 41,2 44,5 6,4 5,0 24,5 43,0 32,2 0,3 

Keski-Afrikan tasavalta 7 43,0 61,8 5,8 4,9 71,8 21,4 6,6 0,2 

Tšad 8 47,3 74,2 6,7 6,4 … … … … 

Komorit 330 42,0 62,3 7,2 4,0 … … … … 


tasavalta 

27 47,3 67,3 6,6 6,7 … … … … 

Kongon tasavalta 11 47,1 39,4 6,3 5,6 … … … … 

Norsunluurannikko 59 41,9 54,6 7,4 5,0 … … … … 

Djibouti 35 … … … … … … … … 

Päiväntasaajan Guinea 18 44,4 60,9 5,7 5,9 … … … … 

Eritrea 46 44,8 80,2 6,5 5,5 … … … … 

Etiopia 77 44,5 83,7 6,3 5,5 73,6 20,4 5,6 0,3 

Gambia 166 40,1 45,3 6,5 4,7 … … … … 

Guinea 37 43,7 66,5 6,9 5,7 79,4 12,3 8,0 0,2 

Guinea-Bissau 59 47,5 70,3 7,1 7,1 … … … … 

Kenia 64 42,8 79,0 7,5 5,0 10,3 70,2 18,3 1,2 

Liberia 37 47,1 41,2 6,9 6,8 … … … … 

Mauritania 3 43,0 59,4 6,4 5,8 … … … … 

Niger 11 49,0 83,0 8,2 7,9 86,9 10,1 3,0 0,0 

Nigeria 159 44,3 51,0 6,9 5,7 53,7 21,0 24,0 1,3 

Ruanda 384 43,5 79,8 8,5 5,9 24,4 69,9 5,4 0,3 

São Tomé ja Príncipe 162 39,5 41,2 6,4 4,0 … … … … 

Sierra Leone 80 42,8 58,6 6,5 6,5 … … … … 

Somalia 13 44,1 64,3 7,2 6,4 … … … … 

Sudan 16 39,2 58,3 6,5 4,4 … … … … 

Togo 118 43,5 59,2 7,0 5,3 … … … … 

Uganda 152 50,5 87,3 7,1 7,1 12,1 68,0 18,0 1,9 

Zimbabwe 34 40,0 63,6 7,1 3,6 … … … … 

Saharan eteläpuolinen Afrikka 87 43,0 62,1 6,6 5,2 



86 44,1 63,3 6,8 5,7 


vakaat maat 

84 41,1 60,2 6,3 4,5 

Huom: … tarkoittaa, että tiedot puuttuvat; (1) henkilöä per neliökilometri, tiedot ovat vuodelta 2006; (2) tiedot ovat vuodelta 2006; (4) 

viimeisin vuosi, jolta tiedot ovat saatavilla. 

Lähteet: (1) , (2) ja (3) Maailmanpankki (2008a) World Development Indicators 2008 indikaattorit; (4) Maailmanpankki, Demographic and Health 

Surveys, various years and countries julkaisu. 

41 

EU:N 


Luku 2 


1.5 HEIKOT AINEELLISET JA AINEETTOMAT PERUSRAKENTEET 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaille maille on yhteistä myös kehittymätön aineellinen infrastruktuuri. Epävakaissa maissa 

on vain 8 metriä päällystettyä tietä neliökilometriä kohden, kun vakaissa maissa luku on 18 (taulukko 2.7). 

Taulukko 2.7: Infrastruktuuri ja maantieteelliset ominaispiirteet 

Runsaasti 

omia luonnonvaroja 

(3) 

Se osuus väestöstä, 

jolla ei 

ole saatavilla 

puhdasta 

vettä (4) 

Maa 

Päällystettyjä Matkapuhelinliittymiä 

valtio (5) lukumäärä 

Sisämaa- 

Maarajojen 

teitä (1) 

Angola 4,3 29,1 kyllä 49 ei 3 

Burundi 46,2 2,9 ei 29 kyllä 3 

Kamerun 10,5 24,5 kyllä 30 ei 6 

Keski-Afrikan tasavalta 0,0 3,0 ei 34 kyllä 5 

Tšad 0,2 8,5 kyllä 52 kyllä 5 

Komorit 361,7 4,8 ei 15 ei 0 


tasavalta 

1,2 34,2 ei 29 kyllä 9 

Kongon tasavalta 2,5 10,5 kyllä 54 ei 4 

Norsunluurannikko 20,1 36,6 kyllä 19 ei 5 

Djibouti … 5,3 ei 8 ei 3 

Päiväntasaajan Guinea 0,0 43,4 kyllä 57 ei 2 

Eritrea 7,4 1,7 ei 40 ei 3 

Etiopia 4,5 1,5 ei 58 kyllä 5 

Gambia 64,0 46,8 ei 14 ei 1 

Guinea 17,7 21,3 kyllä 30 ei 6 

Guinea-Bissau 26,7 17,5 ei 43 ei 2 

Kenia 15,4 30,2 ei 43 ei 5 

Liberia 5,9 15,0 ei 36 ei 3 

Mauritania 0,8 41,6 ei 40 ei 4 

Niger 3,0 6,3 ei 58 kyllä 7 

Nigeria 31,4 27,3 kyllä 53 ei 3 

Ruanda 101,0 6,5 ei 35 kyllä 4 

São Tomé ja Príncipe 227,0 19,1 kyllä 14 ei 0 

Sierra Leone 12,6 13,2 kyllä 47 ei 2 

Somalia 4,1 6,9 ei 71 ei 3 

Sudan 1,7 21,3 kyllä 30 ei 8 

Togo 41,8 18,1 ei 41 ei 3 

Uganda 67,5 13,6 ei 36 kyllä 5 

Zimbabwe 47,3 9,2 ei 19 kyllä 4 

Saharan eteläpuolinen Afrikka 11,4 25,7 



7,8 17,9 


vakaat maat 

18,5 36,9 

Huom: … tarkoittaa, että tiedot puuttuvat; (1) Metriä päällystettyjä teitä per neliökilometri, tiedot ovat viimeisimmältä vuodelta, jolta ne 

ovat saatavilla; (2) puhelinliittymien määrä per 1 000 ihmistä, tiedot ovat vuodelta 2007; (3) maa luokitellaan luonnonvaroiltaan rikkaaksi, 

jos alkutuotteista (öljy ja muut) saatavat tulot ovat yli 10 % BKT:stä; (4) tiedot ovat vuodelta 2007; (5) IMF:n luokitus. 

Lähteet: (1) Maailmanpankki (2008a) World Development Indicators 2008 indikaattorit; (2) , (3) ja (5) IMF (2009a) Regional Economic Outlook Sub- 

Saharan Africa 2009 julkaisu; (4) Human Development Indices – A Statistical Update 2008 julkaisu. 

Epäluotettava tieinfrastruktuuri 28 vaikeuttaa keskeisten alueiden ja syrjäseutujen välistä yhteydenpitoa ja liikennettä ja korostaa 

julkisten menojen painottumista kaupunkialueille. Se voi myös jarruttaa alueellista yhdentymistä. 

28 

Kuljetuskustannukset ovat Afrikassa 136 prosenttia muita alueita korkeammat, ja eri maiden ja tuotteiden välillä on huomattavia eroja. Kustannukset ovat 

todennäköisesti vielä tätä korkeammat Ugandassa, jossa viennin tosiasiallinen verotus oli 2000-luvun alussa kuljetuskustannusten vuoksi 40 prosenttia, eli 

paljon korkeampi kuin AKT-maiden keskiarvo, joka oli 15 prosenttia (UNCTAD 2009, s. 38). 

42



Kiina on muutaman viime vuoden aikana investoinut voimakkaasti Afrikan infrastruktuuriin ja erityisesti epävakaisiin 

maihin parantaakseen luonnonvarojen laatua ja saatavuutta. Avustusohjelmiensa yhteydessä kiinalaiset toteuttavat myös 

investointihankkeita, joilla Angolassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa ja muissa konflikteista selvinneissä maissa korjataan 

nopeaan tahtiin satamia, patoja ja maanteitä. 29 

Kuljetuskustannukset muodostavat jatkossakin ongelman epävakaille maille, mikäli samalla ei investoida aineettomaan 

infrastruktuuriin kuten politiikkaan ja sääntelyyn, rajahallinnon menettelyihin ja tullihallintoon. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat ovat muita jäljessä myös televiestinnässä. Kiinteitä puhelinlinjoja ei ole rakennettu 

lisää 10 viime vuoden aikana, mutta matkapuhelinliittymien käyttäjien määrä on lisääntynyt nopeasti. Epävakaat maat ovat 

siis muita edellä siirtymässä kiinteistä liittymistä matkapuhelinliittymiin 30 koska matkapuhelinliittymiin tarvitaan vähemmän 

alkuinvestointeja, ja nekin maksaa yleensä jokin ulkomainen yhtiö. Näistä muutoksista huolimatta matkapuhelinliittymien määrä 

1 000 asukasta kohden on vain puolet siitä mitä se on vakaissa maissa (taulukko 2.7) ja vain alle 3 prosenttia väestöstä käyttää 

internetiä, kun muualla Afrikassa sitä käyttää 4,2 prosenttia ja muualla maailmassa 23 prosenttia väestöstä. 31 

Tietty maiden ryhmä voidaan luokitella epävakaaksi, kun maissa ilmentyvät seuraavat yhteiset piirteet: kyvyttömyys ottaa käyttöön 

omia resursseja, riippuvuus ulkoisista resursseista, vähäinen inhimillisen pääoman kehitys, heikko infrastruktuuri, turvautuminen 

alkutuotteisiin ja viennin keskittyminen. Monissa muissa suhteissa esiintyy epävakaiden maiden välillä kuitenkin eroja. 

2. EPÄVAKAIDEN MAIDEN VÄLILLÄ ON MONIA EROAVUUKSIA 

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa hiljattain koetun pitkän ja vahvan talouskasvun aikana Angolan 

talous kasvoi kaksinumeroista vauhtia, kun taas Zimbabwen talouskasvu hidastui. Zimbabwessa lukuja 

kirjoitustaito on kuitenkin yleistä ja lapsikuolleisuus vähäistä, toisin kuin Angolassa, jossa lukuja 

kirjoitustaitoisia on vähän ja lapsikuolleisuus on suuri (taulukko 1.1). 

Epävakaiden maiden erot käyvät ilmi useista indikaattoreista. Esimerkiksi talouskasvu on ollut voimakasta 1990-luvun puolivälin 

jälkeen kaikkialla Afrikassa. Epävakaiden maiden ryhmä kokonaisuutena on ollut mukana tässä kehityksessä, ja niiden talous on 

kasvanut vuosittain noin 4 prosenttia vuosina 2000–2008, mutta kasvuvauhti on vaihdellut alaryhmittäin: niissä epävakaissa maissa, 

joilla on runsaasti luonnonvaroja, talouskasvu oli 6,3 prosenttia, enimmillään 10 prosenttia vuonna 2002, ja 8,5 prosenttia vuonna 

2004 (kuvio 2.3). Muissa epävakaissa maissa talouskasvu oli 2,3 prosenttia. Yksittäisten maiden vuosittaisissa ja keskimääräisissä 

kasvuvauhdeissa on myös huomattavia eroja. 32 

Kuvio 2.3: Reaalisen BKT:n kasvu epävakaissa maissa, runsaiden ja vähäisten omien 

luonnonvarojen epävakaat maat, 2000–2008 

12 

10 

8 

6 

Vähäisten luonnonvarojen epävakaat maat 

Runsaiden luonnonvarojen epävakaat maat 

Epävakaat maat 

% 

4 

2 

0 

-2 

2000 

2001 

2002 

2003 

2004 

2005 

2006 

2007 

2008 

Lähde: ERD:n esitys perustuu IMF (2009b) World Economic Outlook—Crisis and Recovery -raportin tietoihin, huhtikuu 2009. 

29 

Ks. tietoruutu 6.2 „Täyttääkö Kiina vajeen“ luvussa 6. Stümer 2008:ssa (s. 2) todetaan, että Kiina kohentaa infrastruktuuria Kongon demokraattisessa tasavallassa 

rakentamalla muun muassa noin 3861 kilometriä maanteitä, 3218 kilometriä rautateitä, 32 sairaalaa, 145 terveyskeskusta ja kaksi yliopistoa, joiden yhteisarvo 

on 6 miljardia dollaria. Vastineeksi Kiinaan tuodaan Kongosta kuparia ja kobolttia. 

30 

Ks. Kansainvälinen televiestintäliitto 2009. Matkapuhelimet ovat lisääntyneet eniten Nigeriassa, 11 miljoonalla liittymällä, mutta ne ovat lisääntyneet voimakkaasti 

myös Keniassa ja Norsunluurannikolla. 

31 

Kansainvälinen televiestintäliitto 2009. 

32 

IMF 2009a. 

43 

EU:N 


Luku 2 


Asukaskohtainen reaalitulo oli Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa vuonna 2008 keskimäärin 600 dollaria. Tulotaso 

vaihteli voimakkaasti Kongon demokraattisen tasavallan 100 dollarista Päiväntasaajan Guinean 4500 dollariin asukasta kohden. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden ryhmän sisällä vallitseva, kahden ääripään välinen suhde on jokseenkin sama 

kuin ryhmän keskiarvon ja OECD:n jäsenmaiden välinen suhde. Tämä on paljonpuhuva esimerkki epävakaiden maiden ryhmän 

sisäisten erojen suuruudesta. 

BKT ja asukaskohtainen BKT eivät kuitenkaan ole ainoita mittareita. On tärkeää tarkastella myös muita näkökohtia, jotta taloudellisesta 

ja sosiaalisesta tilanteesta ja kestävyydestä saadaan parempi kuva ja tämän pohjalta voidaan toteuttaa asianmukaisia toimenpiteitä. 33 

Tärkeitä erilaisuuteen liittyviä näkökohtia paljastuu tarkastelemalla esimerkiksi inhimillisen kehityksen indeksin eri tekijöitä. 

Elinajanodote syntymähetkellä vaihtelee huomattavasti Saharan eteläpuolisella alueella: São Tomé ja Príncipessä ihmisten odotetaan 

elävän syntymähetkestään yli 60-vuotiaaksi, mikä vastaa kehitysmaiden keskiarvoa – mutta Mauritanian ja Zimbabwen kansalaisten 

elinajanodote on vain noin 40 vuotta. Koko epävakaiden maiden ryhmässä keskimääräinen elinajanodote ei kuitenkaan eroa paljoa 

epävakaiden maiden keskimääräisestä elinajanodotteesta. 34 

Taulukko 2.8: Makrotaloudelliset ominaispiirteet 

Maa 

Ulkoinen 

velka, % 

BKT:stä (1) 

(3) Varannot, 

BKT:n alakohtainen koostumus 

Reaalinen 

kautta (2) lous suus tus Palvelut kohden (4) 

tuonti-kuu- 

Maata- 

Teolli- 

Valmis- 

BKT asukasta 

Angola 9,9 5,1 8,9 69,7 4,3 21,4 1 456 

Burundi 150,5 4,5 54,0 19,0 … 27,0 113 

Kamerun 4,9 5,4 19,9 33,2 18,1 46,9 687 

Keski-Afrikan tasavalta 55,6 2,5 55,8 15,5 7,5 28,7 223 

Tšad 12,0 8,3 20,5 54,8 5,3 24,7 410 

Komorit 61,2 7,3 45,2 11,8 4,2 … 366 

Kongon demokraattinen tasavalta 52,3 0,9 45,7 27,7 6,5 26,6 101 

Kongon tasavalta 122,6 4,0 4,2 73,5 4,9 22,3 1 188 

Norsunluurannikko 53,7 3,6 22,7 26,3 18,3 51,0 528 

Djibouti … … 4,0 17,0 … 79,0 … 

Päiväntasaajan Guinea 1,1 12,1 2,7 94,3 8,6 3,0 4 621 

Eritrea 66,2 -2,2 17,5 23,0 8,7 59,5 162 

Etiopia 11,3 1,8 47,3 13,5 5,3 39,2 180 

Gambia 46,0 5,1 29,0 15,0 … 56,0 383 

Guinea 77,6 1,1 12,9 37,5 3,7 49,6 515 

Guinea-Bissau 257,0 8,0 61,8 11,5 7,2 26,8 141 

Kenia 18,8 4,1 27,1 18,8 11,5 54,1 485 

Liberia 571,8 -6,0 54,0 19,0 … 27,0 134 

Mauritania … … 13,1 47,8 … 39,1 … 

Niger 16,0 5,6 41,0 17,0 … 43,0 190 

Nigeria 2,4 12,1 33,0 39,0 … 28,0 626 

Ruanda 16,8 7,0 41,0 21,2 8,5 37,8 315 

São Tomé ja Príncipe 105,8 4,9 17,0 21,0 … 63,0 783 

Sierra Leone 17,7 5,5 46,4 25,0 … 28,6 247 

Somalia … … … … … … … 

Sudan … … 32,3 28,5 6,2 39,2 … 

Togo 85,1 5,3 44,0 24,0 … 32,0 222 

Uganda 12,3 9,2 32,3 18,4 9,1 49,2 352 

Zimbabwe 20,1 0,9 19,0 24,0 … 57,0 … 

Saharan eteläpuolinen Afrikka 50,2 5,0 26,0 30,1 10,6 43,8 1 128 



73,9 4,6 30,4 30,3 8,1 39,2 601 


vakaat maat 

18,9 5,4 19,7 29,4 12,9 50,1 1 811 

Huom: … tarkoittaa, että tiedot puuttuvat; (1) ja (2) tiedot ovat vuodelta 2007; (3) tiedot ovat vuodelta 2006, Nigeriä (2003) ja Burundia, 

Togoa ja Zimbabwea (2005) lukuun ottamatta; (4) tiedot ovat vuodelta 2008. 

Lähteet: (1) OECD ja AfDB (2009) African Economic Outlook 2009 raportti; (2) ja (4) IMF (2009a) Regional Economic Outlook-Sub-Saharan Africa 

2009 julkaisu; (3) Maailmanpankki (2008a) World Development Indicators 2008 indikaattorit. 

33 

Fitoussi et al. 2009. 

34 

Taulukko 1.1. luvussa 1. 

44



Yli 70 prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin tulevista suorista ulkomaisista sijoituksista vuosina 2000–2007 suuntautui 

viiteen maahan: Angolaan, Tšadiin, Päiväntasaajan Guineaan, Nigeriaan ja Sudaniin, joilla kaikilla on runsaasti omia luonnonvaroja. 35 

Tärkeimmät makrotaloudelliset muuttujat eivät käyttäydy selkeän mallin mukaisesti. Joidenkin epävakaiden maiden valuuttavarannot 

ovat erittäin alhaiset ja vastaavat vain alle 90 päivän tuontia. 36 Etiopian, Guinean ja Zimbabwen varannot vastasivat huhtikuussa 

2009 niiden yhden kuukauden tuontia, kun taas öljynviejämaiden valuuttavarannot vastasivat niiden puolen vuoden tuontia. 

Vähäisten varantojensa vuoksi epävakaat maat ovat alttiimpia ulkoisille häiriöille. Pitkällä aikavälillä niiltä puuttuu myös resursseja 

laajentaa teollisuutta ja monipuolistaa talouksiaan. 

Myöskään ulkomaanvelka ei kehity yhteisen mallin mukaisesti. 37 Suurten vientitulojensa avulla öljynviejämaat ovat pitäneet 

ulkomaisen velanoton kurissa, joten niiden velkaindikaattori on pääosin hallinnassa. Esimerkiksi velan suhde bruttokansantuloon ja 

kokonaisvelka tavaroiden ja palveluiden viennistä ovat parantuneet Angolassa ja Sudanissa merkittävästi vuoden 2000 tilanteesta. 38 

Luonnonvaroiltaan köyhät epävakaat maat kuten Liberia ja Guinea-Bissau kantavat edelleen painavaa velkataakkaa, mikä heikentää 

niiden tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksia. 

Makrotaloudellisten indikaattorien tasoa ja kehitystä voidaan käyttää maan taloudellisen haavoittuvuuden indeksin laskennassa. 39 

Taulukko 2.9: Haavoittuvuuden kokonaisaste 

Luokitus 

Maa Naudé (2009) AfDB Euroopan komissio, kehitysyhteistyön PO 

Angola Korkea Korkea Matala 

Burundi Korkea Erittäin korkea Keskitasoinen 

Kamerun Keskitasoinen Matala Matala 

Keski-Afrikan tasavalta Matala Korkea Korkea 

Tšad Keskitasoinen Kohtalainen Matala 

Komorit Matala e.l. Keskitasoinen 

Kongon demokraattinen tasavalta Korkea Korkea Korkea 

Kongon tasavalta Matala e.l. Matala 

Norsunluurannikko Korkea Korkea Keskitasoinen 

Djibouti e.l. e.l. Korkea 

Päiväntasaajan Guinea Matala Matala Matala 

Eritrea Matala Erittäin korkea Keskitasoinen 

Etiopia Matala Kohtalainen Keskitasoinen 

Gambia Matala Korkea Korkea 

Guinea Keskitasoinen e.l. Keskitasoinen 

Guinea-Bissau Keskitasoinen Kohtalainen Keskitasoinen 

Kenia Keskitasoinen Korkea Keskitasoinen 

Liberia Korkea Korkea Korkea 

Mauritania e.l. e.l. Korkea 

Niger Matala Erittäin korkea Keskitasoinen 

Nigeria Korkea Korkea Matala 

Ruanda Matala Korkea Keskitasoinen 

São Tomé ja Príncipe Keskitasoinen Korkea Korkea 

Sierra Leone Matala Korkea Keskitasoinen 

Somalia e.l. e.l. e.l. 

Togo Keskitasoinen Erittäin korkea Keskitasoinen 

Uganda Matala Matala Keskitasoinen 

Zimbabwe e.l. e.l. Korkea 

Huom: e.l. tarkoittaa, että luokittelu puuttuu; haavoittuvuusindeksit yhdistyvät keinotekoisesti, ja ne mittaavat maan ulkoista ja 

julkistalouden tilaa sekä sen vientikorin monipuolisuutta. 

Lähde: Naudé (2009) ja Euroopan komissio, kehitysyhteistyön pääosasto, henkilökohtainen yhteydenpito. 

35 

OECD 2008. 

36 

Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden ryhmällä on varantoja keskimäärin 5,2 kuukaudeksi ja vakailla mailla 5,0 kuukaudeksi. Ryhmien välillä ei siis ole merkittävää 

eroa, mutta ryhmän sisällä eroja kuitenkin ilmenee. 

37 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden virallinen velka on keskimäärin 73,9 prosenttia BKT:sta, kun vakailla mailla se on 18,9 prosenttia, eikä 

ryhmien välillä ole tältäkään osin eroja. 

38 

Reisen 2007. 

39 

Taloudellinen haavoittuvuus on vain osa maan haavoittuvuutta, koska taloudelliset tekijät ovat vain yksi seikka muiden joukossa. Taloudellisten tekijöiden 

etuna on kuitenkin se, että niitä voidaan arvioida helpommin kuin sosiaalisia näkökohtia. Rakenteellista haavoittuvuutta, joka pitää sisällään muun muassa 

poliittisen epävakauden, toimimattomat instituutiot ja konfliktit, käsitellään luvussa 5. Nämä tekijät ovat epävakaissa maissa hallitsevia, mutta niitä on vaikea 

arvioida mittausongelmien vuoksi. Taulukossa 2.9 esitetään taloudellinen haavoittuvuus vain epävakaassa tilanteessa olevien maiden osalta; tämän raportin 

niteessä 1B olevassa Allenin ja Giovannettin (2009) taustaselvityksessä esitetään täydellinen luettelo, johon on otettu mukaan sellaiset Saharan eteläpuoliset 

maat, joista tietoja on riittävästi saatavilla. Luokitustietoja ei ole saatavilla esimerkiksi Somaliasta, josta käytettävissä oli vain yksi taloudellisen indeksin tekijä. 

45 

EU:N 


Luku 2 


Maat ovat taloudellisesti haavoittuvia silloin, kun ne ovat erityisen herkkiä ulkoisille häiriöille. Sen vuoksi seuraavassa arvioidaan 

häiriöalttiutta ja reagointikykyä. Haluamme tutkia, ovatko epävakaat maat – odotusten mukaisesti – muita Saharan eteläpuolisia 

maita alttiimpia häiriöille. Tarkastelemme Naudén (2009) tapaan viennin monipuolistamista, ulkoista velkaantuneisuutta, talouden 

avoimuutta, rajat ylittäviä vastuita, sääntömääräisen oman pääoman suhdetta riskipainotettuihin omaisuuseriin ja yksityiselle 

sektorille myönnettyjen luottojen kasvuvauhtia. 40 Kustakin epävakaasta maasta, josta tiedot ovat käytettävissä (Mauritania, Somalia, 

Sudan ja Zimbabwe pois luettuina), on tutkittu seuraavat tekijät: 

• Avoimuus, jota arvioidaan viennin osuutena BKT:stä. 

• Viennin keskittyminen, jota arvioidaan Herfindal-Hirschman-indeksillä: mitä monipuolisempi vientikori on, sitä vähemmän 

haavoittuva maa on. 

• Ulkoinen velkaantuneisuus, jota arvioidaan ulkoisen velan osuutena BKT:stä. 

• Sääntömääräisen oman pääoman suhde riskipainotettuihin omaisuuseriin. 

• Rajat ylittävät vastuut. 

• Yksityiselle sektorille myönnettyjen luottojen kasvu. 

Laskemme maiden luokituksen yksinkertaisena keskiarvona vääristymien välttämiseksi. Luokittelemme kaikki Saharan eteläpuoliset 

maat – epävakaat ja vakaat – käyttämällä kriteeriä, jossa alhainen luokitus tarkoittaa vähäistä haavoittuvuutta ja korkea luokitus 

suurta haavoittuvuutta. Sen jälkeen jaamme maat kolmeen suunnilleen yhtä suureen ryhmään alhaisesta luokituksesta korkeaan 

(taulukko 2.9) Epävakaassa tilanteessa olevat maat jakautuvat tässä raportissa käyttämämme määritelmän mukaan tasaisesti 

kolmeen ryhmään. 41 

3. YHTEENVETO 

Inhimilliseen ja taloudelliseen kehitykseen liittyvissä valtion tärkeissä tehtävissä ilmenee tässä luvussa 

tutkittujen epävakaiden maiden osalta joitakin yhteisiä piirteitä. Valtiollinen epävakaus ilmenee ja oireilee 

monilla eri tavoilla: valmiudet kotimaisten resurssien hyödyntämiseen, talouden monipuolistamiseen 

ja jalostusketjuissa eteenpäin siirtymiseen ovat heikot; riippuvuus ulkoisesta rahoituksesta on suuri; 

inhimillistä pääomaa on vähän; infrastruktuurit ovat jatkuvasti kehittymättömät ja sisäisesti toisistaan 

irralliset. Näiden yhteisten piirteiden taustalla on kuitenkin myös historiasta johtuva suuri erilaisuus, 

erilaiset ja erisuuruiset luonnonvarat, maantieteellinen sijainti, etninen ja uskonnollinen yhteenkuuluvuus. 

Lisäksi epävakaiden maiden ryhmässä on erilaisia tuloksia sekä eriasteista haavoittuvuutta. 

Epävakaiden maiden ominaispiirteiden yhtenevyydet ja eroavuudet muodostavat erilaisia yhdistelmiä ja muuttuvat ajan kuluessa. 

Epävakaiden maiden luokittelu ja jaottelu on näin muodoin vaikeaa, sillä se perustuu paljolti subjektiivisiin arvioihin. 

40 

Guillaumont ja Guillaumont Jeanneney (2009) mainitsevat rakenteellisen haavoittuvuuden ja käyttävät taloudellisen haavoittuvuuden indeksiä, jossa yhdistyvät 

häiriöalttius – väestön koko, etäisyys mailmanmarkkinoista, tavaraviennin keskittyminen ja lisäarvon suhteellinen osuus maa-, metsä- ja kalataloudessa – ja 

itse häiriön “koko”. AfDB (2009) käyttää rakenteellisia makrotaloudellisia tekijöitä, kuten varantojen vähenemistä, ulkomaisen omistuksen suurta keskittymistä 

pankkijärjestelmässä, inflaatio-odotuksia ja BKT:n kasvun supistumisjaksoja, vaihtosuhdetta ja vaihtotasetta. Euroopan komission kehitysyhteistyön pääosasto 

käyttää kolmen muuttujan ryhmää: riippuvuutta vientituloista, riippuvuutta ulkoisista rahoitusvirroista ja reagointikykyä. 

41 

Myös Afrikan kehityspankin ja Euroopan komission kehitysyhteistyön pääosaston luokitus antaa samanlaiset tulokset. Epävakaat maat jaetaan eri ryhmiin, 

vaikka ne muuttujat, joita tarkastellaan maiden luokittelemisessa haavoittuvuuden mukaan, ovat hieman erilaisia. 

46


LUKU 3 - 

VALTIOLLISEN EPÄVAKAUDEN HISTORIALLISET SYYT 

Tässä luvussa tarkastellaan kysymystä, onko Saharan eteläpuolisen Afrikan valtioiden epävakaudella 

yhteisiä historiallisia syitä. Epävakauden teoreettisista määritelmistä ja mittaamisesta ollaan edelleenkin 

erimielisiä, mutta on kiistatta selvää 1 , että Saharan eteläpuolisen Afrikan maat muodostavat yhä 

epävakaiden maiden enemmistön. Alueen valtiorakenteiden vaihteleva kehitys antaa aiheen uskoa, 

ettei valtiollisen epävakauden yhteinen historiallinen tausta ole maiden dynamiikasta irrallinen ilmiö, 

vaan tiiviisti siihen kietoutunut. Luvussa ei kuvata yksityiskohtaisesti tekijöitä, joiden vuoksi yksittäiset 

Saharan eteläpuolisen Afrikan maat ovat epävakaita, eikä tarjota nopeaa oikotietä paikallisen tilanteen 

perusteelliseen analyysiin. Tarkoituksena on esittää näkemyksiä ulkopuolisista kehitystoimista, jotka voivat 

olla tehokkaita epävakaissa tilanteissa. 

Suuri ryntäys, eli Euroopan maiden kilpajuoksu Afrikkaan 1800-luvun lopulla nousee luontaisesti esiin yhtenä historiallisena 

lähtökohtana monia Saharan eteläpuolisen Afrikan maita vaivaavalle epävakaudelle. Suurimmalla osalla alueesta on tämä yhteinen 

menneisyys, ja siirtomaa-ajalla on todettu olleen pitkäaikaisia vaikutuksia valtiorakenteiden kehitykseen. 2 Vaikka valtiorakenteet 

voivat olla epävakaita myös Etiopian ja Liberian kaltaisissa maissa, joihin kilpajuoksu Afrikkaan ei kohdistunut, eurooppalainen 

kolonialismi on silti saattanut estää vahvempien valtiorakenteiden muodostumisen alueelle. 

Siirtomaa-aika oli taitekohta alueen historiassa, vaikka se kestikin vain lyhyen ajan. Tässä luvussa tarkastellaan myös Herbstin 

(2000) mallin pohjalta sitä mahdollisuutta, että epävakaus liittyykin syvemmälle juurtuneisiin alueellisiin ominaispiirteisiin, joiden 

vuoksi legitiimejä ja toimivia valtioita edistävää valtiorakenteiden kehityksen polkua on täällä ollut ja on edelleen vaikea seurata. 

Tämä ei vie pohjaa pois näkemykseltä, että siirtomaakokemus on voinut vaikuttaa valtioinstituutioiden siirtomaavallan jälkeiseen 

kehittymiseen. Se kuitenkin asettaa asian laajempaan perspektiiviin. 3 Kilpajuoksu Afrikkaan ei tapahtunut institutionaalisessa 

tyhjiössä. Siirtomaiden muodostumiseen vaikuttivat valloitettujen maiden aiemmat institutionaaliset ominaispiirteet, joihin 

siirtomaa-aika sitten vaikutti huomattavasti, sillä ne eivät olleet staattisia tai ajasta riippumattomia. 

1. ERITYISSYYT JA YLEISET TAUSTATEKIJÄT 

Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla on joitakin yhteisiä piirteitä, mutta Briscoen mukaan epävakailla 

valtioilla ei ole paljon muuta yhteistä kuin oireet: köyhyys, turvattomuus, konfliktialttius ja korruptio. 4 

Vaikka epävakauden alueellista ulottuvuutta ei pidä unohtaa, ovat määrääviä valtiollisessa epävakaudessa 

kuitenkin maakohtaiset tekijät. Tästä syystä epävakaat maat ovat luvussa 2 kuvatulla tavalla keskenään 

erilaisia. Laaja-alaisiin johtopäätöksiin pyrkivillä analyyseillä tuskin saavutetaan perusteellista ymmärrystä 

siitä, mikä tosiasiassa on johtanut jonkin maan kielteiseen kierteeseen ja sen instituutioiden toimintakyvyn 

ja legitimiteetin murenemiseen. 

Epävakaiden valtioiden maantieteellinen keskittyminen viittaa silti joihinkin yhteisiin alueellisiin tekijöihin, jotka todennäköisesti 

yhdessä maakohtaisten tekijöiden kanssa vaikuttavat valtiorakenteiden epävakauden asteeseen. Jos voisimme määrittää 

epävakauden ilmenemiseen ja jatkumiseen vaikuttavat yhteiset tekijät luotettavasti, loisimme perustan laajemmalle analyyttiselle 

kehykselle, jonka avulla voisimme puolestaan tarkastella järjestelmällisesti maakohtaisia tekijöitä ja ymmärtää niiden ratkaisevan 

osuuden. 

Suurimmassa osassa valtioiden epävakautta koskevaa keskustelua – sekä akateemisessa maailmassa että kehitysyhteisössä – 

jätetään huomiotta epävakauden historialliset syyt. Epävakauden historiallisen ulottuvuuden tuominen etualalle voi kuitenkin 

lisätä valtiorakenteiden kehittymistä tukevien eurooppalaisten kehitystoimien tarkkuutta ja uskottavuutta. Eurooppa voi tuskin 

odottaa, että sen toimia pidettäisiin neutraaleina tai puhtaasti teknisinä, koska Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vallitsee yleisesti 

näkemys, että Eurooppaa voidaan syyttää valtiorakenteiden epävakaudesta. Joidenkin tutkijoiden mielestä nämä kehitystoimet 

1 

Bertoli ja Ticci 2009. 

2 

Esimerkiksi Acemoglu et al. 2001, Lange 2004, Angeles ja Neanidis 2009. 

3 

Kuten Robinson (2002) toteaa, erilaisten historiallisten tekijöiden suhteellisten vaikutusten arvioiminen on yhä avoin empiirinen kysymys. 

4 

Briscoe 2008, s. 7. 

47 

EU:N 


Luku 3 


itse asiassa tavallaan jatkavat vanhaa mission civilisatricea, eli sitä sivistämistehtävää, jolla oletettavasti puolustettiin kolonisaatiota 

eurooppalaisten lähtiessä kilpajuoksua Afrikkaan 5 . Jotta Eurooppa voi tukea tehokkaasti valtiorakenteiden kehittämistä, Euroopan 

maiden rooli onkin analysoitava perusteellisesti. 

2. ONKO EPÄVAKAUS SIIRTOMAA-AJAN PERINTÖÄ 

Euroopan maat, joilla on vuosisatojen ajan ollut tukikohtia pitkin Afrikan rannikkoa, saivat poliittiseen 

määräysvaltaansa suurimman osan Saharan eteläpuolista Afrikkaa muutamassa 1800-luvun lopun ja 

1900-luvun alun vuosikymmenessä. Siirtomaa-aika jätti jälkensä Afrikan historiaan, vaikka Berliinin 

konferenssista kuluikin vain alle sata vuotta Portugalin siirtomaiden itsenäistymiseen 1970-luvun puolivälissä. 

Väite, että valtiollinen epävakaus olisi yksi Afrikan siirtomaa-ajan perinnöistä, tarvitsee tuekseen ainakin kolmen perusasian 

selvityksen. On selvitettävä, mitkä siirtomaiden keskeiset ominaisuudet ja syntyprosessit muistuttavat epävakaiden valtiorakenteiden 

tunnuspiirteitä. Kun samankaltaisuudet on todettu, on tutkittava, miksi poliittinen itsenäistyminen aiemmista siirtomaavoimista ei 

sitten pyyhkinyt pois näitä valtiorakenteiden piirteitä tai edes muuttanut niitä merkittävästi. Sen jälkeen on kuvailtava ne tekijät, 

joiden ansiosta nämä piirteet säilyivät siirtomaa-ajan jälkeisissä valtioissa, koska on kulunut yli puoli vuosisataa siitä, kun Kultarannikko 

itsenäistyi Isosta-Britanniasta vuonna 1957 tasoittaen tietä siirtomaavallan päättymiselle Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. 

3. SAHARAN ETELÄPUOLISEN AFRIKAN SIIRTOMAAT 

Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiollisten instituutioiden muodostumiseen liittyvän neljän piirteen 

katsotaan liittyvän valtiolliseen epävakauteen: 

• Ensimmäinen piirre on valtiorakenteiden keinotekoisuus: vallattujen alueiden omiin sosiaalisiin, institutionaalisiin tai kulttuurisiin 

ominaispiirteisiin ei millään tavoin kuulunut siirtomaavaltioiden luominen. 

• Toinen on voimakas hyödyntavoittelu: valtion instituutioiden tarkoituksena oli siirtää luonnonvaroja siirtomaavallalle, ei edistää 

paikallista kehitystä. 

• Kolmas piirre on niiden myötäsyntyinen suuntautuminen ulospäin: poliittiseen riippuvuuteen perustuvassa suhteessa valtio 

loi siirtomaavaltaan tiiviin taloudellisen sidoksen. 

• Neljäs liittyy epäsuoraan hallintomalliin eli siirtomaajärjestelmään, joka otettiin ensiksi käyttöön brittiläisessä imperiumissa 6 

mutta jota myös Ranska ja Belgia sovelsivat siirtomaissaan 7 . 

Euroopan siirtomaavallat siirsivät siirtomaihinsa institutionaalisia rakenteita, jotka olivat uudelle toimintaympäristölleen vieraita. 8 

Ennen siirtomaa-aikaa valtiorakenteita oli täällä kehitetty eri mallien mukaan kuin Euroopassa. 9 Siirtomaita ei perustettu hitaalla 

prosessilla, jossa epävirallisia instituutioita olisi vahvistettu ja jossa olisi sovitettu yhteiskunnan eturistiriitoja. Sen sijaan ne syntyivät 

Euroopan maiden musertavien sotavoimien ulkoapäin pakottamina. ”Valtio on suurimmassa osassa Afrikkaa pohjimmiltaan sellaisen 

yhteiskunnan päälle kiinnitetty keinotekoinen rakenne, joka ei itse olisi koskaan sitä luonut eikä pyytänyt.” 10 

Valtiorakenteiden keinotekoisuus teki niistä yhteiskunnasta irrallisia. 11 Turvautuminen epäsuoraan valtaan perustuvaan hallinnon 

järjestelmään ei heikennä tätä perustelua, koska vain siirtomaahallinnon alimpia kerroksia voidaan pitää paikallisväestön luomina. 

Vaikka suurin osa alimmasta hallintoportaasta muodostui perinteisistä päälliköistä, siirtomaavalta muotoili heidän tehtävänsä ja 

erityisesti heidän suhteensa paikallisyhteisöihin uudelleen. 12 Kaplanin (2009) väite henkii kehitystalouskirjallisuudessa esitettyä 

perustelua: Myrdal (1972) liitti siirtomaa-ajan jälkeisen valtiorakenteiden heikkouden nimenomaan siihen, että valtiorakenteet 

olivat ulkoa pakotettuja, mikä iskosti ihmisiin sitkeän vastarinnan rakenteita kohtaan ja haluttomuuden noudattaa niiden sääntöjä. 

Siirtomaiden keinotekoisten valtiorakenteiden tarkoituksena ei ollut tukea vallattujen alueiden talouskehitystä vaan edistää 

siirtomaavaltojen taloudellisia etuja. Näiden etujen ajaminen ei ilmennyt ylijäämien hyödyntämiseen pyrkivän vent for surplus 

-mekanismin muodossa. Sen sijaan siirtomaavallat veivät luonnonvaroja ja verotuloja alusmaistaan, joiden oli siedettävä äärimmäisen 

korkeaa verotusta, vaikkei verotus juurikaan edistänyt paikallisen infrastruktuurin kehittymistä. 

5 

Pariisi 2002. 

6 

Lugard 1922. 

7 

Lange 2004. 

8 

Kaplan 2009. 

9 

Herbst 2000. 

10 

Luling 1997, s. 288–289. 

11 

Kaplan 2009. 

12 

Ranger 1983, s. 211–262, UNECA 2007. 

48


Valtiollisen epävakauden historialliset syyt 

Siirtomaan voimakkaaseen hyödyntämiseen perustuva toimintapa on läheisesti sidoksissa sen suuntautumiseen ulospäin, kohti 

siirtomaavaltaa. 13 Vahva merkki tästä suuntauksesta on pääkaupunkien sijoittaminen rannikolle. ”Eurooppalaiset perustivat varsin 

järjestelmällisesti pääkaupunkeja, joiden myötä valta siirrettiin lähemmäksi valtamerta ja poispäin afrikkalaisten ajan myötä 

sisämaahan luomista valtakeskuksista”. 14 Kultarannikon pääkaupungiksi esimerkiksi valittiin Accra eikä sisämaan Kumasia, joka oli 

ollut Asanten imperiumin keskus, ja Bamako korvasi Timbuktun Malin poliittisena ytimenä. Siirtomaiden vähäinen suuntautuminen 

sisäänpäin näkyy myös heikkona tiestörakenteena, mikä oli siirtomaa-ajalle tyypillistä. Infrastruktuuria lyötiin laimin, jos siitä ei 

saatu suoraa taloudellista hyötyä. Esimerkiksi rautateitä rakennettiin kyllä raaka-aineiden kuljettamiseksi sisämaasta satamiin 

mutta harvoin yhteyksien luomiseksi sisämaa-alueille. 

Eurooppalaisten suuret kuolleisuusluvut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa muovasivat myös siirtomaavaltaa ja vähensivät 

mahdollisuuksia laajaan uudisasutukseen. 15 Siirtomaavallat, erityisesti Iso-Britannia mutta pienemmässä väärin myös Ranska 

ja Belgia, asuttivat siirtomaita hyvin vähän ja turvautuivat niiden hallinnassa epäsuoraan vallankäyttöön. Uudisasukkaat 

pitivät hallinnassaan siirtomaahallinnon ylimpiä tasoja, mutta siirtomaavallat turvautuivat perinteisiin rakenteisiin järjestyksen 

säilyttämiseksi pääkaupungin ulkopuolella 16 , koska siirtomaahallinnolla oli hyvin vähän suoria kontakteja maaseudulla. 

Epäsuora valtajärjestelmä ruokki hajautettua despotismia 17 , koska siirtomaavallat muovasivat perinteisten päälliköiden ja yhteisöjen 

välisiä suhteita uudelleen. Siirtomaavaltaa edeltävänä aikana yhteisöt saattoivat syrjäyttää päällikköjä vallasta, mutta sittemmin 

vain siirtomaahallinto pystyi antamaan vallan tai ottamaan sen pois. 18 Tällainen järjestelmä vähensi huomattavasti perinteisten 

päälliköiden tilivelvollisuutta omille yhteisöilleen, joten nämä pystyivät paikallisen vaikutusvaltansa avulla kasvattamaan 

henkilökohtaista vaurauttaan. Näin luotiin perusta valtion myöhemmälle yksityistämiselle. 19 

Nämä Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtomaiden neljä ominaispiirrettä liittyvät tiiviisti toisiinsa ja muistuttavat läheisesti eräitä 

valtiollisen epävakauden tunnuspiirteitä. Keinotekoisuutensa vuoksi valtiorakenteet ovat irrallaan yhteiskunnasta ja estävät näin niitä 

poliittisia prosesseja, joilla voitaisiin saattaa kansalaisten odotukset ja valtion toimintakyky keskinäiseen tasapainoon. Epävakaiden 

valtioiden vähäinen kehityssuuntautuneisuus henkii siirtomaiden hyödyntämiseen tähtäävää ajattelua, ja niiden kyvyttömyys ottaa 

käyttöön omia resurssejaan voi liittyä siirtomaa-aikana perustettujen valtiorakenteiden ulospäin suuntautuneisuuteen. Epäsuoran 

siirtomaavallan vahvistama kaksijakoinen valtiorakenne on voinut pohjustaa maaperää joidenkin Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaiden valtioiden neopatrimoniaaliselle asenteelle. 20 

4. SIIRTOMAAVALLAN PURKAUTUMINEN 

Pitkän ja väkivaltaisen itsenäisyystaistelun käyneitä Portugalin siirtomaita ja eteläisen Afrikan siirtomaita 

lukuun ottamatta Saharan eteläpuoliset maat saivat poliittisen itsenäisyyden entisiltä siirtomaavalloilta 

muutamassa vuodessa alkaen vuodesta 1957, kun Britannian Kultarannikosta tuli itsenäinen Ghana. 

Rauhanomainen siirtyminen siirtomaavallasta poliittiseen autonomiaan tarjosi selkeän tilaisuuden 

hankkiutua eroon siirtomaiden vahingollisista institutionaalisista piirteistä. Näiden uusien maiden 

poliittiset eliitit menivät kuitenkin harvoin byrokratian afrikkalaistamista pidemmälle, eivätkä ryhtyneet 

merkittäviin institutionaalisiin muutoksiin. Miksi Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiorakenteiden 

kehityksessä ei tapahtunut merkittävää muutosta itsenäistymisen yhteydessä 

Keinotekoisuuden vähentäminen olisi edellyttänyt valtiorakenteiden kotoperäistämistä, mikä olisi voinut vähentää virallisten 

ja epävirallisten rakenteiden välistä epätasapainoa. Useat eri tekijät kuitenkin estivät tällaisen kehityksen. Ensinnäkin monien 

siirtomaiden hallintorakenteet olivat melko heikkoja eikä niiden valta ulottunut kovinkaan kauas. Paikalliset poliittiset johtajat varoivat 

tekemästä suuria muutoksia valtiorakenteisiin, joita he pyrkivät vahvistamaan. ”Heidän piti saada haltuunsa toimintakunnossa oleva 

hallituskoneisto sen sijaan, että he olisivat pyrkineet luomaan sen alusta asti uudelleen, kun samanaikaisesti vallitsi itsenäisyyden 

saavuttamisen ja koko poliittisen rakenteen uudelleenjärjestämisen aiheuttama käsittämätön sekasorto”. 21 

13 

Clapham 1996. 

14 

Herbst 2000, s. 16. 

15 

Acemoglu et al. 2001. 

16 

Lange 2004. 

17 

Lange 2004. 

18 

Lugard 1922. 

19 

Bayart 1999. 

20 

Mamdani 1996. 

21 

Clapham 1996, s. 35. 

49 

EU:N 


Luku 3 


Liian länsimaiset oikeus-, hallinto- ja koulutusjärjestelmät estivät kuitenkin paikallisyhteisöjä hyödyntämästä omia luonnonvarojaan, 

valmiuksiaan ja sosiaalisia verkostojaan ja aiheuttivat tarpeetonta ristiriitaa virallisten ja epävirallisten rakenteiden välille. Pitkälti 

keskitetyt hallintorakenteet maissa, joissa viralliset valtioelimet ovat tehottomia ja vaihtoehtoisia tulonlähteitä on vähän, pakottavat 

ryhmät kilpailemaan vähäisistä valtion resursseista, mikä lisää poliittista pirstoutumista. 

Lisäksi monien uusien valtioiden johtajat olivat saaneet koulutuksen länsimaissa: Julius Nyerere Yhdistyneessä kuningaskunnassa, 

Léopold Sédar Senghor Ranskassa ja Kwame Nkrumah Yhdysvalloissa. Afrikan maissa koulutuksensa saaneet johtajat, kuten Milton 

Obote ja Félix Houphouët-Boigny, opiskelivat akateemisissa oppilaitoksissa, jotka kannattivat vahvasti länsimaisia poliittisia arvoja 

ja instituutioita. Heidän mielestään valtiorakenteiden kotoperäistäminen merkitsisi paluuta siirtomaa-aikaa edeltäviin poliittisiin 

rakenteisiin, mikä olisi kehityksen kannalta vahingollista 22 . Perinteiset instituutiot olivat edistäneet siirtomaiden toimintaa, ja siksi 

niihin ei voitu turvautua, kun haluttiin lähentää valtiorakenteita paikallisiin kulttuurisiin ja poliittisiin arvoihin. 23 

Siirtomaa-ajan valtiollisten instituutioiden voimakkaasti hyödyntävä toimintatapa oli Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden 

kehityksen kannalta selvästi vahingollinen, mutta se saattoi silti olla poliittisten johtajien itsekkäiden etujen mukaista. Acemoglu 

et al. (2001) toteavat, että perustaessaan autoritaarisia instituutioita eurooppalaiset vallanpitäjät hyvin usein delegoivat vastuun 

päivittäisestä valtionjohdosta pienelle paikalliselle eliitille. Tuo suppea ryhmä hallitsi usein valtiota itsenäistymisen jälkeen ja suosi 

maan rikkauksia voimakkaasti hyödyntäviä instituutioita. 24 

Valtioiden ulospäin suuntautuneisuudesta ei voitu päästä hetkessä eroon itsenäistymisen yhteydessä, koska riippuvuus ulkoisista 

tulonlähteistä oli Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden syvälle juurtunut ominaispiirre. Esimerkiksi tieverkoston tarkoituksena oli 

yhteyksien luominen ulkomaihin paikallistalouden kehityksen edistämisen sijasta. Lisäksi ulospäin suuntautuneisuus voi olla poliittisen 

eliitin etujen mukaista. Collier (2009a) esittää, että Mobutu Sese Seko, joka keräsi henkilökohtaisen omaisuutensa Zairen luonnonvaroilla 

hankituista vientituloista, ei ollut lainkaan halukas vähentämään riippuvuutta ulkoisista tulonlähteistä. 25 Sen vastineeksi olisi valtion 

pitänyt tuottaa voimavaroja sisäisesti. Jos olisi turvauduttu laajemmin verotukseen, olisi vauhditettu kierrettä, jossa olisi vaadittu lisää 

vastuuta kansalaisille sekä valtiorakenteiden lujittamista. Se olisi ollut yhteiskunnan kannalta hyvä mutta hänen kannaltaan huono asia. 

Poliittista tahtoa maan omien resurssien käytön lisäämiseen ei ollut, ja siihen oli myös hyvin vähän valmiuksia. Verojen korottaminen 

oli haastavaa heikosti kehittyneelle valtiorakenteelle, jonka oli vaikea levittää tietoa vallastaan kaupunkialueiden ulkopuolelle. 

Suurin osa väestöstä asui kuitenkin harvaan asutulla maaseudulla. 

Näin ollen Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden poliittinen itsenäistyminen ei johtanut merkittävään muutokseen valtiorakenteiden 

kehityksessä. Näin siis toinenkin syy-yhteys siirtomaa-ajan ja valtioiden nykyisen epävakauden välillä on vahva. On olemassa vankat 

perustelut sille, miksei Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden poliittinen itsenäistyminen muuttanut niiden valtiorakenteiden 

kehitystä merkittävästi. 

5. KANSAINVÄLINEN TILANNE JA JATKUVUUS 

Valtiorakenteiden kehitys ei yltänyt poliittisen itsenäisyyden tasolle. Siirtomaavallan purkautumisesta on 

kuitenkin kulunut yli kolme vuosikymmentä, joten meidän on täydennettävä perusteluja valtiorakenteiden 

merkittävien muutosten puuttumiselle tekijöillä, jotka selittävät joidenkin keskeisimpien valtiorakenteiden 

ominaispiirteiden säilymisen. Vaikka Saharan eteläpuolisella Afrikalla on itsellään merkittäviä kokemuksia 

onnistuneesta valtiorakenteiden kehityksestä esimerkiksi Botswanassa, ne ovat pikemminkin poikkeus 

kuin sääntö. Miksi 

Saharan eteläpuolisen Afrikan itsenäiset valtiot muodostettiin Collierin sanoin ”yhdellä kansainvälisellä kynänvedolla”, kun 

Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto tunnusti ne heti. 26 Näin hänen mukaansa luotiin maailman miljardin köyhimmän 

ihmisen valtiot, eikä niiden taloudellista tai poliittista elinkelpoisuutta otettu oikeastaan lainkaan huomioon. Näiden valtioiden 

taloudellisesta elinkelpoisuudesta Collier (2009a) toteaa, että monet uudet valtiot olivat hyvin pieniä, koska siirtomaa-ajan lyhyys 

oli estänyt yhteisen kansallisen identiteetin syntymisen siirtomaa-alueiden kansalaisille. 

Kun Etelä-Aasia itsenäistyi vuonna 1949 Britannian siirtomaavallasta, lukuisista siirtomaavaltaa edeltävistä poliittisista entiteeteistä 

syntyi vain kaksi itsenäistä valtiota, Intia ja Pakistan. Ranskan Länsi-Afrikka jaettiin kuitenkin moneksi pieneksi maaksi, joiden 

22 

Clapham 1996. 

23 

Näkemys epävirallisten instituutioiden takapajuisuudesta asettui vastakkain sen kanssa, että heti itsenäistymisen jälkeen poliittiset eliitit turvautuivat perinteisiin 

päälliköihin saadakseen poliittista tukea. Tämä asenne ei vähentänyt virallisten ja epävirallisten instituutioiden välistä epätasapainoa vaan edisti ajan myötä 

epäsuoraan valtaan perustuvan siirtomaajärjestelmän haitallisten sivuvaikutusten säilymistä. 

24 

Acemoglu et al. 2001. Vastaava väite on esitetty teoksessa Mamdani 1996. 

25 

Collier 2009a. 

26 


50



rajat piirrettiin mielivaltaisesti. Nämä maat olivat liian pieniä valtioksi, mikä tarkoittaa, että niiden pieni koko esti niitä luomasta 

turvallisuutta ja kantamasta vastuuta. 27 Siirtomaavallan aikaisten rajojen mielivaltaisuus loi Kaplanin mukaan erilaisista, usein 

keskenään yhteensopimattomista ihmisryhmistä koostuvia väestöjä, jotka vaaransivat siirtomaavallan jälkeisten valtioiden 

poliittisen elinkelpoisuuden. 28 

Monimuotoiset heimojen ja etnisten ryhmien identiteetit ovat selvästi syntyneet ennen siirtomaa-aikaa, mutta siirtomaahallinnot 

pysyttivät väestöryhmät paikoillaan, vahvistivat etnisyyttä ja aiempaa joustamattomampia sosiaalisia määritteitä. Siirtomaaaikaa 

edeltävällä Saharan eteläpuolisella Afrikalla sen sijaan ei ollut ”yhtä sille ominaista heimoidentiteettiä, koska suurin osa 

afrikkalaisista vaihtoi jatkuvasti identiteettiään” 29 . Ranger puhuu nimenomaan perinteen keksimisestä siirtomaa-ajan Afrikassa ja 

osoittaa, että Afrikan siirtomaa-ajan jälkeisten yhteisöjen eräät erityispiirteet, kuten etnisten tai heimoyhteyksien merkitys, eivät 

ole siirtomaavaltaa edeltävän ajan perintöä, vaan ne ovat syntyneet tai lujittuneet merkittävästi siirtomaavallan aikana. 

Newbury (1998) antaa tästä dynamiikasta kuvaavan esimerkin muistuttamalla, että Belgian hallinto Ruandassa pyrki organisoimaan 

yhteiskuntajärjestyksen, järkeistämään ja yhdenmukaistaman epäyhtenäiset yhteiskuntasuhteet. 1930-luvulla annettiin henkilökortteja, 

joihin oli merkitty henkilön etninen ryhmä. Newburyn mukaan tällaiset toimenpiteet eivät luoneet etnisyyttä, vaan pyrkivät 

muovaamaan sen sosiaalista merkitystä. Näin hutut luokiteltiin siirtomaa-ajan Ruandassa toisen luokan kansalaisiksi. Se näkyi Newburyn 

mukaan selvästi siirtomaa-ajan uusien sosiaalisten ja taloudellisten voimavarojen kohdentamisessa. 30 Tämä esimerkki osoittaa, että 

etnisten ja heimoidentiteettien mukaan jakaantuneet ryhmät olivat usein siirtomaavallan tuote samaan tapaan kuin valtiorakenne. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan uusien valtioiden kiusana olikin kaksi rakenteellista ongelmaa: poliittisen identiteetin pirstaloituminen 

ja heikot kansalliset instituutiot. Nämä kaksi yhdessä estivät vakaan kansallisen hallintojärjestelmän muodostumista, heikensivät 

huomattavasti valtion legitimiteettiä ja tuottivat poliittisia järjestelmiä, jotka ovat erittäin epävakaita ja vaikeasti uudistettavia. 

Poliittinen pirstaleisuus ja heikot hallintoelimet ruokkivat toisiaan ja heikentävät pyrkimyksiä rakentaa laillinen ja toimiva valtio. 

Easterlyn mukaan etniset jaottelut, yhtä hyvin kuin uskonnolliset ja klaanien mukaiset jaottelut, sekä poliittisen pirstaloitumisen 

maantieteelliset ja sosioekonomiset muodot estivät sellaisten epäpoliittisten byrokraattisten rakenteiden (valtionhallinto, 

oikeuslaitos, poliisi, armeija) syntymistä, joilla olisi tukenaan ideologia, joka oikeuttaisi valtion neutraalit viranomaiset turvaamaan 

yhteiskuntajärjestyksen lakisääteisten menettelyjen ja oikeusjärjestyksen avulla. 31 Easterleyn mukaan nämä rakenteet ovat yksi 

toimivan valtion tärkeimpiä edellytyksiä. 

Monet yhtenäiset ryhmät, joilla on pitkä yhteinen historia, ovat luoneet kehittyneitä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia 

järjestelmiä, jotka ylläpitävät vakautta ja edistävät talouden kehittymistä. Jakaantuneilla väestöryhmillä tällaisia mekanismeja ei 

kuitenkaan ole. Kun pirstaloituneisiin yhteisöihin yhdistetään heikot valtionhallinnon rakenteet, niiden taipumuksena on Putnamin 

mukaan hakeutua kohti tukahduttavaa ja lamauttavaa noidankehää, jolloin epälojaalius, epäluottamus, välttely, riisto, eristäytyminen, 

epäjärjestys ja pysähtyneisyys tehostavat toistensa vaikutuksia. 32 Jos tällaiset toimimattomat ja tuottamattomat toimintamallit ovat 

yhteiskunnassa vallitsevia, ne säilyvät Northin mukaan siksi, että suuri polkuriippuvuus tietystä institutionaalisesta kehyksestä on 

tuottavan toiminnan esteenä, koska siinä luodaan organisaatioita ja eturyhmiä, jotka hyötyvät vallitsevan rakenteen rajoituksista, 

mikä selittää olennaisella tavalla, miksi kasvuluvut pysyvät kehitysmaissa alhaisina. 33 

Nunn (2007) esittelee useita tasapainotiloja sisältävän mallin, joka osoittaa, että ulkopuolelta tuotu institutionaalinen rakenne, 

jossa omistusoikeudet ovat epävarmoja ja tuotanto vähäistä ja valtio hyödyntää voimakkaasti talousjärjestelmän resursseja, voi 

säilyä senkin jälkeen, kun ulkopuolinen hyödyntäjä on poistettu. Nunn toteaa, että yhteiskunta jää tämän melkein ihanteellisen 

tasapainotilan ansaan vielä senkin jälkeen, kun ulkopuolinen hyödyntäminen on päättynyt, joten poliittinen itsenäisyys ei johda 

yhteiskunnallisesti ei-toivotun institutionaalisen rakenteen poistamiseen. 34 

Useimpien Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtomaa-ajan jälkeisten valtioiden taloudellinen ja poliittinen elinkyky oli aluksi rajallinen, 

eikä alueen poliittinen kartta ole muuttunut siirtomaavaltakauden päättymisen jälkeen. Collierin mukaan ei yksikään valtio ole 

hävinnyt kartalta vuoden 1945 jälkeen naapurimaan sotilaallisen toiminnan seurauksena. 35 Nämä maat eivät ole olleet ulkoisen 

sotilaallisen uhkan kohteena, mikä on ollut Euroopan valtioiden lujittumisen kannalta ratkaisevaa. 36 

Collier (2009b) on todennut: ”siirtomaavallan purkaminen tapahtui historian hirvittävimmän kansainvälisen sodan jälkeen 

ydinasekilpailun yhteydessä. Ei ole yllättävää, että vaikutti siltä, kuin se ei olisi enää hyväksyttävää hallinnon toimintaa: se oli liian 

kallista, ja naapurisodat saattaisivat laajeta maailmanlaajuisiksi. Kansainvälisen painostuksen sekä Yhdistyneiden Kansakuntien 

27 


28 

Kaplan 2009, s. 2. 

29 

Ranger 1983, s. 248. 

30 

Newbury 1998, s. 11. 

31 

Easterly 2000, s. 12. 

32 

Putnam 1993, s. 177. 

33 

North 1990, s. 99. 

34 

Nunn 2007, s. 173. 

35 

Collier 2009b, s. 4. 

36 

Tilly 1990. 

51 

EU:N 


Luku 3 


ja Afrikan yhtenäisyysjärjestön kaltaisten alueellisten ryhmittymien sovittelun seurauksena kansainvälisen sodan vaara pieneni 

olennaisesti. [...] Darwinilainen prosessi, jossa vahvat valtiot sulauttivat itseensä heikot valtiot Saksan yhdistyessä 300 valtiosta 

yhdeksi, pysähtyi kokonaan” 37 . 

Ulkoiset sotilaalliset uhkat olivat luoneet tarpeen valtion sisäänpäin suuntautumiselle. Valtion oli kerättävä veroja, jotta se voisi 

rahoittaa sotilaskoneiston, jota tarvittiin ulkoisten uhkien torjumiseen. Valtion tarve saada käyttöönsä kotimaiset resurssit aiheutti 

sen, että kansalaiset vaativat valtiota vastuuseen verovarojen käytöstä asettaen siten rajoja sen toiminnalle. Lisäksi resurssien tarve 

johti valtioita ottamaan käyttöön kehittämislähtöisiä rakenteita, kuten omistusoikeuksien turvaamisen, koska kotimaisten resurssien 

käyttöönotto liittyi oleellisesti vahvaan talousjärjestelmään. Ulkoiset uhkat myös vahvistivat yhteistä kansallista identiteettiä ja 

lujittivat poliittista prosessia sovitellen siten valtion ja yhteiskunnan etuja. 

Vaikka Saharan eteläpuolisiin valtioihin ei kohdistunut ulkoisia uhkia, ne olivat erittäin turvattomia, mutta naapurivaltioiden sijaan niitä 

uhkasivat sisäiset kapinat. 38 Kapinan mahdollisuus liittyi uusien valtioiden pieneen kokoon, sillä se lisäsi kapinallisten mahdollisuuksia 

kukistaa armeija ja kaapata valta, kun taas ”suuri antaa turvaa” 39 . Ulkoiselta uhkalta suojautuminen, yhteinen ja yleinen etu, tuo 

yhteen poliittisen eliitin ja yhteiskunnan edut. Sisäiseltä uhkalta suojeleminen ei sitä tee. Sisäisen uhkan torjuminen on yksityinen 

etu, jota kaikki yhteiskunnan osat eivät välttämättä tukisi. Se ei myöskään edistä yhteisen kansallisen identiteetin vahvistumista. 

Sisäiset uhkat eivät uhkaa vakavasti hallituksen vakautta, koska on arvioitu, että vain yksi viidestä sisäisestä kapinayrityksestä 

onnistuu kaatamaan hallituksen. Näin ollen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vallassa olevien eliittien vakavin uhka oli armeija, koska 

vallankaappaajilla oli kapinallisia paljon paremmat mahdollisuudet onnistua kaappauksessaan 40 . Se myös hankaloitti Euroopassa 

valtiorakenteiden vakauttamiseen käytetyn perusmekanismin toimintaa: armeijan vahvistamista. Mobutu Sese Seko heikensi Zairen 

armeijaa ja jakoi sitä osiin tarkoituksellisesti pienentääkseen vallankaappauksen riskiä. Paradoksaalinen lopputulos oli, että pieni 

Ruanda tunkeutui naapuriinsa Zaireen 1990-luvulla. 41 

Näin ollen Saharan eteläpuolisen Afrikan valtioiden epävakaus palveli tiettyjä paikallisen poliittisen eliitin etuja. Valtiorakenteiden 

jatkuva heikkous siirtomaavallan jälkeisenä aikana oli myös entisten siirtomaavaltojen etujen mukaista. 42 Luovuttuaan poliittisesta 

määräysvallasta ne halusivat säilyttää taloudellisen määräysvallan, eli jatkaa arvokkaiden luonnonvarojen hyödyntämistä entisistä 

siirtomaistaan. 

Avunantajamaiden tuki olisi myös voinut vahvistaa siirtomaavallan jälkeisten valtioiden ulospäin suuntautumista ja heikentää 

kannusteita tehokkaampaan kotimaisten luonnonvarojen hyödyntämiseen. Monterreyn konsensuksen avun valikoivuuden 

perusteena oli palkita vastaanottajamaita, joissa oli omien resurssien sekä kansainvälisten sijoitusten ja avun tehokkaan 

hyödyntämisen kannalta suotuisat olosuhteet. 43 Laajasti ollaan kuitenkin epävarmoja siitä, voisiko avulla sittenkin olla päinvastainen 

vaikutus tähän ratkaisevan tärkeään valtiorakenteiden vahvistamisen tekijään. 

6. INSTITUUTIOIDEN POLKURIIPPUVUUS – ERILLISYYS JA ULOSPÄIN 

SUUNTAUTUNEISUUS 

Siirtomaiden asuttaminen vaikutti vahvasti ja pitkään valtiorakenteiden nykyisen laadun mittauksiin. 44 

Empiiristä analyysiä tukeva teoreettinen perustelu, joka ei koske vain Saharan eteläpuolista Afrikkaa, 

on, että kuolleisuusluvut vaikuttivat merkittävästi eurooppalaisten siirtomaavalloittajien asuttamisen 

tapoihin. Siirtomaissa, joita eurooppalaiset asuttivat suurten kuolleisuuslukujen vuoksi vain hyvin 

vähän, siirtomaavallan oikeudellisen ja institutionaalisen kehyksen soveltaminen oli harvinaisempaa. 

Siirtomaavallan kehys siirrettiin niihin siirtomaihin, joissa eurooppalaiset uudisasukkaat sitä vaativat, 

koska heille oli suoraa etua siitä, että kopioitiin Euroopan maille ominainen kehityssuuntautunut 

institutionaalinen toimintamalli. Siellä taasen, missä asuttaminen oli vähäistä – kuten suurimmassa osassa 

Saharan eteläpuolista Afrikkaa, mistä pienenä poikkeuksena olivat Portugalin siirtomaat – siirtomaiden 

institutionaalinen kehys oli erittäin todennäköisesti siirtomaan resursseja voimakkaasti hyödyntävä. 45 

37 

Collier 2009b, s. 4. 

38 

Collier 2009b. 

39 


40 


41 


42 

Wallerstein 1975. 

43 

Dollar ja Levin 2006. 

44 

Acemoglu et al. 2001. 

45 

Siirtomaiden asuttamisen pitkäaikaiset vaikutukset ovat hiljattain saaneet vahvistusta Angelesilta ja Neanidisilta (2009), jotka osoittavat, että asuttamistapa 

on vaikuttanut nykyiseen vallassa olevan eliitin kehityssuuntautuneisuuteen ja sitä kautta ulkomailta tulevan kehitysavun tehokkuuteen. 

52



Siirtomaiden suoran asuttamisen laajuuden lisäksi merkittävästi vaikuttaa itse siirtomaavallan järjestelmä. 46 Tutkimuksessa, 

joka käsitti 30 Britannian siirtomaata eli puolet Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, testataan hypoteesia, jonka mukaan epäsuora 

siirtomaavalta vaikutti haitallisesti itsenäistymisen jälkeiseen institutionaaliseen kehitykseen. Epäsuoran vallan ulottuvuus, joka on 

määritelty ”siirtomaavallan tunnustamien tavanomaisten oikeusjuttujen osuutena oikeusjuttujen kokonaismäärästä vuonna 1955”, 

vaikuttaa huomattavasti instituutioiden laadun useisiin mittauksiin, kuten byrokratian toimivuuteen, valtion sääntelytaakkaan, 

oikeusjärjestykseen ja hallinnon korruption puutteeseen. 47 Todisteet, jotka kylläkin rajoittuvat entisiin Britannian siirtomaihin, 

tukevat näkemyksiä, joita on esitetty Saharan eteläpuolisen Afrikan epäsuoran vallankäytön haitallisesta perinnöstä. 

Tähän asti olemme tukeneet näkemystä, että siirtomaa-aika vaikutti osaltaan valtiorakenteiden epävakauteen Saharan eteläpuolisessa 

Afrikassa. Voidaan jopa väittää, että nämä perusteet vahvistavat erityistä tulkintaa Afrikan valtioiden epävakaudesta: alueen valtiot 

olivat toimintakyvyttömiä jo ennen muodostumistaan. 48 ”On valtavasti todisteita siitä, että suurin osa Afrikan romahtaneista valtioista 

ei siirtomaavallan jälkeisenä aikana missään vaiheessa edes etäisesti muistuttanut nykyaikaisen länsimaisen valtiojärjestyksen 

ihannetta” 49 . Siksi termi toimintakyvytön valtio (failed state), jota usein käytetään samassa laajassa yleismerkityksessä kuin termiä 

epävakaa valtio (fragile state), voi eräissä tilanteissa olla erittäin harhaanjohtava. 50 Valtiollinen epävakaus on viime aikoina vaivannut 

maita, joita oli pitkään pidetty alueen talouden ja institutionaalisen kehityksen menestystarinoina, kuten Norsunluurannikkoa 

ja Zimbabwea. On kuitenkin kiistatonta, että sitkeänä jatkuva valtion epävakaus oli yleistä pääasiassa maissa, jotka eivät olleet 

milloinkaan saaneet hyötyä tehokkaista valtiorakenteista. 

Voidaan silti kohtuudella todeta, että tämä havainto vahvistaa Euroopan siirtomaavallan lyhyeen kestoon liittyvää selittämättömyyttä. 

Vaikka siirtomaa-ajan merkitystä siirtomaavallan jälkeisen ajan valtioiden rakenteisiin ei pidäkään vähätellä, on tärkeää analysoida, 

vaikuttivatko siirtomaavalta ja jo aiemmin syvemmälle juurtuneet tekijät toisiinsa, ja miten. 

Herbst (2000) esittää vakuuttavasti, että siirtomaavallan vaikutuspiiri oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vuosikymmenten ajan 

pelkästään teoreettinen. Berliinin konferenssi mahdollisti Herbstin tulkinnan mukaan sen, että eurooppalaiset valloittivat Afrikan 

ja kykenivät hallitsemaan sitä mahdollisimman vähällä vaivalla. 51 ”Vuonna 1939 keskiverto brittiläinen kuvernööri vastasi yhdessä 

afrikkalaisen henkilökuntansa kanssa suunnilleen Walesin kokoisesta alueesta. Vuonna 1939 yhteensä 1 223 hallintoviranomaista ja 

938 poliisia hallitsi noin 43 miljoonaa ihmistä brittiläisessä trooppisessa Afrikassa. Vastaavasti vuonna 1938 Ranskan Länsi-Afrikassa 

3 660 virkamiestä hallitsi 15 miljoonaa afrikkalaista, Ranskan Päiväntasaajan Afrikassa 887 virkamiestä hallitsi 3,2 miljoonaa ja 

Belgian Kongossa 384 virkamiestä hallitsi 9,4 miljoonaa afrikkalaista.” 52 

Nämä luvut kuvaava sitä, miten heikosti siirtomaat pystyivät välittämään tietoa hallintovallastaan hallinnassaan oleville laajoille 

alueille. Sitä haittasi hallintohenkilökunnan vähyyden lisäksi huono tieverkosto siirtomaavallan aikana. 

Miksi siirtomaavallat eivät sitten halunneet vahvistaa määräysvaltaansa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa Todennäköisin vastaus 

on, että kyse ei ollut halukkuuden, vaan valmiuksien puutteesta. Herbstin mukaan eurooppalaisilla oli Saharan eteläpuolisessa 

Afrikassa vastassaan periaatteessa samat haasteet kuin Afrikan siirtomaa-aikaa edeltävillä hallitsijoilla oli aikoinaan ollut, kun he 

taistelivat satojen vuosien ajan valtansa laajentamiseksi. 53 Herbst toteaa, että Afrikan valtionrakentajien perustavana ongelmana 

on ollut määräysvallan levittäminen karuille alueille, joilla asuu verrattain vähän ihmisiä, ja jatkaa todeten, että saman ongelman 

ovat kohdanneet niin siirtomaa-aikaa edeltävät kuninkaat, siirtomaa-ajan kuvernöörit kuin itsenäisten maiden presidentit. 54 

Tässä viitataan siihen, että on tuskin voitu odottaa Euroopan maiden onnistuvan valtiorakenteiden vahvistamisessa muutamassa 

vuosikymmenessä, jos siirtomaa-aikaa edeltävät hallitsijat olivat enimmäkseen epäonnistuneet siinä tai eivät edes olleet yrittäneet 

tehdä sitä. Jotkin siirtomaiden piirteet voidaan liittää paitsi itsenäistymisen jälkeisiin valtioihin, myös siirtomaavaltaa edeltävien 

poliittisten entiteettien ominaispiirteisiin. Tämä viittaa vieläkin vahvempaan polkuriippuvuuteen ja valtiorakenteiden kehityksen 

jatkuvuuteen tällä alueella. Hallitsijoiden ja yhteiskunnan erillisyys näkyi Herbstin (2000) poistumisen ensisijaisuudeksi (primacy of 

exit) nimittämässä ilmiössä, joka toteutuisi, kun hallitsijoiden ja joidenkin yhteiskuntaryhmien edut olivat yhteensovittamattomia. 

Herbstin mukaan poistuminen ilmeni liikkuvuutena, koska muutto sosiaalisten tai poliittisten ongelmien vuoksi oli yleistä jorubien, 

edojen, fonien ja monien muiden kansojen keskuudessa. 55 Liikkuvuus johti hallitsijoiden heikkenemiseen, kuten Barfield (1993) 

toteaa Etelä-Sudanin heimoista: ”dinkojen päällikön valta oli heikko [...] koska toisinajattelevat ryhmät saattoivat hänen valtaansa 

alistumisen sijaan muuttaa uudelle alueelle, jos he olivat tyytymättömiä” 56 . 

46 

Lange 2004, Acemoglu et al. 2001. 

47 

Lange 2004. 

48 

Anderson 2004, lainaus teoksessa Englebert ja Tull 2008. 

49 

Englebert ja Tull 2008, s. 111. 

50 

Cammack et al. 2006. 

51 

Herbst 2000, s. 72. 

52 

Herbst 2000, s. 78. 

53 

Herbst 2000, s. 35. 

54 

Herbst 2000, s. 11. 

55 

Herbst 2000, s. 39. 

56 

Barfield 1993, s. 38. 

53 

EU:N 


Luku 3 


Mahdollisuus muuttaa pois vähensi huomattavasti hallitsijoiden tilaisuuksia hankkia varoja hallitsemaltaan yhteisöltä, koska 

”hajanaiset ja liikkuvaiset kansat todennäköisesti eivät tuota resursseja, joihin pysyvät hallintorakenteet voisivat turvautua, eivätkä 

niiden ylläpitämiseen tarvittavia sosiaalisia rakenteita ja arvoja” 57 . Tämän myötäsyntyisen ongelman vuoksi myös siirtomaavaltaa 

edeltävät instituutiot olivat ulospäin suuntautuneita ja keräsivät resursseja ulkopuolelta harjoittamalla kauppaa pitkien välimatkojen 

päähän. Siirtomaavalta-aikaa edeltänyt suuntautuminen ulospäin sai leimallisimman muotonsa orjakaupassa. Myytävät orjat 

hankittiin omasta yhteisöstä, jossa oikeudenkäyttäjät saattoivat jakaa ihmisille tekaistuihin syytöksiin perustuvia mielivaltaisia 

tuomioita 58 , tai naapuriyhteisöihin tehdyillä ryöstöretkillä, mikä heikensi keskinäistä luottamusta ja sosiaalista pääomaa. 

Tällä siirtomaavalta-aikaa edeltäneen ulospäin suuntautumisen traagisella muodolla oli pitkäaikaisia vaikutuksia Saharan 

eteläpuolisen Afrikan maiden instituutioihin, mikä voidaan jälleen kerran yhdistää niiden valtiorakenteiden nykyiseen epävakauteen. 

Nunnin (2008) mukaan orjakauppa haittasi Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden talouden kehittymistä, ja tämä haitallinen 

vaikutus ulottuu myös valtiorakenteisiin. Orjakauppa lisäsi epäluottamusta valtiorakenteita kohtaan ja vahvisti hyvin paikallisia 

etnisiä identiteettejä hankaloittaen siten valtion ja yhteiskunnan välisen suhteen kitkatonta toimintaa silloin, kun viimeksi mainittu 

oli alunperin heikko. 59 

Nunnin ja Wantchekonin (2009) hiljattaisessa julkaisussa esitetään myös, että orjakaupalla oli pitkäaikainen haitallinen vaikutus 

sosiaaliseen pääomaan, koska ”ihmiset luottivat sukulaisiin, naapureihin ja paikallishallintoon vähemmän, jos heidän esivanhempansa 

olivat joutuneet pelkäämään orjakauppaa” 60 , mikä voi voimistaa valtiollisen epävakauden haittoja. Nunn ja Puga (2009) osoittavat, 

että orjakauppa muutti maaperän karuuden naamioiduksi siunaukseksi Saharan eteläpuolisen Afrikan maille: karuus haittasi 

taloudellista kehitystä, mutta sen epäsuora ja tärkeämpi vaikutus oli karuuden väestölle suoma suoja ryöstöretkillä kulkevia 

orjakauppiaita vastaan. 

7. JOHTOPÄÄTÖKSET 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden valtioiden maantieteellinen keskittyminen viittaa siihen, että 

valtioiden epävakaudella on yhteisiä perimmäisiä syitä, jotka yhdistyvät maakohtaisiin syihin ja tekijöihin. 

Tässä luvussa tarkastellut näkemykset tukevat sitä, että valtiorakenteiden epävakauden taustalla on 

historiallisia tekijöitä. Kun suuressa ryntäyksessä Afrikkaan perustettiin siirtomaita luotiin silloin joitain 

valtiorakenteiden ominaispiirteitä, jotka ovat yhä nähtävissä nykyisissä valtiorakenteissa. Poliittisen 

itsenäisyyden saavuttaminen tai sen jälkeen kuluneet vuosikymmenet eivät ole juuri muuttaneet Saharan 

eteläpuolisten valtioiden erittäin polkuriippuvaista kehitystä. 

Vaikka siirtomaavallan vaikutus oli todennäköisesti ratkaiseva, se ei tee tyhjäksi sitä tosiseikkaa, että tietyt historialliset tekijät 

vaikuttavat Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiorakenteiden epävakauteen, sillä myös siirtomaavaltaa edeltävällä aikakaudella 

oli osuutensa alueen tulevien valtiorakenteiden kehityksessä. Sekä siirtomaavaltaa edeltävällä ajalla että siirtomaa-ajalla oli 

kauaskantoisia vaikutuksia instituutioiden muodollisten rakenteiden lisäksi myös muihin sosiaalisiin tekijöihin, jotka määrittävät 

valtiojärjestyksen epävakautta tai vakautta. Varsinkin etnisyyden määritelmää muokkasivat selvästi sekä siirtomaa-aikaa edeltävä 

orjakauppa että siirtomaahallintojen kiristyvä ja lisääntyvä sosiaalinen merkitys. 

Vaikka historia on merkityksellinen tekijä epävakauden kannalta, ei tämän luvun analyysissä anneta sijaa deterministiselle oikotielle 

Saharan eteläpuolisen Afrikan historiasta tai nykyisestä vaihtelevasta valtioiden epävakaudesta. Eri maiden valtiorakenteiden 

kehityksen moninaisuus viittaa siihen, että toimivia valtioita voi syntyä myös tilanteessa, jossa historialliset tai maantieteelliset 

tekijät heikentävät sen onnistumisen mahdollisuuksia. Saharan eteläpuolisen Afrikan valtioiden lujittumiselle ei kuitenkaan pitäisi 

asettaa liian optimistisia odotuksia. 

57 

Clapham 1996, s. 28. 

58 

Nunn 2008. 

59 

Collier 2009b. Kaplan 2009. 

60 

Nunn ja Wantchekon 2009, s. 43. 

54


LUKU 4 - 

TALOUDELLISET TEKIJÄT VOIVAT LISÄTÄ EPÄVAKAUTTA 

Valtion epävakauden kehittyminen ei ole yksinkertainen syy-seuraus-ketju tai yhden ainoan tekijän 

aiheuttama. Siihen vaikuttavat useat eri riskit ja paineet keskinäisellä vuorovaikutuksellaan, ja kertyneet 

hyvät mekanismit ja tilaisuudet vaikuttavat valtiokoneiston toimintaan ja legitimiteettiin. Nykyiset 

valtiolliset instituutiot ovat lähtöisin valtion muodostamisen historiallisilta juurilta ja niiden keskinäisestä 

vuorovaikutuksesta maantieteellisten ominaisuuksien, etnisten ja uskonnollisten väestöryhmittymien ja 

muiden tekijöiden kanssa. 

Niiden kehittyminen ajan myötä on puolestaan sidoksissa ulkoisiin ja sisäisiin taloudellisiin tekijöihin, jotka institutionaaliseen 

rakenteeseen liitettyinä voivat lisätä valtion epävakautta. Valtiolliset rakenteet voivat tällöin ajautua kielteiseen kierteeseen, 

joka vaarantaa niiden toimintakyvyn. Tai se voi lujittaa valtiota lisäämällä poliittista vakautta, legitimiteettiä ja vastuuntuntoa. 

Uudistukset, kehityspolitiikka, ulkoiset talouden häiriöt ja voimat voivat lisätä epävakautta mutta myös tarjota mahdollisuuden siitä 

irrottautumiseen, riippuen kansallisten hallitusten ja kansainvälisten organisaatioiden historiallisesta perinnöstä ja sitoumuksista. 1 

1. TALOUDELLISET TEKIJÄT JA VALTIOLLINEN EPÄVAKAUS VAIKUTTAVAT TOISIINSA 

Talouskehityksen suunta, vauhti ja taso voivat olla tekijöitä, jotka vaikuttavat maan valtiorakenteiden 

epävakauteen, mutta ne voivat myös olla tuloksia epävakaudesta. 2 Taloussuhteissa eriytyvät yhteistyön 

ja kilpailun edut ja kannusteet, ja ne jakavat yhteiskunnan eri sosiaaliryhmiin. Talouden kehittymismalli 

vaikuttaa myös resurssien keräämiseen valtiorakenteiden muodostamista ja sisäistä sosiaalista 

jakoa varten. Monet valtiot pyrkivät siirtomaavallan purkautumisen jälkeen vapautumaan entisistä 

valloittajistaan, jotka ostivat niiden tuotteita (ja takasivat siten vientimarkkinat), ja toteuttivat sisäänpäin 

kääntynyttä tuontia korvaavaa politiikkaa, mikä usein kasvatti valtion roolin lähes optimaalisella tavalla. 

Tässä luvussa analysoidaan epävakaille valtioille ominaisia taloudellisia prosesseja, jotka kytkeytyvät valtiollisen epävakauden 

oireisiin heikosta hallinnosta ja korruptiosta ahnaaseen toimintaan ja konflikteihin. Luvussa tarkastellaan myös sitä, miten nämä 

tekijät voivat keskinäisellä vuorovaikutuksellaan tehdä valtioista entistä epävakaampia, tai päinvastoin luoda nopeamman kasvun 

ja vahvempien instituutioiden itseään ruokkivaa kehitystä. Tarkoituksena on korostaa ajoitusta ja ajallista johdonmukaisuutta 

epävakauden eri näkökohtia käsiteltäessä. Tällaisia talouden prosesseja ovat seuraavat: 

• Kaupan avoimuus vaikuttaa epävakauteen epäsuorasti kaupan tuottojen muodossa, jotka voivat auttaa maita kääntämään 

epävakauden resilienssiksi. Muita kaupan avoimuuden ja epävakauden vuorovaikutuksen ilmentymiä ovat kiistanalaisten 

luonnonvarojen arvo, riitauttamisen vaihtoehtoiskustannukset sekä mahdollisuudet yksityisten toimijoiden ja virkamiesten 

välisiin salaliittoihin. 

• Suorat ulkomaiset sijoitukset voivat pakottaa kilpailuun paikallistaloudessa tehostamalla omien resurssien kohdentamista sekä 

vähentämällä ylivoittoja ja paikallishallinnolle aiheutuvia kielteisiä sivuvaikutuksia. Tässä tapauksessa suorat ulkomaiset sijoitukset 

vaikuttavat myönteisesti kasvuun, mutta vaikutuksen laajuus riippuu toimialasta ja kotimaisen työvoiman käytöstä. Ilman 

tarkoituksenmukaisia kannusteita ja sääntelyä ulkomaiset sijoittajat voivat toisaalta edistää huonoa hallintotapaa ja korruptiota 

tai osallistua suoraan tai epäsuorasti ns. sotatalouteen ja sotapäälliköiden sekä sisäisten levottomuuksien rahoittamiseen. 

• Runsaat luonnonvarat voivat auttaa valtiorakenteita suoriutumaan toiminnoistaan, kun luonnonvarojen hyödyntämisestä saadut 

verot kasvattavat valtiontuloja epävakaissa valtioissa (luku 2). Epävakailla valtioilla on kuitenkin vaarana ajautua syöksykierteeseen, 

jos valtion hupenevat valmiudet eivät riitä resurssien hoitoon, mikä on resurssien kirous. Runsailla luonnonvaroilla on myönteinen 

vaikutus kasvuun maissa, joissa on hyvät valtiorakenteet, ja kielteinen maissa, joissa on heikot valtiorakenteet. 3 Koska epävakaissa 

valtioissa on tyypillisesti heikot institutionaaliset rakenteet, luonnonvarat ovat todennäköisemmin kirous niille kuin muille Afrikan 

1 

Fosu 2009. 

2 

Robinson (2009) esittää, että Botswana on mielenkiintoinen esimerkki talouskehityksen ja valtion epävakauden välisestä vuorovaikutuksesta. Kun Botswana 

oli itsenäistynyt vuonna 1966, olivat maan olosuhteet alussa samankaltaiset kuin muissa Saharan eteläpuolisissa maissa, joiden valtionmuodostus ja talouden 

kehityskaari eivät olleet erityisen menestyksekkäitä eivätkä rauhanomaisia. Botswanalla oli näiden maiden kanssa yhteistä syvä köyhyys, laaja lukutaidottomuus, 

heikko infrastruktuuri, siirtomaamenneisyys ja etnisten ryhmien moninaisuus. Maassa oli runsaasti karjaa, kuten Sudanissa ja Somaliassa, ja timantteja, 

kuten Angolassa ja Sierra Leonessa. Robinsonin mukaan nykyaikaisen valtion muodostaminen ”Tswana-valtioilta perityllä pitkällä valtion ja instituutioiden 

muodostamisen prosessilla” antaa vihjeen siitä, miten Botswanan menestys on selitettävissä ja osoittaa samalla miten keskeinen merkitys valtiollisilla 

instituutioilla oli taloudellisessa kehityksessä sekä talouspolitiikkojen ja -mallien toimivuuden kannalta. 

3 

Mehlum et al. 2006. 

55 

EU:N 


Luku 4 


maille, joissa luonnonvarat voivat edistää vientivetoista kasvua. Intertemporaaliset eli pitkän aikavälin etutasapainotukset ovat 

tässä erittäin tärkeitä. Luonnonvaroista saadaan tuloja heti ja välittömästi usein sen kustannuksella, että tulevaisuudessa tuotot 

ovat pienemmät. Niiden tehokas hallinta edellyttää siksi pitkän aikavälin tavoiteasettelua, mikä ei ole helppoa hallituksille, jotka 

saattavat olla lainvastaisia tai vaarassa tulla kukistetuiksi. 

• Maa- ja vesiresurssien saatavuuden radikaalit muutokset vaikuttavat kestävään ympäristökehitykseen, elintarviketurvaan 

ja valtasuhteisiin. Nämä tekijät liittyvät tiiviisti kauppaan ja suoriin ulkomaisiin sijoituksiin ja voivat muovata yhteiskunnan 

vakautta, valtion epävakautta ja talouskasvua. 

• Elintarviketurvan hallinta on yksi hallituksen ydintehtävistä, joten epävakaus vaikuttaa elintarviketurvaan. Käsitykset valtion 

kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta puuttua kroonisesti puutteelliseen elintarviketurvaan tai suojella kansalaisiaan 

elintarvikekriiseiltä voivat heikentää luottamusta valtiorakenteisiin ja sitä kautta hallituksen legitimiteettiin. 

2. KAUPAN AVOIMUUS VOI LISÄTÄ TAI VÄHENTÄÄ VALTIOLLISTA EPÄVAKAUTTA 

Vaikka valtion epävakaus voi vaikuttaa kaupan avoimuuden tehokkuuteen taloudellisten tulosten suhteen, 

kansainvälisellä kaupalla voi myös olla vaikutuksensa epävakauteen. Kaupan avoimuuden ensimmäinen 

vaikutus on se, että se muuttaa muun maailman kanssa käytävän kaupan kohteina olevien tavaroiden ja 

palveluiden suhteellisten hintojen rakennetta. 

Kun hallinto ja lainvalvonta ovat puutteelliset, kaupan avoimuus ja epävakaus ovat toisiinsa vaikutussuhteessa, millä on 

tulonjaollisia seurauksia. Kaupan avoimuus edistää myös talouskasvua ja vaikuttaa kiistanalaisten luonnonvarojen arvoon, 

korruptiomahdollisuuksiin, konfliktien vaihtoehtoiskustannuksiin, tuottavien ja riistävien toimintojen välillä tehtäviin valintoihin 

sekä ylivoitontavoittelun marginaaleihin. 

Selkeästi määritellyssä institutionaalisessa rakenteessa, jossa valtio takaa turvallisuuden, omistusoikeudet ja sopimusten 

täytäntöönpanon, kaupan avoimuudesta syntyy yleensä yhteistä etua. Heikoissa valtiorakenteissa asia ei enää olekaan näin. 

Vaikka kaupasta mahdollisesti kertyisikin voittoja, niiden jakaminen saattaisi aiheuttaa konflikteja ja epävakautta etenkin maissa, 

joissa ei ole konfliktinhallinnan rakenteita tai ne on lakkautettu. Tähän ulottuvuuteen voi myös vaikuttaa maan suhteellisten etujen 

rakenne. Joidenkin uhkaavien ryhmien jättäminen valtion resurssijaon ulkopuolelle on todennäköisempää, jos maa on riippuvainen 

paikallisista pistelähteistä saatavista luonnonvaroista (polttoaineista, mineraaleista, sokerin ja puuvillan kaltaisista viljelykasveista) 

valmistusteollisuuden ja erilaisten maataloustuotteiden (pienten perhetilojen eläin- ja maataloustuotanto, kuten riisi ja vehnä) 

viennin sijasta. 4 Tästä on runsaasti esimerkkejä, kuten Nigeriassa 1960-luvun lopussa käyty Biafran sota sekä Angolan ja Kongon 

demokraattisen tasavallan sisällissodat. Kun tuotanto ja hyödyt jakautuvat laajalle maantieteellisesti sekä eri etnisille ryhmille ja 

kaupunkeihin, vaikuttaisi kansalaislevottomuuksien todennäköisyys olevan paljon pienempi. 

Avoimuus voi myös vahvistaa valtion ja yhteiskunnan välisiä vertikaalisia suhteita. Lisäksi kaupan avoimuus voi vaikuttaa esimerkiksi 

valtiorakenteiden luonteeseen ja eliittien valitsemiin tulonjakopolitiikkoihin, ja päinvastoin. Se voi kuitenkin myös heikentää 

paikallisia taloudellisia kytkentöjä eliittiryhmien ja yhteiskunnan muiden ryhmien välillä. Tämä puolestaan voi toimia eliitille 

kielteisenä kannustimena niin että se ei sijoita paikallisesti tuotettuihin palveluihin tai suosi tehottomia, ylivoittoa tavoittelevia 

politiikkoja. 5 

Monissa analyyseissä on tutkittu empiirisiä todisteita kaupan integroitumisen ja sisäisten konfliktien sekä sisällissotien syntymisen 

välisistä yhteyksistä. Chauvet et al. (2007) pitävät kauppaa sisällissotien vaikuttimena tai keinona rahoittaa kapinallisia. Eri voimat 

todellakin työntävät vastakkaisiin suuntiin: osa niistä pienentää sotien riskiä konfliktien suurten vaihtoehtoiskustannusten vuoksi, 

mutta osa lisää sitä, koska kauppa tarjoaa sodan mahdollisesti tuhoamalle kotimaiselle tuotannolle vaihtoehtoisia kulutuksen 

lähteitä ja tuloja. 

Viime aikojen kansainväliset kvantitatiiviset tutkimukset osoittavat, että avoimet maat ovat vakaampia kuin omavaraiset maat ja 

sisällissodat ovat niissä epätodennäköisempiä, vaikka tärkeitä kompromisseja tehdään. Martin et al. (2008) toteavat, että kaupan 

integroituminen voi ehkäistä sotia, jos kaupan tuomat hyödyt ovat vaarassa sisällissodan aikana. Avoimuus voi kuitenkin toimia myös 

4 

Isham et al. 2005. 

5 

Segura-Cayuela (2006) antaa tästä esimerkin. Kun poliittiset eliitit ovat haluttomia edistämään julkishyödykkeiden tarjontaa, eikä niillä ole valtion mahdollisuuksia 

nostaa veroja, ne pyrkivät yleensä saamaan resursseja vääristämällä hintoja. Tällaisen politiikan yleisyyttä kuitenkin rajoittaa se, että eliitin omien yritysten 

voitot saattavat jossain määrin täydentää sitä, mitä eliittiin ulkopuoliset yhteiskuntaryhmät tuottavat. Tällaisessa tilanteessa kaupan avoimuus vähentää 

tarkoituksenmukaisten hintapolitiikkojen vaihtoehtoiskustannuksia. Kaupan integroituessa tuotehinnat määräytyvätkin todennäköisesti kotimaan talouden 

ulkopuolelta, minkä seurauksena eliitin saama hyöty ei tavallaan ole enää sidoksissa sen paikallistaloudessa aiheuttamiin vääristymiin. Tämä puolestaan 

houkuttelee eliittiä manipuloimaan suhteellisia kotimaan hintoja entistä enemmän saadakseen ylivoittoja eliitin ulkopuolisilta. Tämä ajatusmalli viittaa siihen, 

että kaupan integroitumisella voi olla haitallisia seurauksia maissa, joissa poliittinen osallistuminen on vähäistä eikä eliitti ole erityisen myötämielinen muuta 

yhteiskuntaa kohtaan. 

56


Taloudelliset tekijät voivat lisätä epävakautta 

vakuutusmekanismina ja pienentää sotien vaihtoehtoiskustannuksia. Kaupan avoimuus vaikuttaa jopa vastakkaisesti sisällissotien 

todennäköisyyteen: se saattaa estää niistä pahimmat (jotka vahingoittaisivat kaupankäyntiä eniten) mutta lisätä pienempien 

konfliktien vaaraa. 

Bussman et al. (2005) keskittyvät Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja tarkastelevat kaupan avoimuuden ja vapauttamisen 

vaikutuksia sisällissotien syttymiseen 37 maassa vuosina 1980–2000. He tukevat näkemystä, jonka mukaan talouden avoimuus 

vaikuttaa myönteisesti rauhaan ja vakauteen silloin, kun talouden rakennejärjestely on saatu valmiiksi. Lyhyellä aikavälillä kaupan 

vapauttaminen saattaa kuitenkin lisätä sisällissodan ja konfliktien vaaraa uudistustoimenpiteiden täytäntöönpanon aikana. 

Edellä mainitussa keskustelussa viitataan poliittisiin kompromisseihin kaupan uudistamisen lyhytaikaisten riskien ja avoimuuden 

pitkäaikaisten hyötyjen välillä, sekä vakavien konfliktien ehkäisyn ja pysyvien pienemmän mittakaavan jännitteiden välillä. Yksi 

mahdollinen ratkaisu tällaisiin kompromissiratkaisuihin voisi olla se, että tarjottaisiin korvauksia välittömiä menetyksiä kokeville, 

jotta poliittisen epävakauden lyhytaikaiset riskit jäisivät pienemmiksi, ja annettaisiin taloudelle riittävästi aikaa saavuttaa pitkällä 

aikavälillä tilanne, jossa uudistuksesta hyötyy riittävän moni. 

3. SUORIEN ULKOMAISTEN SIJOITUSTEN JA EPÄVAKAUDEN VÄLISET YHTEYDET 

Kirjallisuudessa todetaan maiden huonojen hallintojärjestelmien ja korruption kielteinen vaikutus 

sisään tuleviin suoriin ulkomaisiin sijoituksiin, mutta uusimmissa kirjoituksissa esitellään joitain 

empiirisiä merkkejä suorien ulkomaisten sijoitusten vastakkaisista vaikutuksista vastaanottajamaiden 

hallintorakenteisiin ja valtiollisen epävakauden ääri-ilmentymiin, konflikteihin ja sisällissotiin. Uusimmassa 

tutkimuksessa ei ole saatu vakuuttavia empiirisiä todisteita ulkomaisten suorien sijoitusten ja konfliktien 

välisestä suhteesta. Polachek et al. (2005) 6 toteavat, että suorat ulkomaiset sijoitukset vähentävät 

kansainvälisten konfliktien todennäköisyyttä, ja että kauppa ja suorat ulkomaiset sijoitukset täydentävät 

toisiaan konfliktien vähentäjinä. Gissinger ja Gleditsch (1999) 7 sen sijaan toteavat, että köyhimmissä maissa 

suorat ulkomaiset sijoitukset vaikuttavat myönteisesti taloudelliseen hyvinvointiin mutta kielteisesti sen 

jakautumiseen ja poliittisiin levottomuuksiin. Barbierin ja Reuvenyn (2005) 8 mielestä sen sijaan vähiten 

kehittyneisiin maihin tehdyt suorat ulkomaiset sijoitukset lyhentävät sisällissotien kestoa mutteivät 

pienennä niiden syttymisen todennäköisyyttä. 

Empiirinen kirjallisuus ei anna varmaa tukea hypoteesille suorien ulkomaisten sijoitusten ja valtion epävakauden muiden 

ulottuvuuksien, kuten korruption, välisestä suorasta yhteydestä. Larrainin ja Tavaresin (2007) tuoreessa, useita maita käsittävässä 

analyysissä todetaan, että suorat ulkomaiset sijoitukset vähentävät korruptiota kohdemaissaan huomattavasti. Heidän tuloksensa 

näyttää kestävän myös sen, että mukaan otetaan useita avoimuuden tekijöitä kaupan intensiteetin ja keskimääräisen tariffin lisäksi, 

kuten riippuvuus luonnonvaroista, etninen hajautuminen ja talouden koko sekä hallintomenojen suuruus. 9 Suorien ulkomaisten 

sijoitusten ja korruption suhde voi kuitenkin olla riippuvainen kohdemaan kehityksestä ja demokratian tasosta. Esimerkiksi Zhu 

(2007) 10 antaa empiiristä tukea näkemykselle, jonka mukaan suorat ulkomaiset sijoitukset todennäköisesti vähentävät korruptiota 

kehittyneemmissä demokratioissa ja lisäävät sitä vähemmän kehittyneissä, ei-demokraattisissa maissa. 

Vaikka tulokset eivät olekaan ehdottomia, ne korostavat haasteita, joita suoriin ulkomaisiin sijoituksiin liittyy. Ensinnäkin voi olla 

välttämätöntä lisätä valtion vakautta ja luoda vahvoja demokraattisia rakenteita, jotta suorista ulkomaisista sijoituksista saataisiin 

taloudellista hyötyä. Toiseksi, avoimuus suorille ulkomaisille sijoituksille voi epävakaissa tilanteissa vähentää maan sisäisten 

konfliktien riskiä, mutta tarvitaan myös jonkinlaista sääntelyä, jolla varmistetaan sijoitusten laatu, eikä tavoitella vain niiden suurta 

määrää. Jotta suorat ulkomaiset sijoitukset edistäisivät paikallistaloutta, on tietenkin tärkeää, että oikeudelliset ja kirjanpidon 

puitteet suosivat avoimuutta ja vastuullisuutta investoijien kotimaissa. 

Parempi käsitys ulkomaisten sijoitusten ja valtion epävakauden välisestä yhteydestä saadaan tarkastelemalla lähemmin suorien 

ulkomaisten sijoitusten tärkeimpiä vastaanottajia Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Saharan eteläpuolisen Afrikan 29 epävakaasta 

maasta vain 13:ssa suorien ulkomaisten sijoitusten osuus bruttokansantuotteesta on suurempi kuin näiden valtioiden keskiarvo 

(joka on itsessään alhainen, 3,2 %, verrattuna Kaakkois-Aasian vastaavaan lukuun, joka on 4,8 %). Useimmilla niistä on runsaat 

6 

Polachek et al. 2005. 

7 

Gissinger ja Gleditsch 1999. 

8 

Barbieri ja Reuveny 2005. 

9 

Larrain ja Tavares 2007. 

10 

Zhu 2007. 

57 

EU:N 


Luku 4 


luonnonvarat (Angolalla, Kongon tasavallalla, Nigerialla, Päiväntasaajan Guinealla, São Tomé ja Principellä, Sierra Leonella, Sudanilla ja 

Tšadilla ). 11 Jotta ymmärrettäisiin täysin miten suorat ulkomaiset sijoitukset vaikuttavat valtion epävakauteen, on ensin tarkasteltava 

luonnonvarojen varantoja. 

Vaikka suorilla ulkomaisilla sijoituksilla siis voi olla myönteinen vaikutus kasvuun ja köyhyyden vähentämiseen, niiden kielteiset 

ulkoiset vaikutukset säilyvät edelleen, jos valtiorakenteet ovat heikkolaatuiset, koska se lisää konfliktien ja huonon hallinnon 

todennäköisyyttä. Syntyvä noidankehä voimistaa suorien ulkomaisten sijoitusten vaikutusta epävakauteen. Jotta noidankehä 

saataisiin katkaistua, hallitusten (jos ne ovat legitiimejä) on sitouduttava oikeudenmukaiseen tuottojen jakoon sitomalla kätensä. 

Epävakaiden maiden hallitusten heikko uskottavuus tekee kuitenkin noidankehän katkaisemisen epätodennäköiseksi, elleivät 

ulkopuoliset toimijat (esimerkiksi kansainväliset järjestöt) vaadi ja takaa sitoumuksia. 

4. LUONNONVAROJEN RUNSAUS VOI HUONONTAA HALLINTOA 

Runsaat luonnonvarat tarjoavat hyvät mahdollisuudet talouskehitykselle ja valtion vakaudelle. 

Luonnonvaroiltaan rikkaalla valtiolla on varaa rakentaa itselleen toimintavalmiuksia, ja erityisesti 

rahoittaa julkisia menojaan niin, että valtio voi kehittää taloutta ja vähentää köyhyyttä. Vääristyneet 

mekanismit voivat kuitenkin vaarantaa prosessin, ja riippuvuus luonnonvaroista voi synnyttää talouden 

epävakautta, mikä puolestaan voi laajeta poliittiseksi epävakaudeksi. Runsaat luonnonvarat voivat 

todellakin heikentää valtion hallinnon laatua, ja lisätä sitä kautta valtiollisen epävakauden riskiä. Jotta 

runsaat luonnonvarat saataisiin valjastettua talouden hyväksi toimintakyvyksi ja paremmaksi elintasoksi, 

on hyvä hallintotapa ehkä vieläkin tärkeämpi vaatimus kuin vähäisten luonnonvarojen kansantalouksissa. 

Tämä runsaiden resurssivarantojen ja heikon hallinnon välinen vuorovaikutus voi ajaa valtion 

epävakauden vinoutuneeseen suuntaan. 

Luonnonvarat voivat näin ollen muodostua joko siunaukseksi tai kiroukseksi runsaiden resurssien maille. 12 Empiiriset tutkimukset 

vahvistavat, että paikallisesti tuotettavat luonnonvarat ja luonnonvaroista saatavat tuotot lisäävät korruptiota ja jarruttavat 

talouden ja valtiorakenteiden kehitystä. Koska useilla epävakailla mailla on runsaat luonnonvarat ja heikkotasoinen hallinto, 

meidän on pyrittävä selvittämään, miten runsaat luonnonvarat voivat lisätä valtion epävakautta (tai mitä voidaan tehdä runsaiden 

luonnonvarojen tarjoamien tilaisuuksien hyödyntämiseksi ja talouden muuntamiseksi vientivetoiseksi). 

Hallituksen vastuulla on luonnonvaraesiintymien hyödyntäminen alkaen niiden etsimisestä ja tuotannosta aina niistä saatavien 

tuottojen hallintaan. Runsaat luonnonvarat lisäävät tilaisuuksia viedä luonnonvarat istuvalta hallitukselta (luku 2). Ylivoiton tavoittelua 

voi esiintyä eri muodoissa korruptiosta varkauksiin ja konflikteihin. Luonnonvaroista saatavat tuotot voivat johtaa hallituksen 

kaatumiseen alueellisen tai kansallisen kapinan seurauksena. Koska raaka-aineiden hintojen muutokset vaikuttavat sisällissotien 

syttymiseen ja kestoon, viime aikojen keskustelussa on keskitytty kanaviin, joiden kautta alkutuotteet voivat vaikuttaa konfliktiriskiin. 13 

• Alkutuotteiden viennillä voidaan rahoittaa kapinan leviämistä ja jatkumista. 

• Kapinallisten vaikuttimena voi olla halu kaapata tuotot, mikä on helpompaa laeista piittaamattomassa ympäristössä, esimerkiksi 

konfliktin aikana. 

• Luonnonvarat lisäävät separatististen sotien todennäköisyyttä. 

Runsaat luonnonvarat voivat muuttaa myös istuvan hallituksen etunäkökohtia ja toimintaa. Hallinto voi heiketä 

monella tavalla: 

• Luonnonvaroista saatavat ylivoitot voivat heikentää demokraattisen järjestelmän äänestäjävastuuta, jos hallitus käyttää osan 

rahoista vallan säilyttämiseen holhoamalla. Äänien ostaminen on vaalien ja vastuullisuuden täydellisen erottamisen suorempi 

muoto. Luonnonvaroilla tehtävät ylivoitot voivat näin vähentää vaalien merkitystä ja tehdä vallassa pysymisen hallituksille 

entistä houkuttelevammaksi. 

• Itsevaltiudessa luonnonvaroilla tehdyt voitot voivat heikentää kansalaisvalvonnan tehokkuutta ja vähentää siten hallituksen 

painetta täyttää kansalaistensa tarpeet. 

• Luonnonvaroista saatavat voitot saattavat tehdä itsevaltiudesta demokratiaa todennäköisemmän vaihtoehdon. 

• Ne voivat myös viivyttää perusteellisten muutosten tekemistä toimimattomiin politiikkamalleihin. 

11 

Suorien ulkomaisten sijoitusten osuus bruttokansantuotteesta näissä maissa vaihtelee Angolan viidestä prosentista Päiväntasaajan Guinean 27 prosenttiin. 

12 

Collierin (2009) sekä Collierin ja Venablesin (2009) tausta-asiakirjoissa on analysoitu aihetta laajasti. 

13 

Reynal-Querolin tausta-asiakirja (2009). 

58



Se, että runsaat luonnonvarat yleensä johtavat ylivoittoihin erityisesti epävakaissa valtioissa, joissa ei ole täysin toimivaa 

oikeusjärjestystä, voi luoda ympäristön, jossa taloudellisen edistys on vaikeaa. Tällainen ympäristö on alttiimpi yhteiskunnallisille 

ja poliittisille levottomuuksille. Uudemmassa tutkimuskirjallisuudessa on runsaasti todisteita siitä, että riippuvuus luonnonvaroista 

aiheuttaa taloudellista epävakautta ja kyvyttömyyttä kehittää työllistämisstrategioita, jotka eivät liity ainoastaan luonnonvaroihin. 14 

Jos valtio ei kykene luomaan toimivaa oikeudellista kehystä luonnonvarojen etsintä- ja tuotantolisenssejä varten, on seurauksena 

todennäköisesti etsintä- ja tuotanto-oikeuksien jaon epäoikeudenmukaisuutta, ylivoittojen tavoittelua ja tehottomuutta. Oikeuksien 

jaon epäoikeudenmukaisuus johtuu siitä, että luonnonvarat ovat jakautuneen alueellisesti epätasaisesti, ylivoitontavoittelu siitä, 

että omistusoikeudet määrittyvät alueen fyysisen hallinnan perusteella, ja tehottomuus siitä, että hallinnan säilyttäminen on 

epävarmaa. Jos hallintavallan katsotaan olevan todennäköisesti väliaikaista, yksityisenä kannustimena on kuluttaa varat nopeasti, 

vaikka se koituukin kalliimmaksi yhteiskunnalle. 

Toinen seuraus on omistusoikeuksien puutteen – mikä on epävakaissa maissa hyvin yleistä – ja tiedon puutteen yhteisvaikutus. 

Keksintöjen tavoin kannustimet etsintöihin ovat hyvin vähäisiä, ellei löytöjä voi suojata. 15 On tehokkaampaa odottaa, 

että muut löytävät luonnonvarat ja ottaa ne hallintaansa vasta sitten, vaikka siihen liittyisi väkivaltaa. Tämän vuoksi monet 

luonnonvaraesiintymät jäävät löytymättä. 

Tietoruutu 4.1: Toimintaohjeet ja luonnonvaroja koskeva peruskirja Natural Resource Charter 

Toimintaohjeiden tai sopimusvelvoitteiden muodossa annetut kansainväliset sitoumukset ovat tärkeitä. Esimerkkejä niistä 

ovat kaivosteollisuuden avoimuutta koskeva EITI-aloite (Extractive Industries Transparency Initiative), Kimberleyn prosessi 

(jossa vaaditaan todistus siitä, että kaupankäynnin kohteena olevat timantit eivät ole peräisin konfliktialueilta) ja niitä 

tuoreempi luonnonvaroja koskeva peruskirja, Natural Resource Charter. Viimemainittu peruskirja muodostuu hallituksia ja 

yhteisöjä koskevista periaatteista, jotka ohjaavat luonnonvarojen tehokasta käyttöä. Sen tarkoituksena on auttaa runsaasti 

uusiutumattomia luonnonvaroja omistavien maiden hallituksia ja yhteisöjä hallitsemaan näitä varantoja tavalla, joka luo 

talouskasvua, edistää väestön hyvinvointia ja on ympäristön kannalta kestävää. Sillä pyritään myös varmistamaan, ettei 

menetetä uusien löydösten ja vilkkaan raaka-ainekaupan tarjoamia mahdollisuuksia. 

Luonnonvaroja koskeva peruskirja on ainutlaatuinen siksi, että se on laadittu akateemisen tutkimuksen ohjaamassa 

yhteistyöprosessissa. 

Peruskirja koostuu kahdestatoista säännöstä, joihin on kiteytetty ne valinnat ja strategiaehdotukset, joita 

hallitukset voivat noudattaa edistääkseen luonnonvarojen hyödyntämiseen perustuvaa kestävää talouskasvua: 16 

• Luonnonvarojen hyödyntämistä tulee suunnitella niin, että taataan mahdollisimman suuri hyöty isäntämaan kansalaisille. 

• Kaivannaisvarat ovat julkista omaisuutta, ja niiden hyödyntämispäätösten tulee olla avoimia ja asiantuntevan julkisen 

valvonnan alaisia. 

• Kilpailu on ratkaisevan tärkeää varantojen arvon turvaamiseksi ja koskemattomuuden varmistamiseksi. 

• Verotuksen sääntöjen tulee säilyä vakaina muuttuvissa olosuhteissa ja niillä on varmistettava, että maa saa 

luonnonvaroistaan täyden arvon. 

• Kansallisten luonnonvarayhtiöiden tulisi olla kilpailukykyisiä eikä niiden pitäisi olla vastuussa lainsäädäntötoimista ja 

muusta toiminnasta. 

• Luonnonvarahankkeilla voi olla vakavia ympäristöön ja yhteiskuntaan kohdistuvia vaikutuksia, joista on kannettava 

vastuu ja joita on lievennettävä projektisyklin kaikissa vaiheissa. 

• Luonnonvaroista saatavat tulot tulee käyttää ensisijaisesti kestävän, ketään syrjimättömän kasvun edistämiseen 

mahdollistamalla suuret kotimaiset investoinnit ja säilyttämällä ne. 

• Luonnonvaroista saatavat valtiontulot tulee käyttää tehokkaasti kotimaisen kulutuksen asteittaiseen luomiseen ja 

vaihtelevien tulovirtojen tasoittamiseen. 

• Hallitusten tulee käyttää luonnonvarojen rikkauksiaan julkisten menojen tehokkuuden ja tuloksellisuuden lisäämiseen. 

14 

Suurin osa kirjallisuutta käsittelee riippuvuutta luonnonvaroista eikä pelkästään niiden saatavuutta. Tämä tarkoittaa, että on olemasa maita, joilla on 

monipuolisempi talous ja jotka eivät ole yhtä vahvasti riippuvaisia luonnonvaroista. 

15 

Ongelma on sama kuin Dixitin (1989) analysoima suoria ulkomaisia sijoituksia koskeva ongelma. Tuore esimerkki tästä on Ghanassa tehdyt onnistuneet 

öljynetsinnät, jotka on tehty omistusoikeuksien selkiyttämisen jälkeen. 

16 

Lähde: http://www.naturalresourcecharter.org/index.php/en/the-precepts, tiedonhaku 5.10.2009. 

59 

EU:N 


Luku 4 


• Hallitusten tulee tehdä investointeja niin, että yksityinen sektori kykenee reagoimaan talouden rakennemuutoksiin. 

• Kaivosyhtiöiden kotimaiden hallitusten ja kansainvälisten pääomakeskusten pitää vaatia ja toteuttaa parhaita käytäntöjä. 

• Kaikkien kaivosyhtiöiden pitää noudattaa kansainvälisiä parhaita käytäntöjä urakoinnissa, toiminnoissa ja maksuissa. 

Useat Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat valtiot ovat hyväksyneet EITI:n. Niiden tavoitteena on parantaa hallintoa 

tarkastamalla ja julkaisemalla kaikki öljy-, kaasuja kaivosteollisuuden yhtiöiden maksut sekä valtion tulot. Öljy-, kaasuja 

kaivosyhtiöt ovat sopineet aloitteen tukemisesta. EITI:iin liittyminen on vahva signaali hallituksen sitoutumisesta 

avoimuuteen. 

Kotimaassa on mahdollista luoda sitoutumismekanismeja tekemällä pitkäaikaisia sopimuksia ja luomalla mainetta. Voi myös 

olla mahdollista luoda verosäännöstöä, jonka perusteella osa tuloista varataan pitkäaikaiseen käyttöön. 

Niger ja Liberia ovatkin pyytäneet kehitysapukumppaneiltaan teknistä oikeusapua sopimusten tekemiseen. Mosambikissa 

analyyttinen tieto edistää vuoropuhelua julkisten menojen hallinnasta ja taloudellista vastuusta kaivannaisteollisuudesta 

saatavien tulojen noustessa. Jotkin maat pyytävät tukea lisenssien huutokauppaamiseen ja suurten sijoittajien kanssa 

käytäviin sopimusneuvotteluihin, vaihtelevien raaka-ainetulojen hallintaan sekä julkisten investointien koostumuksen ja 

laadun parantamiseen. 

5. EPÄVAKAUS, MAANKÄYTTÖ JA -OMISTUS, HALLINTO 

Hallituksen toimilla voidaan muuttaa maan saatavuuden ja käytön puitteita joskus dramaattisestikin. 

Kun pyritään vähentämään köyhyyttä, lisäämään maatalouden tuottavuutta ja säilyttämään ympäristöä 

tarvitaan paljon toimia maapolitiikan ja maanomistuksen uudistamiseksi. Laajaan toimikenttään sisältyvät 

esimerkiksi maaomaisuuden verotus, omistusoikeuksien jakaminen ja rekisteröinti sekä maakauppojen ja 

-markkinoiden sääntely. Maapolitiikka ei kuitenkaan ole neutraalia, vaan voi synnyttää yhteiskunnallisia 

jännitteitä. Afrikan konfliktit osoittavat, että huonosti toteutetut maanomistuksen ja hallinnan oikeuksien 

uudistukset ovat aiheuttaneet tai pahentaneet konflikteja. Jos yhteiskunnan laajoilta väestönosilta 

rajoitetaan mahdollisuus maanomistukseen, seurauksena voi olla epäkohtia, turhautumista, puutteellinen 

elintarviketurva ja poliittisen vallan epävakaus. 17 

Zimbabwessa maareformi käynnistyi 1980-luvulla ja ”nopeutettu uudelleenasuttaminen” vaikeutti voimakkaasti maataloutta, johti 

valtavaan työpaikkojen vähenemiseen, elintarviketurvan heikkenemiseen ja väkivaltaan. 18 Maanomistus ja -käyttö ovat kiistakysymyksiä 

myös muissa pitkittyneiden kriisien maissa, kuten Kongon demokraattisessa tasavallassa, Somaliassa ja Sudanissa. 19 Sudanin Nubavuorilla 

vuonna 1970 annettu rekisteröimätöntä maata koskeva laki poisti perinteiset maankäyttöoikeudet ja loi oikeusperustan 

maanhankinnoille laajan mittakaavan koneistetuilla maataloushankkeilla, mikä johti oikeuksien riistämiseen pieniltä maanviljelijöiltä ja 

paimentolaisväestöiltä. Näihin hankkeisiin sisällytettiin noin puolet tasankojen kokonaispinta-alasta, ja alueen parhaasta maaperästä. 20 

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on hiljattain syntynyt uusi ilmiö, jolla voi olla merkittäviä vaikutuksia maankäyttöön ja -saantiin. 

Ulko- ja kotimaisten sijoittajien viljelymaaostojen suuri määrä elintarvikeja öljykriisien jälkeen, huolimatta talousja finanssikriisistä, 

on herättänyt kiihkeää keskustelua. Afrikan maihin näyttävät sijoittaneen eniten Kiina, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Intia, 

Etelä-Korea sekä EU-maat ja yksityiset yritykset. Kansainvälisessä lehdistössä on kerrottu myös laajamittaisista maakaupoista 

muiden sijoittajamaiden, kuten Yhdysvaltojen, Libyan ja Egyptin, kanssa. Alustavien tietojen mukaan 21 Afrikassa suorat ulkomaiset 

sijoitukset maahan näyttävät kohdistuvan pieneen ryhmään maita (Sudaniin, Mosambikiin, Madagaskariin, Etiopiaan). Suuntaus 

on kuitenkin laajenemassa mantereen muihinkin alueisiin. Viime aikoina on rekisteröity suuria viljelymaasijoituksia Angolassa, 

Kongon demokraattisessa tasavallassa, Ghanassa, Liberiassa, Nigeriassa ja Tansaniassa. 

Afrikan maataloudelle ja ihmisille seuraukset voivat olla vaikeita, pysyviä ja vaikeasti korjattavia. Niiden laajuutta ei vielä tiedetä, 

koska laadullisia ja määrällisiä tietoja on vähän, eivätkä ne ole sen paremmin luotettavia kuin avoimiakaan. Saatavilla olevat 

todisteet kuitenkin viittaavat siihen, ettei ilmiö ole vähäpätöinen. Vain viidessä Afrikan maassa (Etiopiassa, Madagaskarissa, 

Malissa, Mosambikissa ja Sudanissa) on hyväksytty suuret 2,5 miljoonan hehtaarin 22 maakaupat vuodesta 2004 lähtien, ja vireillä 

17 

Vlassenroot et al. 2006. 

18 

Sachikonye 2003, Pons-Vignon ja Solignac Lecomte 2004. 

19 

Alinovi ja Russo 2009. 

20 

Pantuliano 2008. 

21 

Cotula et al. 2009, von Braun ja Meinzen-Dick 2009, GRAIN 2008. 

22 

Yli 1 000 hehtaaria. 

60



olevat sopimukset vielä suurentaisivat näitä lukuja 23 . Tämä rakennusaalto on vasta aluillaan, mutta se voi osoittautua vaaralliseksi 

epävakaiden maiden kehityksen kannalta. Siksi on tärkeää seurata ja ehkäistä tällaisen maanviljelyyn tehtyjen suorien ulkomaisten 

sijoitusten ”erityismuodon” mahdollisia haittavaikutuksia yhteiskunnalliseen vakauteen ja valtiolliseen epävakauteen. 

Havainnot viljelymaan ja vajaasti hyödynnettyjen vesivarojen helposta saatavuudesta ja käyttömahdollisuudesta Afrikassa ovat 

herättäneet kiinnostusta, mutta varsinaisina muutoksen laukaisijoina ovat olleet elintarvikkeiden ja öljyn viimeaikainen hintakehitys 

ja joidenkin suurten elintarvikeviejien protektionistiset reaktiot. Maatilojen laajentamiseen painostavat laajaa viljelyalaa käyttävien 

tuotantotekniikoiden käyttöä (kuten lihan ja maitotuotteiden tuotannossa) edellyttävien elintarvikkeiden kasvava kysyntä, fossiilisen 

polttoaineen vaihtoehtojen kasvava kysyntä, tuotantoon käytettävän veden väheneminen ja maatilojen tuottavuuden hidas kasvu sekä 

joillain alueilla maatilojen tuotannon vähentyminen. Elintarvikkeiden tuojat saattaisivat olla haluttomampia uskomaan elintarviketurvaa 

kansainvälisten markkinoiden varaan, ja elintarviketuotannon ulkoistamisesta on tullut käyttökelpoisempi kansallinen strategia. 

Suorien ulkomaisten sijoitusten, ulkopolitiikan ja kansallisten etujen välistä yhteyttä on vahvistanut valtio-omisteisten yritysten 

ja sijoitusyhtiöiden kasvanut osuus kansainvälisillä markkinoilla. Vaikka suurin osa maakaupoista on yksityisten ja ulkomaisten 

sijoittajien tekemiä, ja joissain maissa kotimaiset sijoittajat ovat aiempaa kiinnostuneempia viljelymaan hankinnasta, sijoitukset 

ovat usein valtion takaamia ja sekä kohde- että kotimaan hallitukset edistävät ja tukevat laajamittaisia sijoituksia maakauppoihin. 24 

Monet Afrikan maat pyrkivät nyt hyödyntämään maa- ja vesialueiden arvon nousua. Siksi maakaupoissa edellytetään yleensä 

sijoittajien sitoutumista investointeihin, infrastruktuuriin ja työllistämiseen. Ajatuksena on edistää maan talouskehitystä ja vähentää 

köyhyyttä vaihtamalla runsaita maaresursseja niukkoihin, kuten pääomaan, infrastruktuuriin, tekniikkaan ja osaamiseen. Monissa ja 

varsinkin epävakaissa Afrikan maissa suurin osa ihmisistä elää maaseudulla. Maatalouden kehittyminen voi vähentää köyhyyttä ja 

lisätä talouskasvua, ja investoinneilla infrastruktuuriin, taitotietoon ja tekniikkaan voi olla merkittäviä myönteisiä heijastusvaikutuksia. 

Tietoruutu 4.2: Suuria maakauppoja Afrikassa – maasopimusten purkaminen 

Lorenzo Cotula, tutkija, Laki ja kestävä kehitys, Kansainvälisen ympäristö- ja kehitysinstituutti 

Maakauppoihin liittyy yksi tai useita sopimuksia. Niitä on tarkasteltava yhdessä muiden oikeudellisten tekstien kanssa 

laajemman oikeudellisen yhteyden määrittämiseksi kansallinen ja kansainvälinen lainsäädäntö mukaan lukien. Sopimukset 

ovat monimutkaisia ja vaihtelevat valtavasti eri maissa ja jopa eri projekteissa. Sopimuskäytäntöjen suuntauksia on pyrittävä 

tunnistamaan entistä paremmin ja sopimusvaihtoehtoja on vertailtava. Joidenkin Afrikassa tehtyjen sopimusten analyysi 

tuo kuitenkin esiin joitakin keskeisimpiä kysymyksiä. 

OSAPUOLET JA RAKENNE 

Maakaupoissa on perusmuodossaan vähintään kaksi osapuolta. Toinen on ostaja, joka on yleensä yksityinen tai valtion 

omistama yritys. Se voi kuitenkin olla myös ulkomainen hallitus, joka vaatii maata suoraan, esimerkiksi Syyrian ja Sudanin 

vuonna 2002 allekirjoittaman maataloussijoituksia koskevan erityissopimuksen perusteella. Kaupan toinen osapuoli on 

maan myyjä, joka voi olla valtio tai yksityinen maanomistaja, mikä on harvinaisempaa. 

Tämä näennäinen yksinkertaisuus kätkee sisäänsä todellisen monimutkaisuuden. Jokaiseen maakauppaan tarvitaan useita 

sopimuksia ja oikeudellisia välineitä: kehyssopimus, jossa hahmotellaan kokonaiskaupan tärkeimmät yksityiskohdat ja jossa 

kohdemaan hallitus sitoutuu antamaan maan sijoittajan käyttöön, sekä erityisiä oikeusvälineitä (sopimuksellisia tai muita), 

joilla maa-alue tai sen osia todellisuudessa siirretään. Se, miten paljon maakaupoista neuvotellaan tai miten yhdenmukaisia 

ne ovat, vaihtelee maittain ja neuvotteluvaiheittain. Maan jakoon käytetyt välineet ovat yleensä yhdenmukaisempia (kuten 

vuokrasopimukset Malin Office du Nigerissä). 

Jokaiseen kauppaan liittyy yleensä eri osapuolia projektin eri vaiheissa, kuten valmisteluissa, neuvotteluissa, 

sopimuksenteossa ja täytäntöönpanossa. Ensinnäkin mukana on useita isäntämaan virastoja. Edes maissa, joissa mahdollisia 

sijoittajia varten on yksi keskitetty palvelupiste, yleensä investointien edistämisvirasto, tämä virasto ei käsittele yksin kaikkia 

maakauppaan liittyviä asioita. 

Yksityisillä sijoittajilla on se etu, että he voivat toimia yhtenä oikeushenkilönä, jolla on yhtenäiset arvot. Silloinkin kuva voi 

olla vivahteikkaampi. Yksi mahdollisista skenaarioista on, että hallitusten välisten sopimusten täytäntöönpanoa ohjaavat 

yksityiset toimijat joko alusta asti tai osana peräkkäisiä toimia, jotta asiat saataisiin etenemään. Esimerkiksi Syyrian ja Sudanin 

kaupan ansiosta Syyria voi siirtää täytäntöönpanovaltuudet yksityissektorille, mikäli Sudanin hallitus antaa siihen luvan. 

23 

Cotula et al. 2009. 

24 

Cotula et al. 2009. 

61 

EU:N 


Luku 4 


SIIRRETYT MAAOIKEUDET, PAIKALLISTEN ETUJEN TURVAAMINEN 

Afrikassa on vallitsevana käytäntönä maan vuokraaminen ostamisen sijaan. Vuokrasopimusten kestot vaihtelevat lyhyistä 

määräajoista 99 vuoteen. Isäntämaiden hallitukset ovat yleensä tärkeässä asemassa vuokrasopimusten myöntämisessä usein 

siksi, että ne omistavat muodollisesti kaiken maan tai suuren osan siitä. Näin ollen ratkaisevaa on, missä määrin hallitukset 

ottavat maa- ja vesialueiden ja muiden luonnonvarojen vuokraamisessa huomioon paikalliset edut. 

Isäntämaiden hallitukset voivat kuitenkin sitoutua sopimuksilla tarjoamaan maata neuvottelematta paikallisten 

maankäyttäjien kanssa. Avoimuuden ja valvonnan puute sopimusneuvotteluissa kannustaa myös korruptioon ja saa 

eliitin haalimaan kaikki hyödyt itselleen. Mosambikissa ja eräissä muissa maissa kansallinen lainsäädäntö ei vaadi 

sijoittajia neuvottelemaan paikallisväestön kanssa ennen maan jakamista. Ghanassa sopimukset paikallisten johtajien 

kanssa ovat yleisiä. Myös näissä tapauksissa puutteet lakisääteisten vaatimusten noudattamisessa ja paikallisjohtajien 

vastuunkantamisessa ovat jatkuvana ongelmana. 

Yksi keskeinen tekijä on myös paikallisten maaoikeuksien suojelu. Kansallinen lainsäädäntö vaihtelee, mutta tietyt toistuvat 

piirteet heikentävät paikallisväestön asemaa. Niitä ovat valtion omistaman maan epävarmat käyttöoikeudet, vaikeat 

rekisteröintimenettelyt, korvaukset vain esimerkiksi satojen eikä maan menetyksistä sekä vanhentuneet korvaussummat. 

Niiden vuoksi paikallisväestö saattaa jäädä häviölle ja sijoittajat, jotka pyrkivät noudattamaan hyviä käytäntöjä, kärsivät 

hallituksen selvien menettelytapojen ja sääntöjen puuttumisesta. 

MAAKAUPPOJEN TALOUDELLINEN TASAPAINO 

Maasta perittäviä maksuja tai muita rahansiirtoja ei yleensä ole tai ne ovat pieniä, mikä johtuu siitä, että halutaan 

houkutella sijoituksia, vaihtoehtoiskustannukset on todettu pieniksi ja vakiintuneita maakaupan markkinoita ei ole. Tämä 

ei yksinään tarkoita, että kauppa olisi epätasapainoinen: isäntämaa voi hyötyä sijoittajan sitoutumisesta investointeihin ja 

kastelujärjestelmän kaltaisen infrastruktuurin kehittämisen. 

Koska investointeihin sitoutuminen on maakauppojen taloudellisessa tasapainossa vallitsevaa, niiden 

täytäntöönpanokelpoisuus on erityisen tärkeää. Valtion maaosuuuksien jaoissa edellytetään yleensä, että sijoittajat 

noudattavat investointisuunnitelmia hankkeen muutamana ensi vuonna, minkä jälkeen jako vahvistetaan. Afrikan hallitukset 

ovat kuitenkin harvoin käyttäneet tätä painostuskeinoa saattaakseen sijoittajat vastuuseen, eivätkä sopimusten sanamuodot 

ole riittävän yksityiskohtaisia ollakseen täytäntöönpanokelpoisia. Kertaluonteiset arvioinnit toteutuksen varhaisessa 

vaiheessa eivät myöskään mahdollista sijoituksen tuloksen jatkuvaa valvontaa ja vahvistamista hankkeen koko eliniän ajan. 

Vaikka maakauppojen rakenne onkin äärimmäisen monimuotoinen, jo pieni otos sopimuksista viittaa siihen, että paljon 

enemmän voidaan tehdä taloudelliseen tasapainoon vaikuttavien tekijöiden tiukentamiseksi etenkin silloin, kun näitä 

sopimuksia verrataan muiden sektorien, kuten öljy- ja kaasusektorien, sopimuskäytäntöön. Tapaukset ovat keskenään 

huomattavan erilaisia ja sopimuksissa ei yleensä ole selviä mekanismeja, joilla seurattaisiin sijoittajien sitoutumista 

ja valvottaisiin niiden noudattamista, taattaisiin paikallisväestön edut, edistettäisiin pientilallista osallistumista 

tuotantotoimintaan (vaikkapa sopimusviljelyllä, yhteisyrityksillä paikallisten maanomistajien kanssa tai muunlaisella 

yhteistuotannolla), maksimoitaisiin valtion tulot ja tasapainotettaisiin elintarviketurva sekä koti- että isäntämaassa. 

Maatalouden nykyaikaistaminen voisi auttaa Afrikan maita siirtymään arvoketjussa ylöspäin. Maantalouden kehittäminen voi 

monipuolistaa elantomahdollisuuksia, luoda työpaikkoja ja lisätä maatalouden tuottavuutta (parempien siemenlajikkeiden, 

taitotiedon ja tekniikan avulla). Maahan sijoittaneet ja maatalousyritykset voisivat kannustaa investoimaan tai investoida suoraan 

infrastruktuureihin, tekniikkaan ja interventioihin markkinoille pääsyn edistämiseksi, ja maaveroista ja luvista voitaisiin saada 

verotuloja. 

Riskit ovat kuitenkin huolestuttavia. Muutokset maan ja vesivarojen käytössä, luonnonvarojen hallinnassa ja tuotantotekniikoissa 

voivat vaikuttaa kestävään ympäristönkehitykseen, elintarviketurvaan, valtasuhteisiin ja yhteiskunnan vakauteen etenkin silloin, kun 

tapahtumia hallitaan epäsuhtaisin neuvotteluin. Yhteiskunnan laajat osat ovat vaarassa menettää maan hallinnan, mikä vaikuttaisi 

haitallisesti elintarviketurvaan, yhteiskunnan vakauteen sekä työmarkkinoihin ja tulonsaantimahdollisuuksiin. Jos ulkomaiset 

sijoittajat hallitsevat maaomaisuutta, se voi luoda vinoutuneita kannusteita kestämättömien tuotantotekniikoiden käyttöön, kun 

taas maakaupat ja -neuvottelut saattaisivat luoda tilaisuuksia korruptioon ja yksityiseen hyödyntavoitteluun kansallisten pitkän 

aikavälin etujen kustannuksella. 

Joissain Saharan eteläpuolisissa maissa maakaupat todennäköisesti aiheuttavat osapuolten välille kitkaa (tietoruutu 4.3). 25 Hankintoja 

tehdään yleensä tuottoisammilta alueilta, joissa on kastelujärjestelmät, vedensaantimahdollisuus ja infrastruktuuri, ja jotka ovat 

25 

Cotula et al. 2009 ja GRAIN 2008. 

62



lähellä markkinoita. Sijoitusten kohteena olevat tuottoisat maa- ja vesialueet eivät ole ns. hyödyntämättömiä luonnonvaroja. Vaikka 

ne luokiteltaisiin joutomaiksi ja -vesiksi, niiden aiemmat käyttäjät ovat todennäköisesti jo lähteneet vaatimaan niihin oikeuksia. Tätä 

on tapahtunut ainakin Etiopiassa, Tansaniassa ja Mosambikissa. 26 Se on yhdenmukaista sen kanssa, että Afrikassa luonnonvarojen 

hyödyntämistä todennäköisesti aliarvioidaan, koska suurimmalla osalla paikallisista käyttäjistä ei ole muodollisia omistusoikeuksia 

varsinkaan maaseudulla. Tuotantotekniikat, jotka eivät edellytä jatkuvaa maankäyttöä, ovat yleisiä (laiduntaminen, pitkiä kesantoja 

sisältävät viljelykierrot). Siksi monien toimeentulo on riippuvainen yleisestä ja vapaasta luonnonvarojen käyttöoikeudesta. 

Kansainväliset kehitysyhteistyöjärjestöt ja tutkimusyhteisö pyrkivät antamaan suosituksia ja auttamaan eri sidosryhmiä (sijoittajia, 

hallituksia, paikallisväestöjä ja kansalaisyhteiskuntaa) realisoimaan mahdolliset hyödyt, joita uusi kiinnostus maatalouteen 

sijoittamiseen tuo tullessaan. Nämä toimet ovat kuitenkin todennäköisesti kalliita ja niiden tulokset epävarmoja. 

Kotimaisten ja ulkomaisten sijoitusten köyhyyttä vähentävien vaikutusten varmistaminen Afrikan viljelymailla on ylipäätään hyvin 

haastavaa etenkin epävakaissa maissa (taulukko 4.1). Näillä mailla on heikot neuvotteluvalmiudet ja vähän valmiuksia sovitella 

luonnonvaroista johtuvia konflikteja. 

Taulukko 4.1: Viljelymaihin tehtyjen uusien sijoitusten köyhyyttä vähentävien vaikutusten 

varmistaminen 

Ehdot, jotka laajojen maasijoitusten 

on täytettävä köyhyyden vähentämiseksi 

kestävällä tavalla 

Luonnonvarojen olemassa olevien 

oikeuksien selvä määrittely ja 

vahvistaminen. 

Sopimusten laatiminen niin, että ne ovat 

sijoittajien, hallitusten ja paikallisväestöjen 

tavoitteiden, näkökulmien ja kannusteiden 

suhteen tasapuolisia. 

Sijoittajien ja isäntähallitusten toimien 

luotettavuus ja täytäntöönpanokelpoisuus. 

Kielteisten vaikutusten kohteena olevien 

ihmisten tunnistaminen ja heidän 

oikeuksiensa korvaaminen. 

Toimet, joilla ehdot on mahdollista 

täyttää 

Luonnonvarojen omistusoikeuksien 

rekisteröinti, yhteisön luonnonvarojen 

ja luonnonvarojen epävirallisen käytön 

kartoittaminen, paikallisväestöjen 

osallistuminen päätöksentekoprosessiin. 

Avoimen ja osallistavan 

päätöksentekoprosessin toteuttaminen. 

Tekninen apu valmiuksien kehittämiseksi 

sopimusten laadintaan, valvontaan ja 

hallintaan. 

Ympäristöä, yhteiskuntaa ja taloutta 

koskevien ehtojen perusarviointi. 

Sopimuksen seuranta valtiorakenteiden tai 

kansainvälisten sidosryhmien toimesta. 

Toimet tiedotuksen avoimuuden ja tiedon 

levittämisen varmistamiseksi. 

Havainnot 

Useimmilla afrikkalaisilla ei ole 

käyttämiensä luonnonvarojen 

virallista käyttö- tai omistusoikeutta. 

Maanomistuksen rekisteröinti on 

aikaa ja resursseja vaativa prosessi. 

Kansainvälinen kokemus osoittaa, että 

huonosti suunnitellut maan omistusja 

hallintaoikeuksien uudistus- ja 

rekisteröintihankkeet voivat jättää 

ulkopuolelleen haavoittuvimpia 

ryhmiä ja luoda epävakautta lisääviä 

voimia. Paikallisten sidosryhmien avoin 

ja tietoon perustuva osallistuminen 

on erityisen vaikeaa maissa, 

joissa koulutustaso on alhainen ja 

kansalaisten ja valtiorakenteiden väliset 

yhteiskuntasopimukset heikkoja. 

Samat kuin edellisessä kohdassa. 

Yksi tämän ehdon täyttymisen suurimmista 

esteistä on epäsuhta sijoittajien ja 

hallitusten sekä paikallisyhteisöjen ja 

maanviljelijöiden neuvotteluvallan ja 

neuvotteluvalmiuksien välillä. 

Paikallisväestöillä ei yleensä ole 

rahoitusvaroja ja henkilöstöä näiden 

ehtojen täyttämiseen. 

Vastaanottavilla valtioilla ei todennäköisesti 

ole tarvittavia valmiuksia ja varoja 

tehokkaiden rakenteiden ylläpitämiseen 

ja uskottavien uhkauksien esittämiseen 

ehtojen täyttämättä jättämisen 

rangaistuksista. Epäsuhtaisen tiedotuksen 

ongelmat voivat estää ehtojen täyttämisen 

määrittelyn, arvioinnin ja seurannan. 

26 

Sulle 2009, Nhantumbo ja Salomao 2009. 

63 

EU:N 


Luku 4 


Parempien työllistymistilaisuuksien 

luominen ja lisääminen. 

Maatalousprojektien pitäisi lisätä 

tuottavuutta ja olla ympäristön kannalta 

kestäviä. 

Samat kuin edellä esitetyt sopimuksen 

täytäntöönpanoa ja suunnittelua koskevat 

toimet. Ammattiliittojen ja työntekijöiden 

edustajien osallistumisen lisääminen. 


Ympäristölainsäädäntöön ja sen 

valvontaan liittyvien instituutioiden 

(sääntöjen, virastojen ja rakenteiden) 

perustaminen ja vahvistaminen. Tekninen 

apu uusille sijoittajille ja mekanismit 

paikallisen maatalousteknisen osaamisen 

soveltamiseen. 

Projektien talouden ja rahoituksen 

kestävyys saattaisi tarjota uusille 

sijoittajille vaikuttimia perua epäsuorasti 

tai suoraan sitoutumisensa työehtojen 

täyttämiseen ja työvoimavaltaisen 

tekniikan käyttöön. Työntekijöiden 

järjestäytyminen voisi olla kansallisen 

eliitin etujen vastaista. 


Afrikan monissa osissa maaperä kestää 

huonosti maatalouden tehostamista. 

Ulkopuolisilla sijoittajilla ei ehkä ole 

paikallisten ekosysteemien ja kestävien 

tuotantomenetelmien asianmukaista 

tuntemusta. 

Sopimuskasvatusjärjestelyt, yhteisyritykset 

ja sopimusviljelyjärjestelmät voivat edistää 

paikallistuntemuksen omaksumista 

ja hyödyn jakautumista sijoittajille ja 

paikallisväestöille. Osapuolien epäsuhtaiset 

talousja valta-asemat kuitenkin 

todennäköisesti vaarantavat nämä tulokset. 

Eurooppa voi tukea menettelysääntöjä koskevia kansainvälisiä aloitteita ja auttaa myös afrikkalaisia maanviljelijöitä ja väestöjä 

nauttimaan Afrikan viljelymaan kasvaneen arvon eduista nykyisillä globaaleilla markkinoilla vahvistamalla toimiaan pitkän aikavälin 

maatalouden kehittämiseen ja pienviljelijöiden auttamiseen tähtäävissä ohjelmissa. Se voi kohottaa asemaansa poliittisena ja 

taloudellisena toimijana kansainvälisissä neuvotteluissa, diplomaattisuhteissa ja maailmanlaajuisilla elintarvikemarkkinoilla. Se voi 

pyrkiä hillitsemään mekanismeja, jotka lisäävät viljelymaan kysyntää, kuten suurimpien elintarvikkeiden viejien vientivalvontaa ja 

energiatehokkuuden sijaan biopolttoaineita edistävää energiapolitiikkaa. 

Tietoruutu 4.3: Kansainvälisiä sijoituksia Sudaniin: arabialueen vilja-aitta 27 

Aysen Tanyeri-Abur a ja Nasredin Elamin b 

a 

Northeastern University, Boston; b Elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO), Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan 

paikallistoimisto. 

Sudania on pitkään pidetty arabialueen vilja-aittana ja erityisesti arabimaiden maataloussijoitusten kohteena. Maa on 

pinta-alaltaan (2,5 miljoonaa neliökilometriä) Afrikan suurin ja yksi harvoista alueen maista, jossa on vielä käyttämättömiä 

maa- ja vesivarantoja. Sudan on yhdeksän Afrikan maan naapuri ja tarjoaa strategisella sijainnillaan useille niistä pääsyn 

merelle. Maan väestö on nuorta, mikä johtuu 30 viime vuoden nopeasta väestönkasvusta. Sudanin runsaita luonnovaroja 

varjostaa kuitenkin laajalle levinnyt puutteellinen elintarviketurva ja köyhyys (21 prosenttia sudanilaisista oli aliravittuja 

vuosina 2003–2005, FAO, 2008). 

Eräät arabimaiden maatalouteen kohdistuneiden sijoitusten viimeaikaiset suuntaukset vaikuttavat Sudaniin 

kohdistuvien pääomavirtojen määrään ja luonteeseen. 

• Maatalous ja vesivarat ovat muodostumassa sijoitusten uusiksi omaisuusluokiksi Saudi-Arabian radikaalien poliittisten 

muutosten, korkeiden elintarvikehintojen, vientikieltojen sekä alhaisten öljynhintojen Persianlahden maille vuoden 

2007 jälkeen aiheuttamien ongelmien vuoksi. 

• Suurin osa sijoituksista lähtee yksityisen sektorin aloitteesta, vaikkakin valtio on vahvasti läsnä tuen ja helpotusten 

muodossa. 

• Enin osa sijoituksista kohdistuu Sudaniin, jonka elintarviketurva on arabialueen huonoin. Yli 50 prosenttia alueen 

maasijoituskaupoista tehdään Sudanissa. 

27 

Tämä tietoruutu ei kuvasta kirjoittajien edustamien järjestöjen näkemyksiä, ja kirjoittajat ovat yksin vastuussa sisällöstä. 

64



• Uusimmat sijoitukset ja yrityskaupat voivat kiihdyttää sijoituksia alueelle sekä arabimaiden alueiden välistä kauppaa. 

Uudet elintarvikeja öljykaupparyhmittymät, kuten Persianlahden yhteistyöneuvoston GCC:n ja Kaakkois-Aasian maiden 

liiton ASEANin 28 väliset ryhmittymät, voivat myös tasoittaa tietä muille kauppasopimuksille, jotka helpottavat sijoituksia 

elintarvikkeisiin ja maatalouteen entisestään. 

Näillä tapahtumilla on poliittisia vaikutuksia. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kestäviin sijoitusvaihtoehtoihin ja pitkän 

aikavälin perspektiiviin. Alueella, jolla on vesipula ja jolla ei ole mahdollisuuksia tulla omavaraiseksi, pitäisi ensisijaisesti 

ottaa opiksi aiemmista poliittisista päätöksistä. 

Sudanissa voi olla suhteellisen runsaasti maa- ja vesivaroja, mutta Niilin jokialueelle ennakoidaan vesipulaa vuoteen 

2025 mennessä (Revenga et al., 2000). Saudi-Arabialla on huonoja kokemuksia elintarvikeomavaraisuuteen tähtäävästä 

politiikastaan ja luonnonvarojen riistosta (Elhadj, 2008). Vaikka maatalouteen ja elintarviketuotantoon kohdistuvien 

sijoitusten lisääntyminen on Sudanin elintarviketurvaongelmien kannalta ratkaisevaa, kestämättömät sijoitukset vaikuttavat 

kielteisesti sekä sijoittajiin että vastaanottajamaihin ja kaikkiin asianosaisiin toimijoihin. 

Ajantasaisten ja yksityiskohtaisten tietojen vähyys estää Sudanin maatalouteen tehtyjen suorien ulkomaisten sijoitusten 

rakenteen ja tulosten kattavan tarkastelun. 

Sudanin maatalouteen tehtyjä suoria ulkomaisia sijoituksia koskevista havainnoista mainitsemisen arvoisia ovat 

seuraavat: 

• Maatalouteen on tehty suoria ulkomaisia sijoituksia tähän asti vain vähän, keskimäärin alle prosentti kaikista suorista 

ulkomaisista sijoituksista. 

• Suurin osa Sudanin maatalouteen tehdyistä suorista ulkomaisista sijoituksista on kohdistunut luonnonvaroihin 

(taulukko 4.1). Seuraavassa yhteenveto Sudaniin tehdyistä sijoituksista: 

Tietoruudun taulukko 4.1: Jaetut viljelymaaosuudet vuosina 2000–2008 (yli 1 000 hehtaarin 

sitoumukset) 29 

Sijoitukset yhteensä 

(hehtaaria) 

Yhteisyritysten osuus 

(hehtaaria) 

Ulkomaiset sijoittajat 713 010 706 640 

Saudi-Arabia 365 190 48 300 

Yhdistyneet Arabiemiirikunnat 71 820 32 340 

Etelä-Korea 84 000 500 000 

Egypti 5 500 126 000 

Muut 186 500 

Paikalliset 2 363 000 

Sijoitukset yhteensä 3 782 650 

Lähde: Kirjoittajien arviot, jotka perustuvat viestintään Sudanin investointiministeriön kanssa. 

• Vaikka maatalouteen tehtyjen suorien ulkomaisten sijoitusten osuus kaikista sijoituksista on pieni, se on kasvanut 

jatkuvasti kymmenen viime vuoden aikana. Sudanin maatalouteen kohdistuneet suorat ulkomaiset sijoitukset kasvoivat 

keskimäärin 23 prosenttia vuodesta 2000 vuoteen 2008, vaikkakin niiden osuus kaikista suorista ulkomaisista sijoituksista 

oli edelleen pieni, noin kaksi prosenttia (Nur, 2009). Suorien ulkomaisten sijoitusten osuus kasvoi 17 prosenttiin kaikista 

sijoituksista vuonna 2009, ja sen odotetaan kasvavan 50 prosenttiin vuonna 2010 (Reuters, 2008). 

• Arabimaiden väliset suorat ulkomaiset sijoitukset muodostavat valtaosan Sudaniin tehdyistä suorista ulkomaisista 

sijoituksista, noin 93 prosenttia kaikista sijoituksista, ja 38 prosenttia niistä on peräisin Saudi-Arabiasta. 

28 

GCC ja ASEAN ilmoittivat 30. kesäkuuta 2009 aikovansa muodostaa uuden kaupparyhmittymän elintarvikkeita ja öljyä varten – riisiä ASEAN-maista ja energiaa 

sekä petrokemian tuotteita Persianlahden maista (Reuters, 2009). 

29 

Alle 10 prosenttia maakaupoista (ulkomaisten sijoittajien) on toteutettu. Ulkomaisten sijoittajien kanssa tehdyistä kaupoista noin 10–15 prosentissa on aloitettu 

prosessi kauppojen perumiseksi. 

65 

EU:N 


Luku 4 


• Arabimaiden suorat sijoitukset Sudanin maatalouteen juontavat juurensa 1970-luvulle, jolloin perustettiin suuria 

hankkeita arabimaiden investointi- ja kehitysjärjestön AAAID:n (Arab Authority for Agricultural Investment and 

Development) ja muiden julkisten ja yksityisten aloitteiden puitteissa. Yksi esimerkki niistä on Kenana Sugar Company. 30 

Näiden sijoitusten vaikutukset ovat olleet vaihtelevia. 

• Sudanissa lähes kaikki suorat ulkomaiset sijoitukset ovat keskittyneet maan kolmeen kehittyneimpään alueeseen, 

Khartumiin, Niilinjoen alueeseen ja Geziraan, joihin kohdistuu 86 prosenttia kaikista investointihankkeista. Ne ovat 

myös kohdistuneet pääasiassa maatalouden alkutuotantoon (Nur, 2009). Alueellisia eroja sijoituksissa on käsiteltävä 

poliittisella tasolla. 

• Suorista ulkomaisista sijoituksista arabien sijoituksissa pääomavaltaisuus on Sudanissa erityisen suurta. Tulokset osoittavat 

myös, että vaikka 37 prosenttia kaikista suorien ulkomaisten sijoitusten kohteena olevista hankkeista ja 41 prosenttia 

näiden sijoitusten koko pääomasta kohdistuu sekaviljelyyn, vain 25 prosenttia kaikista suorien ulkomaisten sijoitusten 

synnyttämistä työpaikoista on luotu tällä alasektorilla erittäin pääomavaltaisten tuotantotekniikoiden ansiosta (Nur, 2009). 

Sijoitusten jatkuvuuden kannalta ratkaisevaa on institutionaalinen ja poliittinen kehys, koska se tarjoaa sopivia kannusteita 

sijoitusten kohdentamiseen ja elintarviketurvaa koskevien kansallisten ongelmien käsittelyyn. Sudan on pyrkinyt 

ratkaisemaan maatalouden resurssipulaa houkuttelemalla ulkomaisia sijoituksia ja jättänyt vähemmälle huomiolle näiden 

sijoitusten myönteisten vaikutusten ja kotimaisten kytköksien maksimoinnin. 

Maatalouteen kohdistuvien sijoitusten äkillinen tulva on kannustanut kehittämään uutta politiikkaa. Erityisesti uusien 

maahankintojen kaltaisissa resurssi-investoinneissa on otettu käyttöön leasingvuokraus ja muita uusia maankäytön 

hallinnan menettelyjä. Suurin osa maa-alueista vuokrataan Sudanissa vuosimaksuilla, jotka ovat 2,7–35 $ hehtaarilta. Niistä 

alhaisimmat maksut ovat yleisimpiä. Vuokrajärjestelyt vaihtelevat yksittäisissä tapauksissa. Sudanin hallitus on luonut useita 

suojatoimia sen varmistamiseksi, että maankäytössä otetaan huomioon sosiaaliset ja taloudelliset seikat. Vuokrasopimukset 

tehdään esimerkiksi aluksi kolmeksi vuodeksi, ja niitä pidennetään sitten seitsemän vuoden välein enintään 99 vuodeksi. 

Sijoittajille on myös joitakin perusvaatimuksia: heidän edellytetään rakentavan kokoojakatuja, tarjoavan sähköä ja antavan 

10–20 prosenttia sijoituskohteena olevasta maasta paikallisyhteisön käyttöön (neuvoteltavissa paikallisväestön kanssa). 31 

Sudania pidetään edelleen arabialueen vilja-aittana, ja valtaosa viljelysmaahan viime aikoina tehdyistä sijoituksista 

kohdistuu tähän maahan. Vielä on kuitenkin etsittävä vastaus seuraavaan kysymykseen: mitä peruselintarvikkeita Sudanissa 

voidaan tuottaa kannattavasti erityisesti pitkällä aikavälillä Täyttääkseen elintarviketarpeensa, arabisijoittajien keskittävät 

sijoituksiaan peruselintarvikkeiden ja varsinkin vehnän tuotantoon. Maan ilmasto-olosuhteita ajatellen vehnäntuotannon 

kapasiteettia ja tuottavuutta Sudanissa on tutkittava lisää. Sudanissa on valtavasti viljelyskelpoista maata mutta käytettävissä 

olevat vesivarat eivät ehkä riitä täyttämään laajentumisen tulevia tarpeita siinä mittakaavassa kuin maata on viime 

aikoina vuokrattu ulkomaisille sijoittajille, vaikka ei edes otettaisi huomioon näiden sijoitusten toissijaisia vaikutuksia 

maaseutuväestöihin ja ahtaisiin kaupunkialueisiin. 

Suorien ulkomaisten sijoitusten vaikutuksia elintarviketurvaan ei ole helppo arvioida. Minkä tahansa sijoituksen tulevaa kehitystä 

on vaikea ennustaa, ja eri sidosryhmien (sijoittaja- ja kohdemaan yksityissektorien ja hallitusten) näkökohtien käsittely on myös 

arveluttava tehtävä. Sen lisäksi on otettava huomioon elintarviketurvaa koskevat huolenaiheet sekä resurssien ja tulojen erot 

maiden välillä. Eri osapuolten näkökohtien turvaamiseksi voi olla tarpeen luoda kehys, jonka avulla voidaan korostaa sijoitusten 

erityisiä näkökohtia, joita on arvioitava niin, että kielteiset vaikutukset voidaan minimoida tulevaisuudessa ja sijoitukset voidaan 

tehdä kestävämmiksi. On myös tärkeää tarkastella samantapaisia aiempia sijoituksia ja kartoittaa aiempia kokemuksia. 

30 

Kenana Sugar Company perustettiin Sudaniin 1970-luvulla arabimaiden yhteisellä julkisella ja yksityisellä rahoituksella. Hanke on lisännyt maan 

tuotantokapasiteettia huomattavasti ja laajentanut sokerituotantoa, minkä ansiosta Sudan on sokerin suhteen omavarainen ja jopa sokerin viejä. Muut 

sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset alueeseen ovat kuitenkin olleet vaihtelevia. 

31 

Henkilökohtainen tiedonanto, Sudanin investointiministeri. 

66



6. NÄLKÄINEN VÄESTÖ JA EPÄVAKAAT INSTITUUTIOT 

Valtion epävakauteen tiiviisti liittyvä puutteellinen elintarviketurva on selvästi yksi Afrikan maiden 

suurimmista uhkista. 32 Tässä keskitytään selvittämään, miten valtiorakenteiden epävakaus voimistaa 

akuutin elintarvikepulan riskiä, ja mitä voidaan tehdä vuosituhannen ensimmäisen kehitystavoitteen 

(nälästä kärsivien määrän puolittaminen vuoteen 2015 mennessä) saavuttamiseksi. 

Tuorein elintarvikekriisi korosti Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden elintarviketurvan äärimmäistä alttiutta ulkoisille 

häiriöille, mikä johtuu pääasiassa Afrikan maatalouden huonosta (ja pysähtyneestä) tuottavuudesta kahden viime vuosikymmenen 

aikana. 

Tuottavuuden kasvun pysähtyminen liittyi tiiviisti kysynnän kasvuun, mikä johtui osin kansainvälisistä tekijöistä (kysynnän kasvusta 

Kiinassa ja Intiassa) mutta osin myös väestönkasvusta. Epävakaimmista Afrikan maista tuli elintarvikkeiden nettotuojia ja niiden 

haavoittuvuus lisääntyi, minkä seurauksena elintarvikekriisin todennäköisyys kasvoi. 33 Maatalousvastaisuus aiheutti muuttoliikkeen 

kaupunkeihin ja lisäsi maaseudun ja kaupunkien eriarvoisuutta. Se lisäsi kaupunkien väkivaltaa ja poliittista epävarmuutta, mikä 

puolestaan on lisännyt resurssien käyttöä turvallisuusongelmien ratkaisuun maaseudun rahoittamisen kustannuksella – minkä 

seurauksena noidankehä on valmis. Laaja muuttoliike kaupunkeihin sekä siihen liittyvä maaseudulle kohdistuvien investointien 

väheneminen ovat vähentäneet maataloustuotantoa, mikä on lisännyt elintarvikkeiden tuontia ja heikentänyt maatalouden 

tuotantovalmiuksia entisestään. 

Elintarvikekriisi voi legitimiteettiulottuvuuden myötä lisätä valtion epävakautta, samoin kuin kansainvälinen elintarvikkeiden 

hiljattainen hintapiikki voi aiheuttaa ruokamellakoita. Tilanne voi kuitenkin muuttua, jos elintarvikkeiden netto-ostajista tulee niiden 

nettomyyjiä (kuten tapahtui Etelä- ja Itä-Aasiassa vihreän vallankumouksen aikana). Elintarvikkeiden myyjien tulot nousisivat ja 

elintarvikkeiden hinnat alenisivat, mikä auttaisi niin epävakaiden kuin muidenkin maiden väestöjä pääsemään eroon köyhyydestä 

kysynnän kasvun ansiosta. 34 Jotta kerrannaisvaikutukset alkaisivat näkyä, markkinoiden on kuitenkin toimittava kunnolla. Epävakaissa 

maissa on monia esteitä markkinamekanismeille, sillä maanviljelijöiden lainansaanti on vaikeaa ja tiedon hankinnan ja sopimusten 

täytäntöönpanon kustannukset ovat korkeat. Kun virallisen rahoituksen saanti on vaikeaa, kauppamäärät ovat pieniä ja kauppaa 

käydään maantieteellisillä lähialueilla, mikä lisää hintavaihteluiden todennäköisyyttä. 

Puutteellisen elintarviketurvan riski on suurin epävakaissa maissa, joissa on konfliktitilanteita. Syy-yhteyden löytäminen ei 

ole yksinkertaista, mutta poliittinen epävakaus on yleistä puutteellisesta elintarviketurvasta kärsivissä maissa. Konflikteja ja 

talousromahduksia on pidettynä syynä yli kolmasosaan elintarvikekriiseistä vuosina 1995–2003, ja siviililevottomuudet, pakolaiset ja 

kotiseudultaan siirtymään joutuneet on mainittu pääasialliseksi syyksi yli puoleen Afrikan elintarvikkeisiin liittyvistä hätätilanteista. 35 

Konfliktit yleensä vähentävät maataloustuotantoa ja myytävistä sadoista ja karjasta saatavia tuloja. FAO:n mukaan Afrikassa 

hävisi konfliktien vuoksi yli 120 miljardin dollarin arvosta maataloustuotantoa 1900-luvun jälkimmäisenä kolmanneksena. 

Elintarviketuotanto väheni 13 maassa 18:sta tutkimuksen kohteena olleesta konfliktien vaivaamasta maasta. 36 

Pitkäaikaisvaikutukset maataloustoimintaan voivat olla vakavia, ja epäsuorat vaikutukset ja kielteiset ulkoiset vaikutukset voivat 

uhata naapurimaiden elintarviketurvaa. Konfliktien ja sodankäynnin vaikutusten sekä maatalouden kehittymisen välillä on 

vuorovaikutteinen ja mahdollisesti moninkertainen suhde. Mosambik hävisi 20 vuotta kestäneen kansalaissodan aikana 40 prosenttia 

maatalouteen, infrastruktuuriin ja tietoliikenteeseen sijoittamistaan varoista. 37 

Yhteiskunnallisen sekasorron tai konfliktin hallitsemassa maassa elintarviketuotannon ongelmat voivat lisätä elintarviketuonnin 

tarvetta ja nostaa elintarvikehintoja naapurimaissa. Ugandassa alueen kauppakumppanien, kuten Kenian ja Etelä-Sudanin, 

elintarvikkeiden kysynnän hiljattainen kasvu aiheutti elintarvikehintojen nousupaineita. 38 Huono konfliktien jälkeisen tilanteen 

hallinta voi vaikeuttaa maan maatalouden ja talouden kehittymistä. Maatalousyhteisöjen paluu alun perin omistamilleen maille 

ei esimerkiksi aina tuota toivottua tulosta. Sierra Leonessa eliitti oli kaappaamassa asukkaiden viljelymailleen ja viljelijäelämäänsä 

palaamiseen tähtäävät toimenpiteet. 39 

32 

UNCTAD (2009) arvioi, että 300 miljoonalla afrikkalaisella on krooninen nälkä. 

33 

Afrikan maat tuovat edelleen tärkeimpiä peruselintarvikkeita, kuten vehnää ja riisiä (UNCTAD 2009). 

34 

Tämä suuntaus oli näkyvissä Kiinassa viime vuosina marraskuuhun 2008 asti, jolloin talousja rahoituskriisi uhkasi ajaa ”uudet” kaupunkityöntekijät takaisin 

Kiinan maaseudulle. 

35 

Flores 2004. 

36 

Stewart et al. 2001. 

37 

Collier et al. 2003. 

38 

Benson 2008. 

39 

Maconachie 2008. 

67 

EU:N 


Luku 4 


Puutteellinen elintarviketurva voi sitä vastoin edistää epävakautta. Jos maatalouteen sijoitetaan liian vähän, lisääntyy konfliktien 

mahdollisuus sekä kilpailu elintarvikkeista ja elintarvikkeiden heikko saanti. 40 Kapinat, hallitusten kaatumiset ja konfliktit Etiopiassa, 

Ruandassa ja Sudanissa ovat saaneet alkunsa luonnollisten tekijöiden (kuten kuivuuden) aiheuttamista elintarvikekriiseistä sekä 

maatalous- ja kehitysavun huonosta hallinnasta. 41 

Elintarviketurva on läheisesti sidoksissa vedensaantiin. Epävakaissa maissa vesipula vaikuttaa ihmisten ja karjan kulutukseen ja 

kastelu voi olla ongelmallista. Pääasiassa kallista tuontitavaraa olevien lannoitteiden käyttö on myös vähäistä. 

7. JOHTOPÄÄTÖKSET 

Maa voi päätyä konfliktiin tai rauhaan, tai se voi päätyä elintarvikekriisiin tai olla päätymättä, se voi olla 

elintarvikkeiden viejä tai ei, tai mineraalien viejä tai ei sen mukaan, millainen on sen muuttujien historia 

ja epävakauteen vaikuttavien tekijöiden maakohtainen vuorovaikutus. Historia on tärkeä, ja tällainen 

hellittämättömyys tekee epävakaudesta vieläkin suuremman haasteen. 

Epävakauteen vaikuttavien taloudellisten tekijöiden vuorovaikutuksella voi olla epälineaarisia seurauksia. Suorat ulkomaiset 

sijoitukset ja kauppa, konfliktit ja puutteellinen elintarviketurva sekä konfliktit ja luonnonvarat voivat aiheuttaa myönteisen kierteen, 

ja houkutella lisää suoria ulkomaisia sijoituksia sekä vauhdittaa kasvua, mutta ne voivat myös käynnistää heikkojen instituutioiden 

ja korruption noidankehän. 

Hellittämättömyys ei ole ainoa ongelma. Myös ajalla on merkitystä. Hallituksen päätöksenteon lyhytnäköisyys johtaa todennäköisesti 

kohtuuttomiin juokseviin menoihin ja opportunistiseen toimintaan. Epävakailla mailla, jotka joutuvat toistuvasti reagoimaan 

hätätilanteisiin, on paljon lyhyempi aikahorisontti kuin muilla mailla. Sitoutumiskyvyttömyys pahentaa lyhyttä aikahorisonttia, 

mutta saattaa vaikuttaa myös hallituksen pitkän aikavälin päätöksiin. 

Nämä näkökohdat korostavat ajan ja hellittämättömyyden merkitystä, koska on erittäin todennäköistä, että tilapäinen kriisi 

vaikuttaa pysyvästi maan epävakauteen. Ne korostavat myös sitä, miten tärkeää on olla selvillä epävakaille maille erityisen keskeisten 

taloudellisten tekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta ja ajallisesta johdonmukaisuudesta. 42 

40 

DFID 2001. 

41 

Messer ja Cohen 2006; Messer et al. 1998. 

42 

Jos esimerkiksi hallitusten on houkuteltava mineraaliyhtiöt sijoittamaan malminetsintään tai kaivoksen tai öljykentän kehittämiseen, yhtiöt joutuvat odottamaan. 

Kun sijoitus on tehty, sijoittajat ovat lupauksista huolimatta menettäneet neuvotteluvaltansa: hallitusten kannustimena on luonnonvaroista saatavien tulojen 

omiminen. Sitoutumisongelma liittyy kaikkiin sijoituksiin mutta on akuutimpi luonnonvarojen hyödyntämisessä, mikä koskee erityisesti epävakaita maita. 

Luonnonvarojen hyödyntämiseen tarvitaan yleensä huomattavasti suurempi pääomasijoitus kuin muihin toimintoihin, joten pelissä on paljon, eikä sijoitus 

yleensä ole siirrettävissä. Koska sijoitus on tehty epävakaisiin maihin, hallitusten vastuu on pienempi. 

68

OSA KAKSI 

EPÄVAKAUDESTA RESILIENSSIIN


LUKU 5 - 

EPÄVAKAUS VASTAAN RESILIENSSI 

Sosioekonomisen järjestelmän sopeutumiskyky eli resilienssi on sidoksissa sen eri kerrosten 

– kotitalouksien, yhteisön ja maan – kykyyn mukautua sisäisiin ja ulkoisiin häiriöihin. Se on kehitystyön 

ulottuvuus, jota ei pidä enää jättää huomiotta. Resilienssin kehittäminen ja säilyttäminen edistävät 

ihmisten hyvinvointia. Muuttumattomassa maailmassa yhteiskuntajärjestelmän tai -ryhmän 

(kotitalouksien, yhteisöjen ja valtioiden) jäsenten kyky hallita kohtaloaan on sidoksissa jäsenyyteen 

liittyviin oikeuksiin, identiteettiin, päätösvaltaan ja ongelmanratkaisumekanismeihin. Yksittäisten jäsenten 

mahdollisuus saavuttaa tavoitteensa ja pyrkimyksensä riippuu siitä, miten ryhmä 

• luo solidaarisuutta jäsentensä välille ja takaa jonkin vähimmäismäärän resursseja, palveluja ja oikeuksia; 

• antaa jäsentensä toimia normatiivisessa järjestelmässä; 

• ratkaisee jäsenten ongelmat institutionaalisten järjestelmien avulla; 

• tarjoaa jäsenille mahdollisuuden vaikuttaa ryhmän hallintoon. 1 

Kehittyvässä maailmassa sosioekonomiset järjestelmät muuttuvat ja kriisit voivat vaikuttaa näihin osatekijöihin. Siksi valmius 

säilyttää ja järjestää oloja uudelleen antaa jäsenille mahdollisuuden hyödyntää kykyjään aikojen muuttuessa. Jos siis sosiaalisen 

järjestelmän toimintakyky edistää jäsentensä hyvinvointia, sen sopeutumiskyky eli resilienssi tekee toimivuudesta jatkuvaa. 

Miten eri yhteiskunnat kehittävät resilienssiä ja mihin osatekijöihin ja mekanismeihin resilienssi perustuu Tästä voidaan esittää 

kaksi näkemystä: 

1. Valtion asianmukainen toiminta tukee sosioekonomisen järjestelmän resilienssiä, koska se parantaa ihmisten 

toimintamahdollisuuksia vakaissa oloissa ja vielä sitäkin selvemmin hätätilanteissa. 

2. Sosioekonomisessa järjestelmässä mukautusprosessien hallinta vastauksena muutoksiin ei rajoitu valtiorakenteisiin. Kaikissa 

yhteiskunnissa muut valtiosta riippumattomat toimijat kehittävät omia valmiuksiaan ja järjestelmiään järjestäytymistä, 

mukautumista ja oppimista varten. Kansalaisyhteiskunnasta peräisin olevia resilienssin lähteitä ovat sosiaalinen koheesio eli 

yhteenkuuluvuus ja verkostot, sosiaalinen muisti 2 , keskinäinen luottamus ja pelko yhteistön suhtautumisesta rikkomukseen, 

taloudellista toimintaa sääntelevät epämuodolliset ja yksityiset instituutiot, luonnonvarojen käyttöoikeudet ja kiistojen 

ratkaiseminen. 

Sopeutumiskykyisissä yhteiskunnissa voi olla epävakaat valtiorakenteet, mutta lopputulos ei todennäköisesti ole yhteiskunnallisesti 

suotuisa ja vakaa. Epävakaa valtio heikentää yleensä kansalaisyhteiskunnan järjestelmien resilienssiä ja sosioekonomista järjestelmää 

kaiken kaikkiaan. Sopeutumiskykyiset kotitaloudet, yhteisöt ja kansalaisyhteiskunnat sen sijaan voivat auttaa suojelemaan väestöä 

valtion epävakauden seurauksilta. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan kansalaisyhteiskunnat ovat sopeutuneet luovalla tavalla toistuviin kriiseihin, ja niillä on 

pitkälle kehitettyjä ja syvälle juurtuneita eloonjäämis-, selviytymis- ja sopeutumismekanismeja perheen ja yhteisön sisäisistä 

vakuutusjärjestelmistä perinteisiin maanhallintainstituutioihin. 

Vaikka tällaisia resilienssimekanismeja on olemassa, ja vaikka valtiosta riippumattomat toimijat ovat pyrkineet osittain täydentämään 

tai korvaamaan valtion rakenteita ja toimintoja, kansalaisyhteiskunnat eivät ole pystyneet täysin vaimentamaan poliittisten, talousja 

ilmastokriisien tai valtion epävakauden inhimillisiä ja kehityksellisiä seurauksia. 

1 

Stinchcombe 1975. 

2 

Folke 2006. 

71 

EU:N 


Luku 5 


1. RESILIENSSIN VAHVISTAMINEN 

Sopeutumis- tai kestokyvyn eli resilienssin käsite on peräisin luonnontieteistä, ja se tarkoittaa järjestelmän 

kykyä sopeutua häiriöön ja säilyttää perustoimintonsa muuttumattomina. 3 Järjestelmän resilienssiä on 

siten arvioitava suhteessa sen toimintoihin. Kun resilienssillä viitataan talousjärjestelmään, tarkoitetaan 

markkinoiden ja niiden tukirakenteiden valmiutta kohdentaa tehokkaasti resursseja tai tarjota keskeisiä 

palveluja (Perrings 2006, s. 418). Kun resilienssillä viitataan sosioekonomiseen järjestelmään, tarkoitetaan 

sen valmiutta antaa yhteiskunnan jäsenten tavoitella hyvinvointia ja täyttää tarpeensa ja toiveensa, joita 

he eivät voisi täyttää yksin yhteiskunnan ulkopuolella. 

Järjestelmän resilienssiä, joka on luontaisesti dynaaminen käsite, voidaan mitata arvioimalla sen valmiutta reagoida muutoksiin 

ja kriiseihin aktivoimalla tarvittavat sopeutumismekanismit (tietoruutu 5.1). 

Tietoruutu 5.1: Resilienssin ja haavoittuvuuden määrittelyä 

Resilienssi ja haavoittuvuus ovat käsitteitä, joita sovelletaan monilla tieteenaloilla kansantaloudesta psykologiaan ja 

ekologiasta turvallisuuteen. Muiden määritteiden tavoin näiden termien käyttö on usein epätarkkaa ja sekavaa ja tulkinta 

vaihtelevaa. Tässä raportissa käytetään seuraavia määritelmiä: 

Resilienssi tarkoittaa ”järjestelmän kykyä sietää häiriöitä ja kokea muutoksia ja silti säilyttää tehtävänsä, rakenteensa, 

identiteettinsä ja reaktionsa ulkoisiin tekijöihin muuttumattomina”. Tämän määritelmän on kehittänyt resilienssiä käsittelevä 

monitieteellinen tutkimusverkosto Resilience Alliance, joka on tutkinut aihetta vuodesta 1999. 

Haavoittuvuus tarkoittaa henkilön, ryhmän tai järjestelmän alttiutta vahingoittua kriisien seurauksena. Haavoittuvuus 

on kriisien ja stressitilanteiden koon ja esiintymistiheyden, kriiseille altistumisen ja kriiseihin reagoimisvalmiuden eli 

resilienssin tulos. 

Rakenteellinen haavoittuvuus tarkoittaa haavoittuvuutta sellaisten tekijöiden suhteen, jotka ovat pysyvästi riippuvaisia 

järjestelmän valmiudesta reagoida muutoksiin ja kriiseihin. Rakenteellinen haavoittuvuus on siten riippuvaista kriisien ja 

stressitilanteiden koosta ja esiintymistiheydestä sekä alttiudesta kriiseille. 

Resilienssi on myös kestävän kehityksen tärkeä osatekijä. Jotta ihmisten jatkuva hyvinvointi voidaan turvata, on vähennettävä 

sosioekonomisten ja ekologisten järjestelmien kuormitusta. Resilienssi tarkoittaa mukautumista muutoksiin ja uusiin stressitilanteisiin. 

Resilienssi on kestävän kehityksen kannalta ratkaisevaa, koska kriisit, häiriöt ja muuttuvat olosuhteet ovat väistämättömiä ja yleensä 

arvaamattomia. Tarve vähentää sosioekonomisiin järjestelmiin kohdistuvaa painetta on myös kestävän kehityksen kannalta 

välttämätöntä, koska nämä voimatekijät voivat heikentää resilienssiä. 

2. MITÄ RESILIENSSIIN PERUSTUVA LÄHESTYMISTAPA TARKOITTAA 

Resilienssiin perustuvalla lähestymistavalla on monitahoisia ja mahdollisesti kauaskantoisia vaikutuksia 

kehitysyhteistyökeskusteluun. Se vaikuttaa kehitysyhteistyön asialistan painopisteisiin, kehitysapupolitiikan 

suunnitteluun ja tarkoituksenmukaiseen analyyttiseen kehykseen. Resilienssinäkökulma tarkoittaa sitä, 

että hyväksytään muuttumattomuusajatteluun perustuvan politiikan rajallisuus. 4 Tämän lähestymistavan 

soveltamisesta voi myös syntyä uusia tavoitteita ja kompromissiratkaisuja. 

2.1 PITKÄN JA LYHYEN AIKAVÄLIN NÄKÖKULMIEN ETUJA JA HAITTOJA 

Nykyisten käytäntöjen välinen mahdollinen jännite johtuu tarpeesta reagoida nopeasti hätätilanteisiin, mikä voi vaarantaa pitkän 

aikavälin kehityksen. Esimerkiksi humanitaarinen elintarvikeapu ja kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen palvelujen 

tarjonta suojaavat ihmisiä äärimmäisissä riskitilanteissa, mutta maatalouden kehitys on todennäköisesti vähäistä sosioekonomisissa 

järjestelmissä, jotka ovat erittäin riippuvaisia elintarvikeavusta. 5 Vaarana on, että ulkopuolisten toimijoiden hallinnoimat erilliset 

rakenteet ohittavat valtion sisäiset instituutiot ja estävät niiden vahvistumisen. 6 Tätä vaaraa ei kuitenkaan pidä liioitella. Kiireelliset 

3 

Holling (1973) määrittelee resilienssin käsitteen seuraavasti: se tarkoittaa sitä, miten paljon häiriöitä järjestelmä sietää muuttumatta toiseksi järjestelmäksi. 

4 

Folke 2006. 

5 

Alinovi ja Russo 2009. 

6 

Manor 2007. 

72


Epävakaus vastaan resilienssi 

interventiot eivät automaattisesti sulje pois pitkän aikavälin strategioita. Koska altistuminen toistuville kriiseille voi heikentää 

resilienssiä, lyhytaikaiset toimet voivat olla resilienssiin perustuvan lähestymistavan mukaisia. 7 Niiden ansiosta voidaan välttyä 

epävakausloukkujen syntymiseltä, kun vuosien mittaan monimutkaisissa humanitaarisissa kriiseissä toteutettujen väliintulojen 

parhaista toimintatavoista otetaan opiksi. 

2.2 RESILIENSSIN JA TEHOKKUUDEN ETUJA JA HAITTOJA 

Talouden tehokkuus ja talouskasvu ovat köyhyyden vähentämisen kannalta välttämättömiä mutta eivät riittäviä. Resilienssiin 

perustuva lähestymistapa kyseenalaistaa kehityspolitiikan, jonka mukaan ihmisten hyvinvoinnin lisäämisen kannalta olennaista 

on vain tehokkuus ja talouskasvu. Kasvun maksimointiin perustuvat politiikat voivat päinvastoin joissain tapauksissa heikentää 

järjestelmän resilienssiä ja vaarantaa sen kestävyyden. Esimerkiksi vientilähtöiset toimintamallit, jotka edistävät tehokkuutta ja 

parantavat maan kasvupotentiaalia, voivat myös heikentää sen resilienssiä. Miten Luomalla paineita erikoistua alkutuotantoaloihin, 

jotka ovat alttiita kansainvälisten markkinoiden hintaheilahteluille. Kuten Perrings (2006) toteaa, panosten keskittäminen toimintaalueille, 

joilta saa suurimmat lyhytaikaiset tuotot, vähentää lähes varmasti koko järjestelmän resilienssiä. 8 

2.3 UUSIA ANALYYSIMALLEJA KEHITYSSTRATEGIOIDEN LAADINTAAN 

Resilienssiin perustuvalla lähestymistavalla on taipumuksena laajentaa toimivien kehitysyhteistyöpolitiikkojen päämääriä 

ja vaatimuksia. Staattisten analyysien ja tulosten seurannan lisäksi myös politiikan suunnittelussa tulee käyttää apuna myös 

resilienssiarviointia. Sosioekonomisen järjestelmän resilienssin lähteiden analysoiminen edellyttää sopeutuvuuden, oppimiskyvyn, 

järjestäytymisen, päätöksentekoprosessien ja kollektiivisen toiminnan parempaa tuntemusta. Nämä analyysimallit voivat täydentää 

tutkimusta, joka koskee sosiaalista pääomaa ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta, kotitalouksien varallisuutta, riskeille ja kriiseille 

altistumista sekä kansalaisten ja kotitalouksien vaihtoehtoisia kriiseistä selviytymisen keinoja. 

3. VALTION EPÄVAKAUS HEIKENTÄÄ SOSIOEKONOMISTA RESILIENSSIÄ 

Ihmisten mahdollisuudet lisätä hyvinvointiaan ovat sidoksissa siihen, millaisessa vuorovaikutuksessa ovat 

keskenään yhteiskuntarakenteiden eri tasot – perhe, paikallisyhteisö, valtioyhteisö ja maailmanlaajuinen 

yhteisö – sekä erilaiset instituutiot markkinoista poliittisiin, kulttuurisiin ja oikeudellisiin järjestelmiin, 

sosiaaliseen pääomaan sekä virallisiin ja epävirallisiin järjestelmiin, luonnonvarojen käyttöoikeuksien 

sääntelyyn ja erimielisyyksien ja konfliktien ratkaisuun. 

Tietoruutu 5.2: Talouskasvu, kehitys ja hyvinvointi epävakaissa maissa 

J. Allister McGregor, Institute of Development Studies, Sussexin yliopisto 

W. Arthur Lewis totesi jokin aika sitten, että talouskasvu ei ole kehityksen päämäärä vaan keino lisätä ihmisten käytettävissä 

olevia vaihtoehtoja. Tämä perusajatus on nyt laajalti tunnustettu, ja monet maineikkaat kehitysajattelun edustajat ovat 

käsitelleet sitä tarkemmin. Sitä ei kuitenkaan aina sovelleta johdonmukaisesti politiikkaan ja käytäntöön. 

Maailmantaloutta, globaalia hallintoa ja ympäristöä koskettaneet viime aikojen kriisit ovat antaneet pontta vaatimukselle 

muuttaa käsitystämme kehityksestä ja kansainvälisen kehityspolitiikan ja -käytännön organisoinnista. Kehitysajatteluun 

vaaditaan laajalti inhimillistä lähestymistapaa (Sarkozyn komitean raportti 2009), joka perustuu vahvasti sen seikan 

tunnustamiseen, että kehityspolitiikan tarkoituksena on luoda yhteiskuntaan ihmisten hyvinvointia edistävät olosuhteet 

ja poistaa sellaiset olot ja tekijät, jotka aiheuttavat inhimillistä kärsimystä. 

Epävakaiden kehitysmaiden yhteiskunnallisten olojen muuttaminen on erittäin haastava tehtävä. Monissa näistä maista 

ihmiset ja yhteisöt luovat omat sosiaaliset olonsa eloonjäämisen ja menestymisen varmistamiseksi. He liittoutuvat yhteen 

ja luovat paikallisia järjestelyjä. He maksavat paikallisille aseellisille ryhmittymille fyysisen turvallisuutensa varmistamisesta. 

Heidän mahdollisuutensa toimia markkinoilla saattavat olla riippuvaisia paikallisista yrityspomoista. He saattavat myös 

turvautua perinteisiin oikeusjärjestelmiin jonkinlaisen yleisen järjestyksen aikaansaamiseksi. Näillä järjestelyillä voidaan 

luoda perusolot, joiden puitteissa elämä voi jatkua, mutta yleensä niihin kuuluu kompromisseja, joita ei voi pitää inhimillisen 

7 

Guillaumont ja Guillaumont Jeanneney 2009. 

8 

Perrings 2006. 

73 

EU:N 


Luku 5 


kehityksen ja hyvinvoinnin kannalta hyvinä. Tietyt perustarpeet saattavat täyttyä, mutta vapauksista joudutaan tinkimään 

ja kokonaiselämänlaatua heikentävät epävakaus ja turvattomuus. 

Tästä näkökulmasta kehitysaputoimien pitäisi näissä epävakaissa tilanteissa perustua analyysiin siitä, mitä hyvinvointia 

edistäviä olosuhteita on jo olemassa ja sitten työskennellä käytännöllisesti niiden kanssa ja kehittää toimintaa niiden 

pohjalta. Tähän on varmastikin otettava mukaan valtion lisäksi useita eri toimijoita, kuten vertaisyhdistyksiä, paikallisia 

kansalaisyhteiskunnan järjestöjä, aseellisia ryhmittymiä ja paikallisia yritysverkostoja. Tällaisen toiminnan kehittämisen 

päämääränä on vahvistaa hyvinvoinnin kannalta myönteisiä ulottuvuuksia yhteiskunnallisissa oloissa, ja ohjata näitä 

toimijoita, järjestöjä ja instituutioita luopumaan haitallisista käytännöistä ja menettelyistä. 

Epävakaiden ja toimintakyvyttömien valtioiden ensisijainen välitön tavoite on määrittää tämän hyvinvointikehyksen avulla, 

ketkä ovat haavoittuvimmassa asemassa ja keiden hyvinvointi on pahimmin laiminlyöty valtion hajoamisen seurauksena. 

Hyvinvointiin keskittyvä toimintasuunnitelma voi tukea ensimmäisiä vaiheita perusyhteiskuntasopimuksen ja tehokkaan 

hallinnon perusteiden uudistamisessa. 

Sosioekonomisella järjestelmällä tarkoitetaan monitahoista rakennetta, joka muodostuu toiminnallisesti toisiinsa sidoksissa olevasta 

valtiosta ja valtiosta riippumattomista toimijoista. Tämän järjestelmän resilienssiin vaikuttaa sen kaikkien osien selviytyminen 

tehtävistään, osien keskinäiset vaikutukset ja osien kyky olla rakentavassa vuorovaikutuksessa niin, että se pystyy hallitsemaan 

koko järjestelmää ja sen kehityskaarta. Resilienssin käsitettä voidaan soveltaa kaikkiin sosioekonomisen järjestelmän tasoihin 

kotitalouksista paikallisyhteisöihin ja valtiorakenteisiin. 9 

Valtiorakenteet ovat tämän monitahoisen järjestelmän oleellinen osa. Sosioekonomisen järjestelmän resilienssi voidaan varmistaa 

tai sitä voidaan vahvistaa järjestelmän eri tasoilla toteutettavilla selviytymis- ja sopeutumisstrategioilla. 10 Samanaikaisesti valtio 

muovaa muiden sosiaalisten rakenteiden resilienssiä, koska se luo yhteiskunnan hallintomekanismit, tuottaa julkishyödykkeitä, 

tarjoaa peruspalveluita ja suojelee kansalaisten turvallisuutta, jotka kaikki ovat inhimillisten mahdollisuuksien luomisen kannalta 

oleellisia (kuvio 5.1). 

Kuvio 5.1: Valtion epävakauden ja sosioekonomisen resilienssin keskinäiset vaikutukset 

Ulkoiset häiriöt 

Vaikutus valtioon (julkiset palvelut, 

julkinen rahoitus, talouden tasapaino) 

Vaikutus valtion ulkopuolisiin 

instituutioihin ja toimijoihin: 

kotitaloudet, kansalaisyhteiskunta, 

talousinstituutiot 

Sosioekonomisten järjestelmien resilienssi 

Valtiollinen 

epävakaus 

Poliittiset reaktiot 

Sopeutumisen ja 

selviytymisen strategiat 

Inhimillinen ja sosiaalinen 

hyvinvointi 

Valtion epävakaus voi vastavuoroisesti heikentää sosioekonomisen järjestelmän resilienssiä. Taloudellinen ja inhimillinen kehitys, 

resilienssi ja valtiorakenteiden vahvistaminen liittyvät tiiviisti toisiinsa. Jos taloudellinen kehitys voi vahvistaa valtion toimintakykyä 

ja luo ”valtiolle” kysyntää, toimivien ja legitiimien valtion yksiköiden muodostumisprosessit ja osat auttavat ihmisiä suoriutumaan 

taloudellisista toiminnoistaan ja heidän hyvinvointinsa jatkuu myös muutostilanteissa. 

9 

Resilienssianalyysin soveltaminen kotitalouksien tasolla: Alinovi et al. (2009). 

10 

Engberg-Pedersen et al. 2008. 

74


Epävakaus vastaan resilienssi 

Valtiorakenteiden toimintakykyä ja kehitystä ei voida analysoida toisistaan erillään. Jos esimerkiksi kotitaloudet tai yhteisöt voivat 

ulkoisen häiriön kohdatessa turvautua tehokkaisiin selviytymisstrategioihin, ne esittävät poliittisia vaatimuksia harvemmin ja 

vähemmän uhkaavasti. Sosiaalinen resilienssi voi vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti valtion epävakauteen. 11 Valtiorakenteiden 

kehittäminen on siten tehokasta vain, jos toimia kohdistetaan sosioekonomisen järjestelmän kaikkiin tasoihin eikä pelkästään 

valtiorakenteisiin. 

Valtion ja muiden sosiaalisten organisaatioiden (perheiden, klaanien, puolueiden, monikansallisten ja kotimaisten yritysten) väliset 

taistelut ja liittoutumat määrittävät, miten yhteiskunta ja valtio luovat ja ylläpitävät sääntöjä, jotka ohjaavat kollektiivista toimintaa, 

valtaa ja hyötyjen ja kustannusten jakautumista. 12 Keskinäinen vahvistava prosessi voi syntyä vuorovaikutuksesta kahden tahon 

välillä, joita Migdal (1988) 13 kutsuu vahvoiksi valtioiksi ja vahvoiksi yhteiskunniksi. Spaldingin mukaan vahva kansalaisyhteiskunta 

muodostaa legitimiteetin perustan ja toimintavalmiuden, joiden varaan valtio voi rakentua, mutta kansalaisyhteiskunta tarvitsee 

myös valtiota tiettyjen palvelujen tarjoamiseen. 14 

Seuraavassa luvussa valotetaan valtion epävakauden ja sosioekonomisen resilienssin välistä yhteyttä käsittelemällä maailmanlaajuisen 

taantuman vaikutuksia ja leviämistä Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa valtioissa sekä niiden makrotalouden järjestelmien 

valmiuksia selviytyä kriiseistä. Kun tunnustetaan, että makrotaloudellinen resilienssi on vain yksi osa sosioekonomista resilienssiä, 

analyysi voi auttaa ymmärtämään valtion epävakauden merkitystä Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden valmiudelle selvitä 

suurista kriiseistä ja sopeutua niihin. 

11 

Engberg-Pedersen et al. 2008. 

12 

Migdal 1988. 

13 

Migdal 1988. 

14 

Spalding 1996, s. 66. 

75 

EU:N 


Luku 6 


LUKU 6 - 

GLOBAALI RAHOITUSKRIISI VAIKUTTAA VOIMAKKAASTI 

AFRIKAN EPÄVAKAISIIN VALTIOIHIN 

Kun parhaillaan jatkuva talouskriisi puhkesi kesällä 2007, vallitsi käsitys, että se vaikuttaisi vain vähän 

Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, joten sen vaikutus myös epävakaisiin valtioihin olisi vain vähäinen. 1 

Heikkojen rahoitusjärjestelmien vähäiset yhteydet Yhdysvaltojen ja Euroopan pääomamarkkinoihin 

vaikuttivat ensin suojaavan niitä pahimmilta vaikutuksilta. Tapahtumien edetessä käsitys osoittautui 

vääräksi. Vaikka kriisin vaikutukset vaurauteen eivät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja varsinkaan sen 

epävakaissa maissa ole yhtä ilmeisiä kuin muissa kehittyvissä maissa, ne osoittautuivat kauppayhteyksien 

ja kaupan rahoitushäiriöiden suhteen erityisen haavoittuviksi. 2 

Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden riippuvuus kansainvälisestä kaupasta ja siten altistuminen ulkoapäin tuleville häiriöille 

on lisääntynyt 10 viime vuoden aikana. Afrikan taloudet ovat muuttuneet alttiimmiksi kansainvälisen kysynnän laskun 

vaikutuksille etenkin kun taloudelliset suhdanteet ovat samanaikaistuneet ennenkuulumattomalla tavalla. Siksi niiden hyöty 

kauppakumppaneidensa erilaisuudesta on rajallinen. Koska viralliseen kehitysapuun tarkoitetuilla rahastoilla on taipumuksena 

seurailla avunantajamaan taloussuhdanteita, vaikka maat ovat sitoutuneet säilyttämään apunsa ja jopa lisäämään sitä, Saharan 

eteläpuolisen Afrikan maat myös todennäköisesti kärsivät avun vähenemisestä ainakin lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä. Vaikka 

kansainvälisissä kokouksissa vaaditaan toistuvasti kunnioittamaan kehitysapusitoumuksia, ja vaikka avunantajat pitävät kiinni 

lupauksistaan ja säilyttävät kehitysapunsa osuuden BKT:stä entisellään, apu pienenee avunantajamaiden taantuman ja mahdollisesti 

epäsuotuisien valuuttakurssimuutosten vuoksi huomattavasti, kuten tapahtui hiljattain punnan devalvoituessa dollariin nähden. 

Myös siirtolaisten rahansiirtojen odotetaan vähenevän pitkään jatkuneen kasvukauden jälkeen. 

1. KRIISIN HUOLESTUTTAVAT HAASTEET: VUOSIEN EDISTYS PYSÄHTYMÄSSÄ 

Vuosien 2008–2009 kriisi päätti maailmassa pitkään jatkuneen talouskasvun ja globalisaation ajanjakson, 

jolloin maailmankauppa kasvoi kaksi kertaa nopeammin kuin maailman BKT. BKT:n kasvu alkoi hidastua 

vuonna 2008, ja sen supistuminen levisi kaikille alueille. Viime vuosikymmenten pahin laskusuuntaus 

muistuttaa vuosien 1929–1930 romahdusta. Nykyinen kriisi horjutti globaalistumisen eteenpäinviejiä, 

kuten avoimia markkinoita, maailmanlaajuisesti integroituja tuotantoketjua ja monia herkästi liikkuvia 

kansainvälisiä yhtiöitä. 

Maailmankauppa hidastui paljon jyrkemmin kuin BKT laski, jopa jyrkemmin kuin 1930-luvun suuren laman aikana. 3 Tämä vaikutus 

voi johtua suhdanteiden yleisestä samanaikaistumisesta eri maissa. Se saattaa myös juontaa juurensa välituotteiden suurempaan 

painoon kaupassa, mikä puolestaan johtui tuotannon hajanaisuudesta – mikä taas voimisti hidastumista kasvun ensin kiihdyttyä 

10 viime vuoden aikana. 

Talous- ja finanssikriisi syntyi raaka-ainehintojen ja valuuttakurssien suurten heilahtelujen jatkoksi, mikä lisäsi epävarmuutta 

ja pahensi pienenevien kauppavirtojen ja sijoitusten noidankehää. Se tapahtui juuri, kun Saharan eteläpuolinen Afrikka oli 

saavuttanut vakaan kasvuvauhdin. 4 Ennen heinäkuuta 2008 Saharan eteläpuolisen Afrikan kasvu oli vahva eivätkä epävakaat 

maat – määritelmästä riippumatta – tehneet tästä poikkeusta. Nykyinen kriisi uhkaa katkaista tämän myönteisen suuntauksen, 

vaikka alue onkin aiempaa paremmin varustautunut selviytymään taantumista. 5 

Saharan eteläpuolisen Afrikan viimeaikaisen kasvun kaudella alue integroitui enemmän muun maailman kanssa, mikä näkyy siinä, 

että sen edelleenkin pieni osuus maailman viennistä ja BKT:stä on kasvussa (kuvio 6.1). 6 Suuntaus oli sama epävakaissa maissa, 

jotka ovat keskimäärin vähemmän integroituneita kuin muut Saharan eteläpuolisen Afrikan maat. Lisääntynyt kansainvälinen 

integroituminen on altistanut Saharan eteläpuolisen Afrikan maat paljon aiempaa enemmän kaupan häiriöille ja muille kriiseille. 

Se on myös vaikuttanut huomattavasti verotuloihin (ja joissain maissa veropolitiikkaan) elinkeinoverojen määrän laskiessa. Viime 

aikojen kriisi, joka alentaa veropohjaa, on lisännyt globalisaation haasteita resurssien käyttöönotossa. 

1 

IDS 2008 ja IMF 2008. 

2 

Berman ja Martin 2009. 

3 

Eichengreen ja O’Rourke 2009. Maailmankaupan arvioitu jousto maailman BKT:n suhteen on noin 2. Se on tukenut globalisaatiota, mikä todennäköisesti 

kostautuu nyt. 

4 

Arbache ja Page 2008. 

5 

Fosu ja Naudé 2009. 

6 

Raaka-aineiden korkeat hinnat ovat todennäköisesti kasvattaneet joissain maissa, erityisesti Keski-Afrikan öljynviejämaissa, viennin suhdetta BKT:hen. 

76


Globaali rahoituskriisi vaikuttaa voimakkaasti afrikan epävakaisiin valtioihin 

Kuvio 6.1: Viennin osuus BKT:stä kasvaa 

50 

45 

40 

35 

30 

25 

Saharan eteläpuolisen Afrikan vakaat maat 

% 

20 

15 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat 

10 

5 

0 

1980 

1982 

1984 

1986 

1988 

1990 

1992 

1994 

1996 

1998 

2000 

2002 

2004 

2006 

Lähde: Maailmanpankki (2008c) World Development Indicators 2009. 

2. ELINTARVIKKEET, POLTTOAINEET, RAHOITUS JA EPÄVAKAUS 

Vuoden 2008 puolivälissä elintarvikkeiden ja öljyn hintapiikit koettelivat kovin ottein niiden tuonnista 

riippuvaisia Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaita maita, söivät niiden valuuttavarantoja ja vaikeuttivat 

tuontikaupan maksuja sekä talouden kasvua. Öljynviejämaat sen sijaan ovat hyötyneet tulojen kasvusta, 

ja monet niistä ovat pystyneet vahvistamaan valuuttavarantojaan. Voimakkaat suhdannevaihtelut 

johtivat kuitenkin tuotantomäärien nopeisiin heilahteluihin ja leikkasivat investointeja tulevaisuuden 

tuotantokapasiteettiin. 

Kuten IMF (2009a) korosti, useimmat Saharan eteläpuolisen Afrikan maat ovat kärsineet lähes perättäisistä polttoaine-, elintarvikeja 

rahoituskriiseistä. Uusimpien arvioiden mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan reaalinen BKT:n kasvu on vuonna 2009 noin 

1,5 prosenttia, kun sen vielä lokakuussa 2008 arvioitiin nousevan 5,5 prosenttiin. Jos uusimmat arviot toteutuvat, muodostuu 

vuodesta 2009 vuosikymmenen ensimmäinen vuosi, jolloin asukaskohtaisen BKT:n reaalikasvu on negatiivinen Saharan eteläpuolisen 

Afrikan epävakaimmissa maissa. Tämä vaarantaa vuosituhannen kehitystavoitteiden saavuttamisen ja heikentää poliittista vakautta. 7 

Talouskasvun hidastuminen ei välttämättä aina pysäytä inhimillistä kehitystä, mutta johtaa kyllä viivytyksiin, etenkin jos leikataan 

koulutuksen ja terveydenhuollon kuluja, millä on pitkällä aikavälillä vakavia seurauksia. 

3. KRIISIN NELJÄ VÄYLÄÄ EPÄVAKAISIIN MAIHIN 

Alueen talous kehittyy hitaasti ja epävakaiden maiden yhteydet maailman talousjärjestelmään ovat 

vähäiset, joten kriisin leviämisen pääväylät ovat talouden reaalisektoreilla. Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaimpien maiden omat pankkijärjestelmät ovat suppeat ja pääomamarkkinat ohuet tai olemattomat. 

Lisäksi ulkomaiset sijoittajat ja valtion omistamat sijoitusyhtiöt sijoittavat vain muutamiin öljynviejämaihin. 

Saharan eteläpuolisen Afrikan maat altistuvat kriisin vaikutuksille pääasiassa kaupan kautta: vientitulojen supistuessa vaihtosuhde 

heikkenee, mitä kehitystä vahvistaa edelleen Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden liiallinen riippuvuus raaka-aineiden 

viennistä sekä niiden polarisoitunut vienti. 8 Näiden maiden rasitteena on lisäksi siirtolaisilta tulevien rahalähetysten, suorien 

ulkomaisten sijoitusten ja mahdollisesti ulkomaisen avun väheneminen. 

Kriisin suorat leviämisväylät ovat toimineet vain Kenian ja Nigerian kaltaisissa maissa (ja kahdessa tärkeässä vakaassa maassa, Etelä- 

Afrikassa ja Ghanassa), joiden rahoitusmarkkinat ovat muita syvemmät ja integroituneemmat (tietoruutu 6.1). Esimerkiksi Nigeriassa 

osakemarkkinat romahtivat samalla tavoin tai jopa pahemmin kuin kehittyneissä maissa. 9 Maan NSE-20-indeksi laski 55 prosenttia 

heinäkuusta 2008 helmikuuhun 2009, kun se oli edellisenä vuonna laskenut 45 prosenttia. 10 NSE-indeksin lasku ja syntynyt 

7 

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa asukaskohtaisen BKT:n reaalikasvu on keskimäärin negatiivinen (–0,6 %). Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden 

kasvuvauhti on 0,2 prosenttia, mutta tämä luku muodostuu eri maiden erittäin epäyhtenäisistä luvuista (luku 2). 

8 

Epävakaimmat maat ovat riippuvaisia yhden tuotteen viennistä. Kolmen suurimman vientimaan keskimääräinen osuus koko viennistä on noin 90 prosenttia, 

kuten luvussa 2 todetaan. 

9 

AfDB 2009a ja ODI 2009a. 

10 

Kasekende et al. 2009 ja ODI 2009a. 

77 

EU:N 


Luku 6 


luottamuspula ovat vaikeuttaneet lainanottoa pääomamarkkinoilta. Kriisillä on vakavia seurauksia eräissä alueen sisäisten siirtolaisten 

tärkeissä kohdemaissa, kuten Etelä-Afrikassa, Nigeriassa, Sambiassa ja Ugandassa. Lisäksi sillä on voimakkaita heijastusvaikutuksia 

epävakaisiin naapurimaihin (erityisesti siirtolaisten työllistymismahdollisuuksien heikentyminen ja rahalähetysten pienentyminen). 

Tietoruutu 6.1: Afrikan rahoitusmarkkinat – häiriöiden heijastusvaikutukset 

Moni kehitysmaa on 1990-luvun alun jälkeen perustanut arvopaperipörssin, jonka avulla on haluttu tuoda maahan uutta 

pääomaa ja markkinakapitalismin elementtejä. Saharan eteläpuolinen Afrikka on myös ollut mukana kehityksessä, ja Etelä- 

Afrikka on noussut vetovoimallaan kehittyvien maiden johtavien kohdemaiden joukkoon. Maanosa on nyttemmin monen 

alueellisen rahaston erityiskohde. Afrikassa kansallisten pörssien määrä on maiden hallitusten päätöksin ja avunantajien 

tuella kasvanut 1980-luvun lopun kuudesta yli 20:een, joista kaikki eivät kylläkään ole yhtä kehittyneitä. Epävakaista maista 

Kenian ja Nigerian osakemarkkinat olivat kehittyneimmät. 

Miten suurten rahoitusmarkkinoiden (Kiinan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen) tapahtumat vuosina 2004–2009 

vaikuttivat Afrikan markkinoihin (Etelä-Afrikkaan, Keniaan ja Nigeriaan) Giovannettin ja Velucchin (2009) analysoidessa 

eri rahoitusmarkkinoiden volatiilisuutta ekonometrisen mallin avulla he totesivat, että Etelä-Afrikan positiiviset häiriöt ja 

Kiinan ja Yhdistyneen kuningaskunnan negatiiviset häiriöt vaikuttavat kaikkiin tarkasteltuihin markkinoihin. Yhdysvaltojen 

negatiiviset häiriöt vaikuttavat kaikkiin Afrikan markkinoihin lukuun ottamatta Keniaa, johon vaikuttavat vain Yhdysvaltojen 

positiiviset häiriöt. Etelä-Afrikka vaikuttaa Yhdysvaltoihin, kun taas Etelä-Afrikkaan itseensä vaikuttavat vain Nigerian 

markkinat. Merkittävästä vaikutussuhteesta Kenian ja Nigerian välillä ei ole näyttöä. Kiinalla on vahvat yhteydet Afrikan 

markkinoihin. Tutkimus osoittaa myös, että Etelä-Afrikan rooli on ratkaiseva kaikilla Afrikan markkinoilla, ja että Yhdistyneen 

kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen vaikutus on vähäisempi. Kiina on riippumaton Yhdistyneestä kuningaskunnasta ja 

Yhdysvalloista. 

Tietoruudun kuviossa 1 on esitetty, miten Lehman Brothersin romahdus 15. syyskuuta 2008 levisi Yhdysvalloista kaikille 

markkinoille. Lehman Brothers teki konkurssin 15.9.2008, ja kansainväliset rahoitusmarkkinat kärsivät suuria tappioita. Kiina 

ja Yhdistynyt kuningaskunta reagoivat voimakkaasti Yhdysvaltain häiriöön, mutta Nigeria ei. Etelä-Afrikka reagoi hyvin 

herkästi Yhdysvaltojen häiriöön, mutta vaikutus on kumulatiivinen ja suurimmillaan 20 päivän kuluttua. 

Tietoruudun kuvio 6.1: Etelä-Afrikka reagoi Lehman Brothersin romahdukseen, Kenia ja 

Nigeria eivät 

3,0 USA 

Vaste 

2,5 

2,0 

1,5 

1,0 

0,5 

Yhdistynyt kuningaskunta 

Etelä-Afrikka 

Kiina 

Kenia 

Nigeria 

0,0 

1 

7 13 19 25 31 37 43 49 55 61 67 73 79 85 91 97 

Päivää 

Huom: Tässä tietoruudussa on käytetty MEM-lähestymistapaa (Multiplicative Error Model), jolla voidaan kuvata ja ennustaa 

näiden maiden keskinäisiä vaikutuksia ja heijastusvaikutuksia (Engle, Gallo ja Velucchi, 2008). Kaaviossa on mallinnettu yhden 

markkina-alueen odotetun volatiilisuuden dynamiikkaa ja vaikutuksia muiden markkinoiden aiempiin neliöityihin tuottoihin. 

Impulssivastefunktioiden avulla esitetään heijastusvaikutusten kehitystä. 

Lähde: Giovannetti ja Velucchi (2009). 

Mineraaleja ja maataloustuotteita vievien maiden tulot ovat pienentyneet, mikä puolestaan on vaikuttanut negatiivisesti valtion 

tuloihin. Esimerkiksi Nigerian viennistä noin 90 prosenttia (taulukko 2.3) ja valtiontuloista 90 prosenttia 11 muodostavan öljyn 

hintaheilahtelut loivat huomattavaa epävarmuutta samoin kuin metallihintojen lasku Kongon demokraattisessa tasavallassa. 

11 

ODI 2009a. 

78



Tätä taustaa vasten kriisillä olisi voinut olla myönteinen vaikutus, jos se olisi stimuloinut kiinnostusta elvyttää muiden kuin öljy- ja 

polttoainesektorien (tai yleisemmin raaka-ainesektorien) potentiaalia, ja sitä kautta olisi voitu vahvistaa talouksia mahdollisten 

tulevien häiriöiden varalta. 

3.1 VÄHEMMÄN RAHOITUSTA SUORIIN ULKOMAISIIN SIJOITUKSIIN 

Suorat ulkomaiset sijoitukset ovat olleet joillekin Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaille maille tärkeä rahoituslähde ja voimakas 

kasvun moottori. Niiden merkitys on riippunut siitä, mille sektoreille ne ovat kohdistuneet. Sijoitukset öljyteollisuuteen luovat vain 

vähän työpaikkoja, koska sen työllistävyysvaikutus on pieni ja erityisosaamisen tarve suuri, kun taas matkailu ja eräät perinteiset 

valmistusteollisuuden alat kasvattavat kotimaista työllisyyttä ja kulutusta ja stimuloivat kasvua. 12 

Suorien ulkomaisten sijoitusten osuus BKT:stä on ollut Saharan eteläpuolisissa Afrikan maissa pienempi kuin muissa kehitysmaissa. 

Nämä sijoitukset ovat jakautuneet epätasaisesti eri maihin ja liittyvät usein luonnonvarojen hyödyntämiseen. Suorat ulkomaiset 

sijoitukset kasvoivat vuodesta 2000 sekä absoluuttisesti että osuutena BKT:stä, mutta talouskriisi on pienentänyt varojen 

kokonaismäärää ja viivästyttänyt joitakin hankkeita. Kriisi kiristi yritysten luotonsaantia ja pienensi niiden voittoja kehittyneissä 

ja kehittyvissä maissa, minkä seurauksena yritysten oli tarkistettava investointisuunnitelmiaan alaspäin ja omaksuttava odottava 

asenne. 13 Yhtäaikaisiin polttoaine-, elintarvikeja rahoituskriiseihin liittyvä suuri ja kasvava epävarmuus selittää suorien ulkomaisten 

sijoitusten yleisen vähenemisen, joka on pitkittyvien vaikutustensa vuoksi erityisen haitallista 14 . Nämä vaikutukset voivat olla 

pahempia kuin maan peruslähtökohtien vuoksi olisi aiheellista. 

Vuoden 2008 alkupuoliskolla Angola, Guinea, Kongon demokraattinen tasavalta ja Nigeria olivat kohteina kukin yli miljardin dollarin 

suorille ulkomaisille sijoituksille. 15 Vuoden 2008 jälkimmäisellä ja vuoden 2009 ensimmäisellä puoliskolla useita luonnonvaroihin 

ja valmistusteollisuuteen kohdistuvia sijoituksia kuitenkin keskeytettiin tai peruutettiin. Kongon demokraattisessa tasavallassa 

ja Sambiassa peruutettiin kaivoshankkeita, Sudanissa lykättiin jalostamon rakentamista ja Botswanassa ja Tansaniassa lykättiin 

kaivoshankkeita. 

Suorat ulkomaiset sijoitukset erääseen kohteeseen ovat kuitenkin edelleen lisääntyneet: maaomaisuuteen (luku 4). Ulkomaat, 

jotka haluavat varmistaa elintarviketurvansa tai lisätä biopolttoaineiden tuotantoaan vaarantamatta vesivarojaan, ostavat maata 

Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Kaupat saattavat olla epäsuotuisia Saharan eteläpuolisen Afrikan maille varsinkin, jos valtion 

instituutiot eivät valvo lakien noudattamista tehokkaasti, sillä kauppojen osapuolena olevat ulkomaat saattaisivat käyttää sitä 

hyväkseen. Näiden sijoitusvirtojen vaikutukset vastaanottajamaihin ovat erittäin kiistanalaisia. 16 Lyhytaikainen rahoitus kriisin 

pahimpien vaikutusten pehmentämiseksi voi osoittautua tärkeiden luonnonvarojen riistoksi. Mutta jos sijoituksia hallitaan hyvin, 

ne voivat lisätä maatalouden tuottavuutta ja vaikuttaa myönteisesti kasvuun. 

3.2 KAUPAN SUPISTUMINEN 

Monien Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden kasvu on ollut erittäin riippuvainen vientimarkkinoista, näin myös epävakaiden 

raaka-aineviejien. Kriisi on levinnyt niihin pääasiassa vientikysynnän supistuessa ja vientihintojen laskiessa. 

On vielä aikaista arvioida kriisin vaikutuksia kauppavirtoihin, mutta ensi merkit eivät ole rohkaisevia: Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaiden maiden tuotteiden kysyntä Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Kiinassa on vähentynyt jyrkästi, jopa muiden alueiden 

tuotteiden kysyntää enemmän (kuvio 6.2). Ilmiö johtuu pääasiassa siitä, että niiden vienti koostuu pääasiassa raaka-aineista. 

Myös matalan teknologian tuotteiden valmistajien ryhmä kärsii enemmän kuin muut kehittyvät alueet. 17 Lisäksi monet Saharan 

eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat ovat kärsineet lisääntyneestä valuuttakurssien epävakaudesta, mikä on aiheuttanut suurta 

epävarmuutta ja suuria kustannuksia kansainvälisessä kaupassa. Monien CFA-alueen maiden valuuttakurssi on kiinnitetty euroon ja 

niiden reaalinen valuuttakurssi on laskenut. Tämä tekee tuonnin näistä maista jonkin verran halvemmaksi, mutta koska epävakailla 

valtioilla on vain vähän valmiuksia lisätä vientiään, ne eivät pysty hyödyntämään tarjoutuvaa tilaisuutta. 18 

12 

Bonassi et al. 2006. 

13 

Sijoittamista epävarmassa tilanteessa koskevissa teoreettisissa malleissa (Dixit 1989) on aiemmin käytetty optioteoriaa selittämään sijoittajien asenteita 

silloin, kun ympäristöä pidetään riskialttiina. Samoilla muuttujien arvoilla yritysten toiminta on erilaista niiden historiasta riippuen: jos yritys on jo sijoittanut 

maahan, se jatkaa sijoittamista, mutta uusia sijoituksia lykätään. Yrityksen toimintaa voi selittää nykytilanne: se, mikä on epäjatkuvaa yksittäisen yrityksen 

toiminnassa (yritykset voivat päättää sijoittaa tai olla sijoittamatta samassa tilanteessa sen mukaan, millainen niiden historia on, ja monet eri tasapainotilat 

ovat mahdollisia), tekee kokonaisinvestointifunktiosta erittäin epälineaarisen. 

14 

Sijoitusten realisoituminen vie aikaa, ja niiden väheneminen jonakin vuonna vaikuttaa pitkään tulevina vuosina. 

15 

UNCTAD 2009, s. 42. 

16 

Aihetta käsitellään luvussa 4. 

17 

UNCTAD 2009. Jyrkempi viennin lasku koskee myös Saharan eteläpuolista Afrikkaa kokonaisuudessaan. 

18 

AfDB 2009b. 

79 

EU:N 


Luku 6 


Kuvio 6.2: Vienti vähentynyt eniten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 

USA:N TUONTI 

Huom. Syyskuu 2008 = 100 

120 Latinalainen Amerikka 

110 

100 

90 

80 

70 

60 

50 

40 

30 

20 

09/2008 

10/2008 

11/2008 

12/2008 

01/2009 

02/2009 

03/2009 

04/2009 

05/2009 

06/2009 

07/2009 

Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka 


Saharan eteläpuolinen Afrikka 

Koko maailma 

EU:N TUONTI 

110 Latinalainen Amerikka 

Huom. Syyskuu 2008 = 100 

100 

90 

80 

70 

60 

50 

Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka 


Saharan eteläpuolinen Afrikka 

Koko maailma 

40 

09/2008 

10/2008 

11/2008 

12/2008 

01/2009 

02/2009 

03/2009 

04/2009 

05/2009 

KIINAN TUONTI 

Index (September 2008=100) 

150 

130 

110 

90 

70 

50 

30 

Lateinamerika 

Nahost und Nordafrika 

Fragile Länder des subsaharischen Afrikas 

Subsaharisches Afrika 

Welt 

09/2008 

10/2008 

11/2008 

12/2008 

01/2009 

02/2009 

03/2009 

04/2009 

05/2009 

06/2009 

Lähde: Global Trade Atlas. 

80



Rahoituskriisi on todennäköisesti heikentänyt mahdollisuuksia rahoittaa maailmankauppaa. Saharan eteläpuolisen Afrikan 

yritykset ovat etenkin epävakaissa maissa muita riippuvaisempia kaupan rahoituksesta. Useimmat Saharan eteläpuolisen Afrikan 

yritykset ovat riippuvaisia viennin kohdemaidensa vientirembursseista pääasiassa siksi, että niiden oma rahoitusjärjestelmä 

on kehittymätön ja omarahoitus on niukkaa. Nämä yrittäjät ovat erittäin epävarmassa tilanteessa ja luottamuksen puuttuessa 

vähentäneet riskialtistustaan ja luottojaan. Eniten kärsivät riskialttiimmat yritykset ja maat. Siksi luotonannon säännöstely, joka 

lisää kaupan kustannuksia, on hillinnyt Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden vientiä. 

Analyysit 19 , jotka perustuvat 117 järjestelmäkriisiin 20 , sekä kahdenvälistä kauppaa koskevat tiedot viittaavat siihen, että vienti Saharan 

eteläpuolisen Afrikan maista voi kärsiä nykyisestä kriisistä huomattavasti. Ensinnäkin aiempien rahoituskriisien ja taantumien 

vaikutukset Saharan eteläpuolisen Afrikan vientiin ovat olleet voimakkaampia ja pysyvämpiä silloin, kun kauppakumppanina 

on ollut teollisuusmaa. Toiseksi Saharan eteläpuolisen Afrikan maat ovat kärsineet kohdemarkkinoidensa kriiseistä muita alueita 

enemmän ja pidempään. Kyse ei ole vain siitä, että alkutuotteet ovat viennissä yliedustettuina, vaan myös Saharan eteläpuolisen 

Afrikan valmistusteollisuuden viennin heikosta kilpailukyvystä, mikä johtuu siitä, että sen painopiste on ollut vähän lisäarvoa 

tuottavissa tuotteissa. Saharan eteläpuolinen valmistusteollisuuden ja raaka-aineiden vienti ovat kumpikin kärsineet kriisistä 

huomattavasti (kuvio 6.3). Viennin haavoittuvuutta lisää myös heikko infrastruktuuri, joka nostaa kustannuksia (tullit, paperisota, 

rajanylitykset). Yritysten on löydettävä oma markkinarakonsa, kehitettävä laadukkaampia tuotteita ja siirryttävä arvoketjussa 

ylöspäin, jotta ne voisivat hyödyntää talouskriisin tarjoamat tilaisuudet. Se edellyttää kuitenkin oikeanlaista inhimillistä pääomaa, 

jota epävakaissa maissa on vähän. 

Kuvio 6.3: Saharan eteläpuolisen Afrikan alkutuotannon ja teollisuuden vienti kumppanimaan 

rahoituskriisin jälkeen 

0,5 

Ylimääräinen vaihtosuhde 

0,3 

0,1 

-2 -1 -0,1 1 2 3 4 5 6 7 8 

-0,3 

-0,5 

Teollisuustuotteet 

Alkutuotteet 

-0,7 

Vuodet kriisin jälkeen 

Lähde: Berman ja Martin 2009. 

Huom: Kaaviossa on esitetty poikkeama Afrikan viennissä vuoden t = 0 rahoituskriisin jälkeen keskimääräisen häiriövaikutuksen suhteen. 

Y-akselilla on esitetty ylimääräinen vaihtosuhde, joka vastaa kumppanimaan rahoituskriisin aiheuttamaa poikkeamaa Saharan eteläpuolisen 

Afrikan kahdenvälisessä viennissä suhteessa keskipoikkeamaan: positiivinen (negatiivinen) ylimääräinen vaihtosuhde tarkoittaa, että 

kumppanimaan rahoituskriisin vaikutus Afrikan vientiin on positiivisempi (negatiivisempi) kuin keskimääräinen vaikutus vientiin. 

3.3 KEHITYSAPU HIIPUMASSA – SKENAARIOISTA HUONOIN 

Gleneaglesissa vuonna 2005 pidetyssä G8-huippukokouksessa luvattiin lisätä kehitysapua Afrikan maille, ja tämä lupaus on esitetty 

toistuvasti uudelleen ja vahvistettu kansainvälisissä kokouksissa. Silti vuosien 2008–2009 maailmanlaajuisen kriisin käynnistämä 

globaali taantuma antaa aihetta epäillä OECD/DAC:n avunantajien kehitysaputoimien todellista kehittymistä. Kehitysapubudjetteja 

saatetaan pienentää suhteessa vuoden 2008 historiallisen korkeisiin budjetteihin, jotta avunantajamaiden sisäisen kysynnän 

vahvistamiseen tarkoitetut finanssipoliittiset elvytyspaketit saadaan rahoitettua. Ensimmäiset merkit eräistä OECD/DAC-jäsenmaista 

eivät ole rohkaisevia. Irlannin hallitus ilmoitti pienentävänsä kuluvan vuoden kehitysapubudjettiaan 22 prosentilla alun perin 

suunnitellusta. Italia voi puolittaa kehitysapubudjettinsa vuonna 2009, jolloin se olisi kaikkien aikojen pienin. 21 Useimpien 

kehittyneiden maiden viimeaikaiset budjettialijäämät vaikuttavat niiden kehitysapubudjetteihin lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä. 

Menoleikkaukset ja korkeat korot ovat lähitulevaisuudessa todennäköisiä. 

19 

Berman ja Martin (2009) käyttävät vetovoimamallia impulssi-vasteiden laskemiseen. Tämä analyysi koskee koko Saharan eteläpuolista Afrikkaa, koska 

epävakaiden maiden ryhmää koskevista aikasarjoista ei ole luotettavia tietoja. Lisätietoja on heidän tausta-asiakirjassaan niteessä 1B. 

20 

Järjestelmäkriisit on määritetty mahdollisesti useita vuosia kestäviksi tapahtumiksi, joissa osa pankkien pääomasta tai koko pääoma oli kulutettu loppuun. 

Kahdenvälistä kauppaa ja rahoituskriisiä koskevat tiedot ovat vuosilta 1972–2002. 

21 

One 2009. 

81 

EU:N 


Luku 6 


Aiemmat kriisit – jotka eivät olleet yhtä maailmanlaajuisia kuin nykyinen – osoittavat, että avunantajilla on taipumus leikata 

kehitysapubudjettejaan huomattavasti suuressa taantumassa. Esimerkiksi Pohjoismaiden vuoden 1991 pankkikriisin jälkeen Norjan, 

Ruotsin ja Suomen kehitysapusummia pienennettiin huomattavasti. 

Edes aiemmissa sitoumuksissa pitäytyminen ei suojaa vastaanottajamaita kehitysavun mittavalta vähenemiseltä, koska sitoumukset 

ilmaistaan osuutena bruttokansantulosta ja bilateraaliset kurssit heilahtelevat dollarin mukana. 

Vuoden 2009 kehitysapubudjetit – Ymmärtääksemme paremmin kriisin mahdollisia vaikutuksia kehitysapubudjettiin käytämme 

Bertolin et al. (2007) ekonometristä analyysiä. He ovat mallintaneet OECD/DAC:n 22 jäsenen kehitysaputoimien – määriteltynä 

BKT:hen suhteutettuna kehitysapuna – taloudelliset, institutionaaliset ja poliittiset tekijät vuosina 1970–2004. Tässä analyysiä 

jatketaan vuoteen 2008 ja käytetään mallin muutettua määritelmää, jossa otetaan huomioon taantumien ja kehitysaputoimien 

välinen epälineaarinen suhde. Tällainen määritelmä kuvastaa sitä oletusta, että suuret taantumat saattavat vaikuttaa huomattavasti 

– ja enemmän kuin suhteellisesti – avunantajien kehitysaputoimiin. 22 

Arviomme viittaavat siihen, että maat, joiden budjettialijäämä on suuri, eivät välttämättä pienennä kehitysapumaksujaan, koska 

perusbudjettialijäämä mittaa huonosti maan finanssipolitiikan luonnetta. Tämä Roundin ja Odedokunin (2004) kanssa linjassa oleva 

löydös ei ole rohkaiseva. Analyysi osoittaa, että kehitysapu vähenee ylivelkaantumisen lisääntyessä – ja se vähenee enemmän kuin 

suhteellisesti suuremman tuotannonpudotuksen vuoksi, mikä määrittää taantuman syvyyttä. Arvioiden avulla ennustetaan sitten 

kunkin avunantajamaan vuoden 2009 kehitysapubudjetti OECD:n Economic Outlookin makrotaloudellisten ennusteiden perusteella. 

Ennusteidemme mukaan OECD/DAC-maiden kehitysapu saattaa supistua vuoden 2008 119 miljardista dollarista 22 miljardiin dollariin 

vuonna 2009, jos avunantajat toimivat samalla tavalla kuin edellisen taantuman aikana. 23 Kehitysapuvirtojen kokonaisvaihtelu eroaa 

perin pohjin siitä kuvasta, joka syntyy OECD/DAC-jäsenmaiden julkisesti ilmoittamien lukujen perusteella tehdyistä ennusteista 

(OECD, 2009a), jotka noudattavat aiempia sitoumuksia. Ennusteemme kertovat, miten mahdolliset suhdannevaihtelut vaikuttavat 

kehitysapubudjettien kehitykseen, mutta sanomattakin on selvää, että tämä on vain yksi skenaario, jolta voitaisiin välttyä, jos 

useimmat avunantajamaat asettaisivat kehitysavun asianmukaisesti etusijalle. 

Haluamme korostaa, ettei tämän skenaarion saa antaa toteutua. Siksi pyrimme havainnollistamaan, millainen vaikutus Saharan 

eteläpuolisen Afrikan vastaanottajamaissa olisi sillä lähtöoletuksella, että avunantajat eivät muuta vuosina 2003–2007 toteutunutta 

kahdenvälistä apuaan. 24 Tämä karkea laskelma osoittaa, että useimpien Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden saama kehitysapu 

on vaarassa pienentyä 15–20 prosentilla (kuvio 6.4). Tällainen leikkaus voi vaikuttaa etenkin maihin, joiden maksutaseesta saadun 

kehitysavun osuus on suuri. 25 Kehitysavun määrän vaihtelut ovat erityisen tuhoisia epävakaille maille. 26 

Kuvio 6.4: Afrikan kehitysapuvirtojen arvioitu vähennys vuonna 2009 

■ alle 15 prosenttia 

■ 15–16 prosenttia 



■ yli 20 prosenttia 

Lähde: Kirjoittajan päätelmät. 

22 

Bertoli et al. (2007) sisältää kuvauksen perustana olevasta ekonometrisestä mallista, ja Allenin ja Giovannettin (2009) tausta-asiakirjassa niteessä 1B on 

laajennetun ekonometrisen mallin tulokset. 

23 

Maakohtaisia ennusteita on teoksessa Allen ja Giovannetti (2009). 

24 

Vuodelta 2008 ei ole saatavilla kahdenvälistä kehitysapua koskevia tietoja. 

25 

Luvussa 2 on tietoja epävakaiden maiden riippuvuudesta julkisesta kehitysavusta verrattuna siirtolaisten rahansiirtoihin ja suoriin ulkomaisiin sijoituksiin. 

OECD:n (2009b) mukaan eri tilanteessa ja erilaisiin arvioiden perustuen Tšadin, Eritrean ja Guinean saaman kehitysavun odotetaan vähenevän yli 

20 miljoonalla dollarilla. 

26 

OECD (2009b) esittää, että Burundin, Kongon demokraattisen tasavallan, Eritrean, Guinea-Bissaun, Liberian ja Sierra Leonen saaman kehitysavun vaihtelut 

olivat yli viisi prosenttia BKT:stä vuosina 1990–2005. 

82



Sanomattakin on selvää, ettei eurooppalaisten avunantajien pidä leikata Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden kehitysapua, eikä 

etenkään epävakaille maille annettua apua, koska kehitysapukanava alkaisi silloin osaltaan vahvistaa niitä haittavaikutuksia, jotka 

leviävät edellä kuvattujen kolmen kanavan kautta. Aiemmat kokemukset ja jotkut huolestuttavat ensi merkit ruokkivat pelkoa, että 

avunantajamaat, joille oman maan kriisitilanteesta selviäminen tulee kovin kalliiksi, saattavat vähentää apuaan. IMF (2009c) esittää, 

että huolimatta kansainvälisestä sitoutumisesta avun lisäämiseen, ennusteet eivät viittaa tällaiseen lisäykseen vuonna 2009 27 , ja 

toteaa edelleen, että alhaisen tulotason maissa vähennys voi olla jopa 25 prosenttia edellisestä vuodesta. 

Kiina, jonka budjetti ja maksutase ovat ylijäämäiset, voisi auttaa täyttämään OECD-maiden jättämän vajeen (tietoruutu 6.2). 

Tietoruutu 6.2: Täyttääkö Kiina vajeen 

Kiinan ja Afrikan yhteistyöfoorumi, jonka Kiina käynnisti vuonna 2000 afrikkalaisine kumppaneineen (mukana eivät 

ole kolme maata, jotka edelleen tunnustavat Taiwanin autonomiseksi maakunnaksi), on foorumi, jossa Kiina voi viestiä 

Afrikkaan kohdistamastaan kansainvälisestä kehitysavusta. 28 Kiina tarjoaa kansainvälistä apua Afrikan maille talousyhteistyön 

muodossa, Se perustuu usein suoriin ulkomaisiin sijoituksiin ja kaupan hankkeisiin. Vuoden 2006 loppuun mennessä Kiina 

oli käynnistänyt Afrikassa noin 800 kehitysapuprojektia, joista 137 liittyi maatalouteen, 133 infrastruktuuriin, 19 kouluihin 

ja 38 sairaaloihin. Lisäksi Kiina on lähettänyt 43 Afrikan maahan 16 000 terveydenhuollon ammattilaista, kouluttanut 

15 000 henkilöä ja luopunut Afrikan noin 1,2 miljardin dollarin velkasaatavista. 29 

Kiina oli vuoden 2006 loppuun mennessä maksanut Afrikalle 5,6 miljardia dollaria kehitysapua. Kiinalainen Exim Bank, joka 

on yksi maan keskeisistä toimijoista kehitysyhteistyössä, ilmoitti maksaneensa vuosina 1995–2006 Afrikkaan 12,3 miljardia 

dollaria lainoina ja vientiluottoina. Tutkimuslaitos Centre for Chinese Studies 30 ilmoittaa lisäksi, että Exim Bankilla oli 

syyskuussa 2006 kaikkiaan 259 hanketta 39 Afrikan maassa, ja niistä 80 prosenttia liittyi infrastruktuureihin (patoihin, 

rautateihin, öljyntuotantolaitoksiin ja kaivoksiin). Jacoby (2007) on ottanut edellisten lukujen lisäksi mukaan avustukset ja 

muut luotot ja arvioi, että vuoteen 2006 mennessä Kiinan Afrikalle antama rahoitustuki olisi noussut 19 miljardiin dollariin. 

Afrikan maille annetun kehitysavun muotoja ovat avustukset (pääasiassa luontoismuotoiset), korottomat lainat ja 

pehmeäehtoiset luotot. Kiina on hiljattain alkanut tarjota Afrikan maille lisää velkahelpotuksia. Kiinan viranomaisten sanotaan 

suosivan kehitysavun antamista luontoismuotoisina avustuksina, koska se vähentää huomattavasti avun toimittamiseen 

liittyviä transaktiokustannuksia ja lisää sen tehokkuutta. 31 

OECD:n (2008b) selvityksen mukaan joukko Afrikan epävakaita maita (kuten Angola, Kamerun, Kongon tasavalta, Kongon 

demokraattinen tasavalta, Norsunluurannikko, Eritrea, Liberia, Nigeria, Sudan ja Togo) on jo saanut pehmeäehtoisia luottoja 

Kiinan Exim Bankilta. Pehneltin (2007) mukaan lähes kaikilla Kiinan tärkeimmistä kumppaneista tässä maanosassa on 

puutteelliset poliittiset vapaudet ja heikko hallinto, ja Alves ja Draper (2007) puolestaan korostavat näiden maiden heikkoja 

tuloksia Foreign Policy -lehden toimintakyvyttömien valtioiden indeksistä (Failed States Index, tunnetaan Suomessa myös 

romahtaneiden valtioiden indeksinä). Woods (2008) ja Brautigam (2008) korostavat Kiinan lisääntyvää toimintaa Sudanin 

ja Zimbabwen kaltaisissa ns. roistovaltioissa, vaikka tämä tuki sisältää muutakin kuin pelkkää kehitysapua, kun taas Shinn 

(2008) painottaa Kiinan vahvoja sotilaallisia siteitä näihin kahteen maahan. 

Tietoruudun kuviossa 6.2 verrataan DAC:n apua Kiinan taloudelliseen 32 yhteistyöhön Afrikan epävakaiden maiden ryhmän 

kanssa. 33 DAC-maiden virallinen kehitysapu on ollut vuodesta 2000 lähtien suhdanteista riippuvaa, ja viime vuosina sen 

suuntaus on ollut laskeva. Sen sijaan Kiinan ja epävakaiden maiden välisen talousyhteistyön määrä on kasvanut tasaisesti 

ja oli vuonna 2006 lähes yhtä suuri kuin DAC-maiden antaman kehitysavun määrä. 

Tämä suuntaus on vieläkin voimakkaampaa eräissä yksittäisissä Afrikan maissa ja varsinkin niissä, joiden länsimaisilta 

avunantajilta saama rahoitustuki on vähentynyt 1990-luvun puolivälin jälkeen (Angola, Päiväntasaajan Guinea, Eritrea ja 

Sudan) pitkittyneiden väkivaltaisuuksien ja yleisen epävakauden levittyä koko maanosaan 34 , ja jotka saavat nyt suuren 

osan rahoitustuestaan Kiinalta. 

27 

IMF 2009c, s. 30. 

28 

Gambia, Burkina Faso sekä São Tomé ja Príncipe. 

29 

MOFCOM 2007. 

30 

CCS 2008. 

31 

Lancaster 2007. 

32 

Kiinan tilastokeskuksen (National Bureau of Statistics of China) määritelmän mukaan tiedot talousyhteistyöstä ulkomaiden tai alueiden kanssa kattavat Kiinan 

kehitysapuohjelmien kautta rahoittamat projektit ja kiinalaisten urakoitsijoiden sopimusprojektit. Siksi on oltava varovainen, kun vertaillaan keskenään Kiinan 

talousyhteistyön rahavirtoja, joihin OECD:n (2008a) mukaan sisältyy Kiinan julkinen kehitysapu ja joita on varmasti yliarvioitu, ja kehittyneiden maiden antamaa 

julkista kehitysapua, joka on enemmän kohdistettua ja itsensäselittävää. 

33 

Epävakaat maat on valittu OECD:n (2009b) ehdottaman operationaalisen määritelmän mukaisesti ja vahvistettu tämän raportin luvussa 2. 

34 

Tull 2008. 

83 

EU:N 


Luku 6 


Tietoruudun kuvio 6.2: Kiinan talousyhteistyö Afrikan epävakaiden maiden kanssa ja DAC:n 

kehitysapu, 1998–2007 

Miljoonaa dollaria 

20 000 

18 000 

16 000 

14 000 

12 000 

10 000 

8 000 

6 000 

4 000 

2 000 

0 

1998 

1999 

2000 

2001 

2002 

2003 

Lähde: ERD:n esitys perustuu OECD/DAC:n tietokantaan ja National Bureau of Statistics of China (useita julkaisuja), China Statistical 

Yearbook. 

Joidenkin tarkkailijoiden mukaan Kiina hyötyy, jos länsimaat mahdollisesti vetäytyisivät Afrikasta 35 , vaikka tämä selviää 

varmemmin vasta marraskuussa 2009 pidettävän neljännen FOCAC-huippukokouksen jälkeen. Kiinan johtajat vahvistivat 

vuoden 2009 alussa uudelleen sitoutumisensa Afrikkaan ja ilmoittivat miljardien arvoisista uusista projekteista ja muista 

tuista, joihin kuuluu velan vähentäminen. 36 Ennen presidentti Hu Jintaon matkaa eräisiin Itä-Afrikan maihin helmikuussa 2009 

Kiinan virkamiehet lupasivat, että Kiina säilyttää apunsa Afrikalle rahoituskriisistä huolimatta, ja ilmoittivat suunnittelevansa 

Afrikalle annettavan ulkomaisen apunsa lisäämistä 200 prosentilla vuoden 2006 tasosta. 37 

2004 

2005 

2006 

2007 

Kiina 

DAC 

3.4 SIIRTOLAISTEN RAHANSIIRROT HIIPUVAT 

Siirtolaisilta saapuvat rahalähetykset Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ulottuvat myös maihin, joissa muut yksityiset rahavirrat, 

kuten suorat ulkomaiset sijoitukset, ovat vähäisiä tai niitä ei ole. Rahalähetysten osuus on joissakin tapauksissa jopa suurempi 

kuin virallisen kehitysavun. 38 Monet Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaista maista lähtöisin olevat siirtolaiset (sekä pakolaiset) 

muuttavat lähimaihin, koska heillä ole varaa muuttaa korkean tulotason maihin (kuvio 6.5). 39 

Kuvio 6.5: Monet siirtolaiset asuvat Afrikassa 

■ alle 20 prosenttia 

■ 20-40 prosenttia 



■ yli 80 prosenttia 

Lähde: Tekijän esitys perustuu Sussexin yliopiston ja Maailmanpankin tietoihin, joista ovat raportoineet Ratha ja Shaw (2007). 

35 

Cook ja Lam 2009. 

36 

Brown ja Chun 2009. 

37 

Kiina säilyttää apunsa ja sijoittaa Afrikkaan rahoituskriisistä huolimatta, China View, 2.6.2009. 

38 

OECD 2008. 

39 

Sander ja Maimbo 2005. 

84



Rahalähetykset ovat vastaanottajamaille tärkeitä myös siksi, että ne jatkuvat yleensä vakaina tai jopa vastaanottajamaan 

suhdanteiden vastaisina, ja vähentävät siksi maksutasekriisin todennäköisyyttä. 40 Miten rahalähetykset epävakaisiin Afrikan 

maihin sitten ovat kehittyneet nykyisessä talouslamassa 

Näkemyksiä on monenlaisia. Ratha ja Mohapatra (2009) ennustavat alun optimisminsa jälkeen, että rahalähetysten osuus Saharan 

eteläpuolisessa Afrikassa laskee vuonna 2009 seitsemän prosenttia eli 18–19 miljardiin dollariin vuodesta 2008, jolloin niiden 

virallinen määrä oli 20 miljardia dollaria (tässä eivät ole mukana epäviralliset kanavat, joita alueelliset siirtolaiset usein käyttävät). IMF 

(2009b) arvioi, että yhden prosenttiyksikön vähennys siirtolaisten lähtömaiden talouskasvussa vähentää rahalähetysten määrää jopa 

neljä prosenttia. Calí ja Dell’Erba (2009) väittävät, että Latinalaiseen Amerikkaan ja Karibian maihin tai Itä-Aasiaan ja Tyynenmeren 

maihin verrattuna virallisten rahavirtojen pudotus tulee olemaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vuonna maltillinen, noin 

6–9 prosenttia, sillä alueen osuus korkean tulotason maista lähtöisin olevista rahalähetyksistä oli suhteellisen pieni vuonna 2008. 41 

Virallisten kanavien kautta ja perinteisistä vastaanottajamaista saapuvat rahalähetykset ovat kuitenkin vain osa tarinaa, ja alueellinen 

muuttoliike on tärkeä rahansiirtoväylä kehittyvistä Afrikan maista Saharan eteläpuolisiin epävakaisiin maihin. Maakohtaiset arviot 

edellyttäisivät perusteltuja ennusteita rahalähetyksistä sekä siirtolaisten kohdemaiden kahdenvälisten valuuttakurssien arviointia 

suhteessa dollariin, koska se on tärkein yksittäinen siirtolaisten rahansiirtojen dollarimääräiseen arvoon vaikuttava tekijä. Ilman 

tällaista ennustetta arviointi ei ole mahdollista. 

Rahalähetysten väheneminen voi vaikuttaa menorakenteeseen, jos ne sijoitetaan koulutukseen ja asumiseen todennäköisemmin 

kuin kotimaisista lähteistä saatavat tulot. 42 

Näin ollen Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat maat kärsivät edelleen kaupasta saatavien tulojen jyrkästä pienenemisestä, 

joka johtuu sekä kansainvälisen kysynnän laskusta että kaupan heikentyvästä vaihtosuhteesta. Lisäksi niihin vaikuttaa Saharan 

eteläpuolisen Afrikan kehittyneistä ja kehittyvistä maista tulevien rahansiirtojen väheneminen, koska nämä maat ovat epävakaista 

maista lähtöisin olevien siirtolaisten tärkeimpiä kohdemaita, sekä suorien ulkomaisten sijoitusten supistuminen. Näiden 

haittavaikutusten lisäksi DAC-maiden kehitysapu saattaa pienentyä, jos maat eivät täytä sitoumuksiaan Afrikalle, ja aiempien 

kokemusten perusteella voidaan odottaa, että ne reagoivat taantumaan leikkaamalla kehitysapubudjettejaan. 

4. SELVIYTYVÄTKÖ EPÄVAKAAT VALTIOT KRIISISTÄ 

Epävakaat maat kärsivät kansainvälisen kaupan jyrkästä laskusta. Ne kärsivät myös vaihtotaseen 

heikkenemisestä ja rahalähetysten vähenemisestä, mikä johtuu kehittyneiden maiden sekä Saharan 

eteläpuolisen Afrikan kehittyvien maiden suuresta työttömyydestä, suorien ulkomaisten sijoitusten 

vähenemisestä ja investointien purkamisesta sekä mahdollisesta kehitysavun vähenemisestä ainakin 

lyhyellä aikavälillä. Sen selvittämiseksi, miten ne voivat selviytyä taantumasta ja muista negatiivisista 

häiriöistä, esittelemme ja sovellamme yleistä resilienssi-indeksiä. 

Resilienssi eli sopeutumiskyky on sosioekonomisen järjestelmän monitahoinen ominaisuus, joka tunnetaan vain osittain ja jonka 

mittaamisesta ei olla yhtä mieltä. Tässä keskitytään Naudén (2009) mukaisesti vain sen makroekonomiseen ulottuvuuteen, joka liittyy 

valtion kykyyn toteuttaa tarkoituksenmukaista politiikkaa vastauksena esimerkiksi vuosien 2008–2009 kriisiin. Resilienssin muita 

ulottuvuuksia – kotitalouden tai yhteisön tasolla – ei siis oteta huomioon. Niiden merkitystä ei pidä vähätellä, mutta valtiorakenteet 

ovat edelleen resilienssin peruspilari. Tämän varoituksen muistaen muodostamme kullekin Saharan eteläpuolisen Afrikan maalle 

resilienssi-indeksin tutkimalla neljää eri ulottuvuutta: 43 

• Makrotalouden hallinta, joka heijastuu maksutaseeseen ja julkisen talouden rahoitusasemaan sekä valuuttavarantojen määrään. 

• Hyvä hallinto. 

• Markkinoiden tehokkuus, jota mitataan Doing Business in 2009 -indikaattoreilla. 

• Sosiaalinen koheesio, jota mitataan etnolingvistisen hajauttamisen indeksillä ja poliittisen vakauden indeksillä. 

Nämä neljä resilienssi-indeksin osatekijää kootaan sitten yhteen ja Saharan eteläpuolisen Afrikan maat luokitellaan kolmeen 

pääluokkaan sen mukaan, miten hyvin kykenevät selviytymään ulkoisista häiriöistä, eli onko niillä alhainen, keskinkertainen vai 

korkea resilienssi. Epävakaiden maiden alaryhmä ryhmitellään pääasiassa alhaisen resilienssin luokkaan (taulukko 6.1). 

40 

Ratha (2006) on esittänyt todisteita rahalähetysten suhdanteiden vastaisista liikkeistä, ja Bugamelli ja Paternó (2006) käsittelevät rahalähetysten osuutta 

maksutasekriisien yhteydessä. 

41 

ODI (2009b) toteaa, että Keniaan pääasiassa Yhdysvalloista saapuvat rahalähetykset vähenivät 12 prosenttia vuoden 2009 alkupuoliskolla verrattuna vuoden 

2008 alkupuoliskoon. 

42 

Maimbo ja Ratha 2005. 

43 

Naudén (2009) tausta-asiakirjassa niteessä 1B on lisätietoja indeksistä. 

85 

EU:N 


Luku 6 


Taulukko 6.1: Resilienssi – alhaisesta korkeaan 

Alhainen Keskinkertainen Korkea 

Kongon demokraattinen tasavalta 1 Etiopia 16 Burkina Faso 31 

Tšad 3 Sierra Leone 17 Togo 32 

Burundi 4 Sambia 18 Madagaskar 33 

Keski-Afrikan tasavalta 5 Malawi 19 Benin 34 

Eritrea 6 São Tomé ja Príncipe 20 Tansania 35 

Kongon tasavalta 7 Kamerun 21 Mosambik 36 

Guinea-Bissau 8 Mali 22 Lesotho 37 

Norsunluurannikko 9 Uganda 23 Swazimaa 38 

Guinea 10 Nigeria 24 Seychellit 39 

Niger 11 Ghana 25 Gabon 40 

Kenia 12 Senegal 26 Namibia 41 

Liberia 13 Kap Verde 27 Etelä-Afrikka 42 

Angola 14 Ruanda 28 Mauritius 43 

Komorit 15 Päiväntasaajan Guinea 29 Botswana 44 

Gambia 30 

Lähde: Naudé 2009. 

Useimmat epävakaat maat ovat alhaisen resilienssin maiden ryhmässä. On todennäköistä, että kussakin maassa kriisit vaikuttavat 

pahiten köyhimpiin, joiden resilienssi on keskimääräistä heikompi (yhteisön ja kotitalouden tasolla). 

Epävakaiden maiden kyky reagoida kriisiin ei ollut heikentynyt yksistään epävakauden vaan myös aiempien elintarvikeja 

polttoainekriisien vuoksi: elintarvikkeita ja öljyä maahantuovat epävakaat maat kärsivät vuosien 2008–2009 todellisten vaikutusten 

leviämisestä, koska useimmissa niistä tilanne oli jo erittäin raskas, mikä heikensi entisestään niiden kykyä reagoida kriisiin 

valtiorakenteiden epävakauden vuoksi. 

4.1 KRIISIN VOIMAKAS SOSIAALINEN VAIKUTUS 

Vuosien 2008–2009 kriisin vaikutus Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vaihtelee maittain ja myös maiden sisällä, vaikkakin sen 

voimakkuutta on vaikea arvioida tietojen niukkuuden ja viivästymisen vuoksi. Kuvio 6.6 esittää kriisin vaikutusten etenemistä ja 

osoittaa, miten valtiorakenteiden epävakaus pahentaa sitä. Vuosien 2008–2009 kriisi vaikuttaa suoraan valtiorakenteisiin ja valtiosta 

riippumattomiin toimijoihin. Valtiorakenteiden selviytymisstrategioiden ja valtiosta riippumattomien toimijoiden yhteisvaikutus 

määrittää kriisin vaikutusta sosiaaliseen hyvinvointiin. 

Kuvio 6.6: Kriisin vaikutus sosiaaliseen hyvinvointiin 

Rahoituskriisi 

Valtiollinen epävakaus 

Leviämisväylät: rahalähetykset, kehitysapu, kauppa, pääomavirrat 

Vaikutukset valtiorakenteisiin riippuvat valtion 

epävakaudesta, elintarvikeja polttoainekriisien 

vaikutuksista, rakenteellisesta haavoittuvuudesta 

Vaikutukset valtiosta riippumattomiin toimijoihin, 

kuten kotitalouksiin, kansalaisyhteiskuntaan, 

talousinstituutioihin riippuvat elintarvikeja 

polttoainekriisin vaikutuksista, säästämisestä, tulopohjan 

monipuolisuudesta, varojen saatavuudesta 

Poliittiset reaktiot, sosiaalipalvelumenojen vähentäminen, 

inflaatio, ei sosiaalisia turvaverkkoja 

Selviytymismekanismit: keskeytetään lasten 

koulunkäynti, myydään omaisuutta, työtä 

epäviralliselta sektorilta 

Vaikutus yhteiskunnalliseen hyvinvointiin: 

(Köyhyys, koulutus, terveystilanne, konfliktit) 

86



Chenin ja Ravaillonin (2009) mukaan rahoituskriisi yhdessä elintarvikkeiden ja polttoaineiden hintapiikkien kanssa kasvattaa vuonna 

2009 köyhien määrää 53–64 miljoonalla, mikä perustuu arvioihin siitä, kuinka moni elää alle 1–1,25 dollarilla päivässä. Saharan 

eteläpuolisen Afrikan maiden odotetaan menettävän vähintään 50 miljardin dollarin tulot vuonna 2009. Lapsikuolleisuuden 

ennustetaan nousevan. Friedman ja Schady (2009) arvioivat, että kriisi voi aiheuttaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 30 000– 

50 000 lapsikuolemaa. IFPRI ennustaa, että lasten aliravitsemuksen esiintyvyys Saharan eteläpuolisessa Afrikassa lisääntyy vuoden 

2005 viidesosasta neljäsosaan vuonna 2020. 

Kriiseistä kärsivät eniten sotaan joutuneet köyhät naiset: kotitalouksien elättäjät, maanviljelijät, tehdastyöläiset, epäviralliset 

palveluntarjoajat sekä maansisäiset ja ulkoiset pakolaiset. UNRISD:n 44 tutkimuksessa korostetaan, että kotitalouksien elättäjinä 

toimivien naisten työtaakka kasvaa, jolloin heillä on vähemmän aikaa levätä ja huolehtia terveistä ja sairaista perheenjäsenistä. 

Maailmanpankin Afrikan alueen apulaisjohtaja Obiageli Ezekwesili totesi toukokuussa 2009, että maailmanlaajuinen talouskriisi 

vähentää rajusti Afrikan naisten henkilökohtaisia tuloja ja heidän kotitaloutensa käytössä olevia varoja, millä on erityisen haitallisia 

vaikutuksia tytöille. Ezekwesilin mukaan köyhyydellä on naisen kasvot, ja maailmanlaajuinen talouden laskusuhdanne vaikuttaa 

huomattavasti naisiin, koska yhä useammat heistä menettävät työpaikkansa ja joutuvat tulemaan toimeen kutistuvilla tuloilla. 45 

Maailmanpankin tutkimus osoittaa jo kotitalouksien tulojen pienentyneen Ugandassa ja maataloudesta saatavien tulojen pudonneen 

Madagaskarissa, missä tytöt otetaan ensimmäisenä pois koulusta. Ezekwesili toteaa myös, että Afrikan kriisin vuoksi naisilla on entistä 

vähemmän työmahdollisuuksia, sillä monilla vientivetoisilla teollisuudenaloilla juuri naiset, eivät miehet, menettävät kaikkialla 

Afrikassa työpaikkansa kriisin vuoksi. Myös rahalähetysten väheneminen ja mikrorahoituslainauksen tiukentuminen vähentävät 

naisten kodinhoitoon käytettävissä olevia varoja. 

Epävakaiden maiden hallitusten kyky reagoida kriisiin ei ollut heikentynyt yksistään epävakauden vaan myös aiempien elintarvikeja 

polttoainekriisien vuoksi: elintarvikkeita ja öljyä maahantuovat epävakaat maat kokivat kriisin todelliset vaikutukset ollessaan 

jo ennestäänkin erittäin vaikeassa tilanteessa, mikä vähensi niiden tuloja ja sijoituksia. 

Kysynnän maailmanlaajuinen romahdus vähensi työpaikkoja monilla aloilla. AfDB (2009c) kertoo, että Saharan eteläpuolisessa 

Afrikassa on kriisin seurauksena 27 miljoonaa uutta köyhää, 28 miljoonaa riskialtista työpaikkaa pääasiassa kaivostoiminnassa 

mutta myös valmistusteollisuudessa, sekä kolme miljoonaa uutta työtöntä. Tuoreet arviot osoittavat työaikojen lyhentyneen 

huomattavasti, mikä pakottaa työntekijät siirtymään heikommin tuottaviin töihin tai epäviralliselle sektorille, missä työttömyysluvut 

ovat suuria ja tulot epävarmoja. 46 

Selviytymisstrategiat kotitalouksien tasolla – Kriisin suora vaikutus kotitalouksiin on sidoksissa myös käytettävissä oleviin 

varoihin, tulojen monipuolisuuteen, säästöihin ja paikallisiin turvaverkkoihin, kuten hautajaisyhdistyksiin. Hintamuutokset 

vaikuttavat sekä nettotuottajiin että -kuluttajiin. Raaka-aineiden maailmanlaajuisen kysynnän lasku laskee hintoja ja vähentää 

siten tuottajien tuloja. Hintojen lasku on nettokuluttajien kannalta hyvä asia, mutta valitettavasti sen hinnanlaskun siirtyminen 

ei koskaan ole täydellistä ja kestää pitkään, ennen kuin se ulottuu loppukuluttajiin. 47 Elintarvikehintojen inflaatio on erittäin 

korkea ja vaarantaa ajan mittaan elintarviketurvan sekä vähentää köyhien muuhun kuin ruokaan – esimerkiksi koulutukseen ja 

terveyteen – käytettävissä olevia varoja. 

Varallisuuden ja vakuutusmekanismien yhdistelmä muokkaa epävakaiden maiden kotitalouksien selviytymisstrategioita. Perheet 

todennäköisesti myyvät omaisuuttaan selviytyäkseen kriisistä, ottavat lapset pois koulusta, vähentävät terveydenhuoltopalvelujen 

käyttöä ja pienentävät ruokakuluja siirtymällä huonompilaatuisiin ja vähäkalorisempiin tuotteisiin. Syntyy noidankehä, joka 

heikentää nuoremman sukupolven mahdollisuuksia päästä eroon köyhyydestä. Voi myös valitettavasti käydä niin, että lapset 

eivät palaa kouluun kriisin päätyttyä tai eivät pysty paikkaamaan kouluopintoihinsa poissaolon vuoksi syntyneitä aukkoja. Lasten 

ruoankulutuksen vähenemisellä voi myös olla haitallisia vaikutuksia (tietoruutu 6.3). 48 

44 

UNRISD 2006. 

45 

Maailmanpankki 2009d. 

46 

Maailmanpankki 2009a. 

47 

ODI 2009b. 

48 

Maailmanpankki 2009b. 

87 

EU:N 


Luku 6 


Tietoruutu 6.3: Häiriöt ja sosiaaliturva – virallisten ja epävirallisten rahoituslaitosten rooli 

Abena D. Oduro, Ghanan yliopiston kansantaloustieteen laitos 

Objektiivisia riski-indikaattoreita Afrikassa ovat sademäärien vaihtelut, viljanhintojen kausiluonteisuus ja niiden kotitalouksien 

osuus, joilla ei ole saatavilla puhdasta juomavettä ja turvallista viemäröintijärjestelmää. Itse ilmoitettujen häiriöiden 

esiintyvyys on toinen indikaattori Afrikan kotitalouksia uhkaavien riskien ja häiriöiden laajuudesta ja luonteesta. Esimerkiksi 

Tansaniassa noin kaksi kolmasosaa tutkimukseen osallistuneista maaseudun kotitalouksista Kilimanjarossa ja Ruvumassa 

ilmoitti häiriöistä, jotka vaikuttivat heidän toimeentuloonsa tietyllä viiden vuoden ajanjaksolla (Sango et al., 2007). 

Kotitaloudet olivat yleensä kärsineet useista häiriöistä. Temassa, pitkälti kaupungistuneella alueella Ghanassa, suurin osa 

kotitalouksista ilmoitti yhdestä tai kahdesta häiriöstä tietyllä kahden vuoden ajanjaksolla. Tämä tulos poikkeaa Builsasta, 

suurelta osin maaseutumaisesta alueesta, missä yli puolet kotitalouksista ilmoitti useammasta kuin neljästä häiriöstä kahden 

vuoden aikana. Tämänhetkinen maailmanlaajuinen kriisi ja sen vaikutus Afrikan talouksiin luo uusia riskejä ja epävarmuutta 

jo ennestäänkin riskialttiisiin yhteisöihin ja kotitalouksiin. 

Häiriöillä on lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksia. Esimerkiksi Norsunluurannikolla tapahtuneen säähäiriön jälkeen sekä 

poikien että tyttöjen koulunkäynti väheni. Häiriön kokeneiden alueiden lasten aliravitsemus lisääntyi (Jensen, 2000). 

Lasten koulutukseen ja terveyteen tehtävien investointien vähenemisellä häiriön jälkeen voi olla pitkäaikaisia kielteisiä 

vaikutuksia. Kulutuksen väheneminen tarkoittaa sitä, että jotkin kotitaloudet tai jotkut yksilöt saattaisivat köyhtyä tai jo 

ennestään köyhät pysyä köyhinä. Joissain maissa voi olla huomattavan paljon tilapäisesti köyhiä, jotka välillä köyhtyvät 

ja välillä vaurastuvat. 

Selvitäkseen häiriöstä kotitaloudet tasapainottelevat kulutuksen vähentämisen ja omaisuuden myymisen välillä. Kotitaloudet 

hallitsevat riskejä ja reagoivat häiriöihin monilla eri tavoilla. Nämä selviytymismekanismit ovat pitkälti sidoksissa perheeseen 

(ydinperheeseen ja suurperheeseen) sekä muihin verkostoihin ja omavakuutuksiin (esimerkiksi omaisuuden myymiseen). 

Julkiseen sosiaaliturvaan ja virallisiin luottoja vakuutusvälineisiin turvaudutaan harvoin. 

Epävirallisten rahoitusjärjestelyjen yleisyyttä voidaan selittää tarjonnalla ja kysynnällä. Pankkien ja muiden virallisten 

rahoituslaitosten maantieteellinen kattavuus rajallinen. Nämä laitokset palvelevat huonosti maa- ja syrjäseudun yhteisöjä. 

Mikrorahoitusohjelmat ovat paljon kattavampia. Viralliset rahoituslaitokset eivät todennäköisesti laajenna toimintaansa 

maaseudulle, ennen kuin ne pystyvät asianmukaisesti tarttumaan epäoikeudenmukaiseen valikoitumiseen ja moraaliseen 

arpapeliin. Epävirallisten luottojen ja vakuutusten tarve säilyy, koska epävirallisten lainojen transaktiokustannukset voivat 

olla pienemmät kuin virallisten lainojen. Epävirallisen lainan myöhästymissakot voivat olla pienemmät kuin virallisen lainan. 

Erittäin riskialttiissa ympäristössä tämä voi siirtää luottojen ja vakuutusten kysyntää epäviralliselle sektorille. Joitakin 

esimerkkejä epävirallisista rahoituslaitoksista ovat hautajaisyhdistykset ja säästö- ja luottoyhdistykset, joita ei ole tarkoitettu 

tarjoamaan vakuutusta häiriöitä vastaan. 

Empiiriset todisteet osoittavat, että kotitaloudet eivät voi saada täydellistä vakuutusta riskejä vastaan. Riskinjakojärjestelyt 

tarjoavat todennäköisemmin vakuutuksen idiosynkraattisille häiriöille kuin yhteisille häiriöille. Esimerkiksi hautajaisyhdistykset 

tarjoavat yleensä vakuutusta idiosynkraattisille häiriöille. Köyhät kuitenkin todennäköisemmin jäävät näiden järjestelyjen 

ulkopuolelle. 49 

Afrikan talouksien riskialttius sekä näyttö siitä, etteivät kotitaloudet voi turvata kulutusta, kun ne kärsivät häiriöstä, viittaavat 

siihen, että vakuutusten tarve varmaankin on suuri. Tansanian maaseudun kotitalouksien keskuudessa tehty tutkimus 

osoittaa, että hintavaihteluita ja rankkasateita varten otettavilla vakuutuksilla on kysyntää. Halukkuus maksaa vakuutuksesta 

riippuu siitä, onko vakuutuksen maksamiseen käytettävissä käteistä (Sarris et al., 2007). 

49 

Ks. Harrower ja Hoddinnot, 2005, Hoogeveen, 2003, ja de Weerdt, 2009. Riskinjakojärjestelyt saattavat tarjota osittaista, mutta eivät täyttä vakuutusta. 

Vakuutusmaksut eivät välttämättä riitä kattamaan häiriön kaikki kustannuksia. On epätodennäköistä, että kotitaloudet ottavat täyden vakuutuksen kovarianteille 

riskeille (Harrower ja Hoddinnot, 2005, Hoogeveen 2003). Kotitalouksien siirtyminen köyhyydestä vaurauteen ja toisin päin viittaa siihen, että ei ole olemassa 

sellaisia riskinhallintamekanismeja, jotka suojelisivat kotitalouksia riittävästi köyhtymästä häiriötilanteissa, tai tällaiset mekanismit ovat heikkoja. 

88



4.2 POLIITTISEN EPÄVAKAUDEN JA UUSIUTUVIEN KONFLIKTIEN RISKI 

Valtiorakenteiden epävakaus heikentää poliittisia prosesseja, joilla valtion toimintakyky ja kansalaisten odotukset voidaan 

tasapainottaa. Maailmanlaajuinen rahoitus- ja talouskriisi vaarantaa entisestään mahdollisuuksia tällaisen tasapainon ylläpitämiseen 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa. Jos valtion toimintavalmiudet ja kansalaisten odotukset eivät kohtaa, seurauksena 

voi olla aseellinen konflikti. Tämän näkemyksen esitti IMF:n pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn, joka totesi, että alhaisen tulotason 

maiden kohdalla emme piittaa kasvusta pelkän kasvun vuoksi, vaan haluamme myös turvata rauhan ja estää sodan. Kun alhaisen 

tulotason maiden tilanne oli noin kymmenen viime vuoden aikana hyvä, sodan syttymisen vaara väheni huomattavasti. Suurena 

pelkona Strauss-Kahnin mukaan on, että tämä suuntaus voisi kääntyä päinvastaiseksi. 50 

Miguel et al. (2004) analysoivat sisällissodan ratkaisevia tekijöitä 41 Afrikan maassa ja osoittivat, että viiden prosentin vähennys 

talouskasvussa lisää konfliktin riskiä puolella. Brückner ja Ciccone (2007) totesivat, että yhden vientiraaka-aineen hinnan romahdus 

lisää aseellisin konfliktin todennäköisyyttä. Ciccone (2008) osoittaa, että kuivuuden aiheuttaman tulojen laskun vaikutus on sama. 

Tällainen kriisin traaginen vaikutus Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaissa maissa nostaa maailmanlaajuisen rahoitus- ja 

talouskriisin inhimillisiä ja sosiaalisia kustannuksia. Vaikka Saharan eteläpuolisen Afrikan maat eivät kokisi sen suurempaa 

makrotalouden häiriötä kuin alueen muutkaan maat, seuraukset voisivat silti olla paljon vakavammat, koska niiden poliittiset 

valmiudet reagoida riittävästi häiriöihin ovat huonot. Siksi epävakaiden maiden suojelemisen kriisiin seurauksilta tulee olla 

avunantajien tärkeysjärjestyksessä etusijalla. 

50 

Strauss-Kahn 2009. 

89 

EU:N 


Luku 7 


LUKU 7 - 

VALTIORAKENTEIDEN KEHITTÄMINEN JA SOSIAALINEN KOHEESIO 

Valtiorakenteiden kehittämisestä on tullut kansainvälisen kehitysyhteisön johtava tavoite. Tällä hetkellä 

lähes kaikki suuret avunantajat ilmoittavat valtiorakenteiden kehittämisen yhdeksi päätavoitteekseen 

varsinkin epävakaissa valtioissa. 1 Yksimielisyys siitä, että epävakaissa maissa tarvitaan kauaskantoisia 

toimia, on kasvanut, ja Washingtonin konsensuksen jälkeisenä aikana on tunnustettu valtiorakenteiden 

ratkaiseva osuus kehitysprosessissa. Kuten Afrikan komissio korosti vuoden 2005 raportissaan, instituutiot 

ovat kehityksen kannalta oleellisia ja valtioilla on ratkaiseva osuus muutosten saavuttamisessa, jotta 

vuosituhattavoitteet voidaan täyttää ja ylläpitää. Kansainvälisen yhteisön toimilla epävakaissa maissa 

on myös lyhytaikaisempia tavoitteita, joiden yhteydessä valtiorakenteita pidetään selviönä. OECD:n 

periaatteissa kuitenkin vakuutetaan, että kansainvälisten toimien pitkäaikaisena visiona epävakaissa 

maissa on auttaa kansallisia uudistajia kehittämään tehokkaat, legitiimit ja kestävät valtiorakenteet. 2 

Kansainvälisellä yhteisöllä pitää kuitenkin olla realistiset odotukset siitä, miten paljon tähän kotimaiseen prosessiin voidaan vaikuttaa. 

Tuen antaminen valtiorakenteiden vahvistamiseksi ei ole pelkästään tekninen tehtävä. Valtiorakenteiden kehittäminen on prosessi, 

joka edellyttää kansalaisuustunteen luomista, ja se käsittää yksilöiden, kansalaisyhteiskunnan ja yhteisöjen valtioon liittyvät yhteiset 

arvot, odotukset ja käsitykset. Eri tilanteisiin reagoivien, toimintakykyisten ja vastuullisten instituutioiden kehittäminen edellyttää 

myös veronkantovalmiuksien ja alhaalta ylöspäin suuntautuvien neuvottelumekanismien parantamista. 

Euroopassa tehokkaiden ja vakaiden valtioiden kehittyminen kesti satoja vuosia ja prosessin juuret olivat syvällä kansainvälisessä 

sodankäynnissä (luku 3). Ajatukselle siitä, että epävakaat valtiot voitaisiin muuttaa Weberin ideaalin mukaisiksi lyhyellä aikavälillä, 

ei löydy paljoakaan tukea. Monissa Afrikan maissa epävakaat valtiorakenteet ovat lähtöisin siirtomaavallan ajalta, jolloin maita 

yritettiin kehittää länsimaisen mallin mukaisesti laatimalla alueperiaatetta ja määräysvaltaa koskevia sääntöjä. Tärkeä haaste 

maanosan valtiorakenteiden kehittämisessä on yhteisen identiteetintunteen vakiinnuttaminen ja kestävien virallisten rakenteiden 

kehittäminen. Euroopan valtiorakenteiden kehittämisen mallista voi olla vain vähän hyötyä Afrikan väestöjen ja vallanpitäjien 

pyrkimyksille kehittää toimivia ja legitiimejä valtioita. 

1. VALTIO TAKAISIN PARRASVALOIHIN 

Jotta valtioista voidaan kehittää entistä legitiimimpiä ja edustuksellisempi, ja jotta ne palvelisivat 

hyvin kansalaisiaan vallanpitäjien etujen ajamisen sijaan, valtion viralliset ja epäviralliset perusteet on 

muotoiltava uudelleen. Tämä on sinällään pitkän aikavälin ponnistus. Valtiojärjestystä heikentävien ja 

valtion ja yhteiskunnan toisiinsa sitomisen tuntemuksen ja järjestelyjen uudelleenmäärittely edellyttää 

sitä, että löydetään valtarakenteiden ydin ja muutetaan rakenteita perusteellisesti. Se on todennäköisesti 

erittäin vaikeaa ja arkaluonteista varsinkin, jos otetaan huomioon se, että valtiota pyritään etenkin 

konfliktin jälkeisissä tilanteissa väistämättä ja hyvin todellisessa mielessä kehittämään mieluummin 

neuvottelemalla ja tekemällä kompromisseja kuin perusteita muuttamalla. 

Valtiorakenteiden kehittäminen on sisäsyntyinen prosessi, jota kansainvälinen yhteisö voi tukea mutta ei johtaa. Yksinkertaisimmillaan 

valtiorakenteiden kehittäminen tarkoittaa kansallisten tahojen toimia (ajoittain kansainvälisten tahojen avulla) valtiorakenteiden 

perustamiseksi, uudistamiseksi ja lujittamiseksi silloin, kun ne ovat uhkaavasti heikentyneet tai puuttuvat kokonaan. 3 

Valtiorakenteiden kehittämisessä on toisin sanoen kyse legitimiteetin ja valtiorakenteiden toimintakyvyn kehittämisestä, jotta 

valtio voi tuottaa kansalaisilleen peruspalveluja: turvallisuutta, oikeutta ja oikeusjärjestystä, kouluja, terveydenhuoltoa, käymälöitä 

ja vettä kansalaisten odotusten mukaisesti. 

Kokemukset puuttumisesta valtiorakenteiden kehittämiseen osoittavat, että kansainvälisten toimien kirjon kummallakin ääripäällä 

on vain vähän mahdollisuuksia onnistua: Pienimuotoisesti rauhanturvaamiseen keskittyminen ei voi toimia sen paremmin kuin 

pyrkimys tehdä kaikenkattavat rakenteelliset suunnitelmatkaan. Niitä tarkoituksenmukaisemmalta vaikuttaa vaiheittainen 

lähestymistapa, joka perustuu realistisiin odotuksiin siitä, mitä kansainvälisillä toimilla voidaan saavuttaa. Valtiorakenteiden 

kehittämiseen puuttumisen yleisenä perusteena pitäisi olla, että tartuttaisiin kaikkiin mahdollisuuksiin paikan päällä ja vältettäisiin 

1 

Fritz ja Rocha Menocal 2007. 

2 


3 

Caplan 2005. 

90


Valtiorakenteiden kehittäminen ja sosiaalinen koheesio 

valtiorakenteiden ja yhteiskuntasopimuksen täydelliseen uudistamiseen tähtääviä kunnianhimoisia suunnitelmia. Koska 

valtiorakenteiden kehittäminen on vahvasti poliittinen prosessi, paikallisen tilanteen tunteminen, alhaalta ylöspäin suuntautuva 

ja kannustimiin sopiva lähestymistapa ovat kansainvälisten toimien onnistumismahdollisuuksien lisäämisen kannalta ratkaisevia. 

2. SOSIAALINEN KOHEESIO JA VALTIORAKENTEIDEN KEHITTÄMISEN AINEETTOMAT 

ULOTTUVUUDET 

Valtiorakenteiden kehittämisen käsite on viime vuosina muuttanut muotoaan huomattavasti. Vielä 

1990-luvulla painopiste oli virallisten instituutioiden ja valtion toimintakyvyn kehittämisessä ja 

vahvistamisessa. Viime aikoina on kuitenkin alettu nähdä, että valtiota ei voi käsitellä erillisenä asiana, 

ja että valtion ja yhteiskunnan väliset suhteet ovat valtiorakenteiden kehittämisprosesseissa keskeisiä. 

On alettu ymmärtää, että valtiorakenteiden kehittämisen ja erityisesti valtiorakenteiden vastuullisen 

kehittämisen perusta 4 on tehokas poliittinen prosessi, jossa kansalaiset ja valtiot neuvottelevat kummankin 

tarpeista, velvollisuuksista ja odotuksista. 5 Epävakaassa tilanteessa tällainen tehokas prosessi puuttuu. 

Esimerkiksi valtiorakenteiden heikkous liittyy myös vallanvalinnan mekanismeihin, joita joskus vääristävät 

etniset tai uskonnolliset siteet, valtionjohdon vähäinen tai olematon valvonta sekä se, että kansa ei osallistu 

poliittiseen päätöksentekoon. Tämä muutos on asettanut legitimiteetin käsitteen – sekä keinona kehittää 

valtion toimintavalmiutta että itsessään – valtiorakenteiden kehittämisohjelman keskiöön. 

Valtiorakenteiden vahvistamisessa painopiste on siirtynyt ylhäältä alaspäin suuntautuvasta lähestymistavasta (jossa keskitytään 

valtion toimijoihin ja kansallisiin eliitteihin) alhaalta ylöspäin suuntautuvaan lähestymistapaan, jossa valtio ja yhteiskunta 

yhdistetään ja toimitaan kansalaisyhteiskunnan kautta. 6 Edelleen painopiste on liian usein eliiteissä ja keskitetyissä ja virallisissa 

instituutioissa (tietoruutu 7.6). Sen sijaan, että edistettäisiin osallistavampaa poliittista prosessia, toimitaan vain kansallisella tasolla 

paikallisen sijasta. 7 Kansainvälisellä yhteisöllä on myös ollut taipumus keskittyä valtiorakenteiden kehittämisen teknisiin näkökohtiin 

(esimerkiksi julkishallinnon työntekijöiden koulutusohjelmiin), koska niitä pidetään vähemmän päällekäyvinä ja epäpoliittisina. 

Jos valtiorakenteiden kehittämiseen ei sisällytetä valtiorakenteiden toimintavalmiuden parantamisen lisäksi yleisemmin kansalaisten, 

eri sosiaaliryhmien ja valtion välistä neuvotteluprosessia, on vaarana, että keskityttäessä yksinomaan toimielinten kehittämisen 

teknisiin näkökohtiin jätetään huomioon ottamatta valtion toimintavalmiuden ja sosiaalisten odotusten yhteensovittamiseen 

tähtäävän poliittisen prosessin dynamiikka. Valtion epävakaus on syvästi poliittinen ilmiö, jolle on luonteenomaista sellaisten 

tehokkaiden poliittisten prosessien puuttuminen, joilla saataisiin valtion toimintakyky ja sosiaaliset odotukset tasapainoon. 

Siksi keskittyminen pelkästään muodollisiin näkökohtiin ei todennäköisesti palauta yhteiskuntasopimuksen perusteena olevien 

poliittisten prosessien toimivuutta. Valtiorakenteiden toimintavalmiuden kehittämistä on tuettava ja täydennettävä toimilla, joissa 

otetaan huomioon se, mikä merkitys on käsityksillä ja odotuksilla, alhaalta ylöspäin suuntautuvilla neuvotteluilla sekä sillä, miten 

paljon kansalaiset kokevat olevansa edustettuina valtiorakenteissa. 

2.1 VALTIORAKENTEIDEN KEHITTÄMISEN AINEETTOMIEN ULOTTUVUUKSIEN MERKITYS 

Kansainvälisessä valtiorakenteiden kehittämistoiminnassa ei voida ohittaa valtiorakenteita tukevia sosiaalisia ja kulttuurisia 

osatekijöitä. Maan hallintorakenteen tuntemusta voidaan parantaa tarkastelemalla sitä, miten historia ja kulttuuri muovaavat 

kansalaisten käsityksiä siitä, keitä valtaa pitävät ovat ja mitkä ovat vaikutusvaltaisimmat epäviralliset instituutiot. Nämä aineettomat 

ulottuvuudet voivat esimerkiksi vaikuttaa poliittisiin ja oikeudellisiin uudistuksiin. Yhteiskunnan jakaminen etnisten, uskonnollisten, 

rodullisten ja alueellisten ulottuvuuksien mukaan saattaa vaikuttaa vaaliprosessien toimivuuteen. Kun perustuslakia laaditaan tai 

tarkistetaan, voidaan kansalaisten valistuskampanjoilla ja kansalaisten näkemykset huomioon ottavilla keskustelumekanismeilla 

varmistaa konsensus ja luoda luottamuksen ja kunnioituksen tunnetta perustuslakia kohtaan. Yhteiset arvot, uskomukset, käsitykset 

ja kulttuuriarvot ovat myös turvallisuusuudistusten tärkeitä osatekijöitä (tietoruutu 7.1). 

4 

Whaites 2008. 

5 


6 

Pouligny 2009. 

7 

Yksityiskohtainen tutkimus paikallisten toimijoiden eduista on teoksen Kaplan (2009) niteessä 1B. 

91 

EU:N 


Luku 7 


Tietoruutu 7.1: Miksi paikallinen resilienssi voi parantaa turvallisuutta 

Béatrice Pouligny, Georgetownin yliopisto 

Valtiorakenteita vahvistavat ja niiden toimivuuden varmistavat sosiaaliset ja kulttuuriset osatekijät ovat erityisen tärkeitä 

epävakaissa tilanteissa. Perinteisiä näkökulmia on laajennettava niin, että tarkastellaan monia erilaisia poliittisia rakenteita 

(sekä virallisia että epävirallisia) ja kulttuureja, jotka voivat tukea valtion resilienssiä ja valtiorakenteiden kehittämisprosesseja. 

Epävakaiden tilanteiden turvallisuutta koskevat paikalliset käsitykset ja asenteet on otettava vakavasti 

Tekninen painotus instituutioiden uudistamisessa ohjaa apua ongelman oireisiin, ei syihin. Asiantuntijoilla on taipumus 

tuottaa teknisiä ratkaisuja ja turvautua kaavamaisiin strategioihin, joihin ei onnistuta sisällyttämään paikallisten tilanteiden 

perusteellista tuntemusta, ja joissa paikallisten normien ja käytäntöjen tuntemusta hyödynnetään vieläkin vähemmän. 

Käytännön kokemukset ovatkin osoittaneet, että turvallisuussektorin uudistuksilla ja politiikoilla on taipumuksena 

epäonnistua, jos niissä ei oteta huomioon ”aineettomia” ulottuvuuksia. Ne määrittävät, miten turvallisuusasioihin 

suhtaudutaan ja miten niitä voidaan käsitellä tietyssä tilanteessa. 

Esimerkiksi yksi monien epävakaiden valtioiden kannalta pakottavimmista kysymyksistä on käsiaseiden ja kevyiden 

aseiden vähentäminen. Useimmat tutkimukset ovat osoittaneet, että asetoimittajien lisäksi on tärkeää tarkastella myös 

aseiden kysyntää luovaa tahoa ja tutkia, miksi yksilöt tai ryhmät haluavat näitä aseita. Keskeisiä ovat sellaiset kysymykset, 

kuin ”Miksi ihmiset omistavat ja ostavat käsiaseita” ja “Mitkä ovat aseiden poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset 

tehtävät, ja mistä ajatuksista (väkivallasta, turvallisuudesta, oikeudesta, määräysvallasta, itsestä, sukupuolesta) ne 

kertovat” Käsiaseiden hankkimisen vaikuttimia on tutkittava antropologien, kriminologien, psykologien, sosiologien ja 

käyttäytymistaloustieteilijöiden avulla. Tällaisissa lähestymistavoissa korostuu, että aseistariisunta tarkoittaa yhteiskunnan 

näkökulmasta muutakin kuin vain aseiden poistamista käytöstä ja osallistumista niiden keräämiseen. Kyse on myös 

asenteiden muuttamisesta. 

Sama koskee turvallisuudentunnetta, joka on subjektiivinen prosessi. Turvallisuusongelmien ja -tarpeiden arvioiminen on 

yleensä hyvin subjektiivista. Silloin kun se tehdään ainoastaan avunantajien määrittelemien käsitteiden, kuten “ihmisten 

turvallisuus”, muodostamien suodattimen läpi, on vaarana, että paikallisten turvallisuuskäsitysten erikoisuuksia vähätellään 

tai ne jätetään huomiotta. Yksittäisissä maissa eri toimijat saattavat myös mieltää ja määritellä turvallisuusongelmansa eri 

tavoin. Siihen saattavat vaikuttaa monet erilaiset emotionaaliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tapahtumat ja menetykset sekä 

sosiaalisten normien ja käyttäytymissääntöjen häviäminen. Sen kanssa joutuvat kosketuksiin useimmat yksilöt ja yhteisöt 

epävakaissa tilanteissa, joille on usein luonteenomaista väkivalta ja ennalta-arvaamattomuus päivittäisessä elämässä. 

Itäisen Kongon (Kongon demokraattisen tasavallan) kaltaisissa erilaisissa epävakaissa tilanteissa turvattomuutta koskevien 

paikallisten käsitysten mikroanalyysi voisi myös auttaa ehkäisemään siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa ja suojelemaan 

paikallista väestöä, mikä on kansainvälistä yhteisöä yhä enemmän huolestuttava asia. 

Epävakaus ei tarkoita tyhjiötä: turvallisuusuhkien hallintaan, oikeuden jakamiseen ja uudelleenintegroitumisen 

helpottamiseen tarkoitettuja yhteisön mekanismeja 

Monissa tilanteissa instituutiot ovat tuhoutuneita, toimimattomia, laittomia tai kaikkia kolmea. Infrastruktuuri on tuhoutunut. 

Henkilöstöä on hyvin vähän ja päteviä heistä ovat vain harvat, jos kukaan. Väestön epäluottamus ja uskonpuute valtiota 

kohtaan on syvää. Tällaisissa oloissa saattaa hyvin vaikuttaa siltä, että valtiokoneisto ja uudet instituutiot on muodostettava 

alusta alkaen uudelleen tilanteessa, jota kuvataan joskus virtuaaliseksi anarkiaksi. Tämä selittää usein toistuvan viittauksen 

sellaisiin käsitteisiin kuin ”turvallisuustyhjiö” ja ”oikeusjärjestystyhjiö”. 

Kokemus on kuitenkin toistuvasti osoittanut, ettei tällaista tyhjiötä ole, vaikka valtiorakenteet olisivat kokonaan romahtaneet. 

Konfliktien jälkeisissä ja epävakaisissa maissa suurimmasta osasta turvallisuutta ja oikeusjärjestystä vastaavatkin 

valtionpoliisin ja oikeuslaitoksen sijasta valtion ulkopuoliset turvallisuus- ja oikeusjärjestöt. Kiinnittämällä huomiota olemassa 

oleviin mekanismeihin saadaan tarkempaa tietoa ihmisten tarpeista sekä toimivan ja kannustavan valtion ja yhteiskunnan 

välisen suhteen luomisen esteistä, mahdollisuuksista ja resursseista. Myös anarkiaksi kuvatuissa tilanteissa, kuten Somaliassa 

ja itäisessä Kongossa (Kongon demokraattisessa tasavallassa), useat eri toimijat ovat osittain hoitaneet tehtäviä, joiden 

katsotaan kuuluvan valtiolle, vaikkakaan niiden keinot eivät ole olleet toimivia. 

Käsiaseiden lisääntymisestä johtuvien turvallisuusuhkien vähentämisen – tai entisten taistelijoiden uudelleensopeuttamiseen 

ja luottamuksen luomiseen heidän ja paikallisyhteisöjen välille – tähtäävissä yhteisön toimissa korostetaan paikallisia arvoja 

ja paikallisten kulttuurien aineettomia tekijöitä kestävien instituutioiden luomisessa. Mosambikissa ja Pohjois-Ugandassa 

92



perinteiset rituaalit ovat helpottaneet entisten lapsisotilaiden uudelleensopeuttamista. Nämä toimet ovat osoittaneet, että 

menestyviä ovat sellaiset strategiat, joiden juuret ovat syvällä sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa, ja joissa otetaan 

huomioon uudelleensopeuttamisen subjektiiviset ja psyykkiset ulottuvuudet. 

• Rituaalit auttavat muuttamaan maailmankuvaa, ja niiden avulla ihmisten on helpompi ymmärtää laajempaa konfliktia. Kun 

maailmankuva on murenemassa, voidaan rituaalien avulla muodostaa uusia tapoja ajatella ja muokata ihmisten käsitystä 

maailmasta. Ne voivat myös tehdä konfliktista vähemmän tuhoisan, jos niissä muotoillaan uudelleen päivänpolttavia 

asioita ja sallitaan ihmisten lähestyä ongelmia uusilla tavoilla. 

• Nämä järjestelmät, joita luonnehditaan usein perinteisiksi tai epävirallisiksi, ovat myös laajempia hallintomuotoja, 

joiden käyttö ulottuu kiistojen ratkaisua laajemmalle. Niiden johtajat saattavat myös osallistua kylän tai yhteisön 

päivittäiseen toimintaan. Väkivalta on saattanut vaikuttaa pahoin näihin järjestelmiin ja muuttaa niitä, mutta ne säilyvät 

todennäköisesti koskemattomampina kuin viralliset järjestelmät. 

• Näiden järjestelmien ainutlaatuinen panos on yhteiskunnallisen luottamuksen ja yhteisön eheytymisen edistäminen 

erityisesti väkivaltaisuuksien jälkeen. Ne perustuvat lähes poikkeuksetta yleisen järjestyksen ja yhteisön käsitteisiin. 

Ensisijainen kysymys on yhteisön eikä pelkästään uhrin hyvinvointi. 

Näihin järjestelmiin voi kuitenkin liittyä etenkin ihmisoikeuksiin, sukupuolten tasa-arvoon ja nuorten oikeuksiin liittyviä 

epäkohtia ja uhkia. Perinteisiä ja epävirallisia mekanismeja on siksi arvioitava yksityiskohtaisesti ja tilannekohtaisesti 

suhteessa eri tilanteissa havaittaviin rajoituksiin: perinteisten auktoriteettien ja normien heikkenemiseen ja mahdolliseen 

tuhoutumiseen, vallan ja valta-aseman väärinkäytön riskiin, poliittisen manipuloinnin riskiin, järjestelmän legitimiteettiin ja 

tehokkuuteen ja rajalliseen soveltuvuuteen eri alueilla ja eri etnisissä ryhmissä. Kansalaisyhteiskunnan paikallisten toimijoiden 

katsotaan yleensä pystyvän paremmin käsittelemään näitä rajoituksia, koska ne voivat edistää ja tukea sopeutumista 

järjestelmiin, jotka ovat muuttuneet ja joita on muutettu ajan mittaan jatkuvasti. 

Kaiken kaikkiaan avunantajilla ja kansainvälisillä organisaatioilla, erityisesti EU:lla, on oltava ensisijaisena tavoitteena lisätä 

ymmärrystä siitä, miten väestöt reagoivat päivittäisiin turvallisuusongelmiinsa silloin, kun valtiojärjestelmän vaikutusvalta 

on heikko tai valtio on itse aiheuttanut ongelmat. 

2.2 KANSALAISYHTEISKUNNAN HUOMIOIMINEN 

Valtiorakenteiden kehittämistoimilla on taipumus epäonnistua, jos valtion legitimiteettiä ei institutionaalisia valmiuksia 

vahvistettaessa palauteta ennalleen. Legitimiteetin perusteet ovat moninaiset ja se muuttuu ajan mittaan tavoilla, joiden vuoksi 

ulkopuolisten toimijoiden on vaikea ymmärtää sitä kaikilta osin. Joskus tilanteissa, joissa valtio ei ole legitiimi, valtion ulkopuoliset 

instituutiot säilyttävät legitimiteettinsä, paikallisväestön tunnustaman sosiaalisen asemansa. Jos keskitytään liikaa valtioon, vaarana 

on, että jätetään huomiotta tärkeitä valtiorakenteiden ulkopuolisia toimijoita. 

Yksi keino luoda luottamusta ja lisätä valtion legitimiteettiä on, että kiinnitetään huomiota pelkän valtioajatuksen lisäksi myös 

valtiorakenteiden kehittämiseen keinona puuttua tilanteeseen valtion ja valtion ulkopuolisten toimijoiden välisten suhteiden 

yhtymäkohdassa. Keskeisten valtiorakenteiden toimintakyvyn kehittäminen on tärkeää, mutta oleellista on myös tukea 

kansalaisyhteiskunnan valmiuksia valvoa valtion toimia ja vetää se vastuuseen politiikoistaan. 

Haasteena on olla heikentämättä valtion asemaa samalla, kun vältetään valtion ja valtion ulkopuolisten toimijoiden välinen kilpailu, 

ja tiedostaa se tosiasia, että valtiorakenteiden kehittäminen saattaa heikentää muita auktoriteetteja ja siten koko prosessia. 

2.3 KOLLEKTIIVISEN KANSALAISTUNTEEN JA VASTUUN MEKANISMIEN TUKEMINEN 

Sosiaalisen koheesion edistäminen ja osallistumiseen kannustavien virallisten instituutioiden käyttö ovat tärkeitä aineettomia 

ulottuvuuksia valtiorakenteita kehitettäessä. On ryhdyttävä toimiin, jotka yhdistävät epävakaiden valtioiden erilaisia ihmisiä 

kansallisella tasolla ja hyödyntävät yhteenkuuluvuuden saarekkeita, joita on syntynyt valtiota alemmalle tasolle. Menestyneimmät 

Afrikan valtiot ovat hyödyntäneet yhtenäistä poliittista maantiedettä ja vedonneet kansalaistensa yhteiseen historiaan luodakseen 

kaikille yhteisen identiteetin ja päämäärän tunteen. 

93 

EU:N 


Luku 7 


Esimerkiksi Botswanassa sosiaalinen yhteenkuuluvuus on ehkä varmistanut sen, että eliitti ohjasi maan arvokkaan timanttiomaisuuden 

tarkasti koko väestön hyväksi välttäen näin luonnonvarojen kirouksen, joka on kohdannut lähes kaikkia muita näillä rikkauksilla 

varustettuja Afrikan maita. 8 Muilla Afrikan valtioilla ei ole Botswanan maantieteellisiä ja historiallisia etuja, ja eliittien dominoimien 

saalistuspolitiikkojen säilyminen on edelleen esteenä valtiorakenteiden kehittämisen osallistaville prosesseille. 

Kun valtion epävakaus yhdistyy hajanaisuuden manipulointiin esimerkiksi etnisyyden, maantieteen tai luonnonvarojen suhteen, 

tehokas ja kestävä keino luoda yhtenäisyyttä on keskittyä eri ryhmien välisen yhteistyön vakiinnuttamiseen ja horisontaalisen 

eriarvoisuuden vähentämiseen. Esimerkiksi Burundin yhteishallinnallinen hallitus tarjoaa monia eri mahdollisuuksia yhteenliittymien 

muodostamiseen ja jännitteiden lieventämiseen vähentämällä tai poistamalla todellisia tai oletettuja epätasapainotilanteita 

ryhmien edustuksessa ministeriöissä, virkamiehistössä, lainsäädäntöelimissä ja sotavoimissa. Vastaavasti luonnonvaroista saatavien 

voittojen oikeudenmukaiseen ja avoimeen jakamiseen tähtäävien uudistusten tukeminen sekä yhdenvertaisuuden lisääminen 

sosiaalimenojen jaossa haihduttaisi osan kitkasta jakautuneissa valtiojärjestyksissä. Kansainväliset toimijat voisivat myös tarjota 

tärkeää apua ja rahoitusta valtion tulojen ja menojen kohdentamisen ja hallinnan valvontajärjestelmiin. 

”Kansakuntien kansakunnan” luominen onnistuu paremmin kunnioittamalla kunkin ryhmän erityislaatuisuutta kuin yrittämällä 

kehittää valtio kieltämällä sosiaaliset identiteetit eli kehitettäessä ”identiteettien vastainen valtio”. 9 Vahvan me-hengen suosiminen 

erilaisissa koulutus-, urheilu- ja kulttuuriohjelmissa voi edistää toisiaan täydentäviä kulttuuri-identiteettejä, jotka lujittavat kansallisia 

siteitä ja vähentävät ryhmän sisäistä kitkaa. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on rotuerottelun päättymisen jälkeen käyttänyt urheilua luovalla 

tavalla voimakkaasti jakautuneen kansakunnan yhdistämiseen. Ryhmien välillä pitkään hiertäneiden haavojen parantamiseen 

tähtäävät ohjelmat, kuten totuus- ja sovintokomissio Etelä-Afrikassa ja sovinto-ohjelmat Burundissa, ovat osoittautuneet hyödyllisiksi. 

Muissa tapauksissa valtion epävakaus ei ole yhtä vahvasti sidoksissa väestön jakautumiseen tai manipulointiin, kun taas sosiaalisen 

vakauden ja julkisten palvelujen tarjonnan esteet liittyvät sellaiseen valtion kokoonpanoon, joka kätkee sisäänsä klaanien välisen 

kilpailun tai palvelee nk. luokkavaltion 10 eli valtiokoneiston, puolueiden ja talouselämän avaintehtäviä hallitsevan valtaeliitin etuja. 

Esimerkiksi Somalian etninen ja kulttuurinen yhtenäisyys ei ole estänyt klaanien välisiä konflikteja. 11 Myös Kongon demokraattisessa 

tasavallassa etninen rakenne on yhtenäinen, mutta poliittinen luokka koostuu 150–200 suvusta, jotka edustavat kaikkia poliittisia 

ryhmittymiä. 12 Niissäkin maissa, joissa konfliktien tulkitaan yleensä johtuvan sosioetnisten identiteettien manipuloinnista, kuten 

Burundissa, nämä sosiaaliset jaottelut ovat klaaniin, uskontoon ja luokkaan perustuvan jaottelun kanssa päällekkäisiä. 13 

Kun valtiorakenteiden kehittämisen esteenä ovat omaa etua tavoitteleva poliittinen luokka ja vähäinen yhteistyöhalukkuus, 

valtiorakenteiden kehittämisen aineettomille ulottuvuuksille kohdistuvaan kansainväliseen tukeen saattaa sisältyä sellaisten 

osallistavien tilojen luominen, joissa kansalaisyhteiskunnan ryhmät ja tukiryhmät saavat äänensä julki ja voivat levittää tietoa ja 

painostaa yhteiskuntapoliittiseen muutokseen. OECD/DAC:n hyvää kansainvälistä toimintatapaa epävakaissa valtioissa koskevan 

vahingoittamattomuusperiaatteen mukaisesti ulkopuolisten toimijoiden pitäisi minimoida kumppanien vaarantuminen. Tätä 

lähestymistapaa olisi täydennettävä etsimällä sopivia yhteystahoja valiorakenteiden sisältä. 

Uudistuksia pitäisi tehdä vaiheittain ja vähittäin tavalla, joka ei uhkaa yhteiskunnan epävakaita sosiaalisia sidoksia. Tavoitteena pitää 

olla sellaisen kertautuvan ja itsestään jatkuvan muutosprosessin luominen, joka tunkeutuu järjestelmän läpi, vaikuttaa yhteiskuntaan 

ja valtioon monella tasolla ja muuttaa ajan mittaan niiden välisiä suhteita. Tällainen lähestymistapa juurruttaa valtion tiukemmin 

yhteiskuntaan ja vaatii eliittejä kantamaan paremmin vastuunsa kansalaisille. Demokratia vakiintuu todennäköisimmin silloin, kun 

sitä toteutetaan vakaasti ja edistetään monella rintamalla. Hätäiset toimet vaalien järjestämiseksi tiukalla aikataululla silloinkin, kun 

kansainvälinen yhteisö rahoittaa ne (kuten Kongon demokraattisessa tasavallassa vuonna 2008), repivät paljon todennäköisemmin 

epävakaan yhteiskunnan hajalle kuin parantavat merkittävästi hallintoa varsinkin lyhyellä aikavälillä. 

3. KEHITYSYHTEISTYÖN TOIMINTAYMPÄRISTÖ ON TUNNETTAVA 

Jokaisen maan on etsittävä sisältään omia voimavarojaan ja institutionaalisia mallejaan. Kunkin maan 

poliittisten ja taloudellisten rakenteiden ja prosessien on heijastettava sen kansan ja ympäristön omaa 

historiaa, monitahoisuutta ja erityisominaisuuksia. Liian monet siirtomaa-ajan jälkeiset hallinnot ovat 

etsineet itselleen malleja ja voimavaroja maansa ulkopuolelta, jolloin ne ovat tulleet riippuvaisiksi 

ulkomaanavusta ja estäneet näin omien juuriensa vahvistumisen. 

8 

Kaplan 2008. 

9 

Cahen 2005. 

10 

Keller 1991. 

11 

Mengisteab ja Daddieh 1999. 

12 

GTZ 2008. 

13 

Brachet ja Wolpe 2005. 

94



Tämä ei tarkoita, etteivätkö perinteiset läntiset mallit voisi sopia myös muihin kuin läntisiin yhteiskuntiin, kunhan ne vain mukautetaan 

paikallisiin poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin tapoihin ja oloihin. Tavoitteena ei saa olla keskitetty valtiomalli, jossa on 

länsimainen lainsäädäntö ja jonka demokratia perustuu yksinomaan säännöllisiin vaaleihin. Tavoitteeksi on otettava kyvykäs, 

syrjimätön, osallistava, kansalaisista huolehtiva ja toiminnastaan vastuun kantava hallitus. Esimerkiksi Botswanan poliittisten 

järjestelmien juuret ovat perinteisessä ajattelussa ja laajasti hyväksytyissä hallinnon normeissa. 

Jos maailmaan halutaan legitiimejä ja vastuullisia hallituksia, on tärkeää etsiä paikallisia ratkaisuja hallinnon, maa- ja luonnonvarojen 

hallinnan sekä osaamisen siirron ongelmiin. Menestyksekkäästi kehittyneistä yhteiskunnista yksikään ei ole ollut niin riippuvainen 

ulkomaisista voimavaroista, ulkomaisista politiikan malleista, vieraista kielistä tai ulkomaisista laeista kuin useimmat epävakaista 

maista nykyisin ovat. 14 

Avunantajien tulee panostaa nykyistä voimakkaammin paikallisyhteisöjen tuntemukseen ja niiden poliittisten haasteiden 

analysointiin. Epävakaiden maiden perinteiset rakenteet ovat globalisaation myötä hyvin todennäköisesti muuttuneet, eikä niitä 

tule arvioida vanhoista lähtökohdista. Valtiollisten ja ei-valtiollisten instituutioiden kehitys on jatkuvaa ja epälineaarista, mikä lisää 

niiden ymmärtämisen haastavuutta. Monet avunantajat ovatkin todenneet, että on äärimmäisen tärkeää luoda paikallisia valmiuksia 

valtioiden kulttuurimaantieteen tutkimiseen ja niiden sosiokulttuuristen taustojen analysointiin. Esimerkiksi Alankomaiden 

kehitysyhteistyöministeriö tukee paikallisia järjestöjä, jotka tekevät yhteiskunnallista tutkimusta yhdeksässä kehitysmaassa, ja 

Hewlett Foundation on sitoutunut tukemaan pitkäjaksoisesti 24 ajatushautomoa 11:ssä Afrikan maassa. 

Avustusjärjestöjen pitää kohdistaa enemmän työtä ja voimavaroja epävakaiden maiden vitsauksena olevien institutionaalisten 

ja sosiopoliittisten perusongelmien ymmärtämiseen ja analysointiin (tietoruutu 7.2). Laajempi yhteiskuntatieteen ja politiikan 

tutkimus olisi kustannuksiltaan suhteellisen edullista ja anniltaan runsas, kun kansainvälisiä ja paikallisia toimintalinjauksia voitaisiin 

tutkimuksen pohjalta suunnitella epävakaiden valtioiden monimutkaisiin ongelmiin huolellisesti mitoittaen. Yhteiskunnallisen 

ja poliittisen asetelman diagnosointi on välttämätöntä, jotta ymmärrettäisiin mitä todella tarvitaan ja löydettäisiin parhaat 

kontaktipinnat valtiollisten instituutioiden kanssa tehtävälle yhteistyölle. EU-toimien hienosäädön valmiuksia voidaan parantaa 

epävakaiden maiden EU-henkilöstön henkilöstöhallinnon prosesseilla. Välineinä siinä voidaan käyttää ajoittaisia arviointeja 

sekä menettelyjä, joilla edistetään eri alojen asiantuntijoiden (humanitaarinen apu, kehitysyhteistyö, ulkopolitiikka, diplomatia) 

vuoropuhelua ja erikoistumista tiettyihin alueisiin, maihin tai toimintasektoreihin. 

Tietoruutu 7.2: Somalia ja Somalimaa 

Seth Kaplan, Managing Partner, Alpha International Consulting, Ltd. 

Somalia ja sen separatistialue Somalimaa tarjoavat yhden parhaista esimerkeistä valtiorakenteiden kehittämisestä yhtäältä 

tuonti-instituutioiden ja toisaalta omien, kotimaisten instituutioiden varaan. 

Somalian valtion hajottua vuonna 1991 on kansainvälinen yhteisö yrittänyt peräti 15 kertaa rakentaa sen uudelleen 

ylhäältäohjatusti, ja 15 kertaa se on epäonnistunut. Avustusjärjestöt, suurlähetystöt ja monikansalliset järjestöt ovat 

maan poliittisia realiteetteja ymmärtämättä kerran toisensa perään tulkinneet väärin maan poliittista dynamiikkaa, ja 

koettaneet pakolla sovittaa maahan mielikuvituksettomia, ei-strategisia, kaavamaisia poliittisia ratkaisuja, joilla ei juurikaan 

ole liittymäkohtia Somalian varsinaiseen kontekstiin, ja joissa ei juurikaan kuulla somaleiden itsensä ääntä. Menkhausin 

mukaan somalien on näin ollen löydettävä maalleen ulospääsytie tästä tappavasta ja pitkittyneestä kriisistä kansainvälisen 

yhteisön mukanaolosta huolimatta, ei sen ansiosta. 15 

Somalian luoteispuolella oleva Somalimaa, joka julistautui itsenäiseksi vuonna 1991, on sitä vastoin rakentanut 

valtiorakenteensa ja instituutionsa alhaalta ylös suuntautuvalla lähestymistavalla hyödyntäen pitkältä ajalta tuttua ja 

laajalti hyväksyttyä klaanirakennetta. Somalimaa on nykyään alueen demokraattisin valtio. Sen vakaus ja hyvinvointi ovat 

kohentuneet siinä määrin, että se houkuttelee maahanmuuttajia muualta Afrikan sarven alueelta. Somalimaan menestys 

johtuu osaksi siitä, ettei se ole saanut juurikaan ulkopuolista apua, joten sen on ollut pakko luottaa omiin voimavaroihinsa, 

valmiuksiinsa ja instituutioihinsa. Jotkut Somalimaan itsenäisyyden puolestapuhujat pelkäävätkin, että ulkomaisen avun 

lisääntyminen vaikuttaisi maahan kielteisesti. Monet muut Somalian osat, kuten Puntland, ovat myös perustaneet paikallisen 

hallintonsa klaanirakenteiden ympärille. Silti kansainvälinen yhteisö kieltäytyy tunnustamasta Somalimaata, ja pyrkii turhaan 

pakkosynnyttämään keskitetyn Somalian valtion. 

14 

Kaplan 2009. 

15 


95 

EU:N 


Luku 7 


Politiikan tutkija Ken Menkhausin toteamus Somaliasta sopii moniin muihinkin epävakaisiin ja toimintakyvyttömiin 

valtioihin. Hänen mukaansa nämä laajat ja intensiiviset epäviralliset itsehallinnon mekanismit ovat ulkopuolisille tarkkailijoille 

lähestulkoon näkymättömiä, koska heidän päähänpinttymänään on yksi ja ainut keskitetty valtiorakenne, joka itse asiassa 

lopulta toisi vähiten oikeusvaltioturvaa somaleille. Ulkopuolisten toimijoiden perinteinen viisaus on, että tehokas ja 

kansalaisista huolehtiva valtio on kehityksen välttämätön perusvaatimus; tämä ajatushan on lähtökohtaisena sisältönä 

lähes jokaisessa Maailmanpankin ja YK:n kehitysstrategiassa. Monille somaleille valtio on rikastumisen ja dominoinnin väline, 

jolla rikastutetaan ja valtaistetaan niitä ihmisiä, jotka ovat sen johdossa, ja käytetään hyväksi ja kiusataan muita kansalaisia. 

Näiden vastakkaisten valtionäkemysten vuoksi ulkopuoliset ja kansalliset toimijat puhuvat usein toistensa ohitse. 16 

Paikallisia valmiuksia ja instituutioita voidaan hyödyntää ja hallintoa parantaa keskittymällä rakentamaan paikallishallintoja 

ja sitomalla ne mahdollisimman tiiviisti paikallisyhteisöihinsä. Paikallishallinto ei tietenkään ole ratkaisuna täydellinen, mutta 

valtion keskushallinnon toimintojen siirtäminen kyliin, kaupunkeihin ja kaupunginosiin voi valjastaa käyttöön ihmistenvälisen 

vuorovaikutuksen voiman ja edistää avoimempaa ja vastuullisempaa hallintomuotoa. Keskushallinnot voivat huolehtia vakaasta 

valuutasta, edistää tavaramarkkinoiden muodostumista, rakentaa kaupunkien välisiä liikenneyhteyksiä ja asettaa normit pankki-, 

laki-, terveys- ja koulutustoiminnoille. Paikallis- tai aluehallinnon tehtävänä on sen sijaan tarjota palveluita, joiden jatkuvaan 

saatavuuteen perheiden ja pienten yritysten arkielämä perustuu. Paikallishallintojen vastuulla ovat esimerkiksi koulutus, 

terveydenhuolto ja teiden rakentaminen. 

Tämä ei tarkoita, että hajauttamalla aina luotaisiin tehokkaampaa ja herkkäliikkeisempää hallintoa. On selvää, että paikalliset eliitit 

ja häiriköt voivat pyrkiä anastamaan vallan ja voimavarat paikallishallinnolta. Hajauttaminen on ratkaisu osallistavien rakenteiden 

kehittämiseen vain silloin, kun hajautukseen liitetään riittävät hallintojenväliset valvontamenettelyt, hajautettu rakenne tarjoaa 

kansalaisille mahdollisuuden saada äänensä kuuluville, paikallishallinnon vastuut ja päätöksenteon autonomia ovat tasapainossa 

ja paikallishallinnolla on käytettävissään riittävät taloudelliset ja inhimilliset resurssit. 

Avunantajien tulisi tukea sellaista hajauttamista, joka perustuu toimiviin kuulemis- ja osallistumisrakenteisiin, sosiaaliseen 

juurruttamiseen ja paikallisten valtionhallinnon yksiköiden tehtävien ja resurssien tasapainoon. Näin voidaan torjua eliitin 

valtausyritysten riskiä, lisätä vastuullisuutta ja luoda puitteita valtiollisten toimintojen kanssa rinnakkain toimiville vaihtoehtoisille ja 

epävirallisille organisaatioille. Ruanda tarjoaa esimerkin peruspalveluja tarjoavasta hajautetun hallinnon mallista, joka on onnistunut 

yhdistämään perinteiset käsitteet ja organisaatiot valtiolliseen toimintaan (tietoruutu 7.3). Tarve löytää sopivat, yhteiskuntaan 

luontevasti juurtuvat hallintomekanismit tarkoittaa myös sitä, että paikallishallinnon ja valtionhallinnon roolit ovat riippuvaisia 

maan historiasta. Yksi ratkaisumalli ei sovi kaikkiin maihin. 

Tietoruutu 7.3: Afrikkalainen hallintomalli 

Jesse McConnell, Reform Development Consulting 

Afrikassa hyvän hallinnon tiellä on kaksi yleistä haastetta: väestö koostuu monista kansallisuuksista, ja paikallisten 

virkamiesten johtamisen valmiudet ovat rajalliset. Ruanda on esimerkki ainutlaatuisesta afrikkalaisesta hallintomallista, 

joka painottaa palvelujen tarjontaa, perustuu vastuuvelvollisuuteen ja onnistuu nousemaan monien haasteiden yläpuolelle. 

Imihigo-käsite on lähtöisin Ruandan kulttuurista satojen vuosien takaa. Se muistuttaa nykyaikaista tavoitesopimusta. 

Käsitteen pohjana oli aikoinaan julkinen sitoumus, jonka nimekkäät sotilasjohtajat antoivat kuninkaalleen luvaten saavuttaa 

tietyn tavoitteen, esimerkiksi valloittaa tietyn alueen tai kukistaa vihollisen. Sovitun tavoitteen saavuttamisesta he saisivat 

tunnustusta ja arvokkaan palkkion. 

Tämä ajatus on modernisoitu ja vakiinnutettu poliittiseen järjestelmään. Kunnanjohtajat antavat presidentille 

vuosittain julkisen sitoumuksensa tiettyjen tavoitteiden saavuttamisesta. Tavoitteet on julkistettu valtakunnallisessa 

kehityssuunnitelmassa, ja ne esitetään aluekohtaisesti alueellisissa kehityssuunnitelmissa. Modernin ajan imihigo on 

siis hallituksen tavoitteellista toimintaa, joka ihmiskeskeisillä palveluilla tavoittelee nopeaa ruohonjuuritason kehitystä. 

Tavoitteet päätetään paikallisella tasolla kunnanjohtajien kuultua yhteisönsä jäseniä. Sen jälkeen tavoitteet julkistetaan 

kautta maan, jolloin prosessiin juurrutetaan avoimuus ja vastuuvelvollisuus. Vuotuista kansallista foorumia seuraavat 

neljännesvuotiset alueelliset imihigo-kokoukset, joissa kunnanjohtajat esittelevät paikallisyhteisölle ja valtionhallinnon 

edustajille miten tavoitteiden saavuttamisessa on edistytty ja millaisia haasteita on kohdattu. 

16 


96



Menettelyn keskeinen menestystekijä on, että se parantaa virkamiesten suoritustasoa, sillä 

• sekä imihigon vuotuisessa julkisessa käynnistystilaisuudessa että neljännesvuotisissa katsauksissa on paljon yleisöä, 

• tavoitteiden selkeyttäminen on keskeinen osa prosessia, 

• avunsaajayhteisöt osallistuvat suunnitteluun, tarpeiden yksilöintiin ja toteutettavien hankkeiden valintaan, 

• imihigo perustuu perinteeseen ja olemassa olevaan osaamiseen. 

Sittemmin imihigo on laajentunut yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin, ja sitoumuksia tehdään niin julkishallinnon yksiköissä 

kuin kouluissa ja jopa perheissä. 

Joidenkin epävakaiden valtioiden identiteetti, kulttuuri ja kieli ovat rikkonaiset, ja yhteydet niiden eri maakuntien ja alueiden välillä 

ovat heikot huonon infrastruktuurin, hankalan geopolitiikan ja heikkojen hallintojärjestelmien vuoksi. Paikallisuuteen perustuvat 

kehitysmallit voisivat näin ollen onnistua silloin kun valtiolähtöiset epäonnistuvat, etenkin jos ajan myötä niiden hyödyt leviävät 

horisontaalisesti muille paikkakunnille ja vertikaalisesti myös ylemmille hallinnon tasoille (erityisesti Kongon demokraattisen 

tasavallan kaltaisissa suurissa maissa). Näin varmistuisi, ettei paikallisten yhteisöjen oma kehitys jähmettyisi toimintahäiriöisten 

valtionhallintojen vankeudessa. Lyhyellä aikavälillä avun kohdistaminen tällaisiin tilanteisiin olisi tehokkaampaa, ja samalla 

rohkaistaisiin muitakin alueita kehitystyöhön, kun rahoituksesta jouduttaisiin keskipitkällä aikavälillä kilpailemaan. 

On tärkeää selvittää nykyistä paremmin, miten ja millaisissa oloissa virallisten ja epävirallisten instituutioiden niveltyminen onnistuu, 

sillä maan alkuperäistä sosiaalista rakennetta ja alkuperäisiä instituutioita voi olla hyvin vaikea tai mahdoton muuttaa, eikä se aina 

ole toivottavaakaan. 17 Avunantajien käsitykset valtiorakenteiden kehittämisen menettelytavoista muuttuisivat, kun myönnettäisiin, 

että tarvitaan erilaisia instituutioita – päällekkäisiäkin, jolloin valtio tunnustaa ja mahdollisuuksien mukaan yhdistää erilaisia 

historiallisia perinteitä – ja kun tunnustettaisiin, että hallitusten on oltava käytännöllisiä ja joustavia rakentaessaan hallintojärjestelmiä 

paikallisten valmiuksien ja olemassa olevien instituutioiden pohjalta. 

Paikalliset epäviralliset instituutiot voivat tukea valtiorakenteiden kehittämistä merkittävällä tavalla. On kuitenkin tärkeää, ettei 

niille aseteta liian suuria odotuksia eikä niiden roolia romantisoida. 18 Kaikki paikalliset ja epäviralliset instituutiot eivät ole hyvin 

hoidettuja tai muutoinkaan valtiota ”parempia”. Joskus paikalliset epäviralliset instituutiot esimerkiksi syrjivät etenkin naisia ja 

nuorempia yhteisön jäseniä. 19 

Maakohtaiset selvitykset epävakaista tilanteista 20 esimerkiksi Zimbabwessa, Sierra Leonessa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa 

viittaavat siihen, että vaihtoehtoisia ja perinteisiä hallinnon muotoja on arvioitava kunkin maan omassa kontekstissa sillä perusteella, 

miten ne voitaisiin integroida valtionhallintoon ja miten ne tukevat tai heikentävät valtion legitimiteettiä. Tapausselvityksistä 

on myös opittu, että näitä institutionaalisten uudistusten tukemista koskevia yleisiä perusteita saattaa olla paras soveltaa 

pragmaattisella ja joustavalla asenteella. Kansainvälisessä kehitystoiminnassa voi avautua myös uusia uudistusmahdollisuuksia, 

kun löydetään uudistushaluisia toimijoita maan eliittien, virkamiesten, kansalaisjärjestöjen, ammatillisten järjestöjen ja 

mikrorahoitusorganisaatioiden keskuudesta ja luodaan heihin vakiintuneet suhteet. 

Valtiorakenteiden kehittämistyössä on siis edettävä asteittain, ja kaikkien toimien tulee perustua paikallisiin oloihin ja taustoihin. 

OECD:n toimintaohjeissa suositellaan paikallisen toimintaympäristön ottamista toiminnan lähtökohdaksi, jottei tuotaisi maahan 

ulkopuolelta vieraiden tekemiä suunnitelmia. Kansainvälisen yhteisön kannalta tämä voi olla riskialttiimpaa kuin totuttu tekninen 

kehitysyhteistyö, mutta sillä on selvästi suuremmat onnistumisen mahdollisuudet. 

17 

Jütting 2003. 

18 

Pouligny 2009. 

19 

UNECA 2007. 

20 

GTZ 2008. 

97 

EU:N 


Luku 7 


4. KONFLIKTIN JÄLKEISISSÄ TILANTEISSA HUMANITAARINEN APU JA 

VALTIORAKENTEIDEN KEHITTÄMINEN TÄYDENTÄVÄT TOISIAAN 

Konfliktien jälkeisissä siirtymissä kansainvälisten kehitystoimien haasteena on varmistaa, että 

kansalaisyhteiskunnan toimijoille menevä tuki edistää valtiorakenteiden kehittymistä ja auttaa täyttämään 

väestön perustarpeet synnyttämättä rinnakkaisia rakenteita. 

Monissa konfliktin jälkeisissä tilanteissa kansalaisyhteiskunnan toimijat huolehtivat sosiaalipalveluista. Liian nopea siirtyminen 

humanitaarisesta avusta valtiolle myönnettävään budjettitukeen voi jättää monet näistä kansalaisyhteiskunnan toimijoista 

ilman resursseja, joiden avulla ne voisivat jatkaa palveluiden tuottamista, kun valtio ei ole vielä valmis niitä hoitamaan. 

Ennenaikainen siirtyminen valtiorakenteiden kehittämiseen voi jättää humanitaariset tarpeet huomiotta. Esimerkiksi Etelä- 

Sudanissa (tietoruutu 7.4) humanitaariset tarpeet ovat lisääntyneet viiden siirtymävuoden aikana enemmän kuin itse konfliktin 

aikana. Jos valtiolla ei ole vielä valmiuksia tarjota sosiaalipalveluita, tuen poistaminen palveluiden paikallisilta tarjoajilta synnyttää 

humanitaarisen avun vajeen. Humanitaarisen avun turvaamiseksi valtiorakenteiden kehittämiseen kohdistettavaa tukea on 

täydennettävä yhtä tärkeällä, rinnakkaisella tuella kansalaisyhteiskunnalle. Valtiorakenteiden kehittäminen ei saa tapahtua 

humanitaaristen periaatteiden kustannuksella. 

Näin vahvistetaan myös valtiollista legitimiteettiä. Valtion kykenemättömyys vastata humanitaarisen avun tarpeeseen heikentää 

sen legitimiteettiä, ja lisäksi kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden tukeminen voi edesauttaa kansalaisista huolehtivien ja 

syrjimättömien valtioiden kehittymistä. Konfliktien jälkeen monet poliittiset sopimukset neuvotellaan eliittien kesken, jolloin 

kansalaisyhteiskunta jätetään prosessin ulkopuolelle. Kansalaisyhteiskunnan instituutioiden tukeminen auttaa siis vahvistamaan 

legitimiteettiä ja rakentamaan kestävämpää yhteiskuntasopimusta. 

Konfliktitilanteissa avunantajamaiden kehitysavussa on myös selvitettävä harhaanjohtava vastakkainasettelu eri tukimuotojen 

välillä. EU:n toimintaa voi heikentää virheellinen olettamus, että hätätilanteesta, jossa humanitaarinen apu on tärkein tukimuoto, 

edetään suoraviivaisesti vakaampaan tilanteeseen, jossa budjettitukea voidaan käyttää kehitysyhteistyön ensisijaisena välineenä 

(tietoruutu 7.4). Kansainvälisessä kehitystoiminnassa tulisikin varmistaa, että humanitaarista apua ja kehitysyhteistyötä voidaan 

käyttää samanaikaisesti painoarvoltaan yhtä tärkeinä. Molemmat ovat arvokkaita, ja niitä tulee siksi käyttää yhteisen vision puitteissa, 

vaikka kumpaakin ehkä joudutaankin hiomaan tilanteiden yksilöllisten vaatimusten mukaan. Humanitaarinen apu yhden vuoden 

maksuohjelmaan sidottuna ei riitä pitkittyneen kriisin ydinsyiden hoitamiseen eikä kyteviin konflikteihin. 

Tietoruutu 7.4: Kansainväliset kehitystoimet epävakaissa valtioissa: Etelä-Sudan 

Sara Pantuliano, Overseas Development Institute 

Kokonaisvaltaisen rauhansopimuksen solmimisen jälkeen tammikuussa 2005 Sudanista tuli yksi yhdeksästä maasta, 

joissa kokeiltiin OECD:n kehitysapukomitean (OECD/DAC) periaatteita, jotka koskevat hyvää kansainvälistä toimintatapaa 

epävakaissa valtioissa ja tilanteissa. Uusien periaatteiden on tarkoitus auttaa tilanteissa, joissa käsiteltävänä on sekä 

turvallisuus-, humanitaarisia että kehityskysymyksiä ja jotka ovat siksi monimutkaisia ja edellyttävät kansainvälisten 

toimien koordinointia. Uusien periaatteiden lähtökohta on vuonna 2005 kehitysavun tuloksellisuudesta annetussa 

Pariisin julistuksessa sekä vuonna 2003 vahvistetuissa hyvän humanitaarisen avun periaatteissa. 21 Sudanin pilotti 

rajoittui kansainvälisiin kehitysaputoimiin Etelä-Sudanissa, ja siinä keskityttiin kolmeen pääkysymykseen: avunantajien 

koordinointimekanismeihin, valtiorakenteiden kehittämisen kansainväliseen tukeen ja rauhanrakennuksen kansainväliseen 

tukeen, jossa painopiste oli kokonaisvaltaisen rauhansopimuksen täytäntöönpanossa. 

Sudanissa on kokeiltu monia kehitysavun koordinointimekanismeja sekä rauhanneuvottelujen aikana että niiden jälkeen. 

Esimerkkejä ovat yhteinen arviointivaltuuskunta, monenväliset rahastot ja avunantajamaiden yhteinen ryhmä Jubassa. 

Yhteisen arviointivaltuuskunnan tehtävänä oli laatia kattava, kahdeksan aihepiiriä käsittävä arviointi jälleenrakennustarpeista 

ja siirtymäkauden elvytystarpeista, joihin tartuttaisiin kokonaisvaltaisen rauhansopimuksen siirtymäkauden (2005 –2011) 

kahden ensimmäisen vuoden aikana. Arviointityö kesti 15 kuukautta, ja sitä vetivät yhdessä YK:n kehitysohjelma UNDP, 

YK:n kehitysjärjestöjen yhteistyöelin UNDG ja Maailmanpankki. Arviointiin osallistuivat aktiivisesti myös kaksi taistelevaa 

pääosapuolta, Sudanin Kansalliskongressipuolue (NCP) ja Sudanin kansan vapautusliike/-armeija (SPLM/A) sekä suuri joukko 

avunantajamaita. Arviointivaltuuskunnan katsottiin luovan puitteet vakauden tukemiselle ja tarjoavan “rauhanosinkoja” 

rauhansopimuksen tueksi. 

21 

Haslie ja Borchgrevink 2007. 

98



Arviointi oli kallis ja suurisuuntainen prosessi, ja uskottiin, että sen pohjalta muodostuisi ratkaiseva ohjausasiakirja, joka 

tarjoaisi mekanismit myös sen täytäntöönpanoon. 22 Arviointi lähensi kyllä osaltaan taistelevia osapuolia ja kokosi heidät 

yhteisen elvytysohjelman ympärille, ja se olikin ensimmäinen vakava yritys sovittaa kehitystoimet uuteen tilanteeseen. 

Se ei kuitenkaan osoittautunut tehokkaaksi toimintakehykseksi. Selkeiden prioriteettien puuttuminen, operatiivisen 

suunnitelman jaksotus, tarpeiden arviointi- ja laskentamenetelmät 23 sekä turvallisuus- ja rauhanrakennusnäkökulmien 

riittämättömyys on nähty eräinä epäonnistumisen syinä 24 . Suurimpina rajoitteina olivat kuitenkin kansallisten toimijoiden 

rajallinen vastuunotto sekä arviointityön lisääntyvä merkityksettömyys nopeasti muuttuvassa kontekstissa uuden 

hallinnon ja turvallisuusrakenteiden syntyessä. Yhteinen arviointivaltuuskunta erehtyi yrittäessään luoda vakioitua mallia 

kansainvälisiin toimiin, kun sen olisi pitänyt muodostaa dynaaminen toimintakehys, joka vastaisi toimintaympäristön 

ja -olojen muutoksiin. 

Arviointitulosten täytäntöönpanossa käytettiin kahta monenvälistä rahastoa, joista toinen oli kohdistettu kansallisen 

yhtenäisyyden hallitukselle ja toinen Etelä-Sudanin hallitukselle. Näiden Maailmanpankin hallinnossa toimivien rahastojen 

oli määrä helpottaa ulkopuolisten avunantajien koordinoitua rahoitusta, jolla voitaisiin edistää nopeaa elpymistä, vahvistaa 

rauhaa, luoda uusia valmiuksia ja osaamista sekä nopeuttaa kehitystä kohti vuosituhattavoitteita ja vuotta 2011. Käytännössä 

niiden toiminta ja vaikutukset ovat muodostuneet erittäin suureksi pettymykseksi. 

Rahastoja on arvosteltu laajasti siitä, ettei niillä ole onnistuttu saavuttamaan nopeita ja näkyviä tuloksia. 25 Maksatusten 

toteutuminen on ollut sietämättömän hidasta, eivätkä useimmat hankkeet ole vielä toisenakaan toimintavuonna onnistuneet 

tuottamaan kansalaisille konkreettisia tuloksia. 26 Maailmanpankin byrokraattiset menettelytavat, henkilöstön vähyys 

ja pitkittyneet neuvottelut toteutustavoista YK:n ja Maailmanpankin välillä ovat vaikeuttaneet toteutusta. 27 Hallituksen 

kyvyttömyys suoriutua rahastojen byrokratiasta aiheutti vakavia viiveitä ja tehottomuutta. 

Rahastojen puutteet ovat saaneet monet avunantajamaat luopumaan niiden käytöstä ja kanavoimaan resursseja 

kahdenvälisesti tai muiden yhteisrahastojen kautta. Rahaston säännöt ja menettelytavat näyttävät soveltuvan paremmin 

keskipitkän aikavälin jälleenrakennukseen ja kehittämiseen kuin nopeaan konfliktinjälkeiseen elvytykseen. Tämä ei ole 

ensimmäinen kerta, kun on epäonnistuttu toimivan välineen kehittämisessä konfliktinjälkeisiin tilanteisiin, ja onkin syytä 

kysyä, miksi kriittisen tärkeistä asioista ei oteta oppia. 28 

Toinen mekanismi avunantajatoiminnan yhdenmukaistamiseksi Etelä-Sudanissa on ollut kuuden avunantajamaan perustama 

yhteinen ryhmä, joka toimii Jubassa. Puolivälin arvioinnissa osoittautui, että ryhmä on edistänyt hyvin Etelä-Sudanin 

omavastuullisuutta ja vahvistanut avunantajatoiminnan yhteensovittamista hallituksen politiikan kanssa. Paljon huonommin 

onnistuttiin avunantajien toiminnan yhdenmukaistamisessa ja OECD/DAC:n epävakaita valtioita koskevien periaatteiden 

noudattamisessa. 29 Ryhmän kumppanit eivät onnistuneet kehittämään yhteistä toimintakehystä, jonka puitteissa ne olisivat 

toteuttaneet yhteisiä kehitys- ja diplomaattisia tavoitteita ja toimintatapoja. Tämän vuoksi ne eivät kyenneet rajoittamaan 

kahdenvälisten ohjelmien lisääntymistä. 

Kehitysapuohjelmien räjähdysmäinen kasvu on vaikeuttanut niiden koordinointia Etelä-Sudanissa ja rajoittanut ryhmän 

mahdollisuuksia panostaa kestävästi ja johdonmukaisesti valtiollisten rakenteiden kehittämiseen. 30 Maankäyttöä koskeva 

tekninen neuvonta ja maariitojen ratkaisu on ollut erityisen huonosti koordinoitua ja usein ristiriitaista. 31 Avunantajien 

yhteisen ryhmän, kuten monen Etelä-Sudanissa toimivan kansainvälisen organisaation on ollut vaikea löytää ja pitää 

palveluksessaan ammattitaitoisia ja kokeneita työntekijöitä, mikä on osaltaan heikentänyt sen tuloksia. 32 

Valtiollisten rakenteiden kehittäminen on Etelä-Sudanissa tärkein kansainvälisen avustustoiminnan alue ja mittasuhteiltaan 

valtava, sillä viralliset hallintorakenteet on luotava tyhjästä. Vaikka Etelä-Sudanin hallituksen hallintokoneistoja on pyritty 

rakentamaan yhteistoimin, ovat toimet olleet enimmäkseen ylhäältä alas suuntautuvia. Toiminnan päätavoitteena on 

22 

Murphy 2007. 

23 

Murphy 2007. 

24 

YK:n kehitysjärjestöjen yhteistyöelin UNDG/Maailmanpankki 2006. 

25 

Scanteam 2007b. 

26 

Fenton 2008. 

27 

Pantuliano et al. 2007. 

28 


29 

Bennet et al. 2009. 

30 


31 


32 


99 

EU:N 


Luku 7 


ollut instituutioiden ja keskushallintovalmiuksien rakentaminen Jubaan, eikä huomiota ole juuri kiinnitetty legitimiteettija 

vastuuvelvollisuuskysymyksiin. 33 Edistystä on tapahtunut jonkin verran alue- ja valtionhallinnon rakenteissa, mutta 

peruspalvelut ovat edelleen hyvin rajallisia, ja lahjonta rehottaa monilla alueilla. 34 

Monien kansallisten ja kansainvälisten toimijoiden mielestä Etelä-Sudanin hallituksen muodostaminen merkitsee, että 

Etelä-Sudanin etuuksia voitaisiin asteittain vähentää ja se voisi siirtyä passiivisesta ulkopuolisten antaman humanitaarisen 

avun vastaanottamisesta vaiheeseen, jossa ryhdytään valmistelemaan, rahoittamaan ja toteuttamaan kansallisesti 

johdettuja elvytys- ja kehitysohjelmia. Avunantajat ovat lisänneet rahoitusosuuksia pidemmän aikavälin elvytykseen ja 

kehitysrahastoihin ja pienentäneet vastaavasti humanitaarisen avun rahoitusta. Näin on toimittu huolimatta siitä, että 

humanitaarisen avun tarve lisääntyy eikä Etelä-Sudanin hallituksella ole valmiuksia selviytyä avuntarpeesta, ja huolimatta 

siitä, että pidemmän aikavälin rahoitusmekanismit ovat tähän asti osoittautuneet toimimattomiksi. 

Perinteinen kehitysavun arkkitehtuuri on osoittautunut jälleen kerran soveltumattomaksi tilanteisiin, joissa tarvitaan sekä 

humanitaarista apua että kehitysapua. Kuten monien aiempien konfliktien jälkeen, on Etelä-Sudanissakin välttämätöntä 

jatkaa suorien palveluiden tuottamista samalla, kun rakennetaan valtionhallinnon valmiuksia, sillä uhkana ovat myös 

vakavammat kriisit, kuten koleraepidemia ja elintarvikekriisi. 

Vakauden edistäminen on keskeinen tavoite myös rauhantilaan siirryttäessä. Tähän tavoitteeseen tähdättäessä on 

strategiat ja ohjelmat suunniteltava siten, että ne tukevat valtiorakenteiden kehittämistä ja että perustettavat valtion 

turvallisuusorganisaatiot ja ulkopuoliset toimijat, kuten rauhanturvaoperaatiot, toimivat tasapainoisesti. YK:n operaatio 

Etelä-Sudanissa (UNMIS), jonka tehtäväksi on asetettu kokonaisvaltaisen rauhansopimuksen täytäntöönpano, on ollut 

tärkeä kansainvälinen operaatio Etelä-Sudanissa. 

UNMIS-operaatiolla on kattava sotilaallinen läsnäolo Etelä-Sudanissa ja siirtymäalueilla. UNMIS-operaation tiukasti 

määritelty toimeksianto, jota monesti tulkitaan liian suppeasti, ja sen sisäiset turvallisuusohjeet ovat kuitenkin tehneet 

siitä liiaksi riskejä kaihtavan ja tehottoman. Monilla alueilla se on valvonut toteutuneita ja potentiaalisia konflikteja 

epäsäännöllisesti, ja aseistariisunnan, demobilisaation ja yhteiskuntaan sopeuttamisen ohjelmat (DDR-ohjelmat) ovat 

viivästyneet tai kohdanneet vastarintaa. 35 Lisäksi muut turvallisuuskysymykset, kuten Sudanin kansan vapautusarmeijan 

muuntaminen ammattilaisarmeijaksi, poliisivoimien koulutus, ja yhteisöjen välinen väkivalta eivät ole saaneet juurikaan 

huomiota, tai saaneet sitä aivan liian myöhään. Monen UNMIS-sotilaan kielitaito ei riitä keskinäiseen kanssakäymiseen, 

puhumattakaan yhteyksistä paikallisen väestön kanssa. Sotilastarkkailijoiden ja paikallisyhteisöjen kanssakäyminen on 

ollut parhaimmillaankin satunnaista. UNMIS-operaation katsotaan tekevän liian vähän massiivisiin resursseihinsa nähden. 

UNMIS-operaation kansainvälinen rahoitus onkin huomiota herättävä verrattuna avun tuloksiin koko Etelä-Sudanissa. 36 

Rauhanrakennus on kärsinyt, kun kansainvälinen yhteisö on epäonnistunut pyrkimyksissään nopeiden ja konkreettisten 

rauhanosinkojen tuottamisessa Etelä-Sudanissa ja kolmella kiistanalaisella alueella (Abyei, Nuba-vuoret ja eteläisen Sinisen 

Niilin alue). 37 Viiveet ja puutteet palveluiden saannissa sekä lisääntyvä turvattomuus eräillä paluualueilla ovat johtaneet 

siihen, että paluumuuttajat joko kerääntyvät valmiiksi ylikansoitettuihin kaupunkeihin ja asutusalueille tai lykkäävät 

paluutaan. Tästä on kärsinyt sekä paluumuuttajien että vastaanottajayhteisöjen luottamus Etelä-Sudanin hallituksen 

kykyyn tarjota peruspalveluita ja muuta rauhanosinkoa. 

Etelä-Sudanin tilanteen monimutkaisuus asettaa kansainvälisille kehitystoimille vaikeita haasteita. OECD/DAC:n 

periaatteet luovat hyvän peruslähtökohdan, mutta ne voivat olla ristiriitaisia. Esimerkiksi valtiorakenteiden kehittämisen 

ja avunantajamaiden koordinointitavoitteiden sekä rauhanosinkona tarjottavien peruspalveluiden kesken voidaan joutua 

tekemään isoja kompromisseja. 38 Valtiollisen epävakauden käsitteen soveltaminen on kuitenkin hyödyllistä vain silloin, 

kun epävakauden syyt on selvitetty, ymmärretty ja eritelty joko alueittain tai vaalipiireittäin. Epävakauden syyt ja sen 

vaatimat toimet voivat Etelä-Sudanissa vaihdella merkittävästi esimerkiksi kolmen kiistanalaisen alueen ja toisaalta Ylä- 

Niilin alueiden välillä. 

33 


34 


35 

Vaux et al. 2008. 

36 

Vaux et al. 2008. 

37 


38 


100



Kansainväliset kehitystoimet perustuvat liian usein sille väärälle oletukselle, että siirtymä sodasta rauhaan on lineaarinen. 

Todellisuudessa rauhansopimuksen allekirjoittaminen ei juuri muuta tilannetta itse tapahtumapaikalla. Siirtyminen 

sodasta rauhaan ei ole tekninen toimenpide, vaan äärimmäisen poliittinen prosessi, jossa eri periaatteet, prioriteetit 

ja lähestymistavat on sovitettava yhteen ja jossa niitä on toteutettava yhdessä. 39 Siihen liittyy myös voimasuhteiden, 

haavoittuvuuksien syiden, konfliktien perussyiden ja resilienssin mittareiden valistunut ja merkitysvivahteet tunnistava 

analyysi. Etenkin konfliktien jälkeisissä dynaamisissa tilanteissa on siirtymän kansantaloudellisia vaikutuksia arvioitava ja 

tarkistettava jatkuvasti tilanteen alinomaa muuttuessa. On tärkeää pyrkiä löytämään ja tukemaan uudistumisen ja muutoksen 

kansallisia edelläkävijöitä ja moottoreita. Kansallisten toimijoiden rooli on keskeisen tärkeä, sillä muutos voi toteutua vain 

maan oman, sisäisen prosessin kautta. Kansainväliset kehitystoimet voivat olla tukena matkalla kohti vakautta, mutta ne 

eivät voi toimia muutoksen vetureina. 

4.1 KONFLIKTIN JÄLKEINEN JÄLLEENRAKENTAMINEN TARJOAA MAHDOLLISUUKSIA 

Konfliktien jälkeiset tilanteet asettavat merkittäviä haasteita valtionjohdolle ja kansainväliselle avulle, mutta samalla ne voivat 

tarjota mahdollisuuden tarttua eriarvoisuuden, epäkohtien ja epäoikeudenmukaisuuksien perimmäisiin syihin. Esimerkiksi miesten 

ja naisten tasa-arvon valtavirtaistaminen konfliktin jälkeisessä siirtymässä voi merkitä tärkeää edistysaskelta naisten valtaistamisessa 

ja sukupuolilähtöisen syrjinnän torjumisessa. Kun yhdistetään johdonmukaisesti paikallisen omavastuun kriteerit ja sukupuolten 

tasa-arvoa edistävä lähestymistapa konfliktin jälkeiseen jälleenrakentamiseen, voi lopputulos olla parempi kuin sukupuolineutraali, 

ylhäältä käsin ohjattu toimintamalli (tietoruutu 7.5). 

Tietoruutu 7.5: Oppia paikallisyhteisöiltä: tukea entisille naissotilaille 

Yhteiskunnan resilienssin vahvistaminen edellyttää paikallisten yhteisöjen osallistumista uudistusprosesseihin ja 

päätöksentekoon. Tukemalla paikallisten asukkaiden selviytymisstrategioita voidaan rakentaa uusia, sopeutumiskykyisempiä 

instituutioita. Joskus avustuspolitiikan heikkous ja toimimattomuus johtuu siitä, että avustustyöntekijät eivät osaa paikallisia 

kieliä tai ymmärrä paikallisia oloja eivätkä siksi myöskään osaa ottaa huomioon paikallista tapaoikeutta, perinteisiä 

järjestelmiä ja alkuperäisväestön osaamista. Kieli-, kommunikaatio- ja osaamispuutteet estävät köyhiä ja vähäosaisia 

osallistumista poliittiseen päätöksentekoon, jolloin he menettävät mahdollisuuden osallistua omien instituutioidensa 

poliittiseen ja taloudelliseen jälleenrakentamiseen. 

Nämä ongelmat on nostettu esiin laajenevassa avustuspolitiikkoja koskevassa kritiikissä, jonka on tuonut julkisuuteen 

suuri maailmanlaajuinen sosiaalinen kansalaisliike, Maailman sosiaalifoorumi. Siinä on mukana aktiivisesti toimiva Afrikan 

sosiaalifoorumi sekä tuhansia kansalaisjärjestöjä. 

On selvää, kuinka paljon asianosaisten osallistuminen epävakaita tilanteita koskevien kehitysohjelmien suunnitteluun ja 

toteutukseen merkitsee, kun verrataan epäonnistuneita ja menestyksekkäitä kansainvälisiä ohjelmia, joiden tarkoituksena 

on ollut entisten naissotilaiden sopeuttaminen uudelleen yhteiskuntaan Liberiassa konfliktien jälkeisen siirtymän aikana. 

Liberiassa oli vuoteen 2004 mennessä demobilisoitu ja riisuttu aseista noin 22 000 naista ja 2 740 tyttöä kaikkiaan 

103 000 sotilaan armeijasta (Campbell-Nelson 2008). Vaikka tavoitteena oli ottaa sukupuolikysymykset huomioon 

aseistariisuntapolitiikassa ja -menettelyissä, näin ei tapahtunut. Naisjärjestöt havaitsivat, että naiset lähetettiin kotiin 

arvioimatta kunnolla heidän lisääntymisterveyttään ja seksuaalista tai psyykkistä tilaansa. Heidän sopeutumisensa perheisiin 

ja yhteisöihin oli hyvin vaikeaa, sillä heidän häpeänsä oli kaksinkertainen: he olivat joutuneet seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi 

ja olleet mukana aseellisessa toiminnassa. 

Yhteistyössä paikallisten naisjärjestöjen ja kansainvälisten kumppaneiden kanssa löydettiin innovatiivinen ratkaisu: entiset 

naissotilaat työllistettiin poliisivoimiin. Liberian uusien kansallisten poliisivoimien (LNP) ensimmäinen miehistöerä valmistui 

koulutuksesta vuonna 2005, ja vuoteen 2009 mennessä naisten osuus LNP:ssä oli noussut 12,6 prosenttiin. LNP perusti 

naisten ja lasten suojeluun erikoistuneen yksikön (WACPU), joka toimii yhteistyössä valtiollisten ja valtiosta riippumattomien 

organisaatioiden kanssa. Sen toimintaa tukee sukupuolittuneen väkivallan erityisryhmä (Gender-Based Violence Inter-Agency 

Task Force), joka koordinoi YK:n ja muiden avunantajien työtä. Women in Peace Building Network (WIPNET) -verkosto 

perusti yhteisön naisia tukevan Women Peace Huts -projektin. Naiset käyttävät hankkeen “rauhanmajoja” turvapaikkanaan 

ja saavat niistä apua ongelmiin, jotka liittyvät esimerkiksi raiskaukseen, maanomistusriitoihin, uskonnollisiin riitoihin ja 

heimoriitoihin (UNIFEM 2007). 

39 

Elhawary, henkilökohtaiset tiedonannot. 

101 

EU:N 


Luku 7 


Epävakaissa tilanteissa naisten suhteet valtioon ovat perustavalla tavalla erilaiset kuin miesten. Välikätenä on usein perhe, yhteisö, 

tai uskonnollinen tai muu perinneinstituutio. Naisten kohdalla ero heidän virallisen ja poliittis-sosiaalisen kansalaisuutensa 

välillä on suurempi kuin miesten. Lisäksi taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät estävät naisia käyttämästä oikeuksiaan 

ja osallistumasta päätöksentekoon. Monissa epävakaissa valtioissa perinneinstituutiot tai valtiosta riippumattomat toimijat 

huolehtivat naisille tärkeimmistä, kotiin ja henkilöön liittyvistä asioista (kuten perheoikeudesta, perintö- ja maaoikeudesta 

sekä turvallisuudesta), jolloin naiset eivät voi näiden asioiden tiimoilta vaatia valtiota tilille. Naiset joutuvat kohtaamaan erityisiä 

esteitä käyttäessään oikeuksiaan, osallistuessaan hallintoon ja vaatiessaan valtiolta vastuunkantoa, eli toimiessaan täysin 

kansalaisoikeuksin varustettujen kansalaisten tavoin. Näin muodoin on selvää, että valtion jälleenrakentaminen tai uudistaminen 

vaikuttaa naisiin eri tavoin kuin miehiin. 

Sukupuolten roolit ja keskinäiset suhteet voivat määrätä sen, voivatko naiset osallistua valtiorakenteiden kehittämiseen vai eivät. Ne 

muuttuvat merkittävästi aseellisen konfliktin aikana, ja poliittisten instituutioiden uudistus konfliktin jälkeen tarjoaa mahdollisuuden 

lisätä naisten poliittista vaikutusmahdollisuutta ja -valtaa, etenkin nyt kehitysavun tuloksellisuutta korostettaessa. 

Konfliktien jälkeisissä ja epävakaissa tilanteissa tapahtuvat intensiiviset valtiorakenteiden kehittämisprosessit voivat tarjota 

tilaisuuden muuttaa valtasuhteita, valtiorakenteita, julkisen vallan organisaatioita sekä kansalaisten ja valtion välisiä suhteita 

(tietoruutu 7.6). Epävakaudesta irrottauduttaessa kansainväliselle yhteisölle tarjoutuu merkittäviä mahdollisuuksia auttaa kansallisia 

toimijoita rakentamaan vastuullisempaa valtiota. Naisten kansalaisoikeuksia voidaan edistää kehitettäessä epävakaiden valtioiden 

valtiorakenteita. Tuloksena on toimivia, vastuullisia ja kansalaisistaan huolehtivia valtioita, joissa pitkään jatkunutta sorron 

toimintamallia ei enää noudateta. 

Tietoruutu 7.6: Konfliktien jälkeinen siirtymävaihe voi tarjota mahdollisuuksia naisten 

vaikutusvallan lisäämiseen 

Vuonna 2009 Ruandan parlamentin alahuoneen jäsenistä 56 prosenttia on naisia. Tämä hämmästyttävä naisten määrä 

on osa laajempaa kehitystä naiskiintiöiden käytön yleistyessä ja sukupuolten epätasa-arvon noustessa konfliktien 

jälkeisiin toimintasuunnitelmiin. Kuluneiden 40 vuoden aikana naisten määrän kasvu kansanedustuslaitoksissa on ollut 

nopeampaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kuin missään muualla maailmassa – ensisijaisesti kiintiöiden ansiosta. 

Parlamenttienvälinen liitto (IPU) on todennut, että konflikteista irtautuneet maat ovat nousseet 30 huippumaan joukkoon 

IPU:n kansanedustuslaitosten maailmanlaajuisessa vertailussa. Sen mukaan nämä maat ovat käyttäneet tehokkaasti kiintiöitä 

sekä varanneet naisille edustajanpaikkoja varmistaakseen naisten mukanaolon ja osallistumisen vastaluoduissa julkisen 

vallan organisaatioissaan. 40 

Ruandan esimerkki osoittaa, että sukupuolten tasa-arvoa voidaan edistää konfliktien jälkeisessä valtiorakenteiden 

kehittämisessä. Powley (2003) toteaa, että hyvien tulosten taustalla on naisten aktiivinen kansalaisjärjestötoiminta, heidän 

kykynsä tehdä yhteistyötä yli puolue- ja etnisten rajojen perustuslakimuutosten aikaansaamiseksi sekä kansainvälisen yhteisön 

tuki, jolla naisia rohkaistaan lähtemään mukaan kansanedustuslaitoksen toimintaan kiintiöjärjestelmän kautta. Powley nostaa 

esiin erityisesti katto-organisaatio Pro-Femmes’n merkityksen, sillä se on kampanjoinut pitkäjänteisesti hallituksen suuntaan 

naisten poliittisen osallistumisen puolesta ja pyrkinyt käytännössä lähentämään naisia, kansalaisjärjestöjä ja hallinnon 

virkamiehiä. Parlamentissa naiskansanedustajien Forum of Women Parliamentarians teki yhteistyötä yli puoluerajojen 

naisten ja miesten tasa-arvon edistämiseksi. Menestystä edesauttoi ratkaisevasti myös tekninen ja taloudellinen tuki 

sekä rohkaisu, jota antoivat monet kansainväliset kumppanit kuten USAID, DFID, IPU, UNDP, AWEPA ja International Alert. 

Käänteentekeviä saavutuksia olivat muun muassa naisten maanperimyksen estäneen lainsäädännön kumoaminen vuonna 

1999, sekä uuden, tasa-arvoa edistävän perustuslain säätäminen vuonna 2003. Sen jälkeen järjestetyissä vaaleissa naiset 

saivat 49 prosenttia parlamentin alahuoneen edustajanpaikoista. 

Epävakaissa ja konfliktien jälkeisissä oloissa tulee kiinnittää jo aikaisessa vaiheessa huomiota sukupuolten tasa-arvoon, 

naisnäkökulmaan ja naisten poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen osallistumiseen. Valtion jälleenrakennus voi muovata 

uusia sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia muutosvoimia, jotka voivat rikkoa sukupuoliin liittyviä stereotypioita. Epävakaiden 

valtioiden jälleenrakennus avaa mahdollisuuksia sitoutua naisten oikeuksiin, ja sukupuolten tasa-arvon edistäminen voidaan 

vahvistaa uusissa hallintojärjestelyissä. Konfliktien jälkeisissä tilanteissa haasteena on vahvistaa kansallisia hallituksia niin, että 

varmistetaan johdonmukaisuus makrotalouspolitiikan ja naisten ja miesten tasa-arvon tavoitteen välillä. Konfliktien jälkeisissä 

ja epävakaissa tilanteissa tapahtuvat intensiiviset valtiorakenteiden kehittämisprosessit voivat johtaa muutoksiin valtasuhteissa, 

valtiorakenteissa, julkisen vallan organisaatioissa sekä kansalaisten ja valtion välisissä ja kansalaisten keskinäisissä suhteissa. Näissä 

40 

Powley 2003, s. 5. 

102



yhteyksissä tarjoutuu mahdollisuus saada aikaan muutoksia myös koulutuksessa ja taloudellisessa turvassa piilevään syrjintään, 

sosiokulttuurisiin syrjiviin käytäntöihin ja lakeihin, torjua seksuaalista väkivaltaa ja häirintää, sekä saada naiset ja nuoret mukaan 

puolustus- ja turvallisuusalan päätöksentekoon. 

Castillejo (2008) 41 esittää, että jos virallisen valtion ja perinteisten tapaoikeusjärjestelmien määräysvallan väliset rajat määritellään 

uudelleen, naiset voivat saada uusia kansalaisoikeuksia ja mahdollisuuksia. Jos sukupuolten eriarvoisuuteen ei kiinnitetä tietoisesti 

huomiota, voidaan vakiinnuttaa ja juurruttaa naisia syrjiviä järjestelmiä. 

Toiminnallisella tasolla haasteena on, ettei sukupuolten tasa-arvoa pidetä konfliktin jälkeisessä valtiorakenteiden kehitystyössä 

riittävän tärkeänä tavoitteena. Monissa Saharan eteläpuolisissa maissa naiset ovat vain vähän tekemisissä virallisen valtion kanssa, 

ja heidän elämäänsä ohjaavat tapaoikeusjärjestelmät, jotka rajoittavat pahoin heidän oikeuksiaan ja mahdollisuuksiaan poliittiseen 

osallistumiseen. 42 Tämä on tilanne etenkin epävakaissa valtioissa, joissa virallinen valtio on heikko ja etäinen. 

Naisten oikeuksissa, naisten poliittisessa osallistumisessa ja yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa on tapahtunut edistystä 

esimerkiksi Sierra Leonessa ja Liberiassa. Nämä maat ovat esimerkkejä siitä, miten avunantajat voivat edistää naisten osallistumista 

valtiorakenteiden kehittämiseen epävakaissa Afrikan maissa. 

Lainsäädäntöjen moninaisuus on eräs ongelmista, kun epävakaissa maissa puolustetaan naisten oikeuksia. Monilla Afrikan mailla 

on erilaisia oikeusjärjestelmiä, jotka perustuvat niiden lainsäädäntöön, uskontoon ja tapaoikeuteen. Kussakin oikeusjärjestelmässä 

on omat käsityksensä siitä, mitä naisten oikeudet tarkoittavat, ja tämä mutkistaa uudistussuunnitelmaa. 

Eri järjestelmät ovat usein päällekkäisiä, eikä aina ole selvää, missä oikeuksiinsa voi vedota. Jos esimerkiksi avioliitto on solmittu 

tapaoikeutta noudattaen, ja oikeuksia loukataan, mitä lainsäädäntöä käytetään tuomitsemiseen Usein on epäselvää, mikä 

on oikeuksista määräävin, sillä kaikkia järjestelmiä ei ole edes sisällytetty lainsäädäntöön tai tunnustettu. Järjestelmässä, jossa 

julkisen vallan organisaatiot ovat heikkoja ja epämääräisiä, tämä voi heikentää naisten oikeuksia entisestään. Oikeusjärjestelmiä ja 

hallintoinstituutioita parannettaessa on tärkeää ymmärtää, että juuri niissä vaikuttavat voimakkaasti patriarkaalinen sosiaalijärjestys, 

naisten lukutaidottomuus, naisten heikko tiedostamisen taso ja heidän heikot oikeudenkäytön mahdollisuutensa. Näiden 

monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen ja uusien hallintorakenteiden rakentaminen edellyttävät enemmän resursseja, joissa 

otetaan huomioon sukupuolten epätasa-arvo ja toteutetaan positiivisia erityistoimia. 

Castillejon (2008) mukaan on tärkeää, että valtiorakenteiden kehittämisprosessiin kytketään kiinteästi myös useimpien naisten 

elämässä keskeiset perinteiset ja tapaoikeusjärjestelmät sen sijaan, että luotaisiin viralliset valtiorakenteet vanhentuneille 

tapaoikeuden rakenteille, jotka edelleen ohjaavat ihmisten arkielämää. 43 

Sukupuolen ja epävakauden suhde on hyvin uusi kehittämispolitiikan osa-alue. Vaikka kehitysavun viitekehyksissä edellytetään 

tasa-arvoa edistävää politiikkaa, ei politiikkatoimissa, joilla epävakaita valtioita pyritään kehittämään, oteta vielä täysin huomioon 

sukupuolikysymystä, vaikka useimmilla epävakauden tunnuspiirteillä on selkeät sukupuoliin liittyvät ulottuvuudet. 

Tietoruutu 7.7: Sukupuolitietoinen budjetointi 

Sukupuolitietoinen budjetointi (GRB) on noussut keskeiseksi kehityspolitiikan toimintamalliksi, kun pyritään poistamaan 

sukupuolten epätasa-arvoa uusien avustusmuotojen avulla. Uusiin avustusmuotoihin (alakohtainen tuki ja budjettituki) 

liittyy haasteita, sillä ne edellyttävät naisten ja miesten tasa-arvon edistymisen seuraamista. Sukupuolitietoinen 

budjetointi on yksi tapa selviytyä haasteesta, sillä siinä hallitusten on sovellettava budjetointiprosessiin sukupuolianalyysia 

kansallisella ja paikallisella tasolla. Sukupuolinäkökulmaan perustuvilla budjeteilla pyritään siihen, että hallitukset ottavat 

vastuun köyhimmistä kansalaisistaan, sekä takaamaan naisten oikeudet ja demokraattinen asema. 44 Useissa Saharan 

eteläpuolisissa Afrikan maissa, esimerkiksi Mosambikissa, Etelä-Afrikassa, Tansaniassa ja Ugandassa, on tehty hyödyllisiä 

sukupuolinäkökulmaan perustuvia budjetoinnin analyysejä. 45 

Sukupuolinäkökulmaan perustuva budjetoinnin analysointi auttaa mittaamaan tulojen kasvun ja valtion menojen erilaisia 

vaikutuksia miehiin ja naisiin, ja se auttaa painottamaan julkiset menot politiikan tavoitteiden mukaisesti. 46 Kyseessä ei ole 

naisille laadittu erillinen talousarvio, vaan analyyttinen työkalu, jonka avulla voidaan selvittää sukupuolittunutta syrjintää. 

Se voi tarkoittaa, että naisten ja muiden köyhien kansalaisten peruspalveluja, taloudellisia mahdollisuuksia ja poliittista 

osallistumista koskevat oikeudet toteutuvat, sekä lisätä hallituksen vastuuvelvollisuutta julkisista palveluista. 

41 

Castillejo 2008. 

42 


43 


44 

Sharp 2003. 

45 

Claasen 2008. 

46 

Budlender ja Hewitt 2002. 

103 

EU:N 


Luku 7 


GRB:n avulla 

• kohdennetaan voimavaroja paremmin naisille, 

• otetaan sukupuolten tasa-arvo huomioon makrotaloudessa ja kehitysyhteistyössä, 

• vahvistetaan kansalaisyhteiskunnan osallistumista talouspolitiikan laadintaan, 

• selkeytetään toiminnallisia yhteyksiä ja kytkentöjä talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan välillä, 

• seurataan, kuinka julkisissa menoissa noudatetaan tasa-arvon ja kehityspolitiikan sitoumuksia, 

• tuetaan vuosituhattavoitteiden saavuttamista 47 , 

• mahdollistetaan kansainvälisten velvoitteiden, kuten Beijingin julistuksessa ja toimintaohjelmassa sovittujen ja 

kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan YK:n yleissopimuksen (CEDAW) velvoitteiden täyttäminen. 

Sukupuolitietoisella budjetoinnilla voidaan huomattavasti edistää epävakaiden valtioiden voimavarojen kohdentamista 

oikeudenmukaisesti molemmille sukupuolille. Jotta kehitysavulla voitaisiin torjua tehokkaasti köyhyyttä ja epätasa-arvoa, on 

tärkeää, että avunantajat ja kumppanimaiden hallitukset ymmärtävät paremmin naisten erityishaasteet. Sukupuolitietoinen 

budjetointi on tärkeää etenkin valtiorakenteiden jälleenrakennuksessa ja vahvistamisessa, sillä se tarjoaa keskeisen 

mahdollisuuden miesten ja naisten tasa-arvon valtavirtaistamiseen. 

Ruandan esimerkki osoittaa, että sukupuolten tasa-arvoa voidaan edistää konfliktien jälkeisessä valtiorakenteiden 

kehittämisessä. Powley (2003) toteaa, että hyvien tulosten taustalla on naisten aktiivinen kansalaisjärjestötoiminta, heidän 

kykynsä tehdä yhteistyötä yli puolue- ja etnisten rajojen perustuslakimuutosten aikaansaamiseksi sekä kansainvälisen 

yhteisön tuki, jolla naisia rohkaistaan lähtemään mukaan kansanedustuslaitoksen toimintaan kiintiöjärjestelmän kautta. 

Powley nostaa esiin erityisesti katto-organisaatio Pro-Femmes’n merkityksen, sillä se on kampanjoinut pitkäjänteisesti 

hallituksen suuntaan naisten poliittisen osallistumisen puolesta ja pyrkinyt käytännössä lähentämään naisia, 

kansalaisjärjestöjä ja hallinnon virkamiehiä. Parlamentissa naiskansanedustajien Forum of Women Parliamentarians teki 

yhteistyötä yli puoluerajojen naisten ja miesten tasa-arvon edistämiseksi. Menestystä edesauttoi ratkaisevasti myös tekninen 

ja taloudellinen tuki sekä rohkaisu, jota antoivat monet kansainväliset kumppanit kuten USAID, DFID, IPU, UNDP, AWEPA ja 

International Alert. Käänteentekeviä saavutuksia olivat mm. naisten maanperimyksen estäneen lainsäädännön kumoaminen 

vuonna 1999 sekä uuden, tasa-arvoa edistävän perustuslain säätäminen vuonna 2003. Sen jälkeen järjestetyissä vaaleissa 

naiset saivat 49 prosenttia parlamentin alahuoneen edustajanpaikoista. 

47 

Budlender ja Hewitt 2002. 

104

OSA KOLME 

IRTI EPÄVAKAUDESTA: 

EU:N ROOLI


LUKU 8 - 

EU:N TOIMET EPÄVAKAUDEN LIEVENTÄMISEKSI 

SAHARAN ETELÄPUOLISESSA AFRIKASSA 

Valtioiden epävakauden torjuminen on ollut Euroopan unionin keskeinen poliittinen tavoite jo 

pitkään. Tähän tarkoitukseen EU on kehittänyt kattavan politiikan, joka sisältää yleiset suuntaviivat, 

ohjeet ja tavoitteet EU:n ulko- ja kehityspolitiikalle, sekä epävakautta koskevat erityiset toimintamallit. 

Valtiollisen epävakauden EU:ssa saama painopisteasema korostuu myös kehityspolitiikkaa koskevassa 

eurooppalaisessa konsensuksessa, joka vahvistettiin vuonna 2005. 

Edelleen on keskusteltava siitä, vastaavatko nämä kattavat politiikka-asiakirjat ja niiden pohjalta kehitetyt välineet todella niihin 

haasteisiin, joita liittyy Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiorakenteiden epävakauteen. Tämän raportin tarkoitus ei ole arvioida 

olemassa olevien politiikkojen yksityiskohtia, vaan nostaa esiin EU:n mahdollisuuksia ja rajoitteita epävakauden ratkaisemiseksi 

tehtävässä työssä. 

Arvioitaessa EU:n toimia epävakaiden maiden tukemiseksi havaitaan, että edistysaskeleita tarvitaan monilla alueilla. Ensimmäinen, 

yleisempi kehittämiskohde on teoreettisen poliittisen toimintakehyksen ja kehitysyhteistyökäytäntöjen suunnittelun ja toteutuksen 

välisen kuilun kaventaminen. Haaste on olennainen, sillä politiikan vaikuttavuus nähdään vasta sen toteutuksessa. Politiikan 

toteutus on suunniteltava erikseen kuhunkin tilanteeseen, sillä epävakaiden valtioiden tarpeisiin ei voida soveltaa kaikille sopivaa, 

“yhdenkoon” politiikkamallia. 

Tärkeitä kehityskohteita: 

• Paikalliset toimintaympäristöt on ymmärrettävä ja tunnettava syvällisesti, ja tämän ymmärryksen pohjalle on suunniteltava 

tehokkaat toimet. 

• On tutkittava, miten omavastuullisuuden periaatetta tulisi soveltaa tilanteissa, joissa kohdemaiden valtiolliset instituutiot ovat 

toimintakyvyttömiä tai laittomia, jolloin budjettituen käyttö voi olla mahdotonta. 

• On varmistettava, ettei EU:n toimien moninaisuus käänny itseään vastaan. Näin voi käydä, jos kehitykseen vaikuttavat politiikat 

eivät ole johdonmukaisia, jolloin eri politiikoista voi syntyä epäsuoria haittavaikutuksia epävakaisiin maihin. On varmistettava, 

että politiikat ovat keskenään johdonmukaisia sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. 1 Näin turvataan politiikan parempi 

koordinaatio Euroopan yhteisön ja EU-jäsenvaltioiden kesken. 

• Euroopan unionin kauppapolitiikkaa on muokattava paremmin Saharan eteläpuolisten epävakaiden maiden tarpeisiin sopivaksi. 

On myös varmistettava, etteivät kahdenväliset sopimukset vahingoita alueellisen tai monenvälisen yhdentymisen prosessia. 

• Painopistettä on siirrettävä reaktiivisista toimista kohti ennalta ehkäisevää toimintaa, jotta epävakaat maat eivät ajaudu 

syvemmälle kielteisen kehityksen kierteeseen, joka murentaa niiden instituutioiden valmiuksia ja legitimiteettiä. Tällainen 

painopisteen muutos saattaa edellyttää, että epävakautta ryhdytään käsittelemään alueellisena ilmiönä, sillä edellisissä luvuissa 

kuvatut naapurimaiden kielteiset vaikutukset voivat vaarantaa maakohtaiset vakautta lisäävät toimet. 

• On pyrittävä ymmärtämään selkeämmin, miten turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys hoidetaan. 

Politiikkatason ja käytännön toimien välisen kuilun kaventamiseksi painopisteitä on arvioitava uudelleen, työtä on keskitettävä, 

menettelytapoja yksinkertaistettava ja ennen kaikkea on löydettävä parhaat organisaatiot ja kumppanit toteuttamaan 

toimintalinjauksia. Tämä on tärkeää, jotta politiikka toteutuisi, avun vastaanottajien ja avunantajien välillä vallitsisi luottamus ja 

politiikasta saataisiin kokemusoppia. EU:n on lisäksi muutettava lähestymistapansa rakentavammaksi ja ymmärrettävä, että maan 

epävakauden torjumisessa on kysymys sen resilienssin rakentamista. 

Tässä kappaleessa arvioidaan EU:n epävakaissa maissa harjoittamaa nykyistä politiikkaa ja pohditaan, minkä suuntaiset muutokset 

ovat tarpeen. 2 

1 

Carbone 2009. 

2 

Bakrania ja Lucasin (2009) katsaus avunantajien toimintaan Afrikan sarven epävakaissa maissa. Katsaus kattaa Afrikan kehityspankin, Euroopan yhteisön, 

YK:n kehitysohjelma UNDP:n, Yhdysvaltojen, Maailmanpankin ja valikoitujen yksittäisten avunantajamaiden toiminnan. Tutkimuksessa korostetaan, etteivät 

avunantajien toimet heijasta vain niiden asiantuntemusta, vaan myös niiden ulkopoliittisia intressejä. 

107 

EU:N 


Luku 8 


1. EU:N AIEMPI TOIMINTA EPÄVAKAISSA MAISSA 

Jo Belgian puheenjohtajakaudella vuonna 2001 Euroopan unioni valitsi yhdeksi painopistealueekseen 

epävakaat maat, ja aihe on ollut jo pitkään riippumattomien EU-politiikan tutkimuslaitosten 

työohjelmassa. 3 Vuonna 2003, syyskuun 11. päivän 2001 tapahtumien jälkeen, vahvistetussa Euroopan 

turvallisuusstrategiassa epävakaat maat nousivat esiin turvallisuusuhkana. 4 Euroopan unionin neuvoston, 

Euroopan parlamentin ja Euroopan komission vuonna 2005 vahvistamassa kehityspolitiikkaa koskevassa 

eurooppalaisessa konsensuksessa ilmaistiin ensi kerran EU:n yhteinen päämäärä ja visio kehitysyhteistyöstä. 

Epävakaus määritellään siinä yhdeksi EU:n kehityspolitiikan viidestä suurimmasta haasteesta. 5 

Tietoruutu 8.1: Valtiollisen epävakauden ehkäiseminen – otteita eurooppalaisesta 

konsensuksesta 2005 6 

EU tehostaa toimiaan, jotka kohdistuvat vaikeisiin kumppanuuksiin ja epävakaisiin valtioihin, joissa elää kolmannes 

maailman köyhistä. EU vahvistaa konfliktineston alalla toteuttamiaan toimia ja tukee valtiollisen epävakauden ehkäisemistä 

hallinnonuudistuksin, oikeusvaltioperiaatetta toteuttamalla, lahjonnan vastaisin toimenpitein sekä perustamalla 

toimintakelpoisia valtionlaitoksia, joiden avulla kyseiset valtiot kykenevät suorittamaan tietyt perustoiminnot ja täyttämään 

kansalaistensa tarpeet. EU pyrkii toimimaan mahdollisuuksien mukaan valtiollisiin järjestelmiin ja strategioihin tukeutuen 

epävakaiden valtioiden valmiuksien parantamiseksi. EU aikoo pitää kiinni sitoumuksestaan estää valtiorakenteiden 

romahtaminen, myös niissä maissa, joissa tilanne on kaikkein vaikein. 

Siirtymätilanteissa EU edistää hätäavun, kunnostustoimien ja pitkän aikavälin kehitystyön niveltämistä keskenään. 

Kehitystyötä kriisinjälkeisessä tilanteessa ohjaavat yhtenäiset siirtymävaiheen strategiat, joilla pyritään kehittämään 

uudelleen institutionaalisia valmiuksia, keskeisiä infrastruktuureja ja perussosiaalipalveluja, lisäämään elintarviketurvaa ja 

löytämään pysyviä ratkaisuja pakolaisia, hätäsiirtolaisia ja kansalaisten yleistä turvallisuutta koskevissa kysymyksissä. EU:n 

toimet toteutetaan monenvälisinä toimina, joihin muun muassa YK:n rauhanrakennuskomissio osallistuu, ja niillä pyritään 

lujittamaan uudelleen omavastuullisuuden ja kumppanuuden periaatteet. 

Jotkut kehitysmaat ovat erityisen haavoittuvia luonnonmullistusten, ilmastonmuutoksen, ympäristön pilaantumisen 

ja ulkoisten taloudellisten häiriöiden edessä. Jäsenvaltiot ja yhteisö tukevat kriisien ehkäisyä ja niihin valmistautumista 

kyseisissä maissa, jotta voidaan lisätä näiden valmiuksia selviytyä kriisitilanteista. 

Konsensuksessa kuvaillaan EU:n lähestymistapa, joka perustuu hallinnonuudistuksiin, oikeusvaltioperiaatteen toteuttamiseen, 

lahjonnan torjuntaan, toimintakelpoisiin valtion instituutioihin sekä epävakaiden valtioiden toimintavalmiuksien parantamiseen. 7 

Siinä korostetaan myös, että EU:n kehitysmaille antaman avun tehokkuutta ja johdonmukaisuutta on parannettava. Lisäksi 

eurooppalaisessa konsensuksessa vakuutetaan, että EU pitää kiinni sitoumuksestaan estää valtioiden romahtaminen, myös niissä 

maissa, joissa tilanne on kaikkein vaikein. 

Muiden organisaatioiden, kuten Maailmanpankin ja OECD:n työ on ollut avuksi kehitettäessä politiikkaa sekä keskusteltaessa 

siitä, miten epävakaissa valtioissa tulee tehdä kehitystyötä. 8 Nämä instituutiot ja yksittäiset EU-jäsenvaltiot ovat usein toimineet 

politiikkakeskusteluissa edelläkävijöinä voimakkaammin kuin Euroopan yhteisö ja EU yhteisesti. Joillain EU-jäsenvaltioilla oli omat, 

epävakaita valtioita koskevat kahdenväliset ohjelmansa, kun taas toiset halusivat kehittää sellaisen nopeasti, jolloin ne lähtivät 

edistämään politiikkakeskusteluja Euroopan tasolla. 9 

Portugalin puheenjohtajakaudella vuonna 2007 EU määritteli analyyttisen ja käsitteellisen pohjan systemaattisemmalle ja 

strategisemmalle yhteistyölleen epävakaissa tilanteissa olevien maiden ja alueiden kanssa. Tätä ennen EU oli kuullut asiassa laajasti 

jäsenvaltioita, kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja EU:n muita toimielimiä. Prosessi johti lokakuussa 2007 komission tiedonantoon 

EU:n toimet epävakaissa tilanteissa – kestävää kehitystä, vakautta ja rauhaa edistävät toimet vaikeissa olosuhteissa, jota 

seurasivat neuvoston päätelmät ja Euroopan parlamentin päätöslauselma samasta aiheesta marraskuussa 2007. 10 Neuvosto vahvisti 

3 

Visman 1998. 

4 

Solana 2003. 

5 

Tässä luvussa on lähteenä käytetty Farian ja Sherriffin 2009 tausta-asiakirjaa, joka on niteessä 1B. 

6 

Lähde Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio 2006. 

7 

Kohta 20 asiakirjasta Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio 2006. 

8 

OECD International Network on Conflict and Fragility – (http:www.oecd.org/dac/incaf) and World Bank (http://www.worldbank.org/ieg/licus/index.html). 

9 

Esimerkiksi Yhdistyneen kuningaskunnan kansainvälisen kehityksen ministeriö (DFID) on jo ottanut käyttöön epävakaisiin tilanteisiin tarkoitetut menettelytavat, 

joihin kuuluu keskeisenä tavoitteena valtiorakenteiden kehittäminen, erilaisten avun toteuttamiskeinojen käyttäminen, läheisempi yhteistyö kansainvälisten 

kumppaneiden kanssa ja pitäminen kiinni sitoumuksista pitkällä aikavälillä hyvien tulosten saavuttamiseksi. DFID, 2009, hallituksen kannanotto, luku 4. 

10 

Euroopan yhteisöjen komissio 2007, Euroopan parlamentti 2007 ja Euroopan unionin neuvosto 2007. 

108


Eu:n toimet epävakauden lieventämiseksi saharan eteläpuolisessa afrikassa 

marraskuussa 2007 päätelmänsä ”Turvallisuus ja kehitys” 11 ja totesi niissä uskovansa vakaasti, että ”kehityksen ja turvallisuuden 

välinen yhteys olisi sisällytettävä EU:n strategioihin ja politiikkoihin EU:n ulkoisen toiminnan johdonmukaisuuden edistämiseksi”. 

Näiden poliittisten sitoumusten pohjalta komissio ja Euroopan unionin neuvoston pääsihteeristö tekevät vuoden 2009 loppuun 

mennessä ehdotuksen epävakaita ja konfliktitilanteita koskevaksi EU:n toimintasuunnitelmaksi 12 . Siinä linjataan konkreettiset 

toimet EU-kehitystoimien tehostamiseksi neljällä aihealueella: koko EU:n lähestymistapa, valtiorakenteiden kehittäminen, EU:n 

tukitoimien tehokkuuden ja toimivuuden lisääminen, sekä kansainvälisen strategiset kumppanuudet. 

1.1 EU:N POLIITTINEN TOIMINTAKEHYS VAKAUDEN LISÄÄMISEKSI SAHARAN ETELÄPUOLISESSA 

AFRIKASSA 

Saharan eteläpuolisia epävakaita valtioita koskeva EU-politiikka koostuu kolmenlaisista linjauksista: 

• Yleiset poliittiset toimintakehykset ohjaavat yleisin periaattein ja tavoittein EU:n ulko- ja kehityspolitiikkaa sekä kansainvälisiä 

kehitystoimia aloilla, jotka ovat yleensä keskeisiä epävakaissa tilanteissa vaikkeivät ne liitykään pelkästään epävakaisiin valtioihin 

tai Afrikkaan. Nämä alat ovat kehittäminen, turvallisuus ja humanitaarinen apu. 

• Afrikkaa koskevat yhteiset poliittiset toimintakehykset, jotka eivät koske vain epävakaita maita, muovaavat EU:n toimia Saharan 

eteläpuolisen Afrikan valtioissa ja suhteissa niihin (esim. Cotonoun kumppanuussopimus 13 ja yhteinen EU-Afrikka-strategia). 

• Koko EY:n tai EU:n kattavat politiikat ja poliittiset suuntaviivat (eivät välttämättä yksinomaan Afrikkaa koskevat), jotka keskittyvät 

epävakaisiin tilanteisiin tai koskevat niihin liittyviä Euroopan komission tai EU:n toimia (kriisinhallintaoperaatiot, turvallisuusalan 

uudistukset, aseidenriisunta, demobilisaatio ja yhteiskuntaan sopeuttaminen, pienaseet ja kevyet aseet, hallinto, konfliktinesto, 

lapset aseellisissa selkkauksissa, turvallisuutta ja kehitystä koskevat tavoitteet ja politiikat, sekä talousja finanssikriisin 

kehitysulottuvuus). 14 

Näiden erityistoimien lisäksi muutkin kauppaa, muuttoliikettä, tutkimusta ja innovointia, kalastusta ja maataloutta koskevat EUpolitiikat 

vaikuttavat ainakin jollain tavoin epävakauteen ja muokkaavat tapauskohtaisia kehitystoimia. Siksi on tärkeää tarkastella 

EU:n politiikka-alueita myös perinteisen kehitysyhteistyö- ja ulkopolitiikan ulkopuolella ja varmistaa, että myös niillä torjutaan 

epävakautta ja edistetään resilienssiä. 

EU:n johdolla on viime vuosina edistytty kehitykseen vaikuttavien poliitikkojen johdonmukaisuuden tavoitteissa, mutta edelleen 

kaivataan entistä parempaa ymmärrystä siitä, millaisia vaikutuksia EU:n kehitys- ja ulkopolitiikan ulkopuolisten politiikkaalueiden 

epäjohdonmukaisuudella todella on epävakaisiin valtioihin. Lisäksi, kuten EU on todennut, on päästävä parempaan 

yhteisymmärrykseen joistakin jäsenvaltioiden eriävistä etunäkemyksistä ja lähdettävä toteuttamaan entistä yhtenäisempää koko 

unionin politiikkaa. 15 

Kehitys on oikean suuntaista, kun uudessa kehitykseen vaikuttavien politiikkojen johdonmukaisuuden strategiassa korostetaan 

rauhan ja turvallisuuden edistämisen merkitystä kehitykselle ja pyritään luomaan poliittista toimintakehystä kehitystä koskevalle 

koko unionin lähestymistavalle. 

Tämän lisäksi Euroopan unionin jäsenvaltiot ja Euroopan komissio ovat sitoutuneet vuoden 2005 Pariisin julistukseen kehitysavun 

tuloksellisuudesta sekä vuoden 2008 Accran toimintasuunnitelmaan, joiden periaatteet soveltuvat myös epävakaisiin tilanteisiin, 

vaikka ne vaativatkin mukauttamista toimittaessa ympäristöissä, joissa toimintavalmiudet ja/tai omavastuullisuus ovat heikot 

(tietoruutu 8.2). 16 EU on siirtänyt avun tuloksellisuustavoitteet moneen hankkeeseen, joista esimerkkejä ovat yhteisen monivuotisen 

ohjelmasuunnittelun yhteinen kehys, yhteiset täytäntöönpanojärjestelyt (yhteisrahoitus, yhteiset hankkeet) ja täydentävyyttä ja 

työnjakoa koskevat EU:n menettelysäännöt 17 , joita on noudatettu tähän asti vain hyvin vähäisessä määrin 18 . Kehitysyhteistyön 

11 

Euroopan unionin neuvosto, 2007. 

12 

Suunnitelma perustuu molempien, erillisinä pidettävien neuvoston päätelmien seurantatoimiin. Epävakaissa tilanteissa tehtävä työ perustuu 

1) toimintasuunnitelmiin, tutkimuksiin ja raportteihin kuudesta pilottimaasta; neljää pilottia vetää EU-jäsenvaltio yhdessä komission lähetystön kanssa: 

Sierra Leone (yhteisvetäjämaa Saksa), Burundi (vetäjä Alankomaat), Guinea Bissau (vetäjä Portugali), Haiti (vetäjä Ranska), Itä-Timor ja Jemen; 2) tutkimukseen, 

jossa kartoitetaan epävakaiden tilanteiden toimijat, välineet ja arviointimenetelmät; 3) komission, Maailmanpankin, Afrikan kehityspankin ja Kansainvälisen 

valuuttarahaston yhteistyöhön yhteisten budjettitukiperiaatteiden kehittämiseksi epävakaisiin tilanteisiin; 4) joustaviin menettelytapoihin kriisi- ja hätätilanteissa. 

Lisätietoja turvallisuuden ja kehityksen välisestä yhteydestä: RELEX (ulkosuhteiden pääosasto)/ Studies/ IFS/ Security and Development. Final Report Book 1 

and 2 (Project No. 2008/157766). Tutkimuksessa tarkasteltiin turvallisuuden ja kehityksen välistä yhteyttä Acehissa Indonesiassa, Afganistanissa, Keski-Afrikan 

tasavallassa, Tšadissa, Kolumbiassa ja Etelä-Afrikassa, ja se toimitettiin EU:n jäsenvaltioille helmikuussa 2009. 

13 

Euroopan unionin ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtioiden (AKT) välinen Cotonoun kumppanuussopimus koskee kaikkia Saharan eteläpuolisen Afrikan 

valtioita Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta. 

14 

Täydellinen luettelo epävakauteen liittyvistä Euroopan unionin ja Euroopan yhteisön politiikka-asiakirjoista on niteessä 1B. 

15 

Euroopan yhteisöjen komissio 2009b. 

16 

Accran toimintasuunnitelma, 2008, kolmas korkean tason konferenssi, 2.–4. syyskuuta 

17 

Euroopan unionin neuvosto, 2007. 

18 

Euroopan parlamentti 2009. 

109 

EU:N 


Luku 8 


tuloksellisuutta käsittelevä neljäs korkean tason foorumi järjestetään Korean Soulissa vuonna 2011. Sitä varten valmistellaan 

parhaillaan operatiivisen yhteistyön puitteita, joilla avun tuloksellisuutta ja EU-tason yhteisiä lähestymistapoja edistetään 

avunantajien keskinäisen työnjaon kysymyksissä, maiden omien järjestelmien käytössä sekä teknisessä yhteistyössä 

valmiuksien kehittämiseksi myös epävakaissa tilanteissa. 

Tietoruutu 8.2: Epävakaus Pariisin julistuksessa ja Accran toimintasuunnitelmassa 

AVUN TULOKSELLISUUDESTA ANNETTU PARIISIN JULISTUS 

Mukautetaan maiden omiin tilanteisiin ja sovelletaan niissä 

• Kehitysavun tuloksellisuutta on välttämättä parannettava myös haastavissa ja mutkikkaissa tilanteissa, kuten 

tsunami-katastrofissa, joka iski Intian valtameren alueen maihin 26. joulukuuta 2004. Tällaisissa tilanteissa 

maailmanlaajuinen humanitaarinen ja kehitysapu pitää tasapainottaa kasvua ja köyhyyden vähentämistä 

koskevien kumppanimaiden ohjelmien kanssa. Epävakaiden valtioiden valtiorakenteita ja peruspalvelujen 

tuotantoa tukiessamme varmistumme siitä, että yhdenmukaistamisen, maan omiin järjestelmiin mukauttamisen 

ja tulosten hallinnan periaatteet mukautetaan ympäristöihin, jotka ovat hallinnoltaan ja valmiuksiltaan heikkoja. 

Kaiken kaikkiaan kiinnitämme enenevää huomiota monimutkaisiin tilanteisiin pyrkiessämme tuloksellisempaan 

kehitysapuun. 

Tuloksellinen kehitysaputyö epävakaissa valtioissa 

• Pitkällä aikavälillä kansainvälisillä kehitystoimilla pyritään luomaan epävakaisiin maihin laillisia, tehokkaita 

ja sopeutumiskykyisiä julkisen vallan organisaatioita. Tuloksellisen kehitysavun periaatteet pätevät myös 

epävakaisiin tilanteisiin, mutta niitä on mukautettava ympäristöihin, joissa valmiudet ja omavastuullisuus ovat 

heikot ja peruspalveluiden tarve välitön. 

Kumppanimaat sitoutuvat 

• edistymään sellaisten instituutioiden rakentamisessa ja hallintorakenteiden luomisessa, jotka hallinnoivat 

tehokkaasti, ylläpitävät yleistä turvallisuutta ja turvaa sekä tarjoavat kansalaisilleen tasa-arvoisia peruspalveluita; 

• käymään vuoropuhelua avunantajien kanssa siirtymävaiheen tulosmatriisin kaltaisten yksinkertaisten 

suunnitteluvälineiden kehittämiseksi silloin, kun valmiita kehitysstrategioita ei ole; 

• rohkaisemaan kansallisten toimijoiden laajapohjaista osallistumista kehitystavoitteiden asettamiseen. 

Avunantajat sitoutuvat 

• yhtenäistämään toimensa. Yhdenmukaistaminen on keskeisen tärkeää etenkin silloin, kun puuttuu luja 

valtiovallan johtajuus. Painopisteen tulee olla varhaisen vaiheen analyyseissä, yhteisissä arvioinneissa, yhteisissä 

strategioissa ja poliittisen sitoutumisen yhteensovittamisessa. Lisäksi on keskityttävä käytännön toimenpiteisiin, 

kuten yhteisten avunantajatoimistojen perustamiseen. 

• pitäytymään mahdollisimman kattavasti maan keskushallinnon laatimissa strategioissa, mutta jos se ei 

ole mahdollista, avunantajien pitää käyttää mahdollisimman paljon hyväkseen maanlaajuisia, alueellisia, 

toimialakohtaisia tai hallituksesta riippumattomia järjestelmiä. 

• välttämään toimia, jotka heikentävät kansallisten instituutioiden kehittämisprosessia, kuten kansallisten 

budjettiprosessien ohittaminen taikka korkeiden palkkojen maksaminen paikalliselle henkilöstölle. 

• käyttämään sopivaa kehitysavun välineistöyhdistelmää, kuten toistuvaisrahoituksen tukea, etenkin sellaisissa 

maissa, joiden lupaavaan siirtymävaiheeseen liittyy paljon riskejä. 

ACCRAN TOIMINTASUUNNITELMA 

Kehitysapupolitiikka sopeutetaan epävakaisiin tilanteisiin ja maihin 

Kehitysavun tuloksellisuutta koskevassa Pariisin julistuksessa sovimme, että kehitysavun tuloksellisuutta koskevat 

periaatteet koskevat yhdenvertaisesti myös epävakaissa tilanteissa tehtävää kehitysyhteistyötä ja että ne koskevat 

myös konfliktista irtautuvia maita, mutta että näitä periaatteita on erikseen mukautettava tilanteisiin, joissa 

maan omat toimintavalmiudet ja omavastuullisuus ovat heikot. Sen jälkeen on vahvistettu hyvää kansainvälistä 

toimintatapaa epävakaissa valtioissa ja tilanteissa koskevat periaatteet. Olemme päättäneet lisätä kehitysavun 

tuloksellisuutta edelleen seuraavin toimenpitein: 

110



• Avunantajat suorittavat yhteisiä valmiuksien ja hallinnon arviointeja sekä selvittävät konfliktien, epävakauden ja 

turvattomuuden syitä ottaen työhön mahdollisimman paljon mukaan myös kehitysmaiden viranomaisia ja muita 

asianmukaisia sidosryhmiä. 

• Maatasolla avunantajat ja kehitysmaat asettavat yhdessä sopien realistiset tavoitteet rauhanrakentamiselle ja 

valtiorakenteiden kehittämiselle siten, että tavoitetoimet kohdistetaan nimenomaan konfliktien ja epävakauden perussyiden 

poistamiseen ja niillä osaltaan varmistetaan naisten suojelu ja osallistuminen. Prosessin lähtökohtana on kansainvälinen 

vuoropuhelu kumppaneiden ja avunantajien kesken näistä tavoitteista, jotka ovat kehityksen perusedellytyksiä. 

• Avunantajat tarjoavat kysyntäperusteisesti, räätälöidysti ja koordinoidusti valmiuksien kehittämistukea keskeisimmille 

valtion toiminnoille ja varhaisen, kestävän elvytyksen tukemiseksi. Avunantajat tekevät yhteistyötä kehitysmaiden kanssa 

sellaisten väliaikaisratkaisujen kehittämiseksi, joilla on asianmukainen toteuttamisjärjestys ja jotka johtavat kestävien 

paikallisinstituutioiden syntymiseen. 

• Avunantajat kehittävät joustavia ja nopeita pitkän aikavälin rahoitusmenettelyjä, mahdollisuuksien mukaan 

yhteispohjalta. Niiden avulla i) autetaan maata siirtymään humanitaarisen avun vaiheesta elpymisvaiheeseen ja pitkän 

aikavälin kehitysvaiheeseen ja ii) tuetaan vakautumista, osallistavaa rauhanrakentamista ja kyvykkäiden, vastuullisten 

sekä kansalaisistaan huolta pitävien valtioiden rakentamista. Yhteistyössä kehitysmaiden kanssa avunantajat edistävät 

kumppanuuksia YK:n järjestöjen, kansainvälisten rahoituslaitosten ja muiden avunantajien kanssa. 

• Avunantajat ja kehitysmaat valvovat maatasolla ja vapaaehtoisuuden pohjalta, että hyvää kansainvälistä toimintatapaa 

epävakaissa valtioissa ja tilanteissa koskeviat periaatteita noudatetaan, ja sisällyttävät seurantatulokset Pariisin julistuksen 

edistymisraporttiinsa. 

EU-politiikassa epävakauteen sovellettava toimintamalli noudattaa kehitystyön kansainvälisiä parhaita käytäntöjä sikäli, että siinä 

noudatetaan koko hallinnon käsittävää lähestymistapaa sekä huhtikuussa 2007 vahvistettuja OECD:n periaatteita, jotka koskevat 

hyviä kansainvälisiä toimintatapoja epävakaissa valtioissa ja tilanteissa (tietoruutu 8.3). 

Tietoruutu 8.3: Hyvää kansainvälistä toimintatapaa epävakaissa valtioissa ja tilanteissa 

koskevat periaatteet, OECD/DAC 19 

1. Ota lähtökohdaksi paikalliset olot ja tilanteen taustat. 

2. Varmista, etteivät mitkään toimenpiteet vaikuta vahingollisesti. 

3. Keskity valtiorakenteiden kehittämiseen ensisijaisena tavoitteena. 

4. Pyri ensi sijassa ennalta ehkäisyyn. 

5. Ole tietoinen poliittisten, turvallisuus- ja kehitystavoitteiden kytkeytymisestä toisiinsa. 

6. Edistä syrjimättömyyttä osallistavan ja vakaan yhteiskunnan perustana. 

7. Mukauta toiminta paikallisiin prioriteetteihin ja paikallisiin oloihin. 

8. Sovi kansainvälisten toimijoiden kesken käytännön koordinointimekanismeista. 

9. Toimi nopeasti – mutta jatka toimintaa niin pitkään, että sillä on mahdollisuudet menestyä. 

10. Estä syrjäytyminen (ilman apua jääneet). 

Koska EU:ssa ja kansainvälisellä tasolla on jo olemassa iso joukko valtiolliseen epävakauteen liittyviä poliittisia toimintakehyksiä 

ja politiikkahankkeita, ei kysymys ole uuden poliittisen toimintakehyksen luomisesta Nyt on sen sijaan keskityttävä selvittämään 

näiden politiikkojen käytännön toteutuksen poliittisia, taloudellisia ja institutionaalisia haasteita. Epävakaissa valtioissa tarvitaan 

käytännön operatiivista ohjausta esimerkiksi budjettitukea, rauhanrakentamisen ja valtiorakenteiden keskinäisiä yhteyksiä, 

kauppaa, ilmastonmuutosta, hajautusta, alueellista integraatiota, palvelutarjontaa, sukupuolten tasa-arvoa ja sosiaalista 

yhteenkuuluvuutta koskevissa kysymyksissä. Joihinkin näistä kysymyksistä on jo tartuttu, mutta joidenkin suhteen nykyinen 

EU-politiikka tarjoaa vain hyvin rajallista ohjausta. On myös tärkeää varmistua siitä, että EU:n nykyisiä poliittisia toimintakehyksiä 

on kokeiltu riittävästi käytännössä, jotta voidaan olla varmoja niiden toteuttamiskelpoisuudesta, soveltuvuudesta ja vaikutuksista 

erilaisissa epävakaissa yhteyksissä. 

19 

Lähde OECD/DAC 2007. 

111 

EU:N 


Luku 8 


1.2 EU:N VÄLINEET POLIITTISEN TOIMINTAKEHYKSEN TÄYTÄNTÖÖN PANEMISEKSI 

Vuoden 2003 Euroopan turvallisuusstrategiassa ja monissa muissa politiikka-asiakirjoissa on todettu, että EU:n haasteena on 

sen lukuisien eri välineiden ja valmiuksien yhdistäminen yhtenäiseksi ja johdonmukaiseksi toiminnaksi. EU:n omien välineiden 

yhdistämisen lisäksi kysymys on jäsenvaltioiden ulkoisten toimien johdonmukaisesta käytöstä. Käytössä olevia välineitä: 

Suuntaviivat, toimintasuunnitelmat ja strategiat. EU:n lähestymistapaa epävakaisiin tilanteiseen hahmottava 

toimintasuunnitelma on parhaillaan tekeillä. Lisäksi EU:ssa on laadittu erityiset toimintasuunnitelmat 20 ja strategiat muihin 

tarpeisiin, kuten Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselmia 1325 ja 1820 varten. Naisia, rauhaa ja 

turvallisuutta koskeva päätöslauselma 1325 on ensimmäinen virallinen YK:n turvallisuusneuvoston asiakirja, jossa todetaan 

aseellisten konfliktien vaikutukset naisiin, korostetaan tasa-arvoista ja täyttä osallistumista rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen 

ja vaaditaan, että konfliktien osapuolet kunnioittavat naisten oikeuksia (tietoruutu 8.4). EU:n 1325-kumppanuus on eurooppalaisten 

rauhanrakentamiseen ja siviilikriisinhallintaan erikoistuneiden kansalaisjärjestöjen verkoston (European Peacebuilding Liaison 

Office, EPLO) ”Sukupuoli, rauha ja turvallisuus” -työryhmän aloitteen tulos. Sen tarkoituksena on toimia poliitikkojen foorumina 

ja edistää keskustelua ja tietoisuutta Euroopan unionissa sukupuolinäkökulmasta ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 

1325 täytäntöönpanosta. 

Tietoruutu 8.4: YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325, joka hyväksyttiin 31. lokakuuta 2000, edistää sukupuolitietoisempaa 

rauhanrakennusta ja torjuu sukupuolten epätasa-arvoa konfliktien jälkeisissä tilanteissa. Päätöslauselmassa 1325 edellytetään, 

että konfliktien osapuolet kunnioittavat naisten oikeuksia ja tukevat heidän osallistumistaan rauhanneuvotteluihin 

sekä konfliktien jälkeiseen jälleenrakentamiseen. 21 Turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa käsitellään erityisesti sitä 

suhteetonta ja ainutlaatuista vaikutusta, joka sodalla on naisiin, ja naisten aliarvostettua ja liian vähän hyödynnettyä panosta 

konfliktienratkaisussa sekä kestävän rauhan rakentamisessa. Siinä kannustetaan naisia osallistumaan tasa-arvoisesti ja 

täysipainoisesti aktiivisina toimijoina rauhan ja turvallisuuden rakentamiseen. Rauhanrakentaminen on jatkuva prosessi 

valtioissa, jotka ovat irtautumassa epävakaudesta, ja sukupuolten välinen tasa-arvo on ratkaisevan tärkeää hyvän hallinnon, 

avoimuuden ja vastuullisuuden varmistamiseksi. 

Kansalaisjärjestö ACCORD (African Centre for the Constructive Resolution Disputes) kouluttaa miehiä ja naisia 

konfliktinratkaisu-, neuvotteluja välittäjäntaidoissa ja auttaa heitä näin esittämään ongelmansa, kysymyksensä, tarpeensa ja 

etunsa rauhanneuvotteluissa Burundissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Guineassa, Keniassa, Liberiassa, Ruandassa, 

Sierra Leonessa, Somaliassa, Etelä-Afrikassa, Sudanissa ja Ugandassa. 

Sierra Leonessa, Liberiassa ja Guineassa toimiva naisten rauhanverkosto Mano River Women’s Peace Network (MARWOPNET) 

oli allekirjoittamassa Lomen rauhansopimusta ja sai YK:n myöntämän ihmisoikeuspalkinnon roolistaan Länsi-Afrikan 

alueen rauhanprosesseissa vuonna 2003. Sen työ osoittaa, millaisia haasteita liittyy naisten toimintaan yhteiskunnallisesti, 

poliittisesti ja taloudellisesti johtavissa tehtävissä rauhanrakentamisen ja jälleenrakentamisen prosesseissa. Se korostaa 

myös sitä, kuinka suuri merkitys kansainvälisillä sopimuksilla ja YK:n päätöslauselmilla 22 on naisten roolin vahvistumiselle 

heidän omien yhteisöjensä rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä 23 . 

Vahvistaakseen rooliaan naisten suojelun ja valtaistamisen alueilla konfliktien jälkeisissä tilanteissa EU:n pitää ottaa 

käyttöön nykyistä tehokkaampia vastuu-, valvonta- ja raportointimenettelyitä sekä lisätä tämän alan taloudellisia ja 

henkilöstöresursseja. 24 Perinteisten turvallisuus- ja oikeustoimijoiden rooli tulisi myös ottaa tarkasteluun turvallisuusalaa 

uudistettaessa, sillä monissa epävakaissa valtioissa turvallisuuspalvelut eivät juuri ulotu pääkaupunkialuetta pidemmälle, ja 

maaseudulla tai esikaupunkien slummeissa asuvat joutuvat turvautumaan pääasiassa epäviralliseen turvallisuusverkostoon. 

20 

Esimerkiksi ilmastonmuutosta ja kehitystä koskevat EU:n toimintasuunnitelmat. 

21 

Euroopan komissio, UNIFEM ja työjärjestö ILO:n kansainvälinen koulutuskeskus ovat yhdessä tukeneet voimakkaampia toimia sukupuolten tasa-arvon ja naisten 

valtaistamisen edistämiseksi kansallisissa kehitysprosesseissa sekä EY:n tukemissa yhteistyöohjelmissa. Kumppanuudessa keskitytään YK:n turvallisuusneuvoston 

päätöslauselman 1325 tehokkaaseen toimeenpanoon ja 12 maahan, joista useimmat ovat irtautumassa konfliktitilanteesta. 

22 

Sukupuolta, rauhaa ja turvallisuutta koskevat maailmanlaajuiset sopimukset, YK:n päätöslauselmat ja afrikkalainen pöytäkirja: Kaikkinaisen naisten syrjinnän 

poistamista koskeva YK:n yleissopimus (CEDAW) 1979; Pekingin toimintaohjelma 1995; 17.9.1999 vahvistettu YK:n päätöslauselma 1265 siviilien suojelusta 

aseellisessa konfliktissa; 25.8.1999 vahvistettu YK:n päätöslauselma 1261 lapsista aseellisissa selkkauksissa; 19.4.2000 vahvistettu YK:n päätöslauselma 1296 

siviilien suojelemisesta aseellisissa selkkauksissa; 11.8.2000 vahvistettu YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1314 lapsista aseellisissa selkkauksissa; 

31.10.2000 vahvistettu YK:n päätöslauselma 1325 otsikolla Naiset, rauha ja turvallisuus; „Women 2000: Gender Equality, Development and Peace for the 

Twenty-first Century“ (naiset vuonna 2000: sukupuolten tasa-arvo, kehitys ja rauha 21. vuosisadalla), New York, 5.–9.6.2000; ja naisten oikeuksia Afrikassa 

koskeva pöytäkirja (Protocol on the Rights of Women in Africa), Maputo, 11.7.2003. 

23 

EU:n jäsenvaltioiden hyviä käytäntöjä voidaan käyttää myös epävakaissa olosuhteissa. Yhdeksässä Euroopan maassa (Alankomaat, Espanja, Islanti, Itävalta, 

Norja, Ruotsi, Sveitsi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta) on meneillään YK:n päätöslauselman 1325 kansallisten täytäntöönpanosuunnitelmien viimeistely. 

Kansallisia suunnitelmia pidetään innovatiivisina pyrkimyksinä ja kattavina strategioina, joilla kansainvälisten sitoumusten toteutusta edistetään. Analyysiä 

kansallisista toteutussuunnitelmista: Sherriff ja Barnes (2008). 

24 

Sherriff ja Barnes 2008. 

112



Rahoitusvälineet ja -menettelyt. Vuosia 2007–2013 koskevissa rahoituskehyksissään EY on lähtenyt uudistamaan ulkoisten toimien 

rahoitusvälineitä, joita ovat esimerkiksi vakautusväline, kehitysyhteistyön rahoitusväline (mukaan lukien aihepiirikohtaiset 

budjettikohdat kuten ”Valtiosta riippumattomien toimijoiden ja paikallisviranomaisten rooli kehityksessä”), demokratiaa ja 

ihmisoikeuksia koskeva eurooppalainen rahoitusväline sekä Euroopan kehitysrahasto EKR, joka on EU-budjetin ulkopuolinen 

väline AKT-maiden kanssa tehtävään yhteistyöhön. Vakautusvälineeseen on varattu 2,1 miljardia euroa vuosille 2007–2013. 25 

Kymmenenteen Euroopan kehitysrahastoon AKT-maille on budjetoitu 22,7 miljardia euroa vuosiksi 2008–2013. EKR muodostaa 

kehitys- ja turvallisuustoimien yhteisen rahoituskehyksen. 26 

Tietoruutu 8.5: Vulnerability Flex -järjestely 

Tukeakseen kehitysmaita vuosien 2008–2009 rahoitus- ja talouskriisissä EU on ottanut vuonna 2009 käyttöön useita 

toimia, yhtenä niistä haavoittuville maille tarkoitetun, tilapäisen Vulnerability Flex -järjestelyn 27 . Se on lyhytaikainen ja 

kysyntälähtöinen järjestely kaikkein haavoittuvimpien ja resilienssiltään heikoimpien AKT-maiden tukemiseksi, jotta ne 

kykenisivät selviytymään tärkeimmistä sosiaalisektorinsa menoista vuosina 2009 ja 2010. V-FLEX voi toimia antamalla 

avustuksia AKT-maille, joille kansainvälisten rahoituslaitosten lainat ovat riittämättömiä tai joissa ehkä kansainväliset 

rahoituslaitokset eivät toimi lainkaan. Tuki voidaan antaa joko budjettitukena (suositeltu menettely) tai nykyisiin hankkeisiin/ 

ohjelmiin (varamenettely). 

V-Flexiin on varattu 500 miljoonaa euroa vuosille 2009–2010. Maakohtainen kelpoisuus Vulnerability Flex -tukeen on 

päätettävä tapauskohtaisesti komission asettamien kriteerien perusteella. 

Vuonna 2003 Afrikan unionin pyynnöstä perustettu Afrikan rauhanrahasto käyttää Euroopan kehitysrahastoa Afrikan 

rauhanturvaoperaatioiden tukemiseen. Nyttemmin Euroopan komissio on yhdessä useiden jäsenvaltioiden, Maailmanpankin, 

Afrikan kehityspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa käynnistänyt strategiatyöskentelyn budjettituen käytöstä 

epävakaissa olosuhteissa. Strategiatyön tavoitteena on luoda budjettituen käytölle suuntaviivat ja tehostaa koordinaatiota EU:n 

ja kansainvälisellä tasolla. Kuten aiemmin on mainittu, tästä aiheesta on tarkoitus vahvistaa yhteinen lähestymistapa (Common 

Approach Paper, CAP) vuoden 2009 loppuun mennessä. Komissio on myös tarkistanut omia menettelytapojaan, jotta ne olisivat 

epävakaissa tilanteissa joustavammat. 

Henkilöresurssit. Vaikka näitä politiikkoja toteuttamaan tarvittavan sopivan henkilöstön puute on edelleen ongelma Euroopan 

jäsenvaltioiden pääkaupungeissa, Brysselissä ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, on EU:n komission lähetystöjen poliittinen 

valveutuneisuus ja ymmärrys lisääntynyt. Lähetystöt keskittyvät edelleen enimmäkseen tukihankkeiden ja -ohjelmien johtamiseen 

ja valvontaan, mutta poliittisen ulottuvuuden merkitys on lisääntynyt, ja poliittista vuoropuhelua pyritään käyttämään aiempaa 

tehokkaammin. Joillakin lähetystöillä on poliittisia neuvonantajia, ja hallintokysymyksiin kiinnitetään nyt enemmän huomiota, 

kun ne aiemmin jäivät lähes kokonaan EY-politiikan ulkopuolelle. Silti useimmilta EU:n lähetystöiltä puuttuvat edelleen valmiudet 

tarkastella yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka saattavat synnyttää epävakautta, ja paikallinen edustus sekä sen myötä paikallisten 

olojen syvällinen ymmärrys. Niiltä puuttuvat usein myös selkeä poliittinen strategia ja kaikkien kentän EU-toimijoiden tukema 

toimeksianto ja siten myös valmiudet strategian toteuttamiseen. Lissabonin sopimukseen sisältyvät uudet institutionaaliset 

rakenteet voivat toteutuessaan vahvistaa ja tukea tätä poliittista ulottuvuutta. EY:n pitää kuitenkin myös tarttua menetelmällisiin 

rajoitteisiin, jotka usein heikentävät sen valmiuksia panna poliittiset sitoumukset käytännössä täytäntöön. 28 

Kriisinhallintavalmiudet. EU on myös kehittänyt siviili- ja sotilaskriisinhallintavalmiuksiaan. Kesäkuussa 2003 otettiin Euroopan 

turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (ETPP) puitteissa käyttöön EU:n asevoimat ensimmäisen kerran ilman NATO:a Euroopan 

ulkopuolella Iturin maakunnassa Kongon demokraattisessa tasavallassa. Tavoitteena oli vakauttaa turvallisuustilanne ja parantaa 

Bunian kaupungin ja sen ympäristön humanitaarisia oloja. Vuosina 2004–2006, myös ETPP:n puitteissa, EU lähetti eurooppalaisia 

poliisivoimia Kongon demokraattiseen tasavaltaan (EUPOL Kinshasa) tukemaan turvallisuusalan uudistusta asiantuntijaoperaationa. 

EUFOR RD Congo -sotilasoperaation oli määrä tukea Yhdistyneiden Kansakuntien Kongon demokraattisessa tasavallassa olevia 

tarkkailijajoukkoja (MONUC) tilanteen vakauttamisessa vaalien aikana sekä suojella siviiliväestöä Kinshasassa, sen ympäristössä 

ja naapurivaltio Gabonissa. Tammikuusta 2008 maaliskuuhun 2009 EU:n sotilasjoukot toimivat itäisessä Tšadissa ja Keski-Afrikan 

tasavallan koillisosassa tavoitteenaan suojella vaarassa ollutta siviiliväestöä, helpottaa humanitaarisen avun toimituksia sekä 

suojella YK:n henkilöstöä ja toimitiloja. 

25 

Tarkemmin tästä välineestä, katso Gänzle 2009. 

26 

Edellytys on, ettei kysymys ole offensiivisista sotilaskustannuksista, joihin EKR-rahoitusta ei kansainvälisesti sovitun julkisen kehitysavun (ODA) määritelmän 

mukaan voida kohdistaa. 

27 

Euroopan yhteisöjen komissio 2009. 

28 

Komission menettelyt vaikeuttavat esimerkiksi paikallisten tutkijoiden palkkaamista komission lähetystöjen avuksi analysoimaan paikallisia toimintaolosuhteita. 

Koeb 2008:ssa esitetään, että ammattitaitoisen henkilöstön palkkaamista on vaadittava. 

113 

EU:N 


Luku 8 


EU:n pilarirakenne ja toimivaltajako heikentävät kuitenkin EU-politiikkojen, työkalujen ja toimijoiden välisiä yhteyksiä. 29 Pilarien väliset 

toimivaltarajaukset kyseenalaistuvat vahvasti kehitysyhteistyön turvallisuus- ja kehitysnäkökulmien kosketuskohdassa, kun sotilas- ja 

siviilikriisinhallinnan operaatiot yhdistyvät valtiorakenteiden kehittämiseen, konfliktien ehkäisemiseen ja taloudelliseen kehitykseen 

tähtääviin kehitystoimiin. 30 Eurooppalaisissa instituutioissa ei olla yksimielisiä siitä, että neuvoston ja komission yhteinen toimisto 

olisi välttämättä paras tapa edetä. 31 Meneillään on hanke, jossa pyritään yhdistämään EU:n siviili- ja sotilaskriisinhallintavalmiuksia 

neuvoston pääsihteeristön velvollisuuksien uudelleenmäärittelyn yhteydessä, mikä saattaa vaikuttaa Euroopan komission kanssa 

tehtävään yhteistyöhön. 

Taulukko 8.1: Epävakaat valtiot – keskeiset organisaatiot EU:ssa 32 

Diplomaattiset toimet 

Monenvälinen ja 

kahdenvälinen 

ohjelmasuunnittelu 

Kriisinhallinta 

Euroopan komissio 32 Euroopan unionin neuvosto EU-jäsenvaltiot 

- Ulkosuhteiden pääosasto 

- Kaupan pääosasto 

- Kehitysyhteistyön pääosasto 

(AKT-maat) 

- Euroopan komission lähetystöt 

- Kehitysyhteistyön pääosasto 


- Humanitaarisen avun pääosasto 

ECHO 

- Yhteistyötoimisto EuropeAid 

- Euroopan komission lähetystöt 


- Yleisten asioiden ja ulkosuhteiden 

neuvosto (YAUN) 

- Korkea edustaja 

- Poliittisten ja turvallisuusasioiden 

komitea (PTK) 

- Euroopan unionin neuvoston 

poliittis-sotilaallinen ryhmä (PMG) 


työryhmät (COHOM, CODEV, SIVCOM 

ja alueelliset työryhmät) 

- Euroopan unionin erityisedustaja 


pääsihteeristö 

- Euroopan turvallisuus- ja 

puolustuspolitiikan (ETPP) 

operaatiot/ETPP-operaatiot 

- Ulkoministeriöt 

- Suurlähetystöt / edustustot 

- Kehitysyhteistyöministeriöt/ 

virastot 

- Operatiiviset 

kehitysjärjestöt 

- Suurlähetystöt / edustustot 

- ETPP-operaatioiden 

rahoitusosuudet 

2. EU:N MAHDOLLISUUDET EPÄVAKAISSA TILANTEISSA 

EU on keskeinen poliittinen, taloudellinen ja diplomaattinen vaikuttaja. EU muodostaa 

maailman suurimman kaupparyhmittymän, ja kollektiivisesti se on maailman suurin avunantaja. Kuten 

muutkin kansainvälisen näyttämön vahvat vaikuttajat, se on myös suuri talousmahti. Se voi hyödyntää 

diplomaattista voimaansa yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikallaan (YUTP), jonka välityksellä 

27 jäsenvaltiota toimivat yhdessä eri maissa ja YK:n kaltaisilla kansainvälisillä foorumeilla. Epävakauden 

torjunnassa EU:lla on joitain etuja verrattuna moniin kansainvälisiin järjestöihin: laaja toimintamallien 

valikoima, mobilisoitavat resurssit ja vahva status poliittisena toimijana. Lisäksi EU:n omassa historiassa 

on tapahtunut maiden siirtymiä diktatuurista demokratiaan ja säädellyistä talousjärjestelmistä 

markkinajärjestelmiin, mistä on kertynyt mittaamattoman arvokasta kokemustietoa. 

EU tekee yhteistyötä valtiollisten ja valtiosta riippumattomien toimijoiden kanssa. EU voi tehdä yhteistyötä hallitusten 

ohella monien muidenkin toimijoiden kanssa unohtamatta paikallis- ja alueellisia viranomaisia tai valtiosta riippumattomia 

toimijoita. Näin EU:n tietämys paikallisista oloista vahvistuu uusilla näkökulmilla, siirtyy hallitusten kanssa käytävään poliittiseen 

vuoropuheluun ja lisää EU-politiikan ulottuvuutta. Tämä kyky jää kuitenkin usein käyttämättä EU-menettelyjen monimutkaisuuden 

ja muiden toimijoiden rajallisten valmiuksien vuoksi. 33 

29 

Solana 2009. 

30 

Hoffmeister 2008. 

31 

Vogel 2009. 

32 

Kunkin alueen organisaatioilla on omat roolinsa, eikä Euroopan komissio voi käynnistää unioninlaajuisia diplomaattisia toimia. 

33 

Particip 2008. 

114



EU on pitkään läsnä. EU:n läsnäolo epävakaissa maissa on jatkunut pitkään joko EU-jäsenvaltioiden tai komission lähetystöjen 

välityksellä. Jopa avoimen väkivaltaisissa konflikteissa, kun paikalle jää vain muutamia kansainvälisiä toimijoita, EU jää usein 

antamaan tukea Euroopan yhteisön humanitaarisen avun toimiston tai kenttäasiantuntijoiden muodossa. Se seikka, että Euroopan 

yhteisö oli ECHO:n välityksellä ainoa avunantaja, joka oli jatkuvasti läsnä Kongon demokraattisen tasavallan itäisessä osassa tämän 

vuosikymmenen alkuvuosina, antoi sille merkittävän etumatkan muihin avunantajiin verrattuna. Se johti vuonna 2003 EU:n 

ensimmäiseen Afrikan kriisinhallintaoperaatioon (ilman NATO:n mukanaoloa) YK:n alaisen Artemis-operaation tukena koillisen 

Kongon demokraattisen tasavallan Buniassa. 

EU voi rakentaa maailmanlaajuisia kumppanuuksia. EU ei ole ainoa taloudellinen, poliittinen tai sotilaallinen mahti, joka 

osallistuu ja osoittaa kiinnostusta Afrikkaa kohtaan. 34 EU:n kykyyn rakentaa aitoa kolmenvälistä keskusteluyhteyttä Kiinan ja Afrikan 

kanssa on liittynyt haasteita, sillä vain harvat afrikkalaiset toimijat näkevät tämän kolmenvälisen vuoropuhelun hyödyttävän heitä. 

Joissain tapauksissa EU:n valmiudet jäävät jälkeen muiden valmiuksista, mutta EU:n ei-hegemonisuus – niin kauan kuin se nähdään 

sellaisena – voi lisätä EU:n läsnäolon ja toiminnan arvoa. Lisäksi EU voi toimia kollektiivisesti merkittävästi vähemmällä poliittisella 

painolastilla kuin sen yksittäiset jäsenvaltiot, etenkin ne, joiden siirtomaahistoria yhdistyy Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Niin 

kauan kuin kumppanimaat eivät näe yksittäisten EU-jäsenvaltioiden edistävän omia, kapeita talous- tai turvallisuusetujaan EU:n 

välityksellä, kumppanimaat voivat olla halukkaampia toimiaan yhteistyössä EU:n kanssa ja hyväksymään sen yhtenä YK-voimana. On 

kuitenkin tärkeää olla realisti ja liioittelematta EU:n vaikutusvaltaa Afrikassa. Sen todellinen rooli voi olla pienempi kuin luullaan – osin 

siksi, että EU:ta ei usein nähdä kumppanimaissa kollektiivisena yksikkönä. Koska EU ei myöskään käyttäydy yhtenäisenä yksikkönä, 

sen rooli ja toiminta jää yleensä vähäisemmäksi kuin sen osien summa. 

EU:n pitää puhua yhdellä äänellä ja toimia yksimielisesti. EU:n lisäarvo jää käyttämättä, elleivät EY ja EU:n jäsenvaltiot 

esiinny ja toimi yksimielisinä ja sovella näissä oloissa ja tilanteissa yhteistä lähestymistapaa ja strategiaa ja ellei niiden työnjako 

ole tehokkaampi kuin kehitysavun tuloksellisuutta koskevat vaatimukset edellyttävät. Kuten on mainittu aiemmin, meneillään 

on monia uusia hankkeita, kuten EU:n lähestymistapaa epävakaisiin tilanteiseen hahmottavan toimintasuunnitelman laadinta. 

Keskeisin kysymys onkin, kuinka hyvin lukuisat politiikat ja välineet sekä eri EU-toimijat toimivat toistensa kanssa yhteen niin, että 

voidaan kehittää yhtenäinen, tarvelähtöinen ja asiantunteva strategia, jota soveltamalla voidaan auttaa näitä valtioita ja yhteiskuntia 

selviytymään parhaiten epävakauden syistä ja seurauksista ja lisätä niiden resilienssiä. 

Jos EU-koordinaation ja yhtenäisyyden saavuttaminen on vaikeaa kansallisella tasolla jäsenvaltioiden hallinnoissa, on se vieläkin 

mutkikkaampaa EU-tasolla, kun mukana on 27 jäsenvaltiota, kaikki EU:n toimielimet sekä raskas ja pitkä päätöksentekoprosessi 

työläine sisäisine ja taloudellisine menettelyineen. Yhtenä yhtenäisenä toimijana EU voi kuitenkin saavuttaa tuloksia, kun 

käytettävissä on hyvää johtajuutta ja vahvaa poliittista tahtoa. EU:n 1990-luvun puolivälissä Kongon demokraattisessa tasavallassa 

harjoittamaa politiikkaa pidetään usein esimerkkinä siitä, miten EU:n toimielimien ja EU-jäsenvaltioiden yhtenäisillä tavoitteilla ja 

vahvalla sitoutumisella onnistutaan tukemaan kumppanimaan vakautta. Tarvitaan kuitenkin nykyistä vahvempia institutionaalisia 

järjestelyjä, jotta tämä yhtenäisyyteen perustuva tulos olisi pysyvämpi. Yhtenäistä pitkän aikavälin politiikkaa ei voida toteuttaa 

tilapäiskoordinoinnilla. 

3. TEHOKKAAMPIA EU-TOIMIA EPÄVAKAISSA TILANTEISSA 

Vaikka selvää edistystä on tapahtunut ja EU:n politiikka-asiakirjoissa annetaan nykyisin kattavampaa 

ohjeistusta, on sitoumuksista vielä pitkä matka niiden käytännön toteutukseen. Rahoitusvälineet 

ja -menettelyt ovat ehkä yksinkertaistuneet ja joustavoituneet, mutta ne ovat edelleenkin liian 

monimutkaisia, pitkiä ja vaivalloisia muiden kuin valtiollisten toimijoiden kannalta. Tämä pätee jopa 

humanitaariseen apuun, joka sentään on EY:n menettelyistä kevein. Euroopan komissio ja Euroopan 

unionin neuvosto kilpailevat edelleen keskenään toimivaltakysymyksissä. Euroopan yhteisen 

ulkosuhdehallinnon luominen Lissabonin sopimuksen mahdollisen ratifioinnin jälkeen saattaisi olla 

osaratkaisu, mutta varsinainen työ on tehtävä syvemmällä, perimmäisissä kysymyksissä. 35 

Kehityspolitiikat on kytkettävä yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan (YUTP) ja Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan 

(ETPP) operaatioihin (siviili- ja sotilaskriisinhallintaan), ja päinvastoin. Tämä koskee etenkin tilanteita, joissa monialaiset kysymykset 

(ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaate) ja toimet (turvallisuusalan uudistukset sekä aseistariisunta, demobilisaatio ja yhteiskuntaan 

sopeuttaminen) nousevat todennäköisesti yhtä tärkeiksi tai tärkeämmiksi kuin EU:n ulkopolitiikan perinteiset alueet. Lisäksi 

humanitaarisen avun toimijat ja sotilaalliset toimijat kohtaavat toisensa todennäköisesti kentällä, mistä syntyy muita haasteita 

34 

Tadesse 2009. 

35 

Koeb, 2008, Lissabonin sopimuksen vaikutuksista EU:n ja kehitysmaiden välisiin suhteisiin. Gaves ja Maxwell, 2009, ehdottavat erilaisia organisaatiomalleja 

EU:n kehitysyhteistyöpolitiikan uudistamiseksi siinä tapauksessa, että Lissabonin sopimus hyväksytään. 

115 

EU:N 


Luku 8 


liittyen heidän erilaiseen rooliinsa, tehtävänantonsa selkeyteen sekä voimavarojensa riittävyyteen. Kehitystyön, turvallisuuden ja 

ympäristökysymysten yhteyksiä ei myöskään ole vielä täysin selvitetty, vaikka ne saavatkin nykyisin osakseen enemmän huomiota 

etenkin Keski-Afrikassa, suurten järvien alueella. 

Muutosvoimat ja muutosten käynnistäjät ovat ensi sijassa paikallisia. Avunantajat ja heidän politiikkansa voivat edesauttaa muutosten 

toteutumista, estää niitä tai olla vaikuttamatta mitenkään. Paikallisista toimijoista lopulta kuitenkin riippuu, toteutuuko muutos ja miten. 

Siksi on tärkeää, että EU:n roolit ja toimet juurrutetaan kulloiseenkin tilanteeseen OECD:n kehitysapukomitean laatimien periaatteiden 

mukaisesti. Tämä edellyttää paikallisten ja alueellisten muutosvoimien tuntemusta ja ymmärrystä niin antropologisesti, historiallisesti, 

sosioekonomisesti kuin poliittisestikin. Tarvitaan siis paljon nykyistä kestävämpiä poliittisia – ei teknokraattisia – sitoumuksia. 

3.1 OLOSUHTEET YMMÄRTÄEN OIKEANLAISIIN POLITIIKKATOIMIIN 

EU:n viimeaikojen politiikkatoimia on etenkin epävakaissa tilanteissa leimannut entistä voimakkaampi pyrkimys ymmärtää paikallisia 

muutosvoimia, tunnistaa (potentiaalisten) konfliktien syyt ja hyödyntää asiantuntevaa, monipuolisista lähteistä kerättyä poliittista, 

yhteiskunnallista, taloudellista ja alueellista analyysiä maakohtaisissa strategioissa. 36 EY:n ja EU:n jäsenvaltioiden tilanneanalyysi 

on usein samanlainen. EY:n maastrategiat ovat yleensä lähtöisin tarpeista ja prioriteeteista, jotka on kuvattu kansallisissa strategiaasiakirjoissa, 

mikä lisää omavastuullisuutta. Aina ei kuitenkaan ole selvää, missä määrin analyysit perustuvat useampiin paikallisiin 

lähteisiin. Lisäksi puuttuu kaikkien paikallisten toimijoiden (myös häiriköt ja muutoksen veturit), heidän vaikuttimiensa ja kehittyvien 

yhteiskunnallisten dynamiikkojen syvällinen ymmärrys. Tätä voi osittain selittää EU-jäsenvaltioiden tarve säilyttää itsellään poliittista 

liikkumavaraa. Yhtenäinen käsitys taustatilanteesta ei sekään vielä takaa, että eri toimijoilla (kentällä, EU-pääkaupungeissa, 

paikallisilla kumppaneilla) olisi yhteinen poliittinen ja operatiivinen strategia. 

EU:n on ollut vaikea kytkeä parempaa poliittista talousanalyysia strategia- ja ohjelmatyöhön. Joidenkin mielestä syynä tilanteeseen 

on, että näytöt ovat usein ristiriitaisia tai edellyttävät sellaisia poliittisia valintoja, joita EU tai sen kumppani ei ole halukas tai kyvykäs 

tekemään. Esimerkiksi Keniassa useimmat avunantajat eivät reagoineet tai sopeuttaneet strategioitaan ennen kuin poliittinen 

väkivaltaisuus lopulta puhkesi vuonna 2007 huolimatta useiden vuosien aikana saaduista varoitusmerkeistä. 

3.2 TARVITAAN RÄÄTÄLÖITYÄ OMAVASTUULLISUUTTA 

Monissa epävakaissa valtioissa legitimiteetti ei ole kestävää, vaikka hallitus olisikin valittu vapailla ja rehellisillä vaaleilla, mikä jo 

sinällään voi olla saavutus sellaisissa oloissa. Yleensä tarpeiden laajuus ylittää valtionhallinnon valmiudet. Hallituksen valvonta 

rajoittuu usein vain osaan maata eikä ulotu väkivaltaisuuksien tekijöihin (joita piilee joskus jopa valtiorakenteissa). Kansallisia 

politiikkoja ei myöskään aina ole olemassa, tai ne on määritelty huonosti. Silti EU:n kehitysyhteistyöpolitiikassa tunnutaan usein 

oletettavan, että toimiva hallitus on legitiimi keskustelu- ja toimintakumppani. Tarvitaan luovempia lähestymistapoja, jotta saadaan 

mukaan paikalliset ja alueelliset toimijat kumppaneiksi ja EU-hankkeiden “yhteisomistajiksi”, mikä on vaativa haaste. 

Somaliassa vastikään toteutetut avustustoimet osoittavat, että EU:lla on kapasiteettia ja halua löytää vaihtoehtoisia lähestymistapoja 

lähes yksinomaiselle valtioiden väliselle vuoropuhelulle ja suhteille ja laajentaa tällaista hallitukseen tai valtioon rajoittuvaa 

vastuukäsitystä. Vaikka EU:n strategia ehkä ei ole paras pitkän aikavälin ratkaisu valtiorakenteiden kehittämiseen, on EU 

jatkanut avun kanavoimista ja peruspalveluiden tukemista kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välityksellä sekä edistänyt 

paikallishallinnon ja kansalaisyhteiskunnan kumppanuuksia. Tämän esimerkin perusteella EU voisi arvioida ja määritellä uudelleen 

omavastuullisuusperiaatteen ja sen suhteen kansalaisyhteiskuntaan epävakaissa valtioissa. 

3.3 POLITIIKAN JOHDONMUKAISUUS JA KOORDINOINTI 

Yhteistyöhaluttomien hallitusten ja muiden vaikeiden hallinnon tilanteiden varalta kaikilta EU:n toimielimiltä ja kehitysyhteistyöalan 

toimijoilta edellytetään voimakkaampia toimia johdonmukaisuuden lisäämiseksi. Tarvitaan yhteinen visio ja poliittinen strategia, 

joissa selvitetään kuinka suurimpiin haasteisiin tartutaan, mitkä ovat työn painopisteet, kuinka kenenkin kanssa tehdään yhteistyötä 

ja miksi. Näissä haastavissa tilanteissa johtajuus ja kompromissihalukkuus eivät ole niin selkeän ilmeisiä kuin muunlaisissa 

toimintaympäristöissä. Kentällä tähdätään koordinaatiolla edelleenkin pääosin siihen, ettei sekaannuta toisen toimintaan, sekä 

avunantajien välisen synergian rakentamiseen. Paljon vähemmän halukkuutta näyttää sen sijaan ilmenevän työnjaon tehostamiseen 

avunantajayhteisöjen välillä poliittisemmilla kehitysyhteistyön alueilla, ja esimerkiksi koulutuskysymykset näyttävät olevan 

helpompia lähestyä kuin hyvän hallinnon edistäminen. 

Kentän koordinointitoimissa pyritään edelleenkin ohittamaan hiukankaan kiusallisemmat poliittiset kysymykset, etenkin kun kyse 

on heikosta hallinnosta tai voimakkaista, mutta haluttomista hallituksista. Tällöin epävakaiden tilanteiden ratkaisemiseksi tarvittavia 

36 

“Room Document” – Synthesis of the main policy work on fragility currently ongoing at EU level, Bryssel, Euroopan yhteisöjen komissio 2009a, toinen kappale 

(s. 3 5). 

116



poliittisia strategioita ei synny. Osittain tämä johtuu EY:n ja EU-jäsenvaltioiden erilaisista poliittisista kulttuureista ja tavoitteista 

ja osittain kentän ja päätoimipaikkojen (Bryssel ja/tai jäsenmaiden pääkaupungit) yhteistyötä sotkevista epäselvyyksistä kentän 

roolissa niin politiikan muotoilijana kuin päätöksentekijänä. Lissabonin sopimuksessa ehdotetaan perustettavaksi uusi, vahvempi 

ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan ja Euroopan komission varapuheenjohtajan yhdistetty tehtävä sekä Euroopan 

ulkosuhdehallinto, joka olisi yhteinen diplomaattinen yksikkö. Näillä voitaisiin saada aikaan parannuksia EU:n puutteelliseen 

koordinointiin ja johdonmukaisuuden heikkouksiin. Uudistusten vaikutuksia ei kuitenkaan pidä yliarvioida. 

Tietoruutu 8.6: EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ja Afrikan epävakaiden valtioiden 

elintarviketurva 

Alan Matthews, Institute for International Integration Studies, Trinity College Dublin, Irlanti 

Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka (YMP) on saanut osakseen kovaa kritiikkiä, sillä sen on väitetty 

heikentävän Afrikan maiden elintarviketurvaa. Kritiikin kärki on osoitettu tapaan, jolla tukea saavat EU:n maataloustuotteet 

horjuttavat kehitysmaiden paikallisten tuottajien markkinoita ja kilpailevat Afrikan viennin kanssa kolmansien maiden 

markkinoilla. Lisäksi on kritisoitu sitä, että kaupan esteet vaikeuttavat afrikkalaisten tuottajien vientiä EU:n markkinoille. 

Kansalaisjärjestöt ovat tehneet tapaustutkimuksia vahingoista, joita on tehty paikalliselle tuotannolle EU:n maitojauheen, 

sokerin, tomaattisäilykkeiden ja -tiivisteiden, lihan ja puuvillan tuetulla viennillä sekä pakastekanojen myynnillä. 37 

Talouskumppanuussopimuksien (EPA) vapautusvaatimusten on pelätty lisäävän EU:n elintarvikealan yritysten kilpailua 

kehittyvien maiden heikosti suojattujen maatalousalojen kanssa. 38 

Yhteisen maatalouspolitiikan vaikutuksia elintarviketurvaan on arvioitava viime vuosina YMP:n markkinajärjestelyissä 

tapahtuneiden merkittävien muutosten valossa. Myös markkinoille pääsyn edellytykset ovat muuttuneet voimakkaasti 

kun maatalouskaupan järjestelyjä on uudistettu Afrikan maita varten. On myös otettava huomioon, että heikossa asemassa 

olevat Afrikan taloudet ovat hyvin erilaisia. Ne ovat usein erikoistuneet vain joidenkin maataloustuotteiden vientiin 

ja ovat riippuvaisia elintarviketuonnista täyttääkseen ravinnontarpeet. Näissä maissa EU:n elintarvikevienti vaikuttaa 

elintarvikkeiden tuottajiin ja kuluttajiin eri tavoin. 

EU:n maatalousalan kauppa Saharan eteläpuolisen Afrikan kanssa on hyvin eriytynyttä. EU:n tuonti koostuu enimmäkseen 

kaakaosta ja kaakaotuotteista, banaaneista, kahvista, ruokosokerista, tupakasta, puuvillasta sekä alueen hedelmistä ja 

kasviksista. EU:n vienti puolestaan koostuu enimmäkseen vehnästä, jauhoista, elintarvikevalmisteista, valkosokerista, 

maitojauheesta, maltaasta ja pakastetuista kanoista. Yhteisen maatalouspolitiikan uudistus alensi useimpien EU:ssa 

tuotettujen perushyödykkeiden markkinahintatukea. Maataloustuloja tuetaan edelleen enimmäkseen tuotannosta 

riippumattomilla suorilla tuilla. Viljan, naudanlihan, maitotuotteiden, sokerin ja riisin interventiohinnat ovat näin 

muodoin alentuneet merkittävästi. Tupakalle, vihannesjalosteille ja osittain myös puuvillatuotannolle myönnetty 

tuotantosidonnainen suora tuki on lopetettu. Riippuvuus vientituesta on pienentynyt merkittävästi, vaikka sianlihan ja 

siipikarjalihan vientituet otettiinkin uudelleen käyttöön vuonna 2008 ja maitotuotteiden vientituki vuonna 2009. EU on 

kuitenkin sitoutunut poistamaan vientituet vuoden 2013 jälkeen. EU ei myöskään ottanut käyttöön viljan vientimaksuja 

vuosien 2007–2008 elintarvikekriisin aikana, kuten se oli tehnyt edellisen, vuosien 1995–1996 elintarvikkeiden voimakkaan 

hinnannousun aikana. 

Vähemmän on edistytty EU:n maataloustuotannon rajasuojatoimenpiteiden vähentämisessä. Muuttuvat tuontimaksut 

muunnettiin Uruguayn kierroksella kiinteiksi tuontitariffeiksi ja niitä laskettiin keskimäärin 36 prosentilla. Maataloustariffien 

keskimäärin 20 prosentin taso on kuitenkin edelleen korkea, ja vielä korkeammat ovat erityistuotteiden, kuten naudanlihan, 

sokerin, banaanien ja maitotuotteiden tariffit. EU:n tariffirakenteessa on havaittu myös tariffien nousevan tuotteiden 

jalostusasteen mukaan. 

Afrikan maat hyötyvät kuitenkin etuuskohteluun oikeutetusta EU:n maatalousmarkkinoille pääsystä. Kaikki Afrikan vähiten 

kehittyneet maat ovat oikeutettuja markkinoillepääsyyn tullitta ilman määrällisiä rajoituksia (DFQF), lukuun ottamatta 

sokerin siirtymäkauden järjestelyjä, jotka poistetaan vähitellen vuoteen 2015 mennessä. Markkinoillepääsy tullitta ilman 

määrällisiä rajoituksia on ulotettu myös niihin Afrikan muihin kuin vähiten kehittyneisiin maihin, jotka ovat panneet 

vireille väliaikaisten EPA-sopimusten solmimisen EU:n kanssa. Niiden myötä näiden maiden markkinoillepääsy laajenee 

esimerkiksi banaaneihin ja siirtymäjakson jälkeen myös sokeriin. Talouskumppanuussopimusten maataloustuotteita ja 

jalostettuja maataloustuotteita koskevien löyhennettyjen ja yksinkertaistettujen alkuperäsäännösten myötä afrikkalaiset 

37 

Paasch, 2008; Oxfam, 2002. 

38 

Bertow ja Schulteis, 2008. 

117 

EU:N 


Luku 8 


viljelijät ja maataloustuottajien vienti EU-markkinoille helpottuu. DFQF-markkinoillepääsyehtojen ansiosta vältetään myös 

lisäarvojalostuksen syrjintä niiden korkeampien tariffien vuoksi. Ne Afrikan muut kuin vähiten kehittyneet maat, jotka eivät 

ole allekirjoittaneet EPA-sopimuksia, voivat käyttää EU:n yleistä tullietuusjärjestelmää, vaikka yhteisen maatalouspolitiikan 

tuotteiden tullietuuskohtelu tämän järjestelyn puitteissa onkin hyvin rajoitettua. 

On paradoksaalista, että YMP-uudistuksen myötä tämän etuuskohteluun oikeutetun markkinoillepääsyn arvo vähenee, mikä 

heikentää afrikkalaisten viejien tuottoja. Sokerin laajennetun markkinoillepääsyn myötä on luovuttu sokeripöytäkirjasta, 

joka takasi takuuhinnan Afrikan ennalta kiintiöidylle sokerinviennille EU:hun. Interventiohintojen ja tariffien aleneminen 

on leikannut afrikkalaisen riisin, sokerin, banaanien, naudanlihan, hedelmien ja vihannesten EU-viennin kannattavuutta. 39 

WTO:n Dohan kierroksen kauppaneuvotteluissa Afrikan maat ovatkin vaatineet ehdotettujen tariffinleikkausten määräaikojen 

pidennystä sellaisten tuotteiden kohdalla, joille etuudet ovat tärkeitä. 

Koska YMP-uudistus voi aiheuttaa sopeutumisongelmia Afrikan maille etuuskohteluun oikeutetun markkinoillepääsyn 

muretessa, EU pyrkii talousavulla tukemaan niiden kilpailukykyä ja monipuolistumista. Sokeripöytäkirjan maihin 

sovellettavilla liitännäistoimilla, joiden ohjeellinen budjetti vuosiksi 2006–2013 on 1,28 miljardia euroa, tuetaan 18:n sokeria 

tuottavan AKT-maan sopeutumisprosesseja. AKT-maiden banaaninviejien sopeutumista tuettiin erityisen tukikehyksen yli 

450 miljoonalla eurolla vuosina 1994–2008. EU ja sen jäsenvaltiot ovat lisäksi tukeneet puuvillan tuotannon kehittämistä 

koskevaa EU:n ja Afrikan kumppanuutta puuvillaohjelmille ja -hankkeille kohdistetulla yli 300 miljoonalla eurolla vuodesta 

2004 alkaen. 

EU:n maatalouspolitiikan, sen kehitystavoitteiden ja Afrikan haavoittuvien talouksien elintarviketurvatavoitteiden välistä 

johdonmukaisuutta on siis parannettu merkittävästi. 40 Silti eräät maat pelkäävät, että EPA-sopimusten edellyttämän 

vastavuoroisen vapauttamisen vuoksi EU:n Afrikkaan suuntautuva elintarvikevienti synnyttäisi kielteisiä vaikutuksia. Yksi 

YMP-uudistuksen keskeisistä tavoitteista on parantaa EU:n maataloustuotannon kilpailukykyä. EU on kuitenkin vakuuttanut, 

että näihin sopimuksiin sisältyvää epäsymmetristä vapauttamista voidaan käyttää siten, että useimmat eurooppalaisten 

maataloustuotteiden tariffit jätettäisiin vapauttamisen ulkopuolelle tai niille määrättäisiin pitkät, jopa 25 vuoden siirtymäajat. 

Keskustelu tuotannosta riippumattomien tukien luonteesta ja oikeutuksesta EU:ssa etenkin vuoden 2013 jälkeen 

jatkuu vilkkaana, ja Dohan kierroksella on sitouduttu tekemään uusia sopimuksia maatalouskaupan vapauttamisesta, 

joten YMP-uudistus jatkunee. Tämä lisää perushyödykkeiden tuontia EU:hun ja vahvistaa EU:n elintarvikejalostealan 

kilpailukykyä. Afrikan epävakaiden talouksien näkökulmasta tähän kehitykseen liittyy sekä mahdollisuuksia että uhkia, 

mutta niiden mittasuhteita ei tule liioitella. Huolimatta siitä äänekkäästä keskustelusta, jota etenkin Euroopassa käydään 

YMP:n vaikutuksista Afrikan maihin, Afrikan elintarviketurvan kehitys riippuu ennen kaikkea Afrikan maiden omista 

maatalouspolitiikoista ja investoinneista. 

3.4 EU:N KAUPPAPOLITIIKKA JA EPÄVAKAAT VALTIOT 

Cotonoun kumppanuussopimuksen mukaisesti EU:n ja Saharan eteläpuolisen Afrikan välinen kauppapoliittinen toimintakehys 

perustuu talouskumppanuussopimuksiin (EPA). EU:n ja kuuden AKT-maan välillä neuvoteltujen talouskumppanuussopimusten 

tarkoitus on tehostaa kauppaa ja kehitystä sekä torjua AKT-maiden syrjäytyminen. Cotonoun sopimuksessa on sovittu, että EPAsopimukset 

ovat yhteensopivia Maailman kauppajärjestön (WTO) sääntöjen kanssa. Maailman kauppajärjestön säännöissä on 

joustovaraa kehitysmaille ja etenkin vähiten kehittyneille maille, mutta niissä ei ole minkäänlaisia erityisjärjestelyjä epävakaiden 

valtioiden tai tilanteiden varalle. EU:n kyky ja poliittinen liikkumavara sopeuttaa määräyksiä tai tehdä erityissäännöksiä epävakaita 

valtioita varten kaupan alueella on siksi jossain määrin EU:n nykyisten kansainvälisten sitoumusten rajoittamaa, mutta silti 

mahdollista. 

Eräät analyytikot ovat väittäneet, että EPA-sopimukset eivät tarjoa välittömiä ratkaisuja kriisiin, ja ne voivat lisätä entisestään 

joidenkin Afrikan maiden vaikeuksia, ellei sopimusneuvotteluprosesseihin saada jonkinlaista joustavuutta ja asianmukaisia 

kehityksen tukitoimia oteta nopeasti käyttöön. 41 Kauppaa tukevaa apua koskevissa EU:n toimenpiteissä voitaisiin jossain määrin 

ottaa huomioon epävakaiden valtioiden erityispiirteet tai ainakin varmistaa se, että näiden kauppasopimusten sitoumukset 

edistävät niiden kauppavalmiuksia ja resilienssiä eivätkä heikennä niitä. 

39 

Low et al., 2009. 

40 

Matthews, 2008. 

41 

Bilal et al. 2009, s. 1. 

118



Tietoruutu 8.7: Kehitysmaiden kauppaa tukeva apu 

EU on yksi kauppaa tukevan avun (Aid for Trade) suurimmista antajista. Aid for Trade on kattava aloite, jolla edistetään 

kehitysmaiden kauppaa ja kehitetään niiden kauppapolitiikkaa sekä kaupan infrastruktuuria. Vaikkei aloitetta ole tarkoitettu 

nimenomaan epävakaille maille, se koskee niitä niiden rakenteellisten ominaisuuksien vuoksi. 

WTO:n vuoden 2005 Hong Kongin ministerikokouksessa annetussa julistuksessa peräänkuulutettiin enemmän ja parempaa 

apua kaupalle. Se käynnisti prosessin, jolla haluttiin auttaa alhaisen tulotason maita irti rakenteellisista rajoitteistaan ja 

heikoista valmiuksistaan, jotka heikentävät niiden kilpailukykyä ja kykyä maksimoida kaupan ja investointimahdollisuuksien 

edut. Vuonna 2007 Euroopan unionin neuvosto vahvisti Euroopan yhteisön ja EU-jäsenvaltioiden yhteisen aloitteen, 

kauppaa tukevaa apua koskevan EU:n strategian. Strategian tavoitteena on muun muassa “luoda kehitysmaille, etenkin 

vähiten kehittyneille maille, edellytykset hyödyntää kauppaa aiempaa tehokkaammin kasvun, työllisyyden, kehityksen ja 

köyhyyden vähentämisen edistämisessä ja omien kehitystavoitteiden saavuttamisessa” 42 . Strategian mukaan kauppaan 

liittyvän avun erityisrahoitus nostetaan vuoteen 2010 mennessä kahteen miljardiin euroon. Tavoitteena on tehostaa 

köyhien aseman parantamista, lisätä EU:n ja sen jäsenvaltioiden avustuskapasiteettia kehitysavun tuloksellisuutta koskevia 

periaatteita noudattaen ja tukea AKT-alueen integraatioprosessia sekä valvoa sitoumuksia. 

Uusien tilastojen mukaan EU:n kollektiivinen lupaus kahden miljardin avusta kaupan kehittämiseksi vuoteen 2010 mennessä 

lähes täytettiin jo vuonna 2007. Tuolloin EU-jäsenvaltioiden ja Euroopan yhteisön sitoumukset kaupan tukemiseksi nousivat 

0,96 miljardiin ja 1,02 miljardiin euroon, tässä järjestyksessä. Näin ollen EU:n kokonaistuki vuonna 2007 nousi 1,98 miljardiin 

euroon eli lisääntyi 8 prosentilla vuodesta 2006, jolloin sen kauppaan liittyvä apu oli yhteensä 1,83 miljardia euroa. Kauppaa 

tukevan avun kokonaisohjelmassa EU:n tuki nousi 7,17 miljardiin euroon vuonna 2007, ja Afrikka saa suurimman osan Aid 

for Trade -tuesta – vuonna 2007 yhteensä 2,7 miljardia euroa, eli 44 prosenttia vuosien 2005–2007 kehitysmaiden kauppaa 

tukevan EU-ohjelman varoista. 43 

Kauppaa tukevan EU-strategian perustavoitteena on auttaa kehitysmaita kytkeytymään maailmanlaajuisiin markkinoihin. 

Tavoite on tärkeä, sillä kaupan sisäisten esteiden ja infrastruktuurirajoitteiden poistaminen ovat pitkän aikavälin tavoitteita, 

jotka ovat välttämättömiä köyhyyden torjumiseksi. Vuoden 2009 taantumassa kauppaa tukevalla EU:n avulla voi olla välitön 

kannustava vaikutus. 

Monissa epävakaissa maissa ei ole puutetta niinkään tavarakaupasta, joka on enimmäkseen epävirallista ja vie väärään suuntaan 

kallisarvoisia valtion tuloja, vaan instituutioista, jotka varmistavat kauppapolitiikan ja sopimusten toimeenpanon. Saharan 

eteläpuolisilla Afrikan mailla on monia sisäisiä esteitä – kuten osaamisen puute, liika byrokratia, riittämätön rahoitus, huonot 

infrastruktuurit – jotka vaikeuttavat niiden kauppaa ja siksi myös niiden mahdollisuuksia käyttää hyväkseen EU:n kauppaa tukevaa 

kehitysapua. Tämä on erityisen totta Keski-Afrikan maissa, jotka maantieteellisen asemansa vuoksi ovat vaarassa jäädä ilman 

kauppaa tukevaa apua ja syrjäytyä yhä enemmän globalisaatiokehityksen vuoksi. 

Vaikka kaupan alueella voitaisiin ottaa käyttöön monia luovia menettelyjä, on EU:lla kaiken kaikkiaan rajallinen liikkumavara 

sopeuttaa kauppapolitiikkaansa epävakaisiin tilanteisiin. Jotkut väittävät, että etenkin nykyisessä finanssikriisissä EPA-sopimuksien 

jotkin elementit vaativat hyvin pikaista tarkistusta. 44 

Tietoruutu 8.8: Talouskumppanuussopimukset 

Talouskumppanuussopimukset (EPA) ovat epäsymmetrisiä sopimuksia, jotka kattavat tavara- ja palvelukaupan lisäksi 

myös kaupan sisäiset esteet, kuten kilpailun, valtionhallinnon hankinnat, tekijänoikeudet, kaupankäynnin helpottamisen, 

alueellisen integraation vaalimisen ja tuen sekä kehitysapuun yhdistetyn kaupan. Cotonoun sopimuksen mukaan tavoitteena 

on parantaa yhteistyötä kaikilla alueilla, jotka ovat relevantteja kaupan kannalta, sekä edistää kestävää kehitystä AKT-maissa. 

Talouskumppanuussopimuksien tulisi olla kehittämislähtöisiä, tehostaa alueellista integraatiota, parantaa AKT-tuotteiden 

markkinoillepääsyä EU:n markkinoilla sekä lisätä yhteistyötä palveluun ja kauppaan liittyvissä kysymyksissä. Kilpailukykyä 

parantamalla EPA-sopimusten pitäisi auttaa AKT-maiden integroitumista maailmantalouteen ja edistää niiden talouskasvua. 

Alussa EPA-sopimuksissa oli mukana kuusi alueellista AKT-ryhmittymää, sitten seitsemän Itä-Afrikan yhteisön tultua mukaan, 

viisi niistä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. 45 EU:n ja alueellisen ryhmittymän välisessä EPA-sopimuksessa viimemainittu 

42 

Euroopan yhteisöjen komissio 2007, s. 3. 

43 

Euroopan yhteisöjen komissio 2009, s. 3. 

44 

Jones 2009, s. 7. 

45 

Stevens ja Kennan 2005. 

119 

EU:N 


Luku 8 


neuvottelee yhtenä ryhmittymänä, vaikka sopimus allekirjoitetaankin kahdenvälisesti. Sellaiset vähiten kehittyneiden 

maiden ulkopuoliset AKT-maat, jotka eivät halua solmia talouskumppanuussopimusta, voivat päästä EU:n markkinoille 

käyttäen EU:n yleistä tullietuusjärjestelmää, joka kuitenkin on vähemmän edullinen. 46 Talouskumppanuussopimusprosessin 47 

tähänastisista tuloksista on väitelty kiivaasti talousja poliittisessa kirjallisuudessa. 48 

Useissa tutkimuksissa korostetaan niiden tulosten epäselvyyttä. 49 Joillekin maille väliaikaiset EPA-sopimukset eivät juurikaan 

tuota hyötyä, sillä AKT-maat voivat täyttää merkittävän osan sopimuksissa vaadituista kaupan vapauttamistoimista ilman, 

että niiden täytyy tuntuvasti heikentää nykyistä suojausohjelmaansa. 50 

Tärkeä kysymys epävakauden ja valtiorakenteiden kehittämisen näkökulmasta on talouskumppanuussopimusten mahdollinen 

vaikutus Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden tariffituloihin. Kaupan verojen merkitys Afrikan maissa on suuri, joten tariffitulojen 

vähennys kaupan vastavuoroisen vapauttamisen vuoksi voisi vaikuttaa heikentävästi valtiollisten perustoimintojen valmiuksiin. 

Menetykset voisivat olla merkittäviä, kun arvioidaan täydellisen ja välittömän vapauttamisen vaikutuksia. 51 Vaikutukset 

alueellisesti esimerkiksi Länsi-Afrikkaan olisivat voimakkaat, sillä Länsi-Afrikan valtioiden talousyhteisön tariffitulojen menetysten 

on arvioitu vaihtelevan noin 30 prosentista jopa 89,5 prosenttiin. 52 Asteittaisempi kaupan vapautuminen todennäköisesti 

pienentäisi tariffitulojen menetyksiä, mutta kaupan avoimuuden etujen vähenemisen kustannuksella. 

Ilman verojärjestelmien asianmukaista uudistusta ja korvaavia toimenpiteitä talouskumppanuussopimuksilla voi olla 

merkittäviä kielteisiä vaikutuksia joidenkin Saharan eteläpuolisten Afrikan valtioiden valmiuksiin kerätä julkisia varoja. Tämä 

on sitäkin tärkeämpää, kun tiedetään, että köyhien maiden on vaikea korvata kaupan veroja arvonlisäveroilla. 53 Verotulojen 

lisääntymisen keskeinen tekijä on veronkeräyksen tehostaminen sekä mahdollisesti varjotalouden saaminen verotuksen 

piiriin. Valtion tulojen menetykset voivat olla hallittavissa, jos kaupan vapautuminen tapahtuu asteittain ja sitä tuetaan 

julkisen talouden uudistuksin. Valmiuksiltaan heikkojen ja poliittiselta tahdoltaan rajallisten epävakaiden valtioiden voi 

olla vaikea toteuttaa uudistuksia lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä. Siksi on tärkeää, että käytettävissä on nimenomaisesti 

korvamerkittyjä ulkoisia resursseja, jotka auttavat ja helpottavat näiden maiden sopeutumisprosessia. 

Tärkeämpää on, että talouskumppanuussopimukset voivat olla Afrikan maille mahdollisuus järkeistää alueellisten 

integraatiosopimustensa verkko. Niitä voitaisiin käyttää heikosti vakiintuneiden Afrikan valtioiden sitoumusmekanismeina, 

joiden avulla ne voivat käynnistää tarvittavia sisäisiä uudistuksia ja ankkuroida itsensä EU:n vahvempaan institutionaaliseen 

toimintaympäristöön. On kuitenkin esitetty epäilyksiä siitä, voivatko EPA-sopimukset edistää alueellista integraatiota 

Afrikassa, ja etenkin siitä, ovatko sopimukset kivijalan rakennuskiviä vaiko kompastuskiviä. Keskeinen vaikeus liittyy 

talouskumppanuussopimusten ryhmittymiin kuuluvien Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden suureen heterogeenisyyteen. 

Maiden vientirakenteet, kehitysluokitukset (vähiten kehittyneet maat vs. muut kuin vähiten kehittyneet maat), alueellista 

vapauttamista koskevien sitoumusten asteet sekä arkojen tuotteiden luettelot eroavat toisistaan. 54 Maiden epäyhtenäisyys ei 

välttämättä ole alueellisen integraation este, vaan voi jopa lisätä integraatiosta saatavia taloudellisia hyötyjä, mutta silti se samalla 

kasvattaa politiikan koordinoinnin ja poliittisen kaupankäynnin kustannuksia. Esimerkiksi kaupan sääntöjen yhdenmukaistaminen 

alueellisten ryhmittymien kesken ja sisällä voi lisätä rajavalvontaa ja alkuperäsääntöjä, jotka koskevat EU-tuotteiden liikkumista 

alueiden sisällä, jotta voidaan varmistaa, että tuotteen jättämistä yhdessä maassa etuuskohtelun ulkopuolelle ei horjuteta saman 

tuotteen etuuskohtelulla kumppanimaassa. 55 Siksi on tärkeää, että koko alueella on käytössä samat markkinoillepääsyn ehdot 

ja samat etuuskohtelun ulkopuolelle suljetut tuotteet. Näin edistetään mahdollisuuksia yhtenäismarkkinoiden toiminnalle. 

46 

Euroopan unionin ensimmäinen yleinen tullietuusjärjestelmä (GSP) otettiin käyttöön vuonna 1971. Helmikuussa 2001 neuvosto antoi asetuksen (EY) N:o 416/2001 

eli niin kutsutun EBA-asetuksen („kaikki paitsi aseet“ järjestelyä koskeva asetus). EBA-sopimuksessa, joka on yksipuolinen kauppasopimus, myönnetään 50:lle 

YK:n virallisesti vähiten kehittyneiksi maiksi (LDC) luokittelemalle maalle (joista 34 sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, mukaan luettuina 22 epävakaata 

maata) tullivapaus EU:hun vietäessä kaikille tuotteille lukuun ottamatta aseita ja ammuksia sekä 41:tä riisin ja sokerin tullinimikettä, joita varten on voimassa 

tullittomat kiintiöt siihen asti, kunnes täydellinen vapaus alkaa syyskuussa 2009 (riisi) ja lokakuussa 2009 (sokeri). Lähde: http://ec.europa.eu/trade/issues/ 

global/gsp/eba/index_en.htm. 

47 

Neuvottelut EPA-sopimuksista käynnistettiin syyskuussa 2002, ja niiden alkuperäinen WTO:n sääntöjen mukainen päättymispäivä oli 31.12.2007. Neuvotteluja on 

jatkettu ohi sovitun loppumisajan, sillä ne etenivät hitaasti. Euroopan komissio antoi siksi 23.10.2007 tiedonannon, jossa myönnettiin tilapäinen etuuskohteluun 

oikeutettu markkinoillepääsy muille kuin vähiten kehittyneille maille 1.1.2008 alkaen täydellisiä talouskumppanuussopimuksia varten tarvittavan neuvotteluajan 

pidentämiseksi. Vuoden 2007 toisella puolivuotisjaksolla EU:n ja AKT-alueiden sekä yksittäisten AKT-maiden välillä on tehty joukko väliaikaisia sopimuksia 

(tunnetaan myös ensivaiheen talouskumppanuussopimuksina), jotka kaikki sisältävät WTO:n sääntöjen mukaiset tavarakaupan vapauttamissitoumukset. 

Lähde: http://www.acp-eu-trade.org/index.phploc=epa/background.php 

48 

Vuoden 2007 lopussa 46 Afrikan maata oli jäsenenä väliaikaisessa talouskumppanuudessa. Vain 18 niistä oli käynnistänyt väliaikaisen talouskumppanuussopimuksen 

neuvottelut, mukana kahdeksan epävakaata maata: Burundi, Kamerun, Komorit, Norsunluurannikko, Kenia, Ruanda, Uganda ja Zimbabwe (Bilal ja Stevens, 2009). 

49 

Sindzingre 2008 ja Delpeuch ja Harb 2007. 

50 

Stevens ja Kennan 2005 ja Delpeuch 2007. 

51 

Delpeuch ja Harb 2007. 

52 

Busse et al. 2004. 

53 

Baunsgaard ja Keen 2005. 

54 

Stevens et al. 2008. 

55 

Brenton et al. 2008. 

120



3.5 ENNALTAEHKÄISY – POLITIIKKA JA TOIMET 

EU on pyrkinyt viime aikoina kehittämään parempia tapoja hoitaa kriisejä ja kriisinjälkeisiä tilanteita. Heikkoutena on edelleenkin 

tehokkaiden ja nopeiden ennalta ehkäisevien toimien puuttuminen. Vaikka kehityspolitiikkaa koskevan eurooppalaisen 

konsensuksen sanotaan sisältävän vahvan ennaltaehkäisevän ulottuvuuden, on olemassa viitteitä siitä, ettei sitä juurikaan käytetä 

tällaisiin tarkoituksiin. 56 

Poliittista tahtoa on, mutta EU:n välineisiin, organisaatioon ja päätöksentekoprosessiin liittyy monenlaisia institutionaalisia ja 

operatiivisia rajoitteita. Myös sen valmiudet vastata varhaisen vaiheen ehkäisevien toimintatapojen tarpeeseen ovat puutteelliset. 

Institutionaaliset järjestelyt, joilla määritetään EU:n toimielimien tehtävät ja toimivaltuudet, johtavat erilaisiin näkemyksiin ja 

priorisointeihin komission eri yksiköiden välillä sekä häiriöihin Euroopan komission ja neuvoston institutionaalisissa yhteyksissä. 

Euroopan ulkosuhdehallinto voisi tarjota puitteet tilanteen parantamiseen sekä lyhyen ja pitkän aikavälin EU-politiikan parempaan 

keskinäiseen kytkemiseen. 

3.6 YHTEISIÄ TOIMINTAKEHYKSIÄ AFRIKAN ALUEELLISTEN ORGANISAATIOIDEN KANSSA 

Euroopan unioni on käyttänyt aikaa ja voimavaroja kumppanuuksien kehittämiseen Saharan eteläpuolisen Afrikan alueellisten 

organisaatioiden ja Afrikan unionin kanssa. Ei ole täysin selvää, kuinka nämä kumppanuudet ja yhteiset toimintakehykset muokkaavat 

epävakauden torjuntaa koskevaa EU-politiikkaa. EU:n kauppa-, kehitysapu- ja poliittisia suhteita Saharan eteläpuolisten valtioiden 

kanssa ohjaavassa Cotonoun kumppanuussopimuksessa ei ole epävakautta tai epävakaita valtioita koskevaa erityisartiklaa, 

mutta se kattaa kyllä asiaankuuluvat toiminnot poliittisesta vuoropuhelusta demokraattiseen hallintoon ja ihmisoikeuksista ja 

kaupasta konfliktien ehkäisyyn, rauhanrakentamiseen ja rankaisutoimenpiteisiin. Myöskään yhteisessä EU-Afrikka-strategiassa, jonka 

valtionpäämiehet allekirjoittivat Lissabonin huippukokouksessa vuonna 2007, ei mainita yksiselitteisesti valtiollista epävakautta, 

joka oli afrikkalaisten sidosryhmien voimakkaasti torjuma termi neuvottelujen alla. Afrikan unioni ja sen jäsenvaltiot näyttävät 

kuitenkin hyväksyvän sen, että valtiollinen epävakaus on asia, johon on puututtava, ja että on siirryttävä terminologiakysymyksistä 

eteenpäin, mikä voi avata uusia mahdollisuuksia epävakauden torjumiseen yhteisin lähestymistavoin. 

EU:n ja Afrikan unionin (AU) välillä käydään jo vahvistettua poliittista vuoropuhelua, ja ne ovat solmineet rauhaa ja turvallisuutta 

koskevan kumppanuuden. EU tukee keskeisellä tavalla Afrikan rauhan ja turvallisuuden rakenteita, joihin kuuluvat välitysmenettely, 

varhaisvaroitusjärjestelmät sekä rauhanturvaoperaatiot ja jotka niveltävät AU-tason toiminnot alueellisiin mekanismeihin. 

Yhteinen EU-Afrikka-strategia ja sen toimintasuunnitelma tarjoavat mahdollisuudet tarttua hallintoon, ihmisoikeuksiin, kauppaan, 

alueelliseen integraatioon ja infrastruktuuriin liittyviin epävakauskysymyksiin (tietoruutu 8.9). Käytännössä sen vaikutukset ovat 

toistaiseksi kuitenkin olleet maatasolla rajalliset, ja sen täytäntöönpanoa jarruttavat kysymykset rahoituksesta sekä keskustelu 

sen todellisesta lisäarvosta. 

Demokraattisen hallinnon ja ihmisoikeuksien kaltaisissa kiistanalaisemmissa aiheissa aitoon vuoropuheluun pääseminen ja 

afrikkalaisten prosessien etenemistahdin kunnioittaminen on ollut vaikeampaa. Useimmilla alueellisilla organisaatioilla ei ole halua 

joutua EU-politiikan välikappaleiksi, vaan ne pitävät omien tavoitteidensa edistämistä tärkeämpänä. Tästä huolimatta vuoropuhelu 

joillain Cotonoun sopimuksen ja yhteisen EU-Afrikka-strategian alueilla on parantunut, ja EU on sopeuttanut toimiaan paremmin 

afrikkalaisiin prioriteetteihin (kuten rauha ja turvallisuus). Yhteinen EU-Afrikka-strategia on auttanut EU:ta asettumaan kriisitilanteissa 

AU:n rinnalle kansainvälisissä kontaktiryhmissä, joissa on käsitelty Guinean, Guinea-Bissaun, Madagaskarin, Mauritanian ja Somalian 

kriisitilanteita. EU:n pyrkimys esiintyä yksimielisenä keskusteluissa Afrikan unionin ja sen alueellisten talousyhteisöjen kanssa on 

ollut merkittävä edistysaskel. 

Alueellinen, “resilienssiä edistävä” näkökulma korostaa “alueellisia kytköksiä” ja “epävakauden alueellisten klustereiden” mahdollista 

muodostumista. Se, että näitä kysymyksiä lähestytään globaalista näkökulmasta, osoittaa, että kansallisella ja alueellisella 

tasolla vaikuttaa ulkopuolisia muutosvoimia. Yhteinen EU-Afrikka-strategia voisi tämän näkökulman mukaisesti edistää uutta, 

kokonaisvaltaista, alueellista lähestymistapaa Afrikkaan. Nykyään tämä strategia määrittelee laajat puitteet alueelliselle 

integraatiolle Afrikassa poliittisin, taloudellisin ja sosiaalisin tavoittein. Ensimmäinen toimintasuunnitelma (2008–2010) koostuu 

kahdeksasta EU:n ja Afrikan välisestä kumppanuudesta rauhan ja turvallisuuden, demokraattisen hallinnon ja ihmisoikeuksien, 

sekä kaupan ja alueellisen yhdentymisen alueilla. Toistaiseksi toiminta on keskittynyt enimmäkseen organisaation rakentamiseen, 

keskustelun käynnistämiseen, koordinointiin ja luottamuksen luomiseen. Odotukset ovat korkealla, ja sekä tuloksia että 

rahoitussitoumuksia odotetaan. 

56 

Poliittinen vuoropuhelu on myös Cotonoun kumppanuussopimuksen tärkeä osa. 

121 

EU:N 


Luku 8 


3.7 TURVALLISUUS JA KEHITYS – EU:N TOIMET 

Köyhyyden nujertaminen ja turvallisuuden rakentaminen etenevät käsi kädessä. Siinä ei ole mitään uutta, sillä aina Trumanin opista 

ja Marshall-avusta lähtien turvallisuus on ollut sisäänkudottuna kehityspolitiikkaan, monin eri tavoin ja eriasteisena. 

Turvallisuuden ja kehityksen keskinäinen riippuvuus ja vuorovaikutus tunnustetaan laajalti, ja myös EU:n kansainvälisen politiikan 

keskeiset tavoitteet lähtevät juuri niistä. EU:n tavoitteena on osallistua rauhan ja vakauden rakentamiseen sekä edistää demokratiaa, 

ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tehokasta monenvälisyyttä. Johdonmukaisten EU-tavoitteiden, toimintasuunnitelmien ja 

-ohjelmien, ja lopulta merkityksellisen toiminnan aikaansaaminen on edelleen haastavaa. Kuten edellä on kuvailtu, EU on rakentanut 

politiikkaa, välineitä ja aloitteita, joiden avulla kehitys- ja turvallisuuskysymykset voidaan kohdata Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. 

Avunantajien ja -saajien tavoitteet, arvot ja aikataulut ovat moninaisia ja usein ristiriitaisia. Eri toimijoiden ja resurssien, 

kehitysyhteistyön tekijöiden ja sotilaiden, diplomaattien ja liike-elämän edustajien yhteen saattaminen on haastavaa ja hidasta, 

ja silti sitä tarvitaan viipymättä. Lisäksi EU itse on monimutkainen, ajoin heikosti järjestäytynyt kansainvälinen toimija. 

Kun kohdataan epävakauden ja turvattomuuden haasteita, on houkuttelevaa lähteä kehittämään avuksi “välttämättömiä” 

apuvälineitä, kuten uusia talouden menetelmiä tai uusia poliittisia instituutioita. 57 Päinvastainen näkemyksemme on, että epävakaat 

yhteiskunnat voivat alkaa muuttaa turvallisuus- ja kehitystilannettaan sellaisena kuin ne ovat ja huolimatta siitä, millaisia ne ovat, 

kuten Hirschmann 58 on todennut. 

Esitämme, että turvallisuuden ja kehityksen välisen yhteyden muuttumisen tunnetut ja syvään juurtuneet esteet voidaan ylittää 59 , ja 

perustamme näkemyksemme lukuisiin kokemuksiin paikallisista hankkeista ja valmiuksista sekä EU:n osallistumisesta turvallisuuden 

ja kehityksen kytkemiseen epävakaissa Afrikan maissa etenkin turvallisuusalan uudistusten ja kriisinhallintaoperaatioiden puitteissa. 60 

Epävakaissa tilanteissa voidaan käyttää kuutta prosessia: 

1. TURVAAMINEN JA KEHITTÄMINEN: ONKO MUUTOS TERVETULLUT VAI EI 

Ne, jotka kannattavat politiikkamuutosta, joka vaikuttaa samanaikaisesti sekä turvallisuuteen että kehitykseen, olettavat usein, 

että heidän ehdottamansa uudistus on tervetullut: epävakaudesta päästään irti, jolloin kansan turvallisuus lisääntyy, ja sen myötä 

energiaa vapautuu kehittämiseen, mikä voi olla vain eduksi kaikille toimijoille ja lopulta koko maalle. Tämä oletus voidaan kuitenkin 

kyseenalaistaa. 61 Epävakaissa tilanteissa turvattomuus ja jäljelle jääneet toimimattomat julkiset organisaatiot voivat ensinnäkin olla 

hyödyllisiä yhtä hyvin hallituksille kuin kapinallisille. Jotkin toimijat voivat jopa luoda, tukea ja käyttää hyväkseen turvattomuutta 

pyrkiessään varmistamaan poliittisen eloonjääntinsä. 62 Sierra Leonessa valtaapitävät tuhosivat valtion toimintakyvyn tahallaan, 

jotta he pääsivät itse tarjoamaan julkishyödykkeitä. 63 Toiseksi, epävakaissa tilanteissa suhteellinen heikkous ja suhteellinen vahvuus 

elävät usein rinta rinnan. Esimerkiksi Kongon demokraattisen tasavallan valtion instituutiot ovat heikentyneet, mutta ne eivät ole 

kokonaan kadonneet. 64 Avunantajien vaatimusten edessä maan viranomaiset – täysin tietoisina maansa epävakaasta tilanteesta, ja 

juuri epävakaustilanteen sekä oman verrattain epävarman tilanteensa vuoksi – pystyivät säilyttämään neuvotteluasemansa ja jopa 

vahvistamaan sitä sekä kehittämään välttelyn ja vastarinnan strategian. Jopa silloin, kun valtion suvereenisuus on heikoimmillaan, 

jäljellä oleva valtio kykenee suojaamaan avunantajilta sen, mitä valtio pitää autonomiansa ytimenä. 65 

Epävakauteen liittyvä turvattomuus ei siis välttämättä ole pahasta kaikille toimijoille, eikä se tee kaikista toimijoista heikkoja. 

Paikalliset toimijat reagoivat ja yrittävät välttää avunantajien vahvuuksia ja käyttää heidän heikkouksiaan hyväkseen. Juuri tästä 

syystä suoralinjaiset, ohjailevat toimintamallit eivät juuri kehitysyhteistyössä onnistu. EU:n tulisi siirtyä nykyisestä välinepainotteisesta 

sosiaalisen ohjailun toimintamallistaan joustavampaan ja strategisempaan lähestymistapaan. 

2. TURVATTOMUUS ON MAHDOLLISUUS KEHITYSPOLITIIKALLE 

Turvallisuuden ja kehityksen välisen yhteyden arvostelijat nostavat tavallisesti esiin kolme argumenttia. Ensinnäkin, turvallisuuden 

nousu yhdeksi politiikan tavoitteeksi lukuisien muiden tavoitteiden oheen, kun päätöksentekijöillä on vain rajallisesti energiaa, 

valmiuksia ja resursseja, on varma tapa häiritä sekä avunantaja- että avunsaajamaiden keskittymistä pääasiaan, köyhyyden 

poistamiseen. Toiseksi, turvallisuus on vain pintaongelma, sillä se on oire syvemmistä rakenteellisista häiriöistä. Kolmanneksi, 

jos turvallisuushaasteet haluttaisiin todella kohdata aidosti, se vaatisi luultavasti avunantajamailta ja kumppanimailta 

enemmän kuin mihin ne kykenevät. Näkemyksemme on, että turvallisuuden ja kehityksen yhteys voi päinvastoin tarjota uusia 

uudistusmahdollisuuksia (tietoruutu 8.9). 

57 

Hirschman 1963, s. 6; Hirschman 1967, s. 5. 

58 

Hirschman 1963, s. 6 

59 

Hirschman 1963, s. 6; Hirschman 1985, s. 3–34 ja 56–76. 

60 

Brzoska 2006. 

61 

Englebert ja Tull 2008. 

62 

Clapham 1996, s. 208–243; Chabal ja Daloz 1999, s. 3–16. 

63 

Reno 2003. 

64 

Englebert 2003; Trefon 2004, 2007. 

65 

Esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa kaksi tärkeää turvallisuuspalvelua, sotilaallinen ja siviiliturvallisuuspalvelu sekä rajavartiopalvelut, on pidetty 

turvallisuusalan uudistuksen ulkopuolella (Melmot 2008; Davis 2009). 

122



Paikallisväestö ilmaisee usein nopeasti ja äänekkäästi huolensa turvallisuuden ja rauhan puuttumisesta. Kongon demokraattisessa 

tasavallassa Kivus-yhteisön edustajat vaativat esimerkiksi oikeutetusti, että vaalit tulisi siirtää, kunnes rauha olisi vakiinnutettu, 

mutta heitä ei kuunneltu. 66 Tällaisen huolen sivuuttaminen on vaarallista. Toiseksi, turvallisuudesta esitetty epäily ja huoli antaa 

mahdollisuuden uudistajille löytää uusia liittolaisia, ja se helpottaa yhteisiä analyysejä ja strategian muotoilua. Kolmanneksi, 

turvattomuus voi toimia valonheittimenä, joka auttaa havaitsemaan ajoissa yhteiskunnallisia puutteita, jotka sivuutettuina voivat 

pahentua entisestään. 67 Lopuksi, pintapuoliset ja heikot politiikkahankkeet voivat vahingossa saada liikkeelle sellaisetkin tahot, 

jotka ehkä voisivat hyötyä hankkeista, niin avunantajamaissa kuin kumppanimaissa. 

Tietoruutu 8.9: Epävakaiden tilanteiden turvallisuus- ja kehityshaasteet: oppia ETPPoperaatioista 

Damien Helly, tutkija, EU:n turvallisuusalan tutkimuslaitos (EU Institute for Security Studies) 

Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP) syntyi 10 vuotta sitten Balkanin niemimaalla. Euroopan unioni on 

käyttänyt ETPP:tä hyvin ainutlaatuisena sotilas- tai siviilikriisinhallinnan työkaluna monenlaisissa epävakaissa tilanteissa. 

Kaikkiaan 23 ETPP-operaatiosta kahdeksan on toteutettu Afrikassa, ja jotkin jatkuvat edelleen. Kaikkiin ETPP-operaatioihin 

Afrikassa liittyy epävakaus. Euroopan unionin turvallisuusalan tutkimuslaitoksen tutkijoiden toimittama tuore teos 

tarjoaa kattavasti tietoja ja kriittisiä arvioita ETPP:stä sen 10 ensimmäisen toimintavuoden jälkeen. 68 Enimmäkseen 

kenttähaastatteluihin perustuvan tutkimuksen tulokset luovat pohjaa turvallisuus- ja kehitystyötä koskevalle keskustelulle, 

valaisevat epävakaiden tilanteiden taustoja ja kertovat siitä, että EU-välineisiin ja politiikkaan on lisättävä johdonmukaisuutta. 

• EU on 10 vuoden aikana lisännyt koordinointia ETPP:n ja Euroopan komission politiikan välillä epävakaissa ympäristöissä. 

Vuodesta 1999 lähtien turvallisuus- ja kehityshaasteiden keskinäiset sidokset ovat olleet usein toistuva johtoaihe 

politiikkakeskusteluissa. Keskeisissä eurooppalaisissa politiikka-asiakirjoissa on huolellisesti dokumentoitu, että 

köyhyyden torjuminen, uusien työpaikkojen syntyminen ja yritystoiminnan kehittyminen edellyttävät perusturvallisuutta, 

ja politiikan suunnittelijat ovat olleet tästä varsin hyvin tietoisia. Brysselissä suunniteltiin esimerkiksi Tšadin yhteistoimet 

vuonna 2008 pitäen tavoitteena molempien vahvistamista. Euroopan komission rahoittaman koillisosan vakauttamisen 

lisäohjelman tavoitteena oli täydentää sotilaallista voimaa, vaikkakin koordinointi osoittautui käytännössä vaikeaksi ja 

hitaaksi tehtäväksi. 

• Huolimatta edistyksestä strategisella tasolla, on turvallisuusasiantuntijoiden, kehitysyhteistyön kannattajien, ekonomistien 

ja humanitaarisen avun toimijoiden tehostettava epävakaita tilanteita käsittelevää vuoropuheluaan. Kehitystyön ja 

turvallisuustyön rahoituksesta voi syntyä kova kilpailu. Kehitysyhteistyöohjelmien vetäjät ja turvallisuusasiantuntijat 

eivät useinkaan vaihda tietoja esimerkiksi liikenneinfrastruktuurihankkeiden mahdollisista turvallisuusvaikutuksista. 

Vaikka erityyppiset asiantuntijat työskentelevät vieri vieressä, kuten esimerkiksi sotilaalliset ja humanitaarisen avun 

toimijat, on kriisinhallintaoperaatioissa kerätyn tiedon levittämisessä paljon puutteita. Esimerkiksi EUFOR Tchad/RCA 

-operaatiossa sekä sotilaallinen että humanitaarisen avun yhteisö keräsivät runsaasti hyödyllistä kokemusoppia, mutta 

on epäselvää, kuinka se tieto siirretään eteenpäin muille. 

• Epävakaissa tilanteissa laadulliset arviot ovat yhtä relevantteja kuin määrällinen tutkimustieto. Taloustieteilijät työstävät 

vain kouraantuntuvaa tutkimustietoa, valtiotieteilijät ja analyytikot käyttävät myös laadullisia menetelmiä. Esimerkiksi 

Kongon demokraattisen tasavallan poliisi- tai puolustusvoimien uudistuksessa on väestölaskennan tietokantojen 

tapaisten tiedonkeruumekanismien luomiseksi välttämätöntä ymmärtää paikallista politiikkaa ja valtapelejä. Kongon 

viranomaisia turvallisuusalan uudistuksessa auttanut Euroopan unionin EUSEC-operaatio käytti operaation ensimmäiset 

vuodet luottamuksen rakentamiseen kansallisten sidosryhmiensä kanssa. Apuna käytettiin henkilökohtaisia suhteita, 

henkilötiedustelua ja sotilasasiantuntemusta. Tilanne on käänteinen Guinea-Bissaussa, jossa sotilaiden pienen määrän 

(alle 6000) vuoksi voisi luulla, että puolustusvoimien uudistaminen on helppoa. Siellä ovat vakaviksi ongelmiksi 

osoittautuneet hallinto ja sellaiset voimatekijät kuin veteraanien symbolinen voima, uhkailu ja salakauppa. Joskus siis 

inhimilliset realiteetit sotivat tutkimustietoa vastaan. 

• Eurooppalaisten turvallisuus- ja puolustushankkeet riippuvat suuresti paikallisten viranomaisten tavoitteista ja poliittisesta 

tahdosta. Kun paikalliset viranomaiset ovat haluttomia isännöimään ETPP-operaatioita tai ulkomaalaisia, joiden on määrä 

auttaa uudistamaan heidän turvallisuusjärjestelmänsä – usein poliittisista syistä tai omien intressiensä vuoksi – on 

eurooppalaisten äärimmäisen vaikeaa saada aikaan tuloksia. Tämän on osoittanut esimerkiksi Kongon demokraattisen 

66 

Autesserre 2009, s. 271. 

67 

Hirschman 1981, s. 119, 149. 

68 

Grevi et al., tulossa. 

123 

EU:N 


Luku 8 


tasavallan tilanne, jossa vuoden 2006 vaalien jälkeen hallitus ilmaisi paljon vähemmän kiinnostusta turvallisuusalan 

uudistukseen. Sama tapahtui Guinea-Bissaussa, missä EU:n turvallisuusalan uudistusoperaation oli hyvin vaikea päästä 

keskusteluyhteyteen edesmenneen armeijan esikuntapäällikkö Tagmé Na Wain kanssa. Sama tapahtui myös Sudanissa, 

kun maan johto ei halunnut maahan Afrikan unionin ja YK:n yhteistä rauhanturvaoperaatiota. Se viivytti Afrikan unionin 

Darfurin rauhanturvajoukon AMIS:in operaatioiden suunnittelussa ja johtamisjärjestelyissä avustavan EU-henkilöstön 

viisumiprosesseja. 

• Kymmenessä vuodessa ETPP:n henkilöstö on oppinut, miten vaikeaa omavastuullisuuden saavuttaminen on etenkin 

epävakaissa maissa, joissa valtion toimintakyky on lähes olematon ja paikallisilta viranomaisilta puuttuvat valmiudet 

vastaanottaa tai hyödyntää EU:n tarjouksia tai toimia. Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan operaatioiden 

toimeksiannot ovat lyhyitä ja niiden vaihtuvuus suurta, ja niillä onkin vain harvoin onnistuttu täyttämään vastapuolen 

tarpeet pitkän aikavälin valmiuksien rakentamisesta. 

• EU kärsii epävakaissa toimintaympäristöissä politiikan täytäntöönpanovajeesta. EU:lla on käytössään vaikuttava 

lajitelma strategiatyökaluja sekä viestintä- ja ohjelma-asiakirjoja, joilla lisätään vakautta, torjutaan konflikteja ja tuetaan 

rauhanrakentamista. Silti EU:lla on vielä paljon tehtävää, jos se haluaa panna nämä politiikkasuunnitelmat täytäntöön. 

EU-henkilöstö jättää usein noudattamatta keskeisiä politiikka-asiakirjoja, joiden on määrä ohjata heidän päivittäistä 

työtään ja päätöksentekoaan epävakaissa oloissa. Vaikka EU:lla on hätäavun, kunnostustoimien ja kehitysyhteistyön 

niveltämistä koskevan strategian kaltaisia politiikkatyökaluja, se ei käytä niitä järjestelmällisesti. Epävakaissa maissa 

toimivan henkilöstön koulutuksen tulisi olla monialaista, ja sitä pitäisi toteuttaa järjestelmällisemmin. 

• EU ei ole määritellyt, mitkä sen ulkopolitiikan painopisteet ovat silloin, kun se toimii epävakaissa tilanteissa. Vaikka 

toimintakyvyttömyyteen ajautuvat ja toimintakyvyttömät valtiot mainitaan uhkina vuonna 2003 vahvistetussa Euroopan 

turvallisuusstrategiassa, ovat Euroopan strategiset edut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa siltikin epäselvät. Jotkin 

Euroopan valtiot, useimmiten entiset siirtomaavallat, ovat huolissaan Afrikan epävakaista valtioista, eivätkä vähiten 

siksi, että niihin liittyy keskeisiä uhkia, kuten terrorismi ja laiton huumausaine-, ase- sekä ihmiskauppa. Koska kaikki 

EU-jäsenvaltiot eivät ole yhtä lailla huolissaan, jäävät Afrikkaa koskevat EU:n ulkopolitiikan prioriteetit epäselviksi niitä 

lukuun ottamatta, jotka on määritelty maanosakohtaisissa kumppanuuksissa tai Cotonoun kumppanuussopimuksissa. 

Euroopan unionin turvallisuusalan tutkimuslaitos (EUISS) tutkii tätä aihetta enemmän vuonna 2010. 

• Epävakaiden maiden viranomaiset syyttävät EU:ta usein politiikan ristiriitaisuudesta. Säännönmukaisesti ne mainitsevat, 

että etenkin EU:n protektionistiset kaupan toimet haittaavat kehitystä. Huolimatta uusista korvaavista mekanismeista, 

kuten kauppaa tukevasta EU:n kehitysavusta, leimaa epäluottamus silti edelleen poliittista vuoropuhelua. Pyrkimys 

todelliseen vuoropuheluun sekä valmius luopua entisistä ennakkoluuloista ja tunnustaa molemminpuoliset vastuut 

ovat siksi tarpeen torjuttaessa valtioiden epävakautta. 

3. EPÄVAKAUS JOHTAA RINNAKKAISIIN TURVALLISUUSORGANISAATIOIHIN 

Valtion toimintavalmiuksien surkastuminen epävakaissa tilanteissa ei välttämättä merkitse, ettei hallintoa olisi olemassa. Epävakaat 

tilanteet ovat itse asiassa johtaneet joskus paikallisiin hankkeisiin, jotka edesauttoivat yhteiskunnallisen elämän eloonjääntiä ja 

organisointia konfliktivuosina ja voivat osoittautua hyödyllisiksi myös tulevaisuudessa. 69 Perinteiset päälliköt, kansalaisjärjestöt, 

kirkot ja kehitysapujärjestöt astuvat kuvaan ja ottavat huolehtiakseen turvallisuudesta. 70 Epävakaissa tilanteissa voivat korostua 

myös mahdollisuus käyttää turvallisuus- ja oikeusjärjestelmiä epätasa-arvoisesti, suvaitsemattomuus ulkopuolisia kohtaan, 

väkivalta, laittomuudet ja vastuuttomuus. Joissain tapauksissa heikko valtiollinen poliisitoimi ja suvereniteetti ovat kuitenkin 

vahvistaneet epävirallista poliisitoimintaa. 71 Tuloksena on voinut olla ”monivalintainen poliisitoimi”, joka on tarjonnut turvaverkon 

ja syventänyt paikallista demokratiaa. Tällaisen vaihtoehtoisen poliisitoimen onnistumista voisi helpottaa myös myönteinen 

valtion osallistuminen ja EU:n tuki. 

4. PERÄKKÄISYYS JA EPÄTASAPAINO VOIVAT EDISTÄÄ TURVALLISUUS- JA KEHITYSPOLITIIKAN UUDISTUSTA 

Kokonaisstrategioita, joissa poliittiset ja turvallisuutta koskevat, humanitaariset ja kehitysyhteistyön välineet yhdistetään 

yhdeksi yhtenäiseksi paketiksi, pidetään usein hyvänä tapana vahvistaa kehityksen ja turvallisuuden välistä yhteyttä epävakaissa 

tilanteissa, jotka ovat luonteeltaan epäyhtenäisiä. 72 Koordinoinnista on jossain määrin hyötyä, etenkin EU:ssa, mutta voi kuitenkin 

olla tarpeetonta käyttää kovinkaan paljoa tarmoa näin varhaiseen politiikkojen integrointiin ja turvallisuuden ja kehityksen 

69 

Englebert ja Tull 2008, s. 125, 127. 

70 

Vlassenroot 2008, s. 2. 

71 

Baker 2008. 

72 

Faria ja Magalhães Ferreira 2007. 

124



välisen yhteyden varmistamiseen. Epävakaissa toimintaympäristöissä ei nimittäin voida välttää heittelehtivää etenemistä ja 

toistuvia turvallisuus- ja kehityspolitiikan tarkistuksia. Niitä tarvitaan, sillä politiikantekijät havahtuvat toimiensa epätasapainoon 

ja epätäydellisyyteen epäonnistumisten, ärtymyksen ja epämukavuuden myötä. 73 Esimerkiksi Sierra Leonessa ei turvallisuusalan 

uudistuksen osatekijöiden välillä ollut käsitteellisiä tai sisällöllisiä yhteyksiä, vaan ne etenivät toisistaan riippumattomasti. 74 Silti 

monet, jopa OECD:n kehitysapukomitea, ovat maininneet Sierra Leonen esimerkkinä hyvistä käytännöistä. 

Perättäisen ongelmanratkaisun riskinä on, että juututaan yhteen vaiheeseen tai alaan. Koska kuitenkin koordinoinnin tarvetta 

ilmenee kaikkialla, kannattaa pitää mielessä, että samansuuntaisesti työskentelevien ihmisten parissa päällekkäisyys, hämmennys 

ja puutteellinen viestintä eivät aina välttämättä ole pahasta ja voivat jopa johtaa halvempiin ja nopeampiin uudistuksiin. 75 

5. TURVALLISUUS JA KEHITYS EIVÄT VÄLTTÄMÄTTÄ ETENE RINTA RINNAN 

On tärkeää tietää, voidaanko turvallisuutta vahvistamalla synnyttää kestävää inhimillistä kehitystä. 17 YK-vetoisen valtiorakenteiden 

kehittämishankkeen arviointi viisi vuotta niiden käynnistyksen jälkeen paljasti, että vaikka turvallisuuden ja valtiorakenteiden 

kehittämisen muiden ulottuvuuksien (taloudellinen kehitys, demokratia, institutionaalisten valmiuksien luominen) välillä 

on olemassa potentiaalinen yhteys, ei turvallisuus automaattisesti johda oikeusvaltioperiaatteen, hallituksen tehokkuuden, 

talouskehityksen ja demokratian kannalta myönteisiin seurauksiin. Turvallisuus määritettiin tässä tarkoittamaan sotatilan puuttumista 

ja väkivaltakoneiston täyttä valtion monopolia. 76 

Yhteys turvallisuuden ja kehityksen edistymisen välillä voi tulla esiin monin eri tavoin, eivätkä nämä kaksi politiikka-aluetta aina 

ole vuorovaikutuksessa keskenään. Olisi liioiteltua väittää, että ne ovat täysin erilliset. Vaikka turvallisuus ja kehitys eivät aina liity 

toiminnallisesti toisiinsa, niiden välillä voi vallita vaihtelevasti keskinäinen riippuvuus ja autonomia eri aikoina ja eri yhteyksissä. 77 

6. VÄHEMMÄN VOI ANTAA ENEMMÄN 

EU on ylpeä jatkuvasta mukanaolostaan valtiorakenteiden kehittämisessä ja kehitysyhteistyössä yleisemminkin, ja kehuu toimintansa 

suhteellista pysyvyyttä. Suurempi joustavuus tässä suhteessa sekä ajoittainen, valikoiva kehitysyhteistyön ulkopuolelle jääminen 

voisivat kuitenkin kasvattaa aloitteiden määrää. Monet läntisen maailman poliitikot olettavat, että valtiorakenteiden kehittäminen 

on sitä parempaa, mitä enemmän sitä tehdään 78 , ja osoittavat enemmän resursseja tärkeinä pitämilleen epävakaille maille – kuten 

Afganistanille, Bosnialle, Irakille ja Kosovolle – kuin etäisemmille maille. Turvallisuuden näkökulmasta katsottuna tämä merkitsee 

sitä, että vahvemmat EU:n ja YK:n sotilaalliset operaatiot, joilla olisi enemmän sotilaallisia voimavaroja ja järeämmät toimivaltuudet, 

tarjoaisivat parhaat onnistumisen mahdollisuudet. 

Kokemukset kehitysyhteistyöpolitiikasta etenkin turvallisuuden ja kehityksen alueilta osoittavat, että hyviä tuloksia voidaan 

saavuttaa myös irrottautumalla toiminnasta ja päättämällä se. 79 Vähemmällä, rajoitetulla ja valikoivalla avustustoiminnalla 

voidaan saada tilaa sosiaalisille kokeiluille ja edistää paikallisten aloitteiden kasvua. Kongon demokraattisen tasavallan YK:n 

rauhanoperaation kokeiluluonne, esimerkiksi avustustoimien tehostaminen, jota kuvataan usein sanalla ”protektoraatti”, johti 

ongelmallisiin politiikkavalintoihin siirryttäessä sodasta rauhanaikaan ja demokratiaan vuosina 2003–2006. 80 

73 

Hirschman 1985, s. 74–75. 

74 

Horn et al. 2006, s. 110, 118. 

75 

Hirschman 1981 s. 66. 

76 

Valtiorakenteiden kehittämisoperaatioissa saavutettiin tärkeitä turvallisuustavoitteita: 13 operaatiota arvioiduista 17:stä lopetti sodan (sodan aikana kuoli 

taisteluissa vuosittain 1000 ihmistä). Vaikka sodan lopettaminen oli vaikeampaa köyhimmissä maissa, valtiorakenteiden kehittämisessä saavutettiin näissäkin 

ympäristöissä tavoitteet (7 tapauksessa 11:stä). Valtiorakenteiden kehittämisoperaatiot onnistuivat heikommin väkivaltakoneiston monopoliaseman 

saavuttamisessa (9 tapauksessa 17:stä). Menestys turvallisuuden alueella ei kuitenkaan vaikuttanut suuresti muihin valtiorakenteiden kehittämisen ulottuvuuksiin 

(Zürcher 2006). 

77 

Hirschman 1981, s. 142–166; Hirschman 1995, s. 221–230. 

78 

Englebert ja Tull 2008, s. 135-139. 

79 

Hirschman 1995, s. 190–192. 

80 

Autesserre 2009, s. 258. 

125 

EU:N 


Luku 9 


LUKU 9 - 

JOHTOPÄÄTÖKSET – PAINOPISTEET JA SUOSITUKSET 

Euroopan unionilla on käytössään laaja kirjo politiikan välineitä, joiden avulla voidaan vastata epävakaiden 

valtioiden haasteisiin. Kuluneen vuosikymmenen aikana EU on kehittänyt ja tarkistanut niitä säännöllisesti. 

Siitä huolimatta EU:n kehitystoimet epävakaissa maissa kärsivät edelleenkin täytäntöönpanovajeesta, 

mikä luo kuilua virallisten sitoumusten ja politiikan toteuttamisen välille. 1 

1. EU-POLITIIKALLA VOIDAAN VAIKUTTAA 

EU:lla on mahdollisuuksia vaikuttaa Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden valtioiden kehitykseen 

ja auttaa niitä parantamaan kykyään selvitä vaikeuksista ja kriiseistä. Onnistuakseen EU:n täytyy luoda 

luottamuksen edellytykset, ottaa oppia kokemuksistaan ja rakentaa niiden pohjalle. EU ei ole yksin tässä 

vaikeassa tehtävässä, joka edellyttää kaikkien epävakaiden maiden kanssa toimivien tahojen yhteistyötä. 

EU voi parantaa kehitystoimiensa tuloksellisuutta toimimalla määrätietoisesti ja määrittelemällä politiikkansa sisällään yhtenäisesti. 

Keskustelun EU:n jäsenmaiden välillä ja Euroopan yhteisön sisällä tulee olla avointa ja laaja-alaista, etenkin siksi, että toiminta 

epävakaiden tilanteiden parissa on poliittisesti arkaluonteista. Heti kun politiikka on yhteisesti määritelty ja sovittu, EU:n tulee 

kuitenkin sitoutua pitkän aikavälin toimintaan eikä muuttaa tavoitteitaan tai painotuksiaan tarpeettomasti. Epävakaiden maiden 

ongelmat ovat useimmiten rakenteellisia ja jatkuvia. Niistä selviäminen edellyttää ulkopuolisten toimijoiden pitkäkestoista ja 

horjumatonta sitoutumista. Ponnistelujen keskittäminen muutamiin selkeisiin tavoitteisiin olisi omiaan yksinkertaistamaan 

menetelmiä ja vähentämään byrokratiaa. Tämän lisäksi EU:n pitää lisätä epävakaiden valtioiden tukemista koskevan sitoumuksensa 

uskottavuutta, tehdä politiikkansa helpommin ymmärrettäväksi ja lisätä sen vaikuttavuutta. Sen pitää myös muokata muuta 

politiikkaansa niin, että sillä voidaan tarttua myös erityiskysymyksiin ja sopeuttaa sitä tarvittaessa erilaisiin toimintaympäristöihin. 

Avunantajat ja vastaanottajat eivät ehkä kykene parhaalla mahdollisella tavalla toteuttamaan ja valvomaan kehitysapupolitiikkaa 

silloin, kun maat eivät ole budjettitukikelpoisia 2 tai kun paikallisen tilanteen tuntemus on poikkeuksellisen tärkeää. Nämä 

tehtävät voitaisiin silloin delegoida muille virallisille kumppaneille, kansalaisyhteiskunnan organisaatioille tai riippumattomalle 

palveluntarjoajalle (tietoruutu 9.5). Delegointi voi auttaa tarttumaan vaikeisiin paikallisiin ongelmiin ja varmistaa riittävän 

sitoutumisen. Kun apua ei käytetä tehokkaasti tai kun avunantajat kanavoivat suuren osan avusta epävirallisille kumppaneille 

tai kansalaisjärjestöille, kannattaisi ehkä erottaa toisistaan hallitusten eri tehtävät eli erottaa kehityspoliittisten linjausten teko 

tukimaksujen jaosta ja seurannasta. Pitkän aikavälin kehityspoliittisen tavoiteasetannan erottaminen toimenpiteiden toteutuksesta 

vapauttaa sen suorista poliittisista paineista, vähentää sitoutumisongelmia ja auttaa kehittämään tarpeellista teknistä osaamista. 

Pohja tällaiselle jaolle on jo olemassa, mutta pitkän aikavälin politiikan tehokas toteutus edellyttää hallinnollisia muutoksia. 3 

1.1 EU:N VAHVUUDET 

EU:lla on joitakin suhteellisia vahvuuksia, jotka koskevat strategioiden laatimista epävakaiden maiden tukemiseksi niiden 

pyrkimyksissä lisätä resilienssiään. Etua hyödyntääkseen EU:n tulee keskittyä kehittämään henkistä ja sosiaalista pääomaa ja 

tukemaan valtiorakenteiden kehittämistä paikallisella ja alueellisella tasolla. EU:n suhteellinen vahvuus pohjautuu sen omaan 

laajentumishistoriaan sekä siihen menettelytapojen laajaan kirjoon, johon EU voi tukeutua suunnitellessaan toimintaansa. Kuten 

kappaleessa 8 todetaan 4 , toisin kuin muut kehitysyhteistyöjärjestöt, EU voi käyttää mitä tahansa yhdistelmää seuraavien alueiden 

politiikkavälineistä: kauppa, maatalous, kalastus, muuttoliike, ilmastonmuutos, ympäristö, globalisaation yhteiskunnallinen 

ulottuvuus, tutkimus ja kehitys, tietoyhteiskunta, energia, turvallisuus ja hallinto. Näitä alueita ohjaavat politiikat vaikuttavat 

valtioiden vakauteen, joko myönteisesti tai kielteisesti, selvästi voimakkaammin ja laajemmin kuin taloudellinen tuki. 

EU:n omaa historiaa leimaa institutionaalisten rakenteiden kehittäminen monenlaisissa ja mutkikkaissa yhteiskunnissa, joilla 

kaikilla on omat valtiorakenteensa. EU:lla on myös omasta laajenemisestaan laajalti kokemusta valtioista, joiden instituutiot ovat 

toimimattomia tai muutostilassa. Jotkin nykyiset EU-jäsenvaltiot (Kreikka, Portugali ja Espanja) kykenivät siirtymään rauhallisesti 

1 

Luvussa 8 tarkastellaan, miten kehitystoimia tulee tarkistaa, jotta EU saa paremmin täytettyä sitoumuksensa. 

2 

Lisää tietoa siitä, milloin budjettituki soveltuu apumuodoksi epävakaissa valtioissa, OEDC (2009). 

3 


4 

Paul Collierin (2009a) tausta-asiakirja niteessä 1B. 

126


Johtopäätökset – painopisteet ja suositukset 

sotilasdiktatuurista demokratiaan 1970-luvulla. 1990-luvulla EU auttoi itäisen Euroopan maita yli talouden siirtymän, mikä edellytti 

merkittäviä institutionaalisia uudistuksia, hallintojärjestelmien ja valtion palvelumekanismien muutoksia. Nämä kokemukset itsessään 

muodostavat vahvuuden, koska EU voi käyttää niitä hyväksi “työkalupakkina” toimiessaan epävakaissa tilanteissa. 

Kehitysyhteistyöjärjestöt ja kansainväliset organisaatiot kohdistavat usein huomionsa lyhyen aikavälin korjaaviin toimiin tai, 

toimenkuvansa mukaisesti, yhteen spesifiin kysymykseen. 5 Yhdysvalloilla on useita samantapaisia politiikkavälineitä kuin EU:lla, 

mutta sen historia on erilainen, ja huolimatta elpyneestä kiinnostuksesta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, se on maantieteellisesti 

kaukana. 6 Kiina (ja Arabimaat) tapaa keskittyä rakentamaan infrastruktuuria ja tekemään suoria sijoituksia maa-alueisiin, mikä voi 

olla siunaus tai kirous avunsaajamaille. Vaikka myös EU voi osallistua infrastruktuurien rakentamiseen, sen tulee keskittyä omien 

vahvuuksiensa mukaisesti henkisen ja sosiaalisen pääoman sekä valtiorakenteiden kehittämiseen, missä sillä on eniten annettavaa. 

1.2 EU:N AVUSTUSTOIMIA TARVITAAN VAIKEISSA TOIMINTAYMPÄRISTÖISSÄ 

Kotimaisten resurssien valjastaminen, valtiollisten instituutioiden vahvistaminen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus ovat ratkaisevia 

toimia, kun kehittyvässä maassa pyritään vahvistamaan resilienssiä. Mainitut toimet ovat kaikki jo luonnostaankin sellaisia, että 

epävakaiden valtioiden on vaikea suoriutua niistä omin voimin. EU:n avustustoimia tarvitaan, mutta Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakauden nujertaminen on haastava ja riskialtis tehtävä. 

Myös toimimattomuus voi käydä kalliiksi niin avunantajille kuin vastaanottajille. Seuraukset näkyvät epävakaiden maiden huonona 

inhimillisenä kehityksenä ja jatkuvista kehityseroista johtuvana turvattomuutena. Euroopalle, joka on maantieteellisesti lähellä 

Afrikkaa ja sen räjähdysherkkiä väestöön, pakolaisuuteen, salakauppaan, salakuljetukseen, sukupuolittuneeseen väkivaltaan ja 

merirosvouteen liittyviä ongelmia, kielteiset heijastusvaikutukset voivat olla vakavia. 

Tilanne on haastava, koska toimiessaan epävakaissa maissa EU:n on aina kunnioitettava niiden kansallista itsemääräämisoikeutta. 

Epävakaat valtiot ovat harvoin vastuuvelvollisia kansalaisilleen, mutta niille pitäisi antaa mahdollisuus ottaa vastuu omista 

toimintatavoistaan. Epävakaissa maissa verotus ei toimi heikon toimeenpanokyvyn vuoksi, ja maiden kykenemättömyys hyödyntää 

tehokkaasti omia resurssejaan on esteenä riippumattomuudelle ja hyvälle hallinnolle. 

Vuoden 2009 talousja finanssikriisi on tehnyt sitoutumisen epävakaisiin maihin entistä vaikeammaksi. Epävakaat maat joutuvat 

kärsimään kriisistä, jota ne eivät ole itse aiheuttaneet ja joka todennäköisesti ajaa entistä useampia maita epävakauteen, mikä 

puolestaan vaikeuttaa vuosituhannen kehitystavoitteiden saavuttamista vuoden 2015 määräaikaan mennessä. Kriisi on heikentänyt 

voimakkaasti tulotasoa henkeä kohden, ja sitä on seurannut kaksi muuta, epävakaille maille musertavaa kriisiä: elintarvikeja 

polttoainekriisit. Näillä kolmella lähes samanaikaisella kriisillä on ollut kielteisiä kerrannaisvaikutuksia, ja hätätilanteesta on tullut 

enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Pyrkiessään reagoimaan lyhytaikaisiksi uskomiinsa kriiseihin epävakaat maat ovat kadottaneet 

pitkän aikavälin näkökulman, jota vakautuminen ehdottomasti edellyttää. 

Taloudelliseen toimintaympäristöön vaikuttavat myös pitkään jatkunut ylivelkaantuminen sekä EU-maiden omat vakavat sosiaaliset 

ongelmat. Kriisin vuoksi sitoutuminen pitkän aikavälin politiikkaan on entistä tärkeämpää, samoin kehitysavun tehokkaampi käyttö. 

Lyhyen tähtäimen tilannekohtainen politiikka, sen heikko toimeenpano ja seuranta sekä avun sirpaloituminen ja päällekkäisyys 

ovat olleet tehottomuuden syitä. Ratkaisu löytyy yksinkertaisista säännöistä, jotka mainitaan edellä: puhutaan yhdellä suulla, 

keskitytään pitkän aikavälin tavoitteisiin ja delegoidaan tilanteen mukaan kumppaneille. 

1.3 VALTIOSTA RIIPPUMATTOMAT TOIMIJAT EPÄVAKAISSA MAISSA 

Valtio on pitkään ollut pääasiallinen sisääntuloportti avunantajatahoille, jotka näkevät toimimisen valtion instituutioiden kautta 

edistävän vastuullisuutta ja sukupuolten tasa-arvoa, luovan luottamusta ja yhteiset oikeudelliset sääntelypuitteet sekä takaavan 

oikeusvaltioperiaatteen toteutumisen. 

Nykyisiin instituutioihin vaikuttavat kuitenkin valtion muodostumisen historialliset juuret, vuorovaikutus maantieteellisten 

ominaispiirteiden kanssa sekä suhteet etnisiin ja uskonnollisiin ryhmiin. Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden hallituksilla on 

myös taipumus esittää, etteivät ne ole vastuussa epävakaudesta, ja syyttävät siitä “ulkopuolisia” tekijöitä. 

Valtiorakenteiden kehittäminen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden saavuttaminen edellyttävät sellaisten valtiosta riippumattomien 

toimijoiden mukaan tuloa – joskus epävakaiden valtiorakenteiden ulkopuolelta – joilla on paikallisten olosuhteiden tuntemusta 

ja arvokkaita henkilöresursseja. 

5 

Esimerkiksi elintarvikekriisit, ks. World Food Price. 

6 

Gartner 2009. 

127 

EU:N 


Luku 9 


2. PAINOPISTEET JA SUOSITUKSET 

Määritellessään prioriteettejaan EU:n pitää ottaa huomioon sekä Saharan eteläpuolisen Afrikan 

epävakaiden valtioiden yhteiset ja maakohtaiset erityispiirteet (ks. luku 2) että omat erityisvahvuutensa 

suhteessa muihin avunantajiin ja kansainvälisiin instituutioihin (ks. yllä ja luku 8). 

Vaikka Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaat valtiot eroavat toisistaan monin tavoin, niillä on yhteisiä heikkouksia, jotka ovat 

esteenä niiden kehittymiselle vahvoiksi valtioiksi ja kykeneviksi suoriutumaan ydintehtävistään. Näitä esteitä ovat 

• kykenemättömyys valjastaa käyttöön maan omia resursseja ja sen myötä riippuvuus ulkoisesta rahoituksesta; 

• talouden riippuvuus harvoista (useimmissa maissa vain yhdestä) alkutuotteista, mikä johtaa epätasaiseen kasvuun ja 

voimakkaaseen vientitulojen keskittymiseen; 

• maiden aineellisten ja aineettomien perusrakenteiden kehno tila, jonka vuoksi ne eivät pääse osallisiksi globalisaation hyödyistä 

ja niiden pääsy keskeisille vientimarkkinoille vaikeutuu; 

• alhainen koulutustaso heikentää kykyä tarttua uusiin mahdollisuuksiin; 

• suuri aseellisten selkkausten riski. 

Nämä erityispiirteet vaikeuttavat epävakaiden maiden omaa, sisäsyntyistä valtiorakenteiden kehittämisprosessia, johon 

epävakaissa maissa toimivien ulkopuolisten tahojenkin toiminta perimmiltään tähtää. 7 EU on vahvistanut tämän perusperiaatteen 

kehitysyhteistyöpolitiikkaa koskevassa eurooppalaisessa konsensuksessa 8 , joten sen kaikkien Saharan eteläpuolisen Afrikan maita 

tukevien toimien on tähdättävä tähän pitkän aikavälin tavoitteeseen. Epävakaiden maiden viiteen tunnuspiirteeseen perustuvat 

myös seuraavat viisi EU:n kehitystoiminnan painopistealuetta: 

Painopiste 1: Tunnistetaan valtiorakenteiden kehittämisen ja yhteiskunnallisen yhtenäisyyden liikkeellepanevat 

voimat ja toimijat ja tuetaan niitä. Valtiorakenteiden kehittämiseen kohdistetun EU-avun haasteellisuus johtuu siitä, että näiden 

rakenteiden kehittäminen ei voi lähteä ulkopuolisen näkemyksen pohjalta. Afrikan epävakaiden maiden valtiollisen rakentumisen 

prosessi ei ole samanlainen kuin vastaava prosessi oli Euroopassa 1800-luvulla 9 , eikä epävakaissa valtioissa päästä vastaavaan 

sosiaaliseen koheesioon kaikkien eri etnisten ryhmien ja uskontojen kesken, sillä niiden väliset erot juontavat juurensa satojen 

vuosien takaa. Sen vuoksi paikallistuntemus on keskeisen tärkeää ulkopuolisten tahojen kehitystoimissa epävakaissa maissa. Sen 

avulla voidaan löytää sisäisiä muutosvoimia ja muutoksen vetureita, jotka johdattavat näitä maita pois epävakaudesta, mahdollisesti 

eri väyliä käyttäen. On tärkeää vahvistaa muutosvoimia ja rohkaista etenkin naisia osallistumaan valtiorakenteiden kehittämiseen. 

Demokratiakehityksen onnistumiseksi on tärkeää myös heikentää niitä, jotka pyrkivät estämään muutoksia. 10 Yhtä tärkeää on 

tukea maan johtoa yhteiskuntasopimuksen ja luottamuksen rakentamiseksi valtion ja kansalaisten välille sekä sellaisten etnisten 

ja muiden ryhmittymien välille, joiden kesken konfliktin riski on suuri. Jos joitakin ryhmiä syrjitään tai niiltä kielletään poliittinen 

edustus, on konfliktien todennäköisyys suurempi. Tällöin epävakaudesta irrottautuminen vaikeutuu entisestään. 

Koska epävakaissa valtiossa on aina myös jonkinasteisia organisointivalmiuksia 11 , ne pitää kohdistaa tiiviisti yhteisiin päämääriin, kuten 

kotimaisten resurssien hyödyntämiseen ja luonnonvaroista saatavien valtion tulojen parempaan hallinnointiin. Eliittiryhmillä voi olla 

keskeinen rooli, mutta joissain epävakaissa valtioissa etniset tai uskonnolliset ryhmittymät eivät ehkä ole erityisen motivoituneita 

rakentamaan tehokasta valtiota; ne saattavat päinvastoin hyötyä sen heikentämisestä. Näin ollen konsensus ei ole niiden etujen 

mukaista. Sosiaalisen koheesion puute vähentää paikallistasolla hyvän hallintotavan odotuksia. 

Painopiste 2: Tasapainotetaan lähiajan tarpeet ja pitkän aikavälin resilienssitarpeet. EU voi auttaa epävakaita 

maita siirtämään huomiotaan lähiajan kiireellisten tarpeiden tyydyttämisestä keskeisiin, pitkän aikavälin tavoitteisiin esimerkiksi 

luomalla vakuutusmekanismeja, joilla tarjotaan epävakaille maille suojaa vientitulojen jyrkkiä heilahteluja vastaan. Tulopohjan 

ollessa vakaampi (tietoruutu 9.1) epävakaat valtiot pystyvät suunnittelemaan pitkän tähtäimen sisäpoliittisia toimiaan. Koska 

epävakailla mailla on heikot valmiudet selviytyä ulkoa tulevista kriiseistä ja etenkin perustuotteiden hintavaihteluihin ja kaupan 

ehtoihin liittyvistä kriiseistä, avunantajatahojen tulee huolellisesti harkita, miten niiden antamalla avulla kehitetään parempia 

riskienhallinnan valmiuksia ja vakuutusmekanismeja, samoin kuin mahdollisuutta käyttää taloudellista apua kansainvälisten kriisien 

vaikutusten lieventämiseksi, kuten Bourgignon et al. ovat esittäneet (2008). 

7 


8 

Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio 2006. 

9 

Vaaleja pidetään usein välttämättöminä edellytyksinä valtiorakenteiden kehittymiselle. Vaaleja voidaan kuitenkin myös ohjailla ja manipuloida tarkoitushakuisesti, 

ellei niiden kautta uskota voitavan ilmaista kansan kollektiivista tahtoa. 

10 

Magen ja Morlino 2008, s. 256–257. 

11 

Jotkin maat kykenevät esimerkiksi organisoimaan armeijan joukkoja, ja toiset saavat koulutusjärjestelmän toimimaan hyvin. Joissain maissa puolestaan on 

onnistuttu rakentamaan toimivat ja tehokkaat rahaliikenteen järjestelmät. 

128



Tietoruutu 9.1: Esitys valtiontulojen vakauttamiseksi 

Auttaakseen usein hädänalaisissa olosuhteissa olevia epävakaita maita pidentämään politiikkansa aikahorisonttia EU voisi 

ennalta sitoutua suuntamaan apuvirtaansa maille, joiden vientituotteiden hinnat laskevat tietyn minimitason alapuolelle. 

Epävakaat valtiot kykenisivät toteuttamaan pitkän aikavälin tavoitteitaan, kun ne tietäisivät, ettei niiden valtiontulo laske 

tietyn turvatason alapuolelle. 

Esitystä voi olla vaikea toteuttaa. Uskottava sitoutuminen on kuitenkin ensimmäinen askel. Tuotekorista ja minimihintatasosta 

täytyy sopia etukäteen, jottei puututtaisi kotimaiseen tuotantoon ja vientikaupan valintoihin. Vakauttamismekanismin 

tulisi myös olla selvästi tilapäinen. Maita voitaisiin palkita, kun ne sitoutuvat rahoittamaan pitkän tähtäimen toimintaa, 

kuten koulutusta ja terveydenhoitoa. 

Euroopan yhteisöllä voisi erityisvahvuuksineen olla paljon annettavaa tällaista mekanismia rakennettaessa. Yksittäiset 

maat eivät todennäköisesti sido mittavaa osaa avustaan tällaiseen automaattiseen mekanismiin, kun taas EU – joka sovittaa 

yhteen jäsenmaiden intressejä – voisi uskottavammin sitoutua tällaiseen instrumenttiin. Rahoitusvarojen seuranta voitaisiin 

antaa paikallisten kansalaisjärjestöjen tehtäväksi (tämäkin etukäteen uskottavuusongelmien välttämiseksi). 

Painopiste 3: Kasvatetaan henkistä ja sosiaalista pääomaa. Epävakaissa maissa koulutukseen panostaminen, 

sukupuolten eriarvoisuuden vähentäminen ja sosiaalisen pääoman kasvattaminen ovat ratkaisevia kestävän kasvun ja kehityksen 

saavuttamiseksi. Epävakaat maat kärsivät huonosti toimivasta koulusektorista, mikä alentaa koulua käyvien määrää ja lisää aikuisten 

lukutaidottomuutta. Riittävää rahoitusta tarvitaan peruskoulutuksen lisäksi myös korkeamman asteen koulutukseen. Vuonna 

1970 noin 30 prosenttia aikuisista Saharan eteläpuolisessa Afrikassa osasi lukea ja kirjoittaa. Vuoteen 1990 mennessä luku oli 

noussut 51:een ja vuoteen 2006 mennessä 63 prosenttiin (mutta vain 59 prosenttiin epävakaissa maissa). Lukutaidon puutteet 

on korjattava mahdollisimman nopeasti. Kun lukutaito on paremmalla tasolla, epävakaat maat pystyvät tehostamaan inhimillistä 

kehitystään merkittävästi ja kasvattamaan talouttaan. Naisten koulutus on erityisen tärkeää, koska se vaikuttaa lasten lukumäärään 

ja perheenjäsenten, etenkin lasten, terveyteen ja hyvinvointiin. 12 Intervention kohdistaminen poikiin ja nuoriin miehiin voi myös olla 

ratkaisevan tärkeää erityisesti epävakaiden maiden konfliktin jälkeisissä tilanteissa, sillä se voi pienentää houkutusta laittomuuksiin, 

kuten salakauppaan ja salakuljetukseen. Tätä taustaa vasten koulutus ei ehkä ole ainoa ratkaisu nuoria miehiä ajatellen, joten 

lisäksi voitaisiin myös ryhtyä toimenpiteisiin, joilla kevennetään sääntelyä ja luodaan suotuisa, vähäisiin talouden tai byrokratian 

rajoitteisiin perustuva liiketoimintaympäristö. Tästä ei syntyisi kustannuksia. Tämä kehitys olisi ratkaisevan tärkeää työpaikkojen 

luomiseksi ja nuorempien sukupolvien toivon ja tulevaisuususkon vahvistamiseksi, jotta he näkisivät, ettei kapinallisuus ole ainoa 

tie päästä elämässä eteenpäin. 

EU-jäsenvaltiot voisivat avata rajansa epävakaiden maiden opiskelijoille, sillä tiedossa on, että ulkomaisella koulutuksella on 

suotuisa vaikutus institutionaaliseen kehitykseen opiskelijoiden lähtömaissa (tietoruutu 9.2). 13 Lisäksi EU voisi auttaa kehittämään 

kumppanimaiden paikallisia yliopistoja ja tutkimuskeskuksia sekä luomaan kannustimia innovaatiotoimintaan sellaisilla aloilla kuin 

veden käytön tehostaminen epäsuotuisissa ilmasto-oloissa ja aidsin ja malarian hoidon kehittäminen. 

Tietoruutu 9.2: EU-politiikka ja Afrikan henkisen pääoman kehittäminen 

Yaw Nyarko, New York University 

Henkinen pääoma on taloudellisen kehityksen tärkeä tekijä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa väestön koulutustaso on 

edelleen alhainen, huolimatta hallitusten isoista panostuksista koulutukseen. Henkisen pääoman kasvattaminen Saharan 

eteläpuolisessa Afrikassa on alue, jolla Euroopan unionilla voi olla vaikuttava ja selkeä rooli. Se on yksi parhaista tavoista 

kohottaa elintasoa ja edistää talouden kehitystä. 

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että henkisen pääoman ja taloudellisen kehityksen välillä on yhteys (ks. Spiegel 

ja Benhabib 2005 ja siellä esitetyt viittaukset). Ammattitaitoista työvoimaa tarvitaan helpottamaan uuden tekniikan 

käyttöönottoa, synnyttämään yrittäjyyttä, pitämään käynnissä ja johtamaan terveydenhuoltoa sekä suunnittelemaan 

kansantaloutta. Huolimatta valtionbudjettien koulutuspanostusten suurista prosenttiosuuksista, väestön koulutustaso on 

monissa Afrikan maissa alhainen. Ghanan yli 20 miljoonasta asukkaasta vain noin 81 000:lla oli kolmannen asteen koulutus 

12 

Epävirallisten tilastojen mukaan (ks. Gartner 2009) viisi vuotta peruskoulua käyneiden äitien lapset elävät 40 prosenttia todennäköisemmin yli viiden vuoden 

iän. Alle viisivuotiaiden lasten korkea kuolleisuus epävakaissa maissa, johon viitataan luvuissa 1 ja 2, osoittaa, että tämän panostuksen vaikutukset olisivat 

merkittävät. 

13 

Esim. Spilimbergo 2009. 

129 

EU:N 


Luku 9 


vuonna 2000, joka on viimeinen vuosi, jolta on saatavissa melko kattavat kansainväliset tiedot. 14 Luvun suhteuttamiseksi sitä 

voidaan verrata esimerkiksi New Yorkin yliopistoon (jossa itse opetan ja joka on vain yksi monista New Yorkin osavaltiossa) 

jossa opiskelijamäärä on noin puolet tuosta luvusta. Luku on yhtä alhainen monissa muissa Afrikan maissa, kuten Keniassa 

124 000 ja Ugandassa 63 000. Lisäksi monissa Afrikan maissa ikäryhmästä vain 3–5 prosentilla on kolmannen asteen koulutus, 

mikä on huomattavasti alle kansainvälisen tason. Vastaava prosentti Korean tasavallassa, Singaporessa ja muissa maissa 

on 70. 

Lääkäritilanteen osalta luvut ovat yhtä synkät. Vuonna 2004 Ghanassa oli tilastojen mukaan 1860 lääkäriä, eli suurin 

piirtein sama määrä kuin New Yorkin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa on tällä hetkellä opiskelijoita. Tästä 

luvusta laskettuna maan potilas-lääkäri-suhdeluku on 11 200:1. Malawissa oli 124 lääkäriä vuonna 2004, ja siellä potilaslääkäri-suhdeluku 

oli hälyttävästi 88 000:1. Potilas-lääkäri-suhdeluvut länsimaissa ovat esimerkiksi 227:1 Italiassa ja 

476:1 Yhdistyneessä kuningaskunnassa. 

Saharan eteläpuolisten maiden henkinen pääoma on kehittynyt pitkin harppauksin 1960-luvun alkupuolella tapahtuneen 

itsenäistymisen jälkeen, mutta vielä on paljon tehtävää. Heti kun Afrikassa tapahtunut ammattitaidon kohoaminen mainitaan, 

keskustelu kääntyy kuitenkin lähes poikkeuksetta aivovuotoon. Sitä käytetään argumenttina, kun halutaan rajoittaa Afrikan 

korkeakoulutukseen kohdistettavaa tukea ja ammattitaitoisen väen siirtymistä länsimaihin. Perustelu ja johtopäätös ovat 

virheelliset. Aivovuodon ja sen tuottojen mittaaminen on monimutkaisempaa kuin yleensä ajatellaan. Tämä on alue, jolla 

Euroopan unioni voisi ottaa johtavan roolin ja hyödyttää suuresti Saharan eteläpuolista Afrikkaa sekä samalla EU-maita. 

Kolmannen asteen koulutuksen saaneiden, ulkomailla asuvien afrikkalaisten prosentuaalinen määrä on korkea: 52 prosenttia 

Sierra Leonen, 46 prosenttia Ghanan, 44 prosenttia Kenian ja 35 prosenttia Ugandan osalta. Tilastoissa näkyvään aivovuotoon 

liittyy kuitenkin koko joukko seikkoja, jotka pitää ottaa huomioon. Ensinnäkin, aivovuoto kuvastaa ammattitaitotasoja eri 

maantieteellisillä alueilla tiettynä ajankohtana. Monet tällä hetkellä sairaaloita, ministeriöitä ja muita laitoksia Afrikassa 

johtavat ovat henkilöitä, jotka lähtivät kouluttautumaan ulkomaille ja palasivat sittemmin entistä ammattitaitoisempina. 

Nuo ihmiset laskettiin aikanaan mukaan aivovuototilastoihin. Koulutuksen jälkeen kotimaahan palaavien taidot ovat 

elintärkeitä maan kansalliselle kehitykselle. Tilastot kertovat, että melko suuri osa koulutuksensa päättäneistä palaa, joten 

tapahtuu melkoisesti aivokiertoa, ei pelkästään aivovuotoa. 

Tuore tutkimus osoittaa lisäksi ulkomailla työskentelevien lähettämän rahan merkityksen kotimaan taloudelle. Easterly ja 

Nyarko (2009) pyrkivät laskemaan aivovuodon hyödyt ja haitat määrällisesti, ja he ottivat laskelmien tuottopuolelle mukaan 

myös nämä rahalähetykset sekä palaavien lisääntyneen ammattitaidon. Tuo tutkimus osoittaa aivokierron tärkeyden 

lähettäville maille. 

Muissa tutkimuksissa on osoitettu aivovuodon suuri kannustava vaikutus. Mahdollisuus jättää paikalliset järjestelmät, lähteä 

ulkomaille opiskelemaan ja mahdollisuus ansaita paremmin ovat tekijöitä, jotka lisäävät halukkuutta hankkia korkeakoulutus. 

Tämä saattaa johtaa yleiseen koulutustason kohoamiseen, vaikka jotkut lähtevätkin ulkomaille. Sitä paitsi, vaikka kaikki 

ulkomailla asuvat ghanalaiset ja malawilaiset lääkärit palaisivat kotiin, potilas-lääkäri-suhdeluvut olisivat vieläkin reilusti 

alle kansainvälisten normitasojen. Ammattitaitotasoa on nyt kohotettava tuntuvasti, joten oppilaitoksiin tarvitaan yli 

10-kertaisesti enemmän opiskelijoita. 

Yllä esitetyistä arvioista seuraa useita suosituksia: 

• Otetaan käyttöön EU:n sininen kortti, eurooppalainen työ- ja oleskelulupa USA:n Green Cardin tapaan. Monissa EU:n 

sinistä korttia koskevissa ehdotuksissa halutaan helpottaa ammattitaitoisen työvoiman muuttoa Eurooppaan, jolloin 

maahanmuuttajien hyvinvointi sekä rahalähetykset perheille lisääntyisivät. Monet palaavat lopulta kotimaihinsa 

ammattitaitoisempina. Koulutettujen ja ammattitaitoisten työntekijöiden palaamista kotimaihinsa tulisi rohkaista 

esimerkiksi kortin haltijoille myönnettävin joustavin sapattijaksoin. Globaalissa kilpailussa ammattitaitoisista ihmisistä 

EU:n sininen kortti auttaisi Eurooppaa kilpailemaan paremmin USA:n ja sen Green Cardin kanssa. Hyvin suunniteltuna 

järjestelmä hyödyttäisi sekä Saharan eteläpuolista Afrikkaa että EU-maita. 

• Laajennetaan kahdenvälisiä siirtolaisuussopimuksia, joiden puitteissa sovittu määrä työntekijöitä voi muuttaa Afrikasta 

Eurooppaan. Ammattitaitoisten paluuta kotimaahansa tulisi näissä sopimuksissa tukea. 

• Opintolainajärjestelmiä ja panostuksia ammatilliseen koulutukseen tulisi lisätä, jotta voitaisiin tyydyttää ammatti- ja 

koulutetun työvoiman tarpeen raju kasvu Afrikassa. Prosessi voisi rahoittaa itse itsensä, jos maasta lähtevät maksaisivat 

korkeampaa lainan korkoa ja kotimaahan jäävät saisivat alennusta. Kaikki maksaisivat lainansa takaisin työsuhteeseen 

siirtyessään. Järjestelmät voitaisiin käynnistää EU:n rahoitusavulla. 

14 

Docquier ja Marfouk, 2005. 

130



Muuttoliike ja ihmisten liikkuminen, niin ammattitaitoisten kuin ammattitaidottomienkin, on aina ollut osa ihmiskunnan 

historiaa. Muuttoliikkeen lähtölaukaus lienee ollut suuri muutto Itä-Afrikan hautavajoaman alueelta, mistä aikanaan 

seurasi ensimmäisten ihmisten asettautuminen nykyisen Euroopan alueelle. Eurooppalaisten muuttoliike uuden 

maailman asuttamiseksi 1500-luvulta lähtien on myös ollut merkittävää. 1700-luvulla afrikkalaisia koulutettiin 

eurooppalaisissa yliopistoissa. Fourah Bay College Sierra Leonessa oli ensimmäisiä eurooppalaistyylisiä yliopistoja 

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Se perustettiin alun perin palanneiden orjien keskukseksi, ja myöhemmin siitä tuli 

Afrikan itsenäisyysliikkeiden kehto. 

Olisi vakava virhe, jos nykyisen finanssikriisin ja aivovuodosta syntyneiden väärien käsitysten annettaisiin suistaa 

raiteiltaan ammattitaidon kehittämisprosessit ja aivokierto. Muuttoliikettä tulisi pikemminkin kannustaa ja sen etuja 

luovasti hyödyntämällä kohottaa henkisen pääoman tasoa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Samalla hyödytettäisiin 

myös Eurooppaa. 

Painopiste 4: Tuetaan aluehallinnon kehittymistä ja alueellista yhdentymistä. Aluetason politiikkatoimissa voitaisiin 

hyödyntää alueellisia integraatiomekanismeja, jotka auttavat ottamaan huomioon heijastusvaikutukset naapurimaihin ja 

paikkaamaan paikallisia institutionaalisia heikkouksia (tietoruutu 9.3). 

Tietoruutu 9.3: Alueellista integraatiota oikealla tasolla 

Yhteisen EU-Afrikka-strategian puitteissa EU voisi edistää alueellista poliittista dialogia ja myötävaikuttaa luottamukseen 

perustuvan toissijaisuusperiaatteen tehokkaaseen soveltamiseen. Paikallinen johtajuus on tärkeää, jos alueellisten 

järjestelyjen halutaan vaikuttavan valtiorakenteiden kehittämiseen. Tarvitaan riittäviä kannusteita alueellisille vaikuttajamaille 

(esim. Nigeria ja Etelä-Afrikka), jotta ne solmisivat alueellisia talouskumpaanuussopimuksia ja näyttäisivät tietä. 15 

Koska Afrikan alueelliset ryhmittymät ovat talouksiltaan hyvin erilaisia, vaikuttaa yhdentyminen Euroopan yhteisön ja 

globaalien markkinoiden kanssa todennäköisesti hyvin eri tavoin eri maissa. Aluetasoa alemmalla, pienalueiden tasolla 

voi syntyä ja kasvaa säteittäisverkostoja (hub-and-spokes), mikä luo jännitteitä ja lisää eriarvoisuutta alaryhmän sisällä. 

Tällaisten tilanteiden helpottamiseksi ja alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseksi voidaan tarvita siirtymämekanismeja. 

Paikallisen yhtenäisyyden edistämiseksi tulisi suunnitella ja tukea myös pienaluekohtaisia investointihankkeita. Yhteisen 

EU-Afrikka-strategian puitteissa pienaluetason johtohenkilöiden kanssa käytävällä poliittisella dialogilla voitaisiin ehkä 

motivoida heitä osaltaan panostamaan näihin korvaaviin pienaluetason mekanismeihin. Tässä EU voisi hyödyntää omia 

kokemuksiaan pienalueiden rakennerahastojen tukemisesta. 

Alueellisten kauppasopimusten avulla Afrikan maat voivat saavuttaa mittakaavaetuja, parantaa kilpailukykyään, lisätä investointien 

tuottoja sekä houkutella suoria ulkomaisia sijoituksia, jotka puolestaan johtaisivat teknologian siirtoon ja taloudelliseen 

kasvuun. Alueelliset sopimukset voivat myös auttaa maita yhdistämään voimavarojaan yhteisiin infrastruktuurihankkeisiin ja 

hyödyntämään näin investointien alueellisia vaikutuksia. 16 Lisäksi sopimukset voivat antaa pienille Afrikan maille enemmän 

äänivaltaa sopimusneuvotteluissa muiden kauppaliittoutumien ja yksityisen sektorin kumppaneiden kanssa. 

Jos tarkastellaan mittakaavaetuja turvallisuuden ja muiden julkishyödykkeiden tarjonnassa sekä yksityisten, ei-kaupallisten 

hyödykkeiden tuotannossa, voitaisiin väittää, että tyypillinen Afrikan maa on liian pieni. 17 Liiketoiminnan kotimarkkinakeskeisyyttä 

käsittelevän teorian mukaan sekä alueellisten julkishyödykkeiden tarjonta (esim. maiden väliset kuljetukset ja viestintäinfrastruktuurit) 

että alueellisten ongelmien (kuten naapurivaltion asevarustelu, tautien leviäminen ja turvattomat rajaseudut) torjunta toteutuvat 

parhaiten Afrikan sisäisillä järjestelyillä. 

Alueelliset yhdentymissopimukset voivat myös olla valtiorakenteiden kehittämisen välineitä. Niiden avulla voidaan vakiinnuttaa 

politiikan uudistuksia, jolloin luodaan sitoutumisen menettelyitä. Tämä on erityisen tärkeää valtioille, joiden omat sitoutumisvalmiudet 

ovat heikot. Liittyminen kaupparyhmittymään, jolla on vahvat sisäiset säännöt, voi auttaa juurruttamaan demokraattisia uudistuksia 

ja lisäämään jäsenmaiden uskottavuutta. 

15 

Nämä maat eivät ole allekirjoittaneet väliaikaisia sopimuksia ja käyvät kauppaa EU:n kanssa muiden kauppajärjestelyjen mukaisesti. 

16 

Collier 2006. Esimerkiksi UNCTAD (2009) esittää, että alueellinen yhteistyö tulee keskittää infrastruktuurihankkeisiin, ja korostaa yhteisten infrastruktuurien etuja. 

Itä-Afrikassa rautatiet olivat alueellisesti hallinnoitu ja melko halpa kuljetusmuoto, joka yhdisti Ugandan valtamereen Kenian kautta. Tilanne muuttui vuonna 

1977, kun East African Railways jaettiin maittain osiin, joita hallinnoidaan kansallisesti. Jako heikensi rautateiden tehokkuutta, kun hallinnosta, ylläpidosta, 

rajavalvonnasta ja muista koordinaatiotoimista syntyi lisäkustannuksia. S. 41. 

17 

Collier 2006. 

131 

EU:N 


Luku 9 


Alueellinen yhdentyminen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on toistaiseksi onnistunut vain osittain. Sääntöjen täytäntöönpano 

voi olla yksi ongelma, samoin alueelliseen johtajuuteen liittyvät erilaiset käsitykset. Kehnon hallinnon, heikkojen kansallisten 

instituutioiden ja puutteellisen poliittisen tahdon vuoksi alueellista politiikkaa on usein toteutettu huonosti. Kauppasopimusten 

taloudelliset vaikutukset ovat olleet jossain määrin pettymyksiä, poliittisen vallan alueellinen yhdentyminen erityisen 

rajallista, ja vallan hajauttaminen alueorganisaatioille vähäistä. 18 Turvattomuus ja epävakaus luovat haasteita alueelliselle 

yhdentymiselle. 19 Lisäksi Afrikan poliittisen regionalismin alkuperäinen logiikka nojautui vahvasti valtiolliseen itsenäisyyteen ja 

puuttumattomuusperiaatteeseen. 20 

Nepad-kumppanuusohjelma on tuoreempi yritys yhdistää valtioiden voimavarat hallinnon kehittämiseksi Afrikan valtioiden 

vertaisarviointijärjestelmän avulla. Tässä toteutetaan ajattelua, jossa tunnustetaan yhtäältä alueellisten, epävakaisiin klustereihin 

johtavien riippuvuuksien merkitys 21 , ja toisaalta puhtaasti (eurooppalaistyylisen) valtiokeskeisen lähestymistavan epäonnistuminen 

toimintavalmiuksien rakentamisessa 22 . Heikkojen maiden valtiorakenteiden kehittämistä tulisi tukea edistämällä laajemmin tällaisia 

alueellisesti johdettuja hallinnon kehittämisen prosesseja (tietoruutu 9.4). 

Tietoruutu 9.4: Johtajuuden ja ylivallan ongelma alueellisesti johdetussa hallinnon 

kehittämisessä 

Alueellisesti johdettu hallinnon kehittäminen on todennäköisesti tehokkaampaa, kun järjestelyssä on mukana isoja 

kumppaneita, jotka ovat uskottavampia ryhmittymän sääntöjen toimeenpanijoita ja ankkuroivat näin paremmin poliittiset 

instituutiot. Määräysten toimeenpanon on perustuttava sääntöihin. Isot kumppanit eivät saa käyttää parempaa (ja 

uskottavampaa) toimeenpanoasemaansa opportunistisin ja hegemonistisin motiivein. Tässä piileekin poliittinen ongelma, 

sillä juuri ne ominaisuudet, jotka tekevät isosta kumppanista uskottavan sääntöjen toimeenpanijan, voivat ajaa sen ottamaan 

ylivallan. Tämä kaksijakoisuus saattaa synnyttää epäluottamusta ryhmittymän sisällä ja heikentää sääntöihin perustuvan 

järjestelmän toimivuutta. 

Afrikassa tästä esimerkkeinä on kaksi alueellista sopimusta hallitsevine kumppaneineen: Länsi-Afrikan valtioiden 

talousyhteisö (ECOWAS) ja Nigeria, sekä eteläisen Afrikan kehitysyhteisö (SADC) ja Etelä-Afrikka. Merkittävän toimijan 

olemassaolo alueella on synnyttänyt sen kaltaista johtajuutta, joka on mahdollistanut afrikkalaiset turvaoperaatiot 

mantereella (Liberiassa ja Lesothossa). Molemmissa tapauksissa olettamus oli kuitenkin, että alueellisen järjestelmän 

käytöllä perusteltiin jälkikäteen toiminnan opportunistisia motiiveja. Etelä-Afrikan asemaa uskottavana “hyvän hallintotavan 

sääntöjen” toimeenpanijana nakertaa sen apartheid-menneisyys sekä perintönä siirtynyt epäluottamus, jota vieläkin 

tunnetaan sen alueellisten kumppaneiden keskuudessa. Eräs tarkkailija on huomauttanut, että Etelä-Afrikan asemaa 

eteläisen Afrikan “turvallisuupäällikkönä” ei ole vahvistettu, muttei se myöskään ole kiistaton. Sen ovat kiistäneet sellaiset 

maat kuten Zimbabwe, joka nautti alueellisesta valta-asemasta ennen kuin Etelä-Afrikka pääsi jälleen liittymään SADC:hen. 23 

Etelä-Afrikan ja sen alueellisten kumppaneiden välillä vallitseva suunnaton taloudellinen kuilu ruokkii jatkuvaa kateutta 

ja pelkoa alueherruudesta, mikä on heikentänyt Etelä-Afrikan oikeutusta toimia alueellisena johtajana. Nämä tekijät ovat 

myös saaneet SADC-maita hakeutumaan muihin, vaihtoehtoisiin alueellisiin järjestelyihin Etelä-Afrikan valta-aseman 

vastapainoksi. 24 

Painopiste 5: Vahvistetaan alueen turvallisuutta. Tarvitaan pitkän tähtäimen toimia, jotta eurooppalaiset saadaan pysymään 

halukkaasti ja aktiivisesti mukana globaalissa hallinnossa. Turvallisuuspolitiikkaa rakentaessaan EU-päättäjien tulisi olla tarkoin selvillä 

siitä, että monien eri politiikka-alueiden toimilla maataloudesta ja kalastuksesta kauppaan on turvallisuuspoliittisia seuraamuksia ja 

että turvallisuuspoliittisilla päätöksillä voi olla kehitys- ja kauppapoliittisia seuraamuksia. EU:n tulisi muuttaa lineaarinen sosiaalisen 

ohjailun toimintamallinsa ongelmalähtöiseksi, nykyistä joustavammaksi strategiseksi lähestymistavaksi, jossa tunnustetaan myös 

avunantajan joidenkin tavoitteiden ja toimintalinjojen kiistanalaisuus ja poliittisuus. Siviili- ja sotilaskriisinhallinnan välineiden 

enenevä käyttö antaa mahdollisuuden samalla kehittää suunnitteluyhteistyötä (sotilas- ja siviiliala, kehitysapu- ja kehitysyhteistyö) 

ja strategisempaa ajattelua. Se tarjoaa myös mahdollisuuden palkita paikallisen henkilöstön sopeutumis- ja riskinottokykyä, jotka 

ovat usein erittäin tärkeitä epävakaissa oloissa. Väestön turvallisuustarpeiden huomiotta jättäminen vaikuttaa kielteisesti: paljon 

saadaan aikaan ottamalla väestön turvallisuustarpeet vakavasti sen sijaan, että noudatettaisiin valmista kaavaa. Se on ensimmäinen 

askel kohti aitoa paikallista omavastuullisuutta. 

18 

Yang ja Gupta 2005. 

19 

UNECA 2006 ja Fanta 2008. 

20 

Gandois 2005. 

21 

UNECA 2004. 

22 

Kaplan 2006. 

23 

Qobo 2007, s. 17. 

24 

SADC-jäsenistä esimerkiksi epävakaat Malawi, Mauritius, Zimbabwe ja Sambia ovat samanaikaisesti myös mukana Itäisen ja eteläisen Afrikan yhteismarkkinoissa 

(COMESA). 

132



2.1 TARVITAAN JOUSTAVAA, PITKÄN AIKAVÄLIN TOIMINTAA 

Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden erilaisuus niin niiden saavutusten kuin ominaispiirteiden suhteen edellyttää 

EU:lta joustavaa toimintamallia ja uusia avustus- ja kehitysyhteistyötoiminnan muotoja toiminnan vaikuttavuuden vahvistamiseksi 

(tietoruutu 9.5). 

Tietoruutu 9.5: Avun hallinnoinnin uudelleenarviointia 

Ramon Marimon, yliopistollinen Eurooppa-instituutti 

Rahoituspolitiikan vaikuttavuus riippuu aina sen toteuttamistavasta. Tämä on erityisen tärkeää, kun annetaan apua 

epävakaille valtioille. Ongelma on ollut tiedossa jo pitkään, ja sitä korostettiin sekä vuonna 2005 annetussa, avun 

tuloksellisuutta koskevassa Pariisin julistuksessa että vuoden 2008 Accran toimintasuunnitelmassa. 

Tehokkaan kehitysapupolitiikan hallinnoinnin suunnittelu edellyttää, että tunnetaan toimijat (avunantajat, avunantajamaat, 

vastaanottajat, vastaanottajamaiden hallitukset) ja niiden keskinäiset suhteet. Lisäksi on määriteltävä, ketkä ovat vastuussa 

yleis- ja erityistavoitteiden asettelusta, niihin liittyvistä toimintaohjelmista ja näiden toteuttamisesta. Erityisen tärkeää on 

vahvistaa avustusjärjestöjen rooli ja niiden itsenäisyys suhteessa muihin toimijoihin. 

Yksinkertaisin kehitysavun hallintomalli on budjettituki sellaisissa tilanteissa, joissa ei ole kelpoisuusongelmia tai 

tarvetta eritysvalvontaan. 25 Tällaisessa ihannetilanteessa kehitysyhteistyöjärjestöille ei juurikaan ole tarvetta, koska 

vastaanottajahallitukset (tässä yhtä kuin vastaanottajat) toteuttavat oikean politiikan suoraan. Avunantajat voivat asettaa 

yleisiä tavoitteita, mutta vastaanottajahallitukset laativat erityistavoitteet, usein myös yleiset. Tällainen budjettituen 

ihannemuoto edellyttää kuitenkin, että vastaanottajamaiden viranomaiset edustavat vastaanottajien etua ja ovat sekä 

erittäin osaavia että sitoutuneita hyvään hallintotapaan. Näin ei ole epävakaissa valtioissa. Sitoutumisongelmia syntyy jopa 

sellaisissa kehitysmaissa, joissa on suhteellisen hyvä hallinto: vuosibudjettien tarkistuksissa avustusohjelmia leikataan usein 

harkinnanvaraisesti muiden, akuutimpien tarpeiden tieltä. Taannoinen finanssikriisi on tuonut esiin monia esimerkkejä 

tällaisista sitoutumisongelmista, jotka voitaisiin välttää delegoimalla avustustoimintaa ja monivuotisia budjetteja 

riippumattomille kehitysjärjestöille. 

Sitoutumisongelmat eivät kuitenkaan rajoitu vain harkinnanvaraisen rahoituksen ongelmiin. Niitä ilmenee myös silloin kun 

luottamus rapautuu harkinnanvaraisten politiikanmuutosten vuoksi, tai kun kehitysapupolitiikka joutuu vaikutusvaltaisten 

ryhmien manipuloinnin kohteeksi. Sitoutumisongelmien lieventäminen onkin ensisijainen syy riippumattomien 

kehitysjärjestöjen käytölle, sillä ne kykenevät pyrkimään pitkän aikavälin tavoitteisiin ilman harkinnanvaraisia muutoksia 

tai paikallisia vääristymiä. Toinen syy on se, että silloin kun hallituksille tai kansalaisjärjestöille myönnetty budjettituki vaatii 

tarkkaa seurantaa tai kun budjettituki ei ole käypä avustusmekanismi ja on käytettävä avustusohjelmia, avun hallinnointi 

on hyvin mutkikasta ja edellyttää riittävää osaamista, erikoistumista, paikallistietoa ja ammattimaisuutta. 

Avunantajajärjestöt ja vastaanottajahallitusten virastot eivät nekään ole täysin immuuneita sitoutumisongelmille, 

eikä niillä ole riittäviä valmiuksia. Koska ne ovat riippuvaisia omista hallituksistaan, ne ovat politiikan muutosten ja 

määrärahojen vaihteluiden armoilla. Järjestöt ovat kaukana vastaanottajamaista, ja niiltä puuttuvat riittävät kannustimet, 

paikallinen tuntemus sekä luottamus, joiden varassa ne voisivat tehokkaasti ja johdonmukaisesti valvoa tai toimeenpanna 

kehitysapupolitiikkaa. Vastaanottajahallituksen virastot ja elimet puolestaan ovat liian lähellä avustettavia, ja niihin voivat 

vaikuttaa vaikutusvaltaiset paikalliset ryhmittymät, jotka haluavat ohjata avun pois sen tehokkaimmasta käyttötarkoituksesta. 

Niiltä saattaa myös puuttua riittävä motivaatio valvoa joko budjettituen tai avustusohjelmien muodossa annetun avun 

jakoa. Niillä saattaa olla paikallistietoa, mutta niiltä puuttuu kyky oppia toisilta sekä rakentaa mainetta ja luottamusta, 

joiden varassa kyettäisiin houkuttelemaan ulkopuolista rahoitusta. 

Pariisin ja Accran omavastuullisuus- ja mukautumisperiaatteiden 26 mukaisesti tarvitaan myös avun hallinnoinnin 

uudelleenarviointia. Avunantajien (ja kehitysmaiden hallitusten) tulee määrittää yleistavoitteet ja sitoutua pitkän 

tähtäimen kehityspolitiikkaan. Tällaista sitoutumista pidetään parhaiten yllä delegoimalla avustusohjelmien toteutus 

palvelujärjestöille ja siirtämällä varoja niille. Välitön kysymys on, pahentaako tällainen avoin ja kilpailukeskeinen menettely 

pirstaloitumisongelmaa 27 . Monien avunantaja- ja saajatahojen olemassaolo voi olla hyvä asia. Pirstaloituminen muodostuu 

25 

Lisätietoja tukikelpoisuusedellytyksistä ja tuen valvontakysymyksistä: Yhteistyötoimisto EuropeAid (2009). 

26 

Pariisin julistuksessa ja Accran toimintasuunnitelmassa korostetaan omavastuullisuuden periaatetta (kehitysmaiden pitää itse laatia omat strategiansa 

köyhyyden vähentämiseksi, kehittää ja vahvistaa instituutioidensa valmiuksia ja torjua lahjontaa), ja mukautumisen periaatetta (avunantajamaiden pitää 

mukauttaa toimintansa näihin tavoitteisiin ja käyttää paikallisia järjestelmiä). 

27 

W. Easterlyn ja T. Pfutzen tutkimus (2008) kattoi 31 kahdenvälistä ja 17 monenvälistä järjestöä. Tutkimuksen mukaan todennäköisyys, että kaksi kansainvälisestä 

avustustoiminnasta satunnaisesti valittua dollaria tulisivat samalta avunantajalta samaan maahan ja samalle toimintasektorille on luokkaa 1:2658. 

133 

EU:N 


Luku 9 


ongelmaksi silloin, kun järjestöjä on liian monta, kukin omine vakiintuneine suhteineen ja/tai rajallisine mahdollisuuksineen 

valvoa ja johtaa monimutkaisia avustusohjelmia jne. Kuten moniin muihinkin kilpailtuihin palvelualoihin, myös 

kehitysapupalvelujen tarjoamiseen pätevät mittakaavan tuomat edut, ja ammattimaisia kehitysapupalveluita tarjoavien 

järjestöjen tulisikin löytää itselleen sopivin koko ja erikoistumisalue, jolloin ne voivat välttää tehottoman pirstaloitumisen. 28 

Kehitysapupolitiikassa on useita hallintoon ja luottamukseen liittyviä periaatteita, joita tulee noudattaa: 

• Avunantajien ja kehitysmaiden hallitusten tulee määrittää yleiset, pitkän aikavälin tavoitteet (avoimessa ja kattavassa 

kehityspolitiikkaa käsittelevässä vuoropuhelussa). 

• Avustusohjelmat ja valvontaa edellyttävät budjettitukiohjelmat tulee delegoida avustustoiminnan palvelujärjestöille, 

joiden tulee käyttää paikallistietoa erityistavoitteiden ja ohjelmien määrittämiseksi sekä paikallistuntemustaan ja 

erikoisasiantuntemustaan arvioidessaan ja valvoessaan avustus- tai budjettitukiohjelmia. 

• Palveluja tarjoavien avustusjärjestöjen tulee olla riippumattomia avunantajista, kehitysmaiden hallituksista ja itse 

avunsaajista. 

• Avustusjärjestöjen tulee olla ammattimaisesti toimivia, vakaita, riittävästi rahoitettuja ja tulosvastuullisia. 

• Avunantajien pitää voida kanavoida rahoitus monille järjestöille, ja järjestöjen tulee pystyä kohdistamaan apu tulosten, 

ei yksinomaan vakiintuneiden suhteiden perusteella. 

Accran toimintasuunnitelmassa todetaan, että kehitystulosten saavuttamisen ja niistä avoimen vastuun ottamisen 

on oltava kiinteästi kaiken kehitystoiminnan ytimessä. Tässä esitetyt viisi periaatetta ilmaisevat saman tavoitteen 

toisin sanoin ja täsmällisemmin, kun tuloksia ei voida saavuttaa vain yksinkertaisesti rahaa siirtämällä, kuten tapahtuu 

ihanteellisessa budjettituen mekanismissa. Näiden periaatteiden soveltaminen Afrikan epävakaita maita koskevaan EU:n 

kehitysyhteistyöpolitiikkaan edellyttää avun hallinnoinnin täydellistä uudelleenarviointia ja uudelleenorganisointia. EU:n 

avun hallinnoinnista vastaavat pääasiassa jäsenvaltioiden virastot ja, kuten Pariisin julistuksessa todetaan, sen vitsauksina ovat 

pirstaloituminen, koordinoinnin puute, korkeat avun toimituskulut rajallisia hallinnollisia valmiuksia omaaville hallituksille sekä 

riittämätön valvonta, arviointi ja vähäinen valmius oppia. Avustushallinnon rakenteita on mahdollista parantaa noudattamalla 

yllä esitettyä viittä periaatetta ja rakentamalla työ olemassa olevien järjestöjen asiantuntemuksen perustalle. 

Joidenkin Saharan eteläpuolisen Afrikan epävakaiden maiden tarvitsee vain kuroa kiinni inhimillisen kehityksen indikaattoreitaan, 

kun taas toisten täytyy rakentaa uskottavia valtiorakenteita. Useimpien niistä pitää myös turvautua aiempaa enemmän 

kansalaisyhteiskuntaan. Jotkin niistä ovat keskellä konfliktia, jotkin konfliktin jälkeisessä tilanteessa, ja jotkin tarvitsevat sotilaallista 

apua. Joidenkin on kaikkein ensimmäiseksi keskityttävä taistelemaan HIV/AIDS:ia tai malariaa vastaan. Kaikkien niiden pitää 

kuitenkin kehittää henkistä pääomaansa ja ihmisten vailtaistamista, ja painopisteenä on oltava etenkin naisten koulutus, joka 

näkyy perheiden parempana hyvinvointina. Erityisenä painopisteenä on oltava myös nuorten miesten koulutus yhteiskunnallisten 

levottomuuksien ja rikollisuuden vähentämiseksi. 

Kun painopistealueet on ensin määritetty, tulee EU:n laatia uskottava pitkän aikavälin kehitysyhteistyöpolitiikka ja sopia sille 

budjetti puuttumatta valtioiden itsemääräämisoikeuteen. Tällaiset sitoumukset auttaisivat epävakaita maita pidentämään omaa 

aikahorisonttiaan omaa politiikkaansa muotoillessaan ja toteuttaessaan. Valvonta ja vertaisarviointi ovat myös tärkeitä mekanismeja 

pyrittäessä kehitystavoitteisiin ja resilienssin kasvattamiseen. 

Siirryttäessä painopisteiden asetannasta tarkkoihin kehitystoiminnan suosituksiin ja ohjeisiin tarvitaan syvällistä paikallisten 

olosuhteiden tuntemusta, sillä Saharan eteläpuolisen Afrikan maat ovat erittäin heterogeenisiä. Yksityiskohtaisten toimintasuositusten 

täytyy perustua paikallisen tilanteen tuntemukseen, jotta ne olisivat vaikuttavia. Lisäksi EU:n täytyy esiintyä yhtenäisenä ja ymmärtää, 

että Afrikan maiden valtiorakenteiden kehittäminen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden lisääminen ovat hitaasti eteneviä prosesseja, 

jotka muuttuvat ajan myötä ja vaativat jatkuvaa huomiota ja oikeanlaista käytännön tukea. Yhteiskuntaa ympäröi valtio, mutta 

valtio on läsnä kaikessa ja muovaa sosiaalisia suhteita. 

28 

P. Collier on myös korostanut, että palvelujärjestöjen (joita hän kutsuu nimellä „independent service authorities“) rakenteiden tulisi olla kilpailukykyisempiä, 

ks. Bold, Collier ja Zeitlin (2009). Hän perustaa väitteensä tukivarojen jakamisen ja valvonnan monimutkaisuuteen ja toteaa argumenttinsa perusteena olevan 

myös tarve helpottaa sitoutumisongelmia. Vaikka muut saattavat pitää niitä kansallisina tai paikallisina palveluviranomaisina, hän näkee ne ennen kaikkea 

(vaikkei yksinomaan) monenvälisinä kehitysavun palvelujärjestöinä, jotka toimivat useissa maissa. 

134


Viitteet 

VIITTEET 

YLEISKATSAUKSEN VIITTEET 

Collier, P. 2007. The Bottom Billion. Oxford: Oxford University Press. 

Collier, P. 2009a. The Political Economy of Fragile States and 

Implications for European Development Policy. Tausta-asiakirja EU:n 

kehitysyhteistyöraporttia 2009 varten. 

Collier, P. 2009b. Wars, Guns, and Votes – Democracy in Dangerous Places. 

New York: HarperCollins. 

Euroopan yhteisöjen komissio. 2009. EU:n kertomus kehitykseen 

vaikuttavien politiikkojen johdonmukaisuudesta 2009. Komission 

kertomus neuvostolle, Euroopan parlamentille, Euroopan talousja 

sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle. KOM(2009) 461. Bryssel. 

Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio. 2006. Kehityspolitiikkaa 

koskeva eurooppalainen konsensus 2006/C 46/01. Euroopan unionin 

virallinen lehti. Neuvoston ja neuvostossa kokoontuneiden jäsenvaltioiden 

hallitusten edustajien, Euroopan parlamentin ja komission yhteinen 

julkilausuma Euroopan unionin kehityspolitiikasta. 

GTZ. 2008. State-building in the Context of Fragile Statehood and Poor 

Government Performance – Lessons Learnt by German Development 

Cooperation. Eschborn: German Development Cooperation. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön kehitysapukomitea (OECD). 

2009. Resource Flows to Fragile and Conflict-Affected States – Annual 

Report 2008. Pariisi: OECD. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön kehitysapukomitea (OECD/ 

DAC). 2007. Hyvää kansainvälistä toimintatapaa epävakaissa valtioissa 

ja tilanteissa koskevat periaatteet. Pariisi: OECD. 

LUVUN 1 VIITTEET 

Acemoglu, D., D. Ticchi ja A. Vindigni. 2009. Persistence of Civil Wars. 

Esitetty European Economic Associationin ja Econometric Societyn 

vuosikokouksessa, 23.–27. elokuuta, Barcelona. 

Afrikan kehityspankki. 2009. African Development Report 2008/2009. Tunis: 

Afrikan kehityspankki. 

Amnesty International. 2007. Doubly Traumatised – Lack of access to 

justice for female victims of sexual and gender-based violence in northern 

Uganda. Lontoo: Amnesty International. 

Baez, J. 2008. Civil Wars Beyond Their Borders: The Human Capital and 

Health Consequences of Hosting Refugees. Job market paper. Bonn: 

Institute for the Study of Labor. 

Briscoe, I. 2008. ”The EU Response to Fragile States.” European Security 

Review 42: 7-10. 

Brinkerhoff, D. W. 2007. Capacity Development in Fragile States. Discussion 

Paper No. 58D. Maastricht: European Centre for Development Policy 

Management. 

Chauvet, L. ja P. Collier. 2008. ”What Are the Preconditions for Turnarounds in 

Failing States” Journal of Peace and Conflict Management 25 (4): 332–348. 

Chauvet, L., P. Collier and A. Hoeffler. 2007. The Cost of Failing States and 

the Limits to Sovereignty. Tutkimusasiakirja 2007/30. Helsinki: UNU-WIDER. 

Chandler, D. 2006. Empire in Denial: The Politics of State-Building. Lontoo: 

Pluto Press. 

Collier, P. 2007. The Bottom Billion. Oxford: Oxford University Press. 

Collier, P. 2009. Wars, Guns, and Votes. New York: HarperCollins Publishers. 

Collier, P., A. Hoeffler and M. Söderbom. 2004. ”On the Duration of Civil War.” 

Journal of Peace Research 41 (3): 253–73. 

Dixit, A. 2004. Lawlessness and Economics. Princeton: Princeton University 

Press. 

Drèze, J. and A. Sen. 1989. Hunger and Public Action. Oxford: Oxford 

University Press. 

Easterly, W. E. 2009. ”Can the West Save Africa” Journal of Economic 

Literature 47 (2): 373–447. 

Engberg-Pedersen, L., L. Andersen ja F. Stepputat. 2008. Fragile Situations 

– Current Debates and Central Dilemmas. Raportti nro. 2008:9. 

Kööpenhamina: Danish Institute for International Studies. 

Faria, F. ja P. Magalhães Ferreira. 2007. Situation of Fragility: Challenges 

for an European Response Strategy. Maastricht: European Centre for 

Development Policy Management. 

Fielding, D. ja G. Mavrotas. 2008. ”Aid Volatility and Donor-Recipient 

Characteristics in ’Difficult Partnership Countries’.” Economica 75 (299): 

481-494. 

Guilfoyle, D. 2008. “Piracy Off Somalia: UN Security Council Resolution 1816 

and IMO Regional Counter-Piracy Efforts.” International and Comparative 

Law Quarterly 57: 690–699. 

Hansen, S. J. 2008. ”Private Security and Local Politics in Somalia.” Review 

of African Political Economy 35 (118): 585–598. 

Harttgen, K. ja S. Klasen. 2009. Fragility and MDG Progress: How Useful 

is the Fragility Concept Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 

2009 varten. 

Hehir, A. 2007. ”The Myth of the Failed State and the War on Terror: 

A Challenge to the Conventional Wisdom.” Journal of Intervention and 

State Building 1 (3): 307–332. 

IFPRI, Welthungerhilfe and Concern Worldwide. 2008. The Challenge of 

Hunger 2008. Washington DC, Bonn and Dublin. 

Ikpe, E. 2007. ”Challenging the Discourse on Fragile States.” Conflict Security 

& Development 7 (1): 85–124. 

Iqbal, Z. ja H. Starr. 2008. ”Bad Neighbors: Failed States and Their 

Consequences.” Conflict Management and Peace Science 25 (4): 315–331. 

Kaufmann, D., A. Kraay ja M. Mastruzzi. 2008. Governance Matters VII: 

Aggregate and Individual Governance Indicators, 1996–2007. Working 

Paper. World Bank Institute, Governance and Anti-Corruption Department, 

Washington D.C.: Maailmanpankki. 

Killicoat, P. 2007a. “What Price the Kalashnikov The Economics of Small 

Arms.” Small Arms Survey 2007: Guns and the City, toim. E.G. Berman, 

K. Krause, E. LeBrun ja G. McDonald. Cambridge: Cambridge University 

Press, 257–287. 

Killicoat, P. 2007b. Weaponomics: The Global Market for Assault Rifles. Post- 

Conflict Transitions Working Paper No. 10. Washington: Maailmanpankki. 

Korteweg, R. 2008. ”Black Holes: On Terrorist Sanctuaries and Governmental 

Weakness.” Civil Wars 10 (1): 60–71. 

Lambach, D. 2004. The Perils of Weakness: Failed States and Perceptions 

of Threat in Europe and Australia. Esitetty New Security Agendas 

-konferenssissa: European and Australian Perspectives, Menzies Centre, 

1–3.7.2004, Kings College, Lontoo. 

Leeson, P. T. 2007. ”Better Off Stateless: Somalia Before and After Government 

Collapse.” Journal of Comparative Economics 35 (4): 689–710. 

Levin, V. ja D. Dollar. 2005. The Forgotten States: Aid Volumes and Volatility 

in Difficult Partnership Countries (1992–2002). Yhteenvetoasiakirja DAC 

Learning and Advisory Process in Difficult Partnershipia varten. Oxford: 

Oxford Policy Management. 

Maailmanpankki. 2007. Global Monitoring Report 2007 – Confronting 

the Challenges of Gender Equality and Fragile States. Washington DC: 

Maailmanpankki. 

Maailmanpankki. 2009a. Global Monitoring Report 2009 – A Development 

Emergency. Washington DC: Maailmanpankki. 

Maailmanpankki. 2009b. Crisis Hitting Poor Hard in Developing World. 

Lehdistötiedote nro. 2009/220/EXC. http://go.worldbank.org/PGNOX87VO0 

(tiedonhaku 21.3.2009) Washington DC: Maailmanpankki. 

Mandel, R. 1997. ”Perceived Security Threat and the Global Refugee Crisis.” 

Armed Forces and Society 24 (1): 77–103. 

Menkhaus, K. 2009. ”Dangerous Waters.” Survival 51 (1): 21–25. 

135 

EU:N 


Viitteet 


Montalvo, J. G. ja M. Reynal-Querol. 2007. ”Fighting Against Malaria: Prevent 

Wars While Waiting for the Miraculous Vaccines.” Review of Economics and 

Statistics 89 (1): 165–177. 

Moyo, D. 2009. Dead Aid: Why Aid Is Not Working and How There Is Another 

Way for Africa. Lontoo: Allen Lane. 

Naisten kansainvälisen rauhan ja vapauden liitto (WILPF). 2006. 1325 

Peacewomen E-News 77 (23. toukokuuta). 

Newman, E. 2007. ”Weak States, State Failure, and Terrorism.” Terrorism and 

Political Violence 19 (4): 463–88. 

Nincic, D. 2008. State Failure and the Re-Emergence of Maritime Piracy. 

Esitetty 49th Annual Convention of the International Studies Association 

-konferenssissa, 26.–29. maaliskuuta. 

Reynal-Querol, M. 2009. Fragility and Conflicts. Tausta-asiakirja EU:n 


Stewart, P. 2007. ”Failed” States and Global Security: Empirical Questions 

and Policy Dilemmas.” International Studies Review 9: 644-662. 

Stewart, F. ja G. Brown. 2009. Fragile States. Valmisteluasiakirja nro. 51. 

Oxford: Centre for Research on Inequality, Human Security and Ethnicity. 

Studdard, K. 2004. ”War Economies in a Regional Context: Overcoming the 

Challenges of Transformation.” IPA Policy Report. New York: Kansainvälinen 

rauhanakatemia (International Peace Academy). 

Takeyh, R. ja N. Gvosdev. 2002. ”Do Terrorist Networks Need a Home” The 

Washington Quarterly 25 (3): 97–108. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2008. Resource Flows 

to Fragile and Conflict-Affected States – Annual Report 2007. Pariisi: OECD. 



Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). DAC Statistics Online 

Database. http://stats.oecd.org/qwids/ (tiedonhaku 25.8.2009). 



ja tilanteissa koskevat periaatteet. Pariisi: OECD. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) ja Afrikan 

kehityspankki (AfDB). 2009. African Economic Outlook 2009. Pariisi ja 

Addis Ababa: OECD ja AfDB. 

The Guardian. 2007. Hundreds of thousands of women raped for being on 

the wrong side. 12.11.2007. 

Yhdistyneen kuningaskunnan kansainvälisen kehityksen ministeriö (DFID). 

2009. Hallituksen kannanotto. Lontoo: Yhdistyneen kuningaskunnan 

kansainvälisen kehityksen ministeriö (DFID). 

YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). FAOSTAT Online Database 

-tietokanta (http://faostat.fao.org/, tiedonhaku 12.9.2009). 

YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 2008. State of Food Insecurity 

in the World 2008. Rooma: Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja 

maatalousjärjestö (FAO). 

YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 2009. Fishery and Aquaculture 

Country Profiles – Somalia. (http://www.fao.org/fishery/countrysector/ 

FI-CP_SO/en, tiedonhaku 9.7.2009). 

YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaava järjestö (UNODC). 

2007. Cocaine Trafficking in West Africa. The threat to stability and 

development (koskien erityisesti Guinea-Bissauta). Wien: UNODC. 

YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaava järjestö UNODC. 2009. 

Transnational Trafficking and the Rule of Law in West Africa: A Threat 

Assessment. Wien: UNODC. 

YK:n kehitysohjelma (UNDP). 2001. Somalian inhimillistä kehitystä 

käsittelevä raportti 2001. New York: UNDP. 

YK:n kehitysohjelma (UNDP). 2008. Inhimillistä kehitystä käsittelevä 

raportti 2008. New York: UNDP. 

YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu (UNHCR). 2009. 2008 Global Trends - 

Refugees, Asylum-seekers, Returnees, Internally Displaced and Stateless 

Persons. Geneve: UNHCR. 

YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu (UNHCR). 2009. Statistical Online 

Population Database -tietokanta. Geneve: UNHCR. 

Zoellick, R. B. 2008. ”Fragile States: Securing Development.” Survival 50 

(6): 67–84. 

TIETORUUDUN 1.1 VIITTEET 

Clemens, M., S. Radelet ja R. Bhavnani. 2004. Counting Chickens when 

they Hatch: The Short-term Effect of Aid on Growth, Centre for Global 

Development Working Paper No. 44, Washington DC: Centre for Global 

Development. 

Feeny, S. ja M. McGillivray. 2009. ”Aid Allocation to Fragile States: Absorptive 

Capacity Constraints.” Journal of International Development 21 (5): 618- 

632. 

Gomanee, K., S. Girma, ja O. Morrissey. 2005. ”Aid and Growth in Sub-Saharan 

Africa: accounting for transmission mechanisms.” Journal of International 

Development 17 (8): 1055-1075. 

Lensink, R. ja O. Morrissey. 2000. ”Aid Instability as a Measure of Uncertainty 

and the Positive Impact of Aid on Growth.” Journal of Development Studies 

36 (3): 31-49. 

McGillivray, M., S. Feeny, N. Hermes ja R. Lensink. 2006. ”Controversies 

over the Impact of Development Aid: It Works, It Doesn’t, It Might, but that 

Depends…” Journal of International Development 18 (7): 1031-1050. 

McGillivray, M. ja S. Feeny. 2008. Aid and Growth in Fragile States. WIDER 

Discussion Paper No. 2008/03. Helsinki: World Institute for Development 

Economics Research (WIDER). 

Morrissey, O. 2001. ”Does Aid Increase Growth” Progress in Development 

Studies 1 (1): 37-50. 


Baliamoune-Lutz, M. ja M. McGillivray. 2008. State Fragility – Concept and 

Measurement. Tutkimusasiakirja nro. 2008/44. Helsinki: World Institute for 

Development Economics Research (WIDER). 

Bourguignon, F., A. Bénassy-Quéré, S. Dercon, A. Estache, J. W. Gunning, R. 

Kanbur, S. Klasen, S. Maxwell, J.-P. Platteau, ja A. Spadaro. 2008. Millennium 

Development Goals at Midpoint: Where Do We Stand and Where Do We 

Need to Go Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 varten. 

Chhotray, V. ja D. Hulme. 2009. ”Contrasting Visions for Aid and Governance 

in the 21st Century: The White House Millennium Challenge Account and 

DFID’s Drivers of Change.” World Development 37 (1): 36–49. 

Collier, P. 2009. Wars, Guns, and Votes. New York: HarperCollins Publishers. 

Euroopan unionin neuvosto. 2007. Neuvoston päätelmät EU:n toimista 

epävakaissa tilanteissa. Ulkosuhteiden neuvoston 2831. istunto, 19.–20. 

marraskuuta, Bryssel. 

Dollar, D. ja V. Levin. 2006. ”The Increasing Selectivity of Foreign Aid, 1984– 

2003.” World Development 34 (12): 2034–2046. 

Engberg-Pedersen, L., L. Andersen, ja F. Stepputat. 2008. Fragile Situations – 

Current Debates and Central Dilemmas. Report No 2008:9. Kööpenhamina: 

Danish Institute for International Studies 

Fielding, D. ja G. Mavrotas. 2008. ”Aid Volatility and Donor-Recipient 

Characteristics in ’Difficult Partnership Countries’.” Economica 75: 481–494. 

Guillaumont, P. ja S. Guillaumont Jeanneney. 2009. State Fragility and 

Economic Vulnerability: What Is Measured and Why Tausta-asiakirja EU:n 


Kaplan, S. 2008. Fixing Fragile States – A New Paradigm for Development. 

Westport: Praeger Security International. 

Levin, V. ja D. Dollar. 2005. The Forgotten States: Aid Volumes and Volatility 

in Difficult Partnership Countries (1992–2002). Yhteenvetoasiakirja DAC 

Learning and Advisory Process in Difficult Partnership:ia varten. Oxford: 

Oxford Policy Management. 


DAC). 2006. Epävakaat valtiot: Poliittiset sitoumukset ja periaatteet, jotka 

koskevat hyviä kansainvälisiä toimintatapoja epävakaissa valtioissa ja 

tilanteissa. DAC:n korkean tason tapaaminen, 5.–6. joulukuuta. 


DAC). 2008. Concepts and Dilemmas of State Building in Fragile Situations 

– From Fragility to Resilience. Pariisi: OECD. 

136


Viitteet 


Adam, C. ja S. O’Connell. 1999. “Aid, Taxation and Development in Sub- 

Saharan Africa.” Economics and Politics 11 (3): 225–54. 

Afrikan kehityspankki. 2009. African Development Report 2008/2009. Tunis: 

Afrikan kehityspankki. 

Aksoy, M. A., Isik-Dikmelik, A., 2008, Are low food prices pro-poor Net 

food buyers and sellers in low-income countries, The World Bank, Policy 

Research Working Paper Series No. 4642, Washington DC: Maailmanpankki. 

Chauvet, L. ja P. Collier. 2008. ”What Are the Preconditions for Turnarounds in 

Failing States” Journal of Peace and Conflict Management 25 (4) 332–348. 

Collier, P. 2009. The Political Economy of Fragile States and 



Dessus, S., 2008, The short and longer term potential welfare impact 

of global commodity inflation in Tanzania, World Bank Policy Research 

Working Paper No. 4760, Washington DC: Maailmanpankki. 

Fituoussi, J. P., A. Sen and J. E. Stiglitz. 2009. Report by the Commission on 

the Measurement of Economic Performance and Social Progress. http:// 

www.stiglitz-sen-fitoussi.fr/documents/rapport_anglais.pdf (tiedonhaku 

29.9.2009). 


Economic Vulnerability: What is Measured and Why Tausta-asiakirja EU:n 


Gupta, S. ja S. Tareq. 2008. ”Mobilizing Revenues.” Finance and 

Development 45 (3): syyskuu. 

Ivanic, M. ja W. Martin. 2008. Implications of higher global food prices for 

poverty in low-income countries. World Bank Policy Research Working 

Paper Series No. 4594, Washington DC: Maailmanpankki. 

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). 2009a. Regional Economic Outlook 

– Sub-Saharan Africa. Huhtikuu. Washington DC: IMF 

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). 2009b. World Economic Outlook. 

Huhtikuu. Washington DC: IMF 

Kansainvälinen televiestintäliitto (ITU), 2009, Information Society statistical 

Profiles 2009 - Africa, laadittu ITU World Telecommunication Development 

Conference 2010 -konferenssin alueellisia valmistelukokouksia varten. 

Maailman elintarvikeohjelma (WFP). 2009. World Hunger Series – Hunger 

and Markets. Rooma: WFP. 

Maailmanpankki. Väestö- ja terveystutkimukset. Eri maista ja eri vuosilta. 

Maailmanpankki. 2008a. World Development Indicators -kehitysmittarit. 

Washington DC: Maailmanpankki. 

Maailmanpankki. 2008b. African Development Indicators 2007. Washington 

DC: Maailmanpankki. 

Maailman terveysjärjestö (WHO). 2008. WHO Statistical Information 

System Online Database -tietokanta. www.who.int/whosis/en/index.html 

(tiedonhaku 23.6.2009). Geneve: WHO. 

Naudé, W. 2009. Africa and the Global Economic Crisis: A Risk Assessment 

and Action Guide. Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 

varten. 

Ng, F. ja M. A. Aksoy. 2008. Who Are the Net Food Importing Countries. 

World Bank Policy Research Working Paper No. 4457. World Bank, 

Washington, DC. 

Reisen, H. 2007. Is China Actually Helping Improve Debt Sustainability in 

Africa. G-24 Policy Brief No. 9 Washington DC: Inter-governmental Group 

of Twenty Four (G24). 

Sarris, A. ja G. Rapsomanikis. 2009. Agricultural Food Commodity Markets 

and Vulnerability of African Economies. Esitetty ERD-työkokouksessa, 

17.–18. maaliskuuta, Cambridge. 

Stümer, M. 2008. Financing for Development: Increasing Government 

Revenues from the Extractive Sector in Sub-Saharan Africa. Selonteko. 

Entwicklungspolitik / German Development Institute, Bonn. 



Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) ja Afrikan 

kehityspankki (AfDB). 2009. African Economic Outlook. Pariisi: OECD. 

Tilly, C. 1990. Coercion, Capital and European States, AD 990–1992. 

Cambridge: Blackwells. 

Tukholman kansainvälinen rauhantutkimuslaitos (SIPRI). 2008. SIPRI Arms 

Transfers Database. www.sipri.org (tiedonhaku 2.8.2, 2009). Tukholma: SIPRI. 

Volkerink, B. 2009. Tax Policy in Sub-Saharan Africa. A survey of issues for 

a number of countries. Working Paper No. 2009-01, Center for Taxation and 

Public Governance, University of Utrecht. 

Wodon, Q. ja H. Zaman. 2008. Rising Food Prices in Sub-Saharan Africa: 

Poverty Impact and Policy Responses. Policy Research Working Paper No. 

4738. Washington, DC: Maailmanpankki. 

YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 2008a. The State of Food 

Insecurity in the World: High Food Prices and Food Security–Threats and 

Opportunities. Rooma: FAO. 

YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 2008b. Soaring Food Prices: 

Facts, Perspectives, Impacts and Actions Required HLC/08/INF/1. Tietoja 

maailman elintarviketurvaa käsittelevälle korkean tason konferenssille: 

The Challenges of Climate Change and Bioenergy, 3.–5. kesäkuuta, Rooma. 

YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO), 2009, Crop Prospects and Food 

Situation, 3, heinäkuu 2009, Rooma: FAO. 

YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurirahasto UNESCOn tilastoinstituutti 

(UNESCO Institute for Statistics). 2008. Correspondence on education 

expenditure data. Joulukuu 2008. UNESCO, Montreal. 

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi (UNCTAD). 2008. Handbook of 

Statistics. Online-tietokanta. http://www.unctad.org/Templates/Page. 

aspintItemID=1890 (tiedonhaku 3.3.2009) 

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi (UNCTAD). 2009. Economic Development 

in Africa – Report 2009. Strengthening Regional Economic Integration for 

Africa’s Development,. New York ja Geneve: UNCTAD. 

YK:n kehitysohjelma (UNDP). 2008. Human Development Indices. A 

Statistical Update 2008. New York: UNDP. 


Export Board of Zambia. 2007. Exporter Audit Report. Lusaka: Export Board 

of Zambia. 

Fraser, A. ja J. Lungu. 2007. For Whom The Windfalls: Winners and Losers 

in the Privatisation of Zambia’s Copper Mines. www.minewatchzambia. 

com (tiedonhaku 20.4.2009). 

Fynn, J. ja S. Haggblade. 2007. Potential Impact of the Kwacha Appreciation 

and Proposed Tax Provision of the 2006 Budget Act on Zambian 

Agriculture. Working Paper No. 16. Food Security Project, Zambia National 

Farmers Union. 

Green, D. 2009. A Copper-Bottomed Crisis The Impact of the Global 

Economy. Meltdown on Zambia. Oxford: Oxfam mimeo. 

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. 2009. World Economic Outlook – Crisis 

and Recovery. Washington DC: Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. 

Ndulo, M., D. Mudenda, L. Ingombe ja L. Muchimba. 2009. Paper 10: Zambia, 

Global Financial Crisis Discussion Series. Lontoo: Overseas Development 

Institute. 

Reuters. 2009. Zambia - at sixes and sevens over mineral policy, http:// 

www.minesandcommunities.org/article.phpa=9198 (tiedonhaku 

23.6.2009) 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2008. Zambian 

Economic Outlook. Pariisi: OECD 

Weeks, J. 2008. Economics Effects of Copper Prices on the Zambian 

Economy: Exchange Rate Regime and Kwacha Appreciation. Esitetty 

International Workshop on Challenges and Prospects for Commodity 

Markets in the Global Economy – A Workshop in Memory of Alfred Maizels 

-kokouksessa. School of Oriental and African Studies, 19.–20. syyskuuta, 

Lontoo. 

Weeks, J., V. Seshaman, A. C. K. Mukungu ja S. Patel. 2007. Kwacha 

Appreciation 2005–2006: Implications for the Zambian Economy. 

Yhdistyneiden Kansakuntien kehittämisohjelmalle (UNDP) laadittu raportti, 

Lusaka. 

137 

EU:N 


Viitteet 



Acemoglu, D., S. Johnson ja J. A. Robinson. 2001. ”The Colonial Origins 

of Comparative Development: An Empirical Investigation.” American 

Economic Review 91 (5): 1369–1401. 

Anderson, L. 2004. ”Antiquated Before They Can Ossify: States That Fail 

Before They Form.” Journal of International Affairs 58 (1): 1–16. 

Angeles, L. ja K. C. Neanidis. 2009. ”Aid Effectiveness: The Role of the Local 

Elite.” Journal of Development Economics 90: 120–134. 

Barfield, T. J. 1993. The Nomadic Alternative. Englewood Cliffs: Prentice Hall. 

Bayart, J.-F. 1999. ”The ’Social Capital’ of the Felonious State.” in The 

Criminalization of the State in Africa, toim. J.-F. Bayart, S. Ellis ja B. Hibou. 

Bloomington: Indiana University Press. 

Bertoli, S. ja E. Ticci. 2009. The Fragile Consensus on Fragility. Taustaasiakirja 

EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 varten. 

Briscoe, I. 2008. ”The EU Response to Fragile States.” European Security 

Review 42: 7-10. 

Cammack, D., D. McLeod, A. Rocha-Menocal ja K. Christiansen. 2006. Donors 

and the ’Fragile Sates’ Agenda: A Survey of Current Thinking and Practice. 

Japan International Cooperation Agencylle laadittu raportti. Lontoo: 

Overseas Development Institute. 

Clapham, C. 1996. Africa and the International System: The Politics of State 

Survival. Cambridge: Cambridge University Press. 

Collier, P. 2009a. Wars, Guns, and Votes – Democracy in Dangerous Places, 

New York: HarperCollins Publishers. 

Collier, P. 2009b. The Political Economy of Fragile States and 



Dollar, D. ja V. Levin. 2006. ”The Increasing Selectivity of Foreign Aid, 1984– 

2003.” World Development 34 (12): 2034–2046. 

Easterly, W.E. 2000. Can Institutions Resolve Ethnic Conflict World Bank 

Policy Research Working Paper No. 2482. Maailmanpankki, Washington, DC. 

Englebert, P. and D. M. Tull. 2008. ”Postconflict Reconstruction in Africa – 

Flawed Ideas about Failed States.” International Security 32 (4): 106–139. 

Herbst, J. 2000. States and Power in Africa. Princeton: Princeton University 

Press. 

Kaplan, S. 2009. Enhancing Resilience in Fragile States. Tausta-asiakirja 


Lange, M. K. 2004. ”British Colonial Legacies and Political Development.” 

World Development 32 (6): 905–922. 

Lugard, F. 1922. The Dual Mandate in British Tropical Africa. Lontoo: 

W. Blackwood and Sons. 

Luling, V. 1997. ”Come Back Somalia Questioning a Collapsed State.” Third 

World Quarterly 18 (2): 287–302. 

Mamdani, M. 1996. Citizen and Subject – Contemporary Africa and the 

Legacy of Late Colonialism. Lontoo: James Currey. 

Myrdal, G. 1972. Asian Drama: An Inquiry into the Poverty of Nations. 

Lontoo: Allen Lane. 

Newbury, C. 1998. Ethnicity and the Politics of History in Rwanda. Africa 

Today 45 (1), s. 7–24. 

North, D. 1990. Institutions, Institutional Change and Economic 

Performance. Cambridge: Cambridge University Press. 

Nunn, N. 2007. ”Historical Legacies: A Model Linking Africa’s Past to Its 

Current Underdevelopment.” Journal of Development Economics 83 (1): 

157–175. 

Nunn, N. 2008. ”The Long-Term Effects of Africa’s Slave Trades.” The 

Quarterly Journal of Economics 123 (1): 139–176. 

Nunn, N. ja D. Puga. 2009. Ruggedness: The Blessing of Bad Geography in 

Africa. National Bureau of Economic Research Working Paper No. 14918. 

Cambridge: National Bureau of Economic Research. 

Nunn, N. ja Wantchekon, L. 2009. The Slave Trade and the Origins of 

Mistrust in Africa. National Bureau of Economic Research Working Paper 

No. 14783. Cambridge: National Bureau of Economic Research. 

Paris, R. 2002. ”International Peacebuilding and the ’Mission Civilisatrice’.” 

Review of International Studies 28 (4): 637–656. 

Putnam, R. 1993. Making Democracy Work: Civic Traditions in Modern 

Italy. Princeton: Princeton University Press. 

Ranger, T. 1983. ”The Invention of Tradition in Colonial Africa.” in The 

Invention of Tradition, toim. E. Hobsbawm ja T. Ranger. Cambridge: 

Cambridge University Press. 

Robinson, J. A. 2002. States and Power in Africa by Jeffrey I. Herbst: A Review 

Essay. Journal of Economic Literature 40 (2): 510–519. 

Tilly, C. 1990. Coercion, Capital and European States, AD 990–1990. 

Cambridge: Blackwells. 

YK:n Afrikan talouskomissio (UNECA). 2007. Relevance of African Traditional 

Institutions of Governance. Addis Abeba: UNECA. 

Wallerstein, I. 1975. ”Class-Formation in the Capitalist World-Economy.” 

Politics Society 5: 367–375. 


Alinovi, L. ja L. Russo. 2009. Features of Food Systems and Food Insecurity in 

Fragile States: Policy Implications. Esitetty ERD-kouksessa ”Food Crisis and 

the Development Potential of the Agricultural Sector in Fragile Countries”, 

17.–18.3.2009, Cambridge. 

Barbieri, K. ja R. Reuveny. 2005. ”Economic Globalization and Civil War.” The 

Journal of Politics 67(4): 1228–1247. 

Benson, T. 2008. An Assessment of the Likely Impact on Ugandan 

Households of Rising Global Food Prices: A Secondary Data Analysis. 

Raportti Maailman elintarvikeohjelma WFP:lle ja Yhdistyneiden 

Kansakuntien elintarvikeja maatalousjärjestö FAO:lle. Washington DC: 

Kansainvälinen elintarviketalouden tutkimuskeskus (IFPRI). 

Bussman, M., G. Schneider ja N. Wiesehomeier. 2005. ”Foreign Economic 

Liberalization and Peace: The Case of Sub-Saharan Africa.” European Journal 

of International Relations 11 (4): 551–579. 

Chauvet, L., P. Collier ja A. Hoeffler. 2007. The Cost of Failing States and the 

Limits to Sovereignty. Tutkimusasiakirja 2007/30. Helsinki: UNU-WIDER. 

Collier, P., V. L. Elliott, H. Hegre, A. Hoeffler, M. Reynal-Querol ja N. Sambanis. 

2003. Breaking the Conflict Trap: Civil War and Development Policy. New 

York: Oxford University Press. 

Collier, P. ja A. J. Venables. 2009. Natural Resources and State Fragility. 

Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 varten. 

Cotula, L., S. Vermeulen, R. Leonard ja H. Keeley. 2009. Land Grab or 

Development Opportunity Agricultural Investment and International Land 

Deals in Africa. Rooma/Lontoo: Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja 

maatalousjärjestön (FAO), Kansainvälinen maatalouden kehittämisrahasto 

(IFAD) ja Kansainvälinen ympäristö- ja kehitysinstituutti (IIED). 

Dixit, A. 1989. ”Entry and Exit Decisions under Uncertainty.” Journal of 

Political Economics 97 (1989): 620–638. 

Flores, M. 2004. Conflict, Rural Development and Food Security in 

West Africa. EKT Valmisteluasiakirja nro. 04-02. Rooma: Yhdistyneiden 

Kansakuntien elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 

Fosu, A. K. 2009. ”Inequality and the Impact of Growth on Poverty: 

Comparative Evidence for Sub-Saharan Africa.” Journal of Development 

Studies 45 (5): 726–745. 

Gissinger, R. ja N. L. Gleditsch. 1999. ”Globalization and Conflict: Welfare, 

Distribution, and Political Unrest.” Journal of World-Systems Research 5 

(2): 327–365. 

GRAIN. 2008. Seized: The 2008 land grab for food and financial security. 

http://www.grain.org/landgrab/ (tiedonhaku 11.5.2009). 

Isham, J., L. Pritchett, M. Woolcock, ja G. Busby. 2005. ”The Varieties of 

Resource Experience: Natural Resource Export Structures and the Political 

Economy of Economic Growth.” World Bank Economic Review 19 (2): 

141–174. 

Larrain, P. and J. Tavares. 2007. Can Openness Deter Corruption The Role 

of Foreign Direct Investment. CEPR Valmisteluasiakirja nro. 6488, Lontoo: 

Centre for Economic Policy Research (CEPR). 

Maconahie, R. 2008. New agricultural frontiers in post-conflict Sierra 

Leone Exploring institutional challenges for wetland management in 

the Eastern Province. Working Paper No. 24, Manchester: Brooks World 

Poverty Institute. 

138


Viitteet 

Martin, P., T. Mayer ja M. Thoenig. 2008. ”Civil Wars and International Trade.” 

Journal of the European Economic Association 6 (2–3): 541–550. 

Mehlum, H., K. Moene ja R. Torvik. 2006. ”Institutions and the Resource 

Curse.” Economic Journal 116 (508): 1–20. 

Messer, E., M. Cohen, J. D’Costa. 1998, Breaking the Links between Conflict 

and Hunger. 2020 Discussion Paper. Washington DC: Kansainvälinen 

elintarviketalouden tutkimuskeskus (IFPRI). 

Messer, E. ja J. Cohen. 2006. Conflict, Food Insecurity, and Globalization. 

FCND Discussion Paper 26. Washington, DC: Kansainvälinen 

elintarviketalouden tutkimuskeskus (IFPRI). 

Nhantumbo, I. ja A. Salomao. 2009. Biofuels, Land Access and New 

Business Models for Rural Livelihoods in Africa – The Mozambican Case. 

Julkaisematon raportti. Maputo/Lontoo: Centro Terra Viva, International 

Institute for Environment and Development. 

Pantuliano, S. 2008. ”Responding to Protracted Crises: The Principled Model 

of NMPACT in the Sudan.” Beyond Relief: Food Security in Protracted Crises, 

toim. L. Alinovi, G. Hemrich ja L. Russo. UK: Practical Action Publishing, ja 

Rooma: Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 

Polachek, S., C. Seigle ja J. Xiang. 2005. Globalization and International 

Conflict: Can FDI Increase Peace Working Paper. Newark: Rutgers 

University. 

Pons-Vignon, N. ja H.B. Solignac Lecomte. 2004. Land, Violent Conflict and 

Development. OECD Development Centre Working Paper No. 233. Pariisi: 

OECD:n kehityskeskus (OECD Development Centre). 

Reynal-Querol, M. 2009. Fragility and Conflicts. Tausta-asiakirja EU:n 


Robinson, J. A. 2009. Botswana as a Role Model for Country Success. 

Tutkimusasiakirja nro. 2009/04. Helsinki: UNU-WIDER. 

Sachikonye, L. M. 2003. The Situation of Commercial Farm Workers after 

Land Reform in Zimbabwe. Report for the Farm Community Trust. Lontoo: 

CIIR. 

Segura-Cayuela, R. 2006. Inefficient Policies, Inefficient Institutions and 

Trade. Banco de España Working Papers 0633. Madrid: Banco de España. 

Stewart, F. C. Huang ja M. Wang. 2001. ”Internal Wars in Developing 

Countries: An Empirical Overview of Economic and Social Consequences.” 

War and Underdevelopment, Vol. 1, toim. F. Stewart, V. Fitzgerald. Oxford: 

Oxford University Press. 

Sulle, E. 2009. Biofuels, Land Access and Tenure, and Rural Livelihoods in 

Tanzania. Tanzania Natural Resources Forum, Kansainvälinen ympäristö- ja 

kehitysinstituutti (IIED). Arusha/Lontoo: IIED. 

Vlassenroot, K., S. Ntububa ja T. Raeymaekers. 2006. Food Security 

Responses to the Protracted Crisis Context of the Democratic Republic of 

the Congo. Report for FAO-Food Security Information for Action. Rooma: 

Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 

Von Braun, J. ja R. S. Meinzen-Dick. 2009. Land Grabbing by Foreign 

Investors in Developing Countries: Risks and Opportunities. IFPRI Policy 

Brief. Washington DC: Kansainvälinen elintarviketalouden tutkimuskeskus 

(IFPRI). 

Yhdistyneen kuningaskunnan kansainvälisen kehityksen ministeriö (DFID). 

2001. The Causes of Conflict in Sub-Saharan Africa. Puiteasiakirja. Lontoo: 

DFID 

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi (UNCTAD). 2009. Food Security in Africa: 

Learning Lessons from the Food Crisis. Geneve: UNCTAD. 

Zhu, B. 2007. Fortune or Evil The Effects of Inward Foreign Direct 

Investment on Corruption. Columbian yliopiston valtiotieteen tiedekunta. 

Mimeo. New York: Columbia University. 


The Natural Resource Charter. Tiedonhaku 5.10.2009, www. 

naturalresourcecharter.org/. 


Cotula, L., S. Vermeulen, R. Leonard ja H. Keeley. 2009. Land Grab or 

Development Opportunity Agricultural Investment and International Land 

Deals in Africa. Rooma/Lontoo: Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja 

maatalousjärjestön (FAO), Kansainvälinen maatalouden kehittämisrahasto 

(IFAD) ja Kansainvälinen ympäristö- ja kehitysinstituutti (IIED). 


Elhadj, E. 2008. “Saudi Arabia’s Agricultural Project: From Dust to Dust.” The 

Middle East Review of International Affairs 12 (2): 1-12. 

Ministry of Sudan, henkilökohtainen tiedonanto. Heinäkuu 2009. 

Nur, E. 2009. Foreign Direct Investment in Sudan (2000–2008): Magnitude, 

Location, and Allocation. Julkaisematon raportti. 

Reuters. 2008. Saudi Arabia Scraps Wheat Growing to Save Water. 8. 

tammikuuta. 

Reuters. 2009. GCC, ASEAN Eye New Trade Bloc Based on Food, Oil. 

30.6.2009. 

Revenga, C., J. Brunner, N. Henninger, R. Payne ja K. Kassem. 2000. Pilot 

Analysis of Global Ecosystems: Freshwater Systems. Washington DC: World 

Resources Institute. 

YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 2008. FAOSTAT. http://www. 

fao.org/economic/ess/food-security-statistics/en/. 


Alinovi, L., E. Mane ja D. Romano. 2009. Measuring Household Resilience 

to Food Insecurity: Application to Palestinian Households. Esitetty ERDkonferenssissa, 

21.–23. toukokuuta, Accra. 

Alinovi, L. ja L. Russo. 2009. Features of Food Systems and Food Insecurity 

in Fragile States: Policy Implications. Esitetty ERD-työkokouksessa, 17.–18. 

maaliskuuta, Cambridge. 

Engberg-Pedersen, L., L. Andersen ja F. Stepputat. 2008. Fragile Situations – 

Current Debates and Central Dilemmas. Report No 2008:9. Kööpenhamina: 

Danish Institute for International Studies. 

Folke, C. 2006. ”Resilience: The Emergence of a Perspective for Social- 

Ecological Systems Analyses.” Global Environmental Change 16: 253–267. 




Holling, C. S. 1973. ”Resilience and Stability of Ecological Systems.” Annual 

Review of Ecology and Systematics 4: 1–23. 

Manor, J. 2007. Aid That Works. Maailmanpankki: Washington DC. 

Migdal, J. S. 1988. Strong Societies and Weak States: State-Society Relations 

and State Capabilities in the Third World. Princeton: Princeton University 

Press. 

Perrings, C. 2006. ”Resilience and Sustainable Development.” Environment 

and Development Economics 11: 417–427. 

Spalding, N. J. 1996. ”State-Society Relations in Africa: An Exploration of the 

Tanzanian Experience.” Polity 29 (1): 65–96. 

Stinchcombe, A. 1975. ”Social Structure and Politics.” Handbook of Political 

Science, toim. F. I. Greenstein ja N. W. Polsby, Vol. 3: 557–622, 602. Reading, 

Mass.: Addison-Wesley. 





Walker, B., C. S. Holling, S. R. Carpenter, A. Kinzig. 2004. ”Resilience, 

Adaptability and Transformability in Social-Ecological Systems.” Ecology 

and Society 9 (2): 5. 

139 

EU:N 


Viitteet 



Afrikan kehityspankki. 2009a. An Update on the Impact of the Financial 

Crisis on African Economies. Selvitys C-10-kokousta varten, 11. maaliskuuta, 

Dar-Er-Salaam, Tansania. 

Afrikan kehityspankki. 2009b. African Development Report 2008/2009. 

Tunis: Afrikan kehityspankki. 

Afrikan kehityspankki. 2009c. Africa and the Global Economic Crisis: 

Strategies for Preserving the Foundations of Long-term Growth. Asiakirja 

Afrikan kehityspankin 2009 yhtiökokouksia varten, 13.–14.5.2009, Dakar. 

Allen, F. ja G. Giovannetti. 2009. The impact of the 2008-09 financial 

crisis on fragile countries in Sub-Saharan Africa. Tausta-asiakirja EU:n 


Arbache, J. S. ja J. Page. 2008. ”Africa’s Recent Growth Robust” Africa Region 

Working Paper Series. Washington DC: Maailmanpankki. 

Berman, N. ja P. Martin. 2009. The Vulnerability of Sub-Saharan 

Africa to the Financial Crisis: The Case of Trade. Tausta-asiakirja EU:n 


Bertoli, S., G. A. Cornia ja F. Manaresi. 2007. ”Aid Performance and Its 

Determinants: A Comparison of Italy with the OECD Norm.” BNL Quarterly 

Review 60 (242): 271-321. 

Bonassi, C., G. Giovannetti ja G. Ricchiuti. 2006. ”The Effects of FDI on Growth 

and Inequality.” Pro Poor Macroeconomics – Potential and Limitations, 

toim. G. A. Cornia. Houndmills Basingstoke Hampshire: Palgrave Macmillan. 

Brückner, M. ja A. Ciccone. 2007. ”Growth, Democracy, and Civil War.” UPF 

Valmisteluasiakirja nro. 1053. Barcelona. 

Bugamelli, M. ja F. Paternò. 2006. ”Workers’ Remittances and Current 

Account Reversals.” Economic Research Paper No. 573. Rooma: Bank of Italy. 

Calí M. ja S. Dell’Erba. 2009. “The Global Financial Crisis and Remittances.” 

Valmisteluasiakirja nro. 303. Lontoo: ODI. 

Chen, S. ja M. Ravallion. 2009. ”The impact of the global financial crisis on 

the world’s poorest.” Vox. http://www.voxeu.org/index.phpq=node/3520 

(tiedonhaku 21.5.2009). 

Ciccone, A. 2008. ”Transitory Economic Shocks and Civil Conflict.” Discussion 

Paper No. 7083. Lontoo: Centre for Economic Policy Research (CEPR). 

Cotula, L., S. Vermeulen, R. Leonard ja J. Keeley. 2009. Land Grab or 

Development Opportunity Agricultural Investment and International 

Land Deals in Africa. Lontoo/Rooma: IIED/FAO/IFAD. 

Dixit, A. 1989. ”Hysteresis, Import Penetration, and Exchange Rate Pass- 

Through.” Quarterly Journal of Economics 104 (2): 205–228. 

Eichengreen, B. ja K. H. O’Rourke. 2009. “A Tale of Two Depressions.” http:// 

www.tek.org.tr/dosyalar/VOX-74.doc (tiedonhaku 13.7.2009). 

Fosu, A. K. ja W. A. Naudé. 2009. ”The Global Economic Crisis: Towards 

Syndrome-Free Recovery for Africa.” Selvitys Side Event on Recovery from 

Global Crisis -kokousta varten: Towards an Action Plan for Africa and the 

Least Developed Countries at the United Nations Conference on The World 

Financial and Economic Crisis and its Impact on Development, 25. kesäkuuta, 

New York. 

Friedman, J. ja N. Schady. 2009. ”How many more infants are likely to die in 

Africa as a result of the global financial crisis” World Bank Policy Research 

Working Paper No. 5023. Washington DC: Maailmanpankki. 

Global Trade Atlas. 2009. Online-tietokanta http://www.gtis.com/gta/ 

(tiedonhaku 22.6.2009) 

Institute of Development Studies (IDS). 2008. Voices from the South – The 

Impact of the Financial Crisis on Developing Countries. Brighton: Institute 

of Development Studies. 

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. 2008. World Economic Outlook – 

Global Economic Slump Challenges Policies. Washington DC: IMF. 

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. 2009a. World Economic Outlook – 

Crisis and Recovery. Washington DC: IMF. 

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. 2009b. Regional Economic Outlook 

– Sub Saharan Africa. Washington DC: IMF. 

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. 2009c. The Implications of the Global 

Financial Crisis for Low-Income-Countries. Washington DC: IMF. 

Kasekende, L., L. Ndikumana ja R. Toufik. 2009. Impact of the Global 

Financial and Economic Crisis on Africa. Working Paper Series No. 96, 

Tunis: Afrikan kehityspankki. 

Maailmanpankki. 2009a. “Protecting Progress: The Challenge Facing Low 

Income Countries in the Global Recession.” Maailmanpankin henkilöstön 

G-20 -kokousta varten laatima tausta-asiakirja, 24.–25. syyskuuta, Pittsburgh. 

Maailmanpankki. 2009b. “Swimming Against the Tide: How Developing 

Countries Are Coping With the Global Crisis.” Maailmanpankin henkilöstön 

laatima tausta-asiakirja G-20-maiden valtiovarainministerien ja 

keskuspankkien johtajien kokousta varten, 13.–14. maaliskuuta, Horsham, 

UK. 

Maailmanpankki. 2009c. World Development Indicators 2009. Washington 


Maailmanpankki. 2009d. “In Africa, ‘Poverty Has A Female Face.’” http:// 

go.worldbank.org/HBLTTGNP00 (tiedonhaku 27.7.2009). 

Maimbo, S. M. ja D. Ratha. 2005. Remittances – Development Impact and 

Future Prospects. Washington DC: Maailmanpankki. 

Miguel, E., S. Satyanath ja E. Sergenti. 2004. ”Economic Shocks and Civil 

Conflicts: An Instrumental Variables Approach.” Journal of Political 

Economy 112(4): 725–753. 

Naudé, W. 2009. Africa and the Global Economic Crisis: A Risk Assessment 

and Action Guide. Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 

varten. 

ODI. 2009a. A Development Charter for the G-20. Tausta-asiakirja, maaliskuu 

2009. Lontoo: ODI. 

ODI. 2009b. The Global Financial Crisis and Developing Countries: 

Synthesis of the Findings of 10 Country Case Studies. Valmisteluasiakirja 

nro. 306. Lontoo: ODI. 

One. 2009. The Data Report 2009 – Monitoring the G8 Promise to Africa. 

http://one.org/international/datareport2009/downloads.html (tiedonhaku 

13.7.2009). 

Ratha, D. 2006. Leveraging Remittances for Development. Esitetty 

Conference on Migration, Trade and Development -konferenssissa. Dallas: 

Federal Reserve Bank. 

Ratha, D. ja S. Mohapatra. 2009. ”Revised Outlook for Remittance Flows 

2009–2011: Remittances Expected to Fall by 5 to 8 Percent in 2009.” 

Migration and Development Brief 9. Washington, DC: Maailmanpankki. 

Ratha, D. ja W. Shaw. 2007. ”South-South Migration and Remittances.” 

Valmisteluasiakirja nro. 102. Washington, DC: Maailmanpankki. 

Round, J. I. ja M. Odedokun. 2004. ”Aid Effort and Its Determinants.” 

International Review of Economics and Finance 13 (3): 293–309. 

Sander, C. ja S. M. Maimbo. 2005. ”Migrant Remittances in Africa: A Regional 

Perspective in Remittances.” Development Impact and Future Prospects, 

toim. S. M. Maimbo ja D. Ratha. Washington, DC: Maailmanpankki. 

Strauss-Kahn, D. 2009. ”Economic Stability, Economic Cooperation, and 

Peace – The Role of the IMF.” Esitetty Global Creative Leadership Summit 

-kokouksessa, 23. syyskuuta, New York. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2008. Monitoring 

Resource Flows to Fragile States: 2007 Report. OECD:n kehitysyhteistyön 

osasto. Pariisi: OECD. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2009a. DAC Report 

on Aid Predictability – Survey on Donors’ Spending Plans 2009-2011. 

Pariisi: OECD. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2009b. OECD 

Economic Outlook No. 85, kesäkuu, Pariisi: OECD. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). DAC Statistics Online 

Database. http://stats.oecd.org/qwids/ (tiedonhaku 22.4.2009). 

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi (UNCTAD). 2009. Assessing the Impact 

of the Current Financial and Economic Crisis on Global FDI Flows. Geneve: 

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi (UNCTAD). 

YK:n sosiaalisen kehityksen tutkimusinstituutti (UNRISD). 2006. “Political 

and Social Economy of Care.” www.unrisd.org/80256B3C005BB128/%28h 

ttpProjects%29/37BD128E275F1F8BC1257296003210ECOpenDocument 

(accessed on July 25, 2009). 

140


Viitteet 


Engle R. F., G. M. Gallo ja M. Velucchi. 2008. A MEM-Based Analysis of 

Volatility Spillovers in East Asian Financial Markets. Working Papers 

Series Dipartimento di Statistica ”G. Parenti” No. 2008-09. Firenze, Italia: 

Firenzen yliopisto. 

Giovannetti, G. ja M. Velucchi. 2009. African Financial Markets – A Spillover 

Analysis of Shocks. Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 

varten. 


Alves, P. ja P. Draper. 2007. ”Introduction: China’s Growing Role in Africa.” 

China in Africa: Mercantilist Predator, or Partner in Development, toim. 

G. le Pere. Midrand, South Africa South Africa: Institute of Global Dialogue 

and the South African Institute of International Affairs. 

Brautigam, D. 2008. China’s African Aid – Transatlantic Challenges. 

Washington: German Marshall Fund of the United States. 

Brown, K. ja Z. Chun. 2009. China in Africa – Preparing for the Next Forum 

on China Africa Cooperation. Lontoo: Chatham House Briefing Note. 

Centre for Chinese Studies (CCS). 2008. How China Delivers Development 

Assistance to Africa. Selvitys Yhdistyneen kuningaskunnan kansainvälisen 

kehityksen ministeriötä (DFID) varten, Peking. 

Cook, S. ja W. Lam. 2009. The Financial Crisis and China: What Are the 

Implications for Low Income Countries The Institute of Development 

Studies, Sussex: Mimeo. 

Jacoby, U. 2007. Getting Together: The New Partnership between China and 

Africa for Aid and Trade. Finance and Development 44(2): 46–49. 

Lancaster, C. 2007. The Chinese Aid System. Essay. Washington: Centre for 

Global Development. 

MOFCOM. 2007. China Commerce Yearbook 2007, Peking: Kiinan 

ulkomaankauppaministeriö. 

National Bureau of Statistics of China (useita julkaisuja). China Statistical 

Yearbook. English Version. Peking: China Statistics Press. 

Pehnelt, G. 2007. The Political Economy of China’s Aid Policy in Africa. Jena 

Economic Research Working Papers No. 2007/051. Jena. 

Shinn, D. H. 2008. ”Military and Security Relations: China, Africa and the 

Rest of the World.” China into Africa: Trade, Aid and Influence, toim. R. I. 

Rotberg. Washington DC: Brookings Institution Press. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2008a. China – 

Encouraging Responsible Business Conduct. OECD Investment Policy 

Review. Pariisi: OECD. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2008b. Monitoring 

Resource Flows to Fragile States: 2007 Report. OECD Fragile States Group. 


Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2009. Monitoring 

Resource Flows to Fragile States: 2008 Report, OECD Fragile States Group. 


Tull, D. 2008. China in Africa: European Perceptions and Responses to 

the Chinese Challenge. SAIS Working Papers in African Studies No. 02-08. 

Washington. 

Woods, N. 2008. ”Whose Aid Whose Influence China, Emerging Donors 

and the Silent Revolution in Development Assistance.” International Affairs 

84(6): 1205–1221. 


De Weerdt, J. 2009. ”Moving out of Poverty in Tanzania: Evidence from 

Kagera.” Journal of Development Studies, tulossa. 

Harrower, S. ja J. Hoddinnot. 2005. ”Consumption Smoothing in the Zone 

Lacustre, Mali.” Journal of African Economies 14 (4): 489–519. 

Hoogeveen, H. 2003. ”Informal Insurance in Rural Zimbabwe.” Journal of 

African Economies 11 (2): 249–278. 

Jensen, R. 2000. ”Agricultural Volatility and Investments in Children.” 

American Economic Review 90 (2): 399–404. 

Oduro, A.D. 2009. Adverse Shocks and Social Protection in Africa: What 

Role for Formal and Informal Financial Institutions Tausta-asiakirja EU:n 


Sango, D., V. Hoffman ja L. Christiaensen. 2007. ”Risks and Coping Strategies.” 

Rural Household Vulnerability and Insurance Against Commodity Risks. 

Evidence from the United Republic of Tanzania, toim. L. Christiaensen ja A. 

Sarris. Rooma: Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja maatalousjärjestö 

(FAO). 

Sarris, A., P. Karfakis ja L. Christiaensen. 2007. ”The Stated Benefits 

from Commodity Price and Weather Insurance.” Rural Household 

Vulnerability and Insurance Against Commodity Risks. Evidence from 

the United Republic of Tanzania, toim. L. Christiaensen ja A. Sarris. Rooma: 

Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvikeja maatalousjärjestö (FAO). 


Brachet, J. ja H. Wolpe. 2005. Conflict-Sensitive Development Assistance: 

The Case of Burundi. Social Development Paper No. 27. Washington DC: 

Maailmanpankki. 

Cahen, M. 2005. ”Success in Mozambique” Making States Work: State 

Failure and the Crisis of Governance, toim. S. Chesterman, M. Ignatieff ja 

R. Thakur. Tokio: United Nations University Press. 

Caplan, R. 2005. International Governance of War-Torn Territories: Rule 

and Recon-struction. Oxford: Oxford University Press. 

Castillejo, C. 2008. Strengthening Women’s Citizenship in the Context 

of State-building: The Experience of Sierra Leone. Fride Working Paper. 

Commission for Africa. 2005. Our Common Interest: Report of the 

Commission for Africa. Harmondsworth: Penguin Books. 

Fritz, V. A. Rocha Menocal. 2007. Understanding State-Building from a 

Political Economy Perspective: An Analytical and Conceptual Paper on 

Processes, Embedded Tensions and Lessons for International Engagement. 

Raportti DFID:n Effective and Fragile States -työryhmiä varten. 

GTZ. 2008. State-building in the Context of Fragile Statehood and Poor 

Government Performance. Lessons Learnt by German Development 

Cooperation. Eschborn: GTZ. 

Jütting, J. 2003. Institutions and Development: A Critical Review. 

Valmisteluasiakirja nro. 210, Pariisi: OECD Development Centre. 

Kaplan, S. 2008. Fixing Fragile States – A New Paradigm for Development. 

Westport: Praeger Security International. 

Kaplan, S. 2009. Enhancing Resilience in Fragile States. Tausta-asiakirja 


Keller, E. J. 1991. ”The State in Contemporary Africa: A Critical Assessment 

of Theory and Practice.” Comparative Political Dynamics: Global Research 

Perspectives, toim. D. A. Rustow ja K. P. Erickson. New York: HarperCollins 

Publishers. 

Mengisteab, K. and C. Daddieh. 1999. State Building and Democratization 

in Africa: Faith, Hope, and Realities. Westport, Conn: Praeger. 

Pouligny, B. 2009. State-Society Relations and Intangible Dimensions of 

State Resilience and State Building: A Bottom-up Perspective. Taustaasiakirja 


Rocha-Menocal, A. 2009. ”State-Building for Peace” – A New Paradigm for 

International Engagement in Post-Conflict Fragile States Tausta-asiakirja 




ja tilanteissa koskevat periaatteet (Principles for Good International 

Engagement in Fragile States and Situations). Pariisi: OECD. 


DAC). 2008. Concepts and Dilemmas of State Building in Fragile Situations 

– From Fragility to Resilience. Pariisi: OECD. 

Whaites, A. 2008. States in Development: Understanding State-Building. 

DFIF:n Valmisteluasiakirja. Lontoo: Yhdistyneen kuningaskunnan 

kansainvälisen kehityksen ministeriö (DFID). 

YK:n Afrikan talouskomissio (UNECA) 2007. Relevance of African Traditional 

Institutions of Governance, Addis Abeba: UNECA. 

141 

EU:N 


Viitteet 



Pouligny, B. 2009. State-Society Relations and Intangible Dimensions of 

State Resilience and State Building: A Bottom-up Perspective. Taustaasiakirja 



Kaplan, S. 2008. ”The Remarkable Story of Somaliland.” Journal of 

Democracy 19 (3): 143–157. 

Menkhaus, K. 2007. ”Governance Without Government in Somalia: Spoilers, 

State Building, and the Politics of Coping.” International Security 31 (3): 87. 

Menkhaus, K. 2008. Somalia: A Country in Peril, a Policy Nightmare. 

ENOUGH Strategy Paper No. 9. Washington, DC: ENOUGH. 


McConnell, J. 2009. Institution [Un]Building: Decentralising Government 

and the Case of Rwanda. Esitetty ERD-konferenssissa, 21.–23. toukokuuta, 

Accra. 


Bennet, J., J. Kluyskens, J. Morton ja D. Poate. 2009. Mid-term Evaluation 

of the Joint Donor Team in Juba, Sudan. NORAD Kanadan, Tanskan, 

Alankomaiden, Norjan, Ruotsin ja Yhdistyneen kuningaskunnan puolesta. 

Fenton, W. 2008. Funding Mechanisms in Southern Sudan: NGO 

Perspectives. Esitelmä Juban NGO Forumissa, helmikuu. 

Haslie, A. ja A. Borchgrevink (2007) International Engagement in Sudan 

after the CPA: Raportti OECD/DAC:n Sudania koskevasta “Hyvää 

kansainvälistä toimintatapaa epävakaissa valtioissa ja tilanteissa 

koskevat periaatteet” -pilottiprojektista. Valmisteluasiakirja nro. 714, Oslo. 

Norwegian Institute of International Affairs. 

Murphy, P. 2007. Managing the Middle Ground in South Sudan’s Recovery 

from War. Basic service delivery during the transition from relief to 

development. DFID Sudan and the Joint Donor Teamin tilaama raportti, 

Juba. 

Pantuliano, S., M. Buchanan-Smith ja P. Murphy. 2007. The Long Road Home. 

Opportunities and Obstacles to the Reintegration of IDPs and Refugees 

Returning to Southern Sudan and the Three Areas. HPG Commissioned 

Paper. Lontoo: ODI. 

Pantuliano, S., M. Buchanan-Smith, P. Murphy ja I. Mosel. 2008. The Long 

Road Home. Opportunities and Obstacles to the Reintegration of IDPs 

and Refugees Returning to Southern Sudan and the Three Areas. Phase II. 

Conflict, Urbanisation and Land. HPG Commissioned Paper. Lontoo: ODI. 

Scanteam. 2007a. Review of Post-Crisis Country Multi Donor Trust Funds. 

Final report and annexes. Raportin tilaajina Maailmanpankki, Norjan 

ulkoministeriö sekä NORAD yhdessä CIDAn, Alankomaiden ulkoministeriön 

ja Yhdistyneen kuningaskunnan kansainvälisen kehityksen ministeriön 

DFID:n kanssa. Helmikuu. Oslo: Scanteam. 

Scanteam. 2007b. Review, Sudan Multi-Donor Trust Funds Phase 1. 

Lokakuun luonnosraportti. Lokakuu. Oslo: Scanteam. 

Vaux, T., S. Pantuliano and S. Srinivasan. 2008. Stability and Development 

in the Three Areas, Sudan. Selvitys Yhdistyneen kuningaskunnan 

kansainvälisen kehityksen ohjausryhmää varten. Ei julkaistu. 

YK:n kehitysjärjestöjen yhteistyöelin UNDG/Maailmanpankki. 2006. PCNA 

Review: Phase One. Sudan Joint Assessment Mission (JAM) Case Study 

No. 10. 


Campbell-Nelson, K. 2008. Liberia Is Not Just a Man Thing: Transitional 

Justice Lessons for Women, Peace and Security – The Initiative for 

Peacebuilding. Bryssel: International Center for Transitional Justice. 

Paris, R. 2004. At War’s End: Building Peace After Civil Conflict. Cambridge, 

U.K.: Cambridge University Press. 

YK:n naistenrahasto UNIFEM. 2007. Women Building Peace and Preventing 

Sexual Violence in Conflict Affected Contexts. A Review of Community 

Based Approaches. New York: UNIFEM. 

YK:n naistenrahasto (UNIFEM) ja YK:n kehitysohjelma (UNDP). 2007. Gender 

Sensitive Police Reform in Post-Conflict Societies. Policy Briefing Paper, 

UNIFEM, New York. 


Powley, E. 2003. Strengthening Governance: The Role of Women in 

Rwanda’s Transition. Washington DC: Women Waging Peace. 


Budlender, D ja G. Hewitt. 2002. Gender Budgets Make More Cents: Country 

Studies and Good Practice. Lontoo: Kansainyhteisön sihteeristö. 

Claasen, M. 2008. Just Budgets: Increasing Accountability and Aid 

Effectiveness through Gender Responsive Budgeting in South Africa. 

Lontoo: One World Action. 

Powley, E. 2003. Strengthening Governance: The Role of Women in 

Rwanda’s Transition. Washington DC: Women Waging Peace. 

Sharp, R. 2003. Budgeting for Equity: Gender budget initiatives within 

a framework of performance oriented budgeting. New York: YK:n 

naistenrahasto UNIFEM. 


Autesserre, S. 2009. ”Hobbes and the Congo: Frames, Local Violence, and 

International Intervention.” International Organization 63 (2): 249–80. 

Baker, B. 2008. Multi-Choice Policing in Africa. Uppsala, Ruotsi: Nordiska 

Afrikainstitutet. 

Bakrania, S. ja B. Lucas. 2009. The Impact of the Financial Crisis on Conflict 

and State Fragility in Sub-Saharan Africa. Issue paper. Governance and 

Social Development Resource Centre. 

Bilal, S. P. Draper ja D. W. te Velde. 2009. Global Financial and Economic 

Crisis: Analysis of and Implications for ACP-EU Economic Partnership 

Agreements. ECDPM Discussion Paper No. 92. Maastricht: European Centre 

for Development Policy Management. 

Brzoska, M. 2006. ”Introduction: Criteria for Evaluating Post-Conflict 

Reconstruction and Security Sector Reform in Peace Support Operations.” 

International Peacekeeping 13 (1): 1–13. 

Carbone, M. 2009. Desperately Seeking Policy Coherence: Aid and Security 

in the Development Policy of the European Union. Tausta-asiakirja EU:n 


Chabal, P. ja J.-P. Daloz. 1999. Africa Works: Disorder as Political Instrument. 

Bloomington, Ind.: Indiana University Press. 

Clapham, C. 1996. Africa and the International System: The Politics of State 

Survival. Cambridge: Cambridge University Press. 

Davis, L. 2009. Justice-Sensitive Security System Reform in the Democratic 

Republic of Congo. Bryssel: Initiative for Peacebuilding. 

Englebert, P. 2003. Why Congo Persists: Sovereignty, Globalization 

and the Violent Reproduction of a Weak State. Queen Elizabeth House 

Working Paper Series 95. Oxford University, Department of International 

Development, Oxford. 

Englebert, P. and D. M. Tull. 2008. ”Postconflict Reconstruction in Africa: 

Flawed Ideas about Failed States.” International Security 32 (4): 106–139. 


koskevaa eurooppalainen konsensus 2006/C 46/01. Euroopan unionin 



julkilausuma Euroopan unionin kehityspolitiikasta. Euroopan parlamentti. 

2007. Euroopan parlamentin päätöslauselma EU:n toimista kehitysmaiden 

epävakaissa tilanteissa, P6_TA-PROV(2007)0540 

Euroopan parlamentti. 2009. MEPs Hear Karel De Gucht’s Vision of 

Development Policy. Viitenumero: 20090901IPR60076. Directorate for the 

Media. 

142


Viitteet 

Euroopan unionin neuvosto. 2007. Neuvoston päätelmät turvallisuudesta ja 

kehityksestä. Ulkosuhteiden neuvoston 2831. istunto, 19.–20. marraskuuta, 

Bryssel. 

Euroopan yhteisöjen komissio. 2007. EU:n toimet epävakaissa tilanteissa 

– kestävää kehitystä, vakautta ja rauhaa edistävät toimet vaikeissa 

olosuhteissa. Komission tiedonanto neuvostolle, Euroopan parlamentille, 

Euroopan talousja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle, KOM(2007) 

643 lopullinen, 25. lokakuuta. Bryssel. 

Euroopan yhteisöjen komissio. 2009a. “Room Document” – Synthesis of 

the main policy work on fragility currently ongoing at EU level, 19.5.2009, 

Bryssel. 

Euroopan yhteisöjen komissio. 2009b. Kertomus kehitykseen vaikuttavien 

politiikkojen johdonmukaisuudesta. Komission kertomus neuvostolle, 

Euroopan parlamentille, Euroopan talousja sosiaalikomitealle ja alueiden 

komitealle, KOM(2009) 461 lopullinen, 17. syyskuuta, Bryssel. 

Faria, F. ja A. Sherriff. 2009. EU Policies to Address Fragility in Sub-Saharan 

Africa. Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 varten. 

Faria, F. ja P. Magalhães Ferreira. 2007. Situations of Fragility: Challenges for 

an European Response Strategy. Maastricht, Alankomaat: European Centre 

for Development Policy Management ja Instituto de Estudos Estratégicos 

e Internacionais. 

Gänzle, S. 2009. Coping with the ‘Security-Development Nexus’: The 

European Community’s Instrument for Stability – Rationale and Potential. 

Studies 47. Bonn: German Development Institute. 

Gaves, M. ja S. Maxwell. 2009. Options for Architectural Reform in 

European Development Cooperation. Tausta-asiakirja. Lontoo: Overseas 

Development Institute. 

Hirschman, A. O. 1963. Journeys toward Progress. Studies in Economic 

Policy-Making in Latin America. New York: The Twentieth Century Fund. 

Hirschman, A. O. 1967. Development Projects Observed. Washington, D.C.: 

The Brookings Institution. 

Hirschman, A. O. 1981. Essays in Trespassing: Economics to Politics and 

Beyond. Cambridge: Cambridge University Press. 

Hirschman, A. O. 1985. A Bias for Hope: Essays on Development and Latin 

America. Boulder, Colo.: Westview Press. 

Hirschman, A. O. 1995. A Propensity to Self-Subversion. Cambridge, Mass.: 

Harvard University Press. 

Hoffmeister, F. 2008. ”Inter-Pillar Coherence in the European Union’s Civilian 

Crisis Management.” The European Union and Crisis Management, toim. 

S. Blockmans. Haag, Alankomaat: Asser Press. 

Horn, A., F. Olonisakin ja G. Peake. 2006. ”United Kingdom-led Security 

Sector Reform in Sierra Leone.” Civil Wars 8 (2): 109–123. 

Jones, E. 2009. ”Africa and the Economic Crisis: The Case for Greater 

Flexibility in EPAs.” Trade Negotiation Insights 8(5) http://ictsd.net/i/news/ 

tni/47678/. (tiedonhaku 7.9.2009). 

Koeb, E. 2008. A More Political EU External Action: Implications of the 

Treaty of Lisbon for the EU’s Relations with Developing Countries. 

ECDPM InBrief 21. Maastricht: European Centre for Development Policy 

Management. 

Melmot, S. 2008. Candide au Congo. L’échec annoncé de la réforme du 

secteur de sécurité (RSS). Stratégique n° 9. Pariisi: Institut Français des 

Relations Internationales. 

Particip, Cideal – Centro de Investigatión y Cooperación al Desarrollo. 

Channel Research, South Research. 2008. Evaluation of the EC Aid 

Channeled Through Civil Society Organisations (CSOs). Freiburg/ 

Madrid/Brussels/Leuven. http://ec.europa.eu/europeaid/how/evaluation/ 

evaluation_reports/2008/1259_docs_en.htm (tiedonhaku 7.10.2009). 

Reno, W. 2003. ”The Changing Nature of Warfare and the Absence of 

State-Building in West Africa.” Irregular Armed Forces and their Role in 

Politics and State Formation, toim. D. E. Davis ja A. W. Pereira. Cambridge: 

Cambridge University Press. 

Solana, J. 2003. A Secure Europe in a Better World – European Security 

Strategy. Tiedonanto 15895/03, PESC787 esitetty Euroopan neuvoston 

kokouksessa, 12. joulukuuta, Bryssel. 

Solana, J. 2009. ESDP@10: What Lessons for the Future Tiedonanto S195/09. 

Euroopan unionin neuvosto, 28.6.2009. Bryssel. 

Tadesse, D. 2009. Africa’s Emerging Global Partnerships: Their Implications 

for the Continent’s Development Aspirations. Occasional Paper 189. 

Pretoria: Institute for Security Studies. 

Trefon, T. 2007. Parcours administratifs dans un Etat en faillite. Récits 

populaires de Lubumbashi (RDC). Afrika Studies 74. Pariisi: L’Harmattan- 

Cahiers Africains. 

Trefon, T. ed. 2004. Reinventing Order in the Congo: How People Respond 

to State Failure in Kinshasa. Lontoo: Zed Books. 

Visman, E. 1998. Cooperation with Politically Fragile Countries: Lessons 

from EU Support to Somalia. ECDPM Valmisteluasiakirja nro. 66. Maastricht: 

European Centre for Development Policy Management. 

Vlassenroot, K. 2008. Armed Groups and Militias in Eastern DR Congo. 

Lecture Series on African Security 5. Swedish Defence Research Agency 

and Nordic Africa Institute, Tukholma ja Oslo. 

Vogel, T. 2009. Merger of Afghanistan Office Delayed by Ferrero-Waldner. 

European Voice, 24. syyskuuta. 

Zürcher, C. 2006. Is More Better Evaluating External-Led State Building 

after 1989. Working Paper 54. Stanford University, Freeman Spogli Institute 

for International Studies, Center on Democracy, Development, and the Rule 

of Law, Palo Alto, Calif. 



koskevaa eurooppalainen konsensus. 2006/C 46/01. Euroopan unionin 










Sheriff, A. ja K. Barnes. 2008. Enhancing the EU Response to Women and 

Armed Conflict with Particular Reference to Development Policy. Study 

for the Slovenian Presidency of the EU. Maastricht: European Centre for 

Development Policy Management. 


Euroopan yhteisöjen komissio. 2009. Kriisitilanteen tuki kehitysmaille. 

Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan 

talousja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle, 8. huhtikuuta, Bryssel. 


Bertow, K. ja A. Schulteis. 2008. Impact of EU’s Agricultural Trade Policy on 

Smallholders in Africa. Bonn: Germanwatch e.V. 

Low, P., R. Piermartini ja J. Richtering. 2009. ”Non-Reciprocal Preference 

Erosion Arising From MFN Liberalization in Agriculture: What Are the Risks” 

Trade Preference Erosion: Measurement and Policy Response, toim. B. 

Hoekman, W. Martin ja C. A. Braga. Lontoo: Palgrave Macmillan. 

Matthews, A. 2008. ”The European Union’s Common Agricultural Policy and 

Developing Countries: The Struggle for Coherence.” Journal of European 

Integration 30 (3): 381–399. 

Oxfam. 2002. Stop the Dumping! How EU Agricultural Subsidies Are 

Damaging Livelihoods in the Developing World. Lontoo: Oxfam 

International. 

Paasch, A. 2008. Devastating Floods – Man Made: European Trade 

Policy Violates Right to Food in Ghana – Chicken and Tomatoes. Bonn: 

Germanwatch e.V. 

143 

EU:N 


Viitteet 



Euroopan yhteisöjen komissio. 2007. Kohti kauppaa tukevan avun EUstrategiaa 

– komission puheenvuoro. Euroopan komission tiedonanto 

neuvostolle, Euroopan parlamentille, Euroopan talousja sosiaalikomitealle 

ja alueiden komitealle. KOM(2007) 163 lopullinen, 4. huhtikuuta. Bryssel. 

Euroopan yhteisöjen komissio. 2009. Supporting developing Countries in 

Coping with the Crisis – Aid for Trade Monitoring Report 2009. Komission 

yksiköiden valmisteluasiakirja, joka liittyy komission tiedonantoon Euroopan 

parlamentille, neuvostolle, Euroopan talousja sosiaalikomitealle ja alueiden 

komitealle, huhtikuu 2009, s. 3. 


Baunsgaard, T. ja M. Keen. 2005. Tax Revenue and (or) Trade Liberalization. 

Working Paper WP/05/112. Washington, DC: Kansainvälinen valuuttarahasto 

IMF. 

Bilal, S. ja C. Stevens (Eds). 2009. The Interim Economic Partnership 

Agreements between the EU and African States - Contents, challenges 

and prospects, ECDPM Policy Management Report 17, Maastricht: European 

Centre for Development Policy Management (CDPM). 

Brenton, P., M. Hoppe ja R. Newfarmer. 2008. Economic Partnership 

Agreements and the Export Competitiveness of Africa. Policy Research 

Working Paper 4627. Washington, DC: Maailmanpankki. 

Busse, M., A. Borrmann ja H. Grossman. 2004. The Impact of ACP/EU 

Economic Partnership Agreements on ECOWAS Countries: An Empirical 

Analysis of Trade and Budget Effects. HWWA–Hamburg: Hamburg Institute 

of International Economics. 

Delpeuch, C. 2007. One Minute to Midnight: Is There Still Time to Rethink 

EPAs EU Must Reform Trade Arrangements to Promote Development 

In African, Caribbean, and Pacific Countries. Pariisi: Institut d’Etudes 

Politiques, Groupe d’Economie Mondiale. 

Delpeuch, C. ja G. Harb. 2007. EPAs: Thinking Outside the European Box. 

ACP Countries Should Refuse to be Rushed into EPAs. Valmisteluasiakirja. 

Pariisi: Institut d’Etudes Politiques, Groupe d’Economie Mondiale. 

Sindzingre, A. 2008. The European Union Economic Partnership Agreements 

with Sub-Saharan Africa. UNU-CRIS Valmisteluasiakirja nro. 2008/5. 

Stevens, C. ja J. Kennan. 2005. EU-ACP Economic Partnership Agreements: 

The Effects of Reciprocity. Lontoo: Institute for Development Studies. 

Stevens, C., M. Meyn, J. Kennan, S. Bilal, C. Braun-Munzinger, F. Jerosch, 

D. Makhan ja F. Rampa. 2008. The New EPAs: Comparative Analysis of 

Their Content and the Challenges for 2008. Lontoo/Maastricht: Overseas 

Development Institute/European Centre for Development Policy Management. 


Grevi, G., D. Helly, ja D. Keohane. (toim.) Tulossa. The European Security and 

Defence Policy: The First 10 Years, Pariisi: Euroopan unionin turvallisuusalan 

tutkimuslaitos, 2009. 


Bourguignon, F., A. Bénassy-Quéré, S. Dercon, A. Estache, J.W. Gunning, R. 

Kanbur, S. Klasen, S. Maxwell, J. P. Platteau ja A. Spadaro. 2008. Millennium 

Development Goals at Midpoint: Where do we stand and where do we 

need to go Tausta-asiakirja EU:n kehitysyhteistyöraporttia 2009 varten. 

Collier, P. 2006. International Political Economy: Some African Applications. 

Esitys African Economics Research Consortiumille. Centre for the Study 

of African Economies, Oxford University, Oxford, U.K. [http://users.ox.ac. 

uk/~econpco/research/pdfs/AERCPlenary-InternationalPoliticalEconomy- 

AfricanApps.pdf]. 

Collier, P. 2009a. The Political Economy of Fragile States and 



Collier, P. 2009b. Wars, Guns, and Votes - Democracy in Dangerous Places. 

New York: HarperCollins. 


koskevaa eurooppalainen konsensus 2006/C 46/01. Euroopan unionin 




Fanta, E. 2008. Dynamics of Regional (non-) integration in Eastern Africa. 

UNU-CRIS Working Paper SW-2008/2. United Nations University, Centre for 

Comparative Regional Integration Studies, Brugge. 

Gandois, H. 2005. Sovereignty as Responsibility, or African Regional 

Organizations as Norm-setters. Sovereignty and Its Discontents (SAID) 

workshop presentation at the British International Studies Association (BISA) 

conference ”Beyond Sovereignty II: Global Regionalism: Africa, Americas, 

Europe.” University of Saint Andrews, 19.–21. joulukuuta, St. Andrews, U.K. 

Gartner, D. 2009. Making Africa a Priority in US Foreign Assistance. The 

Brookings Institutions Policy Brief, 14. syyskuuta, Washington, DC. 

Kaplan, S. 2006. ”West African Integration: A New Development Paradigm” 

The Washington Quarterly 29 (4): 81–97. 

Magen, A. ja L. Morlino. 2008. International Actors, Democratization and 

the Rule of Law – Anchoring Democracy Lontoo ja New York: Routledge. 

Spilimbergo, A. 2009. “Democracy and Foreign Education” American 

Economic Review 99 (1): 528-543. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD). 2009. From Fragility 

to Resilience. Pariisi: OECD. 





Yang, Y. ja S. Gupta. 2005. Regional Trade Arrangements in Africa: Past 

Performance and the Way Forward. IMF Working Paper WP/05/36. 

Kansainvälinen valuuttarahasto, Washington, DC. 

YK:n Afrikan talouskomissio (UNECA). 2004. Assessing Regional Integration 

in Africa. Addis Abeba: UNECA. 

YK:n Afrikan talouskomissio (UNECA). 2006. Assessing Regional Integration 

in Africa II; Rationalizing Regional Economic Communities. Addis Abeba: 

UNECA. 

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi (UNCTAD). 2009. Economic Development 

in Africa – Strengthening Regional Economic Integration for Africa’s 

Development. New York ja Geneve: UNCTAD. 


Benhabib, J. ja M. Spiegel. 2005. ”Human Capital and Technology Diffusion.” 

Handbook of Economic Growth, toim. P. Aghion ja S. Durlauf. Amsterdam: 

Pohjois-Holland. 

Docquier, F. ja A. Marfouk. 2005. International Migration By Educational 

Attainment - Release 1.1. päivitetty versiosta 1.0, World Bank Policy 

Research Working Paper No. 3382, julkaistu elokuussa 2004, Washington, 


Easterly, W. ja Y. Nyarko. 2009. ”Is the Brain Drain Good for Africa” Skilled 

Immigration Today: Prospects, Problems, and Policies, toim. J. Bhagwati 

ja G. Hansen. New York: Oxford University Press. 


Qobo, M. 2007. Regional Integration, Trade and Conflict in Southern Africa. 

International Institute for Sustainable Development, Winnipeg, Man. 


Bold T. Collier P. Zeitlin A. 2009 The Provision of Social Services in Fragile 

States: Independent Service Authorities as a New Modality, Centre for 

the Study of African Economies University of Oxford, valmisteluasiakirja, 

Oxford, toukokuu 

Easterly W. ja T. Pfutze 2008 ”Where Does the Money Go Best and Worst 

Practices in Foreign Aid”, Journal of Economic Perspectives 22 (2): 29–52. 

Yhteistyötoimisto EuropeAid. 2009. Aide budgétaire dans les situations de 

fragilité: Annexe méthodologique, kesäkuu 2009, Bryssel: Yhteistyötoimisto 

EuropeAid. 

144


Liite 

LIITE 

1. TAUSTA-ASIAKIRJAT EU:N 

KEHITYSYHTEISTYÖRAPORTTIA 2009 VARTEN 

Allen, F., ja G. Giovannetti, The impact of the 2008-09 financial crisis on 

fragile countries in Sub-Saharan Africa. 

Aryeetey, E., The global financial crisis and domestic resource mobilization 

in Africa. 

Bagayoko-Penone, N., Multi-level Governance and Security: the Security 

Sector Reform Process in the Central African Republic. 

Barnett, M., State Fragility, the Peacebuilder’s Contract, and the Search for 

the Least Bad State. 

Berman, N. ja Martin, P., The Vulnerability of Sub-Saharan Africa to the 

Financial Crisis: The Case of Trade. 

Bertoli, S., ja Ticci, E., The Fragile Consensus on Fragility. 

Carbone, M., Desperately Seeking Policy Coherence: Aid and Security in the 

Development Policy of the European Union. 

Collier, P., The Political Economy of Fragile States and Implications for 

European Development Policy. 

Collier, P., and Venables, T., Natural Resources and State Fragility. 

Faria, F., ja Sherriff, A., EU Policies to Address Fragility in Sub-Saharan Africa. 

Fennell, S., State Fragility and African Agriculture. 

Giovannetti, G., ja Velucchi, M., African Financial Markets: A Spillover Analysis 

of Shocks. 

Guillaumont P., ja Guillaumont Jeanneney, S., State Fragility and Economic 

Vulnerability: What is Measured and Why 

Harcourt, W., Gender ja Fragility: Policy Responses. 

Harttgen, K. ja Klasen, S., Fragility and MDG Progress: How Useful is the 

Fragility Concept 

Iapadre, L., ja Luchetti, F. Trade Regionalisation and Openness in Africa. 

Kaplan, S., Enhancing Resilience in Fragile States. 

Khan, Z., Gender Responsive Budgeting. 

Mold, A. ja Prizzon, A., Fragile States, Commodity Booms and Export 

Performance: An Analysis of the Sub-Saharan African Case. 

Naudé, W., Africa and the Global Economic Crisis: A Risk Assessment and 

Action Guide. 

New Faces for African Development, useita tekijöitä, Accran ERDkonferenssin 

juliste-esitysten tuotoksia, 21.–23.5.2009. 

Nkurunziza, J., Why is Burundi’s Financial Sector Not Development-Oriented 

Nyarko, Y., EU Policies and African Human Capital Development. 

Oduro, A.D., Adverse Shocks and Social Protection in Africa: What Role for 

Formal and Informal Financial Institutions 

Platteau, J.P., Political Instrumentalisation of Islam, Persistent Autocracies, 

and Obscurantist Deadlock. 

Pouligny, B., State-society relations and intangible dimensions of state 

resilience and state building: a bottom-up perspective. 

Reynal-Querol, M., Fragility and Conflicts. 

Rocha Menocal, A., ”State-building for Peace” - A New Paradigm for 

International Engagement in Post-Conflict Fragile States 

Tschirgi, N., The Security-Politics-Development Nexus: The Lessons of Statebuilding 

in Sub-Saharan Africa. 

Vennesson, P., Büger, C., Coping with Insecurity in Fragility Situations. 

Verdier, T., Regional Integration, Fragility and the Institution Building: An 

Analytical Framework Applied to the African Context. 

2. EU:N KEHITYSYHTEISTYÖRAPORTIN 2009 

KUULEMISMENETTELY 

EU:n kehitysyhteistyöraportin 2009 kuulemisprosessi sisälsi seuraavat 

seitsemän tilaisuutta: 

Työkokous ”Development in a context of fragility – Focus on Africa”, Bryssel, 

Belgia, 6.2.2009. 

Työkokous ”Food Crisis and the Development Potential of the Agricultural 

Sector in Fragile Countries”, Cambridge, Yhdistynyt Kuningaskunta, 17.– 

18.3.2009. 

Työkokous “Transforming Political Structures: Security, Institutions, and 

Regional Integration Mechanisms”, Firenze, Italia, 16.–17.4.2009. 

Konferenssi ”The challenges of fragility to development policy”, Barcelona, 

Espanja, 7.–8.5.2009. 

Konferenssi ”Financial markets, adverse shocks and policy responses in 

fragile countries”, Accra, Ghana, 21.–23.5.2009. 

Konferenssi ”Moving Towards the European Report on Development 2009”, 

Firenze, Italia, 21.–23.6.2009. 

Konferenssi ”Overcoming fragility in Africa: ERD Policy recommendations”, 

Bryssel, Belgia, 4.9.2009. 

Nide 1B sisältää tiedot kuulemismenettelystä: tilaisuuksien lopulliset 

ohjelmat, osallistujaluettelot sekä tilaisuuksien 1–5 osalta myös 

konferenssien päätösasiakirjat. Tilaisuuksien 2–5 konferenssiesitelmät 

sekä podcast-lähetykset tilaisuuksista 3, 4 ja 7 ovat ladattavissa projektin 

verkkosivustolta http://erd.eui.eu. 

145 

EU:N 





http://erd.eui.eu/ 



EU:N

LISÃÃ VAKAUTTA AFRIKKAAN

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?

LISÃÃ VAKAUTTA AFRIKKAAN