Reservilaistutkimus_2008

1 Johdanto
Sotilailta ja reserviläisiltä edellytetään hyvää fyysistä, henkistä, eettistä ja sosiaalista toimintakykyä. Varusmiesten
fyysistä kuntoa on mitattu puolustusvoimissa säännöllisesti jo kolmen vuosikymmenen ajan. Väestötasolla viimeisen
30 vuoden aikana suomalaisten vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus on lisääntynyt. Sen sijaan työ- ja asiointimatkojen
kulkeminen kävellen tai pyöräillen on vähentynyt (Borodulin ym. 2007a). Suomalaisten ravintotottumukset ovat
myös muuttuneet terveellisemmäksi. (Finrisk 2007). Kuitenkaan lisääntynyt vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus ja terveellisemmät
ruokailutottumukset eivät näy vähentyneenä kehon painona. Ilmiö on nähtävissä kaikissa sosioekonomisissa
luokissa (Borodulin ym. 2007b). Vain kolmannes suomalaisista miehistä ja puolet naisista on normaalipainoisia.
Viidennes väestöstä on lihavia (Finrisk 2007).
Reserviläisten suorituskykyä ja terveyskäyttäytymistä on tutkittu vuosina 1977, 1983-85 ja 1993-1994 sekä
2003. Erityisesti kestävyyssuorituskyvyn heikkeneminen on havaittu kuluneen 15 vuoden aikana (Santtila ym.
2006). Laajin ja tieteellisesti vakuuttavin tutkimus toteutettiin vuonna 2003, jolloin 974 miestä tutkittiin kuuden
eri kertausharjoituksen yhteydessä eri puolilla maata (Malmberg ym. 2004). Tutkimuksen päätuloksina saatiin selville,
että reserviläisten fyysinen kunto on vähintään keskimääräinen normiviitearvoihin verrattuna, mutta riittämätön
terveyden ja taistelukelpoisuuden kannalta. Fyysisen kunnon riittämättömyyden lisäksi yläraajojen lihaskunto
havaittiin heikoksi ja maksimaalinen hapenkulutus välttäväksi. Hyvin lihavien reserviläisten soveltuvuutta raskaisiin
taistelutilanteisiin onkin tarkkaan harkittava, koska lihavuus (BMI>30 kg·m 2 ) oli voimakas huonon kunnon selittäjä.
Reserviläistutkimus 2003 osoitti myös, että ylävartalon ja alaraajojen heikentyneellä lihaskunnolla oli yhteys
vatsanseudun lihavuuteen (Fogelholm ym. 2006), joka on merkki kohonneesta metabolisen oireyhtymän riskistä.
Testit, jotka mittasivat laajasti fyysistä suorituskykyä, olivat polkupyöräergometritesti, etunojapunnerrus, käsinkohonta
ja istumaannousu (Malmberg ym. 2004).
1.1 Fyysinen aktiivisuus,
fyysinen suorituskyky ja terveys
Fyysisellä aktiivisuudella, fyysisellä suorituskyvyllä ja terveydellä on yhteys. Verenkiertoelimistön kunnon ja terveyden
yhteydet näyttävät jopa voimakkaammilta verrattuna fyysisen aktiivisuuden ja terveyden yhteyksiin (Blair ym.
2001). Havainto saattaa johtua osittain siitä, että fyysisen suorituskyvyn mittaaminen on aktiivisuuden arviointia
spesifimpi. Lisäksi fyysinen suorituskyky on osin perintötekijöiden säätelemää, ja samat geenit saattavat olla myös
yhteydessä terveyteen ja kuolleisuuteen. Säännöllisen liikunnan on todettu olevan yhteydessä muun muassa pienentyneeseen
riskiin sairastua sepelvaltimotautiin, verenpainetautiin, aivohalvaukseen, osteoporoosiin, eräisiin syöpäsairauksiin
sekä 2-tyypin diabetekseen. Liikunnan harrastamisella on myös positiivisia vaikutuksia veren rasva-arvoihin
(Durstine ym. 2001), veren hyytymiseen liittyviin tekijöihin (Womack ym. 2003), glukoosiaineenvaihduntaan, insuliiniherkkyyteen
(Borghouts & Keizer 1999), verenpaineeseen (Whelton ym. 2002), autonomisen hermoston
toimintaan, sydämen toimintaan, verisuonten endoteelin toimintaan ja vastuskykyyn (Erikssen 2001). Suurin osa
länsimaisesta väestöstä ei kuitenkaan saavuta terveysliikuntasuosituksien määrittämiä tavoitteita (Hawkins 2004).
Tämä siitäkin huolimatta, että tiedetään fyysisen aktiivisuuden ja fyysisen suorituskyvyn välinen positiivinen yhteys,
jossa annos-vastesuhteeseen vaikuttavat mm. perinnölliset ominaisuudet, harjoitettava aktiivisuus, mitattava fyysisen
kunnon tai terveyskunnon osa-alue sekä tutkittavan henkilön fyysisen kunnon lähtötilanne (Blair ym. 2001).
1.2 Kehon koostumus ja fyysinen kunto
Liiallinen kehon varastorasva aiheuttaa terveydellisen riskin. Kehon ylipainolla on laajat sosioekonomiset ja terveydelliset
vaikutukset. Se ei vain lisää riskiä sairastua moniin sairauksiin, vaan se on liitetty myös rajoittuneeseen liikkumiseen,
lisääntyneisiin sairauspoissaoloihin ja varhaiseen eläkkeelle siirtymiseen (Rissanen ym. 1990). Terveysriskien
ja taloudellisten menetysten vuoksi fyysisen kunnon ylläpitämiseen ja kehon ylipainon ehkäisyyn kiinnitetään yhä
enemmän huomiota. Kaksi elämäntapoihin perustuvaa (ei farmakologista) päästrategiaa ylipainon vähentämiseksi
7