Esse 34/2012 (pdf) - Espoon seurakuntasanomat

10 esse ❘ 23.8.2012 23.8.2012 ❘ esse 11
Suurten hupsujen oppilas
Elämä avautuu Jaakko Heinimäelle jumalallisena kome diana, jonka koomisuus
on jotakin muuta kuin halvassa sketsiviihteessä. Ylösnousemususkon
varassa traagisuutta ei tarvitse selittää pois, mutta kokonaisuutta
valaisee riemu.
Teksti Janne Villa
Kuva Jani Laukkanen
Kristinusko, moraali ja etiikka
eivät ole erityisen muodikkaita
käsitteitä, mutta Jaakko
Heinimäki koettaa sinnikkäästi
muotoilla niiden sisällöstä
populaareja päivityksiä.
Rennolla ja kirkollisesta pönötyksestä vapautuneella
tyylillä kirjoittava Heinimäki tekee
raskaista ja vaikeista ”perimmäisistä kysymyksistä”
kiinnostavia, helposti lähestyttäviä
ja kaikkia koskevia. Jokainen ihminen
kun on eettinen ja uskonnollinen toimija,
joka joutuu ratkaisemaan tavalla tai toisella
suhteensa hyvään elämään ja Jumalaan.
Hurskastelevaksi moralistiksi kirjailijapastori
ei halua ryhtyä myöskään tuoreessa
kirjassaan Taskuetiikka (Kirjapaja). Moraalisesta
närkästyksestä on näet noin 95 prosenttia
närkästystä ja vain 5 prosenttia moraalia.
Vaikka olisi lukenut kaikki maailman
etiikkaa käsittelevät teokset, ei välttämättä
ole eettisesti mitenkään korkeatasoinen ihminen,
Heinimäki sanoo.
”Useimmat tosielämän moraalisankareista
eivät ole etiikan teorioista kuulleetkaan.
Sellaista etiikan luonne on. Kyllä me osaamme
hyvää kohti ojentua, jos vain viitsimme.”
Ei moraalin monopolia
Jaakko Heinimäki mietiskelee elämää suurempia
kysymyksiä työhuoneessaan Helsingin
Arabianrannassa. Kirjahylly kertoo kristityn
intellektuellin monipuolisista kiinnostuksen
kohteista. Lattialla on suuri säkki,
jolla iso mies tapaa makailla, milloin ei soittele
mandoliinia, lueskele tai kirjoita.
Heinimäen uskonnollinen tausta on körttiläisessä
luterilaisuudessa, joka korostaa
etiikan yleisinhimillisyyttä.
Raamatusta löytyvät hyvän elämän peruspilarit,
kuten kymmenen käskyä ja kultainen
sääntö: tee toisille se, mitä haluat itsellesi
tehtävän. Moraalisia ongelmia ei kuitenkaan
ratkota kaivamalla pyhästä kirjasta
suoria vastauksia. Monista nykyajan kysymyksistä
ei Raamatun kirjoitusaikana tiedetty
tuon taivaallista.
Etiikan kiehtovuus on siinä, että se ei ole
vain syvästi henkilökohtainen vaan myös
universaali ilmiö, jonka ongelmia käsitellään
kaikille ihmisille yhteisellä järjellä.
Käsitepari ”kristillinen etiikka” tarkoittaa
kristinuskon sävyttämää näkemystä hyvästä
elämästä. Heinimäki muistuttaa kuitenkin,
että luterilaisen käsityksen mukaan
uskovaisilla ei ole moraalin monopolia.
”Kirkon rooli eettisessä keskustelussa on
ennen kaikkea muistuttajan homma. Omaa
etiikkaa ei kirkolla ole, vaan samalla yhteisellä
etiikalla on kaikkien tultava toimeen.
Se ei silti tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi
ajatella samalla tavalla.”
Oppaana naurava munkki
Taigu Oy:n, Heinimäen yrityksen, nimi on
otettu japanilaiselta runoilijalta Ryokanilta,
joka ylisti huolettomuutta ja joutilaisuutta.
Hänen munkkinimensä oli Taigu, suomeksi
Suuri hupsu.
Kirjoissaan Heinimäki naureskelee tyypeille,
jotka ottavat itsensä turhan vakavasti.
Hänestä ei ole mitään niin perin juurin huvittavaa
kuin ihminen, joka Jumalan edessä
yrittää kukkoilla ja esittää muuta kuin on.
”Suuren hupsun firman” mottona on Ryokanin
runo, joka palauttaa pienen ihmisen
jalat takaisin maan pinnalle:
”Hölmöyteni on aivan vailla vertaa, pidän
ruohoja ja puita naapureinani, olen liian
laiska pohtimaan harhan ja oivalluksen eroa,
itsekin naureskelen vanhuuttani ja raihnauttani.
Nostan helmojani ja kahlaan kiireettä
virran poikki, kerjuupussi kädessäni vaellan
kevääseen. Pysyn jotenkuten hengissä, enkä
erityisemmin inhoa maallisen maailman
menoa”, Ryokan kirjoitti.
Lopussa on nauru
Vapaa-ajattelijoiden taannoisen bussikampanjan
mainoslause kuului: ”Jumalaa tuskin
on olemassa. Lopeta siis murehtiminen
ja nauti elämästä.”
Heinimäki kuittaa, että murehtimisesta
luopuminen ei ole tamperelaisten ateistien
keksintöä, vaan palautuu Nasaretin Jeesuksen
julistukseen, siis hänen, joka kehotti ottamaan
mallia kedon kukista ja taivaan linnuista.
”Älkää mistään murehtiko”, Heinimäki
siteeraa.
Pyhä huolettomuus on Heinimäen mukaan
mahdollista vain, jos ihmisellä on kosketus
sellaiseen todellisuuteen, jossa omien
mahdollisuuksien ja voimien rajat myönnetään.
Teologiassa sitä kutsutaan armoksi.
Uskonnollisen kielen väärinkäytetyimpiä
termejä on körttiläisten suosima ”suruton”.
Hengellisenä haukkumasanana se tarkoittaa
henkilöä, joka ei (vielä) ole meikäläisiä, vaan
nauttii maallisista iloista.
Tosiasiassa suruttomuus on kristillisen
kilvoittelun päämäärä. ”Heittäkää pois kaikki
maalliset huolet” veisataan ortodoksisessa
liturgiassa, kun ehtoollisaineet kannetaan
esiin.”
Heinimäki uskoo, että kaiken lopussa
odottaa nauru, puhtaan hyväntahtoinen ja
suruttomaksi tekevä jumalallinen nauru.
”Jos jollekulle jo täällä ajassa käy niin, että
ikävä hetkeksi hellittää, niin hellittäköön.
Jumalan armoa se on.”
Persoona pitkäpartojen takana
Teologi suostuu vähän vastahakoisesti ”määrittelyjä
pakenevan” Jumalan määrittelemiseen.
”Kysymyksessä ei ole vain jokin korkeampi
voima tai henkinen prinsiippi, vaan persoona
siinä mielessä, että voin olla häneen
suhteessa: voin puhutella häntä ja hän voi
puhutella minua.”
Puhe persoonasta ei kuitenkaan tarkoita,
että Jumala olisi taivaallisella valtaistuimella
istuva pitkäpartainen vanhus tai Gandalfhahmo,
kuten kaikkein arkaaisimmat kuvat
kertovat. Uskonnon kieli on vertauskuvallista.
Heinimäen oma käsitys Jumalasta on ollut
lapsesta lähtien lempeä ja turvallinen.
”Kyse on jostakin sellaisesta, joka puolustaa
minua ja on aina puolellani. Hän ei ole
taivaallinen tilikirjanpitäjä, joka laskee suorituksieni
saldoa.”
Kun Heinimäki asui pikkupoikana Vaasassa,
lasten keskuudessa oli käsitys, jonka
mukaan Jumala heittää kuumalla kivellä, jos
joku tekee todella pahoja tuhmuuksia.
Pikku Jaakon mielikuvissa kivet olivat
kotikerrostalon pihasepelin kokoisia, noin
16–30 millin karkeusluokkaa eli aika pieniä.
”Kuumalla kivellä heittäminen muistutti
enemmän huomautusta kuin rangaistusta,
saati kuolemanrangaistusta. Tsot tsot, poika!”
Elämän kätketty mieli
Jaakko Heinimäelle uskon perusvireenä ei
ole tieto, elämys, vanhurskas olo tai moraali
vaan toivo. Toivo tarkoittaa viime kädessä
heittäytymistä hyvien voimien suojaan, kuten
virsirunoilija ja keskitysleirivanki Dietrich
Bonhoeffer kirjoitti.
Luterilainen ristin teologia ei tarkoita
”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”
-tyyppistä asennetta, vaan Jumalan läsnäoloa
yön synkimmässäkin pimeydessä.
˝Useimmat tosielämän
moraalisankareista eivät ole etiikan
teorioista kuulleetkaan. Osaamme
ojentua hyvää kohti, jos vain
viitsimme.˝
”Kiusaannun, kun puhe menee oikein hurskaaksi. Minun on paljon helpompi puhua Jumalasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole mielestään mitenkään uskovaisia”, hurskastelulle allerginen Jaakko Heinimäki tunnustaa.
Tiellä kohti Jumalaa ihmisestä riisutaan
kaikki turha. Sen tien kulkijan on suostuttava
jakamaan ristillä riippuvan Jeesuksen
kokemus, että Jumalakin on hylännyt. Silti
sielu ei joudu harhaan eikä tuhoon, vaan
juuri yön pimeydessä se saa lohdutuksensa
ja siunauksensa.
Todellisuus näyttäytyy lopulta pääsiäisen
ja ylösnousemuksen perspektiivistä.
”Jumala kyllä kätkee kasvonsa usein hätään,
kärsimykseen ja kuolemaan, mutta elämän
mieli, elämän traaginen mieli, on siinä,
että viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu.”
Lempeä Kristus-kulkuri
Jos salattu Jumala tuottaa teologeille päänvaivaa,
kristinuskon määritteleminen on
helpompaa. ”Se on Kristuksen seuraamista.
Kristus on tie Jumalan luokse”, Heinimäki
sanoo.
Seuraaminen tarkoittaa liikkeellä olemista,
ei pysähtymistä. Jeesusta ei siis vain löydetä
jostain ja jäädä siihen paikkaan, vaan
Kristuskin on kulkuri ja aina liikkeellä.
”Jos haluaa pitää Jeesuksen näköpiirissään,
on oltava itsekin liikkeellä.”
Heinimäen Jeesus-kuvassa on lempeän
kulkurin aineksia. Mutta Jeesuksessa on monia
puolia. Hän on myös Ristiinnaulittu.
Säkillään silmät kiinni maaten Heinimäki
luonnostelee Paavalin ajatuksia seuraavan
kuvan Jumalasta, joka laskeutuu alas korkeuksistaan,
tyhjentää itsensä rikkauksistaan
ja tulee köyhäksi meidän tähtemme, ”jotta
me hänen köyhyydestään rikastuisimme”.
Aineellisella tavalla Jumala lähestyy meitä
sakramenteissa, ehtoollisen viinissä ja leivässä
sekä kasteen vedessä. Mutta samalla
tavalla voidaan puhua myös ”lähimmäisen
sakramentista”.
Pastori painottaa, ettei Jumalan kohtaaminen
ole johonkin toiseen todellisuuteen
tai abstrakteihin uskonnollisiin sfääreihin
siirtymistä, vaan toisten ihmisten rakkaudellista
kohtaamista. Tässä elämässä, arjen
keskellä.
”Kristittyjen kutsumuksena on olla kristuksia
toisille. Sitä Kristuksen seuraaminen
merkitsee: antaa anteeksi ja palvella muita.”
Sauvakävelyn mystiikka löytyi
Uskonopillisissa ja pelastukseen liittyvissä
linjauksissaan Jaakko Heinimäki myöntää
”hiihtävänsä kirkon perinteisellä tyylillä”.
Harharetkiäkin tavallisesti etevä teologi
on toki tehnyt. Pastori suhtautui takavuosina
sauvakävelyyn äärimmäisen penseästi,
melkeinpä syntinä, ymmärtämättä jalon ja
esteettisestikin mieltä kohottavan lajin nerokkuutta.
Heinimäki eli siinä uskossa, että sauvakävelijä
tekee huolettomasta, hyveellisestä
ja hetkessä kiinni elävästä kävelyn taiteesta
ylisuorittavaa hyötyliikuntaa.
Teologin kehityskelpoisuudesta kertoo
suunnankorjaus. Heinimäki myöntää nyt,
että ”koska mikään inhimillinen ei ole mystiikalle
vierasta, ei kai sitten sauvakävelykään”.
Raittiusmieheksi julistautuva viininystävä
paljastui internet-kyselyssä uskonnolliselta
laadultaan lähes raittiiksi kveekariksi,
buddhalaiseksi ja liberaaliksi protestantiksi.
”Me buddhalaiset kveekariprotestantit
olemme sitä mieltä, että ihmisen tehtävä
ei ole ylläpitää oikeaoppisuutta tai korrekteja
uskonnollisia mielipiteitä. Olennaista
on heittäytyminen olemassaolon armoille.
Sanoisimme sitä Jumalaksi, ellemme olisi
mieluummin vaiti.”