Lataa ilmaiseksi - Taideteollinen korkeakoulu

tutkimuksen käytännölliset ja teoreettiset lähtökohdat 47
sillä on taipumus yhdistää toisilleen etäiset asiat merkitseväksi kokonaisuudeksi.
Kuvan ja sanan merkitystä luovaa suhdetta ei voi kuitenkaan
suoraan rinnastaa sanojen välisiin semanttisiin siteisiin. Kuvan
ja sanan vuorovaikutus vaatii kielen yksikköjä kuvaavan kieliopin sijaan
omia käsitteitä, kielikuvia ja ilmaisuja. (Mikkonen 2005, 21–24.)
Ajattelussa, ennen kuin sanojan sanat ilmenevät kuultaviksi, kirjoittajan
käsi tekee ajattelun nähtäväksi ja kuvantekijä saattaa mielikuvan
katsottavaksi, ajatuksellinen ponnistelee ilmaisutavan ja ei-ilmaistavan
välimaisemassa. Varton ja Attarin (2006, 43–50) mukaan metaforat sekä
muut kuvalliset ja kiertoilmaukset ovat aina – ennen muuttumistaan
kaunokirjallisiksi ilmaisutavoiksi – olleet toivorikkaita tapoja sanoa se,
mikä ei antaudu sanottavaksi. Runoudessa yritämme sanallistaa sanomatonta,
antaa sanat sille, mikä ei ole vielä tullut sanotuksi. Se on hidasta
aherrusta, vailla kiitosta ja ymmärrystä, mutta vaikuttavaa, koska
tulevat sukupolvet ottavat sanat käyttöönsä ikään kuin niillä olisi aina
ollut merkitys ja tarkoite. Kun metafora (tai muu kuva) ensi kerran ilmaantuu
sanoina, se on aina yhtä odottamaton ja outo. Vaikka sen heti
ymmärtäisikin, synty on todellinen ihme: kieli, joka oli jo kuivunut, alkaa
elää. Sanat, joilla hetki sitten oli takkumainen maku, ovat yhtäkkiä
täynnä ilmaisun voimaa aivan uutena yhdistelmänä.
Kielillä kuten kuvillakin on rajattu ilmaisuvoima: jos valtakielestä
on vaikea löytää eri sanoja, täsmällisintä ilmaisua, on kyse vain siitä,
että joiltakin kohdin valtakieli on ohittanut koetun maailman. Yksittäisen
kokemuksen ohittaminen synnyttää samaa vihaa, jota hylätty
lapsi kokee. Se syntyy ja sillä on elämä, elämä vailla rakkautta. Katkeamaton
viha-rakkaussuhde on tuonut tullessaan ääntämistapoja, joissa
kurkku ja nenäontelot on otettu tukemaan joidenkin sanojen vaikeutta,
laveutta, syntymää hartioissa tai rintakehässä. Sanat ovat saaneet
syöksähtävää puhtia nopeista liikkeistä tai kauttaaltaan soivasta
päästä. Ikään kuin sovitut merkitykset eivät riittäisi: sanoille on annettava
voima myös lihasta, luista, jänteistä ja onteloista.
Kirjoitetussa kielessä, miksei kuvassa ja kuvittelussakin, äänteet
voivat saada outoa lihallista puhtia. Sarjakuvakielestä tutut äänteet
lisäävät kuvaan merkitystä ja täsmentävät tunnelmaa, joka ei ilman
niitä välity. Varton ja Attarin (2006, 42–47) mukaan luultavasti jokainen
meistä ääntelee joskus – peloissaan, rakastellessaan, äärimmäisessä
ilossaan – tavalla, joka ei tavoita sanojen arkistunutta käyttöä:
huudahdellen, katkeillen, kuin eri maailmoja etsien ja niitä yhteen
liittäen, vailla mitään erityistä tarkoitusta. Meillä on valtava tarve il-