Lataa ilmaiseksi - Taideteollinen korkeakoulu

44 k i e l l e t y t k u v a t
keskustelua – kuvan tulkkaamisen ja nimeämisen ympärillä sekä siihen
liittyvästä politiikasta. (Mikkonen 2005; Rossi & Seppä toim. 2007;
Seppänen 2001 ja 2005; Vaden 2006; Vänskä toim. 2002; Vänskä 2006.)
Kai Mikkonen (2005, 93) muistuttaa, että jo Sokrates puhuu kuvasta
ja sanasta tosiinsa verrattavina jäljittelyn muotoina Platonin Kratylos-dialogissa.
Täydellinen vastaavuus kuvan ja sanan välillä ei ole
ylipäätänsä mahdollinen. Jo antiikin filosofit huomasivat, että täydellistä
käännöstä ei voi tehdä.
Filosofeille kuvan ja sanan suhde on jatkuvasti kiistanalainen ja
lopullista vastausta vailla oleva suhde, vaikka arkipuheessa kuvat
kääntyvätkin luontevasti sanoiksi. Arkipuheessa kuvaajan eleet, ilmeet
ja äänensävy lisäävät sanoihin ne vivahteet, joita merkityksien
välittäminen edellyttää ja joihin pelkkä sana ei kykene. Puhumisessa
ja kirjoittamisessa on kuitenkin suuri ero. Varton ja Attarin (2006, 44)
mukaan kirjoitettu sana on lähtenyt, irronnut luojastaan, eikä kukaan
valvo sen merkitystä. Puhuttu sana on aina kiinni lihassa, joka on
päästänyt sen ilmoille. Liha voi myös ottaa sen takaisin, vastata siitä,
antaa sille uutta pontta. Kirjoitettu sana ei siihen kykene. Ennen kaikkea
liha voi kertoa hämärtyneinä hetkinä, mistä sana tuli, mistä puhe
syntyi, kuinka liha antoi kielen. Liha ei anna periksi vaan vastaa sanoista,
toisin kuin kirjoitus.
Puhutun sanan lihallisen luonteen ero verrattuna kirjoitetun sanan
lihattomaan luonteeseen on tutkimuksen kielletyn käsitteen
kannalta merkityksellinen. Visuaalisen elämismaailman säännöt,
jotka välittyvät kirjallisina ohjeina, ovat etääntyneet ohjeiden antajasta.
Näin syntyy lihaton persoonaton määrääjä, jonka vastuuseen saattaminen
on mahdotonta, jolle ei ole mahdollista esittää kysymyksiä ja
jolta ei saa perusteluja. Kuvalla on samoja piirteitä kuin kirjoitetulla
sanalla: se on irronnut luojastaan eikä kukaan valvo sen merkitystä.
Kuvan ja sanan ero ei ehkä ole niinkään siinä, mitä ne kykenevät
esittämään, kuin siinä, mitä ne eivät voi esittää yhtä hyvin eli millaisiin
esittämisen vaatimuksiin kukin muoto joutuu vastaamaan. Tulkittavien
kuva-aiheiden nimeäminen on tutkimuksen vastuunalaisin tehtävä.
Se on käännösaktin mutkikkain osio. Yksi nimen perinteisistä
tehtävistä on ollut sitoa kuva johonkin kertovaan viitekehykseen.
(Mikkonen 2005, 34, 79.) Huolellisuus on tässä tarpeen, koska kieli on
rappeutunut merkkijärjestelmäksi, jota kuka tahansa voi käyttää ja
määritellä. Varton ja Attarin (2006, 34) mukaan silloin, kun on menetetty
sanojen puhuttaessa syntyvä vaikutus, on menetetty paljon muu-