Lataa ilmaiseksi - Taideteollinen korkeakoulu

176 Taiteilijoiden avauksia
nimuotoinen ja kerrostunut luonne on korostunut.
Monet nykyiset taiteen tutkijat jatkavat Ortegan jäljillä ja vaativat
ainutkertaisen kokemuksen kuvaamiseen vapaampia teoreettisia ilmaisukeinoja.
Ainutkertaisuus voidaan tuoda esiin vain ainutkertaisilla ilmaisumuodoilla,
ainutkertaisella kielellä (Vadén 2001, 105). Teoretisoinnilta
ei voi edellyttää mielivaltaista toistettavuutta, yleispätevyyttä ja laskennallisuutta,
sillä ainutkertainen hukkuisi ja peittyisi niihin. Sen sijaan taiteellisen
tutkimuksen yhteydessä kirjoitettu tulee olla avointa ja kestävää.
(Vadén 2001, 105–106.) Kokemuksellisuuden sanallistaminen johtaa
helposti käsitteisiin ja ilmauksiin, jotka muistuttavat enemmän runoutta
kuin tiedettä. Verbaali kieli taipuu helposti dualistiseen mielen ja ruumiin
erotteluun. Siksi aistisuuden ja ajattelun yhteen kietovan taiteellisen kokemuksen
kuvailulle on vaikea löytää sopivia sanoja. (Parviainen 1994,
17.) Jaana Parviainen kirjoittaa edelleen kehon aistisuudesta ja taidoista,
joita ei tekemisen aikana tarvitse reflektoida. Opittuamme kirjoittamaan
tai uimaan ei taitoa tarvitse enää muistella ja kerrata, kun aloitamme toiminnan
uudestaan. Monet kehon muistot ovat laadullisesti tiheitä, painavia,
mutta vaikeasti ilmaistavia verbaalisesti. Ne ovat merkityksellisiä
mutta mykkiä, siksi niiden rakenteita on vaikea tuoda esiin. (Parviainen
1994, 52–53.) Runollisen, ainutkertaisen ja analyyttisen teoreettisen välillä
tasapainoillessaan taiteellisen tutkimuksen tekijä on rasittavassa asemassa.
Jotakin hedelmällistä tässä välitilassa saattaa kuitenkin muodostua
sekä nykytaiteen että perinteisen tieteen alueille. Mari Krappalan mukaan
fiktiivisen tutkimuskielen käyttö asettaa sekä kirjoittajan että lukijan vähemmän
vakaalle maaperälle. Merkitykset eivät ole löydettävissä tekstistä
sellaisenaan. Kirjoittajan ja lukijan välille muodostuu luova dialogi,
jossa lukijalta vaaditaan heittäytymistä ja omaa ajattelua. (Krappala 1999,
24.) Mira Kallio muistuttaa, että postmodernin ajan myötä todellisuutta
rakentava subjekti on ymmärretty erilaisten tulkintojen kautta jatkuvasti
uudelleen muovautuvaksi. Näin syntynyt relativismi tekee kommunikoinnin
moniarvoisemmaksi, mutta vaikeammin tartuttavaksi. Universaaleja
totuuksia ei ole, vaan kaikki tulkinta lähtee henkilökohtaisesta kokemuksesta
ja on siten yhtä arvokasta. (Kallio 2007, 30.)
Valokuvaaja Jan Kaila hahmottaa työskentelyprosessiaan välineestä
ja näennäisestä teemasta käsin. Hän toteaa, että näiden lisäksi tekemisessä
on kyse muustakin. Tätä ”muuta” hän ei kuitenkaan pysty identifi-