Eero Uusitalon Puhe hankeseminaari 19.4.2012 - Maaseutupolitiikka

1
Hanke‐ ja verkostotapahtuma
19.‐20.4.2012
Tampere, Ahlmanin opisto
Eero Uusitalo
professori, YTR:n pääsihteeri
MAASEUTUPOLITIIKAN MUOTOUTUMISEN PITKÄ TIE
Tuon esitelmässäni ajatuksiinne maaseutupolitiikan rakentamisen toimintaympäristötekijöitä, ratkaisevia
tapahtumia ja päätöksiä sekä arvioita menneistä ja tulevasta.
1. Maaseutupolitiikan vaikeat lähtökohdat
Vielä 1980‐luvulla oli aluepolitiikkaa ja maatalouspolitiikkaa. Sen sijaan varsinaista maaseutupolitiikkaa ei
ollut. Maaseutu esiintyi mainittujen politiikanalojen perusteluissa, mutta varta vasten maaseudulle
suunniteltuja voimakkaita toimia ei ollut.
Tutkimukset kertovat huomattavan yhdenmukaisesti, että 1980‐luku oli aluepoliittisen suunnittelun ja
samalla hämmennyksen aikaa. Maatalouspolitiikka puolestaan alkoi pelkistyä rakenne‐ ja tulopolitiittisiin
kysymyksiin. Molemmat politiikanalat pitivät maaseutua ”omanaan” antamalla kuitenkin vain niukat
toimintaedellytykset.
Aluepolitiikan suuret vuosikymmenet 1950‐60 –luku olivat julkisten palvelujen ja yliopistojen rakentamisen
ajanjaksoja ja jääneet jo taakse. Aluepoliittinen ote heikkeni, mitä trendiä vahvistivat vuosikymmenen
lopun nopea taloudellinen kasvu ja herääminen globaalisaation huomioon ottamiseen. Molemmissa
näkökulmissa keskusten painoarvo kasvoi ja maaseudun merkitys väheni .
Maatalouspolitiikassa korostettiin edelleen maatalouden suurta merkitystä maaseudulle. Kansalaiset ja
poliitikot eivät pysyneet ammattien nopean muutoksen tahdissa. Aluepolitiikka oli ollut voimakasta
maaseutupolitiikkaa, mutta 1980‐luvulla pääosa rakentamisesta oli tehty. Valtio siirsi maaseudun
kehittämisvelvoitteita kunnille olemattomilla perusteilla. Korostettiin ”demokraattisesti” alueiden
omaehtoisuutta huomaamatta, että kehittämisvälineitä ei ollut. Elinkeinoasiamiesten määrä sentään
kasvoi, mutta ei koskaan ulottunut joka kuntaan. Jopa Suomen Kunnallisliitto eli entinen Maalaskuntien
liitto tähdensi ohjeissaan kunnan lakisääteisiä tehtäviä, jolloin elinkeino‐ ja maaseutupolitiikka jäivät
vaatimattomiksi toimialoiksi kuntien sisällä. Kaksi julkista valtaa eli valtio ja kunta puhuivat toistensa ohi,
mikä ei todellakaan ole harvinaista, mutta täysin tarpeetonta – niin silloin kuin nyt.
Maaseutu oli 1980‐luvulla väliinputoaja. Osin siksi maaseutupolitiikka käynnistyi tietoisena politiikanalana
1990‐luvun alkupuolella, osin Euroopan unionin vauhdittamana. Euroopan unionissa puhuttiin maaseudun
kehittämisestä ja jopa maaseutupolitiikasta enemmän kuin Suomessa kansallisesti. Unionilla oli myös
välineitä toisin kuin tulevalla jäsenmaallaan. Tietoisuus näistä vaikutti jo vuosikymmenen alkuvuosina. Kun
vielä syksyllä 1991 valmistui ensimmäinen maaseutupolitiikan kokonaisohjelma ja samoihin aikoihin
selvitysmies Anssi Paasivirran aluepoliittinen strategiaraportti, joka poikkesi aikaisemmista ohjelmista

2
merkittävästi, käynnistyi maaseutupolitiikan eriytyminen aluepolitiikasta. Aluepolitiikka aloitti Paasivirran
suositusten pohjalta irrottautumisensa alueista. Maaseutupolitiikka piti kiinni maaseudusta.
Samaan aikaan maatalouspolitiikassa laadittiin suunnitteita, jotka yliarvioivat maatalouden rakenteen
muutoksen. Maaseudun väestö‐ ja ammattirakenteista ei kokonaisuudessaan puhuttu. Maatalous ja
maaseutu olivat yhtä. Tämän vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmenluku jatkoi ja syvensi alue‐,
maatalous‐ ja maaseutupolitiikan eriytymistä. Aluepolitiikassa oli niin kutsuttu suuri aluepolitiikka eli
pyrkimys vaikuttaa sektoripolitiikan alojen päätöksiin ja siten aluevaikutuksiin unohtunut kokonaan.
Euroopan unioniin liityttiin liian yksiviivaisesti ottamalla käyttöön sen tarjoamat mahdollisuudet ja samalla
luopumalla omista käytännöistä. Ymmärrettävä selitys on tietysti se, että EU‐byrokratia imaisi aluepolitiikan
virkamiehet. Silti ei ole hyväksyttävää, että kansallinen aluepolitiikka vaihtui Euroopan unionin
aluepolitiikkaan. Toisaalta myöhemmin ‐ ilmeisesti anteeksipyydellen ‐ vaikutettiin jopa EU:n
rakennerahasto‐ohjelmien toteuttamiseen laatimalla kansallisia ohjelmia EU‐ohjelmien päälle liimalapuiksi
ohjaamaan varojen käyttöä. Maaseudun kannalta tämä on ollut ongelmallista siksi, että kansalliset
ohjelmat ovat olleet aluekeskusohjelma ja osaamiskeskusohjelma, jotka nimenomaan ohjasivat varoja
keskuksiin. Tämä selittää sen, että rakennerahasto‐ohjelmien suhteellisen myönteiset
maaseutupainotukset eivät sellaisina ole toteutuneet. Rahat haettiin EU:lta harvaanasutulla maaseudulla,
mutta ne ohjattiin keskuksiin.
Maatalouspolitiikassa irrottauduttiin vuosikymmenen aikana lähes kokonaan maaseudusta. Maaseudun
elinvoima ei enää maatalouspolitiikan perusteluissa esiinny. Ympäristöoppi sen sijaan tukiin kytkettynä
sitäkin vahvemmin. Maatalouspolitiikan vaihtoehdot näyttävät kapenevan vuosi vuodelta. Euroopan
unionissa maaseutu sijoittuu vanhan paradigman ajatusten mukaisesti maatalouden sisään. Tässä
toimintaympäristössä taistelu maaseutupolitiikan tarvitsemista rahoista on lähes absurdia.
Kasvu‐ ja talouspolitiikaksi eliminoitunut aluekehittäminen – ei aluepolitiikka – tarjoaa maaseudulle
keskusten heijastusvaikutuksia ja maatalouspolitiikka harvenevia maatilojaan. Suuri ongelma Suomen
oloissa näissä avuttomissa poliittisissa linjauksissa on se, että taloudellista kehitystä veturoivia keskuksia ei
ole kuin puolessa Suomea ja maatalouden kautta kehittäminen painottuu yhä selvemmin Länsi‐ ja Etelä‐
Suomeen. Alue‐ ja maatalouspolitiikka vinoissa nykymuodoissaan korostavat itsellisen maaseutupolitiikan
tarvetta ja sen voimistamista.
2. Maaseutupolitiikan esileikit: MSS ja YTK
Tutkijoilla on hieman toisistaan poikkeavia näkemyksiä maaseudun ja sen kehittämisen ajanjaksoista.
Yksimielisiä tietysti ollaan maareformin ja maataloustuotannon lisääntymisen kaudesta viime vuosisadan
alkupuolella. Sotia edeltävä jakso oli monipuolisen ja nopean kehityksen kautta ja sitten sotien jälkeen noin
parikymmentä vuotta maaseutua asutettiin ja rakennettiin voimakkaasti. Käsitettä maaseutupolitiikka
jotkut käyttävät jo 1980‐luvun harvoista alan toimista. Kymmenluku olikin maaseutupolitiikan kypsymisen
aikaa. Uuden politiikanalan tietoinen käynnistäminen on kuitenkin sijoitettavissa 1990‐luvun alkupuolelle,
jolloin myös systemaattisesti alettiin puhua enemmän maaseutupolitiikasta kuin epämääräisestä
maaseudun kehittämisestä.
Analyyttinen tutkimus maaseutupolitiikan muotoutumisesta 1980‐luvulla ja hieman aikaisemminkin
puuttuu vielä. Ainekset aiempien tutkimusten perusteella tiedetään: Maaseudun suunnittelun seuran (MSS)

3
monialaisuus, kuntien elinkeinopolitiikka ja työvoimahallinnon hankkeet, uusimuotoinen kylätoiminta ja
sen alkuna laaja toimintatutkimus, maaseutututkimukseen keskittyvien tutkimusyksikköjen perustaminen
sekä maatalous‐ ja aluepolitiikan linjausten ja käytäntöjen muuttuminen.
Kun tarkastellaan politiikan muutoksia suurissa kaarissa, yksittäisten tapahtumien tai yhteisöjen merkitys
sulaa näkymättömiin. Väitän kuitenkin, että uuden politiikanalan rakentumisen aikoihin yksittäisillä
yhdistyksillä tai tapahtumilla on merkitystä. Siksi muutama sana Maaseudun suunnittelun seurasta ja
Yhteiskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskurssista.
Maaseudun suunnittelun seura (MSS) perustettiin 1973 ensin Haja‐asutusalueiden suunnittelun seura ry –
nimisenä tarkoituksenaan tuoda esiin maaseutualueiden ongelmia, herättää niistä keskustelua sekä tehdä
niihin liittyviä esityksiä ja aloitteita epäkohtien selvittämiseksi ja poistamiseksi. Seura toteutti tarkoitustaan
järjestämällä keskustelutilaisuuksia, olemalla yhteydessä suunnittelu‐ ja päättäviin elimiin sekä
harjoittamalla tiedotustoimintaa. MSS edusti monipuolisesti eri ammattikuntia ja yhteiskuntapoliittisia
näkemyksiä. Se oli modernisti horisontaalinen komposti. MSS osoittautui jäsenistönsä kokemaa
tärkeämmäksi siksi, että se oli aidosti monialainen aikana, jolloin sekä tutkimus että hallinto vielä vierastivat
tätä maaseutupoliittisen otteen välttämättömyyttä eli poikkitieteellisyyttä ja –hallinnollisuutta.
Seurassa yhdistyi kolme erityyppistä ideaa: maaseudun arvostus, suunnittelu‐usko ja luottamus valtioon
yhteiskunnan kehityksen ohjaajana. Toiminta oli spontaania ja konsensushakuista. Vaikka MSS oli
eräänlainen antiteesi vallassa olleille maatalousperusteiselle maaseutukäsitykselle ja hegemonialle, ristiriita
pidettiin taka‐alalla. Esimerkiksi ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin maatilahallituksen silloinen
pääjohtaja Samuli Suomela. Useita vuosia vuorollaan seuraa johtivat Eero Väänänen, Matti Sippola, Eero
Uusitalo, Riitta Vartia ja Heimo Hanhilahti. Viimeksi mainitun aikana homma lopahti. Huomaamme, että
uusi paradigma teki jo tuloaan 1970‐luvulla ilman, että sitä sellaiseksi määriteltiin.
Tultaessa 1990‐luvulle seuran toiminta hiipui. Pääsyynä oli maaseutupolitiikan institutionalisoituminen eli
nykyisen YTR:n edeltäjien Maaseudun kehittämisprojektin ja Maaseutupolitiikan neuvottelukunnan työn
käynnistyminen. Keskusteluista siirryttiin tekemiseen: MSS:sta YTR:ään.
MSS perustettiin Teknisen korkeakoulun täydennyskoulutuskeskuksen järjestämällä
yhteiskuntasuunnittelun kurssilla. Tämän kurssin idea ja voima oli niin ikään kompostiperiaatteessa eli se
kokosi erilaisia koulutus‐ ja ammattiryhmiä samalle kurssille käsittelemään jotakin väljää
yhteiskuntasuunnittelun teemaa. YTK ja MSS yhdistivät yhteiskunnallisen, teknisen ja luonnontieteellisen
koulutuksen saaneita yhteiseen asioiden käsittelyyn. MSS sai suhteellisen suuren jäsenistön ja se oli YTK:n
kurssien tukemana etuajassa rakentamassa maaseutupoliittista verkostoa ennen kuin maaseutupolitiikka
varsinaisesti alkoikaan. Molemmat instituutiot opettivat monialaista ja poikkihallinnollista asennetta ja
käytäntöjä.
3. Poliittinen yrittäjyys ja poliitikot
Uuden politiikan suhde poliittisiin päättäjiin on alasta riippumatta hankala ja pitkä prosessi.
Maaseutupolitiikan muotoutuminen politiikanalaksi on jonkin verran ihmetyttänyt tutkijoita. Eihän sillä
ollut takanaan kansanliikettä, vain ristiriitaisen vastaanoton saanut eurooppalainen maaseutukampanja. Ei
ollut myöskään maaseutuun keskittyvää puoluetta. Maalaisliitto/Keskustapuoluetta tai
Vennamolaiset/Perussuomalaiset –ryhmittymiä ei tällaisena voi liian kapea‐alaisina pitää. Tutkijoidenkin

4
kiinnostukset välttelivät aika pitkään maaseudun yhteisöllisiä ydinkysymyksiä. Nyt tällainen
maaseutututkijoiden yhteisöllisistä asioista kiinnostunut yhteisö on syntynyt ja on merkittävä suhteessa
esimerkiksi Ruotsin yksinäisiin maaseutututkijoihin. Vertailukohtaa maaseutupolitiikalle voi etsiä esim.
ympäristöpolitiikan muotoutumisesta Suomessa. Siinä keskustelu oli vilkasta, mutta useita vuosia
ympäristökysymykset pysyttelivät politiikan ja hallinnon ulkopuolella. Jossakin vaiheessa läpimurto
kuitenkin tuli. Maaseutupolitiikka on tehnyt läpimurtonsa pienemmin siirroin.
Käsite poliittinen yrittäjyys on erinomainen oivallus yhteiskunnallisesta tarpeesta, joka syntyy siitä, että
politiikan piirissä ei käsitellä läheskään kaikkia niitä kysymyksiä, jotka ovat poliittisesti relevantteja. Syitä on
osaamattomuudessa, organisaatioiden rakenteellisissa puutteissa, asioiden tietoisissa välttelyissä,
keskeisimmät mainitakseni. Tässä pulmassa ei apua tule poliittisten päättäjien ja virkamiesten perinteisestä
työnjaosta. Tarvitaan linkkihenkilöinä poliittisia yrittäjiä. Tällainen on maaseutupolitiikan pääsihteeri ollut
koko ajan. Pääsihteerin rooliin kuuluu muotoilla ongelmiksi koetuista asioista yhteiskunnallisesti ja
poliittisesti käsiteltäviä kysymyksiä. Koko 1990‐luvun tutkijat korostivat kateederiltaan, miten tärkeää on
saada suorat yhteydet poliitikkoihin. Pääsihteeri poliittisena yrittäjänä tiesi, että yrityksiä oli tehty, mutta
vastaanottoa ei ollut. Vasta 2000‐luvulla alkoi tulla vastaanottoa, perustettiin Eduskunnan
maaseutuverkosto ja maaseutupoliittinen ministeriryhmä. Kuvaavaa on, että kumpaakaan ei tällä hetkellä
ole toiminnassa. Perustamiset olivat aikanaan merkki paremmasta, sen sijaan tämän hetkinen tyhjyys ei
välttämättä merkitse yhteyksien katkeamista tai maaseutupolitiikan olennaista muutosta. Uusinta
poliittisissa yhteyksissä on ollut puoluekohtaisten neuvottelujen hyvä taso sekä osanottajien että sisältöjen
suhteen.
Maaseutu ei kiinnosta tälläkään hetkellä kuin harvoja poliitikkoja, vielä harvempi puhuu asioista
maaseutupoliittisesti. Helpoin vastaus tilanteeseen on maaseudun arvioiminen poliittiseen marginaaliin, ja
tätä asennetta todella esiintyykin. Todennäköisempää kuitenkin on, että osalle poliitikoista on jäänyt
vahvojen agraariaikojen kasetti päälle. Monet poliitikot myös tietävät joistakin sektoreista enemmän ja
kokonaisuuksista vähemmän, jolloin sektorikysymyksiä korostetaan maaseudunkin yhteydessä. Ministeri
Kalevi Hemilä korosti aktiivikautensa jälkeen, että ”YTR ei istu poliitikkojen toimintatapaan. YTR on liian
vahva toimija rivipoliitikoille, eikä sitä osata käyttää hyväksi, vaikka ainesta ja aihetta olisi.” Varmaan yksi
syy maaseutupolitiikan syrjäasemaan on myös Eduskunnan ja ministeriöiden suhde. Ministeriöt syöttävät
hallinnonalaansa kuuluvia sektorikohtaisia lakeja, budjetteja ja linjauksia Eduskunnalle, joka samalla on
poliitikon korkeakoulu. Maaseutupolitiikkaa työnnetään EU:n vanhan paradigman putkea pitkin.
Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmällä ei ole oikeutta viedä omia lakiesityksiään tai budjettiesityksiään
suoraan Eduskunnalle.
YTR on aniharvoin saanut poliitikoilta tai johtavilta virkahenkilöiltä toimeksiantoja. Tätä puutetta ja ydin‐
YTR:n vetämättömyyttä pääsihteeri on joutunut paikkaamaan. Siinä rytäkässä työhygieniset olot eivät ole
olleet aivan parasta laatua ja organisaatiot ympärillä ovat rytisseet useamman kerran. Olennaista on
havaita, että pääsihteerin ja hänen läheisten työtoveriensa tehtävät eivät ole muuttuneet kertaakaan, sen
sijaan esimiehet on vaihdettu toisiin.
Tälläkin hetkellä jatkuu keskustelu YTR:n tehtävien poliittisesta luonteesta. Se nivoutuu ydin‐YTR:n rooliin
hoitaa Valtioneuvoston nimeämiä tehtäviä. Pahin kipukynnys näyttää olevan sellaisten linjausten
tekeminen, joita kaikki YTR:n jäsenorganisaatiot eivät voi hyväksyä, mutta voidaanko aidosti horisontaalisia
linjauksia alistaa pääosin sektoritoimijoiden hyväksyttäväksi? Vastaukseni on, että ei. YTR ei päätä mitään,
mutta sen on valmisteltava ja ehdotettava. Siksi on tärkeää, että YTR:n keskeisin elin pystyy

5
maaseutupoliittisiin linjauksiin, vaikka se sitten jotakin tahoa kivistäisikin. Jos etsitään konsensusta, ei
saada mitään aikaan. Tästä on valitettavasti liian paljon esimerkkejä. YTR on politiikan rakentaja, eikä se
siten voi irrottautua politiikasta, mikään ideahautomo tai olosuhteiden selvittelijä se ei ole. Osa YTR:n
toimintaa nekin voivat olla.
YTR:n tuore ulkopuolinen arviointi totesi: kun ydin‐YTR:n ote vahvistuu, vähenee pääsihteerin velvollisuus
toimia poliittisena yrittäjänä. Tähän lisäisin myös maaseutupoliittisesti asioita käsittelevien poliitikkojen
määrän kasvun. Näillä ehdoilla pääsihteeri lähestyy normaalivirkamiestä, mutta pääsihteerin velvollisuus
olla aloitteellinen pysyy.
4. Toimikuntien kokoonpanot eivät sanele tulosta
Maaseutupolitiikan 24 vuoden aikana olen kokenut ilmiön, joka hämmentää: erilaisten työryhmien ja
toimikuntien kokoonpanojen perusteella on äärimmäisen vaikea arvioida tuloksia ja vaikuttavuutta. Esim.
isokenkäisten virkamiesten ryhmistä on havaittavissa, että raportteja saadaan apulaisten avulla aikaiseksi,
mutta varsinkaan horisontaalista politiikkaa ei pystytä muotoilemaan, koska työryhmän jäsenet korostavat
kukin oman sektoripolitiikkansa painotuksia. Näin valmistelutyön tulokset jäävät vaatimattomiksi.
Vuonna 1986 luovutti mietintönsä isohko parlamentaarinen aluepolitiikkatoimikunta. Sen raportti oli laaja
ja se päätyi arvioimaan, että aluepolitiikan perustavoitteita, jotka koskevat alueellisesti tasapainoista
väestönkehitystä, työpaikan saannin turvaamista ja muutoinkin väestön elinolojen alueellisesti
tasapainoista kehittämistä sekä tuotantorakenteen monipuolistamista, ei tarvitse merkittävästi muuttaa.
Maaseutupolitiikkaakin mietintö tarkasteli osana aluepolitiikan kokonaisuutta ja maaseutupolitiikka oli jopa
yksi neljästä painopistealueesta.
Silti kansliapäällikkö Juhani Perttusen johtama aluepolitiikkatoimikunta oli tuloksiltaan pettymys. Julkinen
debatti komitean ympärillä oli runsasta, mutta esitykset lässähtivät matalatasoisiksi tyyliin ”päävastuu
maaseudun kehittämisestä kuuluu kunnille” ja komitea muisti korostaa myös ”viranomaisten
yhteistoiminnan lisäämistä”. Näin aluepolitiikkatoimikunta toisti aiempien maaseututoimikuntien linjaukset
paneutumatta tarkemmin asiaan. Huomio kiinnittyy myös toimikunnan tapaan määrittää tavoitteita
perustuen turvaamiseen ja säilyttämiseen. Tämä virkamiesten ja poliitikkojen 1980‐luvun asenne vähensi
myös maaseutuprojektin vuonna 1991 laatiman ensimmäisen kokonaisohjelman tuloksia. Vaikka viisi
vuotta myöhemmin valmistuneen ensimmäisen kokonaisohjelman painotukset olivat jo kilpailukykyä
korostavia toisin kuin aluepolitiikkatoimikunnassa, esitykset jäivät vanhoillisiksi. Eivätpä ne sitten
toteutuneetkaan!
Aluepolitiikkatoimikunta oli poliittiselta koostumukseltaan pullea ja komea. Toista sen sijaan oli Euroopan
neuvoston suomalaisen maaseutukampanjan ilmiasu. Siihen tosin saatiin mukaan ministeriöiden johtoa ja
kunnallishallintoa kohtuullisen paljon, mutta mukana olijan kokemus oli, että viranomaiset, etenkin
keskijohto, kampanjoivat jarrut päällä ja media sätti sen kuin ehti. Vuosien päästä tehdyt analyysit
kampanjan tuloksista osoittivat kuitenkin, että useimmat kampanjantoimikunnan laatimat maaseudun
kehittämisen periaatteet toteutuivat ja ennen kaikkea: kampanja käynnisti maaseutupolitiikan.
Kampanjatoimikunta, sen työryhmät ja kampanjassa mukana olleet yhteisöt valmistelivat monia
maaseudun kehittämisiä edistäviä toimenpiteitä. Kampanjatoimikunta koosti ne 36 ehdotukseen. Oliko
sitten syynä 1980‐luvun yliampuva taloudellinen optimismi tai jo aiemmin havaittu hallinnon löysä ote

6
asioihin, kun esityksistä vain osa toteutui ja saman verran esityksistä kulki aivan päinvastaiseen suuntaan?
Mainittakoon toteutuneista esityksistä esimerkin omaisesti aluetuen kehittäminen,
aluearkkitehtijärjestelmän laajentaminen, Finlande‐tapahtuman jatkuminen (ELMA‐messut),
maaseututiedon lisääminen yliopistoihin ja maaseudun määrittelyn täsmentäminen. Erityisen
kaukonäköisesti kampanjatoimikunta ehdotti varautumista suunnittelussa kahden asunnon sukupolveen,
jonka SITRA on innovoinut 23 vuoden viiveellä monipaikkaisuudeksi.
Vastoinkäymisten vaakakuppiin jäi valitettavasti painavia asioita: julkisia palveluita karsittiin, posteista ei
kehitetty paikallisia teleliikenteen keskuksia, maatalouden neuvontajärjestelmä ei muuttunut koko
maaseudun neuvonnaksi, liikennemäärärahat eivät pysyneet aivan toimikunnan tarkoittamalla tasolla,
päättäjien maaseututietojen ajan tasalle saattamistakaan ei toteutettu eikä maaseutuparlamentista tullut
vuotuista tapahtumaa. Toimikunta luotti myös kuntiin maakuntien kehittäjinä enemmän kuin mihin tulevat
vuodet antoivat aihetta. Mutta sisäasiainministeriön ja maa‐ ja metsätalousministeriön yhteinen
maaseudun kehittämisprojekti käynnistettiin 22. päivänä helmikuuta 1988. Siitä lähti liikkeelle pitkä
toimintajakso, joka nyt tunnetaan Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmänä.
Maaseudun kehittämisprojektiin saatiin korkeatasoisin kokoonpano, mitä koskaan on ollut. Osasyynä
varmasti oli kampanjassa mukana olleiden kansliapäälliköiden ja osastopäälliköiden tyrmistys alaistensa
nihkeyttä kohtaan. He eivät jaksaneet kuunnella pikkuvirkamiesten jäkätystä siitä, miten tiettyjä asioita ei
ole budjetoitu, ei ole riittävästi suunniteltu, ei ole työntekijöitä, ei ole aikaakaan ja – varsinkaan ei halua.
Toinen pienempi syy saattoi olla se, että kampanjan työryhmien poikkeukselliset kokoonpanot tuottivat
jossain määrin uudenlaisia esityksiä. Se innosti. Projektin odotusarvot olivat korkealla.
Nyt kahdeksan YTR:n kokoonpanon ja vaiheen jälkeen voidaan todeta, että korkea‐arvoisin porukka oli
samalla tehottomin ja aikaan sai vähiten myönteisiä maaseutuvaikutuksia. Porukan osaamisen taso,
pääsihteeri mukaan lukien, ei riittänyt maaseudun vaatimiin toimiin!
Projekti tuotti 13 julkaisua ja vielä useampia monisteita sekä 11 läänin maaseutuohjelmat. Jonkin verran
ylikuntoa saavuttanut projektin laajuus selittynee samaan aikaan toteutetulla kampanjalla, mutta ennen
kaikkea pyrkimyksellä luoda maaseutupoliittisia käytäntöjä. Projekti korosti samanaikaisesti maaseudun
ominaislaadusta lähtevää politiikkaa ja näkemystä, että maaseutu tarvitsee uusia asukkaita.
Maaseutupolitiikaksi ei riitä maaseudun nykyisten asukkaiden ja elinkeinojen ongelmien ratkaiseminen.
Näkökulmaksi tarvitaan myös koko yhteiskunnan kysyntä. Kohtuullisen vaatimattomista tuloksistaan
huolimatta Maaseudun kehittämisprojektia on pidetty hallinnollisena innovaationa. Aluesuunnittelu oli
ollut sektoraalista koordinoivasta luonteestaan huolimatta, mutta Maaseudun kehittämisprojekti pyrki
vetämään maaseudun kehitystyöhön monenlaista asiantuntemusta, uusia osapuolia ja partnereita.
Työtavan todelliseen muuttamiseen tähdättiinkin. Se myös saavutettiin.
5. Selonteot onnistuivat
Valtioneuvoston ensimmäinen selonteko annettiin lokakuussa 1993 ja toinen toukokuussa 2009.
Jälkimmäinen on arvioni mukaan paras maaseutupoliittinen linjanveto tähän asti. Ensimmäinen selonteko
antoi moneksi vuodeksi tukea silloiselle Maaseutupolitiikan neuvottelukunnalle ja myöhemmin
Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmälle. Ensimmäinen selonteko laadittiin vuoden 1991 kokonaisohjelman
pohjalta. Molemmissa näkyi pyrkimys vähentää hallinnon otetta ja lisätä yritysten ja paikallistoimijoiden

7
vastuuta ja niiden tukemista. Selonteot selvittivät eri tasojen vastuut kylästä keskushallintoon ja selvensi
aluepolitiikan, sektoripolitiikkojen ja maaseutupolitiikan suhdetta.
Ensimmäinen selonteko perustui pääministeri Ahon lupaukseen. Maaseudun kehittämisprojekti luovutti
ensimmäisen kokonaisohjelman pääministerille, vaikka se ei hallituksen tilaama ollutkaan. Muun muassa.
siksi oli tärkeää saada laaja maaseutupoliittinen valmistelutyö puristetuksi myös poliittisen dokumentin
muotoon. Meni kuitenkin lähes vuosi, ennen kuin alkoi tapahtua, ja siihenkin tarvittiin pääsihteerin
takatuuppausta. Surullisinta tuossa vaiheessa olivat ministeriöiden kiistelyt siitä, mikä taho selonteon
valmistelisi. Maaseutupolitiikan neuvottelukuntaa ei millään haluttu tunnustaa valmistelijaksi. Viimein
aluepolitiikkaministeri Mauri Pekkarinen kuitenkin antoi tehtävän neuvottelukunnalle ja ryhtyi itse
ministeriryhmän puheenjohtajaksi. Valmistelu sujui mutkattomasti.
Vaikeus hahmottaa maaseutupolitiikkaa toi selonteon antamisen ja Eduskunnan vastauksen jälkeen
yllätyksen. Vastaus olisi proseduurin mukaan pitänyt esitellä presidentille kolmen kuukauden sisällä. Tämä
unohtui, koska vastaus oli lähetetty maa‐ ja metsätalousministeriöön, vaikka selonteko oli esitelty
sisäasiainministeriöstä. Täytyy myöntää, etten tiennyt tästä muodollisuudesta. Unohdus johti
oikeuskanslerin tutkintaan. Olin virkamiehistä eniten kantanut vastuuta ja tehnyt työtä selonteon eteen,
auttanut Eduskunnan vastuuvirkamiestä Eduskunnan lausunnon kokoamisessa ja kirjoittamisessa sekä
kaiken kukkuraksi pannut jo monia Eduskunnan korostamia asioita liikkeelle. Tämän jälkeen saapui
oikeuskanslerin vapauttava tuomio. Jopa oikeuskanslerin toimisto oli pannut merkille Eduskunnan
näkökantojen poikkeuksellisen nopean huomioon ottamisen. Jäin pohtimaan virkatoimieni moitittavuutta.
6. Neuvottelukunnan vaikeat vuodet 1992‐1994
Maaseudun kehittämisprojekti oli kirjava asianharrastajien joukko. Se alkoi tuntua poliittisen ja
yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta kevyeltä ja riittämättömältä. Siksi neuvottelukunta koottiin
keskushallinnon virkamiehistä. Ilmeni kuitenkin, että jäsenistössä oli kahdenlaista joukkoa: toiset kokivat
neuvottelukunnan suoran vaikuttamisen paikaksi, toiset taas edustivat lähettäjäorganisaatiotaan
tarjoilemalla hallinnonalansa linjauksia, jotka yleensä ovat maaseutupoliittisesti merkityksettömiä tai
suorastaan vahingollisia. Maaseudun kehittämisprojektissa jäsenillä oli vielä jonkin verran kampanjan
henkeä, neuvottelukunnassa poliittisen ja viranomaistoiminnan raadollisuus alkoi nostaa päätään.
Valmistauduttiin liittymään Euroopan unioniin. Ymmärrettävästi se aiheutti epätietoisuutta
neuvottelukunnan roolista ja tehtävistä. Maaseutupolitiikka alkoi myös kiinnostaa puoluepoliittisesti.
Huomattavan moni, etenkin keskustalainen virkamies, alkoi moittia neuvottelukuntaa tarpeettomaksi.
Euroopan unionin maaseutupolitiikan ja rakennerahastojen katsottiin hoitavan neuvottelukunnan tehtävät.
Tätä kantaa edusti muun muassa puheenjohtaja Uronen. Pääsihteeri Uusitalo oli toista mieltä.
Neuvottelukunnan toimintaa jarrutettiin ja sen tilalle yritettiin saada poliittinen selvitysmies.
Neuvottelukunnan toiminnan kritisoijat herättivät tahtomattaan voimakkaan vetoomuksen
maaseutupoliittisen toimielimen puolesta. Useiden kehittäjien ryhmä, joista edelleen mukana verkostossa
ovat Tarja Lukkari ja Pirjo Siiskonen pohti vetoomuksessaan, mitä seuraisi ellei maaseutupolitiikan
kehittämistä hoitavaa orgaania olisi. Siinä tapauksessa muun muassa.
‐ maaseutupolitiikan pitkäjänteinen kehittäminen pysähtyy ja /tai pirstaloituu

8
‐ maakuntaa laaja‐alaisempien sekä luonteeltaan valtakunnallisten hankkeiden toteuttaminen ja
resurssointi näivettyy
‐ Suomi putoaa maaseutupolitiikan vertailussa kärkisijoilta keskinkertaiseen joukkoon.
Neuvottelukunnan kolme vuotta olivat maaseutupolitiikan hankalimmat. Ilmapiiri ei ollut avoin ja Euroopan
unionista oli liikkeellä enemmän luuloja kuin tietoa. Silti neuvottelukunnan aikanakin maaseutupolitiikka
edistyi, koska muodostettiin teemaryhmiä, hanketoiminta laajeni merkittävästi ja tutkimusten rahoitus tuli
mukaan 1992. Ja ennen kaikkea: neuvottelukunta vaihtui Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmäksi, minkä
pääministeri Ahon hallitus asetti talvella 1995 yhtenä viimeisimmistä toimistaan.
7. Neuvottelukunta vaihtui yhteistyöryhmäksi
Neuvottelukunnan kolme vaikeaa vuotta kypsytti vaihtamaan toiminnan nimeä. Neuvottelukunta
miellettiin valtionhallinnossa lausuntoja antavaksi elimeksi ja vastustajat halusivat toiminnan myös olevan
sitä tasoa. Tällainen rooli ei kuitenkaan riitä horisontaalisen politiikan toimintajärjestelmäksi. Niinpä
sihteeristössä oli jo kesällä 1994 valmisteltu pohjaehdotus Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän, YTR:n,
perustamiseksi. Ankeassa ilmapiirissä asia ei tahtonut edetä.
Uudeksi ongelmaksi nousi valtionhallinnon kehittämisestä vastuussa olevan valtiovarainministeriön
näkemys yhteistyöryhmän tehtävien epäselvästä vastuuttamisesta. Linjakas hallinto kun edellyttää
tulosohjausta ja vastuuta sektoreittain! Näkemys oli täydellisesti ristiriidassa yhteistyöryhmän
poikkihallinnollisen perusidean kanssa. Yhteistyöryhmän tehtäviä hieman pelkistettiin, mutta asiat tulivat
kerta toisensa jälkeen takaisin hallituksen raha‐asiain valiokunnasta, jossa valtiovarainvirkamies toimi
esittelijänä. Emme kuitenkaan antaneet periksi, eikä tehtävissäkään tosiasiassa tingitty yhtään.
Ministereiden ymmärrys haluttua työtapaa kohtaan ratkaisi asian myönteisesti.
Yhteistyöryhmään tuli yhdeksän ministeriön ja kuuden asiantuntijaorganisaation tai etujärjestön
toimihenkilöitä, sihteeristö vahvistui ja teemaryhmiä tuli lisää. Puheenjohtajaksi tuli sisäasiainministeriön
ylijohtaja Paavo Pirttimäki.
Jatkuva poliittinen ja hallinnollinen taistelu ja epävarmuus kypsyttivät pääsihteerin hakemaan Helsingin
yliopiston Maaseudun tutkimus‐ ja koulutuskeskuksen Seinäjoen yksikön ensimmäistä tutkimusjohtajan
paikkaa. Sain sen ja vaistonvaraisesti esitin, että otan viran vastaan, mikäli voin jatkaa YTR:n pääsihteerinä.
Ehto hyväksyttiin ja niin kesäkuussa 1995 siirryin Seinäjoelle. Helsingissä ani harva tajusi, että työpaikkani
vaihtui. Tähän saattoi vaikuttaa sekin, että Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus nimesi kesäkuun
puolivälissä sekä kaupunkipoliittisen että maaseutupoliittisen ohjelmaryhmän. Edellisen puheenjohtajaksi
kutsuttiin Elina Lehto ja minut pyydettiin maaseuturyhmän puheenjohtajaksi. Nopeatempoinen työskentely
tuotti tuloksen jo tammikuussa 1996.
Työryhmää keskustelutti koko ohjelman valmistelun ajan, voiko se esittää jonkin sektoripolitiikan alan
linjausten vastaisia ehdotuksia. Näitä asioita ei tosin ollut paljon, mutta ne olivat usein hyvin tärkeitä
maaseutupoliittisesti. Työryhmä päätyi esittämään maaseutupoliittisia näkökantoja riippumatta toisin
perustein tehdyistä vastakkaisista tai useammin riittämättömistä linjauksista. Eihän mikään politiikan‐ ala
voi esittää kehittämisehdotuksina alalle vahingollisia linjauksia. Maaseutupolitiikka on politiikanala.

9
Ohjelman sisällössä olennaiset muutokset aikaisempaan olivat paikallisen ja seudullisen kehittämisen
vahvistunut korostus ja etenkin siihen liittyvät konkreettiset ehdotukset sekä näkemykset
verkostoitumisen tärkeydestä.
Toisen kokonaisohjelman laatinut työryhmä kuunteli yli 30 yksittäistä asiantuntijaa tai
asiantuntijaorganisaatiota. Kierros toi konkreettisesti esille tosiasian, että maaseudun kehitystyöhön
liittyvää asiantuntemusta on paljon eri organisaatioissa, alan tietäjiä ja taitajiakin on runsas joukko,
mutta jokaisella on oma erikoisalansa, ja jos se ei riitä – niin kuin ei yleensä riitä – vastaukset ja keinot
loppuvat. Monella asiantuntijalla oli avuttomuudessaan verrattain pessimistinen kuva maaseudun
tulevista muutoksista ja politiikan mahdollisuuksista. Onneksi osittain tyhjä kuulemiskierros ryhdisti
työryhmää. Toimiva maaseutu‐ohjelman 96 esityksestä toteutui 84.
Vaikka toimiva maaseutu‐ohjelma oli hallituksen ohjelma, jäi sen poliittinen käsittely ja huomioon
ottaminen vähäiseksi. Hallitus järjesti maaseutupoliittisen iltakoulun, mutta päätökset olivat niukat.
Maaseutuseminaarin hallitus järjesti Järvenpää‐talossa. Tilaisuudesta ei tullut maaseutupolitiikan
läpimurtoa, mutta ei myöskään epäonnistumista. Edelliseen vaikutti eniten talouspoliittisen
ministerivaliokunnan niukka anti noin viikkoa aikaisemmin. Myös jatkuva erimielisyys
maaseutupolitiikan perusteista laski tunnelmaa. Myönteistä sen sijaan oli kohtuullinen seminaarin
osanottajajoukko, noin 300, hallituksen panos seminaarin järjestäjänä, ministereiden
maaseutupoliittiset puheet – sillä se on yhä hyvin harvinaista – sekä päivän puheenvuoroista koottu
seminaarijulkaisu.
8. YTR katkolla
Ensimmäisen Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän kausi oli päättymässä kun pääministeri Paavo
Lipponen tammikuussa 1998 ilmoitti, ettei uutta yhteistyöryhmää enää perusteta. Sen sijaan nimettiin
maaseutupoliittiseksi selvityshenkilöksi Raija Folk Pellervon taloudellisesta tutkimuslaitoksesta. Ilmoitus
oli yllättävä, sillä hallitus oli jonkin aikaa aikaisemmin antanut aluepoliittisen tiedonannon
Eduskunnalle, jossa vakuuteltiin YTR:n toiminnan jatkumista. Toisaalta YTR:n laaja verkosto ja yksi
selvityshenkilö eivät olleet millään lailla rinnastettavissa. Käytännössä ilmoituksen toteutuminen olisi
merkinnyt kansallisen maaseutupoliittisen valmistelutyön tyrehtymistä ja kaikki olisi jäänyt EUperusteisten
ohjelmien varaan, joilla suppeaan maaseutupolitiikkaan kuuluvina on tunnetut
sisältörajoitteensa.
Maa‐ ja metsätalousministeriön tiedote 29.1.1998 kertoi: ”nykyinen Maaseutupolitiikan
yhteistyöryhmä lopettaa toimintansa 30.4.1998. Yhteistyöryhmän jatko arvioidaan erikseen. Sen
yhteydessä toimivat teemaryhmät tekevät työnsä loppuun niille asetetun määräajan kuluessa.” Sillä
lailla, ajattelin minä.
Kaupunkipoliittisen ohjelmaryhmän ehdotuksesta oli vuoden 1997 alussa aloittanut kaupunkipolitiikan
yhteistyöryhmä. Poliittisesti ei näyttänyt viisaalta, että kaupunkipolitiikkaa aloiteltiin, kun samaan
aikaan maaseutupolitiikka ikään kuin lopetettaisiin. Tämän aluekehitysministeri Jouni Backman myös
tajusi ja antoikin nimittävänä ministerinä yhteistyöryhmälle jatkoajan. Vuotta myöhemmin ei enää
tullut poliittisia vaikeuksia uuden yhteistyöryhmän perustamiselle, vaikka päättäjänä oli edelleen sama
hallitus.

10
Sen tämäkin tapaus osoitti, että YTR:llä oli pitkä matka aktiiviseen poliittiseen tietoisuuteen, ehkä
senkin, että verkostomainen ohjelmien tuottaminen ja niiden toteuttaminen ei tyydytä poliittisia
intohimoja, vaan odotetaan näkyvämpää toimintaa ja tulosta. Tosin tarkoitukseen varatut keinot ovat
heppoisia, minkä vuoksi poliitikkojen odotukset ovat epärealistisia. Vuodet 1994 ja 1998 olivat todella
vaikeita. Sihteeristössäkin uskalsi vuoden 1998 alkupuolella työskennellä vain neljä‐viisi henkilöä minun
lisäkseni. Pääministerin ja maatalousministerin julkiset ennusteet otettiin todesta: rotat lähtivät
laivasta.
9. Entistä poliittisempaa ohjelmatekstiä
Kolmannen maaseutupoliittisen kokonaisohjelman valmistelu käynnistyi vuoden 1999 lopulla YTR:n
asettaessa koordinaatioryhmän tehtävää varten. Menettely oli sama kuin ensimmäistä
kokonaisohjelmaa laadittaessa. Valmisteluprosessiin sen sijaan kuului useita uusia elementtejä.
Teemaryhmien merkitys oli kasvanut ryhmien määrän noustessa ja ryhmien nähtyä, että
kokonaisohjelmien kautta asioiden eteneminen helpottuu.
Uutta olivat ohjelmaan liittyvät neuvottelut, joita käytiin maaseutupoliittisesti keskeisempien
ministeriöiden, keskushallitusten, puolueiden ja järjestöjen kanssa. Noin 30 neuvottelutilaisuutta
järjestettiin sekä ohjelman valmistelun aikaan että toteutusta edistämään ohjelman valmistuttua. Siellä
täällä menettelyä hieman vierastettiin, kysyttiin jopa, mitä asiaa meillä oli. Kun neuvotteluja on käyty
myöhemminkin, niiden henki ja tuloksellisuus ovat parantuneet. Kolmannen kokonaisohjelman
valmistelua luonnehti myös ministeriöiden tavoiteasiakirjojen, puolueohjelmien sekä edellisen kauden
EU‐ohjelmien maaseutupoliittinen arviointi. Ohjelmien kirjoitusta tuettiin lisäksi varta vasten tilatulla
tutkimuksella sekä taiteilijoiden kuulemisella. Arvioita antoi muun muassa osuvista maalaiskomedioista
tunnettu Heikki Luoma. Kansantaiteilija Jaakko Teppoa kuunneltiin kasetilta.
Ohjelman laatimisen lähtökohtatilannetta kuvaa seuraava esipuheen osa: ”Maaseudun kehitystyö oli
poliittisesti ja toiminnallisesti selkeää niin kauan kuin sitä voitiin tehdä rakentamalla puuttuvia palveluja
ja yhteyksiä sekä kehittämällä maaseudun elinkeinoja. Kun nyt jokainen toimiala kohentaa erikseen
kilpailukykyään tekonologiaansa parantamalla, logistiikkaa kehittämällä ja kustannuksia vähentämällä,
tuleekin erityisesti huolehtia siitä, etteivät seuraukset maaseudulle ole kielteisiä. Maaseudun
kehittäminen on vaikeutunut olennaisesti.”
Kolmas kokonaisohjelma selkiytti maaseutupolitiikkaa jäsentämällä sen laajaksi ja suppeaksi. Toisena
vaihtoehtona sanapariksi oli aluepolitiikasta tuttu suuri ja pieni, mutta syystä tai toisesta
koordinaatioryhmän enemmistö kallistui laajan ja suppean puolelle. Ohjelma korosti laajan
maaseutupolitiikan toimenpiteitä, jotka EU:n myötä olivat jääneet taka‐alalle. Matriisikuva
maaseutupolitiikan järjestelmästä esitettiin ensimmäisen kerran kolmannessa kokonaisohjelmassa.
Kokonaisohjelman käyttöönottama maaseudun elinvoiman määrittely oli myös merkittävää. Ohjelma
sanoi yksinkertaisen selkeästi, että maaseudun elinvoima määritellään asukkaiden ja hyvinvoinnin
määrän ja muutosten avulla. Näin ei tehdä EU:n nk. maaseutuohjelmissa.
Ihmisten maaseutu‐ohjelma korosti aikaisempia enemmän
• ihmistä maaseudun mittarina,

11
• maaseutua nuorten näkökulmasta,
• maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusta,
• maaseutua asuinympäristönä,
• maaseudun perusrakenteen vahvistamista,
• tieto‐ ja viestintäteknologiaa,
• kulttuurin ja kehityksen yhteyttä ja
• metsäsektoria maaseutupolitiikan osana.
Kuriositeettina mainittakoon, että koordinaatioryhmä jätti pois esityksen valtion toimintojen
alueellistamisesta, vaikka siitä keskusteltiin. Ryhmä arvioi, että sellainen esitys olisi heittänyt varjon
koko ohjelman päälle eli 100 muuta esitystä olisi unohdettu tämän ”ärsyttävän” esityksen takia.
Onneksi maan hallitus oli ryhmää radikaalimpi ja viisaampi, ja otti esityksen maaseutupolittiiseen
periaatepäätökseen, joka seurasi kolmatta kokonaisohjelmaa. Alueellistamisesta tulikin melko laaja
prosessi. Vaikutukset eivät ehkä ole aivan vastanneet odotuksia.
10. Periaatepäätöksestä yllättävän tuloksekas
Valtioneuvoston maaseutupoliittista periaatepäätöstä vuosille 2001‐2004 alettiin laatia heti
kolmannen kokonaisohjelman valmistuttua. Kokonaisohjelman suorasanaisten ilmaisujen
muotoileminen valtioneuvoston päätökseksi aiheutti luonnollisesti keskustelua, mutta työ eteni
ripeästi. Päätös annettiin 5.4.2001. Periaatepäätökseen mahtui 23 kokonaisohjelman esitystä
sellaisenaan tai lievästi muutettuina. Lisäksi valtioneuvoston linjauspaperi sisälsi kolme muuta
päätöstä, joista merkittävin oli nimenomaan valtion toimintojen alueellistaminen. Kaikkiaan 26
periaatepäätöksen kohdasta toteutui 24.
Periaatepäätös sisälsi myös linjaavaa tekstiä, jolla jatkon kannalta on ollut merkitystä. Maatalouden ja
maaseudun suhdetta analysoitiin realistisesti. Myös korostettiin EU‐ohjelmien ja Maaseutupolitiikan
yhteistyöryhmän työn merkitystä yhden ja saman maaseutupolitiikan osina.
Maaseutupoliittisia esityksiä on myös aktiivisesti vastustettu. Viime vuosina tämä toiminta on jäänyt
vähemmälle. Kaikkia periaatepäätökseen tarjolla olleita valtioneuvostolle kuuluvia asioita ei paperiin
hyväksytty ja joissakin tapauksissa ei tahtonut löytyä niin epäselvää ilmaisua, että ryhmä olisi voinut
olla yksimielinen. Jälkeenpäin arvioituna vuoden 2001 periaatepäätös ei sen kummempi ollut kuin
aikaisemmat kaksi maaseutupoliittista periaatepäätöstä vuosilta 1981 ja 1987, mutta kolmas päätös
toteutui lähes kokonaan!
Kuvaa maaseutupoliittisesta järjestelmästä ei saanut periaatepäätökseen mahduttaa, vaikka se
esiintyi jo kokonaisohjelmassa. Seuraavaan valtioneuvoston dokumenttiin vuonna 2005 se sitten jo
saatiin. Varsinkin aluepolitiikan virkamiehiä näytti kismittävän se, että maaseutupolitiikka olisi
”järjestelmänä” alkanut profiloitua itsenäisenä politiikan alana. Rypistely oli kuitenkin myöhäistä,
sillä maaseutupolitiikka oli jo lähes itsenäistynyt.

12
11. Yhteistyöryhmä‐menettely jatkuu ja työtavat moninaistuvat
Jatkoajan saaneen Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän toimikausi päättyi 31.3.1999. Uuden
yhteistyöryhmän asettaminen myöhästyi muutaman viikon parlamenttivaalien takia. Uusi hallitus
asetti kuitenkin yhteistyöryhmän, joka sai kolme toiminnan vuotta alkaen 15.5.1999. Ihmisten
maaseutu‐kokonaisohjelma ja sen pohjalta laadittu valtioneuvoston periaatepäätös olivat
yhteistyöryhmän keskeisimmät aikaansaannokset. YTR:lle laadittiin jopa ohjesääntö.
Kun keväällä 2002 ja 2005 ministereiden Raimo Tammilehdon ja Juha Korkeaojan kanssa keskusteltiin
yhteistyöryhmän asettamisesta, ongelmia ei ollut. Kummallakin kerralla yhteistyöryhmä laajeni.
Samoin kävi kesällä 2008 pienen viiveen jälkeen, jolloin nimittäjänä oli maa‐ ja metsätalousministeri
Sirkka‐Liisa Anttila. Tällä kertaa toimikaudeksi tuli viisi vuotta. Vastavalmistunut OECD:n Suomen
maaseutupolitiikan arvio vaikutti ilmeisesti nimittämiseen helpottavasti. Ministerin sanoin: ”eiköhän
YTR:n työn jatkaminen ole selvää, kun kerran OECD:nkin arvio on hyvin myönteinen, harvoin sieltä
kehuja saa.” Tämän hetkisen, 31‐jäsenisen yhteistyöryhmän toimikausi jatkuu heinäkuun puoliväliin
2013.
Yhteistyöryhmä käsittää neljä toimijaa: ydinyhteistyöryhmän, sihteeristön, teema‐ ja työryhmät sekä
hanketoimijat. Verkostossa toimii noin 700 henkilöä, osa päätoimisesti, useat osa‐aikaisesti ja moni
oman työn ohessa.
YTR:n työtapoja ovat Valtioneuvoston ja YTR:n oma ohjelmatyö, teemaryhmien työ, hanketoiminta,
neuvottelut useiden tahojen kanssa, viestintä, teemakohtaiset ja koko verkostoa koskevat seminaarit,
maaseutuvaikutusten arviointi, kansainvälinen toiminta, kampanjointi sekä uusimpana
yhteiskunnallisesti merkittävien teemojen maaseutupoliittinen valmistelu. Viimeksi mainittujahan on
pohdinnan alla maaseudun hyvinvointipalvelut, lähidemokratia sekä alueiden‐ ja maankäyttö
maaseudulla. Näissä teemoissa voimassaolevat poliittiset linjaukset ohittavat ja ylittävät maaseudun
olosuhteet eli tarvitaan profiilin ja osaamisen tason nostoa. Kaikki keskittäjät eivät ole liikkeellä
luulemustensa pohjalta hyväntahtoisesti tai pahantahtoisesti. He vain eivät yksinkertaisesti ymmärrä
toimintansa seurauksia. Kun YTR pystyy syventämään teemojen maaseutuaspektia, toiminnan
poliittisuus lisääntyy, mutta niin lisääntyvät myös tulokset.
Kaikki YTR:n työmuodot ja työtavat vaativat jatkuvaa kehittämistä. Aika usein toteutetut sisäiset ja
ulkoiset arvioinnit ovat tuoneet vinkkejä muutostarpeista ja niitä on myös toteutettu. Vallan
radikaalia arviointiprosessit eivät ole nostaneet esille. Keskeisintä on paneutua kunkin työmuodon
edellyttämiin ehtoihin. Kehittämistyö on monin verroin vaikeampaa kuin hallinto. Jos ministeriöiden
tehtäviksi nähdään vain ministerin avustaminen ja lakiesitysten tekeminen Eduskunnalle,
keskushallinto helposti ajautuu perässä kulkijaksi. Ministeriöt joutuvat myös leikkauslistojen
laatijoiksi, mutta budjetin valmistelun ainoana työmuotona tämä johtaisi pysähtyneisyyteen,
stagnaatioon.
Maaseutupolitiikan ykkössuunta on alhaalta ylöspäin (bottom‐up), lähes aina kuitenkin ensimmäisen
aloitteen on tultava ylhäältä alaspäin eli yksi askel ylhäältä alaspäin, tuhat askelta alhaalta ylöspäin.
Uudistusprosessin käynnistyminen on mahdollista toisinkin päin, mutta siinä menetetään aikaa.
Esimerkkinä useiden poliitikkojen imelä hurskastelu kylätoiminnasta: kyläläisten paikallinen aktiivisuus
on päättäjien mielestä erittäin kannatettavaa, mutta se miten julkinen valta tulee tätä toimintaa
vastaan, jätetään sanomatta.

13
Kun arvioidaan YTR:n työmuotoja ja –tapoja, kannattaa huomata, että osa niistä on täysin YTR:n
omassa vallassa, osa on taas riippuvainen poliittisesta päätöksenteosta. YTR:n haavoittuvaisimmat
kohdat ovat käytössä olevien määrärahojen suuruus sekä poliittisten päättäjien arvaamattomuus. Jos
hankerahat loppuvat, heijastuu se moniin työtapoihin lamaannuttavasti. Politisoituessaan YTR on
entistä riippuvaisempi päättäjien maaseutupoliittisesta ymmärryksestä. Valitettavsti vieläkään
puolueyhteydet eivät takaa juuri mitään. YTR on ylivoimaisesti pitkäaikaisin politiikkaohjelma, mutta
jatkuvasti sen ympärillä kiistellään.
12. Kokonaisohjelma YTR:n toiminnan perusta
Kokonaisohjelmaprosessiin on kuulunut neuvotteluja maakunnissa, keskushallinnossa, puolueiden ja
järjestöjen kanssa, kaksi kertaa jo strategiaryhmä eli professoriryhmä ohjelman pohjustajana, sitten
useilta hallinnonaloilta koottu asiantuntijaryhmä valmistelijana, teemaryhmien valmistelu,
lausuntokierros ja lausuntojen analyysi. Lausuntokierrokset ovat olleet suhteellisen laajoja ja analyysit
poikkeuksellisen perusteellisia. Eikä neuvottelujakaan suppeiksi voi arvioida: toistakymmentä
maakunnallista tilaisuutta ja yli 30 keskustelua Helsingissä. Näin on tavoitettu ajassa tapahtuvaa
ajattelun muutosta. Vaikka ohjelmien rakenteet pysyisivät pääosin yhtäläisinä, niin sisällöissä,
painotuksissa ja keinoissa tapahtuu jatkuvasti muutoksia.
Kolmas kokonaisohjelma – Ihmisten maaseutu ‐ tahdon maaseutupolitiikka oli siihen mennessä
laadituista jäsentynein. Kokemus on osoittanut, että tiivis strategia ja konkreettiset ehdotukset ovat
yhdessä tepsivin lääke uudistusten aikaansaamiselle. Tällöin monet ehdotuksista toteutuvat.
Analyysi neljännen kokonaisohjelman Elinvoimainen maaseutu –yhteinen vastuumme 2005‐2008
lausunnoista nimettiin lupaavasti: Maaseutupolitiikan taito kohenee – hitaasi, mutta varmasti.
Lausunnot osoittivat, ettei maaseutupolitiikka ‐sanan alle luettu enää kaikkea maaseudulla
tapahtuvaa, oli vaikutus sitten myönteinen tai kielteinen maaseudun elinvoimalle. Hieman
kohdennettu lausuntokierros tuotti myös useita myönteisiä yllätyksiä toimenpiteistä, joita
lausujaorganisaatio aikoi tehdä esitysten toteuttamiseksi. Moni lausunnonantaja piti ohjelman
ansiona myös huomion kiinnittämistä asukkaiden omatoimisuuteen alueensa kehittämisessä sekä
uusien toiminnallisten ja organisatoristen rakenteiden luomisen välttämättömyyteen. Tässä
asenteessa on tapahtunut muutos, sillä alkuvuosina hyvin tavanomainen maaseutuohjelman kritiikki
kohdistui sen pyrkimykseen luoda uusia maaseutupoliittisia työtapoja ja organisaatioita. Nyt
hyväksyttiin myös se, että ohjelma sisälsi maininnat vastuuorganisaatiosta. Lausunnon antajien
yhteneväiset kannat monissa maaseutupolitiikan kysymyksissä antoivat pontta ohjelman
toteutukselle. Runsaasti kannatettujen ehdotustenkaan nopea toteutuminen ei ole itsestäänselvyys,
mutta tällainen kannatus tekee niistä totta ennen pitkää.
Neljännestä maaseutupoliittisesta kokonaisohjelmasta tuli runsas YTR:n toimintaohjelma. Ehdotuksia
kertyi 133, eikä niiden konkreettisuusaste odotetulla tavalla kehittynyt, vaikka ne mitoitettiin niin,
että ne ovat toteutettavissa ja saatavissa ratkaisevasti liikkeelle lähimmän neljän vuoden aikana.
Vuoden 2008 lopussa ehdotuksista oli toteutunut 111 ja 10 oli toteutumassa, 12 ehdotuksen
toteutuminen näytti mahdottomalta.

14
13. Valtioneuvoston anti maaseudulle – kaksi erityisohjelmaa
Maaseutupoliittisen erityisohjelman 2005‐2006 valmistelu käynnistyi välittömästi neljännen
kokonaisohjelman valmistelun jälkeen. Ministeriryhmä nimesi valmistelijoiksi erityisavustajansa
ylijohtaja Ilkka Ruskan johdolla ja sihteereinä toimivat YTR:n työvaliokunnasta Eero Uusitalo,
apulaispääsihteeri Risto Matti Niemi, hankesihteeri Johanna Heikkilä ja ohjelmasihteeri Pirja
Peltomäki. Heti kärkeen sihteerit muokkasivat runsaan 300‐sivuisen kokonaisohjelman tekstin alle
100‐sivuiseksi, mutta se oli edelleen liian pitkä. Intensiivisen hyvän keskustelun jälkeen päädyttiin 28‐
liuskaiseen erityisohjelmaan, joka sisälsi 52 Valtioneuvoston maaseutupoliittista päätöstä. Tällä kertaa
Suomen maaseutupoliittinen järjestelmä‐matriisi mahtui Valtioneuvoston päätöksen tekstiosaan.
Samoin Suomen kunnista maaseutu‐keskus –ulottuvuudella laadittu kartta. Tämäkin oli vielä 1990‐
luvun puolivälissä hyvin kiistanalainen asia. Asiasta keskusteltiin, mutta kartta jäi silloin piirtämättä.
Erityisohjelma jäsensi vastuut selkeästi. Sen mukaan Valtioneuvosto päätti, ministeriryhmä seurasi ja
Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä avusti toteutuksessa. Periaatteessa tilanne oli sama kuin
tammikuussa 1996 Valtioneuvoston iltakoulun päätöksen seurauksena, mutta käytännössä ero oli
suuri. Nyt YTR:n paimennettavana oli nimenomaan Valtioneuvoston jo päättämät 52 kohtaa. Niinpä
vuoden 2008 lopussa erityisohjelman päätöksistä 48 oli toteutunut ja neljä oli toteutumassa.
Erityisohjelman valmistelu oli mielenkiintoinen yhdistelmä virkamiesten ja poliittisten
erityisavustajien työtä. Hyvällä tahdolla saatiin tulosta, mutta debatti osoitti maaseutupolitiikan
olevan vielä kovin ulkokehällä poliittisten päättäjien ajatustenjuoksuissa. Sitä paitsi keskustelua
käytiin kovasti sektoreita kunnioittaen. Metodi ei siis ollut teeman mukainen.
Ensimmäinen maaseutupoliittinen erityisohjelma kahdelle vuodelle oli asiallisesti liian lyhyt aika,
mutta silloiset säädökset eivät antaneet periksi pidempää ohjelmaa. Pääministeri Matti Vanhasen
ensimmäinen hallitus päätti loppuaikoinaan uudistaa kaikki erityisohjelmat vuosiksi 2007‐2010. Niin
laadittiin uusi maaseutupoliittinen erityisohjelma.
Liikkeelle lähdettiin kokonaisohjelman 2005‐2008 toteutumattomista kohdista. Pöytää katettiin
teemaryhmien esityksillä ja 2006 järjestetyn neljän aluetilaisuuden annilla. Poliittinen käsittely kesti
noin 2 kuukautta sisältäen erityisavustajien sekä maaseutupoliittisen ministeriryhmän ja lopulta
hallinnon ja aluekehityksen ministeriryhmän käsittelyn. Valtioneuvosto hyväksyi ohjelman
helmikuussa 2007. Valmistelun keskeisiä henkilöitä olivat ohjelmasihteeri Laura Jänis, ylitarkastaja
Hanna‐Mari Kuhmonen ja pääsihteeri Eero Uusitalo maa‐ ja metsätalousministeriöstä ja
aluekehitysjohtaja Kaisa‐Leena Lintilä sisäasiainministeriöstä sekä maa‐ ja metsätalousministerin
erityisavustaja Jouni Lind. Erityisohjelman suurin uutuus oli alueellinen maaseutuosio (AMO).
Alue‐ ja maaseutupolitiikan kansallisessa arsenaalissa oli tähän asti ollut aluekeskusohjelma‐alueiden
(AKO) ulkopuolella aukko. Kokonaisohjelmat ja erityisohjelmat olivat keskittyneet laajaan
maaseutupolitiikkaan eli keskushallinnon toimenpiteiden maaseutuvaikutuksiin. Toisaalta EUperusteisessa
ohjelmatyössä maaseutu oli TE‐keskusten ja toimintaryhmätyön avulla katettu pariinkin
kertaan. AMO:sta odotettiin aluekeskusten vastinpareja, jolloin maaseutu ja keskukset pystyisivät
kehittymään kumppanuuspohjalta aikaisempaa paremmin. Keinotekoisen nopeasti AKO:t ja AMO:t
muuttuivat vuoden 2010 alussa Koheesio‐ ja kilpailukyky eli KOKO‐ohjelmaksi. Kun KOKO kohtasi

15
väkivaltaisen kuoleman vuoden 2011 lopussa, vuorovaikutustuloksia ei ehditty saada. Poliittikkojen
mukanaolo ohjelmaprosessissa ei ole yksiselitteinen asia. Viisaina päättäjinä heitä tarvitaan, mutta jos
he eivät ole viisaita tai änkeävät prosessiin sisälle, syntyy tapaturmia. AKO‐AMO‐KOKO –prosessit
eivät ole kunniakas jakso Suomen aluepolitiikassa.
14. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän tuloksia
Pääsihteerin arviot Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän 24 vuoden tuloksista lienevät tämän
esitelmän jäävein osuus. Silläkin riskillä esitän muutamia tietäen, että myöhemmin toteutettava
tutkimus modifioi arvioita tai suorastaan muuttaa niitä.
1. Maaseutupoliittinen järjestelmä
Joskus minulle on esitetty, että maaseutupolitiikan paras aikaansaannos on itse sen
järjestelmä. Näen asian samoin. Kannattaa arvioida, miten maa makaisi, ellei
Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmää kaikkine työmuotoineen olisi ollut. Suomen
kaupungistumiskehitys on Euroopan hurjimpia, mutta verrattuna esim. Ruotsiin ja
Tanskaan olemme perässä tai tarkemmin sanottuna paremmassa asemassa. Monissa
Euroopan maissa virta vie jo maaseudulle. Suomessa oli tosi kovia syitä naapurimaihinsa
verrattuna, että maaseutua asutettiin ja kaupungistuminen käynnistyi huomattavasti
muita myöhemmin. YTR on tuonut Suomen politiikkaan yhteisöllisyyttä, alhaalta ylöspäin
–otetta, nostanut maaseudun kansallista merkitystä esille ja tuonut realismia
päätöksentekoon, kun keskittämisinto on väärin perustein kihahtanut hattuun. Tässä
työssä on haastetta edelleen.
YTR on pyrkinyt olemaan kehittäjäorganisaatio. Se ei ole minkään asian päättäjä, mutta
sillä on oikeus tulla moniin asioihin mukaan, jos se nähdään maaseudun kannalta
järkeväksi. Usein ao. hallinto on asiaa vastaan. En ole näinä vuosina ymmärtänyt sitä,
että hallinnonalat, esim. sisäasiainministeriö ja työ‐ ja elinkeinoministeriö, mielellään
puhuvat innovaatioista, mutta kerta toisensa jälkeen tarjoavat kehittämistyön ratkaisuksi
olemassa olevaa hallinto‐organisaatiota. Sama alkeellisuus vaivaa myös maa‐ ja
metsätalousministeriötä. Tässä on yksi ongelmallisen byrokratian syy. Pitäisi olla kykyä
erottaa kehittämistyö ja hallinnolliset ratkaisut. Nyt tätä kykyä ei ole, koska kuunnellaan
yksinkertaista, toimintaa ymmärtämätöntä juristeriaa.
YTR on oppiva verkosto. Sitä osoittaa mm. työmuotojen jatkuva kehittäminen,
arvioinnin toistuvuus ja uusien työmuotojen käyttöönotto. Kehittämistyön täytyykin olla
jatkuvaa, sillä toimintaympäristö muuttuu jatkuvasti ja kokemukset omasta toiminnasta
antavat aihetta tarkistuksiin. Toivon totisesti, että tämä joustavuus ja herkkyys säilyy
tulevassa toiminnassa.
Arvioinnit ovat jo muutaman kerran esittäneet , että ydin‐YTR:n on ryhdistäydyttävä.
Olen samaa mieltä. Mitä sellaisella horisontaalisella eli poikkihallinnollisella toimielimellä
on virkaa, jonka mikä hyvänsä sektorisuhari tai yhden asian liike tai VM voi
kompromentoida? Poikkeuksellisen voimakkaan sektorihallinnon Suomessa tarvitaan
välttämättä voimakasta horisontaalitoimien esittäjää. Poliittiset päättäjät kulloinkin

16
ratkaisevat, mikä painotus otetaan huomioon. Poikkihallinnollinen toiminta Nyky ‐
Suomessa ei ole tekijöilleen mukavuusalueella liikkumista.
On hyvin tärkeä havaita, että YTR:n sihteeristö pystyy aitoon horisontaaliseen
toimintaan. Siitä ei käytännössä pitäisi olla pitkä askel ydin‐YTR:n vastaavaan
tilanteeseen. Luotan toiminnan kehittymiseen, vaikka en itse ehtinyt sitä nähdä.
2. Leader‐metodin tuonti Suomeen ja vahvistaminen
Voin vakuuttaa, ettei Leader‐metodi olisi koko Suomen maaseudulla käytössä, ellei YTR
olisi toiminut. YTR oli kehittämisverkosto, joka informoi paikallisia toimijoita paljon
ennen, kuin ministeriö siihen pystyi. Ministeriö ei voi käskeä aluehallintoa, eikä
aluehallinto paikallistoimijoita jne, mutta kehittämisverkosto voi informoida asioista niin,
että ollaan valmiita uusille mahdollisuuksille. Tätä ideaa käytettiin, kun Leader‐metodi
vietiin Suomen koko maaseudulle Pomojen, Alma‐ohjelman ja tavoite 1‐ohjelman kautta.
Nyt olemme siirtämässä Leader‐metodia koko Suomeen eli myös 40 kaupungin
keskustoihin. Toivottavasti tämä onnistuu!
Leader voisi olla koko aluekehittämisen perusväline, kunhan se vain oivallettaisiin. Se
yhdistää yhteiskunnan kolme sektoria toimivalla tavalla yhteistyöhön eli yritysmaailman,
julkisen vallan ja kansalaistoimijat. Suomalainen kolmikanta on oivallinen keksintö
näiden kolmen toimijaryhmän yhteistyöhön. Toivon sydämestäni, että virkamiesten ja
poliittisten päättäjien ymmärrys syvenisi , ja he oivaltaisivat, miten näiden kolmen
sektorin saumaton yhteistyö voisi olla alueellisen kehittämisen perusinstrumentti. Nyt se
ei sitä ole, mutta huomenna sen tulisi olla peruselementti!
Suomi on aika pitkälle rakennettu maa. Tämän faktan rasvamestarina ja täydentäjänä
Leader toimii erinomaisesti. Pienillä rahoilla saadaan aikaan tilojen runsaampaa käyttöä,
viihtyvyyttä, järjestöjen monipuolisempaa toimintaa ja ennen kaikkea täsmätuloksia.
Siten hankkeiden pienuus ei ole moitittava asia, vaan se on erinomainen hyötysuhteen
mittari. Niin kutsutun koordinaatiohankkeen byrokratiaa voidaan huoletta helpottaa.
Kehittämistyö vaatii tulosten näkemistä. Se tuo tulevaisuudenuskoa. Leader antaa tähän
väylän. Siksi onkin perusteltua, että Leader‐metodia laajennetaan ja vahvistetaan
Suomessa määrätietoisesti. Tämän tavoitteen esteet eivät ole perusteltuja.
Leader:ia on sovellettu Euroopan unionissa vuodesta 1991 lähtien, ensin runsaalla 300
alueella, seuraavassa ja sitä seuraavassa vaiheessa 900 alueella ja nyt neljännessä
vaiheessa 2300 alueella. Euroopassa on ainakin 7 maata, jotka koko maaseutualueellaan
toteuttavat Leaderia. Suomi on niistä yksi. Leader on myös ainoa niin kutsuttu
yhteisöaloite, joka 13:sta jäi jäljelle aikanaan Euroopan unionissa. Tätä metodia monissa
maissa ja olosuhteissa testattuna kannattaa kehittää!
Kun kuntauudistusprosessin edetessä lähidemokratia syvenee, ei voi olla törmäämättä
kylätoimintaan ja Leaderiin. Nämä on syytä ottaa vakavasti tilanteessa, jossa
monialaisten maaseutukaupunkien lähidemokratiaa pyritään edistämään. Mekanismeja

17
kehitettäessä Leader ei ole ollenkaan yksi hupsuimmista! Sehän ei tunne maaseudun ja
kaupungin rajaa. Päinvastoin voidaan kehittää maaseudun ja kaupungin aitoa
vuorovaikutusta, mitä jo pitkään on kuulutettu, mutta johon on ollut vähän työvälineitä.
3. Hankkeiden luomat pysyvät ratkaisut.
Vuodesta 1989 lähtien YTR:llä on ollut maaseudun kehittämishankkeisiin voimavaroja,
1992 mukaan tuli tutkimushankkeiden rahoitus. Toivon, että joku tutkija innostuisi
selvittämään, mitä näillä hankkeilla on aikaansaatu. Sen tiedän, että pysyviä toimintoja
on syntynyt kymmenittäin. Mitä ja millä alueilla, siinä olisi uuden tutkimuksen anti. Koko
ajan hanke‐ ja tutkimusrahoituksessa mukana olleena päättäjänä voin vakuuttaa, että
luottamus tuloksiin on ollut suuri. Kattavien arviointien perusteella luottamus ei ole
horjunut, päinvastoin. Siksi hankerahoitus on yksi YTR:n toiminnan kulmakivistä.
4. Maaseutuprofessuurit
On ollut hieman hämmentävää, että suhtautuminen maaseutuprofessuureihin on
vaihdellut laidasta laitaan. Osa on epäillyt niiden merkitystä, osa taas ylistänyt niitä YTR:n
parhaana saavutuksena. Minä pidän niitä saavutuksina, mutta en suurimpana. Kun
kolmas kokonaisohjelma esitti viiden maaseutuprofessuurin perustamista, jopa YTR:ssä
joku jäsenistä kommentoi, että ”kaikkea saa esittää, mutta on aivan eri asia, mitä
toteutetaan.” Tälle valtiovarainministeriön edustajalle saattoi olla iso yllätys, että
muutaman vuoden päästä oli 9 maaseutuprofessuuria ja minusta tuli presidentin
päätöksellä kymmenes. Ähäpiti!
YTR:n rooli maaseutuprofessuuriverkoston aikaansaamisessa oli sen verran ratkaiseva,
että en pääsihteerinä voi olla aivan tyytyväinen professuurin haltijoiden
yhteistyökykyihin. Verkosto voisi olla vähän vastuullisempi yhteiskunnallisesti. Toisaalta
joukossa on monta toimijaa, jotka tekevät erinomaista työtä maaseudun kehittämiseksi
ja ovat mukana alueellisessa kehittämistyössä. En olisi arvannut, että näinkään pitkälle
päästään kolmannen kokonaisohjelman ehdotuksen toteuttamisessa. Politiikka on
mahdollisuuksien taidetta. YTR pystyi olennaisesti auttamaan yliopistoja ja
tutkimuslaitoksia. Nyt olemme kansainvälisesti aika pitkällä.
5. Teemaryhmätyö.
Teemaryhmätyö on jo pitkään ollut YTR:n keskeisempiä työmuotoja. Siellä taistelevat
yrittäjän, virkamiehen ja asiantuntijan painotukset ja samanaikaisesti aluetoimijan, oman
yrityksen edistäjän ja kansallisen näkökulman edut. On itsestään selvää, että
teemaryhmätyö ei ole helppoa, mutta siinä voidaan saavuttaa tuloksia määrätietoisella
verkostoitumisella, yhteistyöllä, eri tasojen toiminnan intressien hyväksynnällä sekä
yhteisen tavoitteen tunnustamisella. YTR:n pitkäaikaisempien teemaryhmien
toiminnassa tämä on havaittavissa. Se antaa pontta teemaryhmätyön jatkamiselle ja
jatkuvalle kehittämiselle. Kaikissa teemoissa ei tarvita alueellisia vastinkumppaneita,
mutta monilla aloilla se on välttämätöntä ja ainakin viisasta. Maaseutupolitiikassa
paikallinen, alueellinen ja kansallinen ovat samanarvoista toimintaa ja se on koettava
myös käytännössä.

18
15. Entä sitten tulevaisuus?
Maatalous‐, alue‐ ja maaseutupolitiikka ovat eriytyneet kauas toisistaan. Maatalouspolitiikassa
maaseutu –sanaa vielä käytetään, mutta hyvin epämääräisesti. Varsinainen sisältö on
maataloustulojen ja ympäristötoimien suhde, ei maaseudun elinvoima. Aluepolitiikan keskusjargoniin
maaseutu‐sana ei ole enää aikoihin mahtunut. Joskus sentään tähän ”innovatiiviseen lingvistiikkaan”
tarjotaan taantuvien alueiden käsitettä. Jos maaseutu nähtäisiin monien yhteiskunnallisten
välttämättömyyksien ja mahdollisuuksien alueena, mainitut kolme politiikan alaa löytäisivät yhteisiä
tavoitteita ja voisivat suunnitella sisältöjään toinen toistaan vahvistaen. Kaikentyyppiset alueet ja
kansalaiset voittaisivat.
Toivon, että lähivuosien maaseutupolitiikassa nähtäisiin seuraavia tapahtumia:
• poliitikot innostuisivat ja harjaantuisivat kantamaan vastuuta maaseudusta.
• maakuntatason maaseutupolitiikan kehittyminen jatkuisi ja nopeutuisi.
• paikallisen kehittämisen työmuotoja vahvistetaan ja uudistetaan sekä yritystoimintaan että
yhteisölliseen kehittämiseen soveltuviksi .
• suurenevien kuntien lähidemokratia järjestetään, jolloin kylät sekä kirkonkylät nähdään
toimintayksikköinä ja kunnan kumppaneina.
• YTR:n teemaryhmätyötä kehitetään verkostoitumista lisäämällä ja syventämällä teemojen
maaseutuaspektin ymmärtämistä ja keinojen etsimistä etenkin teemoissa, joissa maaseutu
jää muiden politiikanalojen varjoon. Tätä työtä on jo aloiteltu.
• Leader‐toiminta viedään kaikkialle Suomeen, koska se yhdistää yritystoiminnan, julkisen
vallan ja kansalaistoiminnan tavalla, josta hyötyvät kaikki.
• YTR:n tutkimus‐ ja hankerahoitus nostetaan uudelleen 6 miljoonan tasolle, jossa se jo kerran
oli. Maaseutupolitiikan verkostomainen työtapa vaatii valtakunnallista takatuuppausta,
jotta kehittämistyöhön saadaan syntymään kattavia paikallisia ja alueellisia toimintoja.
ja ennen kaikkea
• Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä saa jatkaa työtään vaikuttajana, tekevänä ja
oppivana asiantuntijaverkostona.