HUMANUM - Helda

44
pahuudesta ja hyvyydestä liittyy Kantilla erottamattomasti juuri moraalin järkevyyteen.
Moraalisesti tavoiteltava järjen autonomia liittyy objektiiviseen järkevyyteen, kun taas
heteronominen itsekeskeisyys liittyy jonkinlaiseen subjektiiviseen, itsekeskeiseen
järkevyyteen. Kyse on siis erottelusta itsekkyys–epäitsekkyys eikä rationaalisuus–eirationaalisuus.
Küng ei näytä riittävästi huomioivan tätä eroa toisaalta autonomisen ja toisaalta
heteronomisen järjen eli itsekkyyden välillä. Tämän seurauksena, kun Küng puhuu
(kritisoiden) autonomisesta järjestä, Kant puhuisi epäilemättä heteronomisesta järjestä. Tätä
Küng ei tunnu huomaavan. Lopulta voidaan kysyä, missä on Kantin ja Küngin erimielisyys
itse asiasta?
2.3.3. Moraalin perustelemisen ja moraalin motivoimisen käsitteet
Kantin hienosyisempi erottelu rationaalisuuden eri muotojen välillä johtaa siihen, että järjellä
ja ainoastaan järjellä voidaan perustella moraali – tällöin on luonnollisesti kyse autonomisesta
järjestä. Toinen asia sen sijaan on, että tämä erottelu osoittaa myös toisaalta sen kuinka vaikea
järjen on motivoida moraalia. Vaikka tajuaisin järjellä, että kategorinen imperatiivi on totta ja
oikein, tämä ei välttämättä saa minua faktuaalisesti toimimaan sen mukaisesti. Moraalin
motivoimisen ongelma johtaa kuitenkin takaisin Küngin pragmatistiseen metodiin. Moraalin
motivaatiota koskevan pragmatistisen Kant-kritiikin puitteissa Küng saattaa hyvinkin olla
oikeassa. 144
Küng kuitenkin sekoittaa kaksi seikkaa toisiinsa: toisaalta moraalin filosofisteologisen
perustelemisen, toisaalta sen motivoimisen ja käytännön toteuttamisen. 145 Niinpä
144
145
Ks. esim. Airaksinen 1987, 177; Stocker 1997. On tosin huomattava, että Kantin mukaan moraalisen
toiminnan motivaatio liittyy moraalin deontologisuuteen. Tällöin juuri se, että moraalilaki on aina
velvollisuus, on itsessään toiminnan yllyke. Moraali pitää siis automaattisesti sisällään myös ”sisäisen
motivaattorin”, joka on itse velvollisuus. (Kant 1797a, 17–19.) Tästä huolimatta heteronominen
käyttäytyminen on aina reaalisesti mahdollista – ja siksi motivaatio-ongelma pysyy.
Neuhaus 1999, 80. Teoreettisen perustelemisen ja käytännön toiminnan välisen eron klassisena esimerkkinä
ovat ns. aporiat, joissa yksilö joutuu valitsemaan kahden vastakkaisen väitteen välillä, kumman mukaan hän
toimii, vaikka kumpaakin väitettä voidaan yhtä hyvin puolustaa teoreettisella tasolla. (Kakkuri-Knuuttila
1998, 178, 179.)