HUMANUM - Helda

moraalin, toisin kuin Küng väittää. 129
41
Myöskään se tosiasia, että ihmiset toimivat
epämoraalisesti, ei kumoa tätä. Neuhaus käyttää esimerkkinä valehtelemista. Jos henkilö
valehtelee, hän toiminnallaan implisiittisesti vahvistaa sen, että on ymmärtänyt ja hyväksynyt
järkevänä ja oikeana kategorisen imperatiivin mukaisen moraalilain – hän ei vain tahdo yhtyä
siihen. 130 Hän tuskin yhtyisi väitteeseen, että valehteleminen pitäisi kaikkien kohdalla sallia.
Ihmisen moraalinen sekä epämoraalinen toiminta vahvistaa välttämättä itsessään moraalilain
järkevyyden. Moraalin järkevyys tarkoittaa siis Kantille filofisen määritelmän mukaan etiikan
sisäistä realismia: ihmisen on mahdotonta ”heittäytyä” moraalin ulkopuolelle. 131 Tästä voidaan
johtaa väite, että vaikka Küng ei tunnu uskovan kantilaisen autonomisen objektiivisen järjen
olemassaoloon ylipäänsä, itse maailmaneetos-projektikin on juuri moraalisen järjen vaatimus
kantilaisessa mielessä.
Järjen käsitteen osalta Küng liittyy Kantiin myös kieltäessään jumalatodistusten
mahdollisuuden. Kantinkaan mukaan Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa rationaalisesti,
se on uskon asia. 132 Kant ei halunnut kieltää Jumalan olemassaoloa, hän vain halusi osoittaa,
että transsendentista todellisuudesta ei saada tietoa järjen ja kokemuksen avulla. 133
Hän
ajattelee siis järjen metafyysisistä kyvyistä loppujen lopuksi yhtä pessimistisesti kuin Küng.
Järjellä Kant tarkoittaa tässä kuitenkin teoreettista järkeä. Se järkevyys, josta Kant puhuu
moraalin kohdalla – järki, jota Küng virheellisesti opponoi – on puolestaan käytännöllinen
järki. 134
129
130
131
132
133
134
Ks. toisaalta esim. MacIntyre 1981, 46.
Neuhaus 1999, 38–39. Vrt. WW, 27.
Ks. esim. 1793, 50, 51 sekä Aspelin 1958, 407. Etiikan sisäisestä realismista ks. tarkemmin Airaksinen 1987,
21–23.
Aspelin 1958, 402, 403; Greene 1960, xxxvii–xliii. Vrt. Schneewind 1998, 493–501. Juuri rationaliteetin
erottaminen transsendenteista asioista erotti Kantin vallitsevasta rationalistisesta filosofiasta ja teologiasta.
(Greene 1960, xii–xxvii; Aspelin 1958, 387, 393, 394, 402; Oittinen 1997.) Ks. myös C, 767–769; MS, 29.
Siitonen 2001; ks. myös mm. Greene 1960, liii–lxv. Vrt. KGK, 194.
Aspelin 1958, 404.