HUMANUM - Helda

34
Küngin varhaisemman kauden kristomonismi tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset, myös ateistit,
ovat osallisia todellisuudesta, jota ei perimmältään voi ontologisesti erottaa Kristuksesta. 110
Kristomonismilla on, kuten Huovinen on osoittanut, systemaattinen yhteys Küngin teologian
eksistentialistiseen ulottuvuuteen. 111
Vaikka kristomonismia ei olekaan helppo paikantaa
Küngin maailmaneetos-projektiin liittyvästä materiaalista, tämän tutkimuksen kannalta
olennaisempi ansatsi, eksistentialismi, tulee selvästi esille. Küngin uutta tuotantoa jäsentää
Huovisen osoittama antropologinen lähtökohta, jossa jokaisella ihmisellä on perusluottamus
todellisuuteen. Tämä luottamus ilmenee pitkälti arvokokemuksena. Tällöin jokainen ihminen
kokee aidosti elämän perusarvon. Tämän johdosta ei-uskonnollisellakin ihmisellä on
arvofilosofisessa mielessä vain kvantitatiivinen, ei kvalitatiivinen ero uskonnolliseen. 112 Tässä
valossa on ymmärrettävää, että Küng maailmaneetos-projektin yhteydessä tunnustaa
tietynasteisen moraalisen autonomian olemassaolon moraalivelvoitteen kokemisessa ja sen
toteuttamisessa. Samalla voidaan nähdä, kuinka juuri perusluottamuksen universaalisuus luo
fundamentaaliteologisen pohjan maailmaneetos-projektin universaalille roolille. 113
Kaiken
kaikkiaan voidaan sanoa, että alunperin eksklusivistisena tunnettuun dialektiseen teologiaan
viitannut Küngin ansatsi kallistuu viime kädessä universalistisempaan, luonnollista teologiaa
110
111
112
113
Huovinen 1978b, 44–51.
Huovinen 1978b.
Huovinen 1978b, 141. Vrt. ThA, 243, 245: ”[…] es waltet in all unserem Zweifeln und Denken in unseren
Intuitionen und Deduktionen ein Apriori, ein Voraus des Vertrauens, das wir freilich meist selbstverständlich
praktizieren und das jeder Mensch – Christi oder Nichtchrist, Theist oder Atheist – in durchaus vernünftiger
weise wagen, aber doch verweigern kann. […] -das Mensch aber auch in einem Grundlegenden Vertrauen
[…] zur Wirklichkeit überhaupt ein grundsätzliches […] Ja zur fraglichen Wirklichkeit sagen kann […] Was
sich auf der Ebene der Vernunft abspielt […] ist für den Glauben nicht einfach irrelevant oder ihm von
vornherein entgegengesetzt, sondern ist bestimmt durch die Dialektik von […] Grundvertrauen und
Grundmisstrauen […] in der jeder Mensch – Christ und Nichtchrist – steht. Auch der Glaube an Gott ist nicht
ausschliesslich aufgrund des biblischen Offenbarungszeugnisses möglich, wie die Barthsche Theologie
behauptet, sondern – wie im Fall der nichtchristlichen Gottgläubigen – auch aufgrund eines (in der
Wirklichkeit selbst begründeten) Vertrauens, das so zum Gottvertrauen, zum Gottesglauben (aus Gottes
Offenbarung und Gnade) wird […] – Auch der Glaube an Gott ist nicht ein unvernünftiges, blindes Wagnis,
sondern ein vor der Vernunft verantwortbares, in der Wirklichkeit selbst begründetes Vertrauen.” On
mielenkiintoista huomata kuinka jo edellä mainittu sisäisen rationaliteetin korkeampi asema Küngillä
suhteessa Brunneriin liittyy tässä dialektiselle teologialle ominaisen eksklusivismin kieltämisen eettisellä – ja
epäilemättä myös muulla – tasolla. Vrt. esim. Brunner 1961, 468: ”So überwindet Christus die Vernunft und
macht sie dadurch frei – zum Dienst.” Ks. myös J, 499; MS, 37, 38, WW, 20, 21.
GW, 31–33.