HUMANUM - Helda

havainnollistaa hyvin Küngin teologista kehitystä Barthista eksistentialismiin. 105
32
Samaan
problematiikkaan liittyy myös myyteistä riisumisen tendenssi ja teologian ajanmukaistaminen
bultmannilaiseen tapaan. 106
2.2.3. Vain uskonto voi perustella moraalin
(Uskonnon tarkennettu rooli moraalin lähtökohtana)
Tässä kohtaa voidaan jälleen palata siihen, mihin jäätiin kappale aiemmin. Küngille uskonto
on perustavanlaatuinen ehto moraalin olemassaololle. Samalla uskonto on luonnollisesti myös
tae moraaliselle toiminnalle. On edelleen otettava huomioon Küngin filosofinen
lähestymistapa. Küngin ajattelussa se, että ihminen saa filosofiset, tarkemmin sanottuna
eksistentialistiset perusteet moraalin ehdottomalle velvoittavuudelle, on keskeistä sen
kannalta, että hän myös toteuttaa tämän velvollisuuden. Küng ei maailmaneetos-projektin
yhteydessä juurikaan ota lukuun tilannetta, jossa ihminen nämä perusteet saatuaan voisi silti
olla toimimatta moraalisesti oikein. Küngin ihmiskuva on suhteellisen positiivinen. Niinpä hän
vastustaa ihmiskuvaltaan pessimistisiä moraalimalleja.
Todella realistisesti arvioituna maailma on eripurainen todellisuus, ja myös ihmisessä on molemmat
sekoittuneena, sekä hyvä että paha. Ihmiset eivät ole enkeleitä eivätkä paholaisia. […] Mutta ihminen
on monimutkainen, kaksijakoinen olento järjen ja järjettömyyden, hyvän pahan väliltä, sekoitus
egoismia ja hyvettä […] 107
Sitaatista voidaan päätellä, että Küngin ihmiskuva on jopa vielä positiivisempi kuin edellä on
tullut esille. Hän uskoo ihmisen voivan toimia moraalisesti kiitettävällä tavalla jopa
riippumatta siitä onko hänellä uskonnosta tulevia filosofisia perusteita vai ei. Ihmisessä on
105
106
107
C, 791–817. Schleiermacherista, dialektisesta teologiasta ja eksistentialismista ks. tarkemmin Ruokanen
1987, 85–156. Küngin tässä kappaleessa todettu teologinen kehitys tulee analogisesti esille myös hänen
raamattukäsityksensä kehityksessä, ks. Huovinen 1978a. Küngin edustaman katolisuuden, Barthin
dialektisen teologian sekä Bultmannin eksistentiaaliteologian välisistä suhteista ks. tarkemmin Hempel 1976
sekä Kuschel 1993a.
Ks. esim. CW, 388–406, 445–455; Albert 1979, 83. Vrt. EF, 291–302.
WWW, 79: ”Wahrhaft realistisch betrachtet ist die Welt eine zwiespältige Wirklichkeit, und auch im
Menschen ist beides vermischt, Gutes und Böses. Menschen sind weder Engel noch Teufel. [...] Aber der
Mensch ist ein komplexes, ambivalentes Wesen zwischen der Vernunft und Unvernunft, Gut und Böse,
eine Mischung aus Egoismus und Tugend […]”