HUMANUM - Helda

109
moniulotteisuus. Miten on mahdollista taata, että kaikki dialogin osapuolet tavoittelevat samaa
asiaa? Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää, vaikka puhuttaisiin samoilla käsitteilläkin. On
vaarana, että sorrutaan juuri siihen, mistä on pyritty eroon: sovelletaan uskontoihin jotain
sellaista oikeudenmukaisuuden kriteeriä, joka on partikularistinen. Tällöin se ei teekään
oikeutta kaikkien osapuolten käsitykselle siitä, mikä on oikeudenmukaisuutta. 341
Tämä huomautus on historiallisesti katsottuna Deweyn pragmatismin vastaväite eipragmatistisia
tai liian vähän pragmatistisia yhteiskunnallisia metodeja kohtaan. 342
Samaa
periaatetta voidaan soveltaa myös maailmaneetos-projektiin. Esimerkiksi buddhalaisuuden
tutkijan Heinz Bechertin huolena on se, että Küng ei maailmanuskontoja analysoidessaan
paneudu riittävällä tavalla buddhalaisuuden sisäiseen rakenteeseen: vaarana on itseään
ruokkiva prosessi, jossa ennalta määrätyt ekumeeniset intressit johtavat pinnalliseen
käsitykseen uskonnon, tässä tapauksessa buddhalaisuuden, luonteesta vastoin sen varsinaista
itseymmärrystä. 343
Küngin paikoittaisena tendenssinä näyttää esimerkiksi olevan selvitä
uskontojen ilmeisen erilaisuuden ongelmasta vetoamalla uskontojen ”alkuperäiseen”
olemukseen, joiden hän väittää vastaavan humanumia. 344 Bechertin huolessa esille tuleva
341
342
343
344
Newbigin 1990, 143–147; Milbank 1990, 181–188.
Campbell 1995, 155: ”[…] As he [Dewey] writes, it is possible for words to become ’mere counters . . . to be
manipulated according to certain rules, or reacted by certain operations without consciousness of their
meaning’ […] When this happens, we have stopped thinking about these terms as intellectual tools for
opening up and analyzing situations. In such cases ’the words at our disposal are largely such as to prevent
the communication of ideas,’ he continues. ’The words are so loaded with association derived from a long
past, that instead of being tools for thought, our thoughts become subservient tools of words’ […] Such fixed
conceptions, like other sorts of general answers, ’do not assist inquiry. They close it.’ [...]”
Bechert 1984, 574–576. Vrt. CW, 577–579; CC, 59, 74; Borowitz 1990; Garaudy 1990; An-Na’im 1990;
Mukerji 1990; Sivaraksa 1990; DiNoia 1990; Küng & Kuschel 1993c, 51–164; Huber 1993a, 565; 1993b;
1993c; Kuschel 1993d; 1993e; Hummel 1993; Welker 1993a & 1993b; Ruh 1993; Pfürtner 1993; U. Schmidt
1993; Pohl 1993; Stietencron 1993; Ng; O’Connor 1994, 161–164; Küng 1995, 109–311; Morgan &
Braybrooke 1998; Jeyaraj 1998; Porter 2001.
Agitatiivisimpia esimerkkejä tällaisesta metodista ja sen imperialistisesta vaarasta on seuraava, CC, 149:
”Sind der Konfuzianismus und sein Humanismus damit am Ende? Gewiss dann nicht, wenn er, jetzt befreit
von all dem unnötigen vormodernen ideologisch-institutionellen Ballast, sich neu von seinem Unwesen auf
sein ursprüngliches Wesen besinnt. Was voraussetzt: Neuorientierung an den ursprünglichen und zentralen
Impulsen des Konfuzius selbst! Also nicht an dessen hierarchisch-statischem Weltbild, am Patriarchalismus
und Immobilismus, wohl aber an dessen grossem Ethos wahrer Menschlichkeit und des Masses zwischen