Lue - Satakuntalainen Osakunta

Tapio Hovila
Antero Vareliuksen «loppukove«
Vuonna 1845 syksyllä julkaisi 24-vuotias tyrvääläinen ylioppilas
Antero Varelius esikoisteoksensa Enon Opetuksia Luonnon
asioista, 1. osan, joka oli ensimmäisiä suomenkielisiä, kansan
luettavaksi tarkoitettuja luonnonopillisia kirjoja.
Tässä yhteydessä ei ole kuitenkaan tarkoitus puhua Enon
Opetuksista kokonaisuutena, ei ensinkään sen sisällyksestä eikä
sen kielenkäytöstäkään muuta kuin aivan suppealta alalta. Teos
mainitaan tässä vain siksi, että Varelius siinä ensimmäisenä suomenkielisenä
kirjailijana merkitsi aspiraation eli loppuhenkosen
(sellaisena kuin se 1800-luvulla käsitettiin) rivin ylälaitaan sijoitetulla
' merkillä, jota hän nimitti loppukoveeksi tai vain koveeksi.
Enon Opetuksia on siis tärkeänä lähtökohtana, kun seuraavassa
koetan kuvata mainitun merkin vaiheita ja käyttötapaa Vareliuksen
sekä painetussa että käsin kirjoitetussa tuotannossa ja
myös merkin saamaa vastaanottoa. Jonkun mielestä saattaa aihe
tuntua vähäpätöiseltä ja sen ottaminen tutkimuksen kohteeksi
näin ollen voimien tuhlaukselta. Toivon voivani osoittaa, että
Varelius itse piti oikeinkirjoitusuudistustaan erinomaisen tärkeänä
ja että sen herättämä huomio oli aikoinaan melkoinen.
Aspiraatio on kantasuomen sananloppuisen k:n ja h:n jatkaja.
Nykykielessähän sitä ei merkitä, vaikka sen ääntämistä pidetään
sivistyneessä kielenkäytössä välttämättömänä tietyissä kohdin. 1
)
Vanhassa kirjasuomessa eli noin vuoteen 1810 mennessä ei loppuhenkosta
myöskään yleensä merkitty, ja jos merkittiin, käytettiin
siihen tavallisimmin t:tä (esim. estet, nähdät, huonet, perhet). 2
)
1
) Saarimaa, Kielenopas, 1955, s. 8—10. Nykyinen käsitys aspiraatiosta
äänteenä ks. Lauri Hakulinen, Suomen kielen rakenne ja kehitys I, s. 46—48.
2
) Rapola, Suomen kirjakielen historia I s. 228—243 ja 322—339.