Lue - Satakuntalainen Osakunta

284 limar Taive
ja noesta valmistettua sekoitusta (12). Saapasrasvaa kuljetettiin
aina repussa mukana (24).
Vaatteiden korjauksen suoritti jokainen itse, jos ei muuta apua
löytynyt. Useimmilla oli mukana karhulankaa, pikilankaa ja parsikas.
Neulaa ja lankaa säilytettiin liatun vuorissa (23, 25).
Muita varusteita
Uittomiesten henkilökohtaisiin työkaluihin kuului oikeastaan
vain keksi (uittohaka, 24), joskin useilla oli mukana myös kirves.
Keksin malli vaihteli aina sen mukaan, kuka maalaisseppä sen
oli tehnyt. Keksinvarren antoi uittoyhtiö, samoin naulat keksin
kiinnittämistä varten. Oli tapana, että miehiä työhön ottaessaan
pomo antoi jokaiselle, jonka hän oli hyväksynyt, kaksi naulaa,
nuoremmille pojille kuitenkin vain yhden naulan (23).
Muista työkaluista olivat kirveet ja kairat sekä rautakanget
yleensä uittoyhdistyksen omaisuutta. Koskipaikoissa tarvittavat
puukanget valmistettiin paikan päällä.
Tukkimiehen henkilökohtaisista varusteista on ennen kaikkea
mainittava tuppipuukko, joka oli sekä työ- että ainoa ruokailuväline.
Puukon lisäksi oli useilla myös kääntöpääveitsi taskussa.
Vanhempina aikoina oli lompakko melko harvinainen,
sen sijaan käytettiin yleisesti rahapussia. Lompakon sanotaan
yleistyneen vasta 1920-luvulla (27). Paljon harvinaisempi oli vanhempina
aikoina kello, «plakkarkello«. Vasta myöhemmin se yleistyi,
aluksi komeilunhaluisten nuorten uittomiesten keskuudessa.
Silloin oli myös kellojen vaihtaminen tavallista mielihommaa ja
ajanvietettä (11). Joillakin nuoremmilla uittomiehillä oli myös peili
ja kampa varusteidensa joukossa. Parranajo vehkeitä sen sijaan oli
vain harvoilla. Muutamilla vanhemmilla miehillä oli mukanaan
maasepän tekemä partapuukko (2, 11).
Makuuvaatteet eivät ennen kuuluneet, kuten jo mainittiin, uittomiehen
varusteisiin.
Kantovehkeinä käytettiin vanhempina aikoina yleisesti tuohikonttia.
Sellaista käytti jokivarsilla liikkuessa myös kuuluisa «Parkanon
parooni«, metsänhoitaja Wrede. Varsinkin Köyliön puolen