Kehityksellinen verbaali dyspraksia; kuvaus lapsen ... - Papunet

Kehityksellinen verbaali dyspraksia; 

kuvaus lapsen puheen ja kielen kehityksestä iässä 2:0 - 4:6 

Mira Pihlajamaa 

02/ 2006 

Helsingin yliopisto

HELSINGIN YLIOPISTO Ä HELSINGFORS UNIVERSITET Ä UNIVERSITY OF HELSINKI 

Tiedekunta - Fakultet - Faculty 

Käyttäytymistieteellinen tiedekunta 

Tekijä - Författare - Author 

Pihlajamaa, Mira Maarit 

Työn nimi - Arbetets titel 

Laitos - Institution - Department 

Puhetieteiden laitos 

Kehityksellinen verbaali dyspraksia: kuvaus lapsen puheen ja kielen kehityksestä iässä 2;0 - 4;6 

Oppiaine - Läroämne – Subject 

Logopedia 

Työn laji - Arbetets art - Level 

Pro gradu -tutkielma 

Aika - Datum - Month and year 

Tammikuu 2006 

Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 

107 + liitteet 3s. 

Tiivistelmä - Referat - Abstract 

Kehityksellisen verbaalin dyspraksian keskeisimmät ongelmat on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta häiriön luonteesta ja 

diagnosoinnista kiistellään yhä. Se on neurologisperäinen häiriö, joka vaikuttaa puhemotoriikan ohjelmointiin. Puheen kehitys on 

viivästynyttä ja heikkoa verrattuna muuhun kielelliseen kehitykseen. Foneemivarasto on rajattu, ja peräkkäisten puheliikkeiden 

tuottaminen on työlästä. Puheen virheet ovat vaihtelevia ja kuultujen sanojen toistaminen on vaikeaa. Diagnoosin tekeminen on 

hankalaa vaikka häiriön peruspiirteet tunnetaan hyvin ja ovat usein selkeästi havaittavissa. Diagnoosia vaikeuttaa usein dysfasia, 

joka voi esiintyä yhdessä kehityksellisen verbaalin dyspraksian kanssa. Erotusdiagnostiikkaa vaikeuttaa siis sen määrittely, mitkä 

kielen kehityksen poikkeavat piirteet ovat primaaristi dyspraksiaan kuuluvia ja mitkä poikkeavan puheen kehityksen rinnalla 

syntyneitä lisävaikeuksia. 

Tässä tapaustutkimuksessa kuvaan poikani poikkeavaa puheen ja kielen kehitystä iässä 2;0 - 4;6. Pojallani on diagnosoitu dysfasia, 

joka painottuu kehityksellisen verbaaliin dyspraksiaan. Kuvaan poikani puheen kehityksen hidasta etenemistä, sen yhtäläisyyksiä ja 

eroja tyypilliseen puheen kehitykseen verrattuna. Kuvaan myös poikani käyttämää puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota 

sekä pohdin näiden keinojen tarpeellisuutta ja kehittämisen tarvetta kliinisessä työssä. Lapsen aktiivinen rooli nousee tässä työssä 

selkeästi esille, ja pohdinkin lapsen omien kielellisten strategioiden syntymistä ja merkitystä poikkeavassa puheen ja kielen 

kehityksessä. Aineisto koostuu minun tekemistäni, säännöllisistä päiväkirjamerkinnöistä sekä videoinneista. 

Poikani puheen kehitys näytti ensisanojen myötä lähtevän liikkeelle tyypillisessä aikataulussa 1;0-vuoden iässä. Tämän jälkeen 

puheen kehitys eteni erittäin hitaasti. Aineistossa nousi esiin lapsen aktiivisen sanavaraston kasvua estäneiden fonologisten 

rajoitusten sinnikkyys. Lapsi ei myöskään pystynyt ilmaisemaan sanojen taivutusmuotoja, johtuen fonologisista rajoituksista. 

Huolimatta puheen kehityksen erittäin hitaasta etenemisestä, lapsen kielellinen kehitys eteni. Hän muodosti pidempiä ilmauksia, 

omaksui abstrakteja käsitteitä sekä aktiivisesti valitsi, toteutti sekä vaihtoi ilmaisukeinoja ja kohdesanoja. 

Tämä tutkimus lisää dyspraksian tutkimukseen, diagnosointiin, kuntoutukseen ja puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation 

(AAC) käyttöön liittyvän keskustelun ja tutkimuksen tarvetta kielihäiriöisten lasten kuntoutuksessa ja arjessa. Lapsi, jonka puhekyky 

kehittyy selkeästi muun kognitiivisen kehityksen jäljessä, tarvitsee tehokkaita AAC-keinoja, jotka vastaisivat lapsen ilmaisutarvetta 

sekä tukisivat kokonaisvaltaisesti kielellistä kehitystä ja samalla vähentäisivät lisävaikeuksien riskiä. 

Avainsanat - Nyckelord 

Kehitykselinen verbaali dyspraksia, dysfasia, fonologiset rajoitukset, puhetta tukeva ja korvaava 

kommunikaatio (AAC) 

Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited 

Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjasto 

Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information

HELSINGIN YLIOPISTO Ä HELSINGFORS UNIVERSITET Ä UNIVERSITY OF HELSINKI 

Tiedekunta - Fakultet - Faculty 

Fac.of Behavioural Sciences 

Tekijä - Författare - Author 

Pihlajamaa, Mira Maarit 

Title 

Laitos - Institution – Department 

Department of Speech Sciences 

Developmental verbal dyspraxia: description of the development of speech and language of a child at the 

age 2;0 – 4;6 

Oppiaine - Läroämne - Subject 

Logopedia 

Työn laji - Arbetets art - Level 

Master´s thesis 

Tiivistelmä - Referat – Abstract 

Aika - Datum - Month and year 

January 2006 

Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 

107 + 3 

In this study I will describe the development of speech and communication of my own son, who is diagnosed with 

developmental verbal dyspraksia (dysfasia). The focus of this study is on verbal dyspraksia, it´s impact on speech 

development and the communication of the child. I will consider this disputed diagnosis and different views of 

research of developmental verbal dyspraksia. I will search for points in common with normal and dyspractic speech 

and language development and consider the possible effects arising from differeces in the development. The speech 

development of my son was extremely slow but still there was connections to a typical speech development. 

The data is based on my diary and videorecordings during the age period of 2;0 - 4;6. I will describe the child´s 

personal means to express himself. The communication of my son consisted from many different resources which he 

connected and built meaningful combinations. One of the focuse in this study is the active role of the child during his 

acquisition of language and interaction with his environment. I take into consideration also the meaning of 

augmentative and alternative communication (AAC) on the development of language. 

After a typical production of first words at the age 1;0, the speech development of my son was extremely slowly. In my 

study it appears to be the fonological constraints which constituted enormous obstacle for the development of speech. In 

my study it seems clear that the slowly growing lexicon and the incompetence to use grammatical markers could be 

result of strong fonological constraints.II will consider the possibility that the extremely slow maturation of fonology 

together with the poor chances to practice language could be the reason for some problems in acquisition of abstract 

concepts an complex grammatical markers. Although the speech development was very slow the language development 

could still make progress. The child producted longer expressions, learned many abstract concepts and was an active 

communicator and learner by choosing, executing and changing the means to express himself and also the target words. 

There is a need to study more the development of language development of children who are diagnosed with 

developmental verbal dyspraxia. There is also a great need for the use, and for the study of AAC with the children who 

have a language impairment. 

Keywords 

Developmental verbal dyspraxia, dysfasia, fonological restrictions, augmentative and alternative 

communication (AAC) 

Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited 

Library of Behavioural Sciences 

Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information

SISÄLLYSLUETTELO 

1. JOHDANTO.................................................................................................................. 1 

2. SUOMENKIELISEN LAPSEN PUHEEN KEHITYS .............................................. 3 

2.1 Esileksaalinen kausi .................................................................................................. 4 

2.2 Protosanojen / sanahahmojen kausi .......................................................................... 5 

2.3 Systemaattisen fonologian kehityksen kausi............................................................. 7 

3. PUHEEN MOTORISET HÄIRIÖT ........................................................................... 8 

3.1 Puheen apraksia.........................................................................................................8 

3.2 Kehityksellinen verbaali dyspraksia ......................................................................... 9 

4. LAPSEN KOMMUNIKOINNIN KEHITYS ............................................................ 12 

4.1 Puhetta korvaava kommunikaatio........................................................................ 13 

4.2 Puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation yhteydet kielelliseen 

kehitykseen........................................................................................................... 15 

4.3 Lapsi aktiivisena oppijana ja viestijänä ............................................................... 17 

4.3.1 Valikointi ja välttely fonologisten piirteiden mukaan.................................. 17 

4.3.2 Fonologiset rajoitukset poikkeavassa kielenkehityksessä............................ 19 

4.3.3 Puheen monitorointi..................................................................................... 20 

5. TUTKIMUKSEN TARKOITUS ................................................................................. 21 

6. TUTKIMUSMENETELMÄT ..................................................................................... 23 

6.1 Tutkittava lapsi....................................................................................................... 23 

6.2 Aineiston keruu .....................................................................................................24 

6.3 Analyysi ................................................................................................................. 26 

6.4 Merkintätavat ......................................................................................................... 27 

7. TULOKSET................................................................................................................... 28 

7.1 Ilmauksen [am] monipuolinen käyttö ................................................................... 30 

7.2 Fonologiset prosessit............................................................................................ 35 

7.2.1 Diftongien kehitys........................................................................................ 37 

7.2.2 Konsonanttien omaksuminen ja konsonanttiyhtymät .................................. 41 

7.2.3 Protosanojen kauden päättyminen ............................................................... 47 

7.3 Puuttuvien sanojen kohtalo .................................................................................... 49 

7.3.1 Kohdesanat "maito" ja "auto" ..................................................................... 49 

7.3.2 Kohdesanat "mato" ja "satu"....................................................................... 52 

7.3.3 Merkkejä välttelystä: kohdesanat "laiva" ja "possu" .................................. 55 

7.4. Puheen monitorointi ja itsekorjaus ..................................................................... 58 

7.5 Sanaston kasvu..................................................................................................... 65 

7.6 Kooste Aaronin puheen kehityksestä iässä 2;0 -4;6............................................. 70 

7.7 Lingvistisen tiedon ilmaiseminen non-verbalein keinoin .................................... 72 

7.7.1 Ilmaisukeinot sanoille "iso" ja "pieni" ........................................................ 72 

7.7.2 Vaikeuksien kompensointikeinoja .............................................................. 75 

7.8 Kielen ja kognition kehitys .................................................................................. 79 

8. POHDINTA ................................................................................................................... 83 

8.1 Tulokset fonologisen kehityksen osalta ............................................................... 83

8.2 Tulokset kielellisen kehityksen osalta.................................................................. 86 

8.3 Lisätuloksia .......................................................................................................... 91 

8.4 Metodin pohdinta ................................................................................................. 92 

8.5 Jatkotutkimusajatuksia......................................................................................... 94 

LÄHTEET .........................................................................................................................95 

Liitteet

1. JOHDANTO 

Tämä työ käsittelee kehityksellistä verbaalia dyspraksiaa ja sen vaikutusta pienen 

Aaron-pojan kielenkehityksessä kahden ja puolen vuoden aikana. Kehityksellinen 

verbaali dyspraksia on kiistelty aihe, josta on vain niukasti systemaattista 

tutkimustietoa tarjolla. Erityisen vähän on tehty suomenkielistä tutkimusta. 

Kehityksellisen verbaalin dyspraksian oireet tunnistetaan hyvin, mutta häiriön 

erotusdiagnoosista, sen suhteesta dysfasiaan ja erityisesti häiriön motoris-kielellisten 

ongelmien luokittelusta on eriäviä näkemyksiä. 

Tässä työssä seurasin Aaronin puheen ja kielenkehitystä iässä 2;0 - 4;6. Tarkoituksena 

oli kuvata kehityksen moniulotteisuutta, sitä kuinka kielelliseen kehitykseen vaikutti 

moni tekijä. Kehityksellinen verbaali dyspraksia esti ja vaikeutti Aaronin puheen ja 

kielen kehitystä. Tutkimuksessa nousi selkeästi esille fonologisten vaiheiden 

merkittävyys ja erityisesti näiden vaiheiden rajoitukset. Fonologiset rajoitukset 

hidastivat muun muassa aktiivisen sanavaraston kasvua ja kieliopillisuuden 

ilmaantumista. Aaron joutui omaksuman kieltä poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa 

hänen kognitiivisen kehityksensä ja puheen kehityksensä välillä oli merkittävä ero. 

Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Aaronilla oli aktiivinen rooli puheen ja 

kielen käytössään. Lapsi itse, hänen kognitiivinen kehityksensä, alati kasvavat 

kokemuksensa ja halunsa kommunikoida ympäristön kanssa tarjosivat 

mahdollisuuksia korvata osin puhekyvyn puutteita. Aaronilla oli oma, aktiivinen rooli 

viestin välittäjänä, viestintäkeinojen valitsijana, oman puheensa arvioitsijana ja roolin 

valinnassa sosiaalisessa tilanteessa. Aaron osoitti myös kykyä monitoroida omaa 

puhettaan ja tehdä kohdesanojen valinnassa ratkaisuja, jotka mahdollistivat hänelle 

puhe- tai äänteellisen ilmaisukeinon. 

Pohdin tässä työssä myös puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation (AAC, 

augmentative and alternative communication) mahdollisuuksia ja tarvetta 

kielihäiriöisen lapsen kuntoutuksessa ja arjessa. Aaronilla oli käytössään omien 

1

ilmaisukeinojensa lisäksi tukiviittomia. Kaikki puhetta tukevat ja korvaavat 

kommunikaatiokeinot, joita Aaron käytti: eleet, ilmeet, pantomiimi, kuvat, viittomat ja 

omat ilmaisut, toimivat puheen korvikkeena siihen asti, kunnes Aaron pystyi 

korvaamaan nämä korvikkeet sanoilla ja puheella. Aaron valikoi ja vaihtoi aktiivisesti 

erilaisia ilmaisukeinoja kehitysvaiheensa ja ikänsä mukaan. Intonaatio oli yksi 

merkittävä keino, jonka avulla Aaron kuvasi merkityksiä ja kieliopillisuutta. Hän myös 

suoritti aktiivista leksikkovalintaa valikoidessaan kohdesanoja, jotka olivat hänen 

fonologisten rajoitustensa mukaan mahdollisia tuottaa. 

Tämä työ on erityinen siinä mielessä, että olen sekä tutkimuksen tekijä, että tutkittavan 

lapsen, Aaronin äiti. Tämä tarjosi minulle mahdollisuuden seurata hyvin läheltä 

Aaronin kielenkehitystä ja kehityksellisen verbaalin dyspraksian ilmenemismuotoja 

sekä hänen omia keinojaan selviytyä erittäin rajoitetun puheen tuottokyvyn kanssa. Jos 

lapsella on vaikea-asteinen kehityksellinen verbaali dyspraksia, hänen tutkimisensa ja 

arviointinsa on vaikeaa. Ihmiset pystyvät tulkitsemaan lapsen ilmauksia vain, jos heillä 

on tietoa lapsen kommunikaatiokeinojen syntymisestä ja kehityksestä. Se, että muut 

eivät ymmärrä lapsen kommunikointia, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ilmaisun 

perustana ja taustalla voisi tapahtua kielellistä prosessointia. Lapsen kielellinen kehitys 

voi edetä ja kehittyä myös silloin, kun aktiivinen sanavarasto ei juurikaan kasva. 

Tässä työssä olen verrannut Aaronin poikkeavaa puheen ja kielen kehitystä lapsen 

normaaliin, tyypilliseen kehitykseen. Olen pyrkinyt kuvaamaan kehityksellisen 

verbaalin dyspraksian perusvaikeuksia ja hahmottamaan näiden vaikutusta 

kokonaisvaltaiseen kielelliseen kehitykseen. Olen käyttänyt työssäni paljon 

esimerkkejä Aaronin arkikommunikaatiosta. Hänen ilmaisunsa vaikeutta ja vaikeuden 

massiivisuutta kuvaa hyvin esimerkki (s. 73), jossa Aaron tuotti ilmauksen "paha susi" 

muodossa: /aa uu/. Tässä vaiheessa hän pystyi tuottamaan vain sanojen ensimmäisten 

tavujen vokaalit. Työssäni pyrin kuvaamaan minkälaisia fonologisia ja lingvistisiä 

prosesseja oli esimerkiksi tuon ilmauksen /aa uu/ taustalla ja mikä rooli lapsella 

itsellään oli tuossa prosessissa. 

2

2. SUOMENKIELISEN LAPSEN PUHEEN KEHITYS 

Puheen kehitykseen vaikuttavat neuraaliset ja kognitiiviset muutokset ja 

ympäristötekijät yhdessä (Netsell 1986:28). Puheen kehitys edellyttää neuraalisen 

järjestelmän kypsymistä ja vuorovaikutusta puhuvan ympäristön kanssa (Blischak 

1994). Puheen kehitykseen vaikuttavat myös anatomisten rakenteiden ja 

lihastoimintojen koordinaation kypsyminen (Ström 2004). 

Suorin keino tutkia lapsen kielen kehitystä on tarkastella lapsen ilmauksia ja hänen 

puhesuoritustaan. Kielenkehitystä voidaan arvioida muun muassa suhteuttamalla 

kielelliset taidot ikään ja kielen eri osa-alueiden taidot lapsen muuhun kehitystasoon. 

(Korpilahti 1998). Rapinin ja Allenin (1988) luokituksen mukaan 18 kuukauden 

ikäisellä lapsella tulisi olla käytössään 10-12 merkityksellistä sanaa ja kahden vuoden 

ikäisellä lapsella tulisi ilmaantua sanaliittoja ja ensilauseita. Kuitenkaan 

kommunikaation arvioinnissa ei riitä yksin sanavaraston ja kielen rakenteiden 

hallinnan arviointi. Yhtä tärkeää on ottaa huomioon se, miten lapsi käyttää kieltä ja 

erilaisia ilmaisukeinoja erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Keskeistä on ilmaisun 

toimivuus, ja tarkastelun kohteena ovat myös ei-kielelliset keinot (esimerkiksi 

Överlund 1998 ja Riitesuo 2001). 

Fonologialla tarkoitetaan kielen äänteellistä järjestelmää, jonka mukaan puhetta 

muodostetaan, tai se on kuvaus tästä järjestelmästä (Iivonen 1995). Fonologinen 

tutkimus keskittyy äännedinstinktioihin eli äänteiden välisiin suhteisiin. Kielen 

äänteiden tutkimuksessa erotetaan myös foneettinen tutkimus, jolloin tutkimus 

keskittyy puheen äänteisiin, niiden kvantiteettiin, kvaliteettiin ja prosodiaan. Lapsen 

kielen tutkimuksessa foneettinen ja fonologinen tutkimus usein yhdistyvät (Vihman ja 

Velleman 2000). 

Puheen motorisen kontrollin kehitys on kehittyvä kyky ja motorisella kehityksellä on 

yhteys neuraalisen kypsymisen edellytyksiin ja rajoituksiin (Netsell 1986:27-28, 

3

Iivonen 1995). Ensimmäisten 12 elinkuukauden aikana puheen motoriseen kontrolliin 

vaikuttavat voimakkaasti neuro-sensorimotorinen kypsyminen ja anatomiset 

muutokset. Toisen ikävuoden jälkeen nämä samat muutokset vaikuttavat fonologiseen 

kehitykseen (Netsell 1986: 28). 

Tässä tutkimuksessa käytetään Iivosen (1994a,b) varhaisen kielenkehityksen jaottelua: 

1) prenataalinen kausi (ennen syntymää), 2) esileksikaalinen kausi (0-1;0), 3) 

protosanojen eli sanahahmojen kausi (1;0 – 1;6 ), 4) systemaattisen fonologian 

kehityksen kausi (1;6 - 3-4v), 5) fonologisen viimeistelyn kausi (3-4v – 12v ). 

2.1 Esileksikaalinen kausi 

Kielellisen kehityksen voidaan katsoa alkavan jo ennen syntymää. Prenataalisella 

kaudella voidaan olettaa tapahtuvan kielellistä, lähinnä puheen havaitsemisen kehitystä 

(Iivonen 1994a,b). 

Varhaista kielenkehityksen kautta on usein kutsuttu esikielelliseksi kaudeksi (mm. 

Jakobson 1968, Ingram 1989:83), ja tällöin lapsen kielellinen kehitys on määritelty 

alkavaksi ensimmäisten sanojen alkamisesta. Monet tutkijat katsovat kuitenkin 

kielellistä kehitystä tapahtuvan jo ennen ensimmäisten sanojen ilmaantumista, ja muun 

muassa Leiwo (1980) korostaa esikielellisen vaiheen merkitystä kielellisen kehityksen 

kannalta, esimerkiksi puheen ymmärtäminen ja ei-sanastollinen kehitys edistyvät. 

Myös jokeltelulla ja ensisanoilla on todettu olevan keskinäisiä yhteyksiä (muun 

muassa Oller, Wieman, Doyle ja Ross 1976, Ferguson & Macken 1983, Vihman, 

Macken, Miller, Simmons & Miller 1985, Stoel-Gammon 1989). Iivonen (1994a, b) 

käyttää tästä kaudesta nimitystä esileksikaalinen kausi. Esileksikaalisen kauden 

jaotteluita ovat esittäneet useat tutkijat (muun muassa Koopmans-van Beinum ja Van 

der Stelt 1986, Stark 1980). 

4

Varhaisen, esikielellisen ja kielellisen puhekommunikaation väliin sijoittuu 

elekommunikaation vaihe (Launonen 1995:41). Kommunikatiiviset funktiot täytetään 

varhaisessa vaiheessa eleillä, myöhemmin puhe täyttää nämä tehtävät (Goldin- 

Meadow ja Morford 1990). Lapsen varhaisen kielenkehityksen vaiheet esiintyvät 

myös päällekkäin. Kun ensimmäisiä sanoja alkaa ilmaantua, lapsilla on vielä runsaasti 

ääntelyä, jokeltelua ja osoittamista (Vihman 1996:147). 

2.2 Protosanojen / sanahahmojen kausi 

Puheen ja kielenkehityksen vaihetta iässä 1;0 – 1;6 kutsutaan muun muassa 

protosanojen kaudeksi (Ferguson ja Farwell 1975, Iivonen 1994a, b) ja usein myös 50 

ensisanan kaudeksi (mm. Ingram 1976, Stoel-Gammon ja Cooper 1984). Lapsen 

ensisanat ilmaantuvat noin yhden vuoden iässä (muun muassa Ferguson ja Farwell 

1975, Stoel-Gammon ja Cooper 1984, Ingram 1999, Kunnari 2000). Aluksi kehitys on 

hidasta ja ensisanojen jälkeen voi kestää huomattavan pitkä aika, ennen kuin lapsen 

sanavarasto laajenee. 50 ensisanan saavuttaminen vie keskimäärin kuusi kuukautta 

(Iivonen 1995, Bates, Dale ja Thal 1995, Ingram 1999, Kunnari 2000). Yleisistä 

tendensseistä huolimatta lapsilla on havaittu merkittäviä yksilöllisiä eroja varhaisen 

fonologian (Iivonen 1994a) ja morfologian (Bates, Dale ja Thal 1995:97) kehityksessä. 

Lapsen varhainen kielen kehitys on toistuvasti muuttuva prosessi ja tutkimuksen 

ongelmana on sekä muodon että merkityksen vakiintumattomuus kielessä (Iivonen 

1995). 

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että ensisanojen kauden sanojen rakenteet ovat 

yksinkertaisia verrattuna aikuiskieleen (Savinainen-Makkonen 2001). Ensisanojen 

tavupituus on yleensä rajoittunut; sanat ovat vain yksi- tai kaksitavuisia (Vihman 

1996, Macken 1995:683). Yksinkertaiset tavurakenteet ovat suomen kielessä 

hallitsevia (Kunnari 2000). Varhaisessa vaiheessa lapsen on vaikea tuottaa samassa 

sanassa äänteitä, joiden ääntymätapa tai -paikka on erilainen (Vihman 1978). Lapsen 

5

on vaikea yhdistää eripaikkaisia äänteitä toisiinsa ja siirtyä artikulaatiopaikasta toiseen 

(Iivonen 1994b). 

Yksilöllisyyttä ilmenee siinä, mitä eri äänteitä lapset suosivat (Ferguson ja Farwell 

1975: 435-437, Stoel-Gammon ja Cooper 1984) ja välttelevät (Menn 1976). Kielen ja 

sanojen lingvistinen rakenne ja lapsen yksilöllinen aiempi foneettinen oppiminen 

vaikuttavat yhdessä lapsen puheeseen. Lapsella on tietoutta kielestä, jolle hän on 

altistunut, ja hän prosessoi sanoja niiden foneettisen perustan ja jo olemassaolevien 

vähäisten malliensa mukaan. Nämä varastossa olevat mallit ovat muotoutuneet 

havaituista sanoista ja artikulaatiokokemuksista (Vihman ja Velleman 2000). 

Valikoivuus kohdistuu lähinnä 50 ensimmäisen sanan kauteen. Aktiivinen valikointi 

perustuu lapsen senhetkiseen, yksilölliseen fonologiseen järjestelmään. Lapsi 

tavoittelee niitä sanoja, jotka uskoo hallitsevansa ja välttää muita sanoja. Vaikuttaa 

siltä, että lapsen omat fonologiset mallit vaikuttavat sanaston leksikaaliseen 

kehitykseen (Schwartz ja Leonard 1982). 

Lapsen varhaisen puheentuoton valikointi perustuu foneettiseen oppimiseen, joka ei 

kuitenkaan vielä ole merkki fonologian alkamisesta (Vihman ja Velleman 2000). 

Lapsen suorittama prosessointi, aikuiskielen sanojen adaptaatio, heijastaa fonologian 

alkua. Lapset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin tilanteissa, joissa heidän foneettiset 

taitonsa eivät riitä kielen vaatimuksiin. Lasten varhaiset, muuntunet sanat voidaan 

jakaa kahteen luokkaan: 1) Valikoidut muodot. Kohdesanassa on valmiiksi oikea 

rakenne. Lapsi voi prosessoida sanan konsonanttia tai vokaalia, mutta sanan rakenne ei 

muutu. Valikoituja muotoja ilmenee pääasiallisesti ensimmäisissä sanoissa. 2) 

Adaptoidut muodot. Kohdesanaa kohtaa radikaalimpi muutos, ja aikuiskielen sanan 

fonotaktinen rakenne muuttuu. Tämä tapahtuu esimerkiksi konsonanttiharmonian, 

konsonanttien omission tai tavuomission kautta (Vihman ja Velleman 2000). 

50 ensisanan kaudella lapsen ilmaukset ovat yksisanaisia (Ferguson ja Farwell 1975, 

Stoel-Gammon & Dunn 1985, Iivonen 1995). Lapsi käyttää yksittäisiä sanoja usein 

holistisesti, hän ei vain nimeä esineitä vaan liittää ilmaukseen esimerkiksi haluamisen 

6

intention, ja yhteen sanaan saattaa liittyä lausemainen kokonaisuus (Ingram 1976, 

Iivonen 1995). 

2.3 Systemaattisen fonologian kehityksen kausi 

”Fonotaksi koskee foneemien ja tavujen peräkkäinasettelua: foneemien 

yhdistymismahdollisuuksia ja sanojen pituutta. Lapsen ensimmäiset sanat ovat lyhyitä 

ja fonotaktisesti yksinkertaisia. Lapsen kielenkehityksessä sanaston fonotaktisia 

merkkipaaluja ovat sanan tavumäärän kasvu, kvantiteettiopposition oppiminen, etu- ja 

takavokaalin tai kahden eri konsonantin ilmaantuminen sanaan sekä diftongien, 

vokaali- ja konsonanttiyhtymien ilmestyminen.” (Iivonen 1994b) 

Systemaattisen fonologian kehityksen kausi alkaa noin 18 kuukauden iässä ja jatkuu 3 

- 4 vuoteen asti (Iivonen 1995). Lapsen puheessa alkaa ilmetä sääntöihin perustuvaa 

fonologista systemaattisuutta (Vihman 1996:216, Ingram 1999). Artikuloinnin 

hienosäätö täsmentyy huomattavasti systemaattisen kehityksen kaudella. Tällöin 

ilmaantuu myös sanojen taivutusta ja morfofonologiaa (Iivonen 1994b) ja lapsi alkaa 

myös yhdistää sanoja lyhyiksi lauseiksi (Ingram 1976). 

Lapset voivat edelleen välttää sanoja, joita eivät osaa tuottaa täydellisesti (Ferguson ja 

Farwell 1975). Lapsen taidot ovat vielä rajalliset (Ferguson 1978) ja lapsi 

yksinkertaistaa aikuiskielen sanoja omien fonologisten sääntöjensä (Ingram 1974) ja 

fonologisten prosessiensa mukaan (Grunwell 1987). Ingram (1999:73) kutsuukin tätä 

kautta systemaattisten virheiden kaudeksi. Iivonen (1994b) painottaa fonologisen 

prosessoinnin merkitystä ja käyttää kaudesta nimitystä systemaattisen fonologian 

kehityksen kausi. Lapsi muokkaa systemaattisesti aikuiskielen kohdesanoja, jotta ne 

olisivat hänelle mahdollisia tuottaa. 

7

3. PUHEEN MOTORISET HÄIRIÖT 

Duffyn (1995:5) määrittelyn mukaan puheen motoriset häiriöt ovat seurausta 

neurologisesta heikentymisestä, joka vaikuttaa puheen motoriseen ohjelmointiin tai 

neuromuskulaariseen toteuttamiseen. Puheen motorisiin häiriöihin kuuluu muun 

muassa puheen apraksia. Apraksia tarkoittaa kyvyttömyyttä suorittaa 

tarkoituksenmukaisia ja tahdonalaisia liikkeitä, vaikka neuromuskulaarista häiriötä ei 

ole. Puheen apraksian suhde muihin apraksian ja afasian muotoihin, sekä puheen ja 

toiminnan suhteen määrittely tekee puheen apraksian diagnosoinnin vaikeaksi (Code 

1998). 

3.1 Puheen apraksia 

Aikuisten hankitun puheen apraksian (acquired apraxia of speech) määrittely, 

diagnosointi ja termistö on edelleen epävarmaa ja vaihtelevaa (Buckingham 1981, 

Duffy 1995: 262), vaikka ensimmäiset kuvaukset häiriöstä on tehty jo sata vuotta 

sitten (Code 1998). Puheen apraksia on puheen motorisen ohjelmoinnin vaikeus, 

puheliikkeiden ohjelmoinnin häiriö (Buckingham 1981, Duffy 1995:259). 

Perusongelmana on afasian ja puheen apraksian suhteen määrittely. Lisävaikeutta 

diagnosointiin aiheuttaa puheen apraksia, joka esiintyy yhdessä afasian kanssa. 

Perinteisesti puheen motorinen kontrolli on erotettu fonologisista operaatioista, mutta 

uusimmissa fonologisissa teorioissa fonologisten esitysten ja motoristen toimintojen 

välinen raja on hämärtynyt. Kiistaa on syntynyt siitä, pitäisikö puheen apraksia 

sijoittaa fonologiselle vai motoriselle tasolle vai molemmille (Kent 2000). On 

pohdittu, pitäisikö verbaali apraksia nähdä fonologisena vai foneettisena häiriönä. 

Nykyään painotetaan näkemystä, jonka mukaan vaikeutta ilmenee vaiheessa, jossa 

abstrakti, fonologinen esitys pitäisi muuntaa konkreettiseksi, foneettiseksi 

8

ilmentymäksi (Code 1998). Buckingham (1981) olettaa potilailla ilmenevän 

haparoinnin ja hakemisen artikuloinnissa osoittavan, että heillä on perustava 

fonologinen muoto mielessään ja ongelma on artikulaation ohjelmoinnissa. Code 

(1998) tarkentaa ongelmakohdan hetkeen ennen artikulaation ohjelmointia, mutta 

fonologisen erittelyn jälkeen tapahtuvaksi. Vaikeus kohdistuu abstraktin fonologisen 

tason muuntamiseen konkreettiselle motoriselle tasolle artikulatorisen toiminnan 

kautta. 

3.2 Kehityksellinen varbaali dyspraksia 

"Kehityksellinen verbaali dyspraksia voi ilmetä eriasteisena ja –tyyppisenä. 

Puhemotoriikan suunnittelussa, ohjelmoinnissa tai säätelyssä on häiriö, joka voi 

ilmetä monin vaihtelevin oireyhdistelmin. Artikulaatioliikkeiden tahdonalaisessa 

suorittamisessa on vaikeutta: artikulaation aloittaminen, ohjailu ja nopeuden ja keston 

kontrollointi tuottaa vaikeuksia. Sekä motorinen ohjelmointi, että sensoristen 

palautejärjestelmien toiminta on epäluotettavaa, jonka vuoksi tuotto on vaihtelevaa. 

Lapsi ei pysty ohjaamaan ja säätelemään puhemotoriikkaansa haluamallaan tavalla 

toistuvista peräkkäisistä yrityksistä huolimatta. Nykyisin verbaalin dyspraksian 

oletetaan olevan sekä motorinen, että kielellinen häiriö”. Mäenpää (1994) 

Kehityksellinen verbaali dyspraksia (developmental apraxia of speech eli DAS, 

developmental verbal dyspraxia) on neurologisperäinen artikulaatioliikkeiden 

ohjelmoinnin häiriö (Crary 1993, Davis, Jakielski ja Marquardt 1998). Häiriön 

pääoireita ovat rajattu foneemivarasto, vaihtelevat puheäänteiden virheet, peräkkäisten 

puheliikkeiden tuottamisen vaikeus, prosodiikan poikkeavuus ja viivästynyt 

ekspressiivinen kieli (Davis, Jakielski ja Marquardt 1998). Tutkijoiden keskuudessa 

ollaan yhtä mieltä keskeisistä ja selkeimmistä ongelmista eli dyspraksiaan kuuluvista 

artikulatorisista ja fonologisista häiriöistä sekä reseptiivisen kielen vahvuudesta 

verrattuna ekspressiiviseen kieleen. On myös havaittu perinteisten kuntoutusmuotojen 

tehottomuus verbaalin dyspraksian kohdalla (Aram 1984). 

9

Dyspraksiatutkimusta on tehty 40 vuotta, mutta edelleen kehityksellinen verbaali 

dyspraksia on kiistanalainen diagnoosi. Tutkimus on edennyt hitaasti osaksi johtuen 

niukasta teoriasta, tutkimustulosten vähäisyydestä ja osaksi tutkijoiden 

erimielisyyksistä, jotka koskevat diagnoosia, tutkimusmenetelmiä ja teoriaa (Davis, 

Jakielski ja Marquardt 1998). Vain vähän systemaattista tutkimusta on suunnattu 

kehityksellisen verbaalin dyspraksian kielelliseen puoleen (Crary 1993: 168), 

pääpainon ollessa puheen tuoton tutkimuksessa. Tutkimusryhmät ovat olleet pieniä, 

lasten oireisto ja tutkimustulokset vaihtelevia (Kent 2000). Diagnostisesti termi 

kehityksellinen verbaali dyspraksia on kyseenalainen, ja suurin ongelma on erottaa 

puheen motorinen vaikeus kielellisestä heikkoudesta (Glasson 1984, Ekelman & Aram 

1984). Keskustelua on herättänyt myös koko dyspraksia-termin oikeellisuus tämän 

häiriön kohdalla sekä dyspraksian liittäminen dysfasiaan. On myös pohdittu pitäisikö 

kehityksellinen verbaali dyspraksia erottaa omaksi häiriökseen yleisemmistä puheen 

häiriöistä (Davis, Jakielski ja Marquardt 1998). 

Alkuperäinen näkemys kehityksellisestä verbaalista dyspraksiasta painotti puheen 

artikulatorista ja motorista vaikeutta (Adams 1990). Dyspraksiaan on liitetty myös 

syntaktista vaikeutta, jolloin kyseessä ei ole vain motorinen puhevaikeus tai 

fonologinen rajoitus vaan puheen ja kielen erityisvaikeus (Ekelman ja Aram 1983). 

Tämä näkemys kehityksellisestä verbaalista dyspraksiasta liittää sen diagnoosina 

lähelle dysfasiaa . Termeinä käytetään kielenkehityksen erityisvaikeutta (specific 

language impairment, SLI) ja Suomessa erityisesti kehityksellistä dysfasiaa 

(Korpilahti 1998). Poikkeava kielenkehitys on erityisvaikeus, jolle on tyypillistä suuri 

ero kielellisten ja ei-kielellisten taitojen välillä. Lisäksi verbaalisten osataitojen 

suoritusprofiili on epätasainen. Rapinin ja Allenin (1983) tekemään dysfasian 

syndroomajakoon kuuluu kuusi erilaista dysfasiatyyppia, joista kaksi on rajattu 

ekspressiivisten taitojen häiriöiksi: verbaali dyspraksia ja fonologisen ohjelmoinnin 

häiriö. 

Syntaktiset virheet voidaan nähdä osoituksena syntaktisesta häiriöstä ja tällöin koko 

ekspressiivinen kielellinen systeemi on häiriintynyt ja kehitys on epätyypillistä 

10

(Ekelman ja Aram 1983). Syntaktiset virheet voidaan tulkita myös olevan osaksi 

suoraa seurausta puheen motorisista ja/tai fonologisista rajoituksista ja osa virheistä 

voivat viitata kieliopin yksinkertaistamiseen jollakin kielellisen prosessoinnin tasolla. 

Suuri osa kielen häiriöistä voi heijastaa kehittyvän lapsen epätyypillistä oppimista tai 

kompensaatiota, jonka avulla lapsi yrittää sopeutua toisen ongelman vaikutuksiin. 

(Crary 1993: 162). On myös pohdittu vaikeutta erottaa puheliikkeiden suunnittelusta ja 

toteuttamisesta lingvistinen ja motorinen aspekti Kent (2000). Kehityksellistä 

verbaalia dyspraksiaa pidetään tavallisesti melko puhtaasti motorisena ongelmana, 

mutta koska puheen kontrollointikyvyn häiriö voi johtaa fonologiseen häiriöön 

(Mäenpää 1994, Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004d), on luontevaa puhua 

motoris-kielellisestä häiriöstä Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004c,d). 

Fonologinen häiriö (dysfonologia) johtuu äännejärjestelmän ongelmasta. Fonologiset 

ongelmat saattavat aiheutua puhtaasti motorisista vaikeuksista kuten verbaalista 

dyspraksiasta. Fonologisen häiriön alaryhmiä ovat fonologisen ohjelmoinnin häiriö ja 

fonologis-syntaktinen häiriö. Fonologisen ohjelmoinnin häiriössä puhetta voi olla 

runsaasti, mutta se on vaikeasti ymmärrettävää. Usein toistaminen onnistuu hyvin, 

vaikka spontaani tuotto olisi virheellistä. Fonologis-syntaktisessa häiriössä fonologiset 

ja syntaktiset ongelmat yhdistyvät. Ilmaisu on sähkösanomatyyppistä (Savinainen- 

Makkonen ja Kunnari 2004c). 

Aikuisten hankittua puheen apraksiaa ja lasten kehityksellistä verbaalia dyspraksiaa 

yhdistää diagnostiikan vaikeus. Näiden puheen häiriöiden perusluonnetta ei tunneta 

vaikka yleisimmistä oireista/ilmenemismuodoista ollaankin yhtä mieltä. Kent (2000) 

pohtii sitä, onko kehityksellinen muoto etiologialtaan ja oireistoltaan samanlainen kuin 

hankittu muoto. Lapsilla puheen häiriö voi vaikuttaa fonologisiin ja/tai motorisiin 

prosesseihin, joiden kautta kieltä omaksutaan. Kehityksellisen verbaalin dyspraksian 

diagnostiikkaa vaikeuttaa edelleen lapsen kehityksen keskeneräisyys. Vaikeiden 

kielihäiriöiden häiriökuva muuttuu lapsen kasvaessa (Korpilahti 1998). Jokainen lapsi 

myös kehittyy omaan yksilölliseen tahtiinsa, ja aikaperspektiivi yleensä muuttaa 

11

tilannetta myös kehityksellisessä verbaalissa dyspraksiassa vähitellen kypsymisen ja 

kuntoutuksen myötä (Rapin ja Allen 1983). 

4. LAPSEN KOMMUNIKOINNIN KEHITYS 

Verbaalia kommunikointikykyä arvostetaan ihmislajin erityisenä ja kehittyneenä 

piirteenä. Verbaalin kommunikoinnin merkitys korostuu myös verratessa sitä nonverbaaliin 

kommunikaatioon. Prelingvistisen ja lingvistisen kommunikoinnin 

kehityksen suhde on kuitenkin kiistanalainen (Reddy 1999). Eleillä ja kielellä on 

varhainen yhteys, jonka luonne muuttuu kielellisen systeemin kehittyessä. 

Varhaisvaiheessa eleet ja puhe kehittyvät yhdessä ja voivat olla saman systeemin osia 

(McNeill 1992:295). Tyypillisessä puheen ja kielen kehityksessä lapsi voi hyödyntää 

eleitä kehityksen varhaisvaiheessa, mutta puheen alkaessa elekommunikaatio ei enää 

kehity. Esimerkiksi Caselli (1990) on havainnut spontaanin elekommunikaation 

merkittävyyden siihen saakka kunnes puhekieli korvasi elesysteemin. Puhekielen 

vahvistuessa eleiden käyttöä ilmeni pääasiallisesti vain silloin kun puheilmaisu 

epäonnistui tai lapsi halusi laajentaa yksi- tai kaksiosaista ilmausta yhdistämällä siihen 

eleitä ja sanoja. Useat tutkijat painottavat eleiden merkittävyyttä lapsen 

kommunikaatiossa juuri kahteen ikävuoteen saakka (esimerkiksi Bonvillian, Orlansky 

& Folven 1990). 

Eleet olvat apuna vaiheessa, jossa lapsi siirtyy kompleksisempaan kielelliseen 

vaiheeseen, mutta puheen päätehtäviä eleet eivät ota, jos puhe on lapsen 

pääkommunikaatiokeinona. Lapsi vaihtaa ilmaisutavan kanavaa kun hän siirtyy 

prelingvistisestä kommunikaatiosta puhuttuun kieleen (Petitto 1990). 

12

4.1 Puhetta korvaava kommunikaatio 

Puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikointia (augmentative and alternative 

communication, AAC) tarvitsevat lapset ovat heterogeeninen ryhmä, ja näiden lasten 

tarve puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikaatioon on yksilöllinen. Kaikille heille 

on yhteistä se, etteivät he pysty ilmaisemaan itseään puheen avulla. Ero ryhmien 

välillä muodostuu siitä millaiset edellytykset heillä on oppia käyttämään puhetta ja 

kieltä tulevaisuudessa (von Tetzchner ja Martinsen 1999:80). Monet kielihäiriöiset 

lapset alkavat lopulta puhua, ja tarve puhetta tukevaan ja korvaavaan 

kommunikaatioon jää lopulta pois (von Tetzchner ja Martinsen 1999:14). Nämä lapset 

kuuluvat tukikieliryhmään, heillä on kielihäiriö ja heidän oletetaan lopulta alkavan 

puhua. Näiden lasten puhetta korvaavan kommunikoinnin ensisijaisena tehtävänä on 

puheen kehittäminen. Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on tällöin tarkoitettu 

väliaikaiseksi keinoksi tukea kielen ja puheen kehitystä sekä vastata lapsen 

kommunikointitarpeisiin (von Tetzchner ja Martinsen 1991:81). 

Dyspraktisen lapsen kuntoutuksessa puhetta tukevina ja korvaavina keinoina voidaan 

käyttää viittomia, eleitä, kuvakommunikaatiota ja puhelaitteita. AAC-keinojen 

valinnassa on huomioitava tarkkaan lapsen yksilöllisyys ja tarpeet (Arvidson, 

McNaughton, Nelms, Loncke & Lloyd 1999). Puhe ja sitä korvaavat kommunikoinnin 

muodot voivat tukea toisiaan ja kuntoutus on hyödyllistä käynnistää mahdollisimman 

varhain (von Tetzchner ja Martinsen 1999:156). 

Viittomakielillä on oma kielioppinsa, joka poikkeaa puhutun kielen kieliopista, 

esimerkiksi sanataivutus ja sanajärjestys ovat erilaisia. Viitottu puhe on erilaista kuin 

viittomakieli. Viitottu puhe seuraa puhekielen rakennetta (von Tetzchner ja Martinsen 

1999:22). Puheen mukaan eteneviin viittomajärjestelmiin voidaan lisätä myös sanojen 

taivutusta, mutta opetuksen alkuvaiheessa tämä on tarpeetonta. Tukiviittomissa on 

huomioitava myös mahdolliset motoriset vaikeudet, jotka saattavat vaikeuttaa 

viittomien omaksumista ja käyttöä (von Tetzchner ja Martinsen 1999:45). Viittomilla 

13

ja äännetyillä sanoilla on yhtäläisyyksiä. Viittomat täytyy puheen tavoin tuottaa itse, 

niitä ei valita annetuista vaihtoehdoista kuten esimerkiksi kuvakommunikaatiossa. 

Tämä asettaa vaatimuksia muistille. Ymmärtämisen kannalta on osattava kiinnittää 

huomio tuotettuun merkkiin ja sen kommunikatiiviseen merkitykseen (von Tetzchner 

ja Martinsen 1999:41). Useat tutkimukset osoittavat, että viittomien käytöllä on 

myönteisiä vaikutuksia puheen kehitykseen (esimerkiksi Launonen 1995). Perustana 

on eri kanavien käyttöön perustuvien kommunikatiivisten taitojen yhteisvaikutus, 

toistensa tukeminen ja edistäminen. Kuntoutus tulee aloittaa mahdollisimman varhain, 

jotta edistettäisiin kommunikointitaitojen kehitystä ja estettäisiin kielteisiä vaikutuksia, 

joita syntyy puutteellisesta kommunikaatiosta (von Tetzchner & Martinsen 1999: 155). 

Kielihäiriöisillä lapsilla tukiviittomat ovat usein väliaikainen ratkaisu. Aluksi sanan 

tilalla on käytössä viittoma ja kun puheen tuotto on tarpeeksi kehittynyt ja sanan tuotto 

onnistuu, viittoman käyttö loppuu (Bonvillian ja Nelson 1982). Caparulon ja Cohenin 

(1977) tutkimuksen kielihäiriöinen lapsi omaksui uusia viittomia tavalla, joka 

muistutti varhaisen sanaston kehitystä puhuvilla lapsilla. Lapsi nimesi viittomilla 

suorasti näkyviä objekteja ja vähitellen hän alkoi yhdistellä viittomia spontaanisti. 

Rakenteellisesti ja semanttisissa suhteissa yhdistelmät muistuttivat normaalin 

kielenkehityksen varhaista lauseenmuodostusta. 

Puhetta tukevassa ja korvaavassa kommunikaatiossa voidaan käyttää myös graafisia 

keinoja. Kuvien käytön tarkoituksena on tarjota kommunikaatiohäiriöiselle ihmiselle 

mahdollisuus kommunikoida visuaalisin keinoin (von Tetzchner & Martinsen 

1999:35). Kuvajärjestelmiä ovat esimerkiksi PCS-kuvat (Picture Communication 

Symbols) ja piktogrammit (Pictogram Ideogram Comminication, PIC) (von Tetzchner 

ja Martinsen 1999:24-31). Graafinen symbolisysteemi, esimerkiksi Bliss-symbolit, on 

avoin ja tehokas kommunikaatiokeino, jonka avulla on mahdollista kokeilla ja luoda 

uusia mahdollisuuksia (Arvidson, McNaughton, Nelms, Loncke & Lloyd 1999). 

14

4.2 Puhetta tukevan ja korvaavan kommunikoinnin yhteydet kielelliseen 

kehitykseen 

Kun lapsi oppii kommunikoimaan puhetta korvaavien kielen muotojen avulla, prosessi 

voi sisältää sekä yhtäläisyyksiä, että eroja verrattuna tyypilliseen kielen kehitykseen. 

Eroja aiheuttavat muun muassa kielen kehityksen edellytyksenä olevat erilaiset 

motoriset ja kognitiiviset prosessit. Systeemit edellyttävät myös erilaisia lingvistisiä ja 

kommunikatiivisia taitoja ja strategioita. Nämä erilaiset kielelliset systeemit sisältävät 

erilaisia rajoituksia ja vaihtoehtoja. AAC-keinoja käyttävillä lapsilla on puhuviin 

lapsiin verrattuna myös erilaisia kokemuksia, mahdollisuuksia ja kykyjä ohjata muiden 

ihmisten huomiota. Myös ympäristön ihmisten käyttäytyminen ja 

kommunikaatiotilanteen ohjaus on erilaista kuin normaalissa puhetilanteessa (Loncke, 

Clibbens, Arvidson ja Lloyd 1999). 

Ehkä kaikkein merkittävin ero puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation ja 

normaalin kielenkehityksen välillä on se, että edellinen on suunniteltua ja riippuu 

täysin ympäristöstä, kun taas normaali puheen ja kielen kehitys on luonnollista ja 

spontaania (Loncke, Clibbens, Arvidson ja Lloyd 1999). Jos lapsella on kehityksellisiä 

kielihäiriöitä, hänelle ei opeteta puhetta korvaavaa kommunikointijärjestelmää 

äidinkieleksi. Hän kuuluu tukikieliryhmään ja tukevaa kommunikointia opetetaan 

puheen kehityksen tukemiseksi (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 90). Jos merkkien 

opettaminen onnistuu hyvin, se saattaa epäsuorasti pienentää puutteelliseksi jäävän 

sanavaraston ja käsitteellisen kehityksen heikkouden riskiä (von Tetzchner ja 

Martinsen 1999:91). Viittomakielissä ja puhutussa kielessä on paljon yhtäläisyyksiä, 

mutta yhtenä merkittävänä erona on se, että viittomakielessä morfologinen ja 

syntaktinen informaatio ilmaistaan pääasiallisesti tilan ja liikkeen avulla, mikä sisältää 

myös kasvojen ilmeet (Petitto 1990). 

Lapsilla, joilla on puheentuoton vaikeutta, ilmenee usein myös vaikeutta omaksua 

kieliopillisia morfeemeja. Syy tähän voi liittyä osaksi siihen, että lapsella on vain 

15

vähäisiä kielen tuoton mahdollisuuksia, myös kieliopillisia morfeemeja sisältävien 

lauseiden. Puhetta tukevat ja korvaavat menetelmät, jotka on suunnattu kuuleville 

lapsille, harvoin tarjoavat näille lapsille mahdollisuutta käsitellä kieliopillisia 

morfeemeja (Blockberger ja Johnston 2003). Tämä voi johtua siitä, että kielihäiriöiset 

lapset alkavat yleensä lopulta puhua, vaikka puhe onkin tyypillisesti epäselvää ainakin 

kouluikään saakka (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 88). 

Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on merkityksellistä jo ensisanavaiheessa 

(Light, Draker, McCarthy, Mellot ym. 2004), mutta kommunikaatio-opetuksen 

luonteen tulee muuttua kun ihminen pystyy käyttämään spontaanisti ja 

johdonmukaisesti 10 - 20 merkkiä. Ensisanavaiheen jälkeen puhetta tukevan ja 

korvaavan systeemin tulee tarjota myös keinoja organisoida kielellisiä käsitteitä. 

Kuntoutusmenetelmien tulee luoda edellytyksiä kokonaisvaltaisen kielitaidon 

kehittymiselle ja tavoitteena on merkkivalikoiman kasvattaminen, merkkien 

yhdistäminen lauseiksi ja keskusteluun osallistumismahdollisuuksien parantaminen 

(von Tetzchner ja Martinsen 1999:225). 

AAC-keinoja käyttävien ihmisten viestintää kuvataan usein sähkösanomatyyppiseksi 

(esimerkiksi Beukelman, McGinnis ja Morrow 1991). Yksi selitys tälle on 

kieliopillisten morfeemien puuttuminen puhetta tukevista ja korvaavista keinoista 

(Marvin, Beukelman ja Bilyeu 1994), toisaalta sama ilmiö on havaittu myös AACkeinoja 

käyttävien henkilöiden kirjoittamissa teksteissä (Kelford Smith, Thurston, 

Light, Parnes ja O´Keefe 1989). Ajan ja fyysisen vaivan säästäminen voisi olla yhtenä 

syynä kieliopillisten morfeemien puuttumiselle (Light 1989, Baukelman, McGinnes ja 

Morrow 1991). Tällöin näiden morfeemien ymmärtäminen tulisi olla ongelmatonta 

(Blockberger ja Johnston 2003). On myös oletettu, että AAC-keinojen käyttö ja 

ilmentymät eivät antaisi täydellistä kuvaa käyttäjän lingvistisestä tietoudesta ja 

taidoista (Kraat 1991). Jos lapsen puhe on erittäin rajoittunutta, hän ei saa käytännön 

kokemuksia, joiden avulla hän omaksuisi kieliopillisen morfologian. Hänellä ei ole 

mahdollisuutta manipuloida ja rakentaa kielen muodoista erilaisia viestejä. Jos hänellä 

ei ole aktiivisia keinoja tuottaa kieliopillisia morfeemeja, myös näiden omaksuminen 

16

saattaa viivästyä. Tällöin kieliopillisten morfeemien puute ei olisi vain merkki 

epäonnistumisesta tuottaa näitä muotoja vaan myös vaikutusta puheen tuoton 

rajoituksista. Tällöin myös lapsella ilmenisi ongelmia sekä kieliopillisten morfeemien 

ymmärtämisessä että tuottamisessa (Blockberger ja Johnston 2003). 

Sosiaalinen vuorovaikutustilanne luo paljon kielellisen ja tiedollisen oppimisen 

edellytyksiä (von Tetzchner ja Martinsen 1999:90). Sekä lapsi että hänen lähiihmisensä 

tulkitsevat aktiivisesti toisiaan ja reagoivat toistensa käyttäytymiseen. 

(Launonen 2005). Jos lapsilla on puheen tuoton vaikeutta, he ovat jatkuvasti 

poikkeavissa vuorovaikutuksellisissa tilanteissa. Aikuisten rooli on usein aktiivinen ja 

ohjaileva (von Tetzchner ja Martinsen 1999:90). Aikuiset myös muokkaavat tilannetta 

sekä omaa ja lapsen käyttäytymistä (Launonen 2005). 

4.3 Lapsi aktiivisena oppijana ja viestijänä 

Tutkijoiden tietoisuus lapsen kielen omaksumisesta on kasvanut viimeksi kuluneiden 

25 vuoden laajan empiirisen tutkimuksen johdosta, mutta kielen omaksumisen 

peruspiirteisiin liittyy yhä kiistanalaisia kysymyksiä (Bonvillian, Orlansky ja Folven 

1990). Erimielisyttä aiheuttavat muun muassa non-verbaalisen ja elekommunikaation 

rooli ja kehitys, sekä lapsen roolin aktiivisuuden ja ympäristön merkitys kielen 

omaksumisessa. 

4.3.1. Valikointi ja välttely fonologisten piirteiden mukaan 

Useat lapsen kielen tutkijat ovat havainneet pienten lasten olevan valikoivia sen 

suhteen, mitä aikuiskielen sanoja he yrittävät tuottaa (mm. Ferguson ja Farwell 1975, 

Ingram 1976, Schwartz ja Leonard 1982). Lapset näyttävät valikoivan sanoja tiettyjen 

17

fonologisten ominaisuuksien mukaan ja välttelevät tiettyjä piirteitä yksilöllisesti (mm. 

Ingram 1974, Schwartz ja Leonard 1982, Vihman, Macken, Miller, Simmons, Miller 

1985). Sanojen valikointi ja välttely vähenee lapsen saavuttaessa 50 ensisanaansa 

(esimerkiksi Kunnari ja Savinainen-Makkonen 2004:72, Schwartz ja Leonard 1982). 

Tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet suuresti sellaisiin lapsiin, joiden kielenkehitys 

etenee tyypillisesti, ja heidän varhaiseen kielenkehitykseen ennen 50 ensisanan 

täyttymistä (Storkel 2004). Storkelin (2004) tutkimuksessa ilmeni, että fonologiset 

rajoitukset jatkuivat yli 50 ensisanan täyttymisen jälkeenkin sellaisilla lapsilla, joilla 

oli kielellisen kehityksen poikkeavuutta. (Katso aiheesta lisää seuraavassa kappaleessa 

4.4.2.) 

Fonologisella valikoinnilla ja välttelyllä on merkittävä rooli fonologisen järjestelmän 

omaksumisessa. Kiparskyn ja Mennin (1977) mukaan valikointi ja välttely todistavat 

lasten havaitsemiskyvyistä ja aktiivisesta roolista fonologian omaksumisessa. Lapsi 

välttelee sanoja, joita hän ei pysty tuottamaan täydellisesti (Ferguson ja Farwell 1975). 

Varmaa tietoa lapsen roolista leksikon ja fonologian omaksumisesta ei kuitenkaan ole 

(Schwartz ja Leonard 1982, Vihman, Macken ym. 1985 ). 

Macken ja Ferguson (1983) pohtivat fonologisen kehityksen kognitiivista perustaa ja 

muodostavat kolme prosessia, joita lapsilla ilmenee fonologian omaksumisessa: 1) 

Valikoivuus, jonka perusteena on kaksi mahdollisuutta. Lapsi käyttää havaitsemaansa 

puhetta preferoitujen strategioiden kautta tai sitten lapsi on erittäin valikoiva 

fonologisen tiedon etsijä. 2) Luovuus. Lapsi käyttää fonologisia segmenttejä tai 

malleja, jotka puuttuvat aikuiskielestä. 3) Hypoteesin muodostus. Lapsi muokkaa, 

kokeilee ja uudistaa hypoteeseja kielen fonologisesta rakenteesta. 

Lapsi ei kuitenkaan ole tutkija tai kielitieteilijä, vaan hänen kielelliset kykynsä ja 

prosessinsa ovat erilaisia kuin aikuisten (Macken ja Ferguson 1983). Toisaalta vaikka 

lapsen tuottamat varhaiset sanahahmot ovat holistisia kokonaisuuksia, osoittaa 

joidenkin rakenteiden välttäminen lapsellakin olevan jo varsin varhain ainakin 

jonkinlaisia metalingvistisia taitoja (Savinainen-Makkonen 2001). 

18

4.3.2. Fonologiset rajoitukset poikkeavassa kielenkehityksessä 

Kun lapset omaksuvat kieltä, he joutuvat omaksumaan rinnakkain kolmea 

sanaedustusta: fonologista, leksikaalista ja semanttista. Koska tämä rinnakkainen 

omaksuminen muodostaa simultaanin oppimistilanteen, on mahdollista, että 

fonologinen omaksuminen vaikuttaisi myös leksikaaliseen omaksumiseen. 

Leksikaalisen edustuksen oletetaan perustuvan lapsen puheen tuottoon, joka on 

suppeampi kuin kyky ymmärtää puhetta (Storkel 2004). Tutkimukset viittaavat siihen, 

että fonotaktiset rajoitukset ja todennäköisyydet muokkaavat leksikon kehittymistä. 

Fonotaktiset rajoitukset voivat toimia filtterinä leksikon omaksumisessa (Vihman 

1993) ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti leksikon omaksumiseen (Schwartz ja Leonard 

1982). 

Storkel (2004) tutki fonotaktisten rajoitusten ja todennäköisyyden vaikutusta leksikon 

omaksumiseen kolmessa lapsiryhmässä. Tutkittavat lapset muodostuivat kolmesta 

ryhmästä. 1) Lapset, joilla oli funktionaalinen fonologinen viivästymä (functional 

phonological delay, PD-ryhmä). Tämän ryhmän lasten keskimääräinen ikä oli viisi 

vuotta. 2) Edellistä ryhmää fonologisesti vastaavat mutta iältään nuoremmat lapset, 

joiden kielellinen kehitys oli normaali (phonology-matched, PM-ryhmä). Tämän 

ryhmän keskimääräinen ikä oli 3;10. 3) Ensimmäisen ryhmän kanssa iän ja sanaston 

mukaan vastaavat lapset, joilla oli normaali kielellinen kehitys (age- / vocabularymatched, 

AVM-ryhmä). Tämän ryhmän lasten keskimäärinen ikä oli 4;9. 

PD-lasten leksikon koostumus voi erota normaaliin kielenkehitykseen kuuluvasta 

leksikon kehityksestä ja kielellinen prosessointi voi erota normaalista kielen 

kehityksestä. Tutkimuksessa havaittiin fonologisten rajoitusten jatkumista yli 50 

ensisanan täyttymisen jälkeenkin PD-lapsilla. Tällöin niiden vaikutus oli päinvastainen 

kuin varhaisemmassa kielen kehityksen vaiheessa. Tämä voisi Storkelin (2004) 

mukaan johtua esimerkiksi siitä, että varhaisessa kielenkehityksessä lapsen fonologian 

mukaiset sanat ovat sellaisia, jotka kiinnittävät lapsen huomion. Tämä huomion 

19

kohdistuminen voisi helpottaa leksikon omaksumista. Myöhemmässä kehityksen 

vaiheessa vaikutus olisi päinvastainen eli juuri äännejonon poikkeavuus lapsen 

fonologiasta tekisi siitä huomiota herättävän lapsen kannalta. Tämän mukaan ne 

piirteet, jotka herättävät lapsen huomiota, voivat vaihtua kehityksen myötä. Leksikon 

oppimisen fonotaktiset rajoitukset voivat vaihdella lapsen fonologisen tietoisuuden 

tyypin mukaan. 

Fonologinen todennäköisyys ei Storkelin (20004) tukimuksessa vaikuttanut leksikon 

omaksumiseen samoin PD-lapsilla kuin lapsilla, joilla oli normaali kielen kehitys. 

Yksilöllisen leksikaalisen edustuksen muodostuminen oli herkkä häiriöille kun uusi 

äännejono oli yleinen ja samankaltainen useiden muiden sanojen kanssa (Storkel 

2004). 

4.3.3. Puheen monitorointi 

Puheen monitorointi on kognitiivista toimintaa, jota on monentasoista ja joka on 

tutkimuksissa määritelty eri tavoin. Sitä on pidetty automaattisena tapahtumana, jo 

puheen tuottoprosessin aikana tapahtuvana tai tietoisena toimintana, joka tapahtuisi 

vasta oman puheen havaitsemis- ja ymmärtämisprosessin kautta (Postma 2000). 

Monitoroinnin on kognitiivinen prosessi, joka toimii jo puheen tuottamisen aikana. 

Tämän mukaan puhuja pystyy monitoroimaan ja tarkastamana puhettaan jo ennen kuin 

on artikuloinut sen (Laakso 2005). 

Puhujan tekemiä oman puheen muutoksia kutsutaan itsekorjauksiksi. Itsekorjaus 

kohdistuu usein sanavalintaan. Korjaus voi kohdistua myös yksittäisiin äänteisiin, 

sijapäätteisiin tai sanaa pidempiin kokonaisuuksiin (Laakso 2005). 

Pienten lasten metalingvistisiä kykyjä on käsitelty kirjallisuudessa hyvin vähän 

(Macken ja Ferguson 1983). Lasten kielellisen tietoisuuden omasta puheestaan 

20

oletetaan usein kehittyvän kovin myöhään, vasta noin viisivuotiaana (esimerkiksi van 

Kleek 1982). Hokkanen (2001) erottelee aikuisen ja lapsen sekä kielihäiriöisen 

ihmisen tekemät puheen virheet ja lipsahdukset, koska virheen aiheuttaman prosessin 

taustalla vaikuttavat erilaiset syyt. Lapsen tekemiin virheisiin vaikuttaa kielen 

kehityksen keskeneräisyys ja kielihäiriöisen aikuisen virheissä syynä on itse 

häiriö/vaikeus. Aikuinen, puhehäiriöinen ihminen voi olla tietoinen puheensa 

virheistä, mutta silti kyvytön tekemään korjauksia, kun taas nuori lapsi on melko 

kyvytön myös monitoroimaan omaa puhettaan (Hokkanen 2001). 

Vastakkaisen näkemyksen esittää Schegloff (1989), jonka mukaan lapset tekevät 

ensimmäisiä itsekorjauksia jo puolentoista vuoden iässä. Myös Laakson (2005) 

tutkimuksen mukaan lapset alkavat jo 1;6 - 1;8 ikäisinä keskeyttää ja korjata 

puhettaan. Puheen monitorointia ja itsekorjauksia ilmenee lapsilla jo varhain samaa 

tahtia puheen kehityksen kanssa. Samoihin aikoihin kun lapset tavoittavat 50 

ensisanan merkkipaalun ja sanaston nopea kehitysvaiheen, alkaa myös oman puheen 

itsekorjaus. Viisivuotiaalla korjaussysteemi on jo täysin toimiva ja aloituskeinojen 

valikoima sama kuin aikuisilla suomenkielisillä puhujilla (Laakso 2005). 

5. TUTKIMUKSEN TARKOITUS 

Tässä tapaustutkimuksessa kuvaan yhden lapsen, Aaron-poikani puheen ja 

kommunikaation kehitystä iässä 2;0 - 4;6. Aaronin puheen kehityksessä on todettu 

kehityksellisen verbaalin dyspraksian piirteitä, dysfasia-diagnoosi saatiin pojan ollessa 

4;4 vuoden ikäinen. Perheemme alkoi käyttää puhetta korvaavia keinoja, lähinnä 

tukiviittomia, pojan ollessa 2-vuotias. Tässä tutkimuksessa kuvaan paitsi Aaronin 

poikkeavan puheen kehityksen ilmenemistä ja kehitystä, myös puhetta korvaavien 

keinojen ja kielellisen kehityksen etenemistä, puuttuvista sanoista huolimatta. Tärkeässä 

asemassa on myös lapsen oman aktiivisen roolin pohdinta. Kielellisen kehityksen ja 

21

vuorovaikutuksen päätekijöinä ei siis tarkastella pelkästään diagnosoitua haittaa ja 

lapsen ympäristöä, vaan myös lapsen omia tarpeita, kokemuksia ja ilmaisukeinoja. 

Kehityksellisen verbaalin dyspraksian diagnoosi on kiistanalainen. Toivon tämän 

tapaustutkimuksen antavan virikkeitä ehkäpä uusille teoreettisille lähestymis- ja 

tutkimusasetelmille ja myös kliiniseen arviointi- ja kuntoutustyöhön. 

Tutkimuksen keskeiset kysymykset: 

1) Kuinka lapsen poikkeava, dyspraktinen puheen ja kielen kehitys etenee kahden ja 

puolen vuoden aikana? Millaista on lapsen fonologinen kehitys; löytyykö siitä 

yhteyttä normaaliin puheen kehitykseen? Toteutuuko kielellisen kehityksen yleinen 

hierarkisuus? 

2) Kehityksellisen verbaalin dyspraksian oireiden primaarisuus ja sekundaarisuus. 

Mikä johtaa mihin? Ennen puhuttiin puhtaasti motorisesta vaikeudesta, uudemmissa 

tutkimuksissa erityisestä kieliopillisesta häiriöstä. Millaisia viitteitä tämän 

tutkimuksen havainnot antavat? 

3) Millaisia puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja lapsi käyttää? Miten 

nämä keinot kehittyvät ja muuttuvat puheen kehityksen myötä? 

4) Millainen on lapsen rooli oppijana ja viestijänä? Voiko kielihäiriöinen lapsi olla 

aktiivinen oman puheensa ja aikuiskielen havainnoitsija? Pystyykö lapsi tekemään 

ratkaisuja oman kommunikaationsa suhteen? Mitä seuraa kun lapsen puheilmaisun 

ei vastaa ilmaisutarvetta, kognitiivista kehitystä eikä ikätasoa? 

22

6. TUTKIMUSMENETELMÄT 

6.1. Tutkittava lapsi 

Aaron on äitinsä lapsista I/2. Pikkusisar syntyi Aaronin ollessa 2;11-ikäinen, lisäksi 

perheessä on isosisko. Perhe on yksikielinen. Aaron on ollut varsin terve lapsi, 

korvatulehduksia ei ollut pikkulapsi-iässä lainkaan ja kuulo todettiin normaaliksi 

neuvolassa 4-vuotiaana. Motorinen kehitys on ollut vähintään ikätasoista, eikä 

suualueen motoriikassa ole todettu poikkeavuutta. 

Aaron aloitti puheterapian äitinsä aloitteesta 2;5 vuoden iässä ja osa-aikainen 

päiväkotihoito alkoi iässä 2;10. Ensimmäisen alustavan diagnoosin, viivästynyt puheen 

ja kielen kehitys, Aaron sai lastenneurologilta 3-vuotiaana. Ensimmäinen lausunto 

foniatrilta tuli iässä 3;6, diagnoosina edelleen viivästynyt puheen ja kielen kehitys. 

Puheterapian ensimmäinen vaihe (1 x viikko) kesti 13 kuukautta (iässä 2;5 - 3;6). 

Tämän jälkeen Aaron siirtyi toiseen päiväkotiin, osa-aikaisesti puhehäiriöisten lasten 

ryhmään. Puheterapiassa oli pitkä tauko, jonka jälkeen toteutui toinen vaihe, muutama 

kerta uuden puheterapeutin kanssa. Ensimmäinen sairaalan tutkimusjakso oli Aaronin 

ollessa 4;4-ikäinen, ja silloin saatiin puheterapeutin, toimintaterapeutin ja 

lastenneurologin arvio sekä tehtiin EEG-tutkimus. Diagnoosiksi tuli dysfasia, joka 

painottuu verbaaliin dyspraksiaa. Puheterapian kolmas vaihe, intensiivinen ja 

säännöllinen puheterapia (2 x viikko) alkoi Aaronin ollessa 4;4-ikäinen. 

Kommunikoinnin apuvälineiden suunnittelu ja toteutus tapahtui vasta tämän 

tutkimuksen tarkkailujakson jälkeen. 

23

6.2 Aineiston keruu 

Puheen arvioinnissa yksittäiset sanat edustavat yleensä lapsen parasta osaamista ja 

spontaanipuhe taas edustaa parhaiten arjen kommunikaatiotilanteiden todellisuutta. 

Vapaa keskustelu tuo sanojen välisten prosessien vaikuttavuuden ja lauseiden 

mahdollisen kuormittavuuden esille (Savinainen-Makkonen ja Kunnari 2004b). Tämän 

tutkimuksen aineisto koostuu Aaronin arjen kommunikaatiotilanteista. 

Aineisto keräsin kahden ja puolen vuoden ajalta, Aaronin ollessa 2;0 - 4;6-ikäinen. 

Aineisto koostui omista päiväkirjamerkinnöistäni, MCDI-lomakkeista sekä 

videonauhoituksista. Aineiston alkuosa painottui videointeihin, joita tehtiin noin kerran 

kuukaudessa, kun taas aineiston loppuosa painottuu päiväkirjamerkintöihin ja 

videointeja tehtiin harvemmin. Päiväkirjamerkintöjä on runsaasti, ja ne sisälsivät uusien 

äänteiden ja sanahahmojen lisäksi omia vakiintuneita ja uusia ilmauksia, eleitä ja 

viittomia. Päiväkirjamerkintöihin kirjasin melko tarkkaan kaikki muutokset, joita 

kommunikoinnissa oli havaittavissa. Tämä oli mahdollista tehdä melko luotettavasti 

aina aineiston loppukuukausille saakka, jolloin kehitys vauhdittui selvästi. Lisäksi 

aineistoon kuului muutamia spontaanipuheen kirjallisia koosteita. Nämä koosteet 

kirjasin spontaanien leikkitilanteiden aikana ja ne olivat kestoltaan 30min. 

Spontaanipuheen koosteista tarkastelin sanaston kokoa ja lauserakenteita. Käytössäni 

olivat myös puheterapeuttien ja lääkärien lausunnot ja testitulokset. Tutkimuksen 

päähuomio oli kuitenkin lapsen arjessa ja spontaanissa viestinnässä. Käytössäni olleen 

laajan aineiston lisäksi minulla oli lapsen arjesta tietoa, jonka perusteella tein tulkintoja 

ilmauksista. 

Analyysiin valitsin lapsen aktiivisen sanaston sanoja, jotka herättivät huomioni 

käyttönsä tai ilmenemismuotonsa perusteella, toisin sanoen niiden käyttö oli 

epätyypillistä. Analyysissa pohdin myös joidenkin sanastosta puuttuvien sanojen 

kohtaloa ja niiden poissaolon mahdollisia syitä. Koska tutkimuksen perusasetelma oli 

dyspraktisen puheen kehityksen vertailu normaaliin puheen kehitykseen ja sen 

24

fonologisiin vaiheisiin, analyysi perustui kohdesanojen fonologisten piirteiden 

kuvaukseen. Merkittäviä puheen kehityksen fonotaktisia merkkipaaluja olivat muun 

muassa diftongien ja konsonanttiyhtymien ilmaantuminen, joten tarkastelin aineistostani 

myös näitä prosesseja. Analysoin myös intonaatiota ja sen avulla tapahtuvaa 

merkitysten luomista sana- ja lausetasolla. Pohdin myös kieliopillisten morfeemien 

puuttumisen syitä. Aineistossani huomioni kiinnittyi myös lapsen aktiiviseen 

prosessointiin, niihin keinoihin ja tapoihin, joiden avulla hän pystyi toimimaan ja 

ilmaisemaan itseään huolimatta rajoittuneesta puheen tuottokyvystä. Pyrin todentamaan 

tätä aktiivisuutta analyysissani. Tämä johti siihen, että analysoitava aineisto muodostui 

melko laajaksi. 

Aaronilla oli käytössään puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota. Perheemme 

käytti tukiviittomia, joista Aaron sai yhden keinon kompensoida rajoitettua sanastoaan. 

Lisäksi Aaron käytti rikkaasti ja itsenäisesti useita muita keinoja: eleitä, ilmeitä, 

intonaatiota, kuvia ja omia ilmauksiaan. Kaikki nämä erilaiset puhetta tukevat ja 

korvaavat kommunikaatiokeinot yhdessä antoivat Aaronin ympäristölle vihjeitä ja 

kuvasivat merkityksiä, jotta ilmaisu oli tulkittavissa puuttuvista sanoista huolimatta. 

Kuvaan tätä non-verbaalia kommunikaatiota ja pyrin valottamaan sen tehtävää ja sen 

pohjalla mahdollisesti olevaa lingvistista ja kognitiivista tietoutta. 

Tutkimuskysymysten ja aineiston laadun vuoksi esitin tutkimushavainnot ja pohdinnan 

yhdessä. Sekä aineisto, että tutkimusaihe oli laaja ja kompleksinen. Tavoitteenani oli 

nostaa esille toistuvia piirteitä ja käyttäytymistä kommunikaation eri osa-alueilla, jotka 

kuvasivat lapsen aktiivista roolia oman puheensa monitoroinnissa. Analyysissa näkyi 

kehityksen hierarkisuus ja yhteys normaaliin puheen kehitykseen. Pohdin myös 

normaalin kognitiivisen kehityksen ja rajoittuneen puheentuottokyvyn yhteisvaikutusta 

ja niitä lisävaikeuksia, joita saattoi aiheuttaa selkeästi muuta kehitystä jäljessä oleva 

puheen kehitys. 

25

6.3 Analyysi 

Aineistossa erottui Aaronin käyttämien omien ilmauksien merkittävyys hänen 

kommunikaatiossaan. Omat ilmaukset olivat yksinkertaisia äänteellisiä ilmauksia, jotka 

olivat vakiintuneesti käytössä korvaten tiettyjä kohdesanoja. Oma ilmaus [am] ilmeni jo 

Aaronin varhaisessa ilmaisussa, jolloin hänen sanavarastonsa koostui vain muutamasta 

aikuiskielen mukaisesta sanasta. Ilmauksella oli tärkeä tehtävä ja analysoin ilmauksen 

syntyä, käyttöä ja muutoksia sekä mahdollisia syitä omien ilmauksien käyttöön. 

Pohtiessani syitä Aaronin puheen kehityksen erityisiin ja huomiota herättäviin 

piirteisiin, tein analyysia myös Aaronin fonologisesta kehityksestä. Analyysi tarkentui 

vokaalien ja konsonanttien kehitykseen saakka. Fonologisten rajoituksien merkitys 

ilmeni selkeästi tutkimuksessa ja analysoin muutoksia näissä rajoituksissa ja niiden 

yhteyttä tyypilliseen puheen kehitykseen. 

Analysoin myös sanaston kokoa, kasvua, laatua ja huomiota herättäviä piirteitä. Nostin 

tarkastelun kohteeksi myös eräitä yksittäisiä sanoja, jotka puuttuivat Aaronin 

aktiivisesta sanavarastosta ja pohdin syitä tälle. Kuvaan myös niitä puhetta tukevia ja 

korvaavia keinoja, joiden avulla Aaron korvasi puuttuvia sanoja ilmaisussaan. 

Tutkimuksessa näkyi merkkejä siitä, että Aaronin rooli omassa kommunikaatiossaan oli 

aktiivinen. Analysoin hänen osoittamaa aktiivisuutta ja kykyä havaita oman puheensa 

poikkeavia piirteitä. Analysoin myös Aaronin non-verbaalisia keinoja ilmaista 

lingvististä tietoa, erityisesti intonaation keinoin. Pohdin myös erittäin rajoittuneen 

puheen tuottokyvyn mahdollisia vaikutuksia kielelliseen kehitykseen. 

26

6.4 Merkintätavat 

Olen merkinnyt Aaronin tuottaman äänteellisen ilmauksen hakasulkeissa ja hänen 

tavoittelemansa aikuiskielen kohdesanan tai -lauseen sitaateissa. Esimerkiksi Aaronin 

yksinkertaistama muoto [appa] sanasta ”kauppa”. Äänteellinen ilmaus voi olla 

sanahahmon lisäksi myös Aaronin luoma oma ilmaus, jolla ei ollut suurta/lainkaan 

yhtäläisyyttä kohdesanan fonologiseen muotoon. Esimerkiksi ilmaus [am] saattoi 

tarkoittaa sekä kohdesanaa ”maito” että kohdesanaa ”syödä”. Ilmaus saattoi myös 

koostua vain yhdestä äänteestä, esimerkiksi äänteistä /s/ tai /i/. Erotuksena lyhyelle 

äännölle merkitsin ilmauksen kahtena äänteenä, koska Aaron tuotti ilmauksen 

pidempänä. Ilmaus on hakasulkeissa silloin kun sillä oli vakiintunut merkitys ja se toimi 

Aaronin omana ilmauksena. Esimerkiksi ilmaus [ss] merkitsi kohdesanaa ”käärme” ja 

ilmaus [ii] kohdesanoja ”iso” tai ”pieni”. Analysoidessani yksittäisten äänteiden 

ilmaantumista ja kehitystä merkitsin äänteet vinoviivojen sisään, esimerkiksi /s/. 

Kun analysoin Aaronin tuottamaa pidempää ilmausta, lausetta tai lausemaista 

ilmaisujonoa, olen merkinnyt kokonaisuuden vinoviivojen sisälle. Taukoa ilmaisi (.) ja 

hieman pidempää taukoa (..). Esimerkiksi: 

/am oppuu/ (.) /namnam/ 

”Syödä/ruoka loppuun, (sitten saan) namia.” 

Tulkinnassa huomioin myös Aaronin ilmaisusta puuttuvia sanoja, ne merkitsin 

sulkeiden sisään. Nuolella merkitsin Aaronin käyttämän sanahahmon ja tulkitsemani 

todellista tavoitesanaa. Esimerkiksi: 

[namnam am] ”nami ruokaa” → ”hyvää ruokaa” 

Puuttuvia sanoja ja niiden merkitystä kuvasi usein rikas intonaatio sekä tauot 

ilmaisuketjussa. Tauot näkyvät suoraan litteraatiossa, sen sijaan intonaatiosta kerron 

lähinnä kuvaamalla sitä. Lapsen painottama tavu tai sana lauseessa on lihavoitu lähinnä 

kappaleessa 7.7, jossa analysoin intonaation merkitystä lingvistisen tiedon 

27

ilmaisemisessa. Tällöin oli oleellista kuvata uuden ilmaisun korostunutta intonaatiota, 

joka vähitellen tasaantui kun ilmaus sai vakiintuneen tulkinnan ja korostunut intonaatio 

jäi tarpeettomaksi. Esimerkiksi yhden vokaalin ilmaukset [ii] ”pieni/iso” ja [aa] [uu] 

”paha susi”, jotka vähitellen tasaantuivat värittömiksi, sananlailla käyttäytyviksi 

ilmauksiksi [ii] ja [aa] [uu]. 

Diftongien yksinkertaistumista olen kuvannut lähinnä kappaleessa 7.2.1 ja merkitsin 

yksinkertaistumisen kursivoidusti. Esimerkiksi [heeti] ”heidi” ja [appa] ”kauppa”. 

Sanan rakennetta kuvasin erottelemalla konsonantit (C) ja vokaalit (V), kuten sanassa 

"laiva" (CVVCV). 

Viittomat olen merkinnyt kaksoisviivojen sisälle, esimerkiksi viittoman kohdesanasta 

”mummi” merkitsin //mummi//. Eleitä olen merkinnyt erityissulkeiden sisälle. 

Esimerkiksi vakiintunut ele{osoittaa taivaalle}, jonka merkitys oli ”lintu”. 

Aaronin iän olen merkinnyt vuosina ja kuukausina, esimerkiksi 2;2 tarkoittaa kahden 

vuoden ja kahden kuukauden ikää. Joskus olen huomioinut myös viikot, esimerkiksi 

2;2:2 (kaksi vuotta, kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa). 

7. TULOKSET 

Ferguson (1978) määrittelee yksilöllisen ja erityislaatuisen kommunikoinnin 

idiosynkraattiseksi kommunikoinniksi. Sitä ilmenee normaalin kielenkehityksen 

varhaisvaiheessa, mutta erityisen tyypillistä se on kielihäiriöiden yhteydessä. Tällaisia 

ilmauksia kutsutaan vokaabeleiksi. Ilmauksella on vakiintunut ja tunnistettava 

äänteellinen muoto ja selkeä käyttötarkoitus. Äänteellisesti vokaabelit eivät muistuta 

niitä vastaavia sanoja, esimerkiksi ilmaus [trntrn] leikkiautosta. Vokaabelien ja niitä 

vastaavien eleiden käyttötarkoitus kielihäiriöisillä lapsilla ei ole suora puhutun kielen 

sanan vastaaminen (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 129). 

28

Myös tyypillisesti kehittyvät lapset siis käyttävät vokaabeleja, joilla ei ole äänteellistä 

yhteyttä kohdesanaan. Yleistä on esimerkiksi eläinten nimeäminen aluksi niiden 

ääntelyn perusteella, esimerkiksi [miau/mau] tarkoittaa ”kissaa” ja [hauhau] ”koiraa”. 

Näillä vokaabeleilla voisi olla tehtävänään helpottaa lapsen siirtymistä 

yksinkertaisempien äänneyhdistelmien avulla kohti aikuiskielen sanoja. Vaikka 

äänteellistä yhteyttä vokaabelien ja sanojen välillä ei olisikaan, on näiden välillä yleensä 

jonkinlainen käytännöllinen yhteys. Esimerkiksi millaista ääntä pitää kissa tai auto. 

Koiran nimeäminen esimerkiksi [hauhau]:ksi ja sitten ”hauva”ksi on äänteellisesti 

yksinkertaisempaa kuin sanan ”koira” tuottaminen. Tässä esimerkissä näkyy myös 

aikuiskielen ja vokaabelin äänteellinen yhteys. Tämän tutkimuksen Aaron-pojalla 

puheen ja äänteiden yhdistämisen vaikeudet näkyivät jo esimerkiksi juuri eläimiin 

liittyvä pienen lapsen ääntelyssä. Aaron, jonka oli vaikea tuottaa diftongeja, ei pystynyt 

2-vuotiaana tuottamaan esimerkiksi [hau] tai [miau/mau] äänneyhdistelmiä. Sen sijaan 

hän tuotti ääntelyä, joka pyrki imitoimaan mahdollisimman tarkasti aitoa eläimen 

ääntelyä ja myöhemmin nimesi eläimet viittomilla. Vaikka Aaronin vokaabeleilla ei 

todettu olevan yhteyttä aikuiskielen sanoihin, voimme olettaa, että niillä oli kuitenkin 

oma tehtävänsä hänen siirtyessään kohti aikuiskielen sanoja. Vaikka esimerkiksi ilmaus 

[hau] ei ole varsinainen aikuiskielen sana, lapset ja pienille lapsille puhuttaessa sitä 

käytetään yleisesti. Esimerkiksi: ”Koira sanoo hau-hau.” Lapsen on ilmeisesti helpompi 

tuottaa diftongi yhden tavun pituisessa ilmauksessa kuin kaksitavuisessa. Kun lapsen 

fonologinen kehitys etenee, hän kykenee myös lisäämään diftongin perään toisen tavun 

ja sanaan toisen konsonantin [hau] + [va] ja muodostamaan sanan. Tosin tämä sana on 

muodoltaan edelleen yksinkertaisempi kuin aikuiskielen kohdesana ”koira”. Aaron 

nimesi kohdesanan ”hauva” viittomalla ikään 2;6 saakka, jolloin hän onnistui 

tuottamaan tunnistettavan sanahahmon [auva] ”hauva” ja sana korvasi viittoman. 

Kompleksisempaa kohdesanaa ”koira” Aaron vältteli tehokkaasti ikään 4;6 saakka. 

(Lisää Aaronin diftongien kehityksestä luvussa 7.2.1) Toisin sanoen vokaabeleilla ja 

kohdesanojen yksinkertaisilla muodoilla oli tärkeä tehtävä siihen saakka kunnes 

Aaronin fonologia oli tarpeeksi kypsyny, jotta aikuiskielen kompleksiset sanat oli 

mahdollista tuottaa. Aaronin muodostamilla omilla ilmauksilla vaikutti olevan 

samankaltainen tehtävä. 

29

7.1 Ilmauksen [am] monipuolinen käyttö 

Aaronin oma ilmaus [am] muuntui merkitykseltään kahden ja puolen vuoden aikana. 

Ilmaus muotoutui alunperin ilmauksesta [apm], ja molemmilla ilmauksilla oli identtinen 

merkitys 3-vuoden ikään saakka, jolloin alkuperäisen ilmauksen [apm] käyttö vähitellen 

hiipui ja loppui. Ilmaus [am] oli Aaronin käytössään varhain, jo ennen ikää 2;0 ja sen 

tulkittiin tuolloin perheessä tarkoittavan ”maitoa”. Oletettavasti tuon merkityksen 

vakiintumiseen ajan myötä vaikutti osiltaan Aaronin perheenjäsenten reagoiminen sen 

käyttöön. Perheenjäsenet toimivat samoin kuin jos käytössä olisi ollut sana "maito" ja 

siten ilmaus oli tehokas. Ilmauksen tulkintaa puoltavat muun muassa seuraavat 

esimerkit. 

Ikä 3;0: Ilmauksen [am] merkitys oli laajentunut tarkoittamaan ”ruokaa”: 

[yää am] ”yäk → pahaa ruokaa” 

[namnam am] ”nami → hyvää ruokaa” 

Iässä 3;7 Aaron käytti ilmausta [am] yhdyssanan osana: 

[am-appa] ”ruokakauppa” 

Ilmauksen [am] rinnalla esiintyi aluksi useammin, ja Aaronin saavuttaessa 3;0 iän yhä 

harvemmin, muoto [apm], jonka merkitys oli identtinen ilmauksen [am] kanssa. 

Esimerkiksi iässä 2;9 lausemainen ilmaus ja kysymys (intonaation ja ilmeen 

perusteella): 

[äiti apm ei] "Äiti syö ei." → ”Miksi äiti ei syö?” / ”Eikö äiti syö?” 

Muoto [apm] katosi lopulta kokonaan ja ilmaus [am] vakiinnutti asemansa. Ilmauksen 

[apm] merkitys ei laajentunut koskaan alkuperäisen semanttisen kenttänsä ulkopuolelle. 

Kehityksessä nähtiin merkkejä lapsen aktiivisesta roolista. Aaron pyrki siirtymään kohti 

verbaalista ilmaisukeinoa, kun hänen fonologinen kehitysvaiheensa mahdollisti sen. 

Tätä ennen hänen oli tyydyttävä itse luomiinsa tai ympäristön tarjoamiin korvaaviin 

30

keinoihin. Ilmauksen [am] merkityskenttä laajeni ja supistui kahden ja puolen vuoden 

aikana (kuva 1). 

maito 

→ ruoka 

→ syödä 

Kuva 1. Ilmauksen [am] laajenevat ja eriytyvät merkityskentät 

31 

[am] 

moi 

→ puhelin

Ikä 2;1: Ilmauksen merkitys laajenee ruokailuun : 

”ruoka, syödä, nälkä”. Näillä kohdesanoilla ei ole 

fonologista yhteyttä ilmaukseen. Semanttinen 

yhteys ruokailuun säilyy. 

Ikä: 3;0: Sanan alkuperäinen merkitys ja 

fonologinen yhteys on kadonnut. Merkityksen 

alkulaajentumisen jälkeen se on tarkentunut 

semanttisesti vain ruokailuun liittyviin sanoihin. 

Kuva 2. Ilmauksen [am] kehityskaavio I 

Ikä alle 2;0: Omat ilmaukset [apm] ja [am] 

merkitsevät kohdesanaa "maito". Oletettava 

fonologinen yhteys; vaikeus tuottaa sananalkuinen 

labiaalikonsonantti /m/ sekä diftongi /ai/. 

32 

Ikä 2;1: Ilmauksen merkitys laajenee myös muihin 

juomiin : "mehu, vesi”.Näillä kohdesanoilla ei ole 

fonologista yhteyttä ilmaisuun. Semanttinen yhteys 

säilyy. 

Ikä 2;4 - 2;9: Ilmaukset eriytyvät. Kohdesanoille 

”maito” ja ”mehu” viittoma, kohdesanalle ”vesi” 

sana [että] .

Ikä 3;1: Ilmaukselle uusi merkitys: "moi". 

Alkuperäinen fonologinen yhteys (labiaali 

/m/ sanan alussa ja diftongi). Uusi 

semanttinen kenttä. 

Ikä 3;2. Merkitys laajenee samassa 

*semanttisessa kentässä kohdesanaan 

”puhelin”. Ei fonologista yhteyttä. 

Ikä 3:11 Kohdesana "moi" onnistuu 

verbaalisesti. Oman ilmauksen tilalle sana 

[moi]. 

Iässä 3;0: Ilmaus [am] tarkoittaa 

kohdesanoja: ”ruoka, syödä, nälkä”. 

Ilmauksella on vain yksi semanttinen 

kenttä. 

Semanttinen kenttä 2: 

"moi, puhelin" 

Ikä 4;5. Oma ilmaus [am] tarkoittaa vain 

kohdesanaa "puhelin". Ei alkuperäistä 

fonologista yhteyttä. 

* Semanttinen yhteys muodostui toiminnan kautta. Lapsi yritti vastata puhelimeen ”moi” [am] ja 

tämä ilmaus eriytyy tarkoittamaan myös kohdesanaa ”puhelin”. 

Kuva 3. Ilmauksen [am] kehityskaavio II. 

Ikä: 3;9: Ilmaus eriytyy, kohdesanalla 

”syödä” uusi oma ilmaus. 

33 

Semanttinen kenttä 1: 

”ruoka, syödä, nälkä” 

Ikä 4:3: Sanahahmo sanoista "ruoka" [hooka] 

ja "nälkä" [ääkä] tai kiertoilmaus 

ILMAUKSELLA "AM" EI OLE ENÄÄ 

MERKITYSTÄ TÄSSÄ SEMANTTISESSA 

KENTÄSSÄ. KOHDESANOILLA ON 

JOKIN MUU ILMAISUKEINO.

Pian sen jälkeen, kun alkuperäinen merkitys ”maito”, jolla oli fonologinen yhteys 

ilmaukseen [am], katosi, tuli tilalle uusi merkitys, jolla oli myös fonologinen yhteys 

ilmaukseen (kuva 3). Kohdesana ”moi” alkaa myös äänteellä /m/ ja sitä seuraa diftongi, 

samoin kun alkuperäisessä kohdesanassa ”maito”. Kun kohdesanalle ”maito” löytyi 

korvaava ilmaisukeino viittoman avulla, se ikään kuin vapautti tilaa uudelle 

kohdesanalle uudessa merkityskentässä. Aaronin 50 ensisanaa olivat täynnä iässä 3;10, 

ja samaan aikaan helpottui sananalkuisen labiaalikonsonantin /m/ tuottaminen. Aaron 

tuotti 3;11 vuoden iässä oikein monia /m/-alkuisia sanoja, esimerkiksi: "moi". Kun 

oikea sanamuoto oli mahdollinen, Aaronin ei enää ollut tarpeen käyttää ilmaisua [am] 

myöskään sanan ”moi” korvikkeena. 

Bonvillian (1999) määrittelee lapsen homonymiaksi prosessin, jossa lapsi käyttää yhtä 

foneettista muotoa kahdesta tai useammasta lingvistisestä kohteesta, joilla on 

aikuiskielessä eri foneettinen muoto. Varmaa ei ole, onko kyseessä 

tahaton/tiedostamaton seuraus tilanteesta, jossa lapsi ei pysty tuottamaan tai 

havaitsemaan oikeaa muotoa. Kyseessä voi olla myös aktiivinen strategia, jolla lapsi 

välttää uuden foneettisen muodon oppimista. Sama ilmiö esiintyy myös 

kuulovammaisten lasten viittomakielen omaksumisessa (Bonvillian 1999). Ainakin 

Aaronin tapauksessa kyseessä näytti olevan aktiivinen prosessi, jonka avulla hän pyrki 

kompensoimaan puheen tuoton rajoituksiaan ja joka perustui kohdesanan fonologiseen 

rakenteeseen ja Aaronin fonologisiin rajoituksiin. Prosessissa näkyi myös merkkejä 

semanttisesta tiedosta. Laajentuneet sana- tai ilmaisumerkitykset liittyivät alkujaan 

kohdesanan fonologiseen muotoon ja laajentuivat myöhemmin merkitykseltään, mutta 

laajentuminen tapahtui aina saman semanttisen kentän sisällä. 

Puheen kehityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin Aaronilla oli hyvin rajoittunut 

sanavarasto käytössään, hänellä ilmeni kuitenkin merkkejä kielellisen järjestelmän 

kehityksestä. Iässä 2;6 hän käytti ilmausta "am" verbinä lausemaisessa, kolmiosaisessa 

ilmaisujonossa, joka koostui oman ilmauksen lisäksi eleestä ja eläimen ääntelyn 

matkimisesta. Ilmauksesta oli eroteltavissa subjekti, verbi ja objekti. 

34

{osoittaa taivaalle} [am] [sss] 

="lintu, syödä, mato" → "Lintu syö matoja." 

Iässä 3;5 Aaron yritti ilmaista kokonaista lausetta äänteellisesti: 

/am oppuu/ (.) /namnam/ ”(Syön) ruoan loppuun, (sitten saa/syön) namia.” 

Ilmauksen tulkintaa helpotti suuresti vahva ja vakiintunut intonaatio sekä lauseen 

rytmitys, esimerkiksi puuttuvan konjunktion ”sitten” tilalla oli tauko. Iässä 3;9 Aaron 

yritti muodostaa täydellisempää lausetta kuin neljä kuukautta aikaisemmin, nyt verbiä 

"syödä" merkitsi haukkaamista ja syömistä imitoiva ääntely [hau]. Intonaatio ja rytmitys 

olivat samat kuin ennen. 

/hau am oppuu/ (.) /hau namnam/ 

"Syön ruoan loppuun, (sitten) syön namia." 

7.2. FONOLOGISET PROSESSIT 

Tämän tutkimuksen Aaron-pojalla oli kerätyn aineiston mukaan käytössään erilaisia 

fonologisia sääntöjä, joiden mukaan kohdesanat muuntuivat. Nämä fonologiset prosessit 

muuttuivat lapsen puheen kehityksen edetessä ja noudattivat suurelta osin fonologisten 

vaiheiden (Iivonen 1995) mukaisia periaatteita. Tarkastelen nyt lapsen fonologisten 

prosessien kehitystä ja ilmentymistä neljän kohdesanan ("maito, auto, mato, satu") 

perusteella. Näiden neljän sanan kohtaloa Aaronin aktiivisessa sanavarastossa analysoin 

tarkemmin seuraavassa luvussa 7.3. 

Aaronilla oli edelleen 3;11-4;6 vuoden iässä tarkat rajoitukset siitä, mitä kahta 

konsonanttia sama sana voi sisältää, muulloin sanan kaikki konsonantit 

yhdenmukaistuivat konsonanttiharmonian avulla. Myös sanan tavurajoitus oli hyvin 

vahva. 

35

Seuraavanlaisia prosesseja ilmeni Aaronin tuottamissa sanoissa iässä 3;11 -4;6: 

1) Äänne /s/ muuttui joskus äänteeksi /t/, ei kuitenkaan aina. Esim.”susi”→ /tuti/. 

2) Jos sanan sisällä oli konsonantti /t/, se saattoi muuntaa sanan alkukonsonantin 

samaksi /t/-äänteeksi ja myös lisätä sananalkuisen vokaalin eteen ylimääräisen 

konsonantin /t/. Esim. ”matti” → /tatti/, ”iita” → /tiita/. 

3) Diftongia /ai/ Aaron vältteli tehokkaasti eikä tavoitellut sanoja, joissa se esiintyi, 

esimerkiksi sana ”maito” puuttui pitkään aktiivisesta verbaalista sanavarastosta. 

Aineistosta ei löydy esimerkkejä tämän diftongin käytöstä ennen ikää 4;6, jolloin Aaron 

toisti kohdesanan ”auto” [atu], mutta hylkäsi kuitenkin muodon. (Katso myös 

diftongien kehitys luku 7.2.1) 

4) Vokaali /o/ muuntui joskus vokaaliksi /u/, kun sen läheisyydessä (ennen tai jälkeen) 

sijaitsi konsonantti /t/ . Esim. ”koti” → /uti/. 

Taulukko 1. Malli siitä kuinka neljä eri kohdesanaa voisivat muuntua fonologisen 

yksinkertaistamisen jälkeen liian samankaltaisiksi. 

Kohdesana Fonologiset prosessit Lopputulos 

MAITO • sanan alkukonsonantin /m/ omissio 

• diftongin /ai/ yksinkertaistuminen 

vokaaliksi /a/ 

• sanan lopussa sijaitsevan /o/:n 

muuntuminen vokaaliksi /u/ 

/ato/, /atu/ 

MATO • sanan alkukonsonantin /m/ omissio 

• sanan lopussa sijaitsevan /o/:n 

muuntuminen vokaaliksi /u/ 

/ato/, /atu/ 

SATU • sanan alkukonsonantin /s/ omissio /atu/ 

AUTO • diftongin /au/ yksinkertaistuminen 

vokaaliksi /a/ 

• sana lopussa sijaitsevan /o/:n muuntuminen 

vokaaliksi /u/ 

36 

/ato/, /atu/ 

Fonologisten yksinkertaistamisprosessien jälkeen kaikki neljä kohdesanaa olisivat 

muistuttaneet äänneasultaan toisiaan identtisesti ja sanojen erottaminen toisistaan olisi

ollut mahdotonta. Näytti siltä, että Aaron ratkaisi tilanteen seuraavanlaisesti. Sanoista 

kahta, joissa on diftongi, hän ei yrittänytkään artikuloida: ”maito" ja "auto”. Näistä oli 

käytössä viittoma, kiertoilmaus ja oma ilmaus. Sanat, joissa on perusrakenne CVCV, 

Aaron tuotti ensimmäisenä verbaalisesti. Lopputuloksena oli kaksi äänneasultaan melko 

samanlaista sanahahmoa, jotka olivat kuitenkin ainakin kontekstin perusteella 

eroteltavissa toisistaan. (Katso myös seuraava luku 7.3.) 

Kun Aaron oli iältään 4;6:1 yhden päivän aikana ilmeni monia uusia edistysaskelia ja 

monet fonologiset rajoitukset murtuivat. Fonologiset prosessit ja rajoitukset olivat osin 

myös päällekkäisiä, edellisen ja seuraavan kauden prosesseja ilmeni yhtäaikaa. 

7.2.1 Diftongien kehitys 

Diftongit ovat vokaaliäänteitä, joihin sisältyy artikulaatioelinten liike ääntämisen 

aikana. Akustisesti diftongin aikana tapahtuu formanttirakenteen muutos (Ball 1993: 72, 

149). Ball (1993: 73) huomauttaa fonologisten häiriöiden tutkimuksessa jätettävän usein 

huomioitta vokaalisysteemin häiriöt. Aaronin puheilmaisussa diftongit muodostivat 

yhdessä konsonanttiyhdistelmien kanssa fonologian kehityksen voimakkaan esteen. 

Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004d) mainitsevat normaalissa kielenkehityksessä 

suppenevien diftongien (esimerkiksi /i/-loppuiset) omaksumisen vaivattomuuden. Tässä 

tutkimuksessa /i/-loppuiset diftongit tuottivat Aaronille huomattavaa vaikeutta 

kaksitavuisissa sanoissa, esimerkiksi sanoissa ”maito” ja ”poika", jotka puuttuivat 

täysin Aaronin aktiivisesta sanavarastosta ikään 4;6 saakka. Tosin diftongien 

omaksumisessa ja käytössä näkyi myös diftongien lähellä todentuvien äänteiden ja 

äänneyhdistelmien vaikutus. Koko sana, sen rakenne ja diftongeja edeltävät ja seuraavat 

äänteet vaikuttivat diftongien käyttöön. Erityisen merkittäväksi tekijäksi nousi sanan 

tavumäärä. Kun diftongien kehitys hieman eteni Aaronilla 3;0 vuoden iässä, siinä ilmeni 

eniten /i/-loppuisia diftongeja yksitavuisissa sanoissa, esimerkiksi: [ei], [pois], [eis] 

”seis”, [toin] ”noin”, [voi/poi]”moi”. (Katso omaksumisjärjestys seuraavalla sivulla.) 

37

Aaronin sanat, joissa diftongit onnistuivat, on esitetty alla omaksumisjärjestyksessä. 

Onnistuvat diftongit esiintyvät pääasiallisesti yksitavuisissa sanoissa aina ikään 4;6 

saakka. Mukaan on otettu myös diftongien yksinkertaistamisprosessia, jota ilmeni 

kaksitavuisissa sanoissa. Aaronin usein vältteli niiden pitkien kohdesanojen käyttöä, 

joissa oli diftongeja. Koko puheen kehitystä leimasi yli kaksitavuisten sanojen 

puuttuminen varsin pitkään. Myös diftongien kehityksessä näkyi sanan tavumäärän 

kuormittavuus siten, että yksitavuisissa sanoissa diftongit usein onnistuivat aiemmin 

kuin kaksitavuisissa. Poikkeuksen muodostivat Aaronin ensimmäiset sanat ”äiti” ja 

”hauva”. Diftongien yksinkertaistamiset on merkitty kursivoidusti. 

Ikä 

1;0: [äiti] 

2;0 [heeti] ”heidi” 

2;6: [auva] ”hauva” 

2;8: [ei] / [ai] ”ei”, [ii oo] ”ei oo” 

Sana ”ei” onnistuo toisinaan oikein, toisinaan diftongi muuntui muotoon [ai]. Kahden sanan ilmauksessa 

”ei oo” diftongi ”ei” yksinkertaistui [ii] [oo]. 

2;11 [ei], [ei oo] , [vauva] 

3;0 *[eijjaa] ”hiljaa” , [ipi-au] ”pipi-au, sattuu”, [poi / pois] 

3;2 [eis] ”seis” , [toin]”noin” , [voi-voi / poi-poi] ”moi-moi”, [okii] ”okei” 

Sanassa ”moi” diftongi oi-onnistui, mutta sananalkuinen /m/-äänne ei vielä onnistunut. 

3;4 [appa] ”kauppa” 

3;11 [moi], [näi] ”näin” , "heiti" [heidi]** 

4;0 Toisto:[atu] ”auto”, [anna apuu] ”auta”. *** 

4;2 [näi] ”näin”, imperfekti ”nähdä”-verbistä 

[hookaa] ”ruokaa” 

4;5 [höölä]”pyörä”, ****[keeni] "pieni" 

4;6 [päivä], [tai] [sai], [puita], [kieni] ”pieni” 

*Tässä esimerkissä näyttää siltä kun lapsi tuottaisi diftongin paikassa, jossa sitä ei ole. ”Diftongimaisuus” 

syntyy oletettavasti sanan ”hiljaa” konsonanttiyhtymän /l-j/ yksinkertaistamisesta kaksois-/j/-äänteeseen 

”hijjaa”, josta yhdessä sananalkuisen /h/-äänteen kanssa voi syntyä vaikutelma mukana olevasta /e/äänteestä 

[eijjaa]. 

38

** Sanoessaan nimen ”heidi” Aaron käytti yleensä muotoa [heeti]. Pyrkiessään tarkempaan 

lopputulokseen, hän tuotti sanan hitaammin ja jakoi diftongin eri tavuille /he/ /i/ /ti/. Vokaalien /e/ ja /i/ 

välillä oli intonaationmuutos: äänteessä /i/ sävelkorkeus nousi ja sitä edelsi hienoinen tauko: /he/(.)/i//ti/. 

*** Tämä on melko selkeästi tulkittavissa vaikean diftongin -au sanassa "auta" välttelyksi. Korvaava 

keino on semanttisesti ja verbaalisesti korrekti, vaikka ei aikuiskielessä yleisesti käytössä, "anna apuu". 

(Katso myös luku 7.4.) 

**** Sanaa "pieni" ja diftongia kaksitavuisessa sanassa Aaron oli vältellyt intonaation keinoin (katso luku 

7.7.1) tuottaen sanan omalla ilmauksellaan [ii] tai [iika] ikään 4;2 saakka ja kiertoilmauksella [kikku] 

"pikku" tai [ei oo tito] "ei oo iso" ikään 4;5 asti, jolloin hän yksinkertaisti diftongin muotoon [keeni]. 

Diftongi onnistui oikein tässä kaksitavuisessa sanassa iässä 4;6 [kieni] "pieni", mutta sanassa ja diftongin 

lähellä ei vielä onnistunut konsonantit /p/ ja /n/ yhdessä. 

Fonologinen prosessi, jossa vokaalin ja konsonantin /n/ yhdistelmä korvasi diftongin ja 

myös joitain konsonanttiyhtymiä, oli uusi ilmiö iässä 4;6:2. Ilmiö laajeni nopeasti, 

viikon aikana, muun muassa seuraaviin konteksteihin. 

[anto] ”auto”: diftongi -au → /an/ , seuraava konsonantti on /t/ 

[anta] ”paita”: diftongi -ai → /an/ , seuraava konsonantti /t/ 

[hontu] ”housut”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /t/ (koska /s/ → /t/) 

[ontee] ”nousee”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /t/ (koska /s/ → /t/) 

[onku] ”koulu”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /k/ (kun /l/ → /k/) 

Huomattavaa on se, että Aaron pystyi tuottamaan diftongin -au oikein muutamissa 

sanoissa: ”hauva”, ”vauva”. Diftongin loppuosan /u/ yhdistyi helposti äänteeseen /v/, 

jotka molemmat tuotetaan suun etuosassa huulien avulla. Aaron tuotti myös diftongit - 

ai ja -oi oikein, kun ne olivat osa yksitavuista sanaa: ”hai”, ”moi”. Toisin sanoen monet 

diftongeista olivat Aaronin fonologian mukaisia, mutta niiden yhdistäminen muihin 

äänteisiin ja tavuihin oli ongelmallista, erityisesti jos artikulointipaikkaa piti vaihtamaan 

liian kauaksi. 

Edellä mainittu uusi fonologinen prosessi ilmensi laajempaa muutosta Aaronin 

taidoissa. Muutaman viikon aikana iässä 4;6:2 – 4;6:4 tapahtui nopeaa kehitystä myös 

diftongien tuottamisessa. 

39

Ikä 4:6:2 [huita] ”puita”: diftongi oikein kaksitavuisessa sanassa 

Ikä 4:6:3 [puita] : sanan alkukonsonantti /p/ ja diftongi -ui oikein kaksitavuisessa sanassa 

Ikä 4:6:2 [okka] ”moikka”: diftongi yksinkertaistui 

Ikä 4:6:3 [onkka] ”moikka”:uutta prosessointia, diftongi –oi muuntui→ /on/ 

Ikä 4;6:3 [moikka]: sananalkuinen /m/ ja diftongi -oi oikein kaksitavuisessa sanassa 

Ikä 4:6:2 [keeni"] ”pieni” : sananalkuinen labiaalikonsonantti /p/ ei onnistunut yhdessä diftongin 

kanssa vaan muuntui äänteeksi /k/ ja diftongi yksinkertaistui 

Ikä 4:6:3 [kieni] ”pieni” : diftongi onnistui 

Ikä 4:6:3 [pieni]: sananalkuinen /p/ ja diftongi -ie onnistui kaksitavuisessa sanassa 

Ikä 4;6:3 [päivä]: sanan tuotto onnistui oikein 

Lisäksi ilmeni vielä diftongien yksinkertaistumista muun muassa sanoissa: [pooli] ”puoli” ja [höötä] 

”yötä”. 

Diftongien ja sanojen tuottamisen vaikeuteen ja onnistumiseen vaikuttivat Aaronilla 

sekä diftongien sisäinen rakenne että sitä edeltävien ja seuraavien konsonanttien 

artikulointipaikka. Erityisesti labiaalit sanan alussa olivat työläitä. Mahdollisimman 

läheinen artikulointipaikka ja pieni vaihtoliike sanansisäisissä äänteissä vaikutti 

Aaronille helpommalta tuottaa kuin laajempaa kielen liikettä ja eri artikulaattoreiden 

yhteisliikettä vaativa sana. 

Tarkkaa analyysia oli vaikea tehdä johtuen prosessin uutuudesta. Iässä 4;6 Aaron oli 

omaksumassa uutta fonologista prosessia, joka näkyi muotojen häilymisenä ja 

harjoitteluna kunnes kohdesanan tuotto onnistui. Merkittävää on se, että nyt Aaron 

harjoitutti ja kokeili näiden sanojen tuottamista kun aiemmin hän ei lähtenyt 

yrittämäänkään itselleen vaikeiden sanojen tuottamista. Vaikuttaa siltä, että Aaron 

saavutti vasta tässä iässä 4;6 näiden äänneyhdistelmien vaatiman fonologisen vaiheen, 

jolloin hän myös alkoi aktiivisesti harjoituttaa taitojaan. 

40

7.2.2 Konsonanttien omaksuminen ja konsonanttiyhtymät 

Konsonanttiyhtymät alkavat ilmaantua vasta kun lapsi on omaksunut valtaosan 

yksittäiskonsonanteista. Seuraavassa taulukossa on Iivosen (1998) aineiston kahden 

pojan (poika J ja poika E), Savinainen-Makkosen (1998) aineiston Sini-tytön sekä 

tämän tutkimuksen Aaronin konsonanttien ilmaantumisaikataulu. Siinä ilmenee ikä, 

jolloin lapsi oli omaksunut ensimmäiset 11 yksinäiskonsonanttia, konsonanttien 

omaksumisjärjestys sekä ikä, jolloin ensimmäinen konsonanttiyhtymä ilmaantui. 

Taulukko 2. Konsonanttien ilmaantuminen. 

Lapsi Ikä, jolloin 

oli 

omaksuttu 

11 

konsonanttia 

Ikä, jolloin 

1.konsonanttiyhtymä 

ilmaantui 

41 

Konsonanttien 

omaksumisjärjestys 

Ensimmäiset 

konsonanttiyhty- 

mät 

Sini 1;8 1;6 /k,t,p,m,s,h,v,n,j,l,ŋ,f,r,d/ nt, ks, mp, lk 

Poika 

J 

Poika 

E 

1;10 2;2 /t,k,n,p,l,s,m,v,h,j,r,ŋ,f,d/ st, ntt, ks, ŋk 

2;5 2;5 /t,p,k,m,n,v,l,s,h,ŋ,f,j,r,d/ nt, mp, ŋk, hv 

Aaron 4;6 4;6 */t,n,k,h,j,p,v,l,s,m,f,ŋ/ 

Puuttuvat äänteet: /d/ , /r/ 

nt, hv, nj, hl, lt 

*Konsonanttien omaksumisjärjestystä ei ole erityisesti seurattu, vaan omaksumisjärjestys on arvioitu 

jälkeenpäin päiväkirjamerkintöjen perusteella. Äänne /m/ on kirjattu ilmaantuvan myöhään, tässä on 

huomioitu äänteen ilmaantuminen vasta aikuiskielen sanassa ("moi"), koska prosessi oli epätyypillisen 

työläs. Jo aiemmin äänne ilmeni omissa ilmauksissa [am, nam-nam, ampum]. 

Taulukossa erottuu huomattava ikäero Aaronin ja muiden lasten välillä iässä, jolloin he 

olivat omaksuneet 11 ensimmäistä yksittäiskonsonanttiaan ja muodostivat ensimmäiset 

konsonanttiyhtymänsä. Yhteistä lasten puheen kehityksessä on 11 ensikonsonantin 

täyttymisen ja konsonanttiyhtymien läheinen ilmaantuminen.

Seuraavassa taulukossa on eritelty Aaronin yksittäiskonsonanttien tarkempi 

omaksumisjärjestys ja kehityksen huomiota herättäviä piirteitä. 

Taulukko 3. Aaronin yksittäiskonsonanttien kehitys 

Ikä, johon 

mennessä 

konsonantti 

omaksuttu 

Konsonantit Huomioitavaa Kons.yht. 

1;0 /t/ sanassa [äiti] 

/n/ sanassa [anna] 

Tyypillinen ensisanojen ilmaantumisikä ja 

tyypillisiä varhaisvaiheessa omaksuttavia 

yksittäiskonsonantteja. 

2;5 /k/, /h/, /j/, /p/ Labiaalikonsonantti /p/ oli Aaronilla vasta 

6. konsonantti. 

6 

2;6 /v/ 7 

2;8 /l/ 8 

3;0 

/s/, [pois] 

Aaron haki tietoisesti äänteen /s/ sanan 9 

3;2 

(myös muoto [poi]) loppuun. Hän osasi sihistä ja tuotti sanan 

[eis] "seis 

"pois" aluksi muodossa [poi]. Harjoitteli 

alkujaan spontaanisti ja sitten äidin 

ohjauksella ja sai äänteen todentumaan 

lyhyen sanan loppuun. Äänne oli käytössä 

häilyvästi, ajoittain se katosi. Sanan sisällä 

/s/ muuntui. 

3;9 

/m/ [mä] 

Äänne /m/ oli esiintynyt jo 1-v. iässä 10 

3;10 [imi] "nimi" omissa ilmauksissa, esim. [am] ja 2-v., 

[mummi] 

esim. [namnam]. Aikuiskielen sanoihin 

3;11 [moi] 

äänne ilmaantui vasta nyt, aluksi 

yksitavuisiin ja sitten kaksitavuisiin 

sanoihin. Kahdessa kuukaudessa /m/ 

onnistui yhdessä diftongin kanssa 

yksitavuisessa sanassa. 

4;5 /f/ 11 

4;6 /ŋ/ 

Puuttuvat äänteet olivat /d/ ja /r/. 

12 

Aaronin konsonanttien varhainen kehitys sekä omaksumisjärjestys loppuun saakka oli 

samankaltaista Iivosen (1998) ja Savinainen-Makkosen (1998) aineistoon verrattuna, 

poikkeuksena oli Aaronin erityisen pitkä kehitysväli viimeisten konsonanttien ja 

konsonanttiyhtymien omaksumisessa. Lisäksi Aaronilla ilmeni erityistä vaikeutta 

äänteiden yhdistämisessä, esimerkiksi konsonantin /m/ käyttö ja yhdistäminen muihin 

äänteisiin aikuiskielen sanoissa oli erityisen työlästä. Aaron oli omaksunut kahdeksan 

ensimmäistä konsonanttiaan iässä 2;8. Seuraavan ja 9. konsonantin /m/ omaksuminen 

oli Aaronille työlästä aikuiskielen sanoissa. Tosin Aaron oli käyttänyt äännettä /m/ 

42 

2

omissa ilmauksissaan [am] ja [apm] jo ennen 2;0 vuoden ikää ja se ilmeni myös 

ilmauksessa [namnam] iässä 2;5 sekä ilmauksessa [ampum] iässä 3;0. Iässä 3;2 Aaron 

yritti tuottaa ilmausta ”moi-moi”, joka todentui toisten labiaalien kautta [poi-poi] ja 

[voi-voi]. Varsinaisiin aikuiskielen sanoihin äänne /m/ ilmaantui haparoivasti 3;9 iässä 

yksitavuisessa sanassa [mä]. Äänteen /m/ Aaron tuotti aluksi poikkeavasti siten, että 

kieli nousi ylähuulen päälle, äänne oli kuitenkin tunnistettavissa kohdeäänteeksi /m/. 

Äänteen käyttö tarkentui ja yleistyi kuukauden sisällä iässä 3;10 sanoihin [imi] ”nimi” 

ja [mummi] sekä iässä 3;11 sanaan [moi]. Iässä 4;1 Aaron tuotti sanan [mun] täysin 

oikein kun sana oli tähän saakka esiintynyt muodossa [nan]. 

Konsonanttia /m/ pidetään melko helppona äänteenä tuottaa, esimerkiksi koska se 

tuotetaan huulilla ja visuaalinen malli on selkeä. Aaron käytti äännettä omissa 

ilmauksissaan kauan ennen äänteen ilmaantumista aikuiskielen mukaisiin sanoihin. On 

mahdollista, että aikuiskielen sanojen tuottamisen vaikeus, jonka Aaron tiedosti hyvin, 

lisäsi hänen painettaan tuottaa äänne verbaalissa ympäristössä. Näin ollen oman 

ilmauksen tuottamisympäristö olisi ollut stressittömämpi. Tosin myös tyypillisessä 

puheen kehityksessä on havaittu esimerkiksi sananloppuisten konsonanttien tuottamisen 

onnistuvan lapsilla varhaisemmin onomatopoieettissä ilmauksissa kuin aikuiskielen 

sanoissa (Savinainen-Makkonen 2001: 38). 

Aaron omaksui 10. konsonanttinsa /m/:n aikuiskielen sanoissa 3;9-vuoden iässä. 

Samoihin aikoihin (3;10) täyttyi myös hänen 50 ensisanaansa. Savinainen-Makkosen 

(1998:62) aineistossa Sini-tytön ensimmäisissä 50 sanoissa esiintyivät seitsemän 

konsonanttia: /k, t, p, m, s, h, v iässä 1;3. Näin ollen Aaronilla oli käytössään enemmän 

konsonantteja (9-10) kuin tyypillisessä puheen kehityksessä tässä sanaston kehityksen 

vaiheessa, mutta sanaston koon kehitys oli merkittävän viiveistä. 

Viimeiset konsonantit näiden 12 konsonantin sarjassa, /f/ ja /ŋ/, ilmaantuivat Aaronilla 

vasta iässä 4;5 - 4;6, jota ennen konsonanttien kehityksessä ei pitkään aikaan tapahtunut 

juurikaan muutosta. Näyttää siltä, että Aaronin fonologinen kehitys noudatti 

suomalaisten lasten melko tyypillistä järjestystä. Poikkeuksena oli äänteen /m/ hidas 

43

siirtyminen aikuiskielen sanoihin. Puheen motorinen ja äänteellinen kehitys ilmeni 

normaalissa aikataulussa ensimmäisten sanojen ilmaantuessa iässä 1;0, mutta tämän 

jälkeen fonologinen kehitys ja aktiivisen sanavaraston kasvu edistyi erittäin hitaasti 

seuraavat kolme vuotta. 

Aaronin fonologiseen järjestelmään kuului 3;9 vuoden iästä asti kymmenen 

konsonanttia, mutta vaikeutta ilmeni sanatasolla, jossa konsonanttien yhdisteleminen ei 

onnistunut, vaan yksi sanan konsonanteista muunsi sanan loput konsonantit 

kaltaisekseen. Vihmanin (1996:141) mukaan ensisanat sisältävät tyypillisesti 

yhdentyyppistä konsonanttia ja yksikonsonanttisuus voi toteutua muun muassa 

konsonanttiharmonian kautta. Aaronilla tämä konsonanttiharmonia jatkui vielä varsin 

pitkään 50 ensisanan saavuttamisen (3;10) jälkeenkin. Poikkeuksen 

konsonanttiharmoniasta tekivät ensimmäisenä seuraavat sanat jo ennen 50 ensisanan 

kauden täyttymistä: [hajji, halli] ”harri”, [heeti] ”heidi”, [hauva], [hakkaa], [hattu], 

[pois]. Näissä sanoissa on toisena konsonanttina laadultaan poikkeuksellinen /h/, paitsi 

sanassa ”pois”. Myös tyypillisessä puheen kehityksessä on havaittu kohdesanan "pois" 

ilmaantuminen varhain ja tilapäisesti harvinaisen täydellisenä tuotoksena (Savinainen- 

Makonen 2001:72). Neljä vuotta täytettyään Aaron käytti myös muun muassa seuraavia 

sanoja (ilmaantumisjärjestyksessä): [vettä] [pimu], [hanaa], [homma], [hyvä], [kynä] 

(aluksi muodossa [kyŋä]), kana (aluksi muodossa [kaŋa]), kuuma (aluksi muodossa 

[kuuŋa]), [komee] ja [keeni, kieni, pieni]”pieni”. Lisäksi hän käytti yhdyssanoissa kahta 

konsonanttia, esimerkiksi [äkiyppy / äkipyppy] ”mäkihyppy” ja [hääpaappi] 

”jääkaappi”. Ilmeisesti hän käsitteli yhdyssanojen osat omina kokonaisuuksinaan, ja 

konsonanttiharmonia ylsi vain yhteen kokonaisuuteen eli ydinsanaan [jää] + [kaappi]. 

Molemmat yhdyssanan osat koostuivat enintään kaksitavuisista sanoista. 

Konsonanttiharmoniaa arvioitaessa on huomattava virheellisten sanahahmojen 

vakiintuneisuus, jonka takia niiden muuntaminen saattoi olla työlästä Aaronille, vaikka 

konsonanttiharmonian sääntö olisikin jo lieventynyt. Harjoittelun ja kuntoutuksen avulla 

Aaron pystyi tuottamaan myös oikein useita sanoja, joissa spontaanipuheessa ilmeni 

edelleen konsonanttiharmoniaa. Esimerkiksi sanan "nopee" hän tuotti vakiintuneesti 

muodossa [popee], mutta pystyi myös tuottamaan korrektin muodon kahdella eri 

44

konsonantilla [nopee]. Puheterapiassa harjoiteltu kasvojen kosketusvihje-menetelmä oli 

apuna tässä ja Aaron käytti tätä apukeinoa myös itsenäisesti arkikommunikaatiossaan. 

Myös sanan esiintymiskonteksti saattoi vaikuttaa tuotokseen. Aaronin puheen tuottoon 

vaikutti se, oliko kyseessä yksittäinen tavu, epäsana, sana vai lause, oliko kyseessä 

nimeäminen, toisto tai harjoitustilanne vai spontaanipuhe. Kuitenkin tämän aineiston 

perusteella näyttää siltä, että lapsen perusfonologiassa konsonanttiharmonian sääntö 

lieveni, ja tämä ilmeni laajasti myös puheessa. Edelleen kuitenkin vanhat sanahahmot 

pyrkivät ajoittain pinnalle, riippuen sanan esiintymisympäristöstä ja kontekstista. 

Yksikonsonanttisuus oli merkittävä rajoite Aaronin puheen kehityksessä. Seuraavassa 

taulukossa näkyy kehityksen hitaus ja kahden eri konsonantin tuottamisen työläys. 

Taulukko 4. Kahden eri konsonantin esiintyminen samassa sanassa. 

Ikä Sana/sanahahmo/oma ilmaus 

2;0 [hajji] ”harri”, [heeti] ”heidi” 

2;6 [hauva] 

2;8 – 2;10 [namnam], [hopihopi], [imna] ”pusu” 

3;1 [toin] ”noin” 

3;2 [pois] → tilapäistä, myöhemmin /s/ katosi sanan lopusta [poi] 

3;6 [tiis] ”siisti” 

3;9 [aalon] ”aaron” 

4;0 [tino] ”dino” 

4;1 [mun], [kakot] ”sakot” 

4;3 [komee], [tinä] ”sinä”, [heti], [hämähämähäkki] ”hämähäkki” 

[hettiin] ”nettiin”, [hooka] ”ruoka”, [huloo] ”muroja” jne. 

4;4 [pimu], [pommi], [tönii], [höömään] ”syömään”, [naami] ”maali” 

Aaron tuotti sanoja, joissa ilmeni konsonantti /h/ yhdistyneenä toiseen konsonanttiin 

melko varhain, esimerkiksi [hajji] ”Harri”ja [heeti] ”Heidi” iässä 2;0 ja [hauva] iässä 

2;6. Aaronin tavoittelemissa aikuiskielen mukaisissa sanoissa ei kuitenkaan ilmennyt 

kahta eri konsonanttia kuin harvoin ennen ikää 4;2. Ilmauksissa, jotka eivät olleet 

varsinaisia aikuiskielen sanoja, onnistui kahden konsonantin tuottaminen helpommin, 

esimerkiksi ilmaukset [namnam], [hopihopi] ja [imna] ”pusu” iässä 2;9. Aaronin 

45

täytettyä 3-vuotta hän onnistui tuottamaan muutamia uusia kahden konsonantin 

sanahahmoja tai sanoja. Toisin sanoen jo ennen 50 ensisanan täyttymistä Aaron pystyi 

käyttämään joissakin sanoissa kahta eri konsonanttia, mutta pääasiallisesti 

yksikonsonanttisuuden rajoitus oli edelleen vahvana. Myös tyypillisessä puheen 

kehityksessä on havaittu samanlaista prosessointia. Voimakas konsonanttiharmonia 

(Savinainen-Makkonen 2001:37) ja sanojen yksi- ja kaksitavurajoitukset voivat 

vaikuttaa voimakkaasti 50 ensisanan aikana (Savinainen-Makkonen 2001:75). Myös 

puheen kehityksen tilapäisesiintymät, jotka ilmenevät jo ennen varsinaista seuraavan 

kehitysvaiheen saavuttamista, ovat tyypillisiä (Savinainen-Makkonen 2001:72). Kun 

ilmaus on kehittyneempi kuin lapsen fonologinen järjestelmä sitä kutsutaan 

progressiiviseksi idiomiksi ja kun tuotos taantuu varhaisemman kehityksen tasolle, 

regressiiviseksi idiomiksi (Macken 1979). 

Kaikki seuraavat konsonattiyhtymät, ovat esimerkkejä kuukauden ajalta Aaronin 

ollessa 4;6 vuoden ikäinen. Ensimmäiset konsonanttiyhtymät olivat seuraavat: 

·[inta] "silta", konsonanttiyhtymä /l-t/ → /n-t/ 

·[anka] "jalka", konsonanttiyhtymä /l-k/ → /n-k/ 

·[enkää] "pelkää", konsonanttiyhtymä /l-k/ → /n-k/ 

Edellä mainittu konsonanttiyhtymä oli sama, jota Aaron käytti uutena prosessina myös 

diftongien korvikkeena samassa iässä (katso diftongien kehitys s.41). 

Konsonanttiyhtymät, jotka ilmaantuivat iässä 4;6:3: 

·[pihvi], konsonanttiyhtymä -hv 

·[heppanja] "espanja", konsonanttiyhtymä -nj 

·[vihleetä] "vihreetä", konsonanttiyhtymä -hl (koska r → l) 

·[kuutelta] "kuudelta", konsonanttiyhtymä -lt 

46

7.2.3 Protosanojen kauden päättyminen 

50 ensisanan kausi / protosanojen kausi kesti Aaronilla huomattavan pitkään, ja sen 

aikana olivat voimassa tämän kauden fonologiset rajoitukset erittäin vahvoina. Myös 

tyypillisessä puheen kehityksessä on myös havaittu fonologisten rajoitusten vaikutus 50 

ensisanaan (Savinainen-Makkonen 2001). Aaron saavutti 50 ensisanaansa 3;10 vuoden 

iässä. Tämä on tyypillistä puheen kehitystä merkittävästi hitaammin saavutettu sanaston 

merkkipaalu. Kun Aaron saavutti 50 ensisanaansa, hänen sanastonsa kasvoi aiempaan 

verrattuna nopeammin, mutta edelleen puhetta leimasivat ja vaikeuttivat merkittävästi 

fonologiset rajoitukset. Merkittäviä rajoituksia olivat kaksitavuisuuden ja 

yksikonsonanttisuuden rajoitus myös 50 ensisanan kauden jälkeen. Aaron tuotti 

selvästi vain niitä kohdesanoja, jotka olivat hänen fonologisten ja fonotaktisten 

rajoitustensa mukaisia tai niiden mukaan helposti muokattavissa. Aaron ei typistänyt 

pitkiä sanoja tavumäärältään itselleen sopivaksi, kuten esimerkiksi Savinainen- 

Makkosen (2001) tutkimuksessa on havaittu 50 ensisanan kaudella tapahtuvan. Aaron 

tavoitteli vain niitä kohdesanoja, jotka olivat valmiiksi enintään kaksitavuisia. 

Valikoinnin lisäksi Aaron käytti AAC-keinoja sekä omia ilmauksiaan välttääkseen 

pitkiä ja kompleksisia sanoja. Aaronin systemaattisen fonologian kauden alkaminen 

vaikutti käynnistyvän vasta kun hän oli 4;6-ikäinen. Niinpä hän joutui operoimaan 

hyvin rajatulla sanavarastolla, enintään kaksitavuisilla sanoilla aina ikään 4;6 saakka. 

Iivonen (1998:11) mainitsee konsonanttiyhtymien omaksumisen yhdeksi 

viimeisimmistä fonotaktisista ja yleensä fonologisen kehityksen kohteista. Lasten on 

ilmeisesti työlästä siirtyä yhden konsonantin artikulaatiosta toiseen saman sanan sisällä. 

Vaikka suomalaislasten konsonanttiyhtymien omaksumisesta on rajatusti tutkimustietoa, 

näyttää siltä, että samapaikkaiset konsonanttiyhtymät, esimerkiksi /mp/ ja /nt/ olisivat 

lapsille kohtalaisen helppoja (Savinainen-Makkonen ja Kunnari 2004d). Tämä voi 

selittää prosesseja, joita ilmeni Aaronin konsonanttiyhtymien ja myös diftongien 

omaksumisen alkuvaiheessa. 

47

Aaronilla ilmeni vasta 4;5 vuoden iässä runsaammin sanoja, jotka sisälsivät kahta tai 

jopa kolmea eri konsonanttia (esimerkiksi "pullo, pallo, hyvin, pääkallo, papukaija"). 

Hän oli omaksunut 11 yksittäistä konsonanttia 4;6 vuoden iässä. Iässä 4;6:2 ilmeni 

ensimmäinen konsonanttiyhtymä ja tavurajoitus katosi. 

Aaronin saavuttaessa 4;6:3 vuoden iän, yhden päivän aikana ilmeni näiden fonologisten 

perusrajoitusten toisin sanoen yleensä pikkulasten varhaisen puheen kehityksen 

rajoitusten, monenlaista murtumista. Aaron tuotti tuona päivänä seuraavat sanat: 

[pihvi] 

[papeli] ”paperi” 

[alokaa] ”varokaa” 

Sanassa ”pihvi” on kolme konsonanttia, joista kaksi oli peräkkäistä. Tämä oli 

ensimmäinen kerta kun Aaronin havaittiin käyttävän sanaa, joka sisälsi useita eri 

konsonantteja, ilman, että kyseessä oli yhdyssana. Sana ”paperi” on kolmitavuinen, ja 

kerta oli myös ensimmäinen, jolloin Aaron käytti tai tavoitteli kolmitavuista sanaa, joka 

ei ollut yhdyssana. Saman päivän iltana Aaron käytti myös sanaa ”varokaa”, joka on 

myös kolmitavuinen. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Aaron käytti verbin monikon 

2.persoonamuotoa. Aiemmin Aaron oli käyttänyt monikon sijasta lyhyttä, kaksitavuista 

yksikön 2..persoonamuotoa ”varo” [alo]. Kun fonologinen rajoite sanan tavupituudesta 

katosi, se vihdoin salli Aaronin alkaa harjoituttaa ja käyttää tähän saakka passiivisesti 

omaksumaansa lingvististä tietoa. 

Aineistoni perusteella Aaronin puheen kehityksessä fonologisten rajoitusten katoaminen 

oli merkittävämpi tekijä kuin 50 ensisanan ilmaantuminen. Fonologisten rajoitusten 

kadottua puheen kehitys (diftongit, konsonanttiyhtymät) ja sanasto (yli kaksitavuiset 

sanat) sekä kieliopillisuus (taivutuspäätteet, persoonamuodot) lähtivät jo seuraavan 

viikon sisällä nopeaan kasvuun niin määrällisesti kuin laadullisestikin. 

48

7.3 PUUTTUVIEN SANOJEN KOHTALO 

Tarkastelen seuraavaksi neljää sanaa, joiden kohtalo Aaronin aktiivisessa sanavarastossa 

oli poikkeuksellinen (vertaa luku 7.2). Kaikki nämä kohdesanat puuttuivat Aaronin 

aktiivisesta sanavarastosta, mutta passiivisessa sanavarastossa ne selvästi olivat. Näiden 

sanojen tuottamisessa Aaronin käyttäytymistä voidaan tulkita ehkä välttelyksi ja 

kohdesanan korvaamiseksi. Sanat olivat: maito (CVVCV), auto (VVCV), satu (CVCV), 

mato (CVCV). Sanat ovat kaikki kaksitavuisia substantiiveja. Muita yhteisiä piirteitä 

sanoilla on vokaalin /a/ sijainti ensimmäisessä tavussa ja konsonantin /t/ sijainti toisessa 

tavussa sekä sananloppuinen /o/ tai /u/. Kahdessa sanassa on diftongi ja kahdessa ei. 

(Katso myös taulukko 1.) 

7.3.1 Kohdesanat "maito" ja "auto" 

Sanaa ”maito” Aaron ei käyttänyt lainkaan ennen ikää 4;6:3. Käytössä oli sanan tilalla 

viittoma tai verbaalinen kiertoilmaus. Sanasta "auto" hän ei käyttänyt puhuttua sanaa 

eikä viittomaa vaan kohdesanan tilalla oli oma ilmaus [ampum] aina 4;6 vuoden ikään 

saakka. Tätä ennen havaittiin vain harvoin Aaronin yrittävän tuottaa oikeaa kohdesanaa. 

Vasta iässä 4;6:1 Aaron lähti uutena prosessina kokeilemaan vokaalin ja konsonantin /n/ 

yhdistelmää diftongin tilalla ja muutamassa päivässä sanasta "auto" tuli Aaronin 

spontaanin ja vakiintuneeseen käyttöön muoto [anto]. (Katso myös luvut 7.2.1 ja 7.2.2.) 

Kuten luvussa 7.2.3 todetaan Aaronin protosanojen kauden päättymiseen liittyi niin 

vokaalien kuin konsonanttien merkittävää fonologista muutosta ja kehitystä. Samaa 

muutosta näkyi samassa 4;6 vuoden iässä myös sanaston kehityksessä. 

Sekä sanassa "maito", että "auto" on diftongi sanan alussa. Sanassa "maito" olisi voinut 

tapahtua alkukonsonantin /m/ omissio. Luvussa 7.2.2 todettiin, että konsonantin /m/ 

omaksuminen oli erityisen työlästä Aaronille, erityisesti jos konsonantti sijaitsi sanan 

49

alussa. Sanan alkukonsonantin omission jälkeen myös tämä sana alkaisi diftongilla. 

Nämä diftongit näyttivät muodostavan Aaronille erittäin vaikean tilanteen, josta hän 

pyrki selviytymään välttelemis- ja korvaamiskeinoilla. Sanat ”maito" ja "auto” 

saattoivat muuntua fonologisessa yksinkertaistamisessa äänneasultaan liian 

samankaltaisiksi. (Katso myös taulukko 1). 

Kuva 4. Kohdesanan "maito" ilmaisukeinot. 

Ennen ikää 2:0: oma ilmaus [am] tai [apm] 

Ikä: 2:9: Viittoma //maito// käyttöön.. Oman ilmaukssen [am] 

merkitys laajenee, mutta ei tarkoita enää maitoa. 

Ikä 4:6 viittoma //maito// edelleen käytössä Käytössä myös kiertoilmauksia: 

Äiti: "Otatko vettä vai maitoa? " 

Aaron: /ei vettä/ → (maitoa) 

Ikä 4:6:3(viikkoa) 

Ilman lainkaan varhaisempaa sanan tavoittelua, suoraan korrekti 

muoto: 

[maito]. 

50

Ennen ikää 2;0: huulitäry 

Ikä: 4;4: Kokeilua (2x), tuloksena /aato/, 

edelleen oma ilmaus käytössä 

*Oletuksena ilmauksen "ampum" muotoutumiseen voisi olla aluksi huulitäryn ja "pumpum" ääntelyn 

yhteys auton päristelyääniin, joita yleisesti leikkiessä käytetään. Iässä 3;0 ilmaantuvan uuden ja pitkään 

pysyvän muodon "ampum" voisi olettaa olevan yhdistelmän vanhasta päristelyääntelystä ja kohdesanan 

[auto] ensimäisestä äänteestä /a/. 

Kuva 5. Kohdesanan "auto" ilmaisukeinot. 

Ikä 3;11: Automaattinen toisto (1x) : /atu/, 

oma ilmaus [ampum] pysyy edelleen 

käytössä. 

Ikä 4;6: Diftongin korvaaminen vokaalilla 

& konsonantilla /n/, spontaaniin käyttöön 

[anto]. 

Voidaan olettaa, että ilmaus, joka oli ollut lapsen käytössä näin pitkään, oli myös 

jonkinasteisesti automatisoitunut ja edusti Aaronin aktiivisessa leksikossa vahvasti 

sanaa "auto". Kun aikuinen tai toinen lapsi puhui "autosta", Aaron vaihtoi kohdesanan 

omaan ilmaukseen nopeasti ja joustavasti omassa puheenvuorossaan. Siitä huolimatta 

hän pyrki tuottamaan oikean kohdesanan kehityksen edetessä. Toki on mahdollista, että 

51 

Ikä 2;6 Täryyn yhdistyy viittoma //auto// 

Ikä 2;8 oma ilmaisu [pumpum], mukana 

myös viittoma //auto// 

Ikä 3;0 oma ilmaus [ampum] vakiintuu, 

viittoma katoaa 

* 

Ikä 3;11 

[puuampum] ”puuauto”, 

[pum] ”ajaa”

vanhan oman ilmauksen hylkäämiseen vaikutti myös esimerkiksi tilanne, jossa toinen 

lapsi tai aikuinen olisi ihmetellyt Aaronin käyttämää ilmausta. Aaron oli ehkä kokenut 

olevansa pakkotilanteessa, jolloin ilmaukselle oli löydettävä uusi ilmaisumuoto. Iässä 

4;6 ilmeni uusia fonologisia prosesseja, jotka mahdollistivat tämän uuden muodon 

käyttöönoton. 

Varovaisen kokeilun jälkeen Aaron vaihtoi yllättävän nopeastikin, muutamassa päivässä 

spontaanin käyttöön muodon [anto] ja oma ilmaus [ampum] katosi käytöstä iässä 4;6. 

Diftongi muuntui vokaalin /a/ ja konsonantin /n/ yhdistelmäksi. Iässä 4;6 Aaron sanoi: 

/mä en totaa tanoo/ (..) /anto/ (.) mä tito (.) mä totaan/ 

"Mä en osaa sanoa auto, (mutta/sitten) isona osaan." 

Tämä oli merkki siitä, että lapsi oli tietoinen omasta virheellisestä sanahahmostaan ja 

tunnisti oikean muodon mutta oli kyvytön tuottamaan sitä ja joutui vastahakoisesti 

tyytymään toiseen vaihtoehtoon. Iässä 4;6;1 ilmeni myös harvinainen ja ainoa 

toistoyritys sanasta ”maito”. Aaron oli sanonut täysin oikein yksitavuisen sanan ”hai” ja 

lähti mukaan leikittelemään tavutoistolla äidin kanssa. 

Äiti: /mai/ 

Aaron: /pai/ 

Äiti: /mai/ 

Aaron: /mai/ 

Äiti: /to/ 

Aaron: /anto/ * 

*Huom. Aaron ei enää toistanut viimeistä tavua "to" vaan yhdisti suoraan tavut jo sanaksi ("mai-to") ja 

suoritti fonologiset yksinkertaistamisprosessit (sananalkuisen /m/-äänteen omissio, diftongin -ai 

muuntuminen yhdistelmäksi /an/). 

Tämä oli ainoa esimerkki Aaronilta yrittää tuottaa kohdesana "maito", eikä muoto 

[anto] jäänyt käyttöön. Tähän ratkaisuun voi olla erilaisia selityksiä. Jälleen kaksi eri 

kohdesanaa olisivat fonologisten prosessien jälkeen identtisiä eli sanoja ”auto” ja 

”maito” ei erottaisi yhteisestä muuntumasta [anto]. Muoto [anto] voisi myös olla jo liian 

kaukana ja vaikeasti tunnistettava kohdesanasta ”maito”? Vihdoin iässä 4;6:3 Aaron 

52

tuotti spontaanisti ja täysin oikein muodon sanasta "maito". Tässä esimerkissä näkyi 

myös tavumäärän merkityksellisyys diftongien onnistumisessa. Yksitavuisessa sanassa 

"hai" ja tavussa "mai-" diftongi onnistui kun taas kaksitavuisessa sanassa "maito" 

diftongin tuottaminen ei onnistunut ennen ikää 4;6:3. 

7.3.2 Kohdesanat "mato" ja "satu" 

Ikä 2:4 Sanasta "käärme" viittoma ja lisänä 

sihinä. 

Kuva 6. Kohdesanan "mato" ilmaisukeinot 

Ikä 2;6: Viittomat sanoista "käärme" ja 

"mato" katoavat, jäljelle jää molempia 

tarkoittava sihinä. 

Sanatasolla vaikeudet ilmenivät selkeästi. Aaron pystyi toistamaan oikein tai hakemaan 

uudella yrityksellä oikean toistettavan tavun, kun taas sanatasolla ilmenivät voimakkaat 

ja sen hetkiset fonologiset rajoitukset. Tämä ilmeni esimerkiksi Aaronin ja isosiskon 

leikkiessä tavutoistoa iässä 4;3. 

53 

Ikä 2;5: Viittoma //mato//, lisänä sihinä.. 

Ikä 2;11: Lapsi kuvailee joskus sihinällä 

myös muita pitkiä asioita, esim. "naru" ja 

"juna". 

Ajoittain myös viittoma //mato// käytössä. 

Ikä 4:1: sana /ato/, /tato/

Heidi: ”ma” 

Aaron: ”ma” 

Heidi: ”to” 

Aaron: ”to” 

Heidi: ”mato” 

Aaron: ”tato” 

Tämän epäonnistuneen sanatoiston jälkeen Aaron oli tyytymätön omaan sanatuottoonsa 

eikä enää halunnut jatkaa leikkiä. 

Alle 4-vuoden iässä lapsen viittoma sanasta "kirja" on saattanut 

edustaa myös kohdesanaa "satu". 

Kuva 7. Kohdesanan "satu" ilmaisukeinot 

Yhteenvetona neljän sanan "maito, auto, mato, satu" kohtalosta voin esittää, että Aaron 

ratkaisi samankaltaisuuden ongelman viittomien ja omien ilmaisujen avulla. Näin hän 

pystyi ilmaisemaan kolme kohdesanaa "maito, auto, mato" lähiympäristölleen 

ymmärrettävästi. Kun fonologinen kehitys eteni ja Aaron sai mahdollisuuden kokeilla 

uusia mahdollisuuksia, tilanne muuttui. Kaksi sanoista "mato" ja "satu" saivat 

ilmaisutavoikseen sanahahmon ja lopulta myös kohdesana "auto" sai sanahahmon. 

Kohdesana "maito" sai iässä 4;6;3 täydellisen sanamuodon [maito]. Aaron ei yrittänyt 

tuottaa sanoja, joissa lopputuloksena olisi ollut fonologisten prosessien jälkeen 

54 

Ikä 4:3: [atu ,tatu] 

Ikä 4;6: [kiija] "kirja"

kohdesanasta liian muuntunut muoto tai muihin hänen sanahahmoihinsa sekoittuva 

muoto. 

7.3.3 Merkkejä välttelystä: kohdesanat "laiva" ja "possu" 

Seuraavassa kaaviossa tarkastelen Aaronin prosessointia kohdesanojen "laiva" ja 

"possu" kanssa ja pohdin hänen oman aktiivisen roolinsa merkitystä leksikkovalinnassa. 

Kun aikuinen ja Aaron tarkastelivat laivan kuvaa ja aikuinen nimesi kuvan laivaksi, 

Aaron ei lähtenyt matkimaan tai yrittänyt artikuloida tätä samaa sanaa vaan käytti aluksi 

viittomaa ja vaihtoi sen myöhemmin toiseksi kohdesanaksi "vene". Tämä lyhyempi sana 

oli hänen senhetkisen fonologisen vaiheensa mukaisesti mahdollinen tuottaa melko 

tunnistettavasti. Aaron havaitsi ja tunnisti sanan "laiva", mutta joutui tyytymään omassa 

puhetuotoksessaan yksinkertaisempaan kohdesanaan, joka ei sisältänyt diftongia. Hän 

myös ilmaisi 4;5 vuoden iässä, että kohdesana "laiva" oli hänelle liian vaikea. 

Aaron: /ei oo heppo (.) mä ei totaa/ 

"Ei oo helppo, mä en osaa.” 

Aaron ilmaisi 4;6 vuoden iässä tietävänsä semanttisen eron käsitteiden "laiva" ja "vene" 

välillä. Tilanteessa aikuinen kritisoi Aaronin sanavalintaa tilanteessa, jossa olimme 

satamassa ja näimme suuren matkustajalaivan. 

Aaron: /toi toti tito nene/ (Osoittaa suurta matkustajalaivaa satamassa.) 

"Toi (on) tosi iso vene." 

Aikuinen: ”Toi on laiva.” 

Aaron: */äiti(.) mä totaa hanoo keeni nene (.) mä ei totaa tito nene/ 

"Äiti. Mä osaan sanoo pieni vene, mä en osaa sanoo iso vene ( →laiva)." 

*Lapsi osoitti nyt viestin äidille, mahdollisesti seurauksena toisen aikuisen epätyydyttävästä tulkinnasta. 

Tällaista viestin suuntaamista äidille, vaikka keskustelutilanne oli lapsen ja jonkun muun aikuisen/lapsen 

välillä, tapahtui melko usein (katso myös esimerkki s.61) 

55

Tämä vaihtoprosessi sanojen "laiva" ja "vene" välillä ei kuitenkaan merkitse sitä, 

etteikö lapsi tiennyt mitä sanaa häneltä odotettiin, vaan se osoittaa kielellistä 

prosessointia ja omien kykyjen arviointia. Tässä tapauksessa lapsi ei voinut valita sanaa, 

jonka hän muisti ja tarvitsi ("Mitä haluan sanoa?"), vaan hän joutui hakemaan 

kohdesanalle korvikkeen ja tyytymään vähemmän sopivaan sanavalintaan ("Mitä pystyn 

sanomaan?"). 

Kuva 8. Kohdesanan "laiva" ilmaisukeinot 

Kohdesana on liian monimutkainen: kaksitavuinen 

sana, joka sisältää diftongin ja kaksi konsonanttia 

"laiva" (CVVCV) 

Ikä: 3;2: Viittoma //laiva// käyttöön. Fonologisesti helpomman sanan (joka ei sis.diftongia), 

semanttisesti läheisen korvikkeen haku → "vene" 

(CVCV) 

Ikä: 3;11. Viittoma katoaa. Leksikkovalinnan ja 

fonologisen yksinkertaistamisprosessin tulos: [nene] 

(CVCV) 

Sanaa "possu" käytettiin lapsen ympäristössä aktiivisesti kuten yleensäkin pienten lasten 

kanssa eläimiä nimetessä. Sanaa "sika" käytettiin huomattavasti vähemmän ja 

merkitysvivahteeltaan hieman toisin. Myös viittoma sanasta [possu] oli ympäristön 

käytössä. Aaron kuitenkin valikoi itse käyttämänsä kohdesanan. 

56

Ikä: 2;4 : Oma ilmaisu [öö-ö]["röh-röh" ja viittoma 

//sika, possu// käyttöön. 

Kuva 9. Kohdesanan "possu" ilmaisukeinot 

Nämä esimerkit kohdesanoista ”laiva” ja ”possu” olivat selkeitä esimerkkejä välttelystä. 

Aaron ei yrittänyt tuottaa eikä tavoitellut kohdesanaa, joka ei ollut hänen fonologiansa 

mukaan mahdollinen. Välttelyn lisäksi näkyi merkkejä semanttisesta tietoisuudesta, 

Aaron valitsi korvaavaksi keinoksi semanttisesti läheisen sanan, jolla oli fonologisesti 

helpompi muoto. Kohdesanojen valikoinnissa Aaron suosi tavurakennetta CVCV ja 

vältteli diftongeja. Toisinaan rakenne VCCV(V) oli hänelle mieluisampi, esimerkiksi 

kohdesanan "katso" (CVCCV) tilalla Aaron käytti kohdesanaa "kurkkaa" (CVCCCVV). 

Erona kohdesnanoissa on se, että Aaronin suosimassa kohdesanassa on kahta eri 

konsonanttia kun taas sanassa "katso" on kolme konsonanttia. Aaronin käyttämä muoto 

sanasta oli [ukkaa], esimerkiksi lause: 

/ukkaa mä/ "kurkkaa mä" → "katso mua" 

Kohdesana on liian monimutkainen rakenteeltaan ja 

sisältää kaksi eri konsonanttia (CVCCV) 

Ikä: 4;2. Viittoma ja oma ilmaisu katoaa. 

Leksikkovalinnan ja fonologisen 

yksinkertaistamisprosessin tulos: 

[kika] (CVCV) 

Se, miksi Aaron ei käyttänyt yleistä puhekielen muoton "kato" ja muodostanut siitä 

esimerkiksi muotoa "kako" tai "tato" ei ole selvä. Kuitenkin ilmaus [ukkaa] esiintyi 

vakiintuneesti ja vahvasti Aaronin ilmaisussa sanan "katso" tilalla. 

57 

Fonologisesti helpomman, semanttisesti läheisen 

korvikkeen haku → "sika" (CVCV)

Edellä mainituissa esimerkeissä Aaron valikoi ja vältteli tiettyjen sanojen tuottamista 

niiden fonologisten piirteiden ja omien fonologisten rajoitustensa mukaan. Hän korvasi 

kohdesanan puhetta korvaavalla keinolla, sanavaihdolla, kiertoilmauksilla tai 

välttelemällä koko ilmaisukohteeseen viittaamista. Tämä välttely ja valikointi oli 

Aaronin puhekäyttäytymisen peruspiirre aina ikään 4;6 saakka. Normaalin 

kielenkehityksen mukaan välttelyä esiintyy noin ikään 1;6 - 2;0 saakka, jolloin 50 

ensisanaa ovat täynnä. Oletan, että kolmenkin vuoden viiveen aikana prosessi on 

kehittynyt siitä alkuperäisestä muodosta, joka on alle 2-vuotiaiden käytössä. Lapsen 

oma, aktiivinen rooli kasvoi tässä prosessoinnissa. Aaronin kokemukset kielestä ja 

omasta puheen tuottokyvystään laajenivat tuon kolmen vuoden aikana. Hänen tietonsa 

maailmasta ja käsitteistä laajenivat, vaikka hänen puheen tuottokykynsä pysytteli 

pitkään 2-vuotiaan vaiheissa. Prosessi saattoi myös muuntua (katso Storkel 2004). 

Aaronin tietoisuus oman puhesuorituksen poikkeavuudesta aikuiskieleen verrattuna oli 

usein selkeästi nähtävillä. Tästä oli osoituksena hänen suora kommentointinsa ja 

kritiikkinsä omaa suoritustaan kohtaan sekä vastahakoisuus väärien muotojen 

käyttämiseen tai liian kompleksisten kohdesanojen välttäminen ja kiertäminen. 

Tietoisuus omista puheen tuoton puutteista saattoi myös osaltaan vahvistaa ja tehostaa 

välttelyä. Tämä prosessi voi olla merkki Aaronin kyvystä monitoroida omaa puhettaan. 

7.4 Puheen monitorointi ja itsekorjaus 

Pienten lasten kykyä monitoroida omaa puhettaan on usein epäilty, erityisesti 

kielihäiriöisen lapsen kohdalla (katso luku 4.3.3). Nuoren lapsen puheessa tekemät 

virheet johtuvat yleensä kielen kehityksen keskeneräisyydestä. Kielihäiriöisen aikuisen 

tekemät virheet taas johtuvat erityisestä häiriöstä, jonka aikuinen voi kyllä havaita, 

mutta on kyvytön korjaamaan (Honkkanen 2001). Tässä tutkimuksessa yhdistän 

kiistanalaisia näkemyksiä ja pyrin todistamaan, että jo varsin nuori lapsi, joka on myös 

kielihäiriöinen voi olla aktiivinen, monitoroida omaa puhettaan ja joiltakin osin tehdä 

valintoja (muun muassa leksikkovalinnan avulla), joiden avulla hänelle muodostuisi 

58

keinoja selvitä puheen tuoton rajoitusten ja kommunikaatiotarpeen konfliktissa. Oletan, 

että tämän tyyppinen puheen tuoton (dyspraktinen) vaikeus voisi jopa herkistää lapsen 

tunnistamaan omia vaikeuksiaan ja monitoroimaan omaa puhettaan tehokkaasti, 

huolimatta nuoresta iästään. 

Korvaavien sanojen tai omien ilmausten käytössä Aaron epäröi vain sellaisissa 

tilanteissa, joissa hän ei halunnut käyttää kyseistä ilmaisua mutta hänellä ei ollut 

parempaakaan keinoa. Esimerkiksi iässä 4;6 hän käytti jonkin verran vastentahtoisesti 

viittomaa kohdesanasta ”maito”, mielummin hän valitsi kiertoilmauksen tai 

osoittamisenkin, jos tilanne sen salli. Myös sanahahmon [anto] käyttöä kohdesanasta 

"auto" Aaron toisinaan epäröi ja hän ilmaisi tietävänsä sanahahmon olevan poikkeava 

aikuiskielen sanaan verrattuna. Omaa ilmausta sanalle ”syödä” (haukkaamista imitoiva 

äännähdys) Aaron käytti vielä joskus iässä 4;6, mutta näytti häpeilevän ilmaisun 

käyttöä. On selvää, että Aaron ei lähtenyt tuottamaan tai tavoittelemaan sanoja, joiden 

tuottaminen ei häneltä onnistunut. Pääasiallinen selviytymiskeino tällaisen kohdesanan 

kohdalla oli välttely, joka tapahtui viittoman, oman ilmauksen, kiertoilmauksen, tai 

kohdesanan vaihdon avulla, tai sitten kohdesanaa eikä myöskään sitä korvaavaa 

ilmausta ollut käytössä lainkaan. 

Aaron osoitti semanttista ja verbaalista tietoutta iässä 4;0, jolloin hänen oli vaikea 

tuottaa diftongeja kaksitavuisissa sanoissa ja kolmitavuisten sanojen tuotto ei onnistunut 

lainkaan. Aaron käytti vakiintuneesti ilmausta [anna apuu] tilanteessa, jossa olisi 

korrektisti sanottu ”auta”. Ilmaus ”anna apua” tai sen puhekielinen versio ”anna apuu” 

on kieliopillisesti ja semanttisesti korrekti, mutta ei yleisesti käytössä aikuiskielessä. 

Ilmaus on kuitenkin täysin ymmärrettävä ja toimiva vaikkei sellaisenaan muiden 

puhujien käytössä. Aaron löysi tehokkaan keinon välttää ongelmallinen tilanne (diftongi 

kaksitavuisessa sanassa) lisäämällä kohdesanaan helposti tuotettavan apuverbin [anna] 

ja käyttämällä puhekielen yksinkertaisempaa muotoa. 

Aaronin varhaisessa puheen kehityksen vaiheessa puutuin ja ohjasin suoraan hänen 

ilmaus-/sanavalintaansa kaksi kertaa tilanteissa, joissa tiesin hänen pystyvän tuottamaan 

59

paremman ilmaisun kohdesanalle. Aaronin käytti 3;0 vuoden iässä kohdesanasta "juna" 

vakiintuneesti ilmausta [puupuu]. Kohdesanasta "puu" hän käytti monimutkaista 

ilmausta, joka oli muille kuin perheenjäsenille mahdoton tulkita ja ymmärtää. Ilmaus oli 

/ii am/ eli "dinosaurusten ruoka" → "puiden lehdet" → "puu". (Katso myös luku 7.7) 

Tilanteessa, jossa Aaron jälleen kerran nimesi "puun" omalla tavallaan /ii am/, kerroin 

hänelle: 

Äiti: "Aaron, sähän osaat sanoa puupuu (junasta). Sä osaat myös sanoa puu." 

Aaron: /ii apm/ 

Aaron kieltäytyi kokeilemasta tai hyväksymästä äidin ehdottamaa ratkaisua ja itse en 

palannut aiheeseen. Kuitenkin viikon sisällä Aaron osoitti ulkona puuta ja nimesi sen 

äidilleen: [puu]. Tämän jälkeen vanha ilmaus [ii apm] katosi ja korrekti, ja muidenkin 

ymmärtämä ja käyttämä kohdesana ”puu” jäi käyttöön. 

Toinen kerta, jolloin ohjasin Aaronia suoraan oli tilanne, jossa hän iässä 3;2 tuotti 

leikkiessään useasti ilmausta [kaa-kaa-kaa]. 

Äiti: "Sähän osaat hienosti sanoa kaakaa, sehän on ihan kun kaakao." 

Muutaman päivän kuluttua Aaron alkoi käyttää kaakaosta helposti ymmärrettävää 

nimitystä [kaakaa]. Tätä ennen hän oli käyttänyt kaakaosta kuvaa tai osoittamista. 

Nämä äidin suorat ohjaukset ja Aaronin reagoiminen niihin antavat joitakin vihjeitä 

Aaronin puhekyvyn ja kielen välisestä suhteesta. Ensinnäkin Aaronin omat ilmaukset 

olivat vakiintuneita ja edustivat hänelle vahvasti kohdesanaa, vaikka hänen passiivisessa 

sanavarastostaan löytyikin korrekti aikuiskielen sana. Fonologinen edistyminen ei 

välttämättä näkynyt heti spontaanipuheessa. Omissa ilmauksissa esiintyvät onnistuneet 

äänteet ja äänneyhdistelmät olivat työläämpiä tuoda varsinaisiin aikuiskielen sanoihin 

(katso esim. konsonantin /m/ omaksuminen, s.42-43). Toisekseen edellä esitetyissä 

esimerkeissä, joissa äiti tarjosi Aaronille varmaa ja helppoa keinoa ilmaista kohdesanat, 

tarvittiin Aaronin omaa prosessointia ja hyväksyntää. Kummassakaan tapauksessa 

60

Aaron ei hyväksynyt ratkaisua suoralta kädeltä vaan tarvitsi vaihtoprosessiin aikaa. 

Ensimmäisen kerran prosessi vei viikon, toisella kerralla muutaman päivän. 

Aaron tiedosti ja tunnisti omat poikkeavat sanahahmonsa ja ilmauksensa. Tämä 

tietoisuus kehittyi vähitellen, ja sen myötä kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa 

väheni. Aaron saattoi myös suunnata viestinsä ohi keskustelukumppanin, suoraan 

äidille, koska hän tiesi jo ennakkoon, ettei hänen ilmaisuaan ymmärrettäisi. Tämä liittyi 

sekä omien ilmauksien käyttöön, epäselviin sanahahmoihin että viittomien käyttöön. 

Esimerkkinä tilanne, jossa Aaron oli 4;3-ikäisenä perheensä kanssa kylässä. Aaron istui 

muiden lasten kanssa pöydän ääressä, ja vieras aikuinen tuli kysymään lapsilta, mitä 

juotavaa he ottaisivat. 

Aikuinen: "Aaron, otatko mehua vai maitoa?" 

(Juomapurkit eivät olleet näkyvillä. Aaron ei voinut osoittaa mitään kohdetta.) 

Aaron: (Etsi katseellaan äitiä ja viittoi:) //mehu// 

(Viittoma oli "hiljainen" ja vaimea, liike oli pieni ja huomaamaton.) 

Äiti: "Aaron ottaa vissiin mehua." 

Aaron: /joo/ 

Katso myös luvun 7.3.3 esimerkki (s.55), jossa Aaron vaihtoi keskustelukumppaniksi 

äidin kun toinen aikuinen kritisoi Aaronin sanavalintaa. Aaron suuntasi viestin äidilleen 

selventääkseen omaa tietämystään ja saadakseen oikean tulkinnan asialleen. 

Spontaaneissa puhetilanteissa Aaron keskeytti vain harvoin sanansa ja korjasi itseään. 

Vaikutti siltä, että hänellä oli leksikkovalinta tehty hyvissä ajoin, jo ennen artikuloinnin 

aloittamista. Aaron operoi ainoastaan kulloistenkin fonologisten rajoitustensa sallimissa 

rajoissa. Omat ilmaukset ja korvaavat sanat tai viittomat vaikuttivat hyvin vakiintuneilta 

ja melko automaattisilta. Spontaaneissa keskustelutilanteissa Aaron vaihtoi yleensä 

nopeasti, viiveettä keskustelukumppanin käyttämän kohdesanan oman systeeminsä 

mukaiseen ilmaukseen. Vasta 50 ensisanan täyttymisen jälkeen ilmeni tilanteita, joissa 

Aaron keskeytti ja/tai korjasi omaa puhettaan ja nimenomaan sanavalintaa. Yhteyden 

lapsen itsekorjausten ja 50 ensisanan välillä on havainnut myös Laakso (2005). Erona 

61

Aaronin ja tyypillisen puheen kehityksen omaavan lapsen välillä on tässä kuitenkin 

Aaronin ikä sekä hänen käytössään olleet laajat puhetta korvaavat keinot, jotka antoivat 

hänelle mahdollisuuden tehdä valintoja ilmaisutapojen välillä jo ennen 50 ensisanan 

täyttymistä. Verbaalista itsekorjailua, jota ilmeni Aaronilla 50 ensisanan omaksumisen 

jälkeen, ilmeni kuitenkin vain tilanteissa, joissa hän kommentoi nopeasti edellisen 

puhujan viestiä ja käytti edellisen puhujan valitsemaa sanaa. Spontaanipuheessa näitä 

"virheellisiä" leksikkovalintoja, Aaronin fonologisten rajoitusten mukaan mahdottomia 

valintoja ei havaittu. 

Aaronin 50 ensisanaa tulivat täyteen iässä 3;10. Ensimmäinen havaittu esimerkki 

Aaronin itsekorjauksesta on iässä 3;11, jolloin äiti luki kuvakirjaa Aaronin 

pikkusisarelle ja nimesi kirjan kuvia. Aaron leikki itsekseen lattialla ja toisteli äidin 

nimeämiä asioita. 

Äiti: "kukka." 

Aaron:/kukka/ 

Äiti: "auto" 

Aaron:/atu/ (..) 

Aaron nosti katseen omasta leikistään lattialta ja sanoi äidille varmasti: 

Aaron:/ei oo atu (.) ampum/ 

Itsekorjaus kohdistui Aaronilla väärin tuotettuun, juuri havaittuun ja toistettuun 

kohdesanaan. Aaronin omassa puheentuottosysteemissä tämä aikuiskielen kohdesana oli 

väärä, ja Aaron vaihtoi sen omaan ilmaukseensa [ampum]. Aaron ei kuitenkaan 

kritisoinut kohdesanaa ”auto” silloin kun aikuiset tai muut lapset käyttivät sitä 

puheessaan. 

Seuraava esimerkki on kuvaus ja oletus siitä, miksi iässä 4;3 Aaronin puheesta 

puuttuivat useimmat taivutuselementit ja puhe oli sähkösanomatyyppistä. Kyseessä ei 

varsinaisesti ole itsekorjaus vaan osoitus lapsen spontaanin sanamuodon valinnan 

perusteista ja aikuiskielen muodon vaikeudesta. Tilanne oli äidin ja Aaronin välinen 

hippaleikki. 

62

Aaron: /ota mä kii/ 

Äiti: "Ota mut kii!" 

Aaron: /ota muv (..) kii/ (..) /ei oo heppoo/ (.) /mä ei totaa/. 

"Ei oo helppoo, mä en osaa." 

Aaron viittasi kritiikissään puhesuoritukseensa ja nimenomaan taivutusmuotoon ”mut”. 

Spontaanipuheessa Aaron käytti vakiintuneesti taivuttamatonta muoto ”mä”, mutta 

osoitti ymmärtävänsä muodon ”mulle” merkityksen. Edellä mainitussa leikkitilanteessa 

äiti korosti omaa tuotostaan ”mut” nähdäkseen lähtisikö Aaron kokeilemaan oikeaa 

muotoa. Aaronin spontaanipuheen valinta kohdesanan perusmuodosta oli siis 

perusteltua, fonologinen rajoitus esti kahden konsonantin käytön samassa sanassa, 

erityisesti sananloppuinen konsonantti oli mahdoton tuottaa. Esimerkki osoittaa myös 

sen, että Aaron havaitsi oman tuotoksensa poikkeavuuden verrattuna aikuiskielen 

kohdesanaan ja korrektiin kieliopilliseen muotoon. 

Iässä 4;4 Aaron keskeytti ja aloitti uudestaan jo aloittamansa lauseen ilman havaittavaa 

syytä. Tässä iässä hän tuotti jo melko vakiintuneesti sanahahmot [tito] "iso" ja [tuti] 

"susi". Aaronilla oli mielessään lause, jonka hän halusi ilmaista: "Iso susi hyppää 

kimppuun." Lause ei ollut mahdoton lapselle tuottaa, sanat olivat kaikki kaksitavuisia ja 

konsonanttiharmonia helpottaisi monikonsonanttisuutta. Aaron lähti spontaanisti ja 

reippaasti tuottamaan lausetta. 

/tito tu. (…)/ 

Aaron jumittui lauseen alussa ja pysähtyi aloittaakseen lauseen tuoton uudestaan. 

Ennakoiko hän tässä vaiheessa tulevia ongelmia? Ongelmia ei vielä ollut kuultavissa. 

Vai syntyivätkö ongelmat tilanteessa, jossa Aaron aloitti puhesuorituksen uudestaan ja 

suuntasi siihen tietoisesti huomiotaan? Lause todentui seuraavasti: 

/titto tutti pyppää pippuu/ 

"Iso susi hyppää kimpppuun." 

63

Vakiintuneet sanahahmot [tito] ”iso” ja [tuti] ”susi” saivat vaikutteita lauseen loppuosan 

sanojen tavurakenteesta. Puhesuorituksensa jälkeen Aaron vaikutti havainneensa 

lauseen poikkeavuuden ja jäi ihmettelemään tuotostaan. 

Sanavaihdosta ja itsekorjauksesta nähtiin esimerkki keskustelutilanteessa, jossa Aaron 

kommentoi juuri kuulemaansa väitettä iässä 4;6:1. 

Äiti: ”Toi on nätti koira." 

Aaron: /ei oo nätti ko (..) hauva/ 

Tämä puhetilanne muistutti jälleen toistotilannetta, Aaron lähti nopeasti 

kommentoimaan edellisen puhujan viestiä ja jatkoi aihetta automaattisesti edellisen 

puhujan valitsemalla kohdesanalla ”koira”. Spontaanipuheessa hän käytti sanan ”koira” 

sanan tilalla vakiintuneesti sanaa ”hauva”. Tässä tilanteessa Aaron jo aloitti kohdesanan 

tuottamisen /ko../, ennen kuin huomasi olevansa ongelmallisessa tilanteessa. 

Kohdesanassa [koira] on diftongi –oi-, joka yhdessä lopputavun kanssa oli hänelle 

ongelmallinen. Hän keskeytti sanan ja vaihtoi sen oman fonologisen systeeminsä 

mahdollistamaan sanaan ”hauva”, jossa diftongi -au- onnistui helppojen konsonanttien 

/h/ ja /v/ kanssa. Tässä esimerkissä Aaron oli jo 4;6 vuoden ikäinen ja hänen 

fonologisessa järjestelmässään oli käynnissä murros. On oletettavaa, että aiemmin hän 

tuskin olisi edes lähtenyt toistamisen alkuun näin vaikeaa kohdesanaa (katso diftongien 

vaikeus kaksitavuisissa sanoissa luku 7.2.1). On siis mahdollista, että jälleen 

vaikuttavampaa kuin 50 ensisanan täyttyminen Aaronin puheen kehityksessä olisi ollut 

fonologisten rajoitusten murtuminen myös itsekorjausten osalta. Aaronhan usein tiesi 

korrektin muodon, mutta oli kyvytön sitä tuottamaan. Tämän esimerkin kohdalla on 

myös pohdittava ympäristön mallin vaikutusta. Tässä esimerkissä olin jo siirtynyt 

nimeämään koiran ”koiraksi” eikä ”hauvaksi” kuten olin tähän saakka Aaronille tehnyt. 

Äitinä myötäilin melko automaattisesti Aaronin puheen kehityksen vaihetta ja käytin 

hänelle mahdollisia sanamalleja. Tällainen siirtymä saattoi olla myös lapsesta lähtöisin 

eli Aaron oli saattanut alkaa käyttää jotakin hänelle uutta mahdollista sanaa tai muotoa, 

jota perhe alkoi myös hänen kanssaan käyttää. 

64

Esimerkiksi Aaron käytti ”katso” ja myös äänteellisesti helpomman ”kato” tilalla 

vakiintuneesti ilmausta [ukkaa] ”kurkkaa”. Aaron sanoi usein [ukkaa mä], joka tarkoitti 

”katso mua”. Tällaiseen radikaaliin leksikkovaihtoon perhe ei lähtenyt täysin mukaan, 

mutta Aaronin ilmaisut hyväksyttiin ja ymmärrettiin. Perheestä lähtöisin taas olivat 

useat sanojen lyhennökset, joita Aaron myös suostui käyttämään, jos muutkin 

perheenjäsenet niitä käyttivät. Esimerkiksi sanasta ”kaukosäädin” lyhennös ”kake”. 

Aaron ei käyttänyt lyhennöksiä, joita yritettiin räätälöidä hänelle, jos niitä eivät 

käyttäneet muut perheenjäsenet. Esimerkiksi pikkusisaren nimi ”Maria” oli Aaronille 

erittäin työläs tuottaa eikä tuotosta helposti tunnistanut. Aaron käyttikin sisarestaan 

melko myöhään nimitystä ”vauva”, mutta joutui luopumaan nimityksestä sisaren 

varttuessa. Perheessämme yritettiin ottaa käyttöön lempinimi ”Manna”, jonka 

tuottaminen oli Aaronille huomattavasti helpompaa. Lempinimi ei kuitenkaan jäänyt 

käyttöön muiden perheenjäsenten keskuudessa eikä Aaronkaan jäänyt käyttämään sitä 

yksinään. Aaronin käyttäytyminen tässä suhteessa oli hieman erikoista, koska hänellä 

kuitenkin oli käytössään runsaasti yksilöllisiä omia ilmauksia, joita muut eivät 

käyttäneet. Ehkäpä Aaronin oma aktiivinen prosessointi ja hyväksyntä kohdesanojen 

valinnassa esti häntä hyväksymästä joitakin muiden tarjoamia kohdesanoja. 

7.5 Sanaston kasvu 

Kunnari (2000) on tutkinut 11 suomalaisen lapsen tyypillistä leksikaalista ja fonologista 

kehitystä. Seuraavassa taulukossa vertaan Kunnarin (2000) tutkimuksen tuloksia 

Aaronin puheen kehitykseen. 

65

Taulukko 5. Sanaston kasvun keskimääräinen aika (kuukaudet). 

Leksikon koko 

1.sana 

Kunnari (2000): 

keskimääräinen 

ikä 

66 

Kunnari 

(2000): 

Pojat 

Aaron 

1;0 1;1 1;0 

10 sanaa 1;3 1;5 

50 sanaa 1;6 1;8 3;10 

Taulukosta näkyy Aaronin sanaston kasvun hidastuminen merkittävästi ensimmäisten 

sanojen ilmaantumisen jälkeen. Kehitys ensimmäisestä sanasta 50 sanaan vei Kunnarin 

tutkimuksen pojilta 7 kuukautta, ja Aaronilta vastaavan leksikon saavuttaminen vei 

lähes kolme vuotta. 

Taulukko 6. Sanaston koko verrattuna lapsen ikään 

Leksikon koko Kunnari (2000): 

keskimääräinen ikä 

4 

15 

25 

Aaron 

1;3 2;0 

1;5 2;8 

1;6 3;0 

Nämä taulukot kuvaavat suoraan verbaalisen sanaston määrällistä kasvua ja kokoa, 

mutta eivät kerro lainkaan Aaronin kokonaisvaltaisesta kyvystä kommunikoida ja 

muodostaa merkityksiä ja ilmaisuketjua. Vertailu osoitti selvästi Aaronin merkittävän 

puheen tuottamisen vaikeuden, jonka voidaan olettaa vaikuttaneen myös muuhun 

kielelliseen kehitykseen. 

Kunnari (2000: 47) on vertaillut myös sanojen tavupituuden muutoksia lapsilla. 

Aineistoon oli hyväksytty myös onomatopoieettiset ilmaukset, jotka usein ovat 

2;5

yksitavuisia. Varhaisessa kehityksessä 27 % sanoista oli yksitavuisia, 71 % 

kaksitavuisia ja 2 % monitavuisia. Kehityksen edetessä yksitavuisten sanojen osuus 

pieneni ja monitavuisten sanojen osuus kasvoi. Aaronin kaikki ensisanat olivat 

kaksitavuisia, lukuun ottamatta omaa ilmausta [am], joka oli yksitavuinen. Kun Aaronin 

sanasto oli kasvanut 15 sanaan, yksitavuisten sanojen osuus oli noussut jo 40 %, mutta 

monitavuiset sanat puuttuivat sanastosta edelleen. 

Taulukko 7. Kooste Iivosen (1994b) tutkimuksen E ja J- poikien sekä tämän tutkimuksen Aaron-pojan 

kehityksen eräistä merkkipaaluista. 

Poika E Poika J Aaron 

Kehityksen merkkipaalu 

IKÄ IKÄ IKÄ 

Ensimmäinen sana 0;10 0;10 1;0 

Kolmitavuinen sana 2;3 1;10 4;6 

Yhdyssana 2;4 1;10 3;2 

Aaronin merkittävimpiin fonologisiin rajoituksiin kuului tavurajoitus aina 4;6 vuoden 

ikään saakka. Yhdyssanojen osia Aaron käsitteli ilmeisesti erikseen ja ydinsanat 

saattoivat olla enintään kahden tavun pituisia kunnes tavurajoitus heikkeni. Seuraavassa 

taulukossa tarkastelen Aaronin yhdyssanojen ja tavupituuden kehitystä. 

Taulukko 8. Yhdyssanojen ja tavupituuden kehitys iässä 3;2 – 4;6. 

Ikä Sana Huomioitavaa 

3;2 [kaakaa-akku] 

”kaakaokakku” 

→ ”suklaakakku” 

• Molemmat ydinsanat oli 

•Ensimmäinen yhdyssana. 

prosessoitu omien fonologisten • Kahden kaksitavuisen sanan liitto. 

rajoitusten mukaan: 

(Huom. Ilmaus [kaakaa] on 

*[kaakaa]”kaakao” – sanan poikkeukselinen, koska se oli 

loppuvokaalin omissio 

aikuisen tarjoama ilmaus. Ei siis 

*[akku] ”kakku” – sanan 

alkukonsonantin omissio 

lapsen itsensä muodostama.) 

3;7 [amappa] ”ruokakauppa” 

• Kohdesana ”ruokakauppa” 

*[am] ”ruoka” – vakiintunut oma sisältää kaksi kaksitavuista 

ilmaus 

ydinsanaa. Aaronin versio 

* [appa]”kauppa” –sanan 

yksitavuiset ilmauksen ja 

alkukonsonantin omissio ja 

diftongin yksinkertaistuminen 

kaksitavuisen sanahahmon. 

[puuampum] ”puuauto” 

• Lapsen omia ratkaisuja 

*[ampum] ”auto” –vakiintunut oma tilanteissa, joissa kohdesanat ovat 

67

ilmaus 

[ettäukka] ”vettä+kukka” 

→ ”kastelukannu” 

* sananalkuisen konsonantin 

omissio kummassakin ydinsanassa 

[akkaikki] ”hakkaa+rikki” 

→ ”vasara” 

3;11 [nuna-ata]”junarata” 

* [nuna] ”juna” 

konsonanttiharmonia 

* [ata] ”rata” alkukonsonantin 

omissio 

[puupää] 

4;0 [iluappa]”lelukauppa” 

[umitota]”lumisota” 

[umiallo] ”lumipallo” 

* Kaikissa ydinsanoissa on 

tapahtunut sananalkuisen 

konsonantin omissio. 

4;1 [ampumtata] ”autorata” 

[nunatata] ”junarata” 

4;2 [äkihyppy] ”mäkihyppy” 

[pelle henni] ”pelle hermanni” 

4;3 [hämähämähäkki]”hämähäkki” 

[hokohokotiiti] ”krokotiili” 

4;4 [hääheekko] ”jääkiekko” 

[häähaappi] ”jääkaappi” 

[hitoäiti] ”isoäiti” 

* Puheessa on vallalla ”h-maisuus”, 

äänne /h/ esiintyy usein muiden 

konsonanttien korvikkeena. 

4;5 [hiitihuulo] "riisipuuro" 

*Sanan kaikki konsonantit ovat 

muuntuneet. Katso lisää liite 3. 

4;6:2 [papeli]”paperi” 

[hikkuna]”ikkuna” 

68 

tavumäärältään liian pitkiä. Nämä 3 

yhdyssanaa "puuauto, kastelukannu 

ja vasara) olivat väliaikaisia 

kokeiluja, Aaron käytti niitä vain 

muutamia kertoja. 

• Yksittäisissä sanoissa [mumi] 

”lumi” ja [tota] ”sota” esiintyi 

vielä konsonanttiharmoniaa. 

• Konsonanttiharmonia ja sanan 

alkukonsonantin omissio 

vuorottelevat. 

• Harvinainen kolmitavuisen sanan 

typistyminen (havaittu vain yhden 

kerran) 

• Lapsen tuotoksessa tavumäärä 

kasvaa, tavumäärä pysyy 

parillisena 

• Ensimmäiset lapsen tuottamat 

kolmitavuiset sanat. Kaikki 

kohdesanat olivat yhdyssanoja. 

• Ensimmäiset lapsen tuottamat 

kolmitavuiset sanat, jotka eivät 

olleet yhdyssanoja. 

4;6:3 [appentiini] ”appelsiini” • Ensimmäinen lapsen tuottama 

nelitavuinen sana, joka ei ollut 

yhdyssana. 

Aineisto ja edeltävät kappaleet ovat osoittaneet Aaronin vahvat fonologiset rajoitukset. 

Tämän tiedon ja yllä oleva taulukon perusteella, tein seuraavia johtopäätöksiä. 

1) Aaronin merkittäviin rajoituksiin kuului sanan kaksitavuisuuden rajoitus, joka esti 

kolmi- ja nelitavuisten ei-yhdyssanojen käytön aina ikään 4;6 saakka. Tähän saakka 

Aaron joutui operoimaan yksi- ja kaksitavuisilla sanoilla. Sanan tavumäärä oli hyvin

merkityksellinen Aaronin puheen kehityksessä. Lisäksi esimerkiksi diftongien kehitys 

liittyi vahvasti sanan tavurakenteeseen. Dyspraktisilla lapsilla onkin havaittu selkeää 

vaikeutta sanojen tavurakenteesen liittyen. Puhevirheisiin johtavien rajoitukset liittyvät 

vahvasti tavun rakenteeseen (Marquardt, Sussman, Snow ja Jacks 2002). 

2) Aaronin puheentuottojärjestelmää, aktiivista sanavarastoa ja sanamuotoja leimasi 

vahvasti kahden tavun rajoitus ja on oletettavaa, että hän käsitteli yhdyssanojen osat 

erillisinä, merkityksellisinä yksiköinä (ydinsanat). Myös konsonanttiharmonia näytti 

yltävän vain ydinsanan laajuiseen yksikköön. Esimerkiksi kohdesanassa "junarata" 

[nuna-ata] ja [nunatata] konsonanttiharmonia ylsi vain ydinsanaan. Kaikki Aaronin 

tavoittelemat ensimmäiset nelitavuiset sanat olivat yhdyssanoja, joiden sisältämät kaksi 

ydinsanaa olivat enintään kaksitavuisia. Aaronin oma tuotos saattoi olla niukempi kuin 

kohdesana, esimerkiksi kolmitavuinen ilmaus [amappa] nelitavuisesta kohdesanasta 

”ruokakauppa”. Tämä vaikutti esimerkiltä Aaronilla harvinaisesta sanan tavumäärän 

typistymisestä, mutta prosessi ei ollutkaan varsinainen kohdesanan typistyminen, koska 

Aaron käytti vakiintuneesti lyhyttä ilmausta [am] kohdesananan "ruoka" tilalla. 

3) Sanapituus sanoissa, jotka eivät olleet yhdyssanoja, kasvoi vasta viimeisten 

varhaisten fonologisten rajoitusten lievennyttyä iässä 4;6. 

Eri tutkijat ovat maininneet niin sanotun sanapyräyksen (vocabulary spurt) lapsen 

sanavaraston kehityksessä, mutta määritelleet sen melko eri tavoin (katso esim. Kunnari 

2000:91). Usein sanapyräysvaihe kuitenkin mainitaan alkavaksi 50 ensisanan rajapyykin 

tullessa täyteen (esim. Ingram 1999, Kunnari 2000). Oman tutkimukseni perusteella 

sanaston äkillisen ja nopean kasvun yhteys fonologisten taitojen muutokseen näytti 

olevan vahvempi kuin 50 ensisanan täyttyminen. Aaronin sanasto jatkoi 50 ensisanan 

täytyttyä kasvuaan hieman nopeammin kuin aikaisemmin, mutta varsinainen sanapyräys 

ajoittui vasta ikään 4;6, jolloin varhaiset fonologiset rajoitukset lievenivät. 

69

7.6 Kooste Aaronin puheen kehityksestä iässä 2;0 - 4;6 

Aaronin ensisanat ja ensikonsonantit ilmaantuivat kielenkehityksen tyypillisessä iässä 

1;0. Tämän jälkeen fonologinen kehitys eteni erittäin hitaasti, ja Aaron joutui 2vuotiaana 

turvautumaan suuresti puhetta korvaaviin keinoihin: eleisiin, pantomiimiin, 

ilmeisiin, omiin ilmauksiin, kuviin ja viittomiin. Iässä 2;0 Aaronin aktiivinen sanasto 

koostui neljästä sanasta, ja seuraavan vuoden aikana sanasto kasvoi 15 sanaan. Aaronin 

pääasiallinen ilmaisukeino oli 2-vuotiaana non-verbaalista ääntelyä, ja josta osa 

vakiintui omiksi ilmauksiksi. Aaron yhdisteli eleitä, omia ilmaisuja, sanoja ja/tai 

viittomia. Iässä 2;5 Aaron yhdisti sanan ja viittoman: sana [anna] + viittoma //mehu// eli 

hän tuotti lauseen "anna mehua". Tämä osoitti Aaronin kielellisen kehitykseen olleen 

melko ikätasoista, lapsi tuotti kaksiosaisen lauseen 2-vuotiaana. Kuitenkin Aaronin 50 

ensisanaa tulivat täyteen vasta lähes puolentoista vuoden kuluttua. Tyypillisessä 

kielellisessä kehityksessä 50 ensisanan täyttymisen aikoihin noin iässä 2;0 ilmenee 

myös kaksiosaisia ilmauksia. Huolimatta puheen tuoton esteistä Aaron pystyi 

ilmaisemaan ikätasonsa edellyttämään kielellistä kehitystä puhetta tukevien ja 

korvaavien keinojen avulla. 

Puheen ja ääntelyn (esimerkiksi eläinten ääntelyn) toistaminen ja matkiminen sekä 

sanojen tavoitteleminen oli erittäin vähäistä 2-vuotiaana. Aineiston analyysissä heräsi 

ajatus eläinten ääntelyä kuuvavan ääntelyn yhteydestä sanojen diftongien vaikeuteen. 

Jos tulkitsemme esimerkiksi ilmaukset "hau-hau" ja "miau"/"mau" tavuiksi, ne sisältävät 

diftongeja. Vakiintuneet, 50 ensi-ilmausta olivat Aaronilla täynnä noin iässä 2;8. Tämä 

arvio tosin voi olla aliarvioitu, johtuen eri ilmaisukanavien ja –keinojen arvioinnin 

vaikeudesta (esimerkiksi ilmeiden, intonaation ja eleiden yhdistelmät). Samoihin 

aikoihin ilmeni ensimmäinen kolmiosainen ilmaisuketju, joka koostui eleestä ja omista 

ilmauksista. Joten jo kauan ennen Aaronin 50 ensisanan täyttymistä hänellä oli 

käytössään puhetta korvaavia keinoja, joiden avulla hän pyrki ilmaisemaan kolmiosaisia 

lauseita. 

70

Aaron joutui vielä 3-vuotiaana operoimaan puheen tuotossaan täydellisesti enintään 

kaksitavuisilla sanoilla, joissa oli melko tiukka yksikonsonanttisuuden periaate. Hän 

tavoitteli vain kohdesanoja, jotka olivat fonologisten rajoitusten mukaisia eli enintään 

kaksitavuisia. Konsonanttiharmonia auttoi sanavaraston kasvattamisessa, mutta tätä 

apukeinoa Aaron käytti vain sanoissa, joiden fonologinen rakenne oli valmiiksi 

yksinkertainen, esimerkiksi kohdesanat, joiden rakenne oli VCCV. Myös diftongit 

kuuluivat Aaronin fonologisiin rajoituksiin ja sanoja, joissa oli diftongi, Aaron 

pääasiallisesti vältteli tai yksinkertaista. 

Lopullinen fonologinen prosessi määräytyi kohdesanan fonologisten piirteiden 

kokonaisrasitteesta. Lyhyissä, yksitavuisissa sanoissa oli helpompaa harjoituttaa ja 

tuottaa työläitä äänneyhdistelmiä kuin kaksitavuisissa sanoissa. Esimerkiksi useat 

diftongit onnistuivat Aaronilta 3-vuotiaana yksitavuisissa, mutta eivät kaksitavuisissa 

sanoissa. Aaronin 50 ensisanaa tulivat täyteen iässä 3;10. Tämän jälkeen sanaston 

kehitys lähti kasvamaan aiempaan kehitykseen verrattuna nopeammin, mutta edelleen 

verkkaisesti. On huomioitava myös se seikka, että vaikka Aaronin 50 ensisanaa 

täyttyivät vasta lähes nelivuotiaana, hän tuotti jo pitkään sitä ennen pitkiä 

ilmaisuyhdistelmiä ja lauseitakin. 

Ikä 4;6 oli merkityksellinen Aaronin puheen kehityksessä, koska tässä vaiheessa monet 

fonologiset rajoitukset murtuivat. Sanan tavurajoitus murtui, ja nyt Aaron tavoitteli ja 

tuotti myös pitkiä sanoja. Ensimmäiset kolmitavuiset sanat [hikkuna] "ikkuna" ja 

[papeli] "paperi" ilmaantuivat yhden päivän aikana, jolloin ilmaantui myös 

ensimmäinen konsonanttiyhtymä. Konsonanttiyhtymä ilmeni sanassa "pihvi", joka 

sisälsi siis yhteensä kolmea eri konsonanttia. Aiemmin samassa sanassa oli esiintynyt 

enintään kahta eri konsonanttia. Tässä vaiheessa ilmeni nopeassa tahdissa myös uusia 

kieliopillisia muotoja ja sanantaivutusta. Samana päivänä edellä mainittujen sanojen 

kanssa ilmeni myös monikon 2. persoonan käskymuoto "varokaa" [alokaa] ja uusi 

sijaintikäsite [alle] ensimmäisen kerran. Seuraavien viikkojen aikana ilmeni muun 

muassa seuraavia uusia taivutusmuotoja: [mulle], [mun], [vauvan], [mummille], 

[vauvalle], [tuli], [tulen], [ihleetä] "vihreetä", [ekana]. Näissä esimerkeissä näkyy myös 

71

sananloppuisen konsonantin todentuminen, joka oli aiemmin Aaronille mahdoton 

tuottaa. Merkittävää on selkeä yhteys fonologisten rajoitusten lieventymisen ja 

kieliopillisten muotojen ilmaantumisen välillä. 

7.7 Lingvistisen tiedon ilmaiseminen non-verbaalein keinoin 

Intonaatiolla on usein syntaktinen tehtävä (Ball 1993). Sen avulla voidaan ilmaus jakaa 

lyhyempiin, lingvistisiin yksiköihin ja erotella muun muassa kysymykset ja käskyt. 

Lisäksi intonaatiolla voi olla emotionaalinen ja semanttinen tehtävä (Ball 1993:94). 

Kielellisiä häiriöitä arvioitassa on tärkeää tarkastella myös intonaatiota ja 

vuorovaikutustilanteen onnistumista. Prosodiikasta on intonaation lisäksi oleellista 

tunnistaa ainakin rytmi ja tauot (Crystal, Fletcher & Garman 1976:57). Kielihäiriöiden 

puheen analyysin ongelmana on se, että intonaation kuvauksessa ei ole yhteneväistä 

metodia (Ball 1993:94). Tässä työssä tarkastelen intonaation piirteinä sävelkulun nousua 

ja laskua sekä painotettuja sanoja ja tavuja. Näiden piirteiden lisäksi tarkastelen Aaronin 

ilmauksissa ilmeneviä taukoja. 

7.7.1 Ilmaisukeinot sanoille "pieni" ja "iso" 

Aaron käytti intonaatiota tehokkaasti luodakseen merkityseroja ja korvatakseen 

puuttuvia sanoja. Kun ilmaisukeinot tarkentuivat, hän luopui korostavasta intonaatiosta, 

koska se ei enää ollut ainoa merkitystä luova tekijä. Tarkastelen ensin intonaation 

merkitystä yksittäisten ilmausten ja sanojen kohdalla. Aaron käytti iässä 2;6 

kohdesanoista "pieni" ja "iso" samaa foneettista ilmausta [ii]. Jos sanassa ”pieni” 

tapahtuu alkukonsonantin omissio kuten Aaronin puheessa oli yleistä niin molemmat 

kohdesanat alkavat tällä /i/-vokaalilla. Näiden kahden Aaronin identtisen äänteellisen 

ilmauksen merkityksen välinen ero syntyi intonaation perusteella. 

72

Ikä 2;6 

[ii] "pieni": Alussa nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli "kimakka" (korkea) ja äänen voimakkuus 

pienempi verrattuna alla olevaan ilmaukseen. 

[ii] "iso": Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli matalampi ja äänen voimakkuus suurempi kuin 

merkityksessä "pieni". 

Ikä 2;8: Ilmaisutapa kohdesanoille "pieni" ja "iso" oli pysynyt samana, mutta ilmaisuun "iso" liittyi myös 

uusi merkitys. 

[ii] "pieni": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on "kimakka" (korkea) ja äänen voimakkuus pienempi 

kuin merkityksessä "iso". 

[ii] "iso" ja "dinosaurus": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on matalampi ja äänen voimakkuus on 

suurempi kuin merkityksessä "pieni". 

Ikä 3;2 : Ilmaukseen "pieni" liittyi myös ele. 

[ii] "pieni": Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on kimakka ja äänen voimakkuus pieni. Lisäksi ele 

sormilla. 

[ii] "iso" ja "dinosaurus": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli matalampi ja äänen voimakkuus 

suurempi kuin merkityksessä "pieni". 

3;7: Muutoksia illmaisutavoissa, mutta intonaatiolla oli edelleen merkittävä rooli: 

[iika] "pieni": Sävelkulku oli nouseva, äänenkorkeus korkeampi ja toisinaan äänen voimakkuus oli 

pienempi kuin merkityksessä "iso". Ilmaus esiintyi toisinaan myös tasaisella intonaatiolla ja tasaisella 

äänenkorkeudella ja -voimakkuudella. Lisänä ele sormilla. 

[ii] "iso" ja "dinosaurus": Sävelkulku oli nouseva, äänenkorkeus matalampi ja äänen voimakkuus 

saattoi nousta, mutta ilmaus esiintyi myös toisinaan täysin tasaisella intonaatiolla ja äänenkorkeudella 

sekä -voimakkuudella. Lisänä ele käsillä jos kyseessä oli kohdesana "iso". 

Aaron alkoi siis käyttää ilmausta [ii] tasaisella intonaatiolla iässä 3;7. Nyt ilmaisulla oli 

enää yksi kokoa ilmaiseva merkitys "iso" ja koska se oli ilmeisesti vakiintunut 

merkitykseltään, korostavalle intonaatiolle ei ollut enää tarvetta. Minulla oli aluksi 

vaikeuksia tulkita ilmaus, kun se yhdistyi toiseen yhden äänteen ilmaisuun [aa]. 

Ilmaisuun [aa] liittyi myös aluksi vahva "värikäs" intonaatio, joka sopi hyvin ilmaisun 

merkitykseen "paha". Aaron ilmaisi ensi kerran molemmat yhden äänteen ilmaukset, 

73

joilla oli aiemmin ollut vahva intonaatio, tasaisena /aa ii/, ja tulkintani ilmaisusta 

vaikeutui suuresti ilman kuvaavaa intonaatiota. Ilmaisun merkitys oli: "paha/hurja 

dinosaurus". Iässä 3;9 ilmaisutapa oli laajentunut. Kohdesanaa ”susi” takoittava ilmaus 

[uu] yhdistyi ja ilmeni tasaisessa intonaatiossa: /aa uu/ "paha susi". Huomautus: 

Kaikissa näissä yhden pidennetyn vokaalin ilmausten [aa], [ii] ja [uu] kohdesanojen 

toinen äänne on kyseessä oleva vokaali. Jos sanoissa paha, dino ja susi tapahtuu 

sananalkuisen konsonantin sekä lopputavun omissio, jää jäljelle edellä mainittu vokaali. 

Ikä 3;11 

[iika] "pieni": Yleensä tasainen intonaatio ja äänenkorkeus- ja voimakkuus. Joskus lisäele sormilla. 

[ii] "iso": Yleensä tasainen intonaatio ja äänenkorkeus ja -voimakkuus. 

/aajaa ii/ "paha/vihainen dinosaurus": Nouseva sävelkulku alku"tavulla" [aa] ja laskeva 

loppu"tavulla"[jaa]. Tasainen intonaatio viimeisimmällä "tavulla" [ii] "dinosaurus". 

Tässä vaiheessa tulkinta intonaation tasaantumisesta voisi olla se, että ilmaukset olivat 

eriytyneet ja vakiintuneet. Ilmaus [iika] tarkoitti vain "pientä" ja kohdesanalle "iso" ja 

"dinosaurus" oli omat ilmauksensa. Aaron erotteli tässä vaiheessa usein kohdesanat 

"iso" ja "dinosaurus" liittämällä dinosaurusta merkitsevään ilmaukseen etuliitteeksi 

[aajaa]. 

Ikä 4;0 

[iika] "pieni": Tasainen intonaatio. Joskus sormiele lisänä. 

[ii] "iso": Tasainen intonaatio. 

[nino] "dino, dinosaurus" 

Ikä 4;1 

[iika]"pieni" = Tasainen intonaatio. Joskus sormiele lisänä. 

[tito] "iso" 

[nino] "dino, dinosaurus" 

Ikä 4;2 

Ilmaus [iika] "pieni" esiintyi enää vain harvoin. Sen sijaan Aaron käytti kiertoilmausta: 

[ei tito] / [ei oo tito] "ei iso" / "ei oo iso" tai sanaa: 

[kikku] "pikku" 

* Aaron vältteli diftongia kaksitavuisessa sanassa "pieni". Katso myös luku 7.2.1 

74

[tito] = "iso" 

[tino] = "dino, dinosaurus" 

Ikä 4;5 

[keeni] "pieni" 

[tito] "iso" 

[tino] "dino, dinosaurus" 

Ikä 4;6 

[kieni] "pieni" 

[tito] "iso" 

[tino] "dino, dinosaurus" 

7.7.2 Vaikeuksien konpensointikeinoja 

Intonaatio toimi myös pidemmissä ilmauksissa, esimerkiksi lauluissa ja loruissa. Iässä 

3;0 Aaron tuotti lasten hiekkalaatikko-lorun oikealla intonaatiolla ja rytmityksellä, 

melkein täysin vailla kohdesanoja: 

/ii *aa akku/ (.) /ei yä akku/ 

"Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku." 

Aaron ilmaisi leikkiessään sanonnan "n, y, t, nyt" samanlaisella intonaatiolla kuin y 

leisesti käytetään, mutta vailla oikeita äänteitä: 

/a(.)kee(.)tii(.)tut/ 

"än, yy, tee, nyt" 

Aaronilla oli käytössään apukeinoja, joiden avulla hän pyrki kompensoimaan 

vaikeuksiaan. Esimerkiksi sanoessaan nimen ”heidi”, Aaron useimmiten yksinkertaisti 

diftongin ja käytti käytti muotoa [heeti]. Pyrkiessään tarkempaan lopputulokseen Aaron 

75

tuotti sanan hitaammin ja jakoi diftongin eri tavuille /he/ /i/ /ti/. Vokaalien /e/ ja /i/ 

välillä oli intonaationmuutos: ääteessä /i/ sävelkulku nousi hieman ja sitä edelsi 

hienoinen tauko /he(.)i/ /ti/. 

Rytmityksen vaikeudet näkyivät Aaronilla erityisesti lauluissa, joiden tempo oli usein 

liian nopea hänelle. Aaron pyrki usein laulamaan mukana esimerkiksi tietyn sanan 

viimeisen tavun ja tällöin hänen ajoituksensa toisinaan petti ja tavu saattoi pyrskähtää 

ulos jo ennen sanan alkua tai vasta myöhässä sen jälkeen. Aaronilla pyrki kuitenkin 

harjoituttamaan taitojaan ja juuri kyseinen, spontaani tapa laulaa aluksi vain yksi tavu 

oikeassa kohdassa auttoi häntä tarkentamaan ajoitustaan. Aaron saattoi myös 

valmistautua puhesuoritukseensa, erityisesti hankalan tuotoksen kohdalla, vetämällä 

syvään henkeä ja hakemalla hyvää rytmiä aloitukseen. Sana "äiti" toimi usein 

apusananana, jonka avulla Aaron ikään kuin haki vauhtia lauseen aloitukseen. Tosin 

joskus hän myös toisinaan juuttui "äiti"-sanan toistamiseen. Iässä 3;8 Aaron käytti sanaa 

"äiti" myös keskellä lausetta puutuvan sanan korvikkeena. Korvikesana saattoi olla 

jokin muukin sana tai äänneyhdistelmä, esimerkiksi ”jokeltelusana” [aiga] Nämä 

yksittäiset sanojen lisäykset eivät vaikuttaneet juuttumiselta vaan paremminkin lauseen 

puutteellisen sanamäärään täyttämiseltä. 

Kysymyssanat ilmaantuivat Aaronin puheeseen myöhään. On huomattava, että Aaronin 

ympäristössä kysymyssanoja käytettiin viittoen heikosti. Aaron käytti ensimmäisen 

kerran kysymyssanoja "mikä" [hikä] ja "mitä" [hitä] iässä 4;6. Ensimmäiset 

kysymyssanat ilmaantuivat siis samaan aikaan kuin fonologinen kehitys eteni ja 

sanaston kasvu kiihtyi. Aaron käytti kuitenkin jo ennen ikää 4;6 kysyviä ilmauksia ja 

lauseita korvaten kysymyssanat omilla ilmauksilla ja esimerkiksi intonaation avulla. 

Iässä 4;2 Aaron ilmaisi kysymyssanaa "mitä" ja ”miksi” ilmaisulla [nii] tai [no]. 

Ilmauksiin liittyi kysyvä intonaatio sekä ilme. 

Ikä 4;2 

/mä näi/ (.) /äiti näi/ 

"Mä näin, näkikö / näitkö äiti?" 

76

Ensimmäinen lause oli julistava, Aaron huudahti huomanneensa jotakin. Seuraavan 

lauseen intonaatio oli kysyvä, Aaron halusi tietää ehtikö äitikin huomaamaan saman 

asian. Koska Aaron joutui operoimaan puheen tuotossaan suurten fonologisten 

rajoitusten vaikutuksessa (sanojen kaksitavuisuuden rajoitus, diftongien vaikeus, 

yksikonsonanttisuus), hän sai yhteen sanaan vain vähän informaatiota jos arvioimme 

pelkästään verbaalista tuotosta. Aaron sai vokaalin /i/ avulla näkyviin mennyttä 

aikamuotoa kummassakin lauseessa, vaikka yksikön 1.persoonan sananloppuinen /n/ 

katosi ja 2. tai 3.persoonan tunnus puuttui kokonaan. Myös kysyvä pääte –kö puuttui, 

mutta kysyvä intonaatio ja ilme korvasi sen ja loi ilmaisusta kysyvän. 

Iässä 4;3 Aaron tuotti täydellisemmän lauseen: 

/äiti näi ten/ 

”Äiti näitkö sen?” 

Intonaatio oli edelleen kysymyslauseen mukainen. Nyt Aaron pystyi jo tuottamaan 

sananloppuisen konsonantin /n/ (esimerkiksi omassa nimessään [aalon] ”Aaron”) ja 

genetiivimuoto sanasta ”se” onnistui. Aaron pystyi tuottamaan diftongin –äi 

yksitavuisessa ja myöskin joissakin kaksitavuisissa sanoissa (esimerkiksi sanassa ”äiti”), 

mutta kohdesanan muoto ”näitkö” oli vielä liian kompleksinen rakenteensa puolesta. 

Aaron ei pystynyt tuottamaan diftongia kaksitavuisessa sanassa, varsinkin kun sitä 

seurasi konsonanttiyhtymä. Hän lyhensi sanan yksitavuiseksi, kuitenkin niin, että siinä 

näkyi menneen aikamuodon taivutus. 

Ympäristön ihmiset eivät mallittaneet konjunktioiden käyttöä AAC-keinojen avulla ja 

konjunktiot puuttuivatkin Aaronin ilmaisusta. Toisin sanoen Aaronilla ei ollut 

käytössään puhetta korvaavaa keinoa, jolla hän olisi voinut ilmaista konjunktioita 

kehitysvaiheessa, jolloin hänen ilmaisunsa pitenivät ja niiden omaksuminen olisi ollut 

luonnollista. Hän kuitenkin otti käyttöönsä omia ratkaisuja ja ilmaisukeinoja 

korvatakseen puuttuvia konjunktiosanoja. Puuttuvaa konjunktiota korvasi usein tauko, 

ja intonaatio kertoi paljon lauseen merkityksestä. Puuttuvaa konjuktiota saattoi myös 

77

korvata jokin äänne tai jokellussana [aiga]. Esimerkiksi sanoja "ja", "mutta" ja "kuin" 

Aaron ei käyttänyt lainkaan. Aaron käytti ”ja” sanan negatiivisia muotoja [eikä] ja 

ilmausta /emmäkää/ ”en minäkään – mäkään” iässä 4;5. Aaron käytti toisinaan 

rinnastuskonjunktion tilalla äännettä /i/, mutta usein konjunktion tehtävää kuvasi myös 

pelkästään tauko ja intonaatio. 

/aalo (.) i (.) vauva/ 

”Aaron ja vauva” 

tai 

/aalo (..) vauva/ 

”Aaron ja vauva” 

Iässä 4;3 Aaron käytti konjunktion "kuin" tilalla apuäännettä /e/ sekä intonaatiota 

kuvatakseen konjunktion merkitystä. 

/hitoäiti mama e (.) mummi / 

"Isoäiti (on) sama kuin mummi." 

Lauseen loppuosan sana "mummi" erottui lauseesta toteamuksen kaltaisena lauseen 

päättäjänä ja Aaron painotti tätä sanaa. Sävelkulku oli etenevä, hieman nouseva alussa 

ja se laski tasaiseksi viimeisen sanan kohdalla. Ilmaisun merkitys oli helposti 

tulkittavissa intonaation perusteella vaikka lauseesta puuttui konjunktio "kuin" ja myös 

"olla"-verbi. 

Myös iässä 4;4 Aaron korvasi lauseessa konjunktiota "kuin" äänteellä /e/, joka tosin oli 

nyt pidempi ilmaus [ee]. Ilmauksella oli nyt toinenkin tehtävä, se korvasi myös 

komparatiivin päätettä -mpi. Intonaatio oli edelleen hyvä ja merkitystä kuvaava. 

/mä oon tito ee vauva/ 

"Mä oon isompi kuin vauva. 

78

Seuraavassa esimerkkilauseessa Aaron ei käyttänyt apuäännettä /e/ pelkän 

komparatiiivin päätteen -mpi tilalla vaan tyytyi partitiivia ilmaisevaan 

vokaalipidennykseen. Lauseen merkitys selvisi kuuntelijalle ilman komparatiivia, 

intonaatio oli edelleen merkitystä kuvaavaa. 

/mä oon alluu tito/ 

"Mä oon Allua/Alluu isompi" 

Aaronille oli tärkeää saada aikuisen huomio kokonaan halutessaan ilmaista jotakin. 

Viittomaa edelsi käsky [ukkaa mä] "kurkkaa mua" / [kako mä] "kato mua". Saatuaan 

aikuisen katseen kohdistumaan itseensä, Aaron näytti viittoman. Myös aloittaessaan 

kertomaan jotakin Aaron vaati yleensä katsekontaktin aloittaakseen puhumisen. 

Tällaista huomion ohjaamista ei kuitenkaan ilmennyt kodin ulkopuolella muiden 

ihmisten kanssa. 

7.8 Kielen ja kognition kehitys 

Goldin-Meadow ja Morford (1990) pohtivat sitä kuinka lapset käyttävät 

kommunikatiivisia funktioita varhaisvaiheessa eleillä ja myöhemmässä vaiheessa 

puheella. Kielen omaksumisen varhaisvaiheissa manuaalinen järjestelmä saattaa tarjota 

lapselle helpomman keinon kielen saavuttamiseksi kuin oraalinen. Normaalissa 

kielellisessä kehityksessä eleiden käyttö vähenee kun lapsi alkaa puhua. Aaronilla 

eleiden käyttö oli runsaampaa ja kesti kauemmin kuin tyypillisessä kielellisessä 

kehityksessä, ja myös puheen kehitys oli tyypillistä kehitystä hitaampaa. Yhdessä 

intonaation, ilmeiden ja omien ilmausten kanssa eleet muodostivat tehokkaan keinon 

ilmaista merkityksiä. Koska Aaronin puhe ei edistynyt eikä näin ollen voinut ottaa 

eleiden tehtävää tehokkaampana kommunikaatiokeinona, eleet pysyivät tärkeänä osana 

Aaronin kommunikointia. Kun verbaalinen kehitys lopulta eteni riittävästi, väheni 

AAC-keinojen käyttö. Tämä näkyi esimerkiksi eleiden, viittomien ja korostavan 

intonaation käytön vähentymisessä, kun Aaronin puheilmaisu kehittyi. 

79

Arvioimme kehityksellisen verbaalin dyspraksian vaikutusta kielelliseen suoritukseen, 

on tärkeää ymmärtää kielen omaksumistavan poikkeuksellisuus näillä lapsilla. Kraat 

(1990) huomauttaa AAC-keinoja käyttävien lapsien prosessoivan oman kielellisen 

ilmaisunsa heidän käyttämiensä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikaatiokeinojen 

kannalta tehokkaiden straregioiden kautta. Tämä tehokkaimpien ja ehkä tyypillisestä 

poikkeavien strategioiden käyttö ilmeni todennäköisesti myös Aaronin 

kokonaisilmaisussa. On myös huomiitava se millä tavoin ja millä laajuudella näille 

lapsille opetetaan puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota. Näillä lapsilla ei ole 

kuulovammaa, joten heille ei opeteta viittomakieltä, joka kielellisenä systeeminä sisältää 

myös kieliopin. Näille lapsille ei myöskään opeteta esimerkiksi CP-vammojen 

yhteydessä usein käytettyä bliss-symbolien käyttöä, joka myös sisältää kieliopin. Koska 

kommunikoinnin tavoitteena lopulta on puhe, lapsille tarjotaan väliaikaista puhetta 

korvaavaa kommunikaatiotapaa. Tämä tapahtuu pääasiallisesti tukiviittomien avulla, 

joita käytetään puheen rinnalla. Kuvakommunikaation avulla olisi mahdollista tukea 

kielellistä kehitystä ja lapsen ilmaisua rikkaasti, erityisesti yhdessä tukiviittomien 

kanssa. 

Aaron sai käyttöönsä kuvakansion vasta iän 4;6 jälkeen, jolloin hänen puheilmaisunsa 

oli vihdoin edistynyt siten, että hän pystyi ilmaisemaan esimerkiksi kieliopillista 

taivutusta. Näyttää siltä, että Aaronille tarjottiin puhetta tukevia ja korvaavia keinoja 

varsin ”kevyesti". Niiden pääasiallinen tavoite oli hänen käytössään olevan sanavaraston 

kasvattaminen ja hänen kommunikointimahdollisuuksiensa tehostaminen, mikä toki oli 

tärkeää. Nämä keinot eivät kuitenkaan näyttäneet oleva riittävän tehokkaita tukikeinoja 

Aaronin kielelliselle kehitykselle eikä myöskään ilmaisun tarpeisiin. Hän joutui 

omaksumaan suomen kielen kielioppia passiivisesti, kuulohavaintojen perusteella aina 

ikään 4;6 saakka, jolloin useat fonologiset rajoitukset murtuivat ja hän onnistui 

tuottamaan kieliopillisia tunnuksia verbaalisti. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia käsitellä 

esimerkiksi sanojen ja lauseiden aika-, monikko- tai taivutusmuotoja, jotka suomen 

kielessä edellyttävät sanaa pidentäviä ja monimutkaistavia lisäosia. Hän pystyi 

kompensoimaan joitakin näistä puutteista käyttämällä apunaan esimerkiksi intonaatiota 

80

ja eleitä. Aaron pyrki myös taivuttamaan sanoja kunhan tämä tapahtui fonologisten 

rajoitusten mukaan. Esimerkiksi Aaron tuotti melko pitkän ilmaisun, jossa ilmeni 

sanojen taivutusyritystä iässä 3;6, samoihin aikoihin kun hänen 50 ensisanaansa tulivat 

täyteen: 

/ei oo nan uti (.) ennää utii/ 

”Ei oo mun koti, mennään kotiin.” 

Kieliopillisten seikkojen ja erityisesti joidenkin abstraktien käsitteiden sekä pitkien 

lauseiden ymmärtäminen tuotti Aaronille jonkin verran vaikeuksia tutkimusjaksolla 

iässä 4;3. Ottaen huomioon hänen erittäin rajoittuneet mahdollisuutensa kokeilla ja 

käyttää kieltä voidaan itse asiassa pitää yllättävänä sitä, etteivät vaikeudet olleet 

suurempia. Fonologisten rajoitusten katoamista seuraavan kuukauden aikana Aaron sai 

käyttöönsä erittäin nopeasti suuren osan sanojen taivutusmuodoista. Tällöin hän myös 

harjoitteli aktiivisesti abstraktien käsitteiden käyttöä ja ymmärtämistä. Tämä tapahtui 

keskustelun avulla, ja nyt hän pystyi myös ensimmäistä kertaa kysymään suoraan, mitä 

sanat ja käsitteet tarkoittavat. Aaron pystyi nyt myös muodostamaan lauseita, joita 

ympäristön ihmiset tarpeen tullen korjasivat ja näin ollen samalla ohjasivat hänen 

kielellistä oppimistaan. Perhe reagoi luonnollisesti lapsen kehitysvaiheisiin. Kun Aaron 

kykeni tuottamaan kompleksisimpia sanoja ja lauseita perheen oli mahdollista ja 

hyödyllistä ensi kertaa korjata ja ohjata Aaronin puhesuoritusta. Tällöin Aaron myös 

hyväksyi tällaisen ohjauksen ja pyrki korjaamaan virheellistä tuotostaan mallin mukaan. 

Värikäsitteet Aaron omaksui viittomien avulla. Kun fonologiset rajoitukset lievenivät, 

Aaron hylkäsi viittomat ja ilmaisi värit verbaalisti iässä 4;6. Kun Aaron ilmaisi värit 

verbaalisesti ne ilmaantuivat suoraan taivutettuina. Tähän saakka hän oli ilmaissut värit 

viittomilla, vailla taivutusta. Samaan aikaan hän alkoi myös laskea verbaalisti, tosin 

vielä sormia apuna käyttäen ja nimeten numerot. Nopeasti hän laajensi laskemisen yli 

luvun 10 ylittäviin lukuihin. Numeroiden tunnistaminen oli jo tarpeeksi hyvää 

esimerkiksi korttipeleihin. Yhteen- ja vähennyslasku onnistui pienten lukujen osalta. 

Aaron oli myös kiinnostunut kirjaimista ja kirjoitti muutamia nimiä itsenäisesti sekä 

sanelusta kaikki yksittäiset vokaalit oikein, konsonanttien osalta hän tarvitsi vihjeitä 

81

muutamien kirjainten kohdalla. Aaron tunnisti kirjaimia muun muassa rekisterikilvistä 

ja katukylteistä. Nämä esimerkit ovat merkkinä Aaronin kognitiivisen kehityksen 

valmiudesta, huolimatta puheen ja kielen vaikeuksista. Epävarmuutta ilmeni erityisesti 

sijaintikäsitteiden tunnistamisessa ja myös käytössä, kun fonologiset rajoitukset 

lievenivät. Myös abstraktien käsitteiden kanssa ilmeni toisinaan sekaannuksia. 

Äiti: /heidillä puudutettiin hammas eikä se tuntenu mitään/ 

Aaron: /titten heiti ei tunne mua/ 

Aaronin fonologiset rajoitukset estivät häntä esimerkiksi sanomaan oman nimensä 

sananloppuista konsonanttia ja Aaron joutui tyytymään kertomaan nimekseen [aalo]. 

Sananloppuisen konsonantin artikuloiminen helpottui iässä 4;6, mutta tätä ennen Aaron 

ei pystynyt sanomaan omaa nimeään itseään tyydyttävällä tavalla. Aaron kirjoitti 

nimensä itsenäisesti iässä 4;2 ja tämän jälkeen hän myös opetteli ilmaisemaan nimensä 

kirjaimet sormiaakkosin. Tällöin Aaron saattoi sanoa nimensä [aalo] ja lisätä sanan 

perään "hiljaisen" äänteen /n/ sormiaakkosin tai ääntäen erikseen /än/ 

/aalo/ (sormiaakkonen)//N// 

tai 

/aalo/ (.) /än/ 

Tämä esimerkki kuvaa melko hyvin sitä merkittävää eroa, joka oli Aaronin puheen 

tuottokyvyn ja kielellisen tietoisuuden välillä. Hyvät lukemisen ja kirjoittamistaitojen 

valmiudet ja orastavat taidot voisivat tukea erotusdiagnostiikkaa kehityksellisen 

verbaalin dyspraksian ja dysfasian välillä. Dysfasiaan oletettavasti kuuluu 

syvällisemmän kielellisen prosessoinnin vaikeutta, joka saattaa näkyä selkeämmin lukitaitojen 

vaikeutena, kun taas verbaalissa dyspraksiassa (ja aikuisten puheen apraksiassa) 

voivat kyky lukea ja kirjoittaa esiintyä häiriöittä. 

82

8. POHDINTA 

"Puhumattomat lapset voivat analysoida puheääniä ja tehdä foneemisen tason analyysia. Puhutun kielen 

tarkka analyysi on mahdollista huolimatta kyvyttömyydestä artikuloida sitä. Puhumattomille lapsille voi 

kehittyä samantyyppisiä fonologisia taitoja kuin puhuville lapsille, mutta mahdollinen kriittisen tason 

fonologian saavuttamattomuus voi aiheuttaa puhumattomille lapsille vaikeuksia laajemmissa kielellisissä 

taidoissa. Auditiivisesti ja visuaalisesti havaittu puhe on tarpeeksi voimakas kompensoidakseen 

esimerkiksi rajoitettua puheen tuottokykyä. Spontaanikommunikoinnissa käytössä oleva kognitiivinen 

prosessointi ja strategiat saattavat olla erilaisia puhuvilla ja puhumattomilla lapsilla." (Hjelmqvist 1999) 

Dyspraktisten lasten metalingvististen kykyjen arvioiminen, erityisesti fonologisen 

kompetenssin tason arvioiminen, voi tarjota merkittävää tietoa siitä kuinka näiden lasten 

rajoitettu kielen systeemi toimii (Marquardt, Sussman, Snow ja Jacks 2002). Myös 

tämän tutkimuksen perusteella näyttää olevan merkittävää selvittää lapsen fonologinen 

kehitysvaihe. Se tarjoaa lähtökohdan häiriön luonteen määrittelyyn ja kuntoutuksen 

suunnitteluun. Fonologinen kehitysvaihe tarjoaa vertailukohteen myös puheen ja muun 

kielen kehityksen osa-alueiden välille. Kun verrataan lapsen fonologista kehitysvaihetta 

hänen kronologiseen ikäänsä ja muuhun kielelliseen suoritustasoonsa, voidaan saada 

myös viite dyspraksian vaikeusasteeseen ja mahdollisiin kielellisiin lisävaikeuksiin, 

joihin pitkittynyt puheen rajoittuneisuus keskeneräisessä kehityksessä voi johtaa. 

8.1 Tulokset fonologisen kehityksen osalta 

Aaronin protosanojen / 50 ensisanan kausi oli fonologisesti tyypillinen. Sanojen 

rakenteet olivat yksinkertaisia verrattuna aikuiskieleen. Tavupituus oli rajoittunut ja 

tavurakenteet olivat yksinkertaisia. Aaronin oli vaikea tuottaa sanan sisällä äänteitä, 

joiden ääntymäpaikka oli erilainen. Erityisesti eripaikkaisten äänteiden yhdistäminen oli 

työlästä. Aaron suosi vahvasti kohdesanoja, jotka olivat enintään kaksitavuisia ja 

rakenteeltaan yksinkertaisia. Hän vältteli tehokkaasti sanoja, jotka olivat yli 

83

kaksitavuisia ja sisälsivät diftongeja tai konsonanttiyhtymiä. Aaron käytti valikoituja 

sanamuotoja, kuten Vihman ja Velleman (2000) mainitsevat ensisanojen yhteydessä 

tapahtuvan. Tällöin kohdesanassa oli jo valikoinnin perusteella oikea rakenne. Aaron 

käytti kuitenkin myös adaptoituja muotoja, joissa sanan fonotaktinen rakenne muuttui 

lähinnä konsonanttiharmonian tai -omission avulla. Huomattavaa on, että Aaron ei 

käyttänyt tavuomissiota apukeinona kompensoidakseen erittäin voimakasta 

tavurajoitustaan. 

Tyypillisessä kielen kehityksessä sanojen valikoivuus vähenee lapsen saavuttaessa 50 

ensisanaansa (Schwartz ja Leonard 1982, Kunnari ja Savinainen-Makkonen 2004:72). 

Normaalissa kielenkehityksessä tähän vaiheeseen liittyy myös useiden fonotaktisten 

rajoitusten lieveneminen (Savinainen-Makkonen 2001, Iivonen 1994b). Tämä on 

loogista, koska silloin valikoivuudella ei ole enää varhaista tehtäväänsä lapselle kun hän 

pystyy tuottamaan kompleksisempia sanoja. Aaronin kehityksessä tämä fonotaktisten 

rajoitusten lieveneminen tapahtui hitaasti, vasta yli puoli vuotta 50 ensisanan 

täyttymisen jälkeen ja tällöin lieveni ja katosi nopeasti sanojen valikoivuus. Aaronin 

puheen kehityksessä fonologisten merkkipalujen saavuttaminen oli merkittävämpää 

kuin sanaston merkkipaalun saavuttaminen. Myös Donahuen (1986) tutkimuksessa 

fonologinen rajoite näytti olevan vahvempi tekijä kuin laajan sanaston merkitys puheen 

kehityksessä. Kun Aaronin viimeiset fonologiset rajoitukset lähtivät murtumaan, alkoi 

hän samalla tavoitella kaikentyyppisiä sanoja, ja sanavarasto lähti kasvamaan erittäin 

nopeasti. Tällöin hänen strategiansa tuottaa puhetta selkeästi muuttui. Erona 

tyypilliseen puheen kehitykseen oli kehityksen hitaus ja prosessin pitkittyminen 

Aaronilla ikään 4;6 saakka. Tällöin kielellinen prosessointi on mahdollisesti ollut 

laadultaan kompleksisempaa kuin tyypillisessä kehityksessä tässä vaiheessa, jolloin 

muutos tapahtuu huomattavasti nuoremmalla iällä. 

Aaronin puheen kehitys poikkesi tyypillisestä kehityksestä siinä, että fonologinen 

kehitys oli erittäin hidasta, ja protosanojen / 50 ensisanan kausi kesti huomattavan 

pitkään. Aaron saavutti 50 ensisanaansa iässä 3;10 ja hänen systemaattinen fonologian 

kehityskautensa alkoi vasta iässä 4;6. Fonologisten rajoitusten vaikutusta 50 ensisanan 

84

saavuttamisen jälkeenkin on havaittu jonkin verran normaalissa kielenkehityksessä 

(Donahue 1986) sekä poikkeavassa puheen ja kielen kehityksessä (Storkel 2004). 

Aaronilla nämä rajoitukset ilmenivät voimakkaina yli puoli vuotta 50 ensisanan 

täyttymisen jälkeen. Tyypillisessä puheen kehityksessä mainitaan usein 50 ensisanan 

saavuttamisen aikoihin tapahtuvasta nopeasta sanaston, fonologian ja morfologian 

kehityksestä. Aaronilla 50 ensisanan täyttyminen ei ollut näin dramaattinen vaihe 

puheen kehityksessä vaan vasta varhaisten (protosanojen kauden) fonologisten 

rajoitusten lieveneminen aiheutti suurta muutosta Aaronin ilmaisussa. Tätä ennen 

sanasto kasvoi hitaasti yli 50 sanankin, mutta sanaston kasvu oli erittäin rajattua ja 

jäykkää. Aaron joutui valikoimaan tarkasti kohdesanoja ja prosessoimaan pitkään vain 

enintään kaksitavuisilla kohdesanoilla. Fonologiset rajoitukset vaikuttivat merkittävästi 

sanaston kasvuun, kuten myös esimerkiksi Schwartz ja Leonard (1982) ja Vihman 

(1983) ovat todenneet. 

Aaron käytti AAC-keinoja kompensoidakseen rajattua puhekykyään. Hän osoitti 

aktiivisuutta näiden keinojen valinnassa ja muutoksissa. Aaronin 50 ensi-ilmausta 

tulivat täyteen ainakin noin vuosi ennen 50 ensisanan täyttymistä, joten hänellä oli 

hallussaan runsaammin ilmaisukeinoja kuin aktiivinen sanavarasto antoi ymmärtää. 

Aaron yhdisteli tehokkaasti monia erilaisia ilmaisukeinoja: eleitä, ilmeitä, viittomia, 

kuvia, pantomiimia, sanoja/sanahahmoja, omia ilmauksia ja intonaatiota. Näiden avulla 

hän sai ilmaistua melko pitkiäkin, lausemaisia ilmaisuketjuja jo ennen 50 ensisanan 

täyttymistä. Vaikka Aaronin puhe oli pitkään sähkösanomatyyppistä, kykeni hän 

ilmaisemaan lauseissaan kieliopillisuutta esimerkiksi intonaation avulla. Sekä 

ympäristön tarjoamat, että Aaronin itse luomat keinot kompensoida rajoittunutta 

sanastoa, olivat merkittävässä asemassa hänen ilmaisussaan. Kun puhe edistyi, Aaron 

luopui puhetta korvaavista ja merkityksiä korostavista apukeinoista. 

85

8.2 Tulokset kielellisen kehityksen osalta 

Fonologisen kehityksen kognitiivisena perustana on lapsen valikoivuus ja luovuus sekä 

hypoteesien muodostaminen ja näiden uudelleen organisoiminen (Macken ja Ferguson 

1983). Aaron oli hyvin valikoiva kohdesanojen kanssa, mutta lisäksi hän osoitti myös 

luovuutta ja semanttista tietoa valitessaan kohdesanoja sekä ilmaisutapoja. Kohdesanan 

ollessa rakenteeltaan liian kompleksinen Aaron vaihtoi sen fonologisesti 

yksinkertaisempaan sanaan, joka kuitenkin oli semanttisesti läheinen alkuperäisen 

kohdesanan kanssa. Aaron saattoi myös muuntaa kohdesanan muotoa siten, että sen 

tuottaminen oli hänelle mahdollista. Esimerkiksi diftongin välttäminen kohdesanassa 

"laiva" → "vene" [nene] ja kohdesanassa "auta" → /anna apuu/. Aaron käytti myös 

toisenlaisia kiertoilmauksia, jos näitä oli tarjolla. Esimerkiksi kysymykseen vastaamisen 

yhteydessä. "Otatko maitoa vai vettä?" Aaron kiersi jälleen diftongin ja vastasi: /ei 

vettä/ → "maitoa". Aaron myös osoitti aktiivista strategian uudelleenmuokkausta kun 

hänen fonologinen kehityksensä eteni ja sanan tuottaminen onnistui. Silloin hän luopui 

omista ilmauksistaan, viittomista tai korostavasta intonaatiosta. 

Aaron havaitsi oman puhesuorituksensa poikkeavuuden ja hän usein tiesi jo ennen 

sanan artikuloimista, ettei sen tuottaminen onnistu häneltä. Aaron saattoikin tuottaa 

uusia sanoja vasta kun niiden tuottaminen onnistui täydellisesti, vailla yrityksiä 

harjoitella sitä tai tuottaa adaptoituja muotoja. Aaron oli ehkä havainnut jotakin omasta 

vaikeudestaan parantaa puhesuoritusta toistamalla sitä. Aaronin kyky monitoroida omaa 

puhettaan vaikutti hyvin tehokkaalta, vaikka hän olikin usein kyvytön parantamaan 

suoritustaan esimerkiksi toiston avulla. 

Laakson (2005) havainto siitä, että lapsen oman puheen itsekorjaus liittyy 50 ensisanan 

täyttymiseen, näytti pätevän myös Aaronin kohdalla. Aaronin 50 ensisanaa tulivat 

täyteen vasta iässä 3;10, ja hänen täytettyään 4-vuotta ilmenivät ensimmäiset sanojen 

varsinaiset itsekorjaukset. Tosin nämä itsekorjaukset rajoittuivat tiukasti 

toistotilanteisiin, joissa Aaron käytti toisen puhujan valitsemaa sanaa. Ennen viimeisten 

86

fonologisten rajoitusten lieventymistä Aaronilla ilmeni vahvaa välttelyä ja valikointia. 

Hän vältteli fonologiansa mukaan mahdottomia sanoja ja käytti niiden sijaan korvaavia 

ilmaisukeinoja: viittomia, omia ilmaisuja ja korvaavia sanoja. Tämä välttely oli niin 

tehokasta, ettei sen läpi yleensä päässyt sanoja, joita Aaron ei olisi pystynyt tuottamaan 

omien vaatimustensa mukaan tyydyttävästi. Aaronilla ilmeni kuitenkin jo varhain 

tehotonta itsekorjausta, joka liittyy dyspraktiseen vaikeuteen toistaa ja parantaa omaa 

puhesuoritustaan (katso s.95). Aaronin yritykset korjata omaa puhettaan saattoivat 

edelleen heikentää tuotosta ja tämä saattoi vaikuttaa itsekorjausten vähenemiseen. 

Aaron saattoi yrittää toistaa omaa virheellistä sanaansa, mutta tämä oli työlästä ja tulos 

usein epätyydyttävä. Vaihtoehtona hän usein kieltäytyi lainkaan toistamasta 

virheellisesti tuottamaansa sanaa. 

Aaronin 50 ensi-ilmausta täyttyivät noin iässä 2;8, joten hänellä oli käytössään erilaisia 

ilmaisukeinoja jo ennen 50 ensisanaa, jotka täyttyivät vasta iässä 3;10. On myös 

huomioitava se seikka, että 4-vuotiaalla lapsella on suurempi ja erilainen tarve ilmaista 

asioita kuin 1,6-vuotiaalla lapsella. Kognitiivinen taso, lapsen kokemusmaailma ja 

ilmaisutarve on täysin erilainen 4- ja 2-vuotiaalla lapsella. Aaron oli varmasti oppinut 

jotakin omasta kyvystään viestiä muiden ihmisten kanssa noiden vuosien aikana, jolloin 

hänen sanavarastonsa oli hyvin rajattu ja ilmaisu vaikeasti ymmärrettävää. Aaronin 

kognitiivinen kehitys eteni ja ilmaisutarve kasvoi, mutta puheen tuottokyky jäi pitkäksi 

aikaa pikkulapsen tasolle. Tämä aiheutti ymmärrettävästi lapselle turhautumista. Tämä 

ero puheen ja kognitiivisen kehityksen välillä saattoi myös häiritä kielellistä kehitystä 

laajemmin. 

Aaronin puhekäyttäytyminen viittasi usein siihen, että hän oli tietoinen omasta 

poikkeavasta suorituksestaan, mutta ei pystynyt vaikuttamaan siihen. Tämän vuoksi 

kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa oli vähäistä. Hän usein vaimensi koko 

viestintänsä (eleet, ilmeet, äänen voimakkuus) joutuessaan tilanteeseen, jossa jo 

etukäteen tiesi olevan kyvytön ilmaisemaan vieraalle ihmiselle asiansa. Tämä näkyi 

myös sanaston (verbaalisissa) testitilanteissa, jotka turhauttivat Aaronia. Puhekyvyn 

edetessä Aaron myös kertoi tiettyjen sanojen olevan hänelle liian vaikeita. Näissä 

87

tapauksissa oli merkittävää se, että Aaron tiesi ja ilmaisi tunnistavansa hänelle liian 

vaikeat sanat jo ennen niiden tuottamista. Hänellä oli siis kokemukseen perustuvaa 

tietoa omista puheen tuoton vaikeuksistaan ja/tai kielellistä tietoutta kohdesanojen 

ongelmallisista piirteistä. 

Pienen lapsen kieliopillista osaamista on arvioitu viime aikoina kriittisemmin kuin 

aikaisemmin. Muun muassa Tomasello (2000) on sitä mieltä, että lasten kieliopillista 

kykyä on varhaisemmissa tutkimuksissa yliarvioitu. Bates ja Goodman (1999) 

painottavat kieliopin kehityksen yhteyttä sanaston kokoon. Jotkin poikkeavat, 

syntaktiset ilmentyvät voivat todellisuudessa olla foneettisen paineen aikaansaamia 

(Gleitman, Gleitman, Landau ja Wanner 1988). Tämä fonologian, erityisesti 

fonologisten rajoitusten yhteys muuhun kielelliseen kehitykseen näkyy melko selkeästi 

myös tässä tutkimuksessa. Aaronin puheen kieliopillisuus lähti merkittävästi kasvamaan 

vasta kun fonologiset rajoitukset lievenivät ja sanasto oli tarpeeksi laaja. Aktiivinen 

sanavarasto taas ei pystynyt laajentumaan kuin hyvin rajatusti tiukkojen fonologisten ja 

fonotaktisten rajoitusten sisällä. Selvää on se, että siihen asti kun lapsi joutuu 

operoimaan enintään kaksitavuisilla ja yksikonsonanttisilla sanoilla, puheilmaisu on 

hyvin rajattua. Sanavarasto pääsi merkittävästi kasvamaan vasta kun viimeiset 

fonologiset rajoitukset lievenivät. Samalla hetkellä vapautui myös mahdollisuus käyttää, 

harjoitella ja ilmaista kieliopillisia merkityksiä. Savinainen-Makkonen ja Kunnari 

(2004b,c) painottavat fonologisten häiriöiden kuntoutuksen perustuvan aina 

perusteelliseen fonologiseen analyysiin. Mitä nuorempi lapsi on kyseessä tai mitä 

enemmän äänteissä on virheellisyyttä, sitä tärkeämpää on tutkia systemaattisesti lapsen 

fonologisen järjestelmän logiikkaa. 

Ilmaisun kieliopillisuutta on tärkeää arvioida paitsi lapsen puhesuoritusta, myös puhetta 

tukevia ja korvaavia keinoja, joita lapsi käyttää, ja joita hänelle on opetettu ja joita 

hänen ympäristönsä on käyttänyt. Vaikka Aaronin kieliopillinen omaksuminen oli ollut 

ikään 4;6 saakka täysin puheen havaitsemisen varassa, hän pystyi kehittämään 

kompleksisen kieliopillisen systeemin passiivisesti. Hän ryhtyi käyttämään monia 

taivutusmuotoja samalla hetkellä kun viimeiset fonologiset rajoitukset murtuivat. 

88

Puhumattomille lapsille voikin kehittyä näkemys ympäristön puhutun kielen kieliopista 

(Hjelmqvistin 1999). Puheen kieliopillisuutta arvioitaessa on oleellista tehdä havaintoja 

myös prosodiikasta ja pragmaattisista taidoista. Aaron ilmaisi kieliopillisia piirteitä 

esimerkiksi ilmeiden, intonaation ja omien äänteellisten ilmauksiensa avulla. Aaron 

käytti näitä merkitystä korostavia ja puhetta korvaavia keinoja tehokkaasti. 

Kehityksen tärkeät vuodet, jolloin Aaron pystyi vain rajatusti harjoituttamaan kieltään 

ja puhettaan ovat saattaneet vaikuttaa merkittävästi hänen kielelliseen prosessointiinsa. 

Aaron käytti puhetta jättäen siitä kaiken mahdollisen "ylimääräisen" materiaalin pois. 

Lauseista puuttuivat pitkään esimerkiksi olla-verbi, sanojen taivutuspäätteet ja 

konjunktiot. Lauseiden merkityksen kannalta useat näistä elementeistä eivät ole 

ehdottomia. Oletan aineistoni perusteella, että useat näistä Aaronin ilmaisusta 

puuttuvista elementeistä jäivät alkujaan pois johtuen fonologisista rajoitteista. Osa, 

kuten taivutuspäätteet ja kysymyssanat, ilmaantuivat Aaronin puheeseen heti kun 

fonologiset rajoitteet lievenivät, osa taas jäi puuttumaan senkin jälkeen kun Aaronilla jo 

oli taito tuottaa kyseinen äänneyhdistelmä. Tässä puheen kehityksen vaiheessa, iässä 4;6 

ja siirtymässä systemaattisen fonologian vaiheeseen, puuttuvia elementtejä olivat 

esimerkiksi konjunktiot, vaikka Aaron jo tuotti pitkiä lauseita. Yhtenä syynä tähän voisi 

olla esimerkiksi se poikkeava strategia, jonka kautta Aaron omaksui kieltä. Myös 

puheen tuottamisen työläys, yksittäisten sanojen tuottaminen ja niiden valikointi on 

saattanut viedä huomattavan osan Aaronin huomion suuntaamisesta ja energiasta, joka 

käytettiin kielelliseen prosessointiin. Kaikki hiemankin vähemmän tärkeä, ja erityisesti 

ilmaisua fonologisesti monimutkaistava aines jäi pois. Ehkäpä konjunktioiden käytön 

aloittaminen vaiheessa, jolloin passiivinen sanavarasto ja kognitio oli selkeästi puheen 

tuottoa edellä, oli työlästä. Varsinkin kun puheen vaikeudet ja epäselvyys olivat 

edelleen vahvat, huolimatta fonologisesta edistymisestä, ja veivät edelleen paljon 

Aaronin huomiota ja energiaa. 

89

Aktiivinen 

sanavarasto 

niukka, kasvu 

fonologisten 

rajoitusten 

mukaista 

Kielellinen 

prosessointi 

muovautuu 

vaikeuksien 

mukaan. 

FONOLO- 

GINEN 

KEHITYS on 

hidasta ja 

rajoitukset 

voimakkaita. 

Kuva 10. Fonologisten rajoitusten vaikutus kielelliseen kehitykseen. 

90 

Kieliopillisten 

merkkien 

käyttö 

fonologian 

sallimissa 

rajoissa.

8.3 Lisätuloksia 

Erona tyypilliseen puheen kehitykseen oli Aaronin jo oppimien äänneyhdistelmien ja 

sanojen vaihtelevuus ja muuntuminen. Tämä koski erityisesti tilannetta, jolloin hän 

toisti omaa puhettaan yrittäen korjata sitä. Sosiaalisen paineen merkitys 

puhesuorituksen onnistumiseen oli selkeä ja usein heikensi suorituksen onnistumista. 

Tilanteet, joissa Aaron tietoisesti kohdisti huomionsa puheen tuottoonsa (oman 

virheellisen suorituksen korjausyritys ja sosiaalisesti vaativa tilanne) aiheutti yleensä 

huomattavaa kuormitusta ja virheiden lisääntymistä puheessa. 

Myös äänteiden esiintymisympäristö vaikutti suuresti vaihteluun tuotoksen 

onnistumisessa sekä virheissä. Äänne tai äänneyhdistelmä, jonka Aaron pystyi 

tuottamaan korrektisti esimerkiksi yksitavuisessa sanassa, saattoi kaksitavuisessa 

sanassa yksinkertaistua ja kokonaisessa lauseessa olla täysin muuntunut. Eroa 

tuotokseen saattoi syntyä sanansisäisten rakenteiden vaikutuksesta, esimerkiksi 

diftongia seuraavan konsonantin laadun tai sanan kokonaistavumäärän johdosta. Samoin 

lauseen viimeinen sana saattoi vaikuttaa lauseen ensimmäiseen sanaan. Äänteiden 

esiintymisympäristöjä on lukemattomia ja siten myös erilaisten virheiden ja 

muuntumien lukumäärä voi olla vaihteleva ja suuri. Joten tämä dyspraksialle tyypillinen 

virheiden vaihtelevuus voi perustua ainakin osin systemaattisuuteen ja 

säännönmukaisuuteen. 

On myös huomioitava kyseessä olevan fonologisen vaiheen vaikutus sekä erityisesti 

uuden fonologisen vaiheen ja prosessoinnin vaikutus lapsen puhesuoritukseen. Jo 

omaksuttu ja onnistuva äänneyhdistelmä saattoi esiintyä edelleen varhaisemmassa, 

vakiintuneessa muodossaan, kunnes uusi yhdistelmä hitaasti vakiintui ja automatisoitui. 

Myös kehitysvaihetta edellä olevia yksittäisiä sanoja ja äänneyhdistelmiä saattoi esiintyä 

tilapäisesti. Tyypillisessä puheen kehityksessä on havaittu myös fonologisen kehityksen 

tilapäisiä esiintymiä, jotka ilmentävät tulevaa kehitysvaihetta jo ennen vaiheen 

varsinaista saavuttamista (Macken 1979, Savinainen-Makkonen 2001:72). 

91

Tämän tutkimuksen lapsella puheen virheellisyyteen ja virheiden vaihtelevuuteen 

vaikuttivat siis seuraavat seikat: 

1) Huomion kiinnittäminen omaan puhesuoritukseen. Tätä edelsi joko virheellinen 

tuotos, jonka Aaron oli itse havainnut ja pyrki korjaamaan tai tilanne vieraan 

aikuisen tai ihmisryhmän kanssa, jolloin Aaron ilmeisesti ennakoi tulevia ongelmia 

ja oman puheensa vaikeuksia. Aaron tiedosti puheen tuottonsa vaikeuksiaan jo 

ennakoivasti (ennen/ilman sanan artikuloimista), mikä saattoi myös kuormittaa 

tilannetta. 

2) Tuotettavan äänteen tai äänneyhdistelmän rakenne ja erityisesti äänneympäristö, 

jossa se ilmeni. Sanansisäiset rakenteet ja lauseen rakenne vaikuttivat äänteen tai 

äänneyhdistelmän tuoton onnistumiseen eri tavoin eri ympäristöissä. Äänteiden 

yhdistäminen oli erityisen työlästä, kun ne tuotettiin kaukana toisistaan. 

3) Fonologisen kehityksen eteneminen synnytti uusia prosesseja ja ilmentymiä 

puheeseen. Erityisesti uuden prosessin harjoittelu ja varhaisemman prosessin 

sekoittuminen aiheutti vaihtelua puhetuotoksissa. Virheanalyysissa on huomioitava 

lapsen kronologinen ikä ja fonologinen vaihe sekä näiden välinen poikkeavuus. 

Pitkä aikakausi, jonka lapsi on mahdollisesti ollut kiinni varhaisessa fonologisessa 

vaiheessa saattaa vaikeuttaa siirtymistä edistyneempiin äänneyhdistelmiin jos 

vahvaa automatisoitumista on jo tapahtunut. 

8.4 Metodin pohdinta 

Tässä tutkimuksessa olen ollut sekä tutkimuksen tekijä että tutkittavan lapsen äiti. Tämä 

asetelma muodostaa tietynlaisen riskin tieteellisen tutkimuksen edellyttämälle 

objektiivisuudelle, vaikka tavoitteenani onkin ollut mahdollisimman objektiivinen tapa 

92

käsitellä ja analysoida aineistoa. Toisaalta huomioiden tutkimusaiheen 

kiistanalaisuuden ja vaikeuden, tällainen asetelma voi olla myös hyödyllinen 

tutkimukselle. Äitinä minulla oli lapsesta ja hänen puhekäyttäytymisestään laajaa 

tietämystä, jota lapselle vieras tutkija ei olisi voinut hyödyntää. Keräsin aineiston 

nimenomaan lapsen arkikommunikaatiosta, johon vaikuttivat monet tekijät eri tavoin. 

Aineisto edustaa lapsen luonnollisinta puhekäyttäytymistä sekä sen muutoksia. Ainakin 

tämän tutkimuksen lapsen kohdalla tutkimustilanne ei ole antanut tarkinta mahdollisinta 

kuvaa hänen kyvyistään ja taidoistaan. Negatiivinen puoli aineiston luonteessa on se, 

että siitä puuttuu vakiintuneiden testien vertailukelpoisuus. Kuitenkin aineiston laatu ja 

tutkimuksen lähestymistapa tukee näkemystä, että perinteiset, verbaaliseen suoritukseen 

pitkälti perustuvat testit eivät välttämättä kuvaa tarpeeksi verbaalin dyspraksian 

olennaisia piirteitä ja lapsen kielellistä kehitysvaihetta ja kommunikaatiotaitoja. 

Aineiston ja yleensä lapsen puheen kehityksen tutkimuksen ongelmana on myös 

yhteneväisen fonologisen kehityksen kuvaustavan puute. 

Aineisto on melko monipuolinen, siinä ilmenee hitaita muutoksia fonologiassa, 

sanastossa ja AAC-keinojen käytössä. Aineiston analyysi paljastaa osin prosessia, joka 

kehityksen takana on vaikuttanut. Keräsin aineistoa kahden ja puolen vuoden ajalta ja 

näen tämän melko pitkän ja tärkeän ajanjakson seurannan tutkimuksen vahvuutena. 

Puheen kehitys oli verkkaista ja sen analysoinnissa oli hyödyksi laajempi 

aikaperspektiivi. Tämän tutkimuksen aineisto sekä itse tutkimustyö oli varsin laaja ja 

tämä vaikeutti analyysin ja johtopäätösten sitomista yhteen loogiseksi kokonaisuudeksi. 

Halusin kuitenkin liittää tähän työhön näin monia Aaronin puheen ja kommunikaation 

piirteitä koska ne kaikki kuvasivat omalta osaltaan ilmaisun rikkautta, vaikeuksien 

kompensointikeinoja, aktiivisuutta ja kykyä monitoroida omaa puhesuoritusta. Koska 

analysoitavia osa-alueita on niin paljon, merkitsee se väistämättä sitä, että analyysi ei 

ole niin tarkasti esiteltävissä kuin olisin toivonut. Tämän vuoksi myös päädyin 

esittelemään tutkimushavainnot ja pohdinnan yhdessä. 

93

8.5 Jatkotutkimusajatuksia 

Tämä aineisto perustuu tapaustutkimukseen, joten yleisiä johtopäätöksiä ei voida 

tehdä. Tämän tutkimuksen havainnot saattavat kuitenkin herättää ajatuksia 

uudentyyppisestä kehityksellisen verbaalin dyspraksian lähestymis- ja 

tutkimustavoista. Uutta tietoa kaipaa myös kliininen työ kielihäiriöisten lasten 

parissa, jossa on vasta melko hiljattain otettu systemaattisemmin käyttöön puhetta 

tukevia ja korvaavia menetelmiä. Tärkeä tutkimus- ja kuntoutuskohde on näiden 

lasten kokonaisvaltaisen kielellisen kehityksen tukeminen. Tämän tutkimuksen 

lapsen kieliopillinen kehitys näytti kytkeytyvän pitkälti fonologiseen kehitykseen, 

vaikka nykynäkemys dyspraksian osalta painottaakin myös sen luonteeseen kuuluvaa 

erityistä kielellistä vaikeutta. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan ehkä olettaa 

Aaronin kielellisen heikkouden olevan pääasiallisesti seurausta erittäin rajoitetusta ja 

pitkään kestäneestä puheen ja kielen käytön harjoituttamismahdollisuuksista. Tällöin 

lisävaikeuksia olisi ehkä mahdollista varhaiskuntoutuksen ja tukitoimenpiteiden 

avulla helpottaa ja lieventää, ehkä jopa jonkinasteisesti estää. 

Fonologisen vaiheen tarkan analyysin tekeminen voi olla hyödyllistä myös 

tutkimuksessa ja tutkimustulosten tulkinnassa. Lapsen rooli fonologian ja kielen 

omaksumisessa on vielä epäselvä. Vaikka lapsella ei ole aikuisen kykyä analysoida 

kielen osia, on kuitenkin mahdollista, että lapsenkin prosessointi voi olla tehokasta 

omalla erityisellä tavallaan. Prosessointi ja strategiat muotoutuvat lapsen kehityksen 

ja tarpeiden mukaisesti. Lapsi voi oppia havaitsemaan niitä kielen piirteitä, jotka 

ovat hänen kehitysvaiheensa mukaan oleellisia ja kommunikoinnin onnistumisen 

kannalta ensisijaisia. Ehkäpä kehityksellisen verbaalin dyspraksian kaltainen häiriö 

muokkaa myös lapselle kompensoivia kielellisiä taitoja. 

Kielihäiriöiselle lapsella tarjottava puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on 

yleensä tarkoitettu väliaikaiseksi keinoksi niiden vuosien ajaksi, jolloin puhe ei vielä 

ole tarpeeksi kehittynyt. Käytännössä puhetta tukevana ja korvaavana keinona toimii 

94

usein tukiviittomat, joiden opettaminen ja käyttö aloitetaan parhaimmassa 

tapauksessa lapsen ollessa noin 2-vuotias, usein vasta myöhemmin. Oletettavasti 

tukiviittomien käyttö kielihäiriöisillä lapsilla ajoittuu varsin usein siis ikävuosille 3- 

6. Tämä lyhyt aika ja lapsen ikä rajoittaa tukiviittomien mahdollisuuksia. 

Esimerkiksi lapsen ympäristöt vaativat aikaa omaksua viittomia ja kehittyä niiden 

käytössä. Tukiviittomat yksinään eivät välttämättä tarjoa lapselle tarpeeksi 

mahdollisuuksia harjoituttaa kieltä. Kuntoutuksessa tulisikin huomioida tämä seikka 

ja tarjota lapselle ja perheelle mahdollisuutta käyttää useampia puhetta tukevia ja 

korvaavia keinoja. Kuvakommunikaatio ja erityisesti kuvakansioiden käyttö voisi 

tukea ja rikastuttaa yhdessä tukiviittomien kanssa lapsen kielellistä kehitystä. 

Yksittäiset kuvat eivät myöskään tarjoa lapselle kovin rikasta ilmaisukeinoa, mutta 

kuvakansion avulla tapahtuva lauseen muodostus on jo monipuolisempaa kielellistä 

prosessointia. Kuvien käyttö ratkaisee myös osin lapsen vaihtuvien ympäristöjen 

ongelman, joka syntyy viittomien käytössä. Tosiasia on, että viittomia ymmärtäviä ja 

käyttäviä ihmisiä ei välttämättä ole juurikaan lapsen ja perheen ympäristöissä. Kuvat 

tarjoavat myös nopean ratkaisun tilanteessa, jossa lapsen kuntoutus käynnistyy liian 

myöhään ja ympäristöt eivät ole valmistautuneet esimerkiksi viittomien käyttöön. 

Viittomat ja kuvat yhdessä tarjoavat rikkaamman ilmaisukeinon kuin kumpikaan 

keinoista yksinään. 

Tulen jatkamaan aineiston keräämistä Aaronin puheen ja kielen kehityksestä ja juuri 

alkaneen systemaattisen fonologian kauden seuraamista. 

95

LÄHTEET 

Arvidson, H. H., McNaughton, S., Nelms, G., Loncke, F. T. & Lloyd, L. L. (1999) 

Graphic symbols: Clinical Issues. Teoksessa (toim.) F. Loncke, J. Glibbens, H. H. 

Arvidson & L. L. Lloyd: Augmentative and alternative communication. New 

directions in research and practise. Whurr Publishers, Lontoo. 

Adams, C (1990) Syntactic comprehension in children with expressive 

language impairment. British Journal of Disorders of communication 25, 149- 

171. 

Aram, D. M. (1984) Johdanto. Seminars in speech and language 5. Thieme- 

Stratton, New York. 

Ball, M. J. (1993) Phonetics for speech pathology. 2.painos. Whurr Publishers, 

London. 

Bates, E., Dale, P. & Thal, D. (1995) Individual differences and their implications 

for theories of language development. Teoksessa P. Fletcher & B. MacWhinney 

(toim.) The Handbook of Child Language. Oxford, Massachussetts, Blackwell. 

Bates, E. & Goodman, J.C. (1999) On the emergence of grammar from the lexicon. 

Teoksessa B. MacWhinney (toim.) The emergence of language, 22-79. Mahwah, 

NJ, Lawrence Erlbaum Associates Inc. 

Beukelman, D. R., McGinnis, J. & Morrow, D. (1991) Vocabulary selection in 

augmentative and alternative communication. Augmentative and Alternative 

Communication 7 (3). 

Blischak, D. M. (1994) Phonologic awareness: Implications for individuals with 

little or no functional speech. Augmentative and alternative communication 10 (4). 

96

Blockberger, S. & Johnston, J. R. (2003) Grammatical Morphology Acquisition by 

Children with Complex Communication Needs. Augmentative and Alternative 

Communication, vol.19 (4), 207-221. 

Bonvillian, J. D. & Nelson, K. E. (1982) Exceptional cases of language 

acquisition. Teoksessa (toim.) K. E. Nelson: Children´s language, vol.3. 

Lawrence Erlbaum Associates, New Jersey. 

Bonvillian, J. D., Orlansky, M. D. & Folven, R. J. (1990) Early sign language 

acquisition: Implications for theories of language acquisition. Teoksessa V. 

Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing and deaf 

children. Springer-Verlag, Berliini. 

Buckingham, H. (1981) Explanations in apraxia with consequences for the 

concept of apraxia of speech. Teoksessa (toim.) M. T. Sarno: Acquired aphasia 

in adults, 2.painos. Academic Press, New York. 

Caparulo, B. K. & Cohen, D. J. (1977) Cognitive structures, language and 

emerging social competence in autistic and aphasic children. Journal of the 

American Academy of Child Psychiatry 16. 

Caselli, M. C. (1990) Communicative gestures and first words, Teoksessa V. 

Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing and deaf 

children. Springer-Verlag, Berliini. 

Code, C. (1998) Models, theories and heuristics in apraxia of speech. Clinical 

linguistics & Phonetics 12, 47-65. 

Crary, M. (1993) Developmental motor speech disorders. San Diego, CA, 

Singular Publishing. 

97

Crystal, D., Fletcher, P. & Garman, M. (1976) The grammatical analysis of 

language disability. A procedure for assessment and remediation. Studies in 

language disability and remediation 1. Elsevier, New York. 

Davis, B. L., Jakielski, K. J. & Marquardt, T. P. (1998) Developmental apraxia 

of speech: determiners of differential diagnosis. Clinical linguistics & 

Phonetics 12, 25-45. 

Donahue, M. (1986) Phonological constraints on the emergence of two-word 

utterances. Journal of Child Language 13, 209-218. 

Duffy, J. R (1995) Motor speech disorders. Substrates, differential diagnosis 

and management. Mosby-Year-Book, Inc., St.Louis. 

Ekelman, B. L. & Aram, D. M. (1983) Syntactic findings in developmental 

verbal apraxia. Journal of Communication Disorders 16, 237-250. 

Ekelman, B. L. & Aram, D. M. (1984) Spoken syntax in children with 

developmental verbal apraxia. Seminars in Speech and Language 5, 97-111. 

Ferguson, C. & Farwell, C. (1975) Words and sounds in early language acquisition. 

Language 51, 419-439. 

Ferguson, C. & Macken, M. A. (1983) The role of play in phonological 

development. Teoksessa (toim.) K. E. Nelson: Children´s language, 4. Lawrence 

Erlbaum, Hillsdale. 

Glasson, C. (1984) Speech timing in children with history of phonologicalphonetic 

disorders. Seminars in speech and language 5, 85-97. 

98

Gleitman, L. R., Gleitman, H., Landau, B. & Wanner, E. (1988) When 

learning begings: Initial representations for language learning. Teoksessa 

Newmeyer, F. J. (toim.) Language: psychological and biological aspects. 

Linguistics: The Cambridge survey, vol.3. Cambridge University Press. 

Goldin-Meadow, S. & Morford, M. (1990) Gesture in early child language. 

Teoksessa V. Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing 

and deaf children. Springer-Verlag, Berliini. 

Grunwell, P. (1987) Clinical Pholology. Chapman & Hall, London, New York, 

Tokyo, Melbourne, Madras. 

Hjelmqvist, E. (1999) Form and meaning in alternative language development. 

Teoksessa Loncke, F. T., Glibbens, J., Arvidson, H. H. & Lloyd, L. L. 

Augmentative and anlternative communication. New Directions in research and 

practice. Whurr Publishers, Lontoo. 

Hokkanen, T. (2001) Slips of the tongue. Errors, repairs, and a model. Finnish 

Literature Society, Helsinki. Studia Fennica, Linguistica 10. 

Iivonen, A (1994a) Paradigmaattisia ja syntagmaattisia näkökohtia lapsen 

fonologis-foneettisessa kehityksessä. Teoksessa (toim.) A. Iivonen, A.Lieko & 

P.Korpilahti: Lapsen normaali ja poikkeava kielen kehitys, 33-77. Helsinki, 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 

Iivonen, A. (1994b) Lapsen varhainen äänteellinen kehitys. Suomen logopedisfoniatrinen 

aikakauslehti 1, 5-19. 

Iivonen, A.(1995) Lapsen fonologis-foneettinen kehitys: 3. Lapsi leksikon 

kynnyksellä. Suomen logopedis-foniatrinen aikakauslehti 15, 1-15. 

99

Iivonen, A (1998) Lapsen sanaston fonotaktisesta kehityksestä. Teoksessa (toim.) 

M. Karjalainen: Kielen ituja. Ajankohtaista lapsenkielen tutkimuksesta nro.10. 

Oulun yliopistopaino. 

Ingram, D. (1974) Fronting in child phonology. Journal of Child Language 1, 233- 

241. 

Ingram, D. (1976) Phonological Disability in Children. Studies in language 

disability and remediation 2. New york, Elsevier. 

Ingram, D. (1989) First language acquisition. Method, description and explanation. 

Cambridge University Press, Cambridge. 

Ingram, D. (1999) Phonological acquisition. Teoksessa (toim.) M. Barrett: The 

development of language. Psychology Press, Sussex. 

Jakobson, R (1968) Child Language, aphasia and phonological universals. The 

Hague, Paris, Mouton. 

Kelford Smith, A., Thurston, S., Light, J., Parnes, P. & O´Keefe, B. (1989) The 

form and use of written communication produced by physically disabled 

individuals using microcomputer. AAC, Augmentative and alternatve 

communication 5 (2), 115-125. 

Kent, R. D. (2000) Research on speech motor control and it´s disorders. A review 

and prospective. Journal of communication disorders 33 (5). 

van Kleek, A. (1982) The emergence of linguistic awareness: a cognitive 

framework. Merril-Palmer Quarterly, 28, 237-265. 

100

Kiparsky, P. & Menn, L. (1977) On the acquisition of phonology. Teoksessa J. 

Macnamara (toim.) Language learning and thought. New York, Academic 

Press. 

Koopmans-van Beinum, F. L. & Van der Stelt, J. M. (1986) Early stages in the 

development of speech mocements. Teoksessa (toim.) B. Lindblom & R. 

Zetterström: Precursos of Early Speech, 37-50. Basingstoke, Hampshire: 

Macmillan Press. 

Korpilahti, P. (1998) Kielen kehityksen häiriöt; viivästynyt ja poikkeava 

kielenkehitys. Teoksessa (toim.) K. Launonen & A-M. Korpijaakko-Huuhka: 

Kommunikoinnin häiriöt. Syitä, ilmenemismuotoja ja kuntoutuksen perusteita. 

Tammer-Paino Oy, Tampere. 

Kraat. A. (1991) Methodological issues in the study of language development 

among children using aided language. Teoksessa (toim.) Brodin, J. & Björck- 

Åkersson, E.: Methodological Issues in research in augmentative and alternative 

communication. The Swedish Handicap Institute, Vällingby. 

Kunnari, S. (2000) Characteristics of Early Lexical and Phonological Development 

in Children Acquiring Finnish. Acta Universitatis Ouluensis. Oulu University 

Press, Oulu. 

Laakso, M. (2005) Oman puheen lipsahdusten monitorointi ja korjaus 

keskustelussa: havaintoja lasten ja afaattisten henkilöiden puheesta. Teoksessa A- 

M. Korpijaakko-Huuhka, S. Pekkala & H. Heimo(toim.) Puheen ja kielen 

tutkimuksen yhdistys ry:n julkaisuja 37. Helsinki. 

Launonen, K. (1995) Viittomiseen perustuva varhaiskuntoutus: Downin syndrooma 

-lapsen kehitystä voidaan edistää. Lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto. 

101

Launonen, K. (2005) Kielen ja kognition varhainen yhteys. Teoksessa (toim.) A-M. 

Korpijaakko-Huuhka, S. Pekkala & H. Heimo: Puheen ja kielen tutkimuksen 

yhdistys ry:n julkaisuja 37. Helsinki. 

Leiwo, M. (1980) Lapsen kielen kehitys. Oy Gaydeamus Ab, Tammer-Paino Oy, 

Tampere. 

Light, J. (1989) Toward a definition of communicative competence for individuals 

using augmentative and alternative communication systems. Augmentative and 

Alternative Communication 5 (2). 

Light, J., Drager, K., McCarthy, J., Mellott, S, Millar, D., Parrish, C., Parsons, A., 

Rhoads, S., Ward, M. & Welliver, M.(2004) Performance of typically developing 

four- and five-year-old children with AAC systems using different language 

organization techniques. Augmentative and Alternative Communication 20 (2). 

Loncke, F. T., Glibbens, J., Arvidson, H. H. & Lloyd, L. L. (1999) Augmentative 

and anlternative communication. New Directions in research and practice. Whurr 

Publishers, Lontoo. 

Macken, M. A. (1979) Developmental reorganization of phonology: Ahierarchy of 

basic units of acquisition. Lingua 49, 11-49. 

Phonological Acquisition. Teoksessa (toim. FJ. A. Goldsmith) The Handbook of 

Phonological Theory, 671-696. Blackwell, Massachusetts, Oxford. 

Macken, M. A. & Ferguson, C. A. (1983) Cognitive aspects of phonological 

development: model, evidence, and issues. Teoksessa K. E. Nelson (toim.) 

Children´s language 4. Lawrence Erlbaum, Hillsdale. 

102

Marvin, C. A, Beukelman, D. R. & Bilyeu, D. (1994) Vocabulary-use patterns in 

preschool children: Effects of contex and time sampling. AAC, Augmentative and 

alternatve communication 10 (4), 224-237. 

McNeill, D. (1992) Hand and mind. What gestures reveal about thought. The 

University of Chicago Press, Chicago. 

Menn, L. (1976) Pattern, control, and contrast in beginning speech: A case study in 

the development of word form and word functions. Doctoral dissertation. 

University of Illinois, Urbana. (Schwartz & Leonard 1982 viittaavat). 

Mäenpää, M (1994) Kehityksellinen verbaali dyspraksia. Teoksessa A. 

Iivonen, A. Lieko & P. Korpilahti (toim.) Lapsen normaali ja poikkeava kielen 

kehitys. Ykkös.Offset Oy, Vaasa. 

Netsell, R (1986) A neurological view of speech production and the dysartrias. 

College-Hill Press, San Diego. 

Oller, D. K., Wieman, L. A., Doyle, W. J. & Ross, C. (1976). Infant babbling and 

speech. Journal of Child Language 3, 1-11. 

Petitto, L. A. (1990) The transition from gesture to symbol in American sign 

language. Teoksessa V. Volterra & & C. J. Erting (toim.) From gesture to language 

in hearing and deaf children. Springer-Verlag, Berliini. 

Postma, D-J. (2000) Detection of errors during speech production: a rewiev of 

speech monitoring models. Cognition 77, 97-131. 

Rapin, I. & Allen, D. A. (1983) Developmental language disorders: Nosologic 

Considerations. Teoksessa U. Kirk (toim.) Neuropsychology of language, 

reading, and spelling. Orlando: Academic Press. 

103

Rapin, I. & Allen, D.A. (1988) Syndromes in developmental and adult aphasia. 

M.Plum (toim.) Language, communication and brain. New York: Raven Press. 

Reddy, V. (1999) Prelinguistic communication. Teoksessa M. Barrett (toim.) The 

development of language. Series in Developmental Psychology. Psychology Press, 

Sussex. 

Riitesuo, A. (2001) Lapsen varhaisten kommunikaatiotaitojen arviointi. Teoksessa 

K. Launonen ja M. Lehtihalmes (toim.) Lapsen kielen käytön kehitys ja sen 

ongelmat - pragmaattinen näkökulma. Suomen logopedis-foniatrinen yhdistys ry:n 

julkaisuja 33. Yliopistopaino, Helsinki. 

Savinainen-Makkonen, T. (1998) Ensisanojen kauden fonologiaa. Tapaustutkimus. 

Teoksessa (toim.) M. Karjalainen: Kielen ituja. Ajankohtaista lapsenkielen 

tutkimuksesta. Suomen ja saamen kielen ja logopedian laitoksen julkaisuja 10. 

Oulun yliopistopaino, Oulu. 

Savinainen-Makkonen, T. (2001) Suomalainen lapsi fonologiaa omaksumassa. 

Helsingin yliopiston fonetiikan laitoksen julkaisuja 42. Hakapaino Oy, Helsinki. 

Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004b) Fonologisten taitojen kliininen 

arviointi. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on 

pienten sanat tehty. Lasten äänteellinen kehitys. WSOY, Helsinki. 

Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004c) Fonologisen järjestelmän 

ongelmat. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on 


104

Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004d) Motoriset puhehäiriöt ja niiden 

kuntoutus. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on 


Schegloff, E. A (1989) Reflections on language, development, and the interactional 

character of talk-in-interaction. Teoksessa (toim.) M.Bernstein & J. S. Bruner: 

Interaction in human development. Lawrence Erlbaum, New York. 

Schwartz, R. G. & Leonard, L. B. (1982) Do children pick and choose: an 

examination of phonological selection and avoidance in early lexical acquisition. 

Journal of Child Language 9, 319-336. 

Stark, R. E. (1980) Stages of speech development in the first year of life. Teoksessa 

(toim. G. Yeni-Komshian, J. Kavanagh & C. Ferguson) 73-90. New York, 

Academic Press. 

Stoel-Gammon, C (1985) Phonetic Inventories, 15-22 months: a longitudinal study. 

Journal of Speech and Hearing Research 28, 505-512. 

Stoel-Gammon, C (1989) Prespeech and early speech development of two late 

talkers. First Language 9, 207-223. 

Stoel-Gammon, C. & Cooper, J. A. (1984) Patterns of early lexical anf 

phonological development. Journal of Child Language 11, 247-271. 

Storkel, H. L. (2004) The emerging lexicon of children with phonological delays: 

Phonotactic constraints and probality in acquisition. Journal of Speech, Language 

and Hearing Research 47, 1194-1211. 

Ström, U. (2004) Varhainen puhemotoriikka. Teoksessa (toim.) H. Heimo & K. 

Norberg-Haggren & J. Paloheimo: Kuinkas nyt suu pannaan? –puhemotoriikan ja 

105

syömisen kehitys sekä vaikeudet. Puheen ja kielen kehityksen yhdistys ry:n 

julkaisuja 36. 

von Tetzchner, S. & Martinsen, H. (1999) Johdatus puhetta tukevaan ja korvaavaan 

kommunikointiin. Kehitysvammaliitto ry., Hakapaino Oy, Helsinki. 

Tomasello, M. (2000) Do young children have adult syntactic competence? 

Cognition 74, 209-253. 

Vihman, M. M (1978) Consonant harmony: Its scope and function in child 

language. Teoksessa (toim.) J.H. Greenberg: Universals of Human Language, 281- 

334. Stanford University press, Stanford, CA. 

Vihman, M. M (1992) Early syllables and the construction of phonology. 

Teoksessa (toim. C. A. Ferguson, L. Menn & C. Stoel-Gammon) Phonological 

Developmnet: Models, research, implications, 393-422. Timonium,MD, New York. 

Vihman, M.M. (1993) Variable paths to early word production. Journal of 

phonetics 21, 61-82. 

Vihman, M. M (1996) Phonological development: The origins of language in the 

child. Oxford, Blackwell. 

Vihman, M. M., Macken, M. A., Miller, R., Simmons, H. & Miller, J. (1985) From 

babbling to speech: A re-assesment of the continuity issue. Language 61, 397-445. 

Vihman, M. & Velleman, S. (2000) The construction of a first phonology. 

Phonetica 57, 255-266. 

106

Överlund, J. (1998) Puhe ja kieli kehittyvät vuorovaikutuksessa. Teoksessa: K. 

Launonen & A-M.Korpijaakko-Huuhka (toim.) Kommunikoinnin häiriöt. Syitä, 

ilmenemismuotoja ja kuntoutuksen perusteita. 

107

Liite 1. Taulukko Aaronin puheilmaisusta ja lauseista 3-vuotiaana. 

Ikä Tuotos Kieliopillisuus ja tavoite Muuta 

3;0 [äiti am ei] (kysyvä intonaatio) 

3;1 [ei an ennä] 

[äiti ei oo pipi] 

"Eikö äiti syö? Miksi äiti ei 

syö?" 

"En halua mennä." 

"Äiti ei oo pipi./ Äitillä ei ole 

pipiä." 

3;2 [pois äiti ennä] Käskymuoto, tavoitelause: "Mene 

pois äiti." 

3;3 Äiti: [haluatko mennä isona 

armeijaan?] 

Aaron: [joo äiti, an enä] 

[ei an ennä...] 

"Joo äiti, haluan mennä." 

"En halua mennä...(tarhaan)." 

·Oma ilmaus [am] verbinä "syödä". 

·Sanajärjestys poikkeava, mutta 

kyseessä on kysymys ilman kysymyssanaa? 

Sanajärjestyksellä 

voi olla merkitystä korostava 

tehtävä yhdessä intonaation 

kanssa. 

· Kielto "ei" ei taivu persoonamuodoissa. 

·Lyhennös [an] sanasta "anna" 

korvaa usein puuttuvaa verbia 

lauseessa, erityisesti verbiä "ha- 

luta". 

Sanamuodot "mennä, mennään" 

ja "ei mennä" on oletettettavasti 

omaksuttu kokonaisuuksina. 

·Edelleen kielto "ei" taivuttamattomana. 

· Puutteellinen sanavarasto näkyy 

usein lauseissa puuttuvina 

sanoina, tekemisen kohde jää 

nimeämättä. 

3;5 [ei oo puppuu] "Ei oo pumppuu / pumppua." Vokaalipidennys sanan lopussa 

merkitsemässä taivutusta. 

3;6 [ei oo nan uti, ennää utii] "Ei oo mun koti, mennään ko- ·Verbitaivutukset kohdallaan ja 

tiin." 

sana "koti" erilliset taivutus- 

[hajji hakkaa (sss) pipi] 

muodot jälleen vokaalipidennyk- 

"Harri hakkaa/hakkasi kärmeelle sen avulla. 

pipiä." 

·Oma ilmaus [sss] sanasta 

"käärme". 

·Lauseessa subjekti, verbi ja objekti. 

4 osainen ilmaus. 

3;7 [am-appa, 

puu-ampum 

ettäukka 

akkaikki] 

3;9 

3;10 [nan imi aalo] 

[äiti imi ila] 

[äiti pum ampum pois] 

[mä ei nää] 

[mä näi jo] 

3;11 ”tut iittaa” 

”ei mamu” 

"mämä" 

"nää, tää" 

"ruokakauppa, 

puuauto, 

kastelukannu, 

vasara" 

"Mun nimi (on) Aaron." 

"Äitin nimi (on) Mira." 

"Äiti ajaa (lähtee) autolla pois." 

"Mä en nää." 

"Mä näin jo." 

[nyt riittää] 

[ei mahdu] 

[vähän] 

Yhdyssanojen muodostamista 

omista ilmauksista sekä sanoista. 

Huom: Kohdesana (yhdyssanan 

osa) on aina enintään kaksitavuinen. 

Lauseissa vahva intonaatio, lapsi 

korvaa puuttuvia sanoja jokeltelusanoilla, 

toistolla ja "äiti" sanalla. 

· Aikamuotojen erottelua verbissä 

[nähdä], apuverbi ei taivu. 

Uudentyyppistä sanastoa.

Liite 2 Kuvausta Aaronin puheessa ilmenneistä äännemuunnoksista erilaisissa ympäristöissä. 

Ikä 4;1 

/ukkaa äiti (.) mä taa kak/ 

"kurkkaa → katso" 

"katso äiti, mä sain kaks" 

-Sanan "kurkkaa" Aaron on valinnut itse eikä käytä verbiä "katso". Sanassa tapahtuu alkukonsonantin omissio ja konsonanttiyhtymä 

yksinkertaistuu. 

-Sanassa "saa" konsonantti /s/ →/t/. Aaronin fonologinen rajoite esti diftongien ja vokaaliyhtymien tuottamisen sekä sananloppuisen 

konsonantin tuottamisen, joten sana ei taivu imperfektiin "sain" tai edes preesensin yksikön 1.persoonan konsonanttiloppuiseen 

muotoon "saan". 

-Konsonanttiyhtymä sanassa "kaks" on mahdoton, sananloppuinen konsonantti omissoituu. 

/mä anna kak ekkaa appii/ "mä painan kaks kertaa nappia" 

Sanan "painan" kohdalla on vaikeus tuottaa diftongia kaksitavuisessa sanassa, lisäksi kaksi eri konsonanttia /p/ ja /n/ tuottavat 

vaikeuksia. Aaron vaihtaa sanan "apusanaan" "anna". Tästäkin sanasta puuttuu sanalopuuinen konsonantti. 

Sanassa "nappii/nappia" omissoituu alkukonsonantti, taivutus onnistuu puhekielen mallilla. 

[nunatata] ”junarata" Yhdyssanan ydinsanat on oletettavasti käsitelty erikseen. 

/nuna/ "juna" Viimeisen tavun aloittava konsonantti /n/ muuntaa sanan alkukonsonantin myös äänteeksi /n/. Tyypillistä 

tässä kehitysvaiheessa. 

/tata/ "rata" Viimeisen tavun aloittava konsonantti /t/ muuntaa sanan alkukonsonantin myös äänteeksi /t/. Tyypillistä 

tässä kehitysvaiheessa. 

Ikä 4;5 

[hiitihuulo] "riisipuuro".Sanan kaikki konsonantit ovat muuntuneet. Yhdyssanan ydinsanat on oletettavasti kä- 

sitelty erikseen. 

/hiiti/ "riisi" Tässä kehitysvaiheessa vallalla oli "h-maisuus", äänne /h/ korvasi useita konsonantteja, aiemmin e ollut tyy- 

pillistä että /r/→/l/. Usein sanan alussa /r/ omissoitui tai muuntui äänteeksi /l/. Äänteen /s/ muuntuminen äänteeksi /t/ 

oli melko tyypillistä 

/huulo/ "puuro" Äänne /p/ muuntui /h/-äänteeksi, ei tyypillinen prosessi. Äänne /p/ oli yleensä helppo tuottaa. Äänne /r/ 

→ /l/, oli tyypillinne prosessi.

Liite 3 

Dialogi äidin ja Aaronin välillä, jossa näkyy hyvin aikuisen aktiivinen rooli Aaronin puheenvuorojen 

tulkitsijana ja aikuisen tietämys yhteisestä arjesta ja kokemuksista, joita ilman Aaronin ilmaisua 

olisi mahdoton tulkita. 

Ikä 4;2 

Aaron ja äiti olivat autossa ja lauloivat. 

Äiti: ”Sä osaat jo hyvin” 

Aaron:/mä totaa mämä/ (.) /ei oo eppoo äiti/ 

"Mä osaan vähän, ei oo helppoo." 

Äiti:”Ei ookkaan, mutta sä oot oppinu hienosti.” 

Aaron:/mä totaa kikku kuu/ (.) mä totaa pip pap/ 

"Mä osaan (laulaa) pikku kuu-laulun ja tipe tipe tip tap." 

Äiti:” Ja sä osaat hienosti pelata sählyä. Joku ei osaa ollenkaan.” 

Aaron:/nii äiti/ (.) /mä haluu eekkoo/ 

"Niin äiti, mä haluun kiekkoo." 

Äiti:” Haluut pelata jääkiekkoa?” 

Aaron:/joo/ (.) /mä näi eekko/ 

"Joo, mä näin → löysin kiekon !" 

Äiti:”Löysitkö sä sen kiekon?” 

Aaron: /joo äiti/ (.) /mä ukkaa uti/ (.) /mä nää eekko/ (.) /äiti ei nää eekko/ (kysyvä int.) 

”Joo äiti. Mä etsin kotona ja mä löysin (sen) kiekon. Äiti et sä/ei löytänyt/nähnyt sitä 

kiekkoa?" 

Äiti: ”En oo löytäny. Hyvä jos sä löysit sen.”

Kehityksellinen verbaali dyspraksia; kuvaus lapsen ... - Papunet

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?