kaamos #1 2005 - Viipaleita

Sisällysluettelo 

KAAMOS #1 2005 

4 Sisältö 

5 Pääkirjoitus 

6 Sacred Crucifix 

8 Janne ”ToxicAngel” Pitkänen 

11 Litium 

12 Juha Juoni / Welldone 

13 Cover Special 

16 Sentenced 

20 Thyrane 

23 Wrathage 

26 Mikko Forstén 

28 Brüssel Kaupallinen 

30 Amfisound 

33 Reflexion 

34 Matti Riekki / Inferno 

36 Eternal Tears of Sorrow 

39 Moses Hazy 

40 Studioteknikko Aki Karppinen 

42 Prayer 

44 Scenery Channel 

46 Frivolvol 

47 Kolumni 

49 Uho Productions 

Kaamos Magazine editorial 

Päätoimittaja: Heikki Ylipaavalniemi, heikki.y@empiria.org // Toimituspäällikkö: Tero Lassila, terol@imperiumi.net // Graafinen suunnittelu: 

Aini Pihlajaniemi, Heikki Ylipaavalniemi // Oikoluku: Matti Ahola, Soheila Mikkonen, Saara Autere // Toimittajat: Saara Autere, Aini Pihlajaniemi, 

Matti Ahola, Janne Räsänen // Valokuvaaja: Jussi Määttä // Markkinointi: Tero Lassila // Painosmäärä: 50 kpl // Painopaikka: Oulun 

Kopiokeskus. 

Lehti on tuotettu Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuurialan yksikön viestinnän koulutusohjelman projektiopintoina. Oppilaitos on 

myös kustantanut lehden ja omistaa sen tekijänoikeudet Jussi Määtän ottamia valokuvia lukuunottamatta. Projektin tuottaja: Matti Ahola // 

Ohjaavat opettajat: Gilbert Granholm (journalismi), Veikko Mynttinen (grafiikka) // Ohjaavat vertaistutorit: Soheila Mikkonen, Mari Vuorisalo, 

Hanna Jakku ja Anssi Hanhimäki 

Kannen kuva ja logo: Janne Pitkänen, toxicangel@toxicangel.com 

VESA RANTA JOUNI HAAPAKOSKI JUSSI MÄÄTTÄ 

HEIKKI YLIPAAVALNIEMI 

KAAMOKSEN SYÖVEREISSÄ 

Talvi tulee ja pimeä, pohjoinen kaamos sen myötä. Surulliset 

tähdet nukkuvat tuikkien pohjoisella taivaalla revontulten 

lyödessä hehkua täysikuun loisteen rinnalla. Pakkasen ja 

roudan keskellä monen arki harmaantuu kesän ihania ja lämpimiä 

muistoja verestäessä. Talvi on ollut inspiraation lähde monille musiikintekijöille, 

eikä vähiten metallimusiikin. Rujo, raskas ja painostava 

musiikki on omiaan kuvaamaan ahdistuneita ja kiihkeitä tunteita. 

Käsissäsi on ensimmäinen numero raskaaseen musiikkiin keskittyneestä 

Kaamos Magazinesta, joka omalta osaltaan välittää 

suomalaisen metallimusiikin sanomaa. Lehti tarkastelee raskaan 

musiikin kulttuurin ilmiöitä, ja muitakin kuin niitä arkipäiväisempiä 

tahoja. Lehden alkuperäisideaan kuuluu myös erityinen osio, jossa 

esitellään syvemmin tietyn kotimaisen seudun metallibändejä ja taustahenkilöitä. 

Tässä numerossa kurkistamme lähemmin Oulun seudun 

pinnalla ja sen alla väreileviin tahoihin. Ensinumero nostaa esille 

huomattavan määrän alan paikallisia toimijoita ja takapiruja. Yhtenä 

erityisenä tekijänä ovat metalligraafikot. Tässä numerossa esille on 

nostettu Janne Pitkänen. Lehden konseptin mukaisesti taiteilijalle annetaan 

halutessaan mahdollisuus tehdä lehdelle kannet ja näin esitellä 

tyyliään. Pitkänen on suunnitellut myös lehden logon. 

Lehti tuotettiin ja toteutettiin Oulun seudun ammattikorkeakoulussa, 

viestinnän koulutusohjelmassa. Lehden idea sai alkunsa 

jo tämän vuoden keväällä. Ehdotin silloin projektiopintojen toteutusideaa 

tämän lehden päätoimittajana toimivalle Heikki Ylipaavalniemelle, 

joka on myös innokas metallimusiikin harrastaja. Asia 

jäi hautumaan, ja lopullisen päätöksen idean toteutuksesta teimme 

opintojakson alussa. Ympärille saimme erinomaisen taustatiimin. 

Syvemmän ideoinnin ja toteutuksen myötä Kaamos Magazine näki 

kuunvalon. 

Pääkirjoitus 

Lehdestä ei löydy ensimmäistäkään levy- tai keikka-arvostelua. 

Tämä on selkeä linjanveto, sillä haluamme pitää lehden sisällön 

informatiivisena, mahdollisimman ajattomana ja antaa näkyvyyttä 

niillekin tahoille, jotka sitä eivät aina osakseen saa. Arvostelut jätämme 

suosiolla muille. Emme myöskään juttuvalinnoissamme ole jättäneet 

tunnetumpia tahoja unholaan. Oululaisen ja samalla koko suomalaisen 

musiikkielämän kirjassa kääntyi lokakuun alussa uusi sivu, 

kun Sentenced päätti pitkän ja loisteliaan uransa. On uusien kykyjen 

aika, ja samalla myös toki monet muut vanhat vielä jatkavat. 

Suurimmat kiitokset tämän lehden valmistumisesta kuuluvat erityisesti 

haastateltaville. Yllätyimme suunnattomasti siitä, kuinka 

avuliaita ja innokkaita kiireiset muusikot ja alan muut toimijat olivat 

osallistumaan mukaan. Erityiset kiitokset Janne Pitkäselle, joka loi 

lehdelle ”kasvot” sekä Vesa Rannalle, joka auttoi usean jutun valmistumisessa. 

Kiitokset tämän lehden valmistumisesta kuuluvat tietysti 

myös koko lehden työryhmälle ja koululle. 

Jatkoa Kaamos Magazinelle ei näillä näkymin ole odotettavissa, sillä 

tämä lehti on toteutettu vain yksittäisenä projektina. Mutta mikään 

ei ole toki koskaan mahdotonta. Kaikesta huolimatta kuunnelkaa 

edelleen hyvää musiikkia, käykää keikoilla ja muistakaa, radiotoimittaja 

Teemu Suomista lainatakseni, että ei se hevi niin vakava asia ole. 

Marraskuussa 2005 

Tero Lassila 

4 KAAMOS #1 KAAMOS #1 

5

SACRED CRUCIFIX SACRED CRUCIFIX 

KAUHUA JA SYNKKIÄ VISIOITA 

Oululaista Sacred Crucifi xia ei ainakaan helpolla luovuttamisesta voida syyttää. 20 vuoden death 

metal -hyökkäyksen jäljiltä yhtyeeltä on ilmestymässä vasta toinen pitkäsoitto. Viime vuoden Aeon 

of Chaos -levy saa nyt jatkoa kokonaan uudella materiaalilla. 

Teksti: Heikki Ylipaavalniemi 

Kuvat: Vesa Ranta 

Sacred Crucifi x on yksi vanhimmista, 

ellei jopa vanhin suomalainen death 

metal -bändi. Alkunsa se sai jo vuonna 

1987 Criminal Assault -nimellä. Itse asiassa 

samana vuonna kuin legendaarinen Death 

julkaisi ensimmäisen levynsä. Pentagrammi 

on jälleen sulkeutunut, kun yhtye sai takaisin 

alkuperäisen kokoonpanonsa. Viimeinen 

sakara saatiin piirrettyä, kun kitaristi Sami 

Taimela palasi ruotuun. Bändissä laulusta ja 

bassosta vastaa Miku Mertanen, kitaroita sahaavat 

Sami Taimela ja Tommi Määttä sekä 

rumpuja pieksee Janne Kela. 

Sacred Crucifi x on soittanut old school 

death metalliaan jo parinkymmenen vuoden 

ajan. Kaikki lähti nopeasti käyntiin vuoden 

1989 ensimmäisen R.O.D.-demon myötä, 

joka keräsi yllättävän suurta huomiota 

underground-piireissä. Yhtyeelle tuli yhteydenottoja 

Etelä-Amerikasta saakka. Undergroundin 

voima löi ällikällä itse maestrotkin. 

– Se yllätti, kun underground oli niin helvetin 

vahvaa. Kirjeitä tuli Chilestä asti, Janne 

muistelee. 

Ensimmäisen demon julkaisun jälkeen yhtyeellä 

on ollut sekä ylä- ja alamäkiä. Välillä 

on pidetty pidempiäkin taukoja. Jäsenet ovat 

olleet milloin armeijassa, milloin asuneet 

muualla. Vanha suola on kuitenkin koko 

ajan janottanut, joten yhtye on palannut yhä 

uudelleen vanhojen metkujensa pariin väkevämpänä 

kuin koskaan. 

– Jotain jäi kesken, ja halutaan saattaa se loppuun. 

Verissähän tämä on, eipä sille mitään 

voi, Janne miettii. 

Ensimmäisestä demosta on kulunut jo kauan, 

mutta vanhan kokoonpanon kemiat pelasivat 

täydellisesti yhä. Muitakin vaihtoeh- 

toja kitaristin pestiin kokeiltiin, mutta vasta 

kun Sami palasi mukaan kuvioihin, saatiin 

vanha magia hyppysiin. 

– Kyllähän siinä yksi sellainen virtuoosikin 

kävi, mutta kun ei se porukkaan sopinut, 

Janne sanoo. 

TRIBUUTTI KAUHUELOKUVILLE 

Sacred Crucifi x alkoi valmistella uutta levyään 

aluksi mini-CD:nä. Vuoden lopussa 

julkaistavalle levylle oli tarkoitus tehdä neljän 

kappaleen paketti. Sen oli tarkoitus olla 

kunnianosoitus kauhuelokuvien klassikoille. 

Levy kuitenkin paisui alkuperäisestä ideasta, 

ja nyt ulos on tulossa kokopitkä levy. Alkuperäisestä 

kauhuelokuvaideasta ei ole kuitenkaan 

luovuttu, vaan se roikkuu yhä sitkeästi 

mukana. Kappaleiden aiheet on alustavasti 

kaapattu elokuvista Th e Eye, Superstition, 

Manaaja sekä Evil Dead. Tunnelmaa kappaleisiin 

ei vangita suorilla lainauksilla elokuvista, 

vaan ne ovat täysin omia sovituksia. 

– Suoranaisesti biisit eivät noudata alkuperäistä 

versiota. Pyritään kuitenkin siihen, 

että ihmiset tunnistavat, mistä kappale on 

alunperin, Miku kertoo. 

Kappaleiden musiikki on myös uudenlaista 

Sacred Crucifi xia, vaikka bändi yhä itseltään 

kuulostaakin. Jo edellisellä Aeon of Chaos 

-levyllä on muutamia hivenen modernimpiakin 

kappaleita. Uudella levyllä kokeillaan 

taas uusia loitsuja, kuten syntikkaa. 

– Se on vähän fi iliksestä kiinni, minkälaisia 

biisejä tehdään. Joskus biisi on vieläkin vanhempaa 

kuin ollaan itsekään, Janne nauraa. 

Edelliselle levylle oli eksynyt vanhoja biisejä 

80-luvulta. Uudella levyllä suurin osa kappalemateriaalista 

on tuoretta, vaikka joukkoon 

suunnitellaan myös yhtä vanhempaakin 

kappaletta. Lainabiisinkin mukaan ujuttamista 

harkitaan vakavasti. 

Uutta levyä ennakoivaa Creatures From 

Th e North -singleä nauhoittaessa ei studiossa 

kauaa aikaa tuhlattu. Rummut ehdittiin juuri 

ja juuri kantaa sisälle, kun niitä jo kannettiin 

pihalle. Levyille pyritään aina tavoittamaan 

samaa livetunnelmaa kuin keikoilla. 

– Nyt on helpompi lähteä seuraavaa tekemään, 

koska on paremmin jyvällä. Siellä on 

kuitenkin niin helvetisti nippeleitä ja nappeleita. 

Ei niitä kaikkia tarvitse väännellä, Sami 

miettii. 

Studioon mennessä Sacred Crucifi xin kaikilla 

jäsenillä on selkeät sävelet, mitä tehdään. 

Siellä ei enää kappaleita sävelletä. Biisit hiotaan 

kuntoon treeneissä. 

– Pikkumausteet tulee sitten studiossa, Sami 

jatkaa. 

Kappaleet Sacred Crucifi xilla syntyvät hyvin 

spontaanisti. Yhden kappaleen rungon rakentamiseen 

voi mennä vain pari minuuttia. 

Runko kasataan lopulliseksi versioksi porukalla 

treeneissä. 

– Perusajatus biisienkin teossa on, että niitä 

ei liikaa hinkata. Ne tulevat enemmän tajunnanvirtana, 

Janne pohtii. 

ELÄÄ JA KUOLLA LAVALLA 

Sacred Crucifi xin vahvuutena on aina ollut 

live-esiintyminen. Yhtyeen jäsenet tunnustavatkin 

suoraan, että keikkailu on se, mikä saa 

jaksamaan. Levyjen tekemisen syyksi voi kärjistää 

pelkästään keikkailun. 

– Totta kai sitä voi yrittää vangita sitä meininkiä 

levylle, mutta ei sitä pysty, Miku pohtii. 

Äijillä olisikin kova hinku saada lisää keikkoja. 

Uuden levyn myötä näkyvyyttä halutaan lisää, 

ja halua olisi päästä kiertämäänkin kunnolla. 

Mitään ihmeitä ei odotella, mutta toiveena olisi, 

että keikoilta takaisin tullessa oltaisiin edes 

omillaan. 

– Ei tässä mitään helvetin ruusutarhoja odotella, 

mutta totta kai sitä toivoisi, että pääsisi 

tuonne ulkomaille keikkailemaan. Ihan sillä 

tavalla, että ei tarvitsisi nukkua autossa ja maksaa 

itseään siitä kipeäksi. Ei me enää mitään 

18-vuotiaita olla, Miku toteaa. 

Monilla pitkään pystyssä olleilla bändeillä 

asenne keikkailuun on melkein päinvastainen. 

Vaikka uusia levyjä jaksetaan puskea ulos, eivät 

pitkät kiertueet kaukana kotoa enää innosta. 

Sacred Crucifi xille keikkailu on kuitenkin 

se, mikä saa jaksamaan vuodesta toiseen. 

Aikanaan yhtye lanseerasi itsestään kuvauksen 

kauhua ja synkkiä visioita. Tämän kuvauksen 

he allekirjoittavat tänäkin päivänä. Keikoille 

halutaan luoda vahva tunnelma. Vaaran tunne 

yleisön joukossa ei ole ennenkuulumaton asia 

Sacred Crucifi xin keikalla. 

– Lavalla sitä tuntee elävänsä ja kuolevansa, 

Miku kuvailee. 

Sacred Crucifi x ei kuitenkaan ole vielä urallaan 

saanut pidempiä kiertueita tehdä, joten 

kaverukset miettivätkin, että ovat saaneet 

nähdä kiertue-elämän positiiviset puolet. 

Pitkän ulkomaankiertueen ajan samojen 

naamojen tuijottamisen jälkeen voisi ääni 

kellossa olla toisenlainen. 

– Ryhmähenkihän se on tärkeintä. Ettei kukaan 

siinä porukassa vituta, Miku tokaisee. 

Vaikka iän myötä vastuu on kasvanut, ei se 

ole yhtyettä hidastanut. Nykyään keikkailu 

vaatii vain enemmän järjestelyä. Kiertueaikataulut 

täytyy järjestää tarkemmin, jotta ne 

eivät törmää töiden kanssa. 

– Jos tulee sellainen työ, joka ei päästä keikkailemaan, 

niin minä sanon itseni irti, Miku 

täräyttää. 

Sacred Crucifi x onkin bändi, jonka levyjen 

sijasta voi olla järkevämpää harkita keikkalippujen 

lunastamista. Tai molempien. 

“Me ollaan suurin piirtein sitä, mitä kutsuttiin death-metalliksi 80-luvun lopulla. Minä en 

enää edes pysy mukana onko siellä death-metallissa alakategorioita ihan perkeleesti.” 

METALLIN NOUSU 

Sacred Crucifixin olemassaolon aikana 

metallimusiikki on elänyt melkoista muutosten 

aikaa. Nykyään HIM ja Nightwish 

myyvät hurjia määriä levyjä. Sellaisia 

määriä ei välttämättä vielä 90-luvulla edes 

voinut realistisesti toivoa. Samalla metallimusiikki 

on päätynyt listasijoille ja siitä 

on tullut valtavirtamusiikkia. Sacred Crucifixin 

miehet eivät kuitenkaan pidä tätä 

huonona kehityssuuntana. Päinvastoin 

muutama menestynyt metallibändi petaa 

mahdollisuuksia muillekin bändeille ja 

nostaa niiden kiinnostavuutta levy-yhtiöiden 

silmissä. 

– Metalli on paisunut niin helvetisti, ja 

hyvä onkin, että on paisunut. Ennenhän se 

oli enemmän pienien piirien juttu. Menestys 

auttaa kaiken tyyppistä metallia nousemaan 

pidemmälle, Miku sanoo. 

Modernimpikin metalli toki äijiä miellyttää. 

Genrejen laajentuminen aiheuttaa 

kuitenkin vakavaa hämmennystä. Death 

metal ja metallimusiikki ovat kehittyneet 

uusiin suuntiin viime vuosina. Eri tyylisuuntia 

syntyy kuin sieniä sateella, ja on 

yhä vaikeampaa luokitella bändejä yhden 

tyylin alle. Silti osa bändeistä jaksaa yhä 

vääntää sitä tuttua ja turvallista vanhan 

koulukunnan tyyliään. 

– Me ollaan suurin piirtein sitä, mitä kutsuttiin 

death metalliksi 80-luvun lopulla. Minä 

en enää edes pysy mukana onko siellä death 

metallissa alakategorioita ihan perkeleesti, 

Miku miettii. 

Mikä saa Sacred Crucifi xin pysymään uskollisesti 

saman koulukunnan kannattajana? 

– Kun me ei kehitytä!, Miku parkaisee. 

www.sacredcrucifi x.com 


7

TOXICANGEL 


Kuvat: Janne Pitkänen 

Myrkyllisen enkelin 

LUMOUS 

Janne ”ToxicAngel” Pitkäsen digitaaliset taideteokset ovat koristaneet 

monien yhtyeiden levynkansia viime vuosina. Miehen kädenjälkeä on 

Mikä saa pysähtymään tuntemattoman 

yhtyeen levyn kohdalle 

levykaupassa? Ehdottomasti 

kansikuva. LP-aikojen upeat ja suuret kansikuvat 

ovat nykyään pääasiassa keräilijöiden 

ilona. Silti yhtyeet käyttävät yhä aikaa ja 

vaivaa levyjen visuaalisen ilmeen luomiseen. 

Värimaailma ja kuvitus jo viestivät, mitä 

tyyliä levy edustaa. Raskaamman musiikin 

imagokin vaatii tietyn tyyppistä tunnelmaa, 

ja kansitaiteilijat antavat viimeisen silauksen 

kokonaisuudelle. Janne Pitkänen, joka 

tunnetaan taiteilijanimellä ToxicAngel, on 

luonut monia taideteoksia niin suomalaisille 

kuin ulkomaalaisillekin yhtyeille. 

Raskaampaa musiikkia hän on kuunnellut 

jo 7-8 -vuotiaasta nassikasta saakka. 

Nykyään kolmikymppinen mies on saanut 

ensimmäisen kosketuksensa raskaampaan 

musiikkiin Iron Maidenin kautta, Powerslave-levy 

vei pahaa aavistamattoman aikoinaan 

mukanaan, ja sille tielle on jääty. Siitä 

lähtien levysoittimessa ovat viihtyneet bändit 

W.A.S.P:ista kotimaiseen Amorphikseen. 

Kansitaiteita tehdessä on musiikki tärkeässä 

osassa. Millainen musiikki toimii parhaana 

inspiraationlähteenä? 

– Aika laidasta laitaan -meiningillä mennään, 

joten sellaista tiettyä genreä en pahemmin 

harrasta, mutta jos jokin pitää valita, 

niin progressiivinen metalli ja instrumentaalimusiikki 

on ehkä se kaikkein lähimpänä 

oleva, ToxicAngel miettii. 

voinut ihailla niin Tarotin kuin Sonata Arcticankin levynkansista. 

DIGITAALISEN TAITEEN 

IHMEELLINEN MAAILMA 

ToxicAngel on pikemminkin ajautunut kuin 

määrätietoisesti hakeutunut digitaiteilijaksi. 

Pensseleillä ja kankaalla voi saada ihmeellisiä 

tuloksia aikaan. ToxicAngel kokee kuitenkin 

nykyisen valintansa luonnollisimmaksi ilmaisukeinoksi 

itselleen. 

– Digitaalinen media antaa monessa mielessä 

paljon enemmän mahdollisuuksia koettaa 

rajojaan, kuin tavallinen taide, ToxicAngel 

pohtii suhdettaan taiteeseen. 

Yksi valttikortti tietokoneilla luodussa taiteessa 

on, että siihen pystyy liittämään niin 

kuvaa kuin ääntäkin. Tätä eivät perinteiset 

ilmaisukeinot salli. Vaihtoehtojen äärettömyys, 

sekä mahdollisuus yhdistää monia eri 

tekniikoita kiehtoo. 

Esikuvien joukosta löytyy niin ulkomaisia 

kuin kotimaisiakin taiteilijoita. 

– Luis Royo, Boris Vallejo, Olivia, Larry Elmore 

ainakin vahvimpina vaikuttajina. Digitaalisella 

puolella on genrejen mukaan aika 

paljonkin – suurin osa, kumma kyllä suomalaisia, 

ToxicAngel luettelee. 

Niin kuin monet muutkin alan taiturit, on 

myös ToxicAngel oppinut digitaiteen salaisuuksia 

itsenäisesti yrityksen ja erehdyksen 

kautta. Lukuisien ohjelmien salat ovat 

auenneet yhä paremmin vuosien saatossa. 

Nykyisin ToxicAngelin taideteokset lähentelevät 

valokuvia yksityiskohdissaan. Niissä eri 

värisävyt sulautuvat toisiinsa luoden pieniä 

TOXICANGEL 

detaljeja sisältävän suuremman kokonaisuuden. 

Väripaletin laajasta käytöstä huolimatta 

lempivärikseen ToxicAngel valitsee yllätys, 

yllätys – mustan. 

TALUTUSNUORAN PÄÄSSÄ 

Levynkansia suunnitellessaan kansitaiteilija 

joutuu usein olemaan tiukassa talutusnuorassa. 

Taidetta tehdään aina tilaustyönä 

muille, joten lopputuloksen täytyy miellyttää 

muitakin kuin itseä. ToxicAngel ei kuitenkaan 

pidä tätä ollenkaan pahana asiana, 

päinvastoin. 

– Minusta ainakin on mukavaa se, että bändillä 

on omat ideat ja näkemyksensä siitä, 

miltä levyn pitäisi näyttää. Hehän vaikuttavat 

vahvasti siihen, miltä se kuulostaa, 

ToxicAngel toteaa. 

Levynkannen suunnittelu on aina oma prosessinsa. 

Aluksi bändin kanssa keskustellaan 

minkälaisia toiveita ja ideoita heillä olisi. 

Keskustelujen pohjalta tehdään mahdollisia 

luonnoksia, kunnes idea on selkiytynyt 

lopulliseen muotoonsa. Ideoinnista alkaa 

mekaaninen toteuttaminen, eli esimerkiksi 

piirtäminen tai mallintaminen. Idean jalostumisen 

kesto lopulliseksi taideteokseksi 

riippuu alkuperäisestä lähtökohdasta. Alkuperäistä 

ideaa ei välttämättä edes ole. 

– Varsinainen työvaihe voi kestää viikosta 

neljään viikkoon, mutta silloin on kyllä jo 

korjailtu ja viilailtu juttuja aika raskaalla kädellä, 

ToxicAngel sanoo. 


9

TOXICANGEL 

“Mikään ei harmita niin paljoa kuin, että on mielestään tehnyt hyvää jälkeä, 

mutta kuulee perästäpäin, että olisi voinut tehdä vielä sitä ja tätä.” 

DETALJEISSA PIILEE SALAISUUS 

Pitkä työprosessi sisältää monia vaiheita, mutta niistä viihdyttävin 

taiteilijan mielestä on ehdottomasti yksityiskohtien viilailu. Konseptista 

valmiiseen teokseen on pitkä matka. Mieluisin vaihe alkaa, 

kun kuva on melkein valmis, mutta sieltä puuttuvat 

yksityiskohdat. 

– Detaljeja nyhrätessä voi hyvinkin mennä 

viikko, mutta yleensä se näkyy lopputuloklopputuloksessa, 

ToxicAngel toteaa. 

Työvaiheita esitellään välillä tilaajalle, jotta 

molemmat osapuolet ovat tietoisia 

missä mennään. Lopuksi tehdään viimeistelytyö, 

eli muun muassa lisätään 

yksityiskohtia, kunnes lopputulos 

miellyttää asiakasta. ToxicAngel 

hakee kommentteja töihinsä myös 

lähipiiristään. 

– Yleensä näytän ”vaihekuvia” 

myös tietylle porukalle ystäviäni, 

jolloin saan objektiivisen 

palautteen siitä, mikä mättää 

tai toimii. Sitä kun tahtoo olla 

liian lähellä sitä mitä tekee, ja 

unohtuu joskus hiomaan jopa 

tarpeettomia juttuja, ToxicAngel puntaroi 

suhdettaan teoksiinsa. 

Vaikka kommentteja haetaan muualtakin, 

on bändiltä saatu palaute kaikista 

tärkeintä työvaiheessa. 

– Mikään ei harmita niin paljoa, kuin 

että on mielestään tehnyt hyvää jälkeä, 

mutta kuulee perästä päin, että olisi 

voinut tehdä vielä sitä ja tätä, ToxicAngel 

painottaa. 

MIELIKUVITUS TÄRKEIMPÄNÄ TYÖVÄLINEENÄ 

Kansitaide tehdään aina jonkun toisen hengentuotteen pohjalta. Levyllä oleva 

musiikki itsessään tavoittelee jotain tunnelmaa ja sanomaa. Jotta kansitaide 

olisi onnistunut, pitäisi sen pystyä tavoittamaan sama tunnelma, joka 

yhtyeellä on ollut levyä tehdessään. ToxicAngel toteaakin, että hän kuuntelee 

levyä muutamaan kertaan ennen kuin aloittaa työn. Tällä tavoin hän yrittää 

päästä samalle aaltopituudelle musiikin ja lyriikoiden kanssa. 

– Jos kyseessä on esimerkiksi teemalevy, pitäisi kannen kertoa periaatteessa 

koko tarina referaattina, joka avautuu kuuntelijalle levyä kuunnellessa. Varsinaisessa 

piirtämisvaiheessa levy yleensä soi likimain tauotta, ToxicAngel 

kertoo suhteestaan kansitaiteen lähteenä olevaan musiikkiin. 

ToxicAngel korostaa itse kansitaiteen merkitystä erityisesti, jos bändiä 

ei ole ennen kuullut. Hänelle musiikki itsessään on suurin vaikuttaja 

teoksiin. Musiikin mielikuvitukseen maalaamat kuvat 

luovat alkupisteen, jonka avulla voidaan alkaa työstämään 

lopputulosta. Työvälineinä ToxicAngel käyttää muun 

muassa perinteistä lyijy- ja mustekynää sekä paperia. 

Lopullinen tulos saadaan aikaiseksi tietokoneella, piirtopöydällä 

sekä erilaisilla kuvankäsittelyohjelmilla. Oma 

mielikuvitus on kuitenkin aina tärkein työväline taiteilijalle. 

– Mielellään sitä tekee kannen sellaisille bändeille, jotka saavat mielikuvituksen 

kulkemaan ilman esimerkiksi bändin antamaa ideaa. 

Näkyvyyteen satsaaminen kannattaa loppupeleissä, koska ostajakunta 

ei vielä välttämättä tunne yhtyeen musiikkia. Vanhemmilla 

ja tunnetummilla yhtyeillä levynkansitaiteella on 

enemmänkin merkitystä imagon kannalta. Onnistuneessa 

levynkannessa yhdistyvät hyvä tekninen toteutus ja ennen 

kaikkea idea. 

– Minulle hyvä levyn kansi on sellainen, että vaikka en 

tietäisi koko bändistä mitään, on se ostettava pelkästään 

sen takia, että kansi näyttää hienolta. Tekninen toteutus 

on tietysti yksi kriteeri, mutta myös pelkkä idea voi olla 

loistava. Jos nämä kaksi kohtaavat jossain määrin näköhermoja 

hivelevästi, niin se kai se on, ToxicAngel 

lopettaa. 

Eletään vuotta 1997. Paikka on alle kahdentuhannen asukkaan Ristijärvi Kainuussa. 

Kunta panostaa nuoriin lentopalloilijoihin, eikä muuta ajanvietettä ole tarjolla. 

Urheiluun kyllästyneet Jari Rönkkö ja Antti Pikkarainen päättävät pistää pystyyn ”rehellisen 

rockorkesterin”. Mukaan otetaan myös Vesa Väyrynen ja Teemu Nurminen. Virttyneissä 

villatakeissa ja rasvaisissa hiuksissa puretaan turhautuneisuutta punk rockin voimalla. 

Teksti: Aini Pihlajaniemi 

Kuva: Miska Närhi 

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, 

Litium rokkaa kovemmin 

kuin koskaan. Raivokas punk rock 

on muuttunut raskaaksi rockmeiningiksi. 

Kokoonpano on vuosien saatossa ehtinyt 

muuttua pariinkin otteeseen. Vuosituhannen 

vaihteessa remmiin astui Ilari Järvinen. 

Ilu otti Teemun paikan bändin kitaristina. 

Muutama vuosi myöhemmin basisti Vesan 

tilalle tuli Kimmo Kumpulainen. Laulaja- 

kitaristi Antti 

myöntää, että 

Ilun ja Kimmon 

myötä yhtye on 

muuttunut vain parempaan suuntaan. 

– Oikeastaan ei voi edes puhua samasta bändistä. 

Litium on tehnyt kolme demoa 

(Dragons, 2001, Portti 4, 2002, Demo, 2003), 

joita he ovat lähetelleet tarkoin harkittuihin 

levy-yhtiöihin. Palaute on ollut positiivista, 

mutta kaikkia osapuolia miellyttävää sopimusta 

ei vielä ole syntynyt. Nyt valmisteilla 

on ensimmäinen omakustanne-EP, joka 

näillä näkymin ilmestyy ensi vuoden alussa. 

Tekeillä on myös musiikkivideo, johon 

materiaalia on kuvattu mm. Kulttuuriareena 

Glorian Curium Metal Festeillä viime syyskuussa. 

Kitaristi Ilu ja rumpali Jari asuvat tällä 

hetkellä Helsingissä, missä sijaitsee myös 

bändin treenikämppä. Basisti Kimmo asuu 

Kuopiossa ja Antti on palannut Kajaanin ja 

Oulun kautta takaisin Ristijärvelle. 

– Kyllähän me useammin treenattais jos 

asuttaisiin lähempänä. Mutta tämän järjes- 

telyn myötä treenaamisesta on tullut paljon 

intensiivisempää kuin ennen, Antti kertoo. 

”Ei tässä mistään maailmanvalloituksesta 

ole kyse.” 

– Ilun kanssa treenataan paljon kahdestaan, 

kun täällä päässä asumme. Pojat hyökkää 

tänne aina treeni- ja studiosessioihin tasaisin 

väliajoin, jolloin pääsemme veivaamaan 

koko bändillä, rumpali Jari Rönkkö lisää. 

LITIUM 

Yleensä biisit syntyvät Ilun sävellyksistä, 

joihin Antti sitten kirjoittaa sanoitukset. 

– Jos tulee uusia biisejä, vedämme ne studiossa 

Ilun kanssa nauhalle ja lähetämme 

pojille, jotka vääntää niihin lauluja bassoosuudet, 

Jari valottaa järjestelyjä. 

– Tekstit syntyvät yleensä aika nopeasti. 

Kuuntelen Ilun sävellykset ja sen fi iliksen 

mukaan kirjoitan sanat, Antti kertoo. 

– En koskaan yritä synnyttää sanoituksia 

väkisin. Jos päässä ei liiku mitään, sitten en 

kirjoita. 

Antti on aina kirjoittanut ja 

laulanut Suomen kielellä. 

– En näe mitään syytä muuttaa 

laulua esim. englanninkieliseksi, 

kun kuitenkin Suomessa 

ollaan. Eikä tässä mistään 

maailmanvalloituksesta ole kyse vaan musiikin 

tekemisestä ja siitä nauttimisesta. 

Vaikka Litium pyrkii imemään vaikutteensa 

mahdollisimman erilaisista musiikkityyleistä, 

Jari vakuuttaa, että tietty omaleimaisuus 

on ja pysyy. 

– Kuuntelen musiikkia laidasta laitaan, mutta 

eniten tykkään juuri raskaammasta musasta. 

Totta kai se vaikuttaa sitten omaankin soittoon, 

mutta kyllä minusta Litium kuulostaa 

Litiumilta. 


11 

www.litium.net

JUHA JUONI 

Sinulla on kasa kansaan uppoavia lauluja, joista olet koonnut kriitikoiden kuolat juoksuttavan 

albumin. Albumillasi esiintyy suorastaan tanssiin pakottavan sykkeen synnyttävä bändi. 

Ainoa, mitä sinulta puuttuu, on keikka. Sinä tarvitset keikkamyyjän. 

Juha Juoni on Suomen suurimman ohjelmatoimiston 

Welldonen palkkalistoille 

kuuluva keikkamyyjä – tai agentti, kuten 

hän itse itseään kutsuu. Miten seinäjokelaisesta 

musiikki-intoilijasta oikein tuli jättifi rman 

keikkamyyjä? 

– Minulle harrastuksesta tuli huomaamatta 

työ. Olen aina viihtynyt elävän musiikin 

parissa. Kävin yhdeksän vuotta kestäneen 

”korkeakouluni” alalle Seinäjoen elävän musiikin 

yhdistyksessä SELMUssa, jossa toimin 

aluksi talkoohengellä. Sitten tein lyhyitä pätkiä 

palkallisesti ja lopulta kolme viimeistä 

vuotta kokopäivätoimisena toiminnanjohtajana. 

Ostin bändejä. Oikkujen kautta päädyin 

sitten Helsinkiin Welldonelle pöydän 

toiselle puolelle - ostajasta myyjäksi. 

Yksinkertaisuudessaan keikkamyyjän 

työ on myydä artistille keikkoja parhaan 

kykynsä mukaan. Käytännössä tuo työ 

on kuitenkin melko laaja-alaista. Suomen 

olosuhteissa keikkamyyjän tulee usein 

hallita koko musiikkibisneksen kenttä. 

Täällä bändeillä ei useinkaan markkinoiden 

pienuudesta johtuen ole manageria, 

joten managerin tehtävät lankeavat usein 

enemmän tai vähemmän keikkamyyjän 

KEIKKAMYYJÄ ON 

IHMISTUNTIJA 

Teksti: Janne Räsänen 

Kuva: Miia Virtanen 

harteille. Keikkamyyjä onkin käytännössä 

artistin asioidenhoitaja. 

Keikkojen myymisessä toimivat tietyt 

lainalaisuudet, jotka keikkamyyjän tulee 

tuntea. Elävä musiikki on monessakin suhteessa 

poikkeuksellinen bisnes, jossa artistit 

antavat toimeksiannon myyjille, jotka hoitavat 

tehtävänsä – kukin omalla tavallaan. 

Itse bändi on kuin pieni osakeyhtiö, jonka 

taloudellisesti vakaasta toiminnasta keikkamyyjän 

tulee huolehtia. Tällöin artistille jää 

aikaa huolehtia tärkeimmästä eli taiteellisesta 

puolesta. 

– Käytännössä olen artistilla töissä, vaikka 

faktisesti ohjelmatoimisto maksaakin sekä 

minun että artistin palkat. Ohjelmatoimisto 

on vain rahojen kauttakulkuyhtiö. Näin joka 

bändillä ei tarvitse olla omaa yritystä peräämässä 

liksoja ja maksamassa palkkoja, 

Juoni kertoo. 

Keikkamyyjä on ihmistuntija. Hänen 

tulee tuntea jokainen artisti ja ymmärtää 

tämän musiikkia. Myyjän täytyy tietää musiikin 

kohderyhmät ja artistin musiikilliset 

määränpäät. Juonen mukaan jokainen bändi 

on yksilöllinen tapaus, jonka sisintä tulee 

ymmärtää turhautumisen välttämiseksi. 

– Ikärajattomiin mestoihin, rokkiklubeille, 

yökerhoihin, konserttisaleihin vai kaikkiin 

niihin? Lyhyitä, tiiviitä rundeja vai kierretäänkö 

jatkuvasti? Onko kenties syytä tehdä 

vain yksi iso keikka Suomessa vuodessa? 

Otetaanko iso tekniikka vai selviääkö pienemmällä 

ja taloudellisemmalla kalustolla? 

Siinä on muutamia keikkamyyjän 

kysymyksiä, joihin vastaus löytyy artistin 

haluista, musiikin sisällöstä ja bändin sielusta, 

Juoni opastaa. 

Juonen mukaan normaalia työpäivää 

ei keikkamyyjällä ole, sillä tilanteet muuttuvat 

nopeasti ja päivä saattaakin kulua 

sattumanvaraisten tapahtumien ketjuna. 

Keikkamyyjän ihanneviikolla keskityttäisiin 

tietty aika aina tiettyjen keikkojen 

buukkaamiseen tietylle kiertueelle kerrallaan. 

Yhtenä päivänä kenties keikkatilitysten 

tekemiseen, toisena tiedottamiseen. 

Lisäksi pidettäisiin vähintään yksi palaveri 

keikkojen tuotannosta vastaavan ihmisen 

kanssa. Viikkoon mahtuisi myös pari 

keikkaa käytäväksi. Toisella soittaisi jokin 

omista bändeistä ja toisella joku uusi mielenkiintoinen 

akti. 

Suomalainen musiikkikulttuuri on kehittynyt 

viimeisen viidentoista vuoden aikana 

joka saralla. Ammattimaistuminen on 

havaittavissa jokaisella osa-alueella, ja jopa 

yhteiskuntakin on alkanut arvostaa alaa havaitessaan 

siinä vientipotentiaalia. 

– Toivottavaa olisi, että tuo kehitys jatkuisi 

kuitenkin niin, että se varsinainen asia, eli 

musiikin tekemisen ilo ei katoaisi. Sen myötä 

katoaisi sen kuluttamisenkin eli kuuntelemisen 

ilo, Juoni järkeilee. 

COVER-SPECIAL 

Suomesta löytyy normaalien bändien lisäksi myös annos cover-bändejä, joiden toiminta on py- 

hitetty maailman maineeseen nousseiden esikuvayhtyeiden musiikin soittamiseen. Tässä osiossa 

esittelyssä ovat Suomen mittakaavassa ainutlaatuiset Guardians of Mankind ja Angry Machines. 

KUNINKAIDEN LAAKSOSSA 

Guardians of Mankind 

Teksti: Tero Lassila 

Kuva: Toni Salminen 

Saksalainen Gamma Ray on aikoinaan Helloweenissakin vaikuttaneen 

Kai Hansenin oma lempilapsi. Bändi on toiminut esikuvana 

monelle power-yhtyeelle, ja sen toiminta jatkuu nykyään 

entistä vahvempana. Gamma Rayn iloinen ja mahtipontinen meno 

on innoittanut ryhmää suomalaisia muusikoita, jotka perustivat noin 

kolme vuotta sitten Guardians of Mankind –nimeä kantavan Gamma 

Rayn cover-bändin. Bändin varsinaisen päämiehen ollessa estynyt, 

haastatteluun vastasi bändin laulaja Matias Palm. 

Gamma Ray on suhteellisen nuori bändi verrattuna yleisimpiin tributoitaviin 

yhtyeisiin. Idea coveroida juuri Gamma Rayta lähti 

Matias Palmin mukaan siitä, että juuri kukaan ei samaa ole vielä tehnyt. 

Riittää siis, että musiikki on inspiroivaa ja esikuva sen arvoinen. 

– Onhan totta, että coveroitava bändi voisi olla vanhempi ja tunnetumpi, 

mutta Suomesta löytyy jo runsaasti tribuuttibändejä esimerkiksi 

sellaisille bändeille kuin Iron Maiden tai AC/DC. Toisaalta kosketinsoittajamme 

Eero Kaukomies lienee suurin Gamma Ray -fani, 

jonka tiedän, joten en sinänsä ihmettele, että hän alun perin lähti tätä 

bändiä kasaamaan. 

Pääkaupunkiseudulla päämajaansa pitävän Guardians of Mankindin 

idean takana ovat siis Kaukomies sekä kitaristi Olli Huoponen. 

He haalivat loput jäsenet mukaan erikoisella, mutta nykyaikaisella 

tavalla. 

– Eero heitti ilmoituksen Imperiumin messulaudalle, ja tätä kautta 

itsekin päädyin kokoonpanoon. Myös basisti Tomi Saksa ja toinen 

12 KAAMOS #1 KAAMOS #1 13

COVER-SPECIAL 

kitaristi Esa Orjatsalo tarttuivat samaiseen 

ilmoitukseen. Rumpali löytyi vasta puoli 

vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin 

tapahtui myös kitaristin vaihdos, kun Esa 

vaihtui Kasperi Heikkiseen. Tämän vuoden 

helmikuussa tapahtui jälleen miehistönvaihdos, 

kun rumpalin pallin täytti Matti Auerkallio. 

Guardians of Mankind on otettu yhtyeen 

tunnukseksi tutusta Gamma Rayn kappaleen 

nimestä. Kumppanukset päätyivät 

tähän nimeen Palmin mukaan puolivahingossa. 

– Eero oli listannut sähköpostiviestiin kappaleita, 

joita hän ehdotti soitettavaksi. Minä 

sitten takerruin tuohon nimeen ja Eerokin 

innostui siitä. Kyllähän sitäkin vielä väänneltiin 

ja käänneltiin, mutta jäipähän sitten, 

kun ei parempaa keksitty. 

Bändin jäsenillä on lisäksi lukuisia muitakin 

kokoonpanoja, eikä GoM ole kenellekään 

varsinainen pääbändi. Huomattavin 

näistä on Palmin suomenkielinen heavybändi 

Heavy Metal Perse, joka on saavuttanut 

Suomen underground-piireissä runsaasti 

huomiota. 

Vuonna 2004 Guardians of Mankind teki 

Heavy Metal Perseen kanssa Imperiumi 

Recordsin kustantaman split-singlen. Levyltä 

löytyy suomenkielinen versio Gamma 

Rayn Valley of the Kingsistä. Muuten bändi 

DIOA KOVALLA KÄDELLÄ 

Angry Machines 


Kuvat: Jani Karppinen 

Oululainen Angry Machines perustettiin kolmisen vuotta sitten 

coveroimaan karismaattisen laulajan Ronnie James Dion 

legendaarisia kappaleita. Dio on noussut yhdeksi maailman 

huomattavimmista heavy metal -laulajista, joten hänen tuotantonsa 

viljeleminen on herättänyt Suomessa kiinnostusta. Bändin basisti Aki 

Huhtala kertoi Suomen ainoan Dio-coverbändin kuulumisia muutamaa 

kuukautta ennen mestarin omaa Suomen kiertuetta. 

Angry Machines näki aikanaan päivänvalon, kun kitaristi Ari Rajaniemi 

ja rumpali Jussi Risto ideoivat bändin konseptin. Aki 

Huhtala liittyi mukaan heti alussa, ja projekti alkoi kehittyä nopeasti 

on tuottanut vain kaksi demojulkaisua, ja 

näkyvä toiminta keskittyy enimmäkseen 

keikkailuun. Mitkä biisit ovatkaan yleisimmin 

istuneet GoM:n settilistaan? 

– Olemme heittäneet tähän mennessä vain 

neljä keikkaa, joilla settilista on ollut hyvin 

samankaltainen. Toki sellaiset kappaleet, kuten 

Land Of The Free, Valley Of The Kings ja 

Rich And Famous pysynevät livesetissämme 

tulevaisuudessakin. 

– Eihän se ole pitkänäköistä äänittää covereita 

levyille suurta määrää, koska nuo kaksi 

promoa riittävät bändin mainostamiseen 

keikkoja varten. Enemmän olisin kiinnostunut 

saamaan joskus aikaan hyvälaatuisen 

keikkatallenteen. Meillä ei ole suunnitelmia 

kääntää suomeksi enempää Gamma Rayn 

biisejä Kuninkaidenlaakson lisäksi. 

Gamma Rayn jäsenet olivat tietoisia tributoijiensa 

projektista jo heti alusta 

lähtien. 

– He kuulivat muistaakseni jo ennen kuin 

Eero alkoi bändiä edes kasata. Eero otti osaa 

Gamma Rayn faniklubin tapaamiseen Saksassa 

ja mainosti sitten Gamma Rayn jäsenille 

tätä tribuuttibändi-ideaa. He tietysti 

innostuivat hommasta heti, ja myöhemmin 

Eero lähetteli bändille joitain äänityksiämme. 

Syy, miksi Eeroa ei haastateltu tähän juttuun, 

on yksinkertainen. Miehen edesottamukset 

vakuuttivat esikuvabändin niin 

hyvin, että Eero oli haastattelun teon aikaan 

Euroopan kiertueella itse Gamma Rayn 

keikkakokoonpanossa. Samantyyppisen 

tempauksen on onnistunut tekemään vain 

Tim Owens, joka aikoinaan liittyi tribuuttibändistä 

Judas Priestin riveihin. 

– Gamma Rayllä oli kesällä kaksi festarikeikkaa, 

joille aiemmin livekokoonpanossa 

ollut Masterplanin kosketinsoittaja ei päässyt 

tulemaan. Hansen arveli Eeron osaavan 

kappaleet, koska tämä oli niitä jo yli kaksi 

vuotta cover-bändissä veivaillut. 

– Lienee sanomattakin selvää, ettei Eero 

miettinyt asiaa kahdesti. Kuulemani mukaan 

hommat ovat sujuneet hyvin, ja kyllähän se 

on hänelle melkoinen kokemus hypätä yhtäkkiä 

tribuuttibändistä itse esikuvabändin 

livekokoonpanoon. 

Kuinka Eeron liittymistä esikuvabändiin 

on kommentoitu ulkopuolisilla tahoilla? 

– Kommentoinneista en tiedä sen kummemmin. 

Lähinnähän tuota ovat kaikki ihmetelleet, 

että kuinka mies sellaisen tempun teki. 

Mitään kitkeränkateellisia kitinöitä ei ole 

kylläkään tainnut tulla vastaan. 

www.gammaray-tribute.cjb.net 

eteenpäin. Kolmikko treenasi yhdessä bändille pohjan, jonka jälkeen 

he aloittivat kosketinsoittajan ja laulajan metsästyksen. 

– Veli-Matti Kananen (koskettimet) liittyi mukaan joulukuussa 2002. 

Silent Voicesin laulaja Michael Henneken lupautui silloin hommaan 

mukaan. Sovittiin pari keikkaa, jotka sitten peruttiin Hennekenin vetäydyttyä 

alkumetreillä. 

– Helmikuussa olimme taas laulajaa vailla, kunnes Petri Kangas liittyi 

mukaan lokakuussa 2003. Hän ehti tehdä kanssamme kolme keikkaa 

ennen lopettamistaan. Jukka Nummi tuli mukaan elokuussa 2004 

Petrin lähdön jälkeen. Ei totisesti ole helppoa löytää miestä, joka pystyy 

laulamaan näitä biisejä. 

”Jos mielestäsi kuulostamme Diolta, 

se riittää.” 

Angry Machinesin repertuaariin kuuluu 

Dion tuotantoa hänen kaikista yhtyeistään, 

lukuun ottamatta miehen ensimmäistä 

bändiä, Elfiä. Esityskappaleet valitaan yleensä 

omien suosikkien pohjalta. 

– Bändin idea on, että soitamme Dioa ja 

RJD:n aikaisia Rainbow´n ja Black Sabbathin 

biisejä. Periaatteessa samaa settiä mitä 

Diokin on soittanut viimeiset 20 vuotta. 

Heti alusta lähtien tähtäsimme keikoille ja 

treenasimme sitä varten. Kokoonpanomme 

nimi muuten tulee Dion ehdottomasti huonoimmasta 

albumista. 

– Itselleni Dion tuotannosta Holy Diver ja 

The Last in Line ovat ne kovimmat levyt. 

Angry Machines ei ole jäsenilleen prioriteetti, 

sillä jokaisella on kaikenlaista 

muuta musiikkitoimintaa taustalla. 

– Angry on periaatteessa ikuinen kakkosbändi. 

Soittajilla on omat bändinsä, jotka 

tekevät omaa juttuaan. Tämä on kuitenkin 

vain cover-bändi, jota tehdään kun aikaa jää. 

Hommaa tehdään ihan vakavissaan ja määrätietoisesti. 

Kysyntää yhtyeelle on löytynyt sekä Oulun 

alueelta että myös muualta Suomesta. 

– Keikoista on puolet tehty Oulussa ja loput 

muualla Suomessa. Lisäksi oli yksi festarikeikka 

Ruotsissa. Eli näköjään kotopuolessa 

tykätään. Keikoille lähdetään mihin vain 

pyydetään, jos tarpeeksi maksetaan. Hienoa 

olisikin päästä kiertämään ainakin isoimmat 

Suomen kaupungit. Veikkaanpa, että muuallakin 

tykätään Diosta kuin Oulussa. 

Laulajan roolia Angry Machinesissa hoitaa 

Myonista tuttu Jukka Nummi. Huhtalan 

mukaan bändin taso on muutenkin 

hyvillä kantimilla. 

– Laulajalta vaaditaan eniten, se on selvä. 

Jukkahan onkin kovin jätkä meistä kaikista. 

Muuten orkesteri koostuu jo lähempänä kolmeakymmentä 

olevista muusikoista. Kaikki 

ovat veivanneet rokkia tai heviä keikoilla ja 

kellareissa viimeiset 15 vuotta, eli jonkinlaisesta 

tasosta voidaan puhua. Kaikki ovat 

hyvin motivoituneita tähän hommaan. 

Huhtalan mukaan bändi ei tavoittele esikuvansa 

soundia ja tyyliä. Bändi toimii 

omilla ehdoillaan kuitenkin uskollisesti 

alkuperäiselle tuotannolle. 

– Tietoisesti sitä ei ole haettu. Jos mielestäsi 

kuulostamme Diolta, se riittää. Yleensä 

katsomme pääpiirteittäin biisirakenteet ja 

treenaamme ne omalla tyylillämme. Jokaista 

nuottia emme tosiaan kopioi. Soundi on 

COVER-SPECIAL 

omamme ja jokaisen soittajan kädet ovat 

vapaat. Koskettimille olemme esimerkiksi 

antaneet enemmän tilaa kuin alkuperäisissä 

esityksissä. 

Huhtala ei ole varma tietääkö Ronnie James 

Angry Machinesista. Palautetta ei 

ole tullut, tosin bändi ei ole lähestynytkään 

toiseen suuntaan. 

– Olisihan se kyllä siistiä joskus kuulla RJD:n 

oma mielipide, tekeekö meidän versiomme 

hänelle tribuuttia vai hallaa. 

Dio on keikkaillut viime aikoina ahkerasti 

Suomessa, ja uusi kiertue on 

tulossa joulukuussa Ouluunkin. Keikka on 

Angryn miehille toki pakko nähdä. Dion 

omat edesottamukset vaikuttavat osaltaan 

myös tributoijien toimintaan. 

– Kyllähän se pitää mennä Dio katsastamaan 

Oulun keikalle. Dion omilta keikoilta tulee 

seurailtua settilistoja ja biisien sovituksia. 

Diohan on muuttanut settiään joka kiertueelle 

aina aika radikaalisti. – Olemme myös 

harkinneet Holy Diver -levyn soittamista 

keikalla kokonaan läpi. Jopa ennen kuin Dio 

julkisti tekevänsä sen. En usko Dion keikkailulla 

olevan kovinkaan paljon vaikutusta 

meidän keikkamääriimme. Ehkä porukkaa 

voi jonkin verran tulla enemmän, kun Dion 

nimi on esillä enemmän. 

Angry Machinesin tavoitteisiin kuuluu 

tulevaisuudessa vain keikkailu. Bändi 

jatkaa juttuaan siihen asti, kunnes kaikilla 

riittää mielenkiintoa. 

– Vuosi 2005 on ollut meille hyvin suopea. 

Keikkoja on tehty mukavasti, ja saimme 

keikkamyyjänkin kesäkuussa. Palaute keikoistakin 

on ollut mukavaa, joten mikäs tässä 

on ollessa. 

– Laulajallamme Jukalla on muuten poika 

nimeltä Roni, joka oli soittanut koulun levyraadissa 

Holy Diverin. Kappalehan on Dion 

kovin klassikko. Poika on kuitenkin vasta 

yhdeksänvuotias ja nimensäkin juontaa juurensa 

Dion etunimestä. 

www.angrymachines.tk 


SENTENCED 

ELÄVÄLTÄ HAUDATTU 

Nyt se on ohi. Sentenced iski viimeisen naulan arkkuunsa. 

Vainaja on laskettu kuuden jalan syvyyteen ikuiseen lepoonsa. 

On sopiva aika muistella menneitä. 


Kuvat: Tuomas Selänne, Jussi Määttä 

Sentenced kuoli ja kuopattiin. Ylösnousemusta on turha odottaa. 

Aiemmat tauot ovat olleet välttämättömiä henkireikiä. Ilman 

niitä amok-juoksu olisi päättynyt jo paljon aikaisemmin. 

Lopettamispäätös tuskin tuli kenellekään yllätyksenä. Sentencedin 

rumpali Vesa Rannasta tuntuu osittain, että nytkin on vain jääty pitkälle 

tauolle. Lopullisia ratkaisuja oli kuitenkin pakko tehdä. 

– Levy-yhtiön vaatimukset olivat kokoajan suuremmat ja suuremmat. 

Haastattelumäärät alkoivat olla levyn ilmestymisen aikaan jo 

viittäsataa. Se alkoi rassata, Vesa kertoo. 

Ville Laihiala ja Sami Lopakka tekivät nyt viikon aikana Euroopassa 

lähemmäs kolmesataa haastattelua. Niitä riitti aamusta iltaan. Miehet 

olivat palatessaan aivan rikki. 

Memories of his past life 

vividly in his mind 

Feeling himself alive again 

when the Moment of Death arrives! 

SHADOWS OF THE PAST: 

WHEN THE MOMENT OF DEATH ARRIVES 

KEHDOSTA HAUTAAN 

Sentencedin tarina alkoi vuonna 1989 Muhoksella. Alkuperäiseen 

kokoonpanoon kuuluivat kitaristit Miika Tenkula ja Sami Lopakka 

sekä rumpali Vesa Ranta. Enteellisesti bändi sai nimen Sentenced. 

Hylätystä asunnosta saatiin mainio treenikämppä. 

– Aikoinaan pyörillä ja mopoilla ajoimme kuuden kilometrin matkan, 

joka perkeleen päivä treenaamaan, Vesa muistelee. 

Seuraavat askeleet matkalla kohti hautaansa yhtye otti, kun basistin 

ja laulajan paikalle kiinnitettiin Taneli Jarva. Kokoonpanolla äänitettiin 

debyytti Shadows of the Past sekä sitä seurannut North from 

Here. Levyt jättivät lähtemättömän vaikutuksen suomalaisen death 

metallin historiaan. 

– Kaikki tuli ihan puun takaa. Ennen vanhaan ajeltiin minun vanhempieni 

Toyota Corollalla ympäri Suomea keikkailemassa. Mukana 

olivat vain kitarat sekä rumpujen pellit ja pedaalit. Yhtäkkiä hypättiin 

kaksikerroksiseen bussiin ja kierrettiin ympäri Keski-Eurooppaa, 

Vesa kuvailee tapahtunutta muutosta. 

Puhdas death metal kehittyi seuraavalla Amok-levyllä monipuolisempaan 

ja rokkaavampaan suuntaan. Samalla yhtyeen suosio kasvoi 

odottamattomiin mittoihin. 

So turn away, turn away and go. 

Turn away while you still can. 

Turn away. 

The way I’m gonna go is not the way you want to go! 

LOVE & DEATH: THE WAY I WANNA GO 

– Tämä bändi tavallaan pääsi kasvamaan vähän vahingossa niihin 

mittakaavioihin, joihin se lopulta päätyi. Mikään ei kuitenkaan ole 

laskelmoitua, eikä missään vaiheessa spekuloitu, että lähtisikö tämä 

nyt myymään, Vesa toteaa. 

Kova kolaus oli, kun Taneli Jarva päätti lähteä. Silloin Sentence- 

LIISA UKKOLA www.imhotep.fi 

dillä oli jo toinen jalka haudassa. 

– Melkein vuoden päivät ihmeteltiin, että mistä saadaan uusi laulaja. 

Mietittiin, että voivatko ihmiset enää edes ottaa bändiä omakseen, 

Vesa muistelee aikaa ennen Ville Laihialaa. 

Tunnelin päässä näkyi kuitenkin kylmää valkoista valoa. Useiden 

kokelaiden jälkeen laulajaksi löydettiin Ville. Hän sopi pestiin kuin 

hirttosilmukka kaulaan. 

– Välttämättä Tanelilla ei olisi edes hoitunut uudet biisit niin hyvin. 

Villen ääni sopi paremmin melodisempiin ja rokkaavampiin kappaleisiin, 

Vesa pohtii. 

Monet jakavat bändin historian Tanelin ja Villen aikoihin. Uuden 

vokalistin kanssa ensimmäisenä äänitetty Down-levy loi aivan uuden 

fanikannan Noosen ja Bleedin kaltaisilla hiteillään. Sen myötä ympyrät 

kasvoivat entisestään ja muuttuivat ammattimaisemmiksi. Päätösvalta 

lipui yhä enemmän muiden käsiin. Sentenced vei jäsenten ajan 

ja voimat aivan uudella tavalla. 

– Tanelin aikaan kuviot olivat vielä pienempiä, joten siinä oli vielä 

mukana uutuudenviehätys ja vimma, Vesa miettii muutosta. 

Toisaalta suurimmat muutokset musiikissa tapahtuivat Vesan mielestä 

jo North from Here ja Amok – levyjen välillä. 

Downilla Sentencedille tutuksi tullut kieroutunut huumori ja 

kuolemalla leikittely puhkesi kukkaansa. Villen karisma lavalla toi 

yhtyeelle valtavasti uusia kannattajia. 

– Me myös onneksi tajusimme jo aikaisessa vaiheessa, että meidän 

täytyy pystyä pitämään lomaa bändin kanssa. Sanelimme levy-yhtiölle 

ehtoja, että me emme ole bändi, joka kiertää puoli vuotta yhtä 

soittoa. Yritettiin pitää jonkinlainen järki tässä touhussa, Vesa sanoo. 

Raise the gun, take aim 

and shoot me 

Put a bullet through my head 

Consider us dead 

Raise the gun, take aim 

and blow me away 

Squeeze the trigger, free the lead 

Consider us dead 

THE FUNERAL ALBUM: CONSIDER US DEAD 

16 KAAMOS #1 KAAMOS #1 17 

SENTENCED

SENTENCED SENTENCED 

HUHUT KUOLEMASTAMME EIVÄT OLE 

VÄHÄÄKÄÄN LIIOITELTUJA 

Pitkät kiertueet ja siviilielämän kaipuu kuluttivat. 

Osa jäsenistä oli saanut perheenlisäystäkin. 

Pitkät ajat poissa kotoa kävivät 

yhä vaikeammiksi ja raskaammiksi. Yhtye 

päätettiin haudata siinä vaiheessa, kun homma 

oli vielä mielekästä. 

– Keikkojen odottelu tyhjässä hotellihuoneessa 

on ankeaa. Sitä ajattelee, että voi lähteä 

katselemaan kaupunkia, mutta yleensä 

keikkojen aikataulut ovat vain niin epäinhimillisiä. 

Ei jaksa lähteä kiertelemään ventovieraita 

kaupunkeja ja eksymään sinne, Vesa 

sanoo. 

Lopettamispäätös alkoi kypsyä jo ennen 

The Funeral Albumin äänittämistä. Sentencedin 

kohtalona oli kuolla niin kuin se oli 

elänyt. Tyylillä. Pitkät tauot uusien levyjen 

välissä ja lyhyet kiertueet eivät tulleet kysymykseenkään. 

– Minun mielestä bändinä pitääkin lopettaa 

näin. Ettei tule kiertueen jälkeen pieni viesti 

nettisivuille, että se oli nyt siinä. Keksikää 

muuta tekemistä, Vesa virnistää. 

Lopettamispäätöksen kertominen Century 

Medialle ei ollut helppoa. Asiasta käytiin 

18 KAAMOS #1 

useita pitkiä neuvotteluja. Lopulta kuitenkin 

levy-yhtiö ymmärsi yhtyeen kaipuun päättää 

päivänsä. 

– Kyllähän ne aluksi järkyttyivät uutisesta 

melkoisesti. Heiltä alkoi pian tulla hyviä 

ideoita levyn promootioon. Tietenkin kipeimmät 

ideat tulivat bändin sisältä, Vesku 

kertoo. 

Eniten huomiota herättänyt temppu oli 

ruumisarkun hankkiminen promootioon. 

– Monen sattuman kautta löytyi alalla työskentelevä 

ihminen, jonka kautta arkku ostettiin. 

Arkkua oli säilytetty yrityksen kellarissa, 

Vesa kertoo. 

Arkussa oli aikoinaan tuotu ulkomailla 

kuollut suomalainen kotimaahansa haudattavaksi. 

Ensimmäisen omistajan viimeisessä 

matkassa oli ollut kuitenkin tupla-arkku. 

Sentencedin ostama arkku oli sinkkiarkun 

sisällä. 

KUOLEMAN VERHO LASKEUTUU 

Ajatus lopettamisesta alkoi kypsyä The Funeral 

Albumin kirjoittamisen alussa. Tunnelmat 

levyä tehdessä olivat valmiiksi haikeat. 

Säveltämistä ei kuitenkaan missään 

vaiheessa mietitty liikaa. 

– Biisien annettiin tulla omalla painollaan. 

Sanoitusmaailmaltaan se on toki jäähyväistunnelmissa 

tehty. Ehkä siinä on myös harppauksia 

historiaan, Vesa miettii. 

Hautajaislevyn tekeminen ei eronnut edellisistä 

muuta kuin tunnelmansa osalta. Lisäpotkua 

se silti antoi. Kappaleita treenattiin 

kuin nuorina poikina, ja kappaleita työstettiin 

melkein täysipäiväisesti. 

– Hienoa oli, että levy saatiin tehtyä. Välillä 

oli epävarmaa, että tuleeko sitä edes, Vesa 

kertoo. 

Sentenced ei ole ikinä ollut arka kokeilemaan 

uusia ideoita. Milloin kappaleita nauhoitetaan 

änkyräkännissä, milloin kesken 

kappaleen on äänitetty kummallista taputtelua. 

Cold White Lightilla oleva Neverlasting-kappaleen 

aikana kuuluva ääni lähti itse 

asiassa laulajan pakaroista. Uudella levyllä ei 

ole näin räväköitä vetoja. Väriä musiikkiin 

When death releases you from me 

Just dump my foul remains on some near-by field 

- I don’t deserve a grave 

When you finally get rid of me 

Just let my corpse decay... unburied 

- I do NOT deserve the luxury of a grave 

THE COLD WHITE LIGHT: THE LUXURY OF A GRAVE 

antaa lapsikuoro. 

– Olemme aina leikkineet kaikilla ihmeinstrumenteilla. 

Nyt pohdittiin, että lapsikuoro 

sopisi siihen, Vesku sanoo. 

Lapset kävivät äänittämässä osansa nopeasti 

ja ammattitaitoisesti. Studiossa heillä oli 

ollut hauskaa. Valitettavasti keikoille nuoret 

lupaukset eivät suostuneet edes maksusta. 

– Ehkei me sitä olisi haluttukaan. Se tuli kuitenkin 

jo heti alussa tiukasti, että me emme 

teidän kanssa lähde keikoille, Vesa nauraa. 

The rain comes falling down 

my life flows to the ground 

no longer feeling the pain 

these leaves now becoming my grave 

FROZEN: 

THE RAIN COMES FALLING DOWN 

VIIMEINEN MATKA 

Sentenced kiersi kesällä ahkerasti festivaalilavoja. 

Mahdollisimman monille tarjottiin 

mahdollisuus nähdä bändi vielä kerran 

ennen loppua. Kaikista odotetuin päivä oli 

kuitenkin ehdottomasti 1.10.2005 Club Teatrialla 

Oulussa soitettu hautajaiskeikka. Tapahtuma 

herätti tunteita niin bändissä kuin 

yleisössä. 

– Kyllä se jotenkin psyykkisellä tasolla koko 

ajan vaikutti taustalla. Kotikylä ja täysi tupa, 

joten kyllähän se paineita loi, ja ylimääräisen 

latauksen antoi, Vesa pohtii tunnelmia keikan 

aikana. 

Alkuperäinen yhden keikan suunnitelma 

paisui lopulta kahdeksi. Hautajaisten lisäksi 

bändi piti ruumiinvalvojaiset edellisenä 

iltana. Lisäkeikka tuli mukavana yllätyksenä 

erityisesti yhtyeen nuoremmille faneille, 

koska ikärajaa oli laskettu 15 vuoteen. 

– Minäkin näin sen noin 300 metriä pitkän 

jonon, joka jäi ilman lippuja. Pakkohan se on 

kotikylässä saada halukkaat ihmiset sisälle, 

Vesa sanoo. 

Sentenced soitti noin kaksi tuntia. Niiden 

aikana kuultiin kappaleita läpileikkauksena 

koko uralta. Ilmoille tärähtivät niin harvemmin 

soitetut kappaleet kuin välttämättömät 

hitit. 

– Bändin ja fanien mielipiteet parhaista biiseistä 

eivät välttämättä pysy aina samalla 

aaltopituudella. Joitakin on pakko soittaa. 

Toisaalta esimerkiksi Nepenthe soitetaan 

kaikilla keikoilla, mutta siihen ei ole kyllästynyt 

yhtään, Vesa miettii suhdettaan eri 

kappaleisiin. 

Alkuajoista yhtyeen matkaa seuranneille illan 

kohokohta koitti, kun Taneli Jarva valtasi 

lavan aseenaan pelkkä mikkiteline. Tanelin 

kanssa soitettiin viisi kappaletta, joita ei keikoilla 

ole kuultu moneen vuoteen. 

– Niitä treenailtiin viimeisellä Suomen kiertueella. 

Helsingissä oli kolme keikkaa, ja 

Taneli kävi meidän kanssa soundcheckeissä 

treenaamassa. Kyllähän se sama vanha huumori 

löytyi heti, Vesa kertoo. 

Hautajaiskeikkaa seuraavana päivänä 

yhtyeen jäsenet jättivät hyvästit pienemmällä 

porukalla. 

– Vuokrasimme talon meren rannalta. Paikalla 

olivat bändin jäsenet ja läheisimmät ystävät, 

joiden kanssa vietettiin iltaa ja muisteltiin 

menneitä. Jäi tuosta viimeisestä rundista 

niin hyvä maku. Eipähän tarvinnut ainakaan 

tyhjille saleille soitella, Vesa nauraa. 

ROUTASYDÄMEN JÄLKIMAININGIT 

Viime vuonna Sentencedin nimi roikkui ahkerasti 

otsikoissa Routasydän-kohun takia. 

Yhtyeen Oulun Kärpille säveltämän kappa- 

leen ”Sisu, veri ja kunnia” -lauseesta nousi 

valtava kohu. Sanomalehti Kalevan keskustelualueella 

kappale liitettiin natsi-Saksan 

Hitler Jugendin iskulauseeseen. Ensimmäisen 

kiven heittäjiä riitti. Jopa papit ottivat 

kantaa asiaan saarnoissaan. Sentencedin 

omaa kommenttia asiaan ei keskustelun riehuessa 

pahimmillaan nähty. Viimeisellä levyllä 

asiaan otetaan kantaa senkin edestä. 

Those with hearts of ever-frost 

Will always know we never lost 

Flames rose high... not enough to 

melt the ice 

Tiny minds and virtuous whores 

A bunch of morons with a cause 

Jesus saves! - We will piss on your 

graves! 

THE FUNERAL ALBUM: EVER-FROST 

Mielellään aikaa ei Vesa silti muistele. 

– Ei kyllä todellakaan arvattu mitä tuleman 

pitää, kun biisiä tehtiin. Oltiin kuitenkin 

aika fiiliksissä, kun saatiin pyyntö sen tekemiseen. 

Joskus naureskeltiin, että pitäisikö 

tehdä enemmän suomenkielistä materiaalia, 

että pääsisi ainakin lehtiin, Vesa virnistää. 

Bändi otti ajan erittäin raskaasti. Kohun aikana 

oli kahden tai kolmen kuukauden tau- 

ko, jolloin jäsenet pystyivät vain seuraamaan 

tapahtumia suu auki. 

– Se on kuitenkin hienoa tietää, että joukkue 

ja fanit ovat ottaneet kappaleen omakseen, 

Vesa toteaa. 

IN MEMORIAM 

Vaikka Sentenced on nyt kuollut ja kuopattu, 

ei muusikon uria ole haudattu samaan arkkuun. 

Villellä on yhä Poisonblack-yhtyeensä, 

ja Sami Kukkohovi soittaa Solution 13 

-nimisessä bändissä. Tekemistä riittää myös 

musiikin ulkopuolella. 

– Lopakalta on tulossa kirja. Se kertoo pohjoissuomalaisen 

metallibändin matkasta 

maailmalle. Vaikka kirja ei suoraan kerrokaan 

Sentencedistä, on mukana myös paljon 

bändiä sivuavaa materiaalia, Vesa kertoo. 

Katumus ei silti ole hiipinyt mieleen, vaikka 

hautajaisista on jo kulunut hetki. 

– Ei se kaduta, koska tiedetään ne realiteetit 

miksi bändi lopetettiin. Enemmän ollaan 

päätöksestä ylpeitä. Kyllä se silti aika 

haikeaksi vetää fiiliksen, kun jossain kuulee 

Sentencedin musiikkia, Vesa miettii. 

Täysin mahdottomana Vesa ei pitäisi, vaikka 

miehet vielä jossain vaiheessa yhdessäkin 

soittaisivat. 

– Sentenced se ei kuitenkaan missään nimessä 

ole. Tämän bändin hauta on pistetty 

niin täyteen multaa, että takaisin se ei tule, 

Vesa pohtii. 

Kuolema on alku. 

KAAMOS #1 

19

THYRANE THYRANE 

Kemiläinen Thyrane ottaa tyylissään raskaita askelia taaksepäin uudella Travesty of Heavenly 

Essence -levyllään. Industrial-vaikutteet ovat kituneet pois kuin kristitty black metal -keikalla. 


Kuva: Anu Jalo 

Yhtye tarjoaakin uudella levyllään ankaraa, mutta rokkaavaa black metal -paahtoa. 

Thyrane kokeili uusia uria edellisellä Hypnotic-levyllään. Vielä 

muutama vuosi sitten ei levyä olisi voinut kuvitella samaan 

kokoelmaan Black Harmony ja Symphonies of Infernality -pitkäsoittojen 

kanssa. Vuonna 2005 ei Hypnoticin maailmasta ole enää 

paljoa jäljellä, vaan yhtye on tietoisesti vienyt itseään takaisin vanhojen 

levyjen poluille. Travesty of Heavenly Essence -levyn julkaisua 

ennakoiden on Kaamoksen tentattavana yhtyeen perustanut kitaristi 

ja vokalisti Blastmor, kosketinsoittaja HM sekä bassonvarressa riehuva 

Daemon. 

Thyrane muodostettiin jo vuonna 1994 Kemissä, jolloin Blastmor 

sävelsi yhtyeen ensimmäiset mustat harmoniat. Nimensä yhtye 

kaappasi naapurimaa Ruotsin Mardukin Deme Quaden Thyrane - 

kappaleesta. Nimi tarkoittaa romaniaksi tyrannia tai hallitsijaa. Nimi 

heijastaakin Blastmorin sanojen mukaan 

kreivi Draculan alkuperäiseksi esikuvaksikin 

tituleeratun Vlad Tepesin hirmuvaltaa. 

Vuonna 1996 yhtyeen riveihin liittyi kitaristiksi 

Daemon, joka kurittaa nykyisin bassoa. 

Alkuaikojen jälkeen yhtyettä on tietoisesti 

johdatettu eteenpäin. Puhtaat black metal - 

kappaleet ovat kehittyneet vuoden 2000 rokkaavalla 

The Spirit of Rebellion -levyn materiaalilla. 

Levyn ilmestymisen jälkeen liittyi 

yhtyeeseen vakituiseksi kosketinsoittajaksi 

HM. 2003 Thyrane jatkoi uuteen suuntaan 

industrial-vaikutteisella Hypnotic-levyllä. 

Vuosi 2005 toi yhtyeeseen jälleen muutoksia. 

TYRANNIN VALLASSA 

“Kun sanoituksia itseltä ei 

ole irronnut, niin on aika 

luonnollista silloin luottaa 

muiden jäsenten teksteihin 

– seisomme kuitenkin 

toistemme takana asioissa, 

sanoissa ja teoissa.” 

Melkein alusta saakka yhtyeessä soittanut Avather lähti henkilökohtaisten 

syiden vuoksi. Tämän jälkeen sessiorumpalina pitkään soittanut 

KrisTonic liittyi täysivaltaiseksi jäseneksi. Tämän lisäksi yhtye 

julkaisee marraskuussa uuden Travesty of Heavenly Essence -levynsä, 

joka viitoittaa yhtyettä takaisin vanhoille reiteille. 

MUSTAN METALLIN UUDET SÄVYT 

Monien black metal -musiikin seuraajien kauhistukseksi yhtye lähti 

edellisellä levyllään kokeilemaan läpitunkevia industrial-pätkytyksiä, 

kuten Blastmor asian ilmaisee. Levy jakoikin kuulijakuntaa vahvasti 

kahtia. Sen hetkisessä vaiheessa levy oli kuitenkin pakko tehdä. 

– Itselle se ei todellakaan muuttanut Thyranea kuin hetkellisen kokeilunhalun 

tulokseksi, ja tiedostin jo Hypnoticia nauhoitettaessa sen 

jäävän ainoaksi sen tyyliseksi levyksi mitä 

tehdään. En tekisi toista Hypnoticia Thyranella, 

koska ollaanhan tasan tarkkaan se 

helvetin Black Metal -bändi, Blastmor painottaa. 

Hypnotic-levy toi kuitenkin kaivattua vaihtelua 

keskitempoisella ja jopa monotonisella 

sykkeellään, sekoittaen soppaan industrialvaikutteita. 

– Mikäli oltaisiin siinä vaiheessa väkisin 

rutistettu itsestämme jotain, mikä ei luonnollisesti 

silloin tullut, olisi tasapaino voinut 

horjua liiaksikin, ja kiinnostus hommaan 

kadota, HM miettii. 

Uusi levy hylkääkin pääosin kokonaan edellisen 

levyn kokeilut, ja taas mennään samoja 

pimeitä mustan metallin polkuja, joita on 

totuttu kulkemaan. 

– Uuden levyn kohdalla oli selvää, että oli 

saatava taas vauhtia masiinaan ja turhat elementit 

karsittua, HM kuvailee. 

Monet black metal -bändit ovat yrittäneet 

sekoittaa perinteiseen black metalliin uusia 

vaikutteita. Blastmorille on ilmiselvää, että 

alkuperäinen black metal alkaa olla vanhoillisuudessaan 

liian suoraviivaista ja läpikaluttua. 

Vaikutteita on pakko hakea muualta, 

jotta pystyy ylittämään itsensä yhä uudelleen. 

Uudella levyllä onkin menty takapakkia, 

mutta silti pyritty pitämään levy tuoreen 

kuuloisena. 

– Travestylta löytyy elementtejä jokaiselta 

Thyranen julkaisulta, ja se kuulostaa meiltä. 

Palattiin rankempaan suuntaan lähes 

kaikilla musiikillisilla osa-alueilla, Blastmor 

kuvailee. 

Monotonisen hyökkäävälle linjalle ei kui- 

“En tekisi toista Hypnoticia Thyranella, koska ollaanhan 

tasan tarkkaan se helvetin Black Metal -bändi.” 

tenkaan lähdetty, vaan bändi suuntasi monipuolisempaa 

ilmaisua kohti erilaisia tempoja 

ja rytmejä hyväksikäyttäen. 

Travesty of Heavenly Essence oli äänitetty ja 

miksattu jo ennen kesäkuuta. Uutta tuotosta 

onkin ollut paljon aikaa sulatella ennen sen 

julkaisua. Puhki soittamista Blastmor on silti 

pyrkinyt välttämään kuin ruttoa. Miltä levy 

kuulostaa useamman kuukauden jälkeen? 

– Tuoreeltahan tuo kuulostaa ja hyvin potkii. 

On mukavampi itsellekin saada lopullinen 

lätty valmiina käteen kansia myöten, niin 

pysyy mielenkiinto yllä, Blastmor pohtii. 

Levy nauhoitettiin perinteisesti Tico-Tico - 

studioilla Ahti Kortelaisen valvovan silmän 

alla. Thyrane on nauhoittanut kaikki aikaisemmat 

levyt samalla studiolla, joten tuttuun 

ympäristöön oli helppo palata. Muita 

vaihtoehtoja ei yhtye pahemmin miettinyt. 

– Ticolle oltiin heti alunperinkin menossa, 

onhan se niin sanoakseni kotistudio, ja 

Ahdin kanssa työskentely on luonnollista ja 

mukavaa. Lyhyet matkat ja oma sänky nyt 

vaan on nauhoitussessioissa luksusta, Blastmor 

kertoo. 

TYRANNIASTA DEMOKRATIAAN 

Uuden levyn promootion myötä Thyranella 

olisikin kova hinku päästä remuamaan myös 

keikkalavoille. Ongelmalliseksi tilanteen tekee 

kitaristi Avatherin poistuminen bändin 

kokoonpanosta. Yhtye etsiikin aktiivisesti 

kitaristia täyttämään Avatherin paikan. 

– Edelleen etsimme omia treenitiloja ja sessiokitaristia, 

joiden suhteen ollaan oltu pattitilanteessa 

jo helvetin pitkän aikaa, ja se 

syö miestä. Keikoille on kova hinku, mutta 

kuten tiedossa, ei mitään mahdollisuutta 

vielä. Toivo elää kuitenkin, Blastmor sanoo 

toiveikkaasti. 

Vaikka Avatherin eroilmoituksesta on jo 

yhdeksän kuukautta, ei levyn teon aikaan 

haluttu korvaajaa edes miettiä. Muiden jäsenten 

ja Avatherin välit ovat tästä huolimatta 

pysyneet hyvinä. Mies pyörikin studiolla 

kiitettävän tiheästi nauhoitusvaiheessa. 


21

THYRANE 

Alkuaikoina Blastmor oli käytännössä yksin vastuussa bändin kokonaisuudesta. 

Mies hoiti ensimmäisillä levyillä niin vokaalit, rummut 

kuin kitarankin. Sen jälkeen mukaan on liittynyt HM kosketinsoittajaksi, 

ja uudella levyllä viisi vuotta sessiorumpalina toiminut KrisTonic 

on kiinnitetty vakiojäseneksi. 

– KrisTonic tuli sessio-soittajaksi vain hieman itseni jälkeen, ja tässä 

välissä hän on hoitanut kaikki live-rummut vain paria keikkaa lukuun 

ottamatta. Siirtyminen vakituiseksi jäseneksi tuntui siis luonnolliselta, 

on kai niitä verenpainetarinoita kuunneltu jo liki viitisen vuotta, 

HM kertoo. 

Valtaa yhtyeen sisällä on myös jaettu tasaisemmin. Vaikka Blastmor 

ei enää huolehdi tyrannin tavoin kaikesta bändiin liittyvästä, on uusien 

kappaleiden kehittäminen kuitenkin pääasiassa hänen kontollaan. 

Kappaleet kuitenkin kasataan lopullisiksi versioiksi yhteistuumin. 

– Pitkälle biisien aihiot syntyvät Blastmorin pääkopassa ja sieltä niitä 

sitten kaivellaan ulos esimerkiksi keittiössä tietokoneen ääressä, ja 

muokkaillaan yhteistuumin, keskustellaan ja soitellaan riff ejä, Daemon 

kuvailee. 

– Omakotitalon keittiö osoittautui vallan otolliseksi ympäristöksi 

biisien teolle. Kyllähän tuo entisen treenikämpän kylmyyden, kosteuden, 

pimeyden ja homeen jälkeen kodikkaalta ja mukavalta tuntuikin. 

Melkein nelisen kertaa viikossa kokoonnuttiin ihmettelemään 

Blastmorin riffi tulvaa, HM muistelee. 

SAATANALLISIA SÄKEITÄ 

Sen lisäksi, että Blastmor hoiti käytännössä kaikki instrumentit, lähti 

hänen kynästään myös kahden ensimmäisen levyn lyriikat. Sen jälkeen 

sanoitusvastuuta on jaettu yhtyeen sisällä sekä sen ulkopuolelle. 

Samalla levyllä on voinut olla useammankin henkilön kirjoittamia sa- 

noituksia. Niiden sovittaminen samoihin kansiin ei ole onneksi ollut 

ongelma. 

– Kun sanoituksia itseltä ei ole irronnut, niin on aika luonnollista silloin 

luottaa muiden jäsenten teksteihin – seisomme kuitenkin toistemme 

takana asioissa, sanoissa ja teoissa, Blastmor painottaa. 

Uudella levyllä sanoituksien takana ovat niin HM, Daemon kuin 

yhtyeestä jo poistunut Avather. Tämän lisäksi sanoittajana vierailee 

muun muassa Moonsorrow-yhtyeestä tunnettu sekä entisenä Infernolehden 

päätoimittaja häärännyt Ville Sorvali. Miehen saatanalliseen 

ajatusmaailmaan voi perehtyä levyn Divinity under will -kappaleessa. 

– Ville ollaan tunnettu jo pitkään Moonsorrowin tiimoilta, ja itsekin 

olen heidän levyillään pariin otteeseen vieraillut. Tuli puhetta, että tekaisisi 

lyriikat uutukaiselle jos kiinnostaa… näytti kiinnostavan, että 

kiitos, Blastmor kertoo. 

Vaikka musiikki on voinut välillä kulkea kauemmaksi perinteisestä 

black-metallista, ovat sanoitukset aina olleet satanistisia. Yhtyeen 

ideologia ei ole muuttunut levyjen saatossa miksikään, mutta se on 

jalostunut kypsemmäksi. 

– Th yranen ideologia tulee pysymään satanistisena ja antikristillisenä 

sekä bändin sisällä, että ulkona. Aika muokkaa näkemyksiä vuosien 

saatossa, ainakin itse olen jokseenkin kasvanut pois tuosta liiallisesta 

hehkutuksesta, ja vetäytynyt syvemmälle itseeni omien ajatusteni 

baariin, Blastmor pohtii. 

Uudella levyllä Th yrane on mielestään onnistunut rakentamaan tasapainon, 

joka miellyttää koko yhtyettä. 

– Musta harmonia on jälleen saavutettu, mutta jää nähtäväksi mitä 

sen ylläpitäminen jatkossa vaatii, päättää HM haastattelun. 

www.thyrane.org 

VIHAN AIKAKAUSI 

Wrathagen mustan metallin hyökkäysvaunu on jyrännyt eteenpäin jo kohta kymmenen vuoden 

ajan. Uusi Black Light Zodiac -promolevy tähtää varmistamaan yhtyeelle 

viimeinkin levytyssopimuksen. 

Teksti: Heikki Ylipaavalniemi Kuvat: Wrathage 


WRATHAGE

WRATHAGE WRATHAGE 

Wrathagella pitää kiirettä. Yhtyeeltä 

on ilmestynyt vasta toinen 

promolevy, mutta silti yhtye 

on ehtinyt moneen mukaan. Alkuvuodesta 

joukkio esiintyi ruotsalaisen Dismemberin 

lämppärinä. Tahti ei ole hiljentynyt, vaan 

historian toinen keikka vedettiin Jalometalli-festivaaleilla 

Oulussa. Oman osuutensa 

Wrathage antoi legendaarisen norjalaisen 

black metal -yhtye Immortalin tribuuttilevylle. 

Tämän lisäksi yhtyeeltä ilmestyi juuri 

sopivasti Jalometalliin uusi Black Light Zodiac 

-promolevy, jonka vaatimattomana päämääränä 

on nostaa yhtye maailmankartalle. 

Kaamoksen tenttiin saapuvat yhtyeen sävellystyöstä 

vastaavat kaksoisveljekset Joonas 

”Scythe” ja Juuso ”D.V. Grim” Juntunen. 

Muusikoksi opiskelevan D.V. Grimin 

edellisillan hääkeikka on venynyt pitkäksi, ja 

selviäminen Ouluun saakka kestää odotettua 

kauemmin. Samaa ongelmaa ei ole insinöörin 

uran valinneella Scythellä, joten ehdimme 

jo vaihtaa kuulumisia odotellessamme. D.V. 

Grim saakin osakseen leikkisää vittuilua veljeltään, 

ilmestyessään paikalle lakeerikengissä 

ja koreassa kauluspaidassa. Normaali asu black 

metal -sanomaa saarnaaville. 

PITKÄN LINJAN KULKIJAT 

Wrathage-yhtye on ollut olemassa jo vuodesta 

1997. Alun perin yhtye perustettiin kaveriporukassa 

näyttämään, miten metallia oikein 

soitetaan. Isompaakin ihmistä sieppasi, kun 

vastaan tuli suorastaan avuttomia bändejä, 

jotka kaappasivat levytyssopimuksen. Erityisesti 

kun tunsi, että itse osasi hoitaa homman 

paremmin. 

– Tai sitä luuli aluksi, että pystyy tekemään paremmin. 

Soittotaito ei kuitenkaan silloin vielä 

riittänyt, D.V. Grim virnistää. 

Yhtyeen nykyinen kokoonpano on pysynyt 

muuttumattomana vuodesta 2000. Ryhmään 

koottiin osaavia soittajia, jotta päästäisiin myös 

keikoille. Nälkä kuitenkin kasvoi, ja kovan 

treenauksen jälkeen päätettiin tallentaa oma 

musta sanoma kaikkien kuultaville. Ensimmäinen 

virallinen julkaisu anNihil[N]ation 

ilmestyi vuonna 2004. Uudella Black Light 

Zodiac -levyllä on konseptia viety yhä ammattimaisemmaksi. 

– Tuotantopuoli on ihan erilainen. Lambsin 

Lindholm lähti sitä tekemään ja hakemaan 

ne jytät rumpusoundit. Eteenpäin mentiin 

myös siinä mielessä, että mukana on vähemmän 

perinteisiä juttuja, ja siihen on lisätty 

hyvinkin kokeellista menoa. Edellisestä oli 

jo jonkin verran kokemusta, ja biisit olivat 

valmiimpia, Scythe toteaa. 

– Vanhoilla levyillä olen tuonut biisit valmiina 

ja niitä ovat kaikki kuunnelleet. Sitten se on 

soitettu juuri samalla tavalla. Nyt niiden on annettu 

vähän elää, D.V. Grim kuvailee. 

Yleensä D.V. Grim säveltää kappaleille pohjat 

koneelle, ja sen jälkeen alkaa perkeleellinen viilaaminen. 

Vaikka yhtyeen kappaleiden pohjat 

yleensä lähtevätkin D.V. Grimin tai Scythen kynästä, 

on tähän poikkeuksensa. 

– Yksi biisi on tehty niin, että ei ole koskaan 

tehty koneelle pohjia. Glory Black on sosiaalitapaus, 

jossa kaikki ovat päässeet tekemään 

juttuja, D.V. Grim muistelee. 

Uuden levyn neljää kappaletta viilailtiin studiossa 

neljä tai viisi kuukautta. Paatuneen perfektionistin 

tavoin D.V. Grim myöntääkin, että 

hän voisi väännellä nuppeja ja hioa kappaleita 

vaikka loputtomiin. 

– Taaskin vähän kynsin hampain pistettiin levy 

painoon. Se lähti sinne jo aiemmalla masteroinnilla, 

kunnes huomattiin, että se on paska. 

Piti soittaa ja sanoa, että älkää vain alkako painamaan, 

D.V. Grim muistelee. 

Uusi levy onkin saanut erinomaisen vastaanoton. 

Sitä ei ole vielä kuitenkaan käytetty mainoksena 

levy-yhtiöitä varten. Yksi levy-yhtiö 

ehti silti jo muiden edelle, ja kyseli uutukaista 

kuunteluun ja arvioitavaksi. Levytyssopimukseen 

tähtäävä markkinointi on tarkoitus aloittaa 

toden teolla, kun muutama arviokin on 

ehtinyt ilmestyä. Toiveena olisi, että mukaan 

saataisiin myös median suitsutusta. 

PERINTEISEN BLACK METALLIN 

TIENPÄÄ 

Vaikka yhtye määrittelee itsensä black metalliksi, 

ei kumpikaan haastatelluista lämpene 

puhtaasti black metal -karsinaan tiputtamisesta. 

Kuvaavampana terminä he pitävät 

extreme-metallia. 

– Ehdottomasti ei aleta mitään skenen tai 

black metalin raja-aitoja noudattamaan, 

D.V. Grim painottaa. 

Klassikoiden puoleen yhtye toki kumartaa, 

mutta kokee sen tien loppuun kävellyksi. 

Seinään törmäämisen välttämiseksi on pakko 

etsiä uusia reittejä. 

– Keski-Euroopasta tulee yhä näitä levyjä, 

joissa on räjähteleviä ristejä väärinpäin. Kaverit 

ovat kuvissa vertasyöksevinä christcrushereina. 

Kun musiikki on kuitenkin kaunista, 

niin imago ja musiikki eivät missään 

vaiheessa kohtaa, Scythe puntaroi. 

Alkuaikoina Wrathagellakin oli vielä mukana 

black metallille tyypilliset kasvomaskit. Perustamisvaiheessa 

olisivat jäsenet vielä vannoneet, 

että maskit pidetään, mutta tänä päivänä heidän 

on mahdotonta nähdä itseään ne päällä 

keikoilla. 

– En ole yhtään keikkaa nähnyt, jossa 

maskit päällä olisi homma toiminut, D.V. 

Grim pohtii. 

– Kun keikalla soittaa ilman maskeja, niin jo pelkillä 

kasvojenilmeillä pystyy tuomaan musiikin 

fi ilikset paremmin esille kuin maalaamalla ne 

kasvoihin, Scythe lisää. 

RIMA KORKEALLA KEIKOILLA JA 

STUDIOSSA 

Wrathage ei ole vielä ehtinyt paljoa keikkailemaan, 

mutta ne muutamat keikat on vedetty 

sitäkin kovemmassa seurassa. Ensimmäisen 

keikkansa he saalistivat legendaarisen 

Dismemberin lämmittelijänä Oulussa. 

– Suosiolla hypättiin tuon nuokkarivaiheen 

yli, Scythe nauraa 

Mihinkään kissanuhrajaisiin ei toisellakaan 

keikalla alennuttu, vaan yhtye pauhasi kesällä 

Oulussa Jalometalli-festivaaleilla. Päällimmäiseksi 

jäi mieleen keikasta järkyttävä 

kuumuus. 

“Mutta jos ei päästä levyttämään, niin so fucking what.” 

– Meinasi oikeasti lähteä taju pari kertaa. Vesi loppui melkein heti. 

Yksi bisse jäi yli roudausvaiheessa, mutta sinnekin lensi ampiainen. 

Lähellä oli, etten heittänyt sitä huiviini, D.V. Grim muistelee. 

Ensimmäisinä esiintyvien osa ei festareilla ole helppo. Yleisön puute 

ja äänenlaadun heittely vaivasi myös Jalometallissa alkuillan yhtyeitä. 

Tämä ei kuitenkaan Wrathagen menoa lavalla hillinnyt. 

– Kohtuullisen helppoa siellä oli soittaa. Melkein kuin olisi treenikämpällä 

tahkonnut. Heilui, hyppi ja örisi lavalla, Scythe tuumaa. 

Cover- ja tribuuttilevyjen maine on aina ollut heikko. Yleensä levyille 

kootaan tuntemattomia kuuluisuuksia, joiden versiot klassikoiden asemaan 

nousseista ralleista ovat enemmän kuin kyseenalaisia. Wrathage 

pyrki tekemään tähän kaavaan poikkeuksen keväällä 2006 ilmestyvällä 

Epimythion - Tribute to Immortal -levyllä. Uuden promon äänitysvaiheessa 

jäi vapaata studioaikaa, joten nauhalle tallennettiin versio Battles 

in the North -levyn Th rough Th e Halls of Eternity -kappaleesta. 

– Hirveällä kiireellähän se on tehty. Itse olen sen verran kunnianhimoinen 

sovittamisessa, että olisin halunnut tehdä siitä vähän poikkeavamman 

version. Toisaalta Battles in the North on soitettu niin 

paskasti, että on hienoa, kun on saatu versio, jossa menee tahdit oikein, 

eikä rumpali soita ihan mitä sattuu, D.V. Grim kuvailee. 

– Tietenkin Battles in the Northin yksi viehätys onkin siinä, että se on 

soitettu sinne päin. Siitä ei heti saa kiinni, että miten tuo menikään, 

Scythe toteaa. 

Kiireestä huolimatta Wrathage onnistui tuomaan kappaleeseen 

omaakin näkökulmaansa. Versiossa kuullaan muun muassa syntikalla 

tehtyä urkua. Loppuun yhtye toi vauhtia death metal -rymistelyllä. 

Vaikka he Immortal-rykäisyyn tyytyväisiä ovatkin, ei kappaletta ole 

suunniteltu keikoilla soitettavaksi. Keikoille on jo suunnitteilla uusia 

jäyniä. Niiden lisäksi on työn alla myös uutta omaa materiaalia. 

– Yksi hidas biisi ehkä tehdään livesettiin. Jalometallissa oli välillä 

niin tuskaa. Uusiin biiseihin tulee myös tukanheilutusriff ejä. En tarkoita 

nyt, että pää nykii vitun lujaa, vaan sellaista isoa kaarta, D.V. 

Grim kertoo. 

FOR THE LOVE OF THE GAME 

Yhtye on jo rymistellyt tietään eteenpäin kohta kymmenen vuoden 

ajan. Nyt uuden Black Light Zodiac -promon ilmestyttyä on hyvä aika 

tiedustella, miten veljekset näkevät yhtyeen tulevaisuuden. 

– Sieltä tulee niin paljon kuraa, että pakko kai niiden on huomata, 

että seassa on se helmikin, Scythe toteaa. 

– Mutta jos ei päästä levyttämään, niin so fucking what, D.V. Grim 

tokaisee. 

Black metallin tulevaisuutena harvoin on miljoona myytyä levyä ja 

rikkauksia. Näitä tavoitellakseen toinen musiikkityyli olisi helpompi 

tie edettäväksi. Wrathagelle tärkeämpää on, että saa soittaa musiikkia, 

joka tuntuu oikealta. Menestykselle ei ovea lyödä nenän edestä kiinni, 

mutta se ei ole itse tarkoitus. 

– Tätä tehdään nimen omaan for the love of the game, Scythe 

summaa. 

www.wrathage.com 


MIKKO FORSTÉN 

Qstock-festivaalin ja Club Teatrian ohjelmistovastaavaa Mikko 

Forsténia kuvataan kiireiseksi mieheksi. Haastatteluajankohdan 

sopiminen ei kuitenkaan tähän aikaan vuodesta 

tuota vaikeuksia. Kolmatta kertaa järjestetty Qstock-festivaali on jo 

takanapäin, eikä Club Teatriankaan suhteen ole suuria kiireitä. Kohta 

puoli vuotta vanha rock-klubi rullaa jo omalla painollaan, ja loppuvuoden 

keikatkin ovat jo pitkälle sovitut. 

Forsténin työhuone löytyy kävelykatu Rotuaarilla sijaitsevan 

Qstock Oy:n tiloista. Arkisen huoneen keskellä on suurehko pöytä, 

jonka molemmille puolille on sijoitettu kannettavat tietokoneet. Huoneen 

voisi kuvitella minkä tahansa alan työhuoneeksi. Musiikkibisneksen 

kuviteltu glamour loistaa vain poissaolollaan. 

– Tehtävänäni on hommata bändejä Qstockiin ja Teatrialle. Tyypillinen 

työpäivä on sellainen, että kun aamulla tulen toimistoon, alan vastailla 

sähköpostiviesteihin. Lähinnä ohjelmatoimistojen kanssa tulee puuhasteltua. 

Forsténin työ onkin hyvin pitkälle toimistotyötä. Paperityöt, 

kirjanpidot ja lupapolitiikka-asiat pitää hoitaa kuin missä tahansa 

yrityksessä. Lähinnä tapahtumien alla Forstén joutuu juoksemaan 

asioiden perässä myös toimistonsa ulkopuolella. Hän tekee kuitenkin 

työtä, josta moni musiikin ystävä olisi kateellinen. Onko kaikki tosi- 

Mikko Forstén halusi aina muusikoksi. 

Sellainen hänestä tulikin, mutta ei kuitenkaan ammattilaista. 

TERO LASSILA 

Leipänsä hän silti tienaa musiikista. 

Teksti: Matti Ahola 

aankin niin arkista kuin miltä aluksi näyttää? 

– Itse asiassa en haluaisi käyttää tästä työ-sanaa ollenkaan. Ei tämä 

kuitenkaan mitään kahdeksasta neljään tehtävää työtä ole. Kaiken 

lisäksi tämä on hommaa, jota haluan tehdä. Tavallaan olen saanut 

harrastuksesta ammatin. Esimerkiksi tästä saatava raha ei ole minulle 

mikään pointti. 

– Jos joku kysyy mitä teen työkseni, vastaan olevani yrittäjä. 

Varsinaisen palkan Forsténille maksaa hänen ja Pekka Leskisen perustama 

Qstock Oy. Club Teatrian taustalla olevassa Oulun tapahtumat 

Oy:ssä Forstén on aluksi ollut osakkaana lähinnä talkoopohjalta. 

– Entinen tehdasrakennus muuttui yhdeksi Suomen suurimmista 

rock-klubeista yllättävän pienin kustannuksin. Esimerkiksi remontoinnissa 

olemme taustaryhmän kanssa yrittäneet tehdä itse mahdollisimman 

paljon. 

Vasaran luulisi pysyvän hyvin Forsténin käsissä, sillä hän on aikoinaan 

opetellut entisöimään antiikkihuonekaluja. 

MARKKINOINTI MUIDEN VASTUULLA 

Forsténin tehtävänä on nimenomaan vastata tapahtumien musiikkitarjonnasta. 

Sponsori- ja mainosasiat hän mieluusti jättää kumppaninsa 

Pekka Leskisen ja muiden harteille. Omien sanojensa mukaan 

Forstén on sanoutunut markkinoinnista täysin irti. 

Tapahtumien markkinointi on joka tapauksessa ollut hyvin suunniteltua. 

Qstockia ovat kahden kesän ajan mainostaneet festaribeibet, 

joiden haastattelut löytyivät kesällä lähes lehdestä kuin lehdestä. Viime 

kesän seksikäs koulutyttö–look vaihtunee ensi kesänä johonkin 

toiseen, mutta beibet joka tapauksessa pysyvät. 

Club Teatrian viime kevään alkutaival henkilöityi puolestaan jääkiekkoilija 

Janne Niinimaahan, joka NHL-lakon takia pelasi kevään Oulun 

Kärpissä. Median kiinnostusta villitsi Kärppien keväällä saavuttama 

toinen perättäinen Suomen mestaruus. Tokihan hevimies Niinimaa Club 

Teatrian taustajoukoista löytyy, mutta ei suinkaan ainoana. Joka tapauksessa 

media tarttui Niinimaa-täkyyn sen verran vahvasti, että ilmaista 

mainostilaa syntyi tälläkin kertaa sivukaupalla. 

Niinimaan suhteet Pohjois-Amerikkaan saattavat jatkossa poikia 

suuriakin juttuja Club Teatrialle. Niinimaa tuntee henkilökohtaisesti 

Metallican managerin Tony Smithin, ja viime aikoina onkin kohistu 

Metallican mahdollisesta saapumisesta Ouluun. Aika näyttää onko 

kyse suuruudenhulluudesta vai suurien 

unelmien toteuttamisesta. 

MUSIIKIN EHDOILLA 

Forsténilla on melko vapaat kädet tapahtumien 

musiikkitarjonnasta päättämiseen. 

Tarjonta myötäileekin miehen omaa musiikkimakua, 

mutta mikään itsetarkoitus se 

ei ole. 

– Tarkoitus on palvella asiakasta, ei omaa 

musiikkimakua, Forstén painottaa. 

Entisen teurastamon tiloissa sijaitsevan 

Club Teatrian musiikkitarjonta on painottunut 

raskaaseen rockiin, mutta tässäkin 

tapauksessa kysymys on lähinnä siitä, mitä 

oululaisyleisö haluaa kuulla. 

“Tarkoitus on palvella asiakasta, ei omaa musiikkimakua.” 

– Alusta asti olemme sanoneet, ettei kyseessä 

ole pelkkä rock- tai heviklubi. Toistaiseksi 

tarjontamme on ollut yksipuolista, mutta 

tarkoitus on laajentaa valikoimaa esimerkiksi 

vanhemmalle asiakaskunnalle. Jari Sillanpää 

olisi hyvä vaihtoehto Club Teatrialle, 

Forstén yllättää. 

Tähän mennessä kokeilut raskaan rockin 

ulkopuolella eivät ole olleet pelkästään positiivisia. 

Kesäkauden päättäjäisissä paikalle 

oli hommattu tiskijukkia – huonolla menes- 

tyksellä. 

– Eivät he oikein sopineet ympäristöön. Ja 

sellainen tapahtuma pitäisi järjestää aivan 

keskustassa. 

Forsténin vastauksesta on aistittavissa, 

että myös tiskijukkien esittämä musiikki soti 

hieman liian voimakkaasti hänen omaa musiikkimakua 

vastaan. 

Ohjelmavastaava Forstén tunnetaan 

miehenä, joka suhtautuu musiikkiin vakavasti. 

Hän muun muassa vierailee ahkerasti 

keikoilla, jotta kuulisi bändejä nimenomaan 

livenä. 

– Demot eivät jaksa kiinnostaa. Ne eivät 

välttämättä kerro bändistä tarpeeksi. 

Vaikka Forstén tekeekin työtä, josta on 

oikeasti kiinnostunut, hän myöntää, että 

vaarana on tietynlainen leipiintyminen. 

– Olen tarkkaillut itseäni, etten vain tulisi 

kyyniseksi. Ammattilaisten kanssa toimiessa 

huomaa, että kaikille ei musa merkitse, 

vaan kaikki mitataan rahassa. Itse en halua 

yhdeksi musabisneksen kusipäistä! 

Toisaalta pitää muistaa, että musiikkibisneksessä 

liikkuvat suuret rahat, eikä virhearviointeihin 

juurikaan ole varaa. Club 

Teatrian avajaisiin Forstén kumppaneineen 

MATTI AHOLA 

MIKKO FORSTÉN 

halusi media-arvoltaan mahdollisimman 

huomiota herättävän bändin. Twisted Sisterin 

tarkkaa keikkapalkkiota Forstén ei luonnollisestikaan 

kerro, mutta samalla rahalla 

saisi hänen mukaansa kaksion Tuirasta. 

BEATLES INNOITTAJANA 

Oulun kupeesta Haukiputaalta lähtöisin oleva 

Mikko Forstén täytti Qstock-festivaalin 

aikana 30 vuotta. Vaikka mies ei Lumikin 

kääpiöystävältä näytäkään, kuvailevat tutut 

häntä jöröksi ja ujoksi. Mies itse myöntää 

asian ja toteaa olevansa hyvin epäsosiaalinen 

henkilö. 

– En minä mitään small talkia osaa. Monet 

minua tuntemattomat sanovatkin, että onpa 

leuhka jätkä, mutta kyse taitaa olla jostakin 

muusta, Forstén tähdentää. 

Ennen ensimmäistä Qstock-festivaalia 

Forstén ja Leskinen osallistuivat MTV3:n 

TV-chattiin markkinoidakseen tulevaa tapahtumaansa. 

– Ei se onnistunut. Ei ollut varmaankaan 

kovin viihteellinen tapahtuma, Forstén virnistää. 

Tapahtuma kuitenkin opetti. Miehet 

keskittyivät sen jälkeen omiin hommiinsa, 

ja markkinointi jätettiin asiansa paremmin 

osaavien, kuten festaribeibien huoleksi. 

Omaa musiikkimakuaan Forstén kuvaa 

ammatistaan huolimatta ei-kaupalliseksi. 

Häntä kiehtoo perinteinen progemusiikki. 

90-luvulla hän soitti rumpuja Puujumala-nimisessä 

progebändissä. Nykyään hän vaikuttaa 

akustisessa Planet Caravan –yhtyeessä. 

– Musiikillinen innoittajani oli kuitenkin 

Beatles. Olin viisivuotias kun sain Beatlesin 

kasetin. Nykyäänkin 60- ja 70–lukujen musiikki 

jaksaa vielä innostaa. 

Forsténin työ ja vapaa-aika täyttyvät 

musiikista, mutta ei mies sentään täysin yksipuolinen 

ole. 

– Elän ikuista lapsuutta RC-laitteiden parissa. 

Radio-ohjattavat helikopterit, lentokoneet 

ja autot tarjoavat mahdollisuuden aivojen 

nollaukseen, Forstén innostuu. 

Nuoruuden innostuneisuus on kuitenkin 

mahdotonta säilyttää samanlaisena iän 

tehdessä tehtäväänsä. 

– Joskus kymmenen vuotta sitten sitä saattoi 

vuokrata auton ja lähteä Hesaan katsomaan 

jotain tiettyä bändiä. Nyt kun ikää on tullut, 

ei enää jaksa innostua samalla tavalla, Forstén 

harmittelee. 


BRÜSSEL KAUPALLINEN BRÜSSEL KAUPALLINEN 

Kymmenen vuotta sitten Oulun oma melunelikko Brüssel Kaupallinen risti kätensä rinnan päälle 

ja vaipui syvään uneen ilman mitään aikeita heräämisestä. Miten noustaan vuosien horroksesta 

kovemmaksi kuin koskaan? Siitä kertoi Kaamokselle BK:n keulahahmo Janne Helttunen. 

AIKA KULUU, MIEHET EIVÄT 

Syysaamuinen torinranta ei ole mieltä 

ylentävä kokemus. Kylmä sade piiskaa 

tauotta mukulakivetystä, repivä tuuli 

koettelee aittojen kärsivällisyyttä eikä ulos 

torille ole uskaltautunut ristin sieluakaan. 

Siis oikea aika ja paikka haastatella pitkän 

tauon päättäneen Brüssel Kaupallisen nokkamies 

Helttusta, tosin toriaitan lämmössä 

ja suojassa. 

Yhtyeen kymmenen vuoden levytystauon 

katkaisi vastikään julkaistu Aika kultaa 

muistot -albumi. Kuinka tämä kaikki tapahtui, 

Janne? 

– Me lupauduttiin ihan vain hyvää hyvyyttämme 

jälleenrakentamaan bändi kesällä 

2004 Oulun Qstock-keikkaa varten. Tuo festivaali 

toimi eräänlaisena kokeena homman 

toimivuudelle ja hauskuudelle. Ajateltiin, 

että jos siitä ei tule mitään, ei minkäänlaista 

paluuta missään muodossa kannata tehdä. 

Tuo keikkahan oli sitten meille niin onnistunut 

veto, että päätettiin jatkaa toimintaa. 

Treenattiin ja sävellettiin uusia biisejä. Ja kun 

viimein tuli mahdollisuus tehdä levy, siihen 

tartuttiin hyvillä mielin. Paluu metallimaailmaan 

oli loppujen lopuksi ajateltua huomattavasti 

helpompaa, Helttunen kertoo. 

VALMIIMMALLE MAAPERÄLLE 

Kun BK lopetti aktiivisen toimintansa 90luvun 

puolessa välissä, olivat olot niin kotona 

kuin musiikkikentälläkin vallan toiset. 

Sittemmin suureen suosioon nousseet äidinkieliset 

metallistit, kuten Kotiteollisuus 

sekä Rautiainen Niskalaukauksineen olivat 

tuolloin vielä marginaaliakteja, joista ensin 

mainittu ärsytti outoilullaan Lappeenrannan 

hevipiirejä ja jälkimmäinen operoi Jyväskylässä 

Lyijykomppaniana. 

– Meidän henkilökohtaiset aikataulut osoittautuivat 

soittohommille tuolloin mahdottomiksi. 

Kaikilla oli päivätyönsä ja osalla perhettäkin, 

eikä ajasta niiden parissa haluttu 

tinkiä. Toisaalta myöskään mitään otollista 

suomimetallin buumia ei ollut vielä olemassa, 

perustelee Helttunen silloista päätöstä. 

Aika kultaa muistot on äkäinen comeback-albumi. 

Kymmenen vuoden tauosta 

ei ole minkäänlaisia merkkejä. Yhtye on vähintään 

yhtä vahva ja vimmainen kuin alkujaankin. 

Levyn kansissa lukee: ”Levy julkaistiin 

10 vuotta myöhässä, vai oliko sittenkään 

näin…”. Janne Helttunen, oliko näin? 

– Levy olisi varmaan paljolti toisen kuuloinen, 

jos se olisi julkaistu vuosien -95 ja -96 


Kuvat: Jussi Määttä 

tienoilla, jolloin sitä mietittiin. Siis ihan jo 

studioteknisistäkin syistä. Lisäksi nyt se tuli 

selkeästi parempaan saumaan, sillä aika on 

valmistellut musiikillista maaperää valmiimmaksi 

tälle jutulle. Silloin kun Kotiteollisuus 

ja kumppanit vielä aloittelivat, ei olisi voinut 

kuvitellakaan, kuinka suosittua suomihevistä 

voi tulla. On se ollut yllätys heillekin. 

Siinä mielessä kymmenen vuoden viive oli 

hyväksi. 

”Suosion takia ei kannata 

yöuniaan menettää.” 

OULU ON KOTIKAUPUNGIN NIMI 

Pohjoinen kotikaupunki Oulu on vahvasti 

läsnä niin BK:n miehissä kuin musiikissakin. 

Uusi albumi on nauhoitettu Oulussa entisen 

oululaisen musiikkivaikuttajan, YUP: 

n Jarkko Martikaisen, avustuksella, ja levyn 

julkaisi tuore oululainen levy-yhtiö. Lisäksi 

sisäkannen valokuvat ovat kotikaupunkiaiheisia, 

ja löytyypä levyltä Nuottasaari-niminen 

instrumentaalikappalekin. BK on osa 

Oulua ja Oulu osa sitä. 

– Täältähän me kaikki ollaan kotoisin, ja täällä 

suurin osa elämistämme vietetty, joten kyllä 

meistä Oulun kuulee. Ja niin on tarkoituskin. 

Paikallisen skenen seos on tosin muuttunut 

kymmenessä vuodessa paljon, ja mielestäni 

positiivisempaan suuntaan. Ennen ”oulusoundi” 

oli yksioikoisempi kuin nykyään. Silloin 

Aknestik edusti poppia ja periaatteessa kaikki 

muut melua. Nyt on tullut uusia taidokkaita 

yhtyeitä erilaisin ottein, on hip hoppia ja sen 

sellaista. Kirjon laajentuminen on älyttömän 

hyvä asia, Helttunen tuumii. 

BK:n tallina toimii innokas UHO Production 

-yhtiö, jonka suojista ponnistaa useampi 

muukin oululaislupaus. Helttusen mukaan 

BK:lle on pelkästään luonnollista levyttää ja 

operoida kotikaupungista käsin töiden ja perheiden 

lomassa. Bändi on tyytyväinen käyttämäänsä 

Tonebox-studioon ja helpottunut siitä, 

ettei sen tarvinnut joka perjantai raahata itseään 

ja kamojaan johonkin etäiseen eteläiseen 

studioon ja sunnuntai-iltana takaisin. 

– Sillä meiningillä koko levy olisi luultavasti 

jäänyt tekemättä, Janne paljastaa. 

BK:sta puhuttaessa mainitaan usein referenssinä 

jo mainittu Kotiteollisuus sekä 

suomitrashin kuninkaat Mokoma. Toisen 

korvaan Aika kultaa muistot -albumilta 

saattaa sattua niinkin epätrendikkäitä kuin 

Helmet- ja Metallica-sävyjä. Levy ei ole ylituotettu 

täryjyrä, mitä ehkä BK:n kaltaiselta 

rankan musiikin retkueelta olisi voinut odottaa. 

Pitkäsoitolla on jopa muitakin hiljaisia 

hetkiä kuin biisien välit. 

– Tuota Mokomaa en itse ole koskaan juuri 

kuunnellut, mutta kyllä joku Helmet on aina 

ollut yksi bändin kollektiivisista suosikeista 

Faith No Moren ja Toolin ohella. Joku ehkä 

voisi kutsua levyn tuotantoa hivenen vanhanaikaiseksi, 

mutta me halusimme pitää 

äänimaailman ilmavana ja maustaa keitosta 

eteerisimmillä instrumentaaleilla. Ja kyllähän 

tuo kokonaisuus loppujen lopuksi jytisee 

ja paukkuu aika lailla kuitenkin, Helttunen 

lohduttaa kahviaan hämmentäen. Eikä mies 

puhu palturia. BK:n paluulevy on maukas 

möykkäpaketti, jonka rankkuus perustuu 

rehtiin soitantaan ja konstailemattomaan 

asenteeseen. 

– Itse olen aina ollut hyvien soundien ystävä. 

Oli päivänselvää pyrkiä aitoon rankkuuteen 

puhtain soundein, eikä tehdä mitään muka 

rankkaa 4-raiturisurinaa. 

SANOISTA IKUISUUTEEN 

Soitannollisesti samat vanhat ideat ja arvot 

elävät BK:n musiikissa yhä vuonna 2005. 

Lyyrisesti vanhan BK:n tuotokset olivat 

usein varsin kryptistä purtavaa. Miten aika 

on kohdellut tekstitystapaa? 

– Ennen oli ideologista ja itsestään selvää 

hakea sanoille mahdollisimman moninaisia 

merkityksiä, jotka toisaalta itselle olivat hyvinkin 

simppeleitä. Nykyään laulut ovat pelkistetympää, 

iättömämpää kerrontaa arjesta. 

Martikaisen Jarkon kanssa ruodittiin sanoituksia 

aika lailla. Jarkko tuotti vielä levyltä 

lohkaistun Jatkumo-singlen, mutta totesi, 

ettei hänellä ole merkittävästi annettavaa kokonaisen 

albumin teossa, valottaa Helttunen 

tekstipuolta. Bändin rumpali JP päätyi lopulta 

pitkäsoiton tuottajaksi, eikä Martikaisella 

ollut lopputulokseen juuri lisättävää. 

– Ei tämä olisi kaivannut, hän totesi valmiin 

masterin kuultuaan, Helttunen kertoo. 

– Jarkko vaikutti ehkä eniten suoristamalla 

ilmaisuja; ennen en olisi sanonut ”aurinko 

paistaa”, vaikka se olisi ollutkin lauseen sisältö, 

summaa tekstittäjä. 

Brüssel Kaupallisella on UHO:n kanssa 

kolmen levyn diili, jonka toista plattaa ryhdytään 

työstämään vuodenvaihteen jälkeen. 

Loppuvuoden yhtye treenaa ja tekee sen verran 

keikkaa, mitä tehtävissä on. Hosumiseen 

ei ole tarvetta eikä bändi enää järjestä itselleen 

treenejä ”ennen töitä ja töiden jälkeen”. Musiikillisia 

ambitioita yhtyeellä löytyy, mutta ammatikseen 

Helttunen ei halua lavoja kyntää. 

– En kadehdi muusikoita, jotka heittävät 

päälle 70 keikkaa vuodessa. Suosio luonnollisesti 

mairittelee ja mahdollistaa keikkailun 

ja levynteon jatkuvuuden, mutta suosiota 

tulee sen mitä tulee. Se, myykö 2000 vai 

20 000 levyä ei ratkaise elämänlaatua. Ja täytyy 

muistaa, että suosiolle löytyy aina vastavoima. 

Suosion takia ei yöuniaan kannata 

menettää, päättää Helttunen tyypillisen oululaisrealistin 

tyyliin astuessaan aitasta ulos. 

Oulun torilla sataa ja tuulee yhä. 

www.brusselkaupallinen.com 


AMFISOUND 

LAATUKITAROITA KÄSITYÖNÄ 

Oulun seudulla Haukiputaalla toimiva soitinrakennusyritys Amfisound valmistaa käsityönä kita- 

roita ja bassoja. Monesta suomalaisesta valmistajasta poiketen Amfisoundin tuotanto tähtää myös 

metallimarkkinoille. Suomessa tälle on potentiaalia. 


Kuvat: Jussi Määttä 

Amfisound on perustettu vasta kolme 

vuotta sitten, mutta näkyvyys ja toiminta 

ovat nousseet jo melko korkealle 

tasolle. Yrityksen muodostavat Sampo 

Leppävuori ja Tomi Korkalainen, joista jälkimmäinen 

valotti Amfisoundin toimintaa 

ja historiaa käsityöpajan sydämessä. 

Amfisoundin perustajat ovat käyneet selkeän 

soitinvalmistukseen liittyvän koulutuksen, 

joten aivan hetken mielijohteesta omaa 

soitinrakennusyritystä he eivät ole perustaneet. 

Idea omasta yrityksestä lähti liikkeelle 

Ikaalisten Käsiteollisuusoppilaitoksessa, jossa 

Korkalainen ja Leppävuori opiskelivat. 

– Eihän sitä kehdannut neljän vuoden koulutusta 

hukkaankaan heittää. Kylmä totuus 

on, että alalla ei ole töitä, ellet itse perusta 

yritystä. Yritysideamme on valmistaa käsin 

tehtyjä soittimia tilaustyönä asiakkaiden 

halujen mukaan. Sarjatuotantoa emme tee 

ollenkaan. 

Yritys perustettiin Oulun seudulle selkeästä 

syystä, sillä kilpailu pohjoisen suunnalla 

on vähäisempää kuin etelässä. 

– Täälläpäin Suomea ei vastaavanlaisia yrityksiä 

ole. Ikaalinen kouluttaa soitinvalmistajia 

todella paljon Etelä-Suomen suunnalle. 

Oulu on muutenkin mukava paikka asua, 

joten mikäs täällä on ollessa. 

Amfisoundin tuotanto tähtää pääosin 

metallimarkkinoille, sillä Suomessa tälle on 

potentiaalia vastaavanlaisten kotimaisten 

yritysten vähäisyyden vuoksi. 

– Oma juttumme on keskittyä tekemään 

soittimia metallimuusikoille. Valikoimaam- 

me kuuluvat pääosin kielisoittimet eli kitarat 

ja bassot. Tavoitteena on tehdä normaalien 

soitinrakennuspalvelujen rinnalle myös 

metallimuusikoita koskeva palvelu, jolloin 

heillä olisi mahdollisuus tilata soittimia Suomesta. 

Nykyään suurin osa tulee Japanista ja 

Amerikasta. 

Yrityksen lähtökohdat olivat alusta lähti- 

en nykyisen käytännön suuntaiset. Metallimarkkinoille suuntautuminen 

oli Korkalaisella mielessä jo opiskeluaikoina. 

– Valmistin jo silloin esimerkiksi seitsenkielisiä kitaroita. Yrityksen 

perustamisvaiheessa teimme kuitenkin vain tavallisempia malleja. 

Jos olisimme tehneet sakara- tai V-mallisia kitaroita, tuskin muut 

kuin metallimiehet olisivat kiinnittäneet niihin huomiota. Meitä on 

kuitenkin kaksi miestä tässä yrityksessä. Sampo on enemmän perinteisten 

mallien ja bassojen tekijä. Minä taas teen noita erikoisempia 

malleja. 

– Olimme ihan alussa normaalimpien mallien suunnalla, jotta saisimme 

yritykselle hyvän pohjan. Suomessa on kuitenkin aika paljon 

ennakkoluuloja, joten on riskialtista lähteä heti kehittämään jotain 

täysin uutta. 

SOITTIMEN VALMISTUSPROSESSI 

Kitarat valmistetaan tilaustyönä ja yksilöidään jokaisen asiakkaan 

mieltymysten mukaisesti. Valmistusprosessi lähtee tilauksesta, jolloin 

asiakas kertoo, millaista soitinta on hakemassa ja minkä tyyliseen 

käyttöön. 

– Aluksi suunnitellaan ja otetaan selville, millaista soundia ja muotoa 

asiakas soittimelta haluaa. Sen jälkeen valkataan puut, jolloin alkaa 

höyläys- ja liimausurakka. Sitten vain lisätään maalia ja lakkaa pintaan, 

tehdään viimeistelyt sekä asennetaan osat, ja ei kun keikalle! 

Osiahan emme valmista itse, vaan tilaamme ne ulkopuolisilta tahoilta. 

Amfisound tarjoaa myös huoltopalveluita muillekin kuin itse 

valmistamilleen kitaroille ja bassoille. Yritys tarjoaa myös turvallisen 

takuun omille tuotteilleen. 

– Pystymme tarjoamaan soittimille takuuta 20 vuotta. Takuu kattaa 

työn ja materiaalit, sillä varsinkaan Suomessa näitä ilmastollisia 

vaikutuksia ei voida liittää takuuseen. Lämpötilaerot vuoden aikana 

saattavat olla jopa 60 astetta. 

– Osia ja soitinten elektroniikkaa oma takuummehan ei tietenkään 

kata, vaan ne täytyy katsoa aina erikseen osien valmistajien mukaan. 

Soitinten ammattitaitoinen valmistaminen ei ole mitään nopeaa 

hutilointia, vaan jokaiselle aihiolle annetaan reilusti aikaa muiden 

prosessien pyöriessä samaan aikaa taustalla. 

– Tällä hetkellä toimitusaika soitinta kohden on kolmesta neljään 

kuukauteen. Useamman projektin pyöriessä taustalla kaikkia ei tietysti 

pysty työstämään koko ajan. Pintakäsittely vie suurimman osan 

ajasta, sillä kuivumisten kanssa se kestää yleensä kahdesta kolmeen 

viikkoa. 

”Tämä on eräänlainen 

elämäntapa-ammatti.” 

TERO LASSILA 

NÄKYVYYS TAKAA MENESTYKSEN 

Näkyvyyttä ja yhteistyökumppaneita yritys alkoi alussa saada promosoittimien 

ja kokemusten avulla. Metalliskenen sisällä puskaradiolla 

on myös ollut merkittävä vaikutus. Nykyään Amfisoundin soittimia 

mainostavat jäsenet muun muassa yhtyeistä Charon, For My Pain, 

Dreamtale ja Korpiklaani. Amfisoundin yhteistyökumppaneista löytyy 

myös kevyemmän musiikin artisteja. 

– Muusikot itse ottivat alussa yhteyttä ja ehdottivat yhteistyötä. Olimme 

tietysti nuorena yrityksenä kiinnostuneita. Bändejähän Suomessa 

on paljon, mutta vaikka meidän nimemme löytyy edes joidenkin levyjen 

kiitosteksteistä, se merkitsee meille paljon. 

– On ollut hienoa, että muusikot omasta halustaan tahtovat tehdä promootiota. 

On ollut tosi hienoa työskennellä näiden ihmisten kanssa, 

jotka haluavat aidosti tukea tätä toimintaa. Se on kuitenkin osa tätä 

kaikkea, koska tämä on eräänlainen elämäntapa-ammatti. 

Suhteet ovat tärkeä osa promootiota, ja suhteisiin vaikuttavat toki 

omat musiikkimieltymykset. Tomi Korkalainen onkin itse musiikkimaultaan 

erittäin laaja-alainen varsinkin metallin suhteen. 

Myös Charonin Lauri Tuohimaa kuuluu Amfisound-perheeseen. 


– Minä olen aikoinaan kuunnellut Twisted 

Sisteria ja WASPia ynnä muita vastaavia. 

Death ja black metal iskevät myös. Olen käytännössä 

kuunnellut metallia ihan laidasta 

laitaan, mutta olen enemmän sen rankemman 

puolen ystävä. Pantera on edelleen yksi 

selkeä ykkössuosikkini. 

Muusikon taustaa Korkalaiselta myös 

löytyy, mutta satunnaisia demovirityksiä 

lukuun ottamatta bänditoiminta ei johtanut 

koskaan pidemmälle. Oulun seudulla metallibänditoiminta 

sen sijaan on erittäin vilkasta, 

ja sekin innosti miehiä perustamaan 

yrityksen pohjoiseen. Tosin yhtenä syynä oli 

myös se, että Leppävuori on alun perin kotoisin 

Oulusta. 

– Kyllähän me jo täällä yritystoiminnan 

aloittaessa tiesimme, että Oulu on metallikaupunki. 

Täällä tuntuu noista korpimetsistä 

pukkaavan pystyyn vaikka minkä näköistä 

bändiä. Kaikki eivät vaan mitenkään pääse 

pinnalle. Pitäisi ehkä asua Etelä-Suomessa, 

että kaikki saisivat suuremman mainosvoiman 

taustalleen. 

Amfisoundin tulevaisuuden näkymät 

ovat Korkalaisen mukaan myös lupaavat. 

– Kasvunvaraa meillä on vaikka kuinka paljon. 

Pikkuhiljaa tässä noustaan ylöspäin. Siihen 

tämä kuitenkin perustuu. Menekkiä on 

todella hyvin ja töitä riittää, joten näkymät 

ovat todella positiiviset. Tämä on meille se 

ainoa leipälaji, jolla me elämme, ja jo se on 

ihme. 

Levytyssopimuksen myötä rakas harrastus 

voi muuttua raskaaksi työksi. 

Kylmänen kuitenkin sanoo, että musiikki 

on aina ollut hänelle enemmän kuin 

pelkkä harrastus. 

– Se on välillä jopa pakkomielle, 

joka ei jätä rauhaan. 

Kärjistetysti päässäni soi jatkuvasti 

ja ainoa tapa saada 

rauha on kirjoittaa biisejä. 

Yhteistyö Scandinavian A1 

Music Ltd:n kanssa on Kylmäsen 

mukaan sujunut hyvin. 

– Pienen levy-yhtiön kanssa 

on helppo työskennellä, kun 

kommunikaatio toimii nopeasti. 

Asioista voi keskustella 

suoraan yhtiön johdon 

kanssa, eikä tarvitse odottaa 

hyväksyntää pomon esimiehen 

johtajalta. 

Reflexionia on verrattu 

mm. HIMiin ja Negativeen. Musiikkityyliksi 

on ehdotettu milloin mitäkin aina stadionrockista 

popahtavaan metalliin. Kylmästä 

vertailu ja lokerointi ei haittaa. 

– No, ehkä se häiritsisi, jos ne bändit olisivat 

paskoja. Musiikissa jokainen bändi laitetaan 

johonkin ”lokeroon”. Olemme saaneet arvostelijoilta 

ja kuuntelijoilta monenlaisia ehdotuksia 

musiikkityylimme nimeksi. Minusta 

on mukavampi niin, että musiikillemme 

on monta lokeroa, kuin se, että joutuisimme 

homehtumaan yhdessä lokerossa koko elämämme! 

PÄIVÄ KERRALLAAN 

Kylmänen on mukana myös toisessa kokoonpanossa, 

Suomen metalliskenen kär- 

kinimistä koostuvassa For My Pain…:ssa. 

Kakkosbändi on avannut uudenlaisen näkymän 

musiikin tekemiseen ja mahdollistanut 

soittamisen erilaisten ihmisten kanssa. FMP 

on tunnelmaltaan synkempi kuin Reflexion 

ja sanoitukset sisältävät paljon fiktiivisiä elementtejä. 

Vaikka For My Pain… on Kylmäselle 

tärkeä juttu, menee Reflexion arvojärjestyksessä 

kiistatta ykköseksi. 

– Olemme tehneet musaa porukassa jo aika 

pitkään, ja homma on hitsautunut sille tasolle, 

että on vaikea kuvitella elämää ilman 

Reflexionia. 

Reflexion siis kuluu miehen elämään jatkossakin, 

vaikkei hän tulevaisuuttaan tarkkaan 

suunnittelekaan. 

REFLEXION 

Oululainen Reflexion on ollut kasassa jo kymmenisen vuotta. Sinä aikana bändi on ehtinyt väsätä 

kolme demoa ja yhden EP:n. Nyt herrat ovat solmineet levytyssopimuksen Scandinavian A1 Music 

Ltd:n kanssa. Ensi vuoden alussa ilmestyvältä debyyttialbumilta on jo kuultu singlelohkaisu 

Undying Dreams ja lisää herkkupaloja on luvassa piakkoin. Yhtyeen vokalisti Juha Kylmänen kertoi 

” 

mietteitään musiikista ja elämästä uuden kynnyksellä. 

Teksti: Aini Pihlajaniemi 

Kuva: Reflexion/Toni Härkönen 

En osaa kuvitella elämää 

ILMAN REFLEXIONIA” 

”Musiikki on minulle 

pakkomielle, joka ei jätä 

rauhaan.” 

– En oikein osaa ajatella tulevaisuutta tai 

suunnitella sitä mitenkään, en ole koskaan 

osannut. Täytyy mennä päivä kerrallaan ja 

uskoa omaan musiikkiin ja tähän porukkaan. 

Tästä hommassa ei saa mitään, jos ei 

laita itseään kokonaan likoon. 

Töitä täytyy tehdä niin pirusti. 

UUSIA ULOTTUVUUKSIA 

Bändihommien lisäksi Kylmänen 

opiskelee musiikkiteknologiaa. 

Sovitusoppi ja musiikin 

teoria auttavat tekemään selkeitä 

ja nopeita ratkaisuja esimerkiksi 

sävellystyössä. Uuden levyn 

biiseihin apua on saatu myös 

hiukan yllättävältä taholta. 

– Firevisionin Mikko Tammisen 

ja Arttu Peljon kanssa oli 

mukavaa ja luontevaa työskennellä. 

Heiltä löytyi ammattitaito 

toteuttaa se visio, joka meillä 

näistä kappaleista oli. Heidän kädenjälkensä 

kuuluu biiseissä. Se tuo niihin uuden ulottuvuuden, 

mikä tuntuu helvetin mukavalta. 

Kylmänen sanoittaa suurimman osan 

Reflexionin biiseistä. Ideat sanoituksiin 

kumpuavat päivittäisestä elämästä, johon 

”laitetaan ripaus mielikuvitusta ja kaadetaan 

kunnon annos punaista vitutusta”. 

– Teksti voi syntyä yhdestä pienestä ajatuksesta 

varttitunnissa. Joskus taas kirjoitan 

päiväkausia saamatta mitään aikaiseksi, Kylmänen 

kuvailee luomisprosessia. 

– En todellakaan koe olevani mitenkään normaalia 

päiväkirjan rustaajaa kummempi kirjoittaja. 

Sanoitukset ovat minun päiväkirjani. 

www.reflexionmusic.com 


33

MATTI RIEKKI MATTI RIEKKI 

Jos Matti Riekki on jollekulle tuntematon nimi, ei Suomen metalliskenekään ole tällöin varmasti 

tullut tutuksi. Raahelaislähtöinen metallikarpaasi on noussut yhdeksi huomattavammista 

suomalaisen metallimedian toimijoista. 

MIES INFERNAALISEN 

metallimedian keskipisteessä 


Kuva: Matti Riekki 

Lupsakka ja sympaattinen Matti Riekki 

on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, 

etteivät metallimusiikkimiehet ole 

oikeasti niin synkkiä, kuten musiikin itsensä 

sanoma antaa ymmärtää. Työnsä puolesta 

metalli näyttelee entistäkin suurempaa roolia 

Riekin elämässä. Riekin työsarka kasvoi 

tänä vuonna hänen ottaessaan vastaan metallimusiikkilehti 

Infernon päätoimittajan 

pestin. Lisäksi hän toimittaa Ylex-radiokanavan 

Metalliliitto-makasiiniohjelmaa vuoroviikoin 

Klaus Flamingin kanssa. 

Ammatiksi laajentunut harrastus lähti 

Riekin tapauksessa aikoinaan liikkeelle tuttujen 

kasariheviklassikoiden iskiessä kovaa 

takaraivoon, ja sillä tiellä mies on edelleen. 

Metalli vei miehen jo ala-asteen 

kolmannella luokalla, kun vastaan 

tulivat Iron Maidenin ja Kissin 

kaltaiset bändit. Samoihin aikoihin 

myös mm. Black Sabbath, 

Deep Purple ja Led Zeppelin saivat 

tilaa soittimessa. 

– Kaverin isoveljeltä löytyi kovia 

levyjä, ja yksi Ruotsista muuttanut 

jamppa toi mukanaan sen 

Kissin. Tuohan oli vielä aikaa 

ennen sitä suurta Kiss-räjähdystä. 

Stone, Metallica, Anthrax ja 

muutamat muut speed/thrashbändit 

jylläsivät ihan saakelisti 

80-luvulla. Kaikkein ärjyimmän 

metallin pariin olen eksynyt oikeastaan 

vasta myöhemmällä iällä. 

Summaten voin sanoa, että olen 

musiikin suhteen oikeasti kaikkiruokainen. 

– Vuonna 2005 julkaistuista levyistä 

ainakin Napalm Deathin, Opethin 

ja Gorefestin kiekot ansaitsevat 

runsaat maininnat. Tällä hetkellä 

tunteita tosin niittää uusi Depeche 

Mode. 

RUMBA JOHTI ALALLE 

Vuosien varrella Riekki on vaikuttanut monella 

taholla suomalaisessa musiikkimaailmassa. 

Toimittajan rooli rockin ajankohtaislehti 

Rumbassa ja sen tytärlehden Hamaran 

päätoimittajan pesti vaihtuivat tänä vuonna 

Infernon päätoimittajan rooliin. Toimittajan 

uralle Riekki päätyi oman kiinnostuksen 

kautta, ja hänen koulutustaustakin on varsin 

pätevä. 

– No, pölähdin lukion jälkeen Haapaveden 

Opiston viestintälinjalle, missä sitten opiskeltiin 

sekä radio- että lehtityötä. Erikoistuin 

radioon, vaikka kumpikin tuntui omalta. Sinänsä 

hauskaa, että nyt saa tehdä kumpaakin. 

Sen jälkeen täräytin ”akkain perässä” 

Vaasaan, ja sieltä parin toimettoman vuoden 

jälkeen Tampereelle. Siellä pääsin ”pystymetsästä” 

paikallisen nuorten mediapajan 

ohjaajaksi. Startti näille hommille oli siinä. 

– Kirjoittelin sitten pajan lehteen levyarvosteluita, 

ja ajattelin eräänä päivänä, että 

pistänpä piruuttani noita nipun Rumbaan. 

Vuosi taisi olla 1998. No, ei mennyt kuin 

päivä, niin silloinen päätoimittaja Virve Valli 

soittaa, että olisi avustajan hommia, menepäs 

tekemään livearviota siitä ja siitä. Minähän 

olin ihan äimänä. Eikä mennyt kauan, 

kun tein ekan rokkihaastiksen – ex-Life Of 

Agony Keith Caputon kanssa! Pian kirjoittelinkin 

lehteen aika urakalla, laidasta laitaan. 

– Metalliselle laidalle ajauduin oikeastaan 

hiljalleen ja tavallaan vahingossa. 

Johanna Kiiski oli lopettamassa 

hommiaan Rumbassa, ja kun meikäläinen 

oli vääntänyt raskastakin 

sarjaa, menin sinne sitten paikkaamaan. 

Vähitellen aloin tehdä juttuja 

muuallekin. Pajaduunin loppuessa, 

huomasin olevani täyspäiväinen 

freelancer. Sittemmin juttuja on 

tullut tehtyä vähän vaikka minne. 

Vaikka nyt olenkin Rumbapressillä 

kuukausipalkalla, olen edelleen 

myös osapäiväinen freelancer, 

vaikken nyt muuta kuin Liittoa ehdikään 

tehdä. 

Hamaran ja Infernon yhdistäminen 

vuoden 2005 keväällä oli monille 

melkoinen yllätys, ja se tapahtui varsin 

nopeasti. Samalla Rumbapress 

alkoi kustantaa Infernoa. Yhteistyö 

on toiminut Riekin mukaan tähän 

mennessä moitteettomasti. 

– Tosi hyvin tämä järjestely on 

toiminut. Minulla ei ole mitään 

valittamista. Ajatus sai alkunsa 

– yllätys, yllätys – tuopin ääressä. 

Alettiin miettiä, että mitäs järkeä 

on julkaista kahta asiallista alan 

lehteä, kun voisimme vääntää yhtä 

helvetin hyvää. Helvetin hyvähän siitä tuli, 

ja paranee koko ajan. Luulisin, että järjestely 

palvelee kaikkia. 

VALINNAT OMAN MIELEN MUKAAN 

Matti Riekin ääni on tullut radion kuuntelijoille 

tutuksi hänen vetäessään marraskuusta 

eteenpäin torstai-iltaisin kuultavaa 

Metalliliittoa vuoroviikoin Klaus Flamingin 

kanssa. Metalliliiton haastattelu- ja 

musiikkivalinnat ovat täysin Riekin itsensä 

päätettävissä. 

– Täysin mielivaltaisesti ja omien intressien 

mukaan. Saan tehdä Liiton kanssa oikeasti 

ihan mitä lystää. Perusajatuksena on tietysti 

ajankohtaisuus ja se, että soitettavassa 

musiikissa ja haastateltavissa on jotain mielenkiintoista. 

Meillähän on Klasun kanssa 

vähän sellainen jako, että minä soitan ärjympää 

kamaa Klasun keskittyessä leipälajiinsa 

eli melodisempaan heviin. Totta kai näiden 

karsinoiden välillä sitten sukkuloidaan tarpeen 

mukaan. 

Infernon sisällön lopullinen päätös on 

myös Riekin takana. Prioriteettina ovat ajankohtaisuus 

ja yleinen kiinnostavuus. Kaupallisuuden 

kurimuksen ei anneta vaikuttaa 

Infernon sisältöön. 

– Päätökset ovat pitkälti fi ilispohjaisia. Sen 

nyt voi ihan suoraan sanoa, että minä päätän 

kaikesta sisältöön liittyvästä despoottimeiningillä. 

Ajankohtaisuus ja kiinnostavuus 

ovat tietysti täälläkin ne tärkeimmät kriteerit. 

Inferno ei tee juttuja ”tehkää haastattelu, 

niin ostamme mainoksen” -pohjalta, eikä 

mielistele ketään. 

– Mainoksista on pakko sanoa sen verran, 

että niiden määrästä valitetaan aina, oli niitä 

sitten minkä verran tahansa. Totuus vain on, 

että ilman niitä ei ole lehteäkään, ja jos niiden 

määrää nyt vertaa vaikkapa ulkomaisiin 

lehtiin, niin vähänhän niitä oikeasti on. 

Infernon kehittämiseen ja sen linjanvetoihin 

Riekillä ei ole sen erityisempiä keinoja. 

Kokemus puhuu puolestaan. 

– Eiköhän tuo linjanveto ole aika pitkälti 

näytetty jo ruorittamillani lehdillä. Pieniä 

uudistuksia väännetään tarpeen mukaan, 

mutta suuri linja on kasassa. Mahdollisimman 

kattavasti käsitellään kaikkea sekaisin 

raskaan rockin piiristä, sekä valtavirtaa että 

sivuojia. Kuitenkin niin, että linjakkuus säilyy. 

Siinäpä se resepti taitaa olla. Tusautellaan 

suoraan silmien väliin. 

NYKYMEININKI HYVÄLLÄ MALLILLA 

Suomen nykyinen metalliskene pitää sisällään 

niin hiottuja kuin myös raaempia timantteja. 

Nimiä luettelematta Matti Riekki 

on tyytyväinen suomalaisten metallipäiden 

tuottamaan musiikkiin. 

– Suomen nykyskenessä soittotaitoa ja intoa 

piisaa, mutta omaperäisyyden kanssa tuppaa 

olemaan vähän niin ja näin. Tuntuu, että monesti 

mennään sieltä, missä aita on kaatunut. 

Toisaalta omanaamaisuuden puute koskee 

koko maailmaa, joten se siitä. Mutta kyllähän 

Suomi-bändien laatutaso on muuhun 

maailmaan suhteutettuna joka tapauksessa 

kovaa luokkaa. Esimerkiksi demotasolla on 

helvetisti hyviä bändejä, joista saisi leivottua 

oikeissa käsissä vaikka mitä. 

Myös muiden metallialan toimijoiden 

työpanos saa Riekiltä lämmintä kannatusta. 

– Kyllähän tuo alkaa kaikin puolin aika asiallista 

ja ammattitaitoista toimintaa olla. Harva 

”Haluan tehdä asiat täysin 

oman pään mukaan.” 

levy-yhtiö esimerkiksi pelaa niin hyvin kuin 

Suomessa. Muun maailman lafk ojen kanssa 

ei välillä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. 

Useimmiten menee itkuksi. Esimerkiksi juuri 

tämä ”tehkää juttu, ostamme mainoksen” 

-toimintatapa tuntuu ainakin pienemmillä 

ulkomaisilla puulaakeilla olevan pinnassa. 

Muita suomalaisia metallimedioita 

Riekki ei ainakaan tunnusta aktiivisesti seuraavansa 

maan suurimman metallifoorumin 

lisäksi. 

– Minulla on sellainen ”sairaus”, etten juuri 

seuraa muiden raskaiden medioiden tekemisiä, 

Imperiumin messulauta pois lukien. 

Tämä liittyy läheisesti siihen, että haluan 

tehdä asiat täysin oman pään mukaan. Olisihan 

se kauheaa, jos saisi jostain vaikka 

vaikutetta, hah! Mutta sen voin sanoa, että 

”metallijournalismi on vain kirjoitustaidottomien 

fanien puuhastelua” -asenteen voi 

kyllä unohtaa. 

VALTAVIRTAKYSYMYS 

Mikä nykyisissä bändeissä herättää mielenkiinnon 

yleisesti ja omasta mielestäsi? Mikä 

saa ne erottumaan massasta? 

– Kyllähän se joukosta erottuminen alkaa 

olla jo aika hankalaa, kun kaikki pyörän osat 

on keksitty sen satatuhatta kertaa uudelleen. 

Taitaa se genrejen sekoittaminen olla koko 

tavalla ainoa tie erikoisuuteen nykyoloissa. 

Joku Opeth on erinomainen esimerkki siitä, 

miten ei periaatteessa edusteta mitään uutta, 

mutta reseptinsä naittaa vanhaa progerokkia 

ja kuolometallia kuulostaa silti tuoreelta. 

Underground-metallipiireissä kaupallistumiseen 

suhtaudutaan tunnetusti erittäin 

nihkeästi. Matti Riekki vähät välittää näistä 

kapeakatseisista mielipiteistä. 

– Totta kai metalli on valtavirtaa, mutta 

helvetinkö väliä tuolla. Jos bändi on 

hyvä, minulle henkilökohtaisesti on aivan 

sama, kuinka suosittu ja korkealla 

listoilla se on. Jostain ”true-metallista” 

on naurettavaa vääntää. Bändi kuin bändi 

on kaupallinen siitä hetkestä, kun se 

laittaa musiikkiaan myyntiin. Piste. 

Metallin suosio Suomessa on nyt ehkä 

voimakkainta koskaan. Varsinaiseksi muotiilmiöksi 

Riekki ei metallia laske, vaan uskoo 

tämän väitteen olevan vain mediain päissä. 

– Tokihan hevi meillä suosittua on, mutta 

niinhän se on aina ollut. Välistä se on näkyvissä 

enemmän, välistä vähemmän, mutta 

ei se mihinkään tästä maasta häviä. Tuppaa 

sopimaan tuo melankolinen musiikki vähän 

turhan saumattomasti yhteen kansan rakenteen 

kanssa. 

METALLI UNOHTUU KAISLIKOSSA 

Riekin musiikkiharrastukseen liittyi kouluaikoina 

myös oma soittaminen, mutta nyttemmin 

tämä harrastus on jäänyt. Vanha 

Tokai-sähkökitara on edelleen tallessa, mutta 

nykyään sen käyttö on jäänyt vähäiseksi. 

– Musiikkiluokan kasvatti olen, ja kitaran 

lisäksi olen aikoinani sotkeutunut harmonikkaan. 

Harmittaa kun se jäi. Olisi komeaa 

vetää sillä Raining Bloodia (Slayer) pikkupienissään. 

Musiikin teorian luulisi olevan 

edelleen jollain lailla hallussa, vaikka eipä 

sillä taidolla näissä hommissa juuri mitään 

virkaa ole. 

Uravalinta on tarjonnut Riekille paljon 

sisältöä elämään: kasan unohtumattomia artistitapaamisia, 

merkillisiä tilanteita, pahoja 

krapuloita ja mitä vain kuvitella saattaa. 

– Kyllähän näissä hommissa sattuu ja tapahtuu, 

jos antaa tapahtua. Lisäksi on kasautunut 

joukko ystäviä, joista osa on oikeinkin hyviä. 

Huono asia on, että musiikkiin on erittäin 

vaikea suhtautua enää ”puhtain aikein”, kuten 

ennen. On myös ristiriitaista, että kun 

saan kaikki haluamani levyt ilmaiseksi, ne 

eivät enää tunnu fyysisinä kappaleina miltään. 

Ja kuten aina töissä – tätäkin hommaa 

on joskus kurkkuaan myöten täynnä – vaan 

se ahdistus ei kestä kauan! 

Kiireisen metallitoimittajan arkeen ei 

kovin paljon muuta mahdu musiikkihommien 

lisäksi. Yksi harrastus kuitenkin tyhjentää 

pään musiikkikuvioista. 

– No kyllähän tässä koko lailla täynnä rautaa 

on aamusta iltaan. Kun tämä homma 

on sekä kokopäivätyö että harrastus, niin 

eihän tuota pääse pakoon sitten millään. 

Raskasta on elämä, kun sitä on vielä niin 

hemmetin tunnollinen työnsä suhteen. 

Ainoa paikka, jossa ei hevi mielessä pyöri, 

on kotimainen kaislikko. Siellä tykkään 

syksyisin rämpiä ja yrittää sorsia alas kopsautella. 


ETERNAL TEARS OF SORROW ETERNAL TEARS OF SORROW 

Eternal Tears of Sorrow oli vielä 90-luvulla 

yksi lupaavimmista suomalaisista 

metallibändeistä. Yhtyeen melodinen 

ja monitasoinen yhdistelmä metallin eri tyylejä 

tarjosi napakan paketin kuulijoille. Ura 

oli koko ajan nousujohteista. Yllättäen bändi 

päätettiin laittaa tauolle vuonna 2001. Tauko 

kesti aluksi vuoden, jonka jälkeen katsottiin 

olisiko vanhassa vielä potkua. Jatkaminen 

tuntui kuitenkin vielä silloin mahdottomalta, 

joten Eternal Tears of Sorrow päätettiin lopettaa 

kokonaan. Päätös oli päättää oman uransa 

huipulla, lopullisesti. Paluuta harkittiin ensin 

vuoden 2004 loppukeväästä. Nyt on kulunut 

neljä vuotta edellisestä A Virgin and a Whore 

-levystä. Aika on puhaltanut uutta henkeä, ja 

bändi palaa vahvempana kuin koskaan. 

VAINAJAN ELVYTYS 

Lopettamisen syy oli, että yhtye vei yksinkertaisesti 

liikaa aikaa jäseniltään. Bändin lisäksi 

jäsenillä oli työ ja koulu. Harrastuksesta kehkeytyi 

nopeasti toinen työ. 

– Bändi ajateltiin ykkösprioriteetiksi. Se menee 

kaiken muun edelle. Uran kannalta se on lyhyellä 

aikavälillä hyvä asia, mutta pidemmällä 

ajalla se alkaa syödä, kitaristi Jarmo Puolakanaho 

kertoo syitä lopettamiseen. 

Kiire ja paineet johtivat lopulta siihen, että musiikin 

säveltäminen ja soittaminen ei enää tuntunut 

miltään. Puolitoista vuotta sitten alkoi 

kuitenkin syntyä jälleen ideoita, jotka sopivat 

vain ja ainoastaan Eternal Tears of Sorrowille. 

Siinä vaiheessa mietittiin hyvin tarkkaan, että 

kannattaako enää aloittaa uudelleen. Samalla 

aikataulut yritettiin sovittaa niin, että työ ja 

opiskelut pystytään hoitamaan rinnalla. 

– Viime vuonna kaivettiin ruumis haudasta uusilla 

jäsenillä ja uudella innolla. Yllättäen huomattiin, että 

se on virkeämpi kuin koskaan, Jarmo kertoo. 

– Tultiin siihen tulokseen, että kyseessä ei ole 

ruumiinhäpäisy, laulaja ja basisti Altti Veteläinen 

nauraa. 

Paluu tehtiin harkitusti. Yhtye ei saanut enää viedä 

kaikkia voimia ja vapaa-aikaa. Materiaali 

viimeistellään valmiiksi joustavalla aikataululla 

ja omilla ehdoilla. 

KOHTI MIELENKIINTOISIA AIKOJA 

Eternal Tears of Sorrows ei ole levännyt laakereillaan 

sen jälkeen, kun yhtye päätti tehdä 

Eternal Tears of Sorrow telakoitiin neljä vuotta sitten muiden kiireiden vuoksi. 

Välivuosina jäsenet pitivät lomaa musiikista. Kunnes veri veti takaisin. 

PALUU HAUDAN TAKAA 


Kuva: Vesa Ranta 

”Viime vuonna kaivettiin ruumis haudasta 

uusilla jäsenillä ja uudella innolla. 

Yllättäen huomattiin,että se on virkeämpi kuin koskaan.” 


37

ETERNAL TEARS OF SORROW 

paluun. Lähes vuosi on kulunut siitä, kun tieto 

jatkamisesta julkistettiin. Sen jälkeen uusia 

kappaleita on jo sävelletty. Takana on myös ensimmäinen 

studiosessio. Jäsenille itselleen on 

ehtinyt muodostua kuva siitä, mikä on muuttunut 

tauon jälkeen. 

– Uusi materiaali on monipuolisempaa ja 

mielenkiintoisempaa, kuin mitä ollaan koskaan 

tehty, Altti kertoo. 

Mukaan on tulossa tuttuun tyyliin puhtaita 

vokaaleita. Mukaan on tulossa myös vierailijoita. 

Tarkemmat tiedot, sukupuolta myöten 

halutaan vielä tässä vaiheessa pitää salaisuutena. 

Vokaaleiden kehutaan silti olevan monipuolisempia 

kuin koskaan. 

Säveltäminen ja levyn tekeminen ei ole suuremmin 

eronnut aikaisemmista julkaisuista. 

Vanhoja työtapoja on voitu yhdistää yhä paremmin 

tekniikan kehityksen avulla. 

– Kahdella ensimmäisellä levyllä biisit tehtiin 

pääasiassa tietokoneella. Kahdella seuraavalla 

ne tehtiin treenikämpällä. Nyt tavat on 

yhdistetty, ja otettu molemmista parhaat puolet, 

Jarmo kuvailee uuden levyn tekemistä. 

Uudet ideat ovat voineet kulkea jäseneltä toiselle 

vaivattomammin internetin avulla. Tätä 

onkin käytetty hyväksi ahkerasti. Alustavaa 

työtä voidaan tehdä helposti kotoa käsin. 

– Demotaan ideoita ja tehdään raakaversioita. 

Sitten lähetetään niitä sähköpostilla 

muille, ja mietitään mitä voisi tehdä toisin 

tai muokata, Altti kertoo sävellystyöstä. 

MIEHISTÖNVAIHDOKSIA 

Kun Eternal Tears of Sorrow päätti jatkaa, 

ensimmäinen vaihtoehto oli pyytää mukaan 

vanhaan kokoonpanoon kuuluneita soittajia. 

Neljän vuoden jälkeen kaikilla ei kuitenkaan 

löytynyt enää aikaa. Vauhdin ei annettu tämän 

takia hidastua. Lähdettiin etsimään uusia jäseniä. 

Tilalle löydettiinkin kaksi kovan ammattitaidon 

omaavaa soittajaa. Toiseen kitaraan 

pestattiin Scyronistakin tunnettu Risto Ruuth, 

ja kosketinsoittajaksi valittiin Tarotista tunnettu 

Janne Tolsa. 

– Voi sanoa, että tuntuu kuin nämä uudet jäsenet 

olisivat olleet aina matkassa, Altti sanoo. 

Risto löytyi bändiin helposti. Helpottavaa oli, 

että mies tunnettiin entuudestaan. Hänen 

kanssaan työskentelystä oli myös kokemusta, 

joten untuvikkoa ei tarvinnut matkaan 

ottaa. Riston kanssa ei tarvinnut missään 

vaiheessa arvuutella mihin äijä soittimensa 

kanssa kykenee. 

– Uskomattoman kova kitaristi. Uskallan sanoa, 

että Pohjois-Suomen yksi kovimpia kitaristeja. 

Mielenkiintoista kuulla, mitä ihmiset 

hänestä tulevat pitämään, Altti hehkuttaa. 

Kosketinsoittajaksi mietittiin monia vaihto- 

ehtoja. Paikkaan haluttiin soittaja, joka on 

nähnyt hommaa aikaisemminkin. Kokemattomia 

soittajia ei Altin mukaan haluta 

matkaan, koska heille joutuisi kaiken opettamaan 

alusta uudelleen. 

– Janne on ollut monessa eri sopassa. Päätettiin, 

että kysytään Jannea mukaan. Hän innostui 

heti, Altti kuvailee Jannen liittymistä. 

Jannen löytymisen jälkeen miehistö oli jälleen 

kasassa. Uuden materiaalin säveltäminen 

pääsi täydellä teholla vauhtiin. 

PITKIÄ JA RANKKOJA NEUVOTTELUJA 

Levy-yhtiö löytyi helposti. Kotimainen Spinefarm 

oli tuttu ja turvallinen valinta. Levytyssopimuksen 

eteen ei suuria taisteluja ja 

neuvotteluja käyty. 

– Itse asiassa tekstiviesti lähetettiin, ja Spinefarm 

ilmoitti, että kyllä he ovat yhä kiinnostuneita. 

Sen jälkeen neuvoteltiin tarkemmin 

ja päästiin yhteisymmärrykseen, Altti kertoo 

levytyssopimuksen syntymisestä. 

Spinefarmin kanssa yhteistyö on aina toiminut 

hyvin, ja levy-yhtiöltä on riittänyt luottamusta 

bändille. He myös suhtautuvat yllättävän 

hyvin siihen, että uusi levy tehdään 

jäsenten ehdoilla. 

– Kyllähän hekin kysyivät, että voiko uuden 

levyn nauhoittaa yhdellä kerralla. Sanoimme, 

että ei voi. Me ei revetä siihen, että ollaan 

puolitoista kuukautta studiossa ja poissa 

muista hommista, Altti kertoo. 

VANHAA TUTTUA VITTUILUA 

Uuden levyn materiaalia on jo ehditty säveltämään, 

ja ensimmäinen studiosessio on pidetty 

Kemissä Tico-Tico -studioilla Ahti Kortelaisen 

kanssa. Muita vaihtoehtoja ei edes käynyt mielessä, 

koska Ahdin kanssa on opittu työskentelemään. 

Tuttu sävel löytyy heti. 

– Ahti tietää mitä haetaan, ja minkälaista 

musiikkia me soitetaan. Ei tarvitse ensin 

tulla tutuksi studion omistajan kanssa. Me 

kannetaan vain kamat sisälle, ja taas alkaa se 

tuttu vittuilu, Altti nauraa. 

– Kun lähtee Kemiin, niin se on vähän kuin 

pieni loma. Miehet pääsevät viettämään laatuaikaa 

sekä päivällä että illalla. Kemi kun on 

kaunis Pohjolan helmi, Jarmo jatkaa. 

Studiossa Eternal Tears of Sorrowilla on monenlaisia 

tapoja psyykata jäseniä parempaan 

suoritukseen. Tällä kertaa Ahti kävi kaivamassa 

kuvan erittäin rumasta tuijottavasta 

miehestä. Kuva ripustettiin roikkumaan 

kosketinsoittimien alle. Kuvassa miehen alapuolella 

luki rohkaiseva teksti ”et vain osaa”. 

– Kyllähän se paremmin toimi, kuin jos 

siinä olisi lukenut ”ootpa sä taitava”, Jarmo 

virnistää. 

Uusien jäsenien kanssa työskentely studiossa 

oli helppoa. Kaikilla on jo kokemusta nauhoittamisesta, 

ja takana on iso pino levyjä. 

- Näiden miesten kanssa on hyvin helppoa 

tehdä hommia. Jokainen tietää oman paikkansa 

studiossa, eikä tarvitse ketään katsoa 

perään studiossa. Kenellekään ei tarvitse 

sanoa, että soita nyt tämä tähän, Altti kuvailee. 

LEVY-YHTIÖN JA YLEISÖN 

PURISTUKSISSA 

Viimeaikoina on julkisuudessa väännetty 

kättä urakalla uudesta tekijänoikeuslaista. 

Muusikot joutuvat valitettavasti vääntämään 

molemmilla puolilla pöytää. Bändeille tekijänoikeuslaki 

on välttämätön elinehto. Toisaalta 

lain tuomia muutoksia kuluttajien oikeuksiin 

voi olla vaikea perustella itsellekin. 

Yhä useammat levy-yhtiöt ovat silti ottaneet 

viime vuosina käyttöön kopiosuojaukset levyillään. 

Niiden takia esimerkiksi musiikin 

siirtäminen kannettavalle mp3-soittimelle 

voi tulla mahdottomaksi. Yhtyeillä on kuitenkin 

hyvin harvoin valtaa päättää tuleeko 

omalle levylle kopiosuojausta. 

– Bändi on pahassa välikädessä yleisön ja 

levy-yhtiön välissä. Suurin osa yleisöstä on 

sitä mieltä, että suojauksia ei tarvita. Levyyhtiöt 

ovat taas sitä mieltä, että ne tarvitaan, 

koska ne nostavat levymyyntiä. Periaatteessa 

toivoisi, että levylle ei tulisi kopiosuojauksia, 

Jarmo sanoo. 

Vaikka kopiosuojauksia ei haluttaisikaan levyille, 

pitäisi laittomaan kopiointiin kuitenkin 

pystyä puuttumaan muilla keinoilla. Pienemmillä 

artisteille laskenut levynmyynti voi helposti 

viedä leivän pöydästä, ja esimerkiksi estää 

kiertueet rahanpuutteen vuoksi. 

– Ei hyväksytä sitä, että internetissä levitetään 

musiikkia ja sieltä imuroidaan sitä. Se on kuitenkin 

meiltä ja yleisesti muusikoilta pois. Jossain 

vaiheessa tulee raja vastaan, että levy-yhtiö 

ei enää panosta levyihin, Altti jatkaa. 

Eternal Tears of Sorrowilla on vielä 

edessään seuraava studioreissu Kemiin. A 

Virgin and a Whoren seuraaja on tarkoitus 

julkaista keväällä tai lopputalvesta. Sitten 

nähdään, minkälaista eloa bändiin on saatu 

ruoskittua. 

– Itse ollaan tällä hetkellä tyytyväisempiä 

kuin koskaan. Vahva tunne on, että tästä 

tulee ainakin itselle se kovin levy, mikä on 

koskaan tehty, Altti sanoo. 

www.eternaltears.info 

POHJOINEN 

PUNTINTUTISUTTAJA 

Tornio on pieni kaupunki. 

Tornion tuuli on jäinen ja pureva. 

Tornio on kaukana, eikä sinne pääse edes junalla. 

Torniosta tulee kenties maamme tämän hetken 

kuumin ja tiukin rockbändi: Moses Hazy. 


Kuva: Esa Salonen 

– 

Homma starttasi 2002, kun Jussin ja silloisen rumpalin 

Tonin kanssa ryhdyttiin soittelemaan Kissiä 

keskenämme. Sitten tuo Rousun Riku tuli mukaan 

pälyilemään kitaransa kera. Kun jo toisissa treeneissä todettiin, 

ettei me osata soittaa Kissiä, alettiin nyplätä omia biisejä kasaan. Siitä 

koko bändi sitten lähti pikkuhiljaa kasvamaan, kertoo patukkapäinen 

bassotaiteilija Mikko Sivén torniolaisyhtyeen synnystä. 

”Meidän jutussa on kyse fi iliksestä 

ja hurmoksesta eli hauskanpidosta. 

Absolutely live.” 

Lapin railakkain rockretkue Moses Hazy on vielä nuori joukkio niin 

yhtyeenä kuin ihmisinäkin, mutta paljon on jo bändi ehtinyt nähdä ja 

kokea. Suomen rokkiluolat ovat läpikotaisin kolutut, on käyty keväällä 

2004 Venäjällä kiertämässä myös alun perin torniolaislähtöisen Zacharius 

Carls Groupin kanssa ja vielä tämän vuoden puolella bändi esiintyy 

Flaming Sideburnsin 10-vuotissyntymäpäivillä. Lisäksi vyön alla on jo 

useampikin omakustanteinen pikkulevytys. Nyt pitkäsoittoa suunnitellaan 

kuumeisesti. Vaan mikä kummajainen on tämä Moses Hazy? 

KAIKKIVOIPA BILEIDENPELASTAJA 

Kaikkivoivaksi bileidenpelastajaksi itsensä määrittelevä Moses Hazy 

imee surutta infl uenssinsa rock and rollin ”hyviltä vuosilta”. 60- ja 70lukulaisuus 

paistaa häpeilemättä läpi yhtyeen soundista eikä retrohenkisyyttä 

yritetäkään peitellä. – Th e Who, Rollarit, Motown ja Stax…, 

pudottelee Mikko innoittajia. Juuritietoiset Moosekset haluavat pitää 

musiikin vapaana kuin ryhmäseksi Vesimiehen aikakaudella. 

– Ollaan rajattu musiikinteko siihen, ettei ole rajoja, ja toimintatapa 

siihen, ettei ole tapoja, laulaja-kitaristi Riku fi losofoi. 

Moses Hazy on ennen kaikkea yhtye, joka on syntynyt soittamaan 

livenä. Keikoille lähdetään usein ja nöyrästi, mutta aina tanssikansan 

totaalinen valloitus mielessä. Perinteisen rockinstrumentaation 

ohella bändi hyödyntää mm. saksofonia, trumpettia sekä perkussioita 

aikaansaadakseen juhlatunnelman. – Meidän jutussa on kyse fi iliksestä 

ja hurmoksesta eli hauskanpidosta. Absolutely live. Levythän 

ovat pelkkää promoa keikkailulle, Riku analysoi. – Joo, levyillä menee 

herne nokkaan, kun ei osaa yhtään, Mikko jatkaa. 

TIE VIE 

Kotimaan sainaamattomista underground-bändeistä Moses Hazy on 

yksi ahkerimmista keikkamyyristä, ellei ahkerin. Yhtyeen tähänastiset 

huippuhetket ovat löytyneetkin juuri tien päältä. – Keväinen Venäjän 

reissu ja viimeisin kiertue Ruotomielen kanssa ovat olleet hienoimpia 

hetkiä. Myös tuo tuleva Fleimari-veto yltänee muistettavimpiin 

kokemuksiin, pojat kelailevat. Se, mikä yhtyeeltä vielä uupuukin, on 

kovan luokan kokopitkä. – Nyt voisi alkaa aika äkkiä albumia työstämään. 

Muuten ei passaa liikoja tulevia suunnitella, kun meneehän 

tämä Maltan valloitus näinkin, Riku tuumii. 

Suunnitteilla olevan pitkäsoiton myötä bändi kaavailee myös 

aikovansa tehdä ”pirusti keikkaa”. Kotimaan takahuoneet ovatkin 

käyneet tutuiksi jo aikaa sitten. Mikä pitääkään periferialaisen underground-aktin 

niinkin ahkerasti tien päällä? – Ehkä sitä haluaa 

jotenkin todistaa kansalle, että niillä on oikeasti mahdollisuus oppia 

pitämään oikeasta, hyvästä musiikista…, Riku pohtii. 

– Nousuhumala, neidot ja Kimble, Mikko tarkentaa. 

www.moseshazy.net 


MOSES HAZY

AKI KARPPINEN 

Täydellisessä maailmassa ihmiset saisivat itse valita, mitä työtä he tekevät. Sicknoten rumpali Aki 

Karppinen ei täydellisyydestä haaveile. Hänellä ei olisi kuitenkaan mitään sitä vastaan, että hänen 

musiikkiharrastuksensa olisi joku kaunis päivä ihan oikea työ. 

ÄÄNIMIEHEN PUHEENVUORO 

– 

En En s i m m ä i n e n 

h e a v y - l e v y n i 

oli Judas Priestin 

Killing Machine. Machine C-kasetin 

toisella puolella ollutta Rushiakin 

tuli kuunneltua, sillä 

eihän kasettia jaksanut aina 

kelata alkuun. 

Rushin rumpali Neil 

Peart lieneekin suurin 

syy siihen, että Aki 

Karppinen on hakannut 

20 vuotta 

rumpuja. Myös 

kiinnostus äänitykseen 

ja miksaukseen 

on 

varhaisia peruja. 

– 70-luvun lopulla 

minulla 

oli monom 

a n k k a . 

V i r i t t e l i n 

sittenkotipaikanympäristöönkaikenlaisia systeemejä. 

M o n o m a n k a n 

mikillä otin talteen 

luonnon ääniä, kuten 

ukkosta, Pellosta kotoisin 

oleva Karppinen hörähtää. 

Teksti ja kuva: Matti Ahola 

Kiinnostus erikoisiin äänitehosteisiin 

näyttää säilyneen näihin päiviin 

saakka. Sicknoten keväällä ilmestynyt 

ensilevy piti sisällään niin haulikon 

latauksia kuin lattian narinaa. Karppinen 

kuitenkin kiistää, että kyseessä 

olisivat vain itseä varten tehdyt jipot. 

– Tarkoitus on rakentaa mielikuva kuulijalle, 

joka voi samaistaa äänen johonkin 

hänelle tuttuun tilanteeseen. 

Soitto- ja studiotyöt kulkevat Karppisella 

käsi kädessä. Rumpalina ja 

äänittäjänä toimiminen on toisaalta 

haastavaa, sillä samaan aikaan joutuu 

olemaan kahdessa eri roolissa. Äänitystöiden 

suhteen Karppisella on tällä 

hetkellä työn alla Maple Crossin uutukainen 

sekä Maryn tuleva julkaisu. 

Karppisen tämän hetkinen äänitysympäristö 

sijaitsee Hiukkavaaran 

kasarmin entisessä tuvassa, jonne on 

rakennettu tarkkaamo ja soittotila. Kyseessä 

on kuitenkin väliaikainen paikka, 

ja tupamiljööstä onkin lähiaikoina 

tarkoitus lähteä vuokralle asianmukaisempiin 

tiloihin. Toisaalta armeijan 

jälkeensä jättämät karut tilat tarjoavat 

omaperäisen työskentely-ympäristön. 

Pitkien käytävien kaikuja voi taitava 

äänittäjä käyttää äänitysvaiheessa hyväkseen. 

”Ääni on muuttunut näkyväksi, ja muusikot tuijottavat käppyröitä kuvaruudulta. On mielestäni 

väärin, että musiikkia katsotaan, sillä se on tarkoitettu korville.” 

TEKNIIKAN MURROS 

Karppisen mukaan laitteisto on tärkeä osa 

musiikin ketjussa ideasta tuotteeksi. Hänen 

luulisi tietävän, mistä puhuu, sillä hän 

on omakohtaisesti kokenut laitteiston 

murroksen analogisista kelamankoista 

digitaaliseen maailmaan, jossa raitojen 

määrä ei olekaan enää rajoittava tekijä. 

Mihinkään tekniikan ylistäjiin Karppinen 

ei kuitenkaan lukeudu. Vanha toimiva 

konsti on edelleen parempi kuin 

pussillinen uusia. 

– Alan suurin murros on tapahtunut 

äänityksessä. Ääni on muuttunut näkyväksi, 

ja muusikot tuijottavat käppyröitä 

kuvaruudulta. On mielestäni väärin, että 

musiikkia katsotaan, sillä se on tarkoitettu 

korville, Karppinen huomauttaa. 

– Tekniikka helpottaa paljon, mutta 

antaa soittajille valheellisen tiedon siitä, 

mitä heidän pitää osata. Parhaat äänitteet 

tehdään edelleen soittamalla. 

Hyvä rumpali kuulostaa aina hyvältä, 

ja huonoa rumpalia ei saa koneellakaan 

hyväksi. Muusikot luottavatkin liikaa 

tekniikkaan. Esimerkiksi laulua ei voi 

jälkeenpäin korjata, mikäli laulaja laulaa 

väärin. 

Myöskään studio-oloissa ei tekniikan 

ylivallalle pitäisi Karppisen mukaan antautua. 

– Aivan hyvin pärjää ilman valtavaa 

miksauspöytää. Esimerkiksi minulla ei 

sellaista ole käytössä. On tosin mietitty, 

että pitäisikö sellainen hommata rekvisiitaksi, 

statukseksi. 

– Monella studiolla saattaa olla valtavat 

tehot ja monitorit, joista sitten kuunnellaan. 

Ei sellaisia ole kellään kotona! 

Itselläni on totuuden torvena 90-luvun 

kotistereokaiuttimet Genelec-parin ja 

isojen jenkkipönttöjen tukena, Karppinen 

jatkaa. 

Digitalisoituminen on tuonut äänitysalalle 

tietokonemaailmasta tutut 

piirteet. Laitteistot halpenevat vauhdilla, 

samalla niiden koko pienenee. 

– Jos ostaisin uutena kaikki tarvitsemani 

vehkeet, hinta olisi noin 5000 euroa. Ja 

koko paketti mahtuisi henkilöauton peräkonttiin. 

– Alalle on varmasti helpompi tulla hintojen 

aletessa, mutta kokemusta ei voi 

ostaa. Laitteet eivät tuo onnistumisia, 

vaan taito. Äänen perusteet ja käyttäytyminen 

tulisi ymmärtää hienoista laitteis- 

ta huolimatta, Karppinen muistuttaa. 

Karppisen mukaan äänityshomman 

parasta antia on onnistunut lopputulos. 

Biisit voivat olla kaukanakin omasta musiikkimausta, 

mutta bändin kanssa löytyvä 

yhteinen näkemys palkitsee. Lisäksi 

hienolta tuntuu, kun yksinkertaisilla keinoilla 

saa tehtyä hyvän kuuloista jälkeä. 

Äänitysprosessin ongelmia voivat 

sen sijaan olla rumpalien dynamiikka ja 

soittajien puutteellinen soittotaito sekä 

kestävyys. Täydellisyyden tavoittelu on 

kuitenkin turhaa. 

– Ei ole olemassa virheetöntä soittajaa, vaan 

kämmit kuuluvat asiaan, Karppinen painottaa. 

TÄÄLTÄ TULLAAN VENÄ JÄ 

Karppisen Sicknote-yhtye julkaisi keväällä 

esikoislevynsä Rudenian. Seuraavan levyn 

materiaalia on kasassa jo yllin kyllin, ja levyn 

äänitystä on suunniteltu ensi kevääksi. 

Keikkarintamalta puolestaan kuuluu 

kummia. Joulukuun alussa ryhmän olisi 

tarkoitus lähteä Moskovaan. Rudenia-albumin 

julkaisun pitäisi tapahtua Moskovassa 

marraskuun aikana, joten keikka 

osuisi toteutuessaan hyvään saumaan. 

Karppinen ei kuitenkaan intoile liikaa keikan 

suhteen. 

– Venäjän hommat ovat huuhaata niin 

kauan kunnes ne oikeasti tapahtuvat. Itselläni 

ei ainakaan ole luottoa niihin kopeekan 

edestä, Karppinen kärjistää. 

Ennen Sicknotea Karppisella oli parin 

vuoden tauko soittohommista. Mies ei ole 

kuitenkaan katunut paluutaan rumpaliksi. 

Verkkolehti Imperiumin alkukesästä julkaistussa 

haastattelussa Karppinen toteaa 

”rumpujen soittamisen bändissä ja juovuksissa 

olevan todella siistiä.” Kuuluvatko 

soittaminen ja alkoholi sitten yhteen? 

– En ole varmaan ainoa soittaja, joka ottaa 

muutaman kaljan ennen keikkaa. Treeniolosuhteissa 

meno saattaa joskus olla todella 

riemukasta. Toisaalta nyt treenaamme 

Venäjän keikkaa ja uutta levyä varten, 

joten kännitreenit ovat olleet harvemmassa. 

Myös äänitystilanteisiin kuuluu Karppisen 

mukaan tietynlainen ”elämä”. 

– Jos kaiken ottaa liian tosissaan, ja soittajilla 

on hirveät fantasiat onnistumisen 

suhteen, niin sehän menee häneksi. 

Sicknoten esikoislevy äänitettiin tyrnäväläisellä 

maatilalla, ja on helppo ku- 

AKI KARPPINEN 

vitella, ettei kaikki ole ollut alusta asti aivan 

vesiselvää. Lopputuloksen perusteella 

miehet ovat kuitenkin selvästi olleet soittokunnossa. 

POIKA POHJOISEN 

Pohjoisessa syntynyt Karppinen on ehtinyt 

asustaa Suomessa usealla paikkakunnalla 

aina Helsinkiä myöten. Miehen 

olemus ja puhetyyli viittaavat kuitenkin 

vahvasti siihen, että hän tietää, missä 

hänen juurensa ovat. Karppinen arveleekin, 

että tällä kertaa hän saattaa jäädä 

Ouluun ja pohjoiseen pysyvästi. 

Karppisen päivät kuluvat tällä hetkellä 

vajaan vuoden ikäistä Antti-poikaa 

hoitaessa. Karppisen aviovaimo valmistelee 

yliopistolla väitöskirjaansa, joten 

lapsenhoito jää luonnostaan isän vastuulle. 

Iltaisin kirvesmieheksi kouluttautuneen 

Karppisen voi löytää Tuiran 

aikuislukiosta. 

– Menin lukioon, jotta voisin paikata 

yleissivistykseeni jääneitä aukkoja. 

Tarkoitus olisi kirjoittaa ylioppilaaksi 

ensi keväänä. Ajatuksissa on, että voisin 

opiskella tulevaisuudessa akustiikkaa. Se 

kiinnostaisi. 

Musiikkihommia hän aikoo joka tapauksessa 

jatkaa. 

– Unelmia tulevaisuudesta minulla on 

sen verran, että saisi leivän suuhun äänitys- 

ja soittohommalla. 

Tähteydestä mies ei kuitenkaan välitä. 

– En minä kuuluisuudesta koskaan ole 

haaveillut. Enhän minä edes jännitä keikalle 

mennessä. 

Karppisen musiikkiharrastus paljastuu 

monipuoliseksi, sillä mies kertoo 

tekstien kirjoittamisen yhdeksi kiinnostuksen 

aiheistaan. 

– Minulla on itse kirjoittamiani tekstejä 

varastossa. Niitä voin käyttää sooloprojektissani, 

sitten kun en enää kelpaa kenellekään 

rumpaliksi, Karppinen toteaa 

pohjoisen miehen viileydellä. 

Jää kuulijan vastuulle päättää, minkä 

verran huumoria sanojen taakse kätkeytyy. 


KAAMOS #1 41

PRAYER PRAYER 

LYÖ ITSESI LIKOON 

JA USKALLA ELÄÄ! 

Melodista jenkkirockia tyylikkäästi vääntävä Prayer julkaisi elokuussa debyyttilevynsä Wrong 

address. Oululaisyhtye iski diilin suoraan englantilaisen yhtiön kanssa soittamatta keikan keikkaa. 

Ensin oli pudasjärveläinen hard rock -ryhmä IC Rock. Sitten 

tuli vaaleat letit liehuen suomipopimpi Tanna-yhtye haastaen 

imagollaan dingot ja yöt. Nyt parikymmentä vuotta 

myöhemmin on ja operoi Prayer tyylinään AOR eli ”adult oriented 

rock”. Vaikka Tapani ”Tanna” Tikkasen tekemisten kuviot ovatkin 

ajan saatossa muuttuneet, ei miehen intohimo musiikkiin ole koskaan 

sammunut. 

Se on sitten täällä taas – AOR, nimittäin. 


Kuva: Teemu Hostikka 

– Periaatteessa Prayer on sitä samaa rakastamaani juttua, mitä mä 

olen aina tehnyt, yhtyeen primus motor Tanna kertoo. 

Prayer sai alkunsa 2003, kun Tanna otti yhteyttä kosketinvelho 

Jari Huvilaan kertoakseen pyörittelevänsä aikeita melodisesta 

jenkkirockyhtyeestä. 

– Mulle oli kertynyt aimo läjä biisejä, joissa mä kuulin mahdollisuudet 

onnistuneelle toteutukselle. Jari, joka tunsi paljon soittajia, 

” Jos vielä soololevyn joskus teen, tapahtuu se oikealla nimelläni. 

Prayer on bändi!” 

otti yhteyttä kitaristi Markku Keski-Mäenpäähän 

sekä muutamaan muuhun kaveriin, 

joiden kanssa hommaa lähdettiin 

alustamaan. Heti ensi treeneistä lähtien 

juttu tuntui hyvältä ja tekemisen arvoiselta, 

vaikka mistään vakavimmista visioista 

ei vielä tuolloin ollut tietoakaan, Tanna 

valottaa bändin syntyä. 

Vuoden kuluttua perustamisestaan yhtye 

oli vakiinnuttanut kokoonpanonsa. Tannan, 

Jarin ja Markun rinnalla operoivat nyt 

myös Mikko ”Frank” Kuusiniemi kitarassa, 

Eki Ekfors rummuissa sekä Jaakko Pohjola 

bassossa. Oulun Soundmix-studiolla tehty 

onnistunut demo ruokki ryhmän itseluottamusta 

ja loi uskoa touhun mielekkyyteen. 

– Demon rohkaisemana päätettiin kunnolla 

ryhtyä työstämään näitä biisejä julkaisukelpoisiksi. 

Ajateltiin, että tehdään albumi ja 

julkaistaan vaikka itse, jos ketään muuta ei 

kiinnosta. Onpahan pirulainen ainakin sitten 

tehty, Tanna tuhahtaa. 

Äänitykset starttasivat Soundmixissä 

syksyllä 2004 mm. Myonista tutun Mika 

Pohjolan luotsaamana. Seuraavan vuoden 

tammikuussa levy oli sitten valmis lähetettäväksi 

maailmalle. Itse yhtye oli tekeleeseen 

erittäin tyytyväinen. 

– Uskallettiin ajatella, että jo on muuten 

kumma, jos kukaan ei tähän tartu, Tanna 

muistelee. Ja niin levyyn sitten tartuttiin, ja 

nopeasti tartuttiinkin. 

ENGLANTI – VÄÄRÄN OSOITTEEN 

OIKEA OSOITE 

Melodiseen aikuisrockiin erikoistunut englantilainen 

Escape Music otti ensimmäisenä yhteyttä 

yhtyeeseen vain viikko Wrong address 

-levyn lähettämisen jälkeen. Yhtye oli enemmän 

kuin innoissaan, ja sopimus syntyikin 

nopeasti ja vaivatta. Miten Prayer päätyi juuri 

englantilaiseen firmaan? 

– Meillä ei ollut aikomustakaan kilpailuttaa 

ketään tai metsästää se viidakon lihakkain 

sopimus. Se peli voi kostautua. Mä tiesin Escapen 

pitkäjänteisen tuotannon, sillä mulla 

itselläkin on vino pino lafkan julkaisemia levyjä 

ja ne olivat valmiita julkaisemaan levymme 

sellaisenaan. Vain kansikuva piti heidän mielikseen 

vaihtaa. Soppari suoraan Englantiin, ja 

nopea julkaisu albumille – se oli unelmaratkaisu, 

Tanna intoilee. 

Prayerin potra debyytti ponkaisi kotimaamme 

kauppoihin viime elokuussa Edel 

Recordsin jakelemana. Keski-Euroopassa ja 

Japanissa Wrong address julkaistiin jo heinäkuussa. 

Onko AOR-musiikille nyt tavallista 

paremmin vientiä? 

– Nämä termithän ovat aina hankalia. Toiselle 

AOR on jotain aivan muuta kuin toiselle. Mä 

näen meidän edustavan samaa asiaa kuin vaikkapa 

Bryan Adams, Toto tai Thin Lizzy. Mitään 

maailman kuuminta kamaa tämä ei ole, mutta 

totuus on, että melodisen rockin kannattajia 

löytyy aina – eivät ne ole koskaan mihinkään kadonneet. 

Ja ehkä nyt ilmassa on jonkinasteista 

nostetta tälle musiikille, Tanna arvelee. 

PERINNETIETO JA HILLITTY 

TYYLIKKYYS 

Wrong address on yllättävän kypsä tekele 

debyytiksi. Siltä paistaa konstailematon soitannollinen 

näkemys ja kokemus. Kappalerakenteet 

ovat mietittyjä, harmoniat tiukkoja 

ja tuotanto äärirajoille vietyä. Genren 

sisällä kaikki tuo on kuitenkin arkista kuin 

kahvikuppi aamulla. Mikä erottaa Prayerin 

edukseen lukemattomista muista kokeneista 

aikuisrockakteista? 

– Tämä on nyt aika ”poliitikkovastaus”, 

mutta kyllä mä näen meidän kokonaisuuden 

meidän vahvimmaksi valtiksi. Meillä 

on hyvät soittajat, jotka saavat pirun hyvin 

ainesta irti näistä biiseistä, jotka myös ovat 

hyviä. Me panostetaan sovitustyöhön, ja 

me tykätään puuhastamme. Eikä tämmöistä 

neliäänisesti laulettua tuplakitararockia 

Suomessa juurikaan tehdä. Siinä kai se piilee 

kaikessa ”yksinkertaisuudessaan”, Tanna 

järkeilee. – Me ollaan myös aika luonnollisia 

tämän soittotouhun kanssa, me pyritään 

mukavan hillittyyn tyylikkyyteen yhdistettynä 

perinnetietoon. Se varmaan välittyy myös 

soittoon, Tanna summaa. 

Mukavan hillitystä tyylikkyydestä kertoo 

myös se seikka, että Prayer ei näytä 2000-luvun 

rockbändiltä. Nykytrendejä uhmaten yhtyeessä 

ei liekkitatuoinneilla vouhoteta, nenälävistyksiä 

harrasteta eikä ainoatakaan rastakuontaloa 

yhtyeestä löydy. Silti – tai juuri siksi – Prayer 

on helppo ottaa vakavasti. Onko Prayer itse-, 

muttei imagotietoinen? 

– Niin voisi sanoa. Sen verran soittajia kuitenkin 

ollaan, ettei me paskaisissa farkuissa 

suoraan raksalta lavalle kävellä. Toki me kukkoillaan, 

mutta asiaankuuluvasti ja maulla. 

Mitään Idols-kampauksia meidän koristeina 

ei tulla kyllä näkemään, Tanna naurahtaa. 

ELÄMÄSTÄ, EI KUOLEMASTA 

Jos Prayer ulkoiselta olemukselta jättäytyy 

teinilehtien kansikuvakilpailusta suosiolla 

pois, eivät Wrong address -levyn laulutkaan 

käsittele aiheitaan nihilististen nykyrocktrendien 

mukaisesti. Kuolemankaipuun, itseinhon 

tai tyhjän uhon sijaan debyyttilevyn 

kertosäevetoiset laulut välittävät positiivista 

sanomaa peräänantamattomuudesta, toivosta 

ja uskalluksesta. 

– Jokainen kykenee kuolemaan, ei siinä ole 

mitään ihmeellistä tai ihannoitavaa. Eikä 

me haluta laulaa kuolemasta, me halutaan 

laulaa elämästä. Tosin nimestämme huolimatta 

uskonnon kanssa meillä ei ole mitään 

tekemistä. Mä itse uskon vain positiiviseen 

elämänasenteeseen. Mä en aio odottaa ja 

valittaa, vaan etsiä ratkaisuja ongelmiin. 

Mikään arvokas ei ole ilmaista, eikä ilmainen 

arvokasta, Tanna filosofoi. – Lyö itsesi likoon 

ja uskalla elää! 

Positiiviselta näyttää myös Prayerin 

tulevaisuus. Wrong address on ulkomaan 

arvosteluissa niittänyt hymiöitä ja tähtiä, ja 

bändi alkaa olla tunnettu nimi alan piireissä. 

Ensimmäiset kotimaan keikat on soitettu 

hyvällä menestyksellä, ensimmäisen niistä 

oltua Pudasjärvellä lokakuun lopussa. Uusia 

lauluja työstetään tiivistä tahtia, ja suunnitelmat 

toiselle albumille, jonka Escape luonnollisesti 

julkaisee, ovat jo pitkällä. Mikäli 

aikataulut pitävät kutinsa, uutta Prayer-musiikkia 

kannetaan kauppoihin ja niistä koteihin 

keväällä 2006. Joko kenties seuraavan 

albumin myötä takahuonekonjakkeja korkkaillaan 

ulkomaan kamaralla? 

– Onhan siitä ollut puhetta. Täytyy kuitenkin 

aina muistaa, ettei kenenkään meidän 

leipä tule tästä yhtyeestä. Tämä on harrastus, 

tosin hirmu rakas sellainen. Väkisin meidän 

ei kannata lähteä mitään markan pakettiautorundia 

ulkomaille kituuttamaan. Mä olen 

hirveän otettu tästä mahdollisuudesta tehdä 

levyjä suoraan Englantiin, mutta sinne mentäessä 

täytyy olla kasassa hyvä yhtälö asioiden 

suhteen. Sitä hyvää yhtälöä odotetaan 

kuitenkin innolla, Tanna toteaa. 

Pitkän musiikillisen uran tehnyt Tikkanen 

aikoo pitää itsensä ja Prayerin aktiivisena 

pitkään, mutta mielekkäästi. Soololevyjä ei 

ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa, eikä 

mies laske Prayeria sooloprojektiensa joukkoon. 

– Mun tulevaisuuden suunnitelmat 

liittyvät vahvasti Prayeriin. Jos vielä soololevyn 

joskus teen, tapahtuu se oikealla nimelläni. 

Prayer on bändi, Tanna kuittaa. 

www.prayerband.net 


SCENERY CHANNEL SCENERY CHANNEL 

Oululainen Scenery Channel heitti uransa ensimmäisen keikan maineikkaan 

Tavastia-klubin lavalla, joten potentiaalia bändiltä ei ainakaan puutu. 

Lokakuinen keskiviikkoilta oululaisessa 

opiskelija-asunnossa. Kitaristi 

Tommi Inkilä on juuri laittanut soimaan 

levyn, joka pitää sisällään Scenery 

Channelin esikoisalbumin tähän mennessä 

valmistuneet biisit. Huoneessa raikaa 

melodista, progressiivista rockia, jossa on 

selvästi vaikutteita myös elokuvamusiikista. 

Farkkuihin ja mustaan kauluspaitaan 

sonnustautunut Tommi nyökkäilee musiikin 

tahtiin. Tämä on ensimmäisiä kertoja, 

kun hän kuulee bändinsä uutta materiaalia 

tavallisista kotistereoista. On aika nykäistä 

Tommia hihasta ja kääntää vastaanottimet 

”maisemakanavan” taajuudelle. 

Tammikuussa 1999 perustetun Scenery 

Channelin juuret juontavat Oulun Madetojan 

musiikkilukioon, missä bändin kaikki 

nykyiset jäsenet ovat opiskelleet. Nykykokoonpano 

on löytynyt portaittain, Tommin 

lisäksi perustajakolmikkoon kuuluvat kosketinsoittaja 

Pasi Hiltula sekä rumpali Olli 

Jakola. Laulaja Mikko Lankinen liittyi bändiin 

vuosituhannen vaihteessa, ja nykyviisikko 

täydentyi basisti Nipa Lahdenperällä 

vuonna 2003. 

– Nyt on viimein pakka kasassa. Vaikka kitaristin 

voisi tietenkin vaihtaa, Tommi vitsailee. 

– Ollaan vedetty suhteellisen vakavalla meiningillä 

alusta asti. Pidettiin monet bänditreenit, 

ennen kuin otettiin settiin yhtään 

cover-biisiä mukaan. 

Viisihenkisen joukkion esikoislevy valmistuu tänä syksynä. 

Teksti ja kuva: Saara Autere 

TUNNIN MITTAINEN TEEMALEVY 

Tommi toimii bändin säveltäjänä ja sanoittajana, 

mutta ihan koko kunniaa sävellystyöstä 

hän ei itselleen saa. 

– Pasi on myös osassa biiseistä mukana luomassa 

hienoja hetkiä. 

Sovitukset bändi tekee yhdessä. 

– Biisi muotoutuu sopivaksi, kun sen soittaa 

muutaman kymmenen kertaa. 

Monien muiden oululaisbändien tavoin 

Scenery Channel treenaa Hiukkavaaran vanhalla 

kasarmilla. Aikataulujen takia yhteistä 

harjoitusaikaa tosin on ainoastaan kolmisen 

tuntia viikossa. 

Treenien lisäksi kukin jäsen soittaa kuitenkin 

kotonaan, joten harjoituksen puutteestä 

bändiä ei pääse syyttämään. 

Vaan mistä biisinikkari oikein saa inspiraatiota? 

Kysymys vetää Tommin hiljaiseksi. 

– Kai se on se perinteinen pieni ahdistuksen 

poikanen, hän aprikoi. Inspiraatio iskee 

usein aikaan ja paikkaan katsomatta. Ideat 

ja melodian pätkät voivat pulpahtaa esiin 

muistiinpanovälineiden ulottumattomissa. 

Sellainen ei Tommia kuitenkaan huoleta. 

– Kaikki ideat pysyvät päässäni. Ja jos en 

muista niitä, niin sitten ne eivät ole tarpeeksi 

hyviä. 

Hän myöntää, että sanoitukset ovat suurimmaksi 

osaksi oikeaan elämään liittyviä. 

Koska kyseessä on genrelle tyypillinen teemalevy, 

reilun tunnin mittainen yhtenäinen tarina, 

kohdistuu lyriikoihin tiettyjä vaatimuksia. 

– Pyrin kirjoittamaan sanat siten, että tarina 

tulee esille. Ja samalla siten, että sanat voi 

myös ottaa erilleen kontekstistaan. 

Aiempaa treeniä biisien kirjoittamisesta 

Tommi on saanut tehdessään musiikkia 

bändin kolmelle demolle. Quick Show, Fallen 

Leaf ja Dark to Light on julkaistu aikavälillä 

2000-2004. 

– HIM kopioi Dark Lightin meiltä, ottivat 

vain tekijänoikeuksien takia sen to-sanan 

pois sieltä välistä, kitaristi väittää pilkettä 

silmäkulmassaan. 

VIISIMINUUTTISIA VIISUJA 

Biisitehtailun ohella Tommi on toiminut 

myös albumin äänittäjänä. 

– Kyllä me mietittiin, että lähdetäänkö studioon. 

Mutta jo yksi kuukausi studiossa maksaa 

järjettömän paljon, eikä me saataisi siinä 

ajassa mitään aikaseksi, kun se on sellaista 

säätämistä. Ostettiin sitten itse sillä rahalla 

studiovehkeitä, Tommi kertoo. 

Tarkoituksena on saada aikaan kaupallista 

tasoa olevaa, vertailun kestävää soundia. Ja 

sellaiselta Scenery Channel ainakin amatöörin 

korviin kuulostaa. Myös äänittäjä itse 

vaikuttaa tyytyväiseltä tähänastiseen lopputulokseen. 

– Tänään tuntuu siltä, että riski kannatti, ja 

tästä tulee vielä hyvän kuuloista materiaalia. 

Mutta niitäkin päiviä on ollut, että ei ei ei... 

Äänittämisen lisäksi bändi myös tuottaa 

levyn itse. Tommin mielestä tällä bändillä ei 

tosin tuottajaa perinteisessä mielessä voisi 

ollakaan. Scenery Channelin proge-henkiset 

biisit eivät muutaman minuutin hittibiisimuottiin 

taivu, albumin raitojen keskivertopituus 

on viidestä kuuteen minuuttia. 

– Ensimmäisenähän tuottaja sanoisi, että ottakaa 

tuo ja tuo pätkä pois, ja tehkää tästä 

kolmeminuuttinen. 

Itse tuottajana toimimisessa on toki miinuksensakin. 

Tommi myöntää, että koskaan ei 

voi olla täysin tyytyväinen lopputulokseen. 

Aina löytyisi vielä jotain pientä hiottavaa, 

mutta monen kuukauden äänitystyö on 

myös opettanut paljon. 

– Olen jo pidemmän aikaa osannut löytää 

sen pisteen, missä aika, jonka hiontaan laitat, 

ei enää vastaa siitä 

saatavaa hyötyä. 

Poikien tavoitteena 

on myydä valmis 

levy levy-yhtiölle. Se 

tapahtuu joko niin, että 

levy-yhtiö ostaa levyn suoraan, tai sitten 

bändi julkaisee levyn itse, ja levy-yhtiö hoitaa 

jakelun. Viisikko on jo pidemmän aikaa 

säästänyt rahaa, jolla levyn kustannukset 

katetaan. Ensisijaisesti tähtäimessä ovat kotimaan 

levy-yhtiöt, mutta poissuljettuja eivät 

ole ulkomaisetkaan yhtiöt. 

– Meillä on kuuntelijoita myös Suomen ulkopuolella. 

Kotisivujen kautta ollaan saatu yhteydenottoja 

ulkomaisilta diggareilta, Tommi 

kertoo. 

Yksi asia kuitenkin on varma: tämän levyn 

kohdalla ei päästä siihen kuuluisaan tilanteeseen, 

että artisti on joutunut itse ostamaan 

levyn kaupasta, kun ei ole saanut levy-yhtiöltä 

omaa kappaletta. 

– Hei, tämä on tuleva radiohittimme, Tommi 

huudahtaa, kun stereoista pulpahtaa soimaan 

levyn nimibiisi Premiere. Hän hymyilee 

selvästi tyytyväisenä tuotokseensa. 

YHDEN KEIKAN KIERTUE 

Nykykokoonpanolla Scenery Channel on 

heittänyt vain kymmenisen keikkaa. Esiintymismahdollisuudet 

ovat Oulun seudulla 

loppujen lopuksi suhteellisen rajalliset, ja 

tuntemattoman bändin on hankala lähteä 

“HIM kopioi Dark Lightin meiltä, ottivat vain tekijänoikeuksien 

takia sen to-sanan pois sieltä välistä.” 

keikalle toiselle puolen Suomea. 

Ihan ensimmäisen keikkansa Oulun 

pojat heittivät kuitenkin Helsingin maineikkaalla 

Tavastia-klubilla, mikä on jo saavutus 

sinällään. Kyseessä oli Nuori Osaaja 2000 

–tapahtuma. Nauhakarsinnan perusteella 

noin 200 bändistä valittiin neljä, jotka sitten 

pääsivät Tavastian lauteille. Tavastian 

alakerrassa Semifi nalissa soitti tosin samaan 

aikaan D-A-D, mikä vähensi kuuntelijoita, 

mutta tunnelmaan päästiin, ja vastaanotto 

oli positiivista. 

– Tavastian takahuoneessa oli muuten pahimman 

hajuinen vessa mitä missään. 

Tällä hetkellä keikkailu on jäissä, sillä 

laulaja Mikko Lankinen on vaihto-opiskelijana 

Skotlannissa. Suomeen hän palaa joulukuussa, 

joten onkin ollut puhetta, että sitten 

lähtisi taas käyntiin perinteinen Oulun kiertue. 

– Toisin sanoen se tarkoittaa sitä, että heitetään 

keikka Nelivitosessa, Tommi naurahtaa. 

Tähänastisten keikkojen yleisö saa Tommilta 

kiitosta hyvästä mukanaolostaan. Rokkipoliiseja 

ei tämän bändin keikoilla ole näkynyt. 

Yleisö puolestaan on kiittänyt bändiä monipuolisuudesta 

ja yli- 

päänsä erilaisuudesta. 

Levyn loputtua Tommi 

kaappaa kitaran syliinsä 

ja intoutuu sävellyspuuhiin. 

– Tästä tulee 80-luku-vaikutteinen rakkauslaulu. 

Mitenkäs nämä sanat menisikään... 

Vaikka debyyttiä ei ole vielä edes julkaistu, 

pyörittelee Tommi jo päässään 

ideoita seuraavalle levylle. Toivottavasti 

julkaisija löytyy, sillä materiaalista ei ainakaan 

ole pulaa. 

www.scenerychannel.com 


KAAMOS #1 45

FRIVOLVOL 

Tamperelaisen hardcore-punkkia soittavan Frivolvolin ensimmäinen levy tehtiin ilman basistia. 

Toisen levyn jälkeen poppoo on puolestaan työstänyt puolen tunnin instrumentaalibiisin, jotta 

keikkaa voidaan heittää myös ilman laulajaa. Anteeksi kuinka? 

HALLITTUA 

Teksti: Saara Autere 

Kuva: Zuge 

– 

Maistuuko paahdetut 

auringon ku kansiemenet? 

kysyy kitaristi 

Antti Äikää kohteliaasti, ja raottaa metallista 

Fisherman’s Friend -rasiaa. On sateinen perjantai-ilta 

Tampereella. Sisällä rautatieaseman 

kupeessa sijaitsevassa ravitsemusliikkeessä 

on kuitenkin tunnelmallista. Ulkomaisen 

olutmerkin vihreä valokyltti loistaa taustalla, 

ja kuppilassa leijuu tasainen puheensorina. 

Se säestää mukavalla tavalla Antin värikästä 

tarinointia. 

” Vieläkin tulee kylmiä 

väreitä kun ajattelee 

sitä keikkaa.” 

Frivolvolin tämänsyksyisen Suomen 

kiertueen Oulun ja Rovaniemen keikat peruuntuivat, 

koska basisti ei päässyt paikalle. 

– Jussi (baritonikitara) ja Matte (rummut) 

päättivät, ettei lähdetä sitten kun basisti puuttui, 

Antti tuhahtaa. Hänen mielestään pohjoiseen 

olisi voinut suunnata ilman basistiakin. 

– Jos rumpali ei pääse, niin sitten mä ehkä 

ymmärrän. Me ollaan aloitettu kuitenkin ilman 

basistia. 

Frivolvolin rivit täydentyivätkin bassotaiteilijalla 

vasta hiljattain ilmestyneen kakkosalbumin 

nauhoitusten aikaan. Ensimmäisellä 

levyllä ilman basistia soittaminen 

oli tietoinen valinta. 

– Jussilla on baritonikitara, siitä tulee sellaista 

ääntä, että alapää möykkää tarpeeksi. 

Jossain vaiheessa tuli kuitenkin puheeksi, 

että basistille voisi olla tarvetta. Siten soundiin 

saataisiin lisää jämäkkyyttä. Tuttu basisti 

Samppa tuli kokeilemaan, kuinka yhteissoi- 

K A AO S TA 

tanta sujuu. Ja sehän sujui hyvin. 

– Mä olin ainakin ihan messissä, että saakelin 

mukava jätkä, olisi kiva soittaa sen kanssa, 

Antti innostuu, ja kehaisee Samppaa vielä 

taitavaksi bassonpaukuttajaksi. 

– Nythän meillä on sitten möykkää kaksin 

verroin enemmän. 

YHDEN BIISIN KEIKKA 

Kauaa basistilla täydentynyt bändi ei uudella 

kokoonpanolla ennättänyt soittaa, sillä laulaja 

Mikko lähti bändistä hiljattain. 

– Sillä on muitakin bändejä ja kiireitä. Koki 

tämän varmaan vähimmän tärkeäksi elämässään. 

Muu bändi ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan, 

vaan pojat päättivät tehdä puolen 

tunnin instrumentaalibiisin, jotta keikkaa 

voidaan heittää myös ilman laulajaa. 

Puolen tunnin biisin luulisi olevan jonkinasteinen 

koetinkivi myös muusikoille, mutta 

Antti vakuuttaa, että sen jaksaa soittaa vaivatta. 

– Ei se nyt kuitenkaan mitään jatsia ole. 

Biisissä on myös eroa Frivolvolin muuhun 

materiaaliin. 

– Se on sellaista vähän vapaampaa musaa. 

Saa hinkata kitaraa kaiteeseen ja sellaista. 

Yksi asia biisin pituudessa kitaristia kuitenkin 

huolettaa. Se on tarkoitus levyttää, ja 

biisi on aavistuksen verran liian pitkä seiskatuumaiselle 

vinyylille. 

– CD:tä mä en haluaisi tehdä, kun ne on niin 

vitun tympeitä. Ehkä biisiä pitää vähän lyhentää, 

Antti miettii. 

Pojat ovat jo päässeet testaamaan uusinta 

tuotostaan myös live-olosuhteissa. 

– Mentiin tuohon Jee jee -baariin soittamaan, 

Antti kertoo läheiseen kuppilaan viitaten. 

Hän on selvästi tohkeissaan keikasta. 

Muusikko jopa toivoo, että olisi voinut olla 

yleisön puolella keikkaa seuraamassa. 

– Jussi pakotti meidät kaikki maalaamaan 

naamat mustiksi jollain ihomaalilla, ja lavalla 

oli vain kaksi pöytälamppua valaisemassa. 

Vieläkin tulee kylmiä väreitä kun ajattelee 

sitä keikkaa. 

Frivolvol ei epäröi jatkaa matkaansa 

miehistönvaihdosten jälkeenkään. Onhan 

bändi perustamisestaan lähtien ollut valmis 

nopeisiin päätöksiin. Pojat lupautuivat keikalle 

Pietariin ennen kuin kasassa oli yhtäkään 

valmista kappaletta. 

– Juuri kun oltiin päätetty perustaa bändi, 

niin viereisestä treenikämpästä Wheel of 

Dharma ilmoitti, että ne on lähdössä Pietariin 

soittamaan pistokeikan. Ja ne tarttis 

jonkun sinne mukaan. Oltiin että no joo, me 

voidaan lähteä. 

Bändi pystyssä puolitoista viikkoa ja keikalle 

Pietariin. Kunnioitettava suoritus. 

www.frivolvol.tk 

VESA RANTA 

YHDEN MIEHEN MATKA 

LÄPI HELVETIN 

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan 

tämä kolumni, en ollut varma mistä 

kirjoittaisin, tai miten. Eniten päänvaivaa 

aiheutti yksinkertaisesti se, että olen 

niin laajalti mukana musiikissa ja varsinkin 

metallissa. En siis tiennyt mihin osa-alueeseen 

keskittyisin. Kun pohdin asiaa, tulin 

siihen lopputulokseen, että miksi en käsittelisi 

niitä kaikkia, ja toisin esille niin hyvät 

kuin huonotkin puolet sekä menneisyydestä 

kuin tästä päivästä. Niin moni asia on nykyään 

päin persettä. Toista se oli ennen. Mutta 

tämä ei ole koko totuus. Nykyäänkin moni 

asia on hyvin ja jopa paremmin kuin ennen. 

Oulun metallikaupunkistatuksesta saisi 

vaikka kirjoitettua kirjan. 

HEVIDIGGARI JÄRKKÄ 

80-luku ja 90-luvun alku olivat hevidiggareiden 

kulta-aikaa, tai ainakin se siltä tuntuu. 

Itse aloitin hevin kuuntelun Iron Maidenin 

ensimmäisen levyn myötä vuonna 1980, 

eikä takaisin ollut paluuta. Olin 9-vuotias 

pojannaskali, jonka elämän oli tuohon asti 

täyttänyt urheilu ja punk rock. Elämäni 

muuttui täysin, kun naapurin iso poika löi 

kouraan kasetin tuumaten, että kuuntele sinäkin 

kunnon musiikkia. En voinut uskoa 

mitä kuulin, ja upposinkin täysin tuohon 

synkkään, mutta niin mahtavaan maailmaan. 

Koulussa en malttanut odottaa kotiin 

pääsyä, jotta voisin kuunnella noita mahtavia 

sointuja yhä uudestaan. Niinpä aloin 

kantaa mukanani kelanauhuria, johon olin 

nauhoittanut lempikappaleitani. Tuohon aikaan 

kaikki kuuntelemani musiikki muuten 

oli joko englantilaisten tai yhdysvaltalaisten 

bändien tekemää. 

80-luvun puolivälissä tilanne alkoi 

muuttua. Paikallisten bändien taso alkoi olla 

sitä luokkaa, että niitä oikeasti kehtasi käydä 

katsomassa sankoin joukoin. Todellinen 

muutos kuitenkin tapahtui vasta, kun thrash 

metal rantautui Suomeen ja myös tänne 

Ouluun. Alueemme bändeistä suurimman 

vaikutuksen minuun tekivät Mengele, Crematory 

ja Mental Slaughter, sekä hieman 

pohjoisemmasta tulleet A.R.G., N.N.S. ja 

Sacred Crucifix, jotka olivat mielestäni valovuoden 

edellä etelän veteliä. Tuohon aikaan 

saattoi hyvillä mielin puhua skenestä, sillä 

kaikki todella pitivät yhtä, vaikka yhtyeiden 

välillä olikin terve kilpailutilanne. Tämä taisi 

olla yksi suurimmista tekijöistä, miksi bändit 

olivat niinkin tasokkaita. 

Yhtäkkiä huomasin kuuntelevani yhä 

enemmän suomalaisten ja varsinkin pohjoissuomalaisten 

tekemää musiikkia. Oli 

ihan uskomatonta kun vähän väliä ilmestyi 

uusia loistavia demoja, ja tuntui, että metalli 

on maailman isoin asia. Todellisuudessa asia 

ei ollut aivan näin. Se vain sattui olemaan se 

isoin asia täällä Oulussa. Suurin paukku oli 

kuitenkin vielä tulossa Sentencedin ja Impaled 

Nazarenen muodossa. On kai turha edes 

kertoa tässä, että siinä on kaksi pohjoisen 

KOLUMNI 

Marco Järvenpää 

bändiä, jotka ovat päässeet pisimmälle, ja 

vieläpä välittämättä, mitä muut heille ovat 

sanoneet. 

KEIKKAJÄRJESTÄJÄ MARCO JÄRVENPÄÄ 

Ensimmäiset keikkani järjestin juuri tuolloin 

thrash metalin kulta-aikana. Aluksi puuhasteltiin 

keikkoja kavereille, eikä hommaa 

otettu kovin tosissaan. Pidettiin hauskaa, 

otettiin olutta ja kuunneltiin hyvää musaa. 

Toinen hyvä puoli oli se, että aina saattoi 

olla varma, että porukkaa ilmaantui paikalle 

sankoin joukoin. Ei tarvinnut pelätä jäävänsä 

tappiolle illasta. Jonkun aikaa harjoiteltuani 

uskalsin tuoda bändejä jopa eteläisestä 

Suomesta. Näiden kokeilujen jälkeen oli aika 

siirtyä järjestämään vähän isompaa metallitapahtumaa. 

Parin kaverin kanssa aloimme 

suunnitella tätä massiivista iltaa, joka keräsi 

monta sataa metallipäätä ihmettelemään, 

kun Sentenced, Maple Cross, Crematory, Belial 

ja monet muut öykkäsivät lavalla. 

MUUSIKKO MARCO R.J. 

Oma laulajanura alkoi 80-luvun alkupuolella. 

Useiden bändiviritysten jälkeen löysin itseni 

uuden thrash-poppoon mikin varresta vuonna 

1988. Tuo bändi oli aikaisemmin totellut nimeä 

ACE tai jotain vastaavaa. Nyt orkesteri sai uuden 

nimen Maple Cross. Teimme paljon keikkoja 

ja julkaisimme demoja liukuhihnavauhtia. 

Aika oli mahtavaa, sillä mikään ei tuntunut 

mahdottomalta ja teimmekin musiikkia täysin 


47

KOLUMNI 

omilla säännöillämme. Oli aivan sama pitikö 

meistä kukaan, kunhan me rakastimme sitä 

mitä teimme. Hyvin sekoilumme näyttikin 

uppoavan, sillä keikkaa riitti, ja kävimme 90luvun 

alussa jopa Tanskan rundilla. Tuohon 

aikaan oli ennenkuulumatonta, että jotkut 

räkänokat Jäälistä sinne pääsivät. 

LEVY-YHTIÖN POMO MARCO JÄRVENPÄÄ 

Ensimmäiset askeleet tälläkin puolella otin 

90-luvun alkupuolella. Maple Crossin debyyttialbumi 

The Eighth Day of Creation oli 

oma julkaisu, ja tarjouduin myös julkaisemaan 

Sentencedin materiaalia, jos kukaan 

muu ei sitä tajua tehdä. Onneksi pojat löysivät 

isommat ympyrät melko pian noiden 

keskustelujen jälkeen. 

ENNEN/NYT 

Oulussa on edelleen paljon bändejä. Mutta 

ketkä käyvät keikoilla tukemassa paikallista 

skeneä? Ostavat bändien demoja ja paitoja? 

Vastaus: ei kukaan! Tämä on ehkä suurin 

negatiivisin muutos minkä olen huomannut. 

Nykyään täytyy olla vitun iso bändi, jotta 

ihmiset jaksavat liikahtaa. Legendaarisen 

Dismemberin pyörähtäessä Oulussa paikalle 

oli vaivautunut hädin tuskin 300 maksanutta 

katsojaa. Mitä ihmettä? Kymmenen vuotta 

sitten urheilutalo olisi ollut täynnä. Jos Dismember 

vetää vain tuon verran porukkaa, 

miten mahtaa olla sitten näiden demobändien 

laita? 

Entä levyttävät bändit, jotka eivät listoilla 

roiku? Tämä on huolestuttava piirre. Metallilla 

ei ole mitään tekemistä myyntilukujen 

kanssa, mutta nykymetallistit eivät näytä käsittävän 

tätä. Missä vaiheessa on menty päin 

vittua, ja mistä tämä käyttäytyminen johtuu? 

Onko metallistakin tullut tosiaan tuote tai 

jokin trendi, jolloin individualismi on taakse 

jäänyttä aikaa. Sydämestä kirpaisee, kun 

edes ajattelen tätä. Onhan se tosiaan mahtavaa 

näyttäytyä paikallisessa hevijuottolassa 

mustiin pukeutuneena. Mutta onko tosi, että 

se on sitä nykypäivän metallismia? 

Tuossa on myös yksi suurimmista syistä, 

miksi keikkoja on Oulussa vaikea järjestää. 

Kaiken maailman gootti- ym. hinttaribändit, 

joilla ei ole mitään tekemistä metallin 

kanssa, vetävät kyllä jengiä. Todellisia metalliyhtyeitä, 

joita Ouluun kannattaa tuoda, 

ei ole joka kannon takana. Jos bändit, kuten 

Dissection tai Entombed eivät vedä paljoa 

yli tuhatta ihmistä reilun 200 000 ihmisen 

talousalueella, niin voidaanko enää puhua 

metallikaupungista? Mielestäni ei! 

Muusikon silmin katsottuna tilanne ei 

ole silti näin paha. Keikkapaikkoja on yhä 

suhteellisen paljon, mutta toki on myönnettävä, 

että keikan saanti on varmaan monelle 

bändille tuskan takana. Mutta niin se oli 

ennenkin, ja mielestäni keikkamestoja oli 

vähemmän, joten nykyään tilanne on tällä 

saralla parempi kuin ennen. Nykyään levyjä 

julkaisevana tahona tilanne on ristiriitainen. 

Se, mitä julkaisen, riippuu täysin siitä pidänkö 

bändistä vai en. En ajattele lainkaan, 

että myykö tämä bändi, vai ei. Tämän päivän 

trendejä seuratessa en edes osaisi ajatella, 

että mikä myy, koska olen niin vieraantunut 

tästä nykymeiningistä. 

Tulevat julkaisut ovatkin enimmäkseen 

tuota 80- ja 90-lukujen vaihteen tyylejä edustavaa 

musaa. Olen myös huomannut, että taso 

ei ole häävi, vaikka bändejä on paljon. Tällä 

tarkoitan sitä, että bändit ovat kyllä soitannollisesti 

valovuoden edellä meitä vanhoja partoja, 

mutta häviävät 100-0 biisien teossa. Esimerkiksi 

A.R.G., Mengele ja Sentenced tekivät 

aikoinaan biisejä, jotka vieläkin ovat klassikoita. 

Nykyään keskitytään tekniseen soittoon ja 

nopeuteen, tai mikä vielä pahempaa, yritetään 

kuulostaa joltain bändiltä joka on in. Mielenkiintoisia 

bändejä tulee harvemmin ja nekin 

yleensä Etelä-Suomesta. Ennen asia oli aivan 

päinvastainen. 

Kun aloin kirjoittamaan tätä kolumnia, 

ajattelin erittäin positiivisesti Oulusta metallikaupunkina, 

mutta nyt ajatukseni ovat täysin 

erilaiset. Tämä valloillaan oleva kyräily, 

rokkipoliisit sun muut pellet alkoivat vituttaa 

suunnattomasti. Tilanne yleiselläkin tasolla 

on todella huolestuttava, ja myytti, että 

Oulu olisi suomimetallin mekka, voidaan lytätä 

täysin. Ehkä se sitä joskus olikin, mutta 

ei enää missään nimessä. Kyllä valtikka on 

nuorempien myötä siirtynyt jonnekin ihan 

muualle, sillä Oulussa osataan vain enää 

pukeutua mustiin ja meikata. Ennen saattoi 

olla ylpeä oululaisista bändeistä, mutta 

nyt todellisia metallilipun kantajia on vain 

kourallinen. Tästä on turha kenenkään vetää 

hernettä nenään, sillä tämä on vain minun 

näkökantani asiaan, ja kaikillahan on oikeus 

mielipiteensä lausua. 

Onko minulla siis edessä ammatinvaihto? 

Onko metalli todellakin niin huonossa 

jamassa meillä Oulussa? Mutta minä en 

lannistu, ja posereille ei anneta periksi! Jatkan 

taisteluani vaikka yksin aina hamaan 

loppuun saakka, joten turha pelätä, että lopettaisin 

metallikeikkojen järkkäämisen tai 

levyjen julkaisemisen. Vielä pienempi on 

pelko, että lopettaisin metallin tekemisen tai 

kuuntelemisen. 

Ette te minusta niin helpolla pääse! 

Metalli se miehen tiellä pitää. 

Kirjoittaja toimii nykyään mm. Jalometallifestivaalin 

ja Club Teatrian ohjelmavastaavana. 

Hänen levy-yhtiönsä, Verikauha Records, 

harjoittaa myös aktiivista julkaisutoimintaa. 

Lisäksi hän laulaa Maple Cross -yhtyeessä. 

PAIKALLISEN 

POTENTIAALIN PELASTUS 

Olemattomasta medianäkyvyydestä huolimatta Oulussa on aina ollut mainettaan huomattavasti 

virkeämpi bändikulttuuri. Asiantuntijat ovat tavanneet kutsua paikallista musiikki-ilmapiiriä oma- 

peräiseksi, omaehtoiseksi – jopa jääräpäiseksi – mutta ennen kaikkea mielenkiintoiseksi. Viime 

tammikuussa oululaisen musiikin esille tuojaksi perustettiin levy-yhtiö UHO Production. 


Kuva: Heikki Ylipaavalniemi 

Brüssel Kaupallinen, Martti Vainaa 

& Sallitut aineet, Amplifire, Morley. 

Kaikki nousevia, innokkaasti kansallista 

läpimurtoaan työstäviä yhtyeitä. Kaikki 

kotoisin kaukaa kehäkolmosen ulkopuolelta 

valtamedian kouran ja kiinnostuksen ulottumattomista. 

Kaikkien takana nuori ja nälkäinen 

yhtiötulokas, UHO. 

– Oli tarve saada julkaistua tiettyä musiikkia, 

mikä ei ehkä muuten olisi oikealla tavalla 

koskettanut oikeita piirejä. Oli siis paljon 

potentiaalia vaarassa jäädä käyttämättä, 

UHO:n toimitusjohtaja Petri Tyynelä perustelee 

yhtiön perustamista. 

OULUN UHO 

Pohjois-Suomessa ja etenkin Oulussa, sen 

epävirallisessa pääkaupungissa, on aina ollut 

levy-yhtiöitä. Niiden toiminta on kuitenkin 

tavannut jäädä yrityksistä huolimatta valtakunnallisesti 

hyvin marginaaliseksi, tai 

yhtiöt ovat tieten tahtoen operoineet hyvin 

marginaalisella saralla. Tämän tiedostavana 

UHO on päättänyt olla poikkeus pakassa. 

– Me ei haluttu lähteä tekemään oululaista 

musiikkia oululaisille. Me halutaan saada 

Oulusta musiikkia muualle ja muualta mu- 

siikkia Ouluun. UHO on globaali yritys – ei 

niinkään paikkakuntasidonnainen. Nyt oli oikea 

aika ja oikea paikka kaiken suhteen. Ja kun 

vanha moguli Atte Blom astui kuvaan, oli käsillä 

tilaisuus, jota ei voinut jättää käyttämättä, 

Tyynelä tarkentaa yhtiönsä motiiveja. Häneltä 

kysyttäessä, onko UHO oululainen vai helsinkiläinen, 

hän vastaakin: ”sekä että”. 

Eduksi Tyynelä lukee sen, että toisin kuin 

etelän vastaavilla yhtiöillä, heillä on konttorit 

sekä etelässä että pohjoisessa. Tosin digitaalisen 

tiedonkulun myötä musiikkimaailmakin 

on kovasti kutistunut, eikä fyysisellä 

sijainnilla enää ole entistä merkitystään. 

– Me ollaan halpalentojen vakioasiakkaita, 

sillä kaikesta huolimatta silmästä silmään - 

neuvottelut pitävät edelleenkin pintansa. Ja 

mennäänkö me etelään Kärppä-liput liehuen? 

Ei mennä. Tosin, jossain mielessä oululaisuudesta 

voi olla ehkä apuakin, mutta vain 

paikallisesti isoksi jutuksi meillä ei ole tarkoitus 

jämähtää, toimitusjohtaja kertoo. 

ITSENÄINEN UHO 

UHO on vahvasti indie, itsenäinen levy-yhtiö, 

ja sen tavoitteena on kehittyen operoida 

indie-nimikkeen alla. Martti Vainaata ja 

UHO PRODUCTIONS 

Pentti Amore & Montana Moon -yhtyettä 

lukuun ottamatta sen rosteri koostuukin 

joko puhtaasti rock- tai metalliakteista. Petri 

Tyynelä, kai UHO:ssa tiedostetaan, kuinka 

vähän isoja itsenäisesti rockin parissa toimivia 

levy-yhtiöitä enää on olemassa? 

– Joo ja mä näen jopa Pokon ja Johannankin 

indie-yhtiöinä, enkä usko meidän pystyvän 

saavuttamaan sitä suurempaa asemaa. On 

toinen juttu, mitä yhtiöille mahdollisen me- 

”Vain paikallisesti isoksi 

jutuksi me ei aiota jäädä.” 

nestyksen myötä tapahtuu. Nykyään suurin 

osa indie-yhtiöistä tosiaan on ison lafkan 

alaisia indie-levymerkkejä. Sitä, onko toisen 

omistukseen päätyminen murtautumista 

ulos indie-genrestä, on paha sanoa. 

Vajaan vuoden toimineeksi yhtiöksi 

UHO:n julkaisutahti on ollut kiitettävän ripeää. 

Lähes jokainen yhtye on saanut jouluun 

mennessä pitkäsoittonsa päivänvaloon. 

Lisää julkaisuja kaavaillaan kiivaasti ensi 

kevääksi. Joko UHO:n oma paikka musiik- 


UHO PRODUCTIONS 

kikartalla on siis löytynyt? 

– Ei voi sanoa, että lopullinen paikka olisi 

vielä millään muotoa määritelty. Me ei tosiaankaan 

vielä olla mikään suomalainen 

ikoni. UHO:n ideana on saavuttaa jalansija 

vakavasti otettavana riippumattomana 

yhtiönä, jolla olisi tiettyä sananvaltaa. Ja 

mielestäni vakavan yhtiön erottaa harrastelijalafkasta 

se, saako siitä itselleen palkan, 

Tyynelä kertoo. 

Viimekädessä UHO:n tarkoituksena onkin 

elannon hankkiminen sekä työntekijöilleen 

että bändeille. 

– Ei tässä huvikseen kulttuuritekoja tehdä, 

vaan myös bisnestä, Tyynelä huomauttaa. 

ATEN UHO JA ULKOMAAN UHO 

UHO:n into, elinvoima ja olemassaolo kiteytyvät 

yhteen ja ainoaan faktoriin, pitkän 

linjan moguliin ja alan vaikutusvaltaiseen 

konkariin, Atte Blomiin. Hänen mukanaan 

yhtiölle avautui välittömästi monia ovia, joita 

se olisi ilman häntä joutunut kolkuttelemaan 

pahimmassa tapauksessa vuosikausia. 

Miehen roolia ja merkitystä UHO:n toiminnassa 

on vaikea yliarvioida. 

– Ilman Attea me ei oltaisi uskallettu lähteä 

niin isolla panoksella mukaan, millä lopulta 

lähdettiin. Vanhoilla päivilläänkin Atte tekee 

niin paljoa duunia, että välillä saa ihan rauhoitella. 

Kentällä on huomannut, että meidät 

otetaan heti vakavasti, mikä on nimenomaan 

Aten ansiota. Hänen mukanaololla on lisäksi 

henkinen merkitys. Me itsekin luotetaan 

siihen, että jutun on pakko mennä himaan 

vielä jollain lailla, vaikkakin aina on ne tuhat 

mahdollisuutta epäonnistua. On ollut hienoa 

huomata, että Atte on hyvin sitoutunut, 

tämä ei ole hänelle mikään vasemman käden 

juttu, Tyynelä painottaa. 

Vanha moguli Blom oli aikoinaan rakentamassa 

mm. suomi-speedin vientivaltin 

Stonen kansainvälistä uraa. UHO:nkin rosteri 

on varovaisesti painottunut ”lontoonkielellä” 

laulaviin bändeihin. Vaikka Tyynelä 

kertoo UHO:n olevan kiinnostunut kaikenlaisista 

ja -kielisistä bändeistä, hän myös paljastaa 

vakavasti pyöritelleensä ideaa levyjen 

julkaisemista suoraan Saksaan, eikä kenties 

kotimaahan ollenkaan. 

– Jo firman perustamiselle pohjatyötä tehtäessä 

ulkomaat olivat selkeä maali, ja tuota 

Saksaan menoa harkittiin tosissaan. Tuntematonta 

englanniksi laulavaa suomalaisbändiä 

saa Suomen markkinoilla menemään 

kuitenkin suhteellisen vähän. Ei Saksasta 

aloittaminenkaan sen taloudellisempaa ole, 

mutta ajallisesti sama duuni sielläkin odottaa. 

Ja jos se breikkaa, niin siellä on paremmat tilit, 

ja taas sieltä käsin juttu on ehkä helpompi 

tuoda Suomeen kuin toisinpäin. Mutta tie 

on kivinen ja touhu syntistä. Kontaktit ovat 

kuitenkin kunnossa. Tosin aina pitää miettiä 


myös bändiä – onko sillä aikaa 

ja rahkeita laittaa vuosia tämän 

touhun rakentamiseen? 

Mahdollisesti jo 2006 iso 

osa UHO:n julkaisuista pääsee 

nauttimaan levykauppojen 

loisteputkipaisteesta ulkomaan 

kamaralla. Promootiota ja sen 

strategioita väännellään ja käännellään 

paraikaa, sillä Tyynelän 

mukaan yksikään levy ei lähde 

liikkeelle itsestään, oli se sitten 

kuinka upea tekele tahansa. 

Suunnitelmien ja ajoitusten pitää 

olla tarkkaan harkitut. 

– Jos esimerkiksi saadaan Euroopan 

kiertue meidän bändeille 

aikaiseksi, kannattaa julkaisua 

miettiä vakavasti siihen samaan 

syssyyn. On turha luulo, että 

pelkkä levyn julkaisu takaisi mitään. 

Jos esimerkiksi kaavailtu 

Brüssel Kaupallisen Saksan kiertue 

toteutuu, mahdollistuu myös 

levyn julkaisu, Tyynelä järkeilee. 

ROSKATON UHO 

Tyynelä haluaa tehdä tallinsa 

bändeistä ”oikeita” bändejä. Hän 

aistii potentiaalia, jonka voi saada 

kukkimaan kovalla työllä. 

– Ei meidän akteilla hittejä ollut, 

vaan jo sainatessa tiedettiin, 

että näillä ei hirveästi tulla 

myymään, mutta pitkäjänteisyydellä 

uskon hedelmien 

syntyvän. Kauaskatseinen 

bändilähtöinen työ on 

tärkeää, sillä tekemällä 

bändeille 

tulevaisuutta 

tehdään myös 

yhtiölle jatkuvuutta. 

Tosin 

juuri nyt me kuitenkin 

tarvitaan 

näitä marttivainaita, 

jotka pitävät 

hyvällä myynnillään 

Uhon pystyssä, Tyynelä 

toteaa. 

Hänen mukaansa Suomen 

musiikkibisnestä on 

roskattu Smurffien ja Idolsien 

kaltaisilla lyhytikäisillä 

puhtailla rahantekodiileillä, 

mihin hän ei 

näe UHO:n koskaan 

sortuvan. 

– Lisää omaperäisyyttä 

ja rehellisyyttä,toimitusjohtaja 

Tyynelä vaatii.

kaamos #1 2005 - Viipaleita

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?