Yliopistojen opiskelijavalintojen kartoitus

YLIOPISTOJEN 

OPISKELIJAVALINTOJEN 

KARTOITUS 

IDA MIELITYINEN, SIRPA MOITUS (TOIM.) 

KORKEAKOULUJEN ARVIOINTINEUVOSTO 

OPISKELIJAJÄRJESSTÖJEN TUTKIMUSSÄÄTIÄ OTUS RS 

YLIOPISTOJEN OPISKELIJAVALINTOJEN KARTOITUS 1

2 YLIOPISTOJEN OPISKELIJAVALINTOJEN KARTOITUS

SISÄLLYS 

1. KARTOITUKSEN TAUSTA JA TARKOITUS 5 

2. OPISKELIJAVALINTAKESKUSTELUN HISTORIASTA 7 

2.1. Opiskelijavalinta koulutuspolitiikan näkökulmasta 1980-luvulla 7 

2.2. Ylioppilastulvasta sumaan 8 

2.3. Opiskelemaan valikoituminen ja opiskelupaikan valitseminen 10 

2.4. 1990-luvun koulutuspolitiikan trendejä 14 

3. OPISKELIJAVALINTOIHIN LIITTYVIÄ KÄSITTEITÄ 17 

4. SUOMALAISTEN YLIOPISTOJEN OPISKELIJAVALINNAT 

KOULUTUSALOITTAIN VUONNA 2001 19 

4.1. Farmasian koulutusala 22 

4.2. Humanistinen koulutusala 23 

4.2.1. Historiatieteet 24 

4.2.2. Kielet ja kielitieteet 26 

4.2.3. Muut humanistiset tieteet 28 

4.3. Kasvatustieteellinen koulutusala 29 

4.3.1. Kasvatustiede ja aikuiskasvatustiede 30 

4.3.2. Luokanopettajien koulutus 31 

4.3.3. Lastentarhanopettajakoulutus 34 

4.3.4. Kotitalous- ja käsityönopettajakoulutus 35 

4.3.5. Erityispedagogiikan ja erityisopettajan koulutus 36 

4.4. Kauppatieteellinen koulutusala 38 

4.5. Liikuntatieteellinen koulutusala 40 

4.6. Luonnontieteellinen koulutusala 41 

4.6.1. Matematiikka, fysiikka ja kemia 42 

4.6.2. Bio- ja ympäristötieteet 44 

4.6.3. Maantiede ja geotieteet 44 

4.6.4. Tietojenkäsittelytieteet 45 

4.7. Lääketieteelliset koulutusalat 46 

4.8. Maatalous-metsätieteellinen koulutusala 47 

4.9. Oikeustieteellinen koulutusala 49 

4.10. Psykologia 49 

4.11. Taidealat 51 

4.11.1. Kuvataide 51 

4.11.2. Musiikki 52 

4.11.3. Taideteollinen koulutusala 

YLIOPISTOJEN OPISKELIJAVALINTOJEN KARTOITUS 3 

53

4.11.4. Teatteri- ja tanssiala 54 

4.12. Teknillistieteellinen koulutusala 55 

4.13. Teologinen koulutusala 56 

4.14. Terveystieteiden koulutusala 57 

4.15. Viestintätieteet 59 

4.16. Yhteiskuntatieteellinen koulutusala 60 

5. YHTEENVETO YLIOPISTOJEN OPISKELIJAVALINNOISTA 

VUONNA 2001 63 

5.1. Valintojen tavoitteet eri näkökulmista 63 

5.1.1. Koulutusjärjestelmä 63 

5.1.2. Yliopistot 65 

5.1.3. Hakija 66 

5.2. Valintojen organisointi 68 

5.2.1. Päävalinnat 68 

5.2.2. Erillisvalinnat 69 

5.2.3. Valintayhteistyö 71 

5.2.4. Yhden paikan säännös ja hakijaja opinto-oikeusjärjestelmä 74 

5.3. Valintaperusteet 76 

5.3.1. Ylioppilastutkintotodistus, lukion päättötodistus ja muut alkupisteet 78 

5.3.2. Valintakokeet 81 

5.4. Hakijat ja hyväksytyt 84 

5.4.1. Hakijatilanteen koulutusalakohtaista vertailua 85 

5.4.2. Uudet ylioppilaat 89 

5.4.3. Erillisvalinnoissa hyväksytyt 93 

5.4.4. Peräkkäisen haun problematiikka 95 

5.4.5. Useamman tutkinnon suorittajat yliopistossa 97 

5.5. Opintojen keskeyttäminen ja/tai alan vaihtaminen 100 

5.6. Opintojen keskimääräinen suoritusaika ja valmistumisikä koulutusaloittain 102 

6. VAIHTOEHTOISIA OPISKELIJAVALINTAMENETTELYITÄ 105 

6.1. Ammattikorkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmä 105 

6.2. Kansainvälisiä opiskelijavalintamenettelyitä 107 

6.2.1. Valintamenettelyjen luokittelu 107 

6.2.2. Valintojen organisointi 109 

6.2.3. Korkeakoulukelpoisuus ja valintaperusteet 110 

6.2.4. Ajankohtaista keskustelua valinnoista 112 

7. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ 115 

LÄHDELUETTELO 117 


1. KARTOITUKSEN TAUSTA JA TARKOITUS 

Tämä yliopistojen opiskelijavalintajärjestelmien kartoitus on tehty opetusministeriön 

toimeksiannosta. Opetusministeriö myönsi Opiskelijajärjestöjen 

tutkimussäätiö Otus rs:lle 26.2.2001 määrärahan kartoitukseen, jonka 

tavoitteena oli tuottaa tausta-aineistoa Korkeakoulujen arviointineuvoston 

yliopistojen opiskelijavalintojen arviointiprojektin suunnittelua ja toteutusta 

varten. Opetusministeriö, Korkeakoulujen arviointineuvosto ja 

Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs. sopivat, että kartoitus koostuu 

neljästä osasta: 

1. Kartoitetaan jo tehdyt suomalaiset tutkimukset ja selvitykset korkeakoulujen 

opiskelijavalinnoista ja niiden toimivuudesta. Kartoituksen 

kohteena ovat tutkijoiden yms. näkemykset valintojen toimivuudesta, 

mahdollisista ongelmista ja vahvuuksista. 

2. Kartoitetaan, minkälaisia eri tyyppisiä valintamenettelyitä suomalaisissa 

yliopistoissa on käytössä vuonna 2001. 

3. Tarkastellaan valintojen toimivuutta olemassaolevia tilastotietoja (OPH, 

OPM, Tilastokeskus) ja tilastojulkaisuja hyväksikäyttäen. 

4. Kartoitetaan, minkälaisia valintamenettelyitä on käytössä muissa Euroopan 

maissa. Samalla kartoitetaan, minkälaisena nämä valintamenettelyt 

nähdään em. maissa. 

Kartoituksessa päätettiin keskittyä yliopistojen valintamenettelyihin, koska 

Korkeakoulujen arviointineuvoston arviointiprojektikin kohdistuu yliopistosektorin 

opiskelijavalintoihin. Ammattikorkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmää 

esitellään luvussa 6, mutta varsinaista vertailua yliopistosektorin 

valintamenettelyiden kanssa ei tehdä. 

Valintajärjestelmiä koskeva aineistonkeruu toteutettiin kesän-syksyn 

2001 aikana. Yhteenvetoluku ja johtopäätökset kirjoitettiin tammikuussa ja 

ulkomaisia valintajärjestelmiä koskeva osuus toukokuussa 2002. Kartoitusta 

tehtäessä pyrittiin säilyttämään läheinen kytkentä käynnissä olevaan yliopistojen 

opiskelijavalintojen arviointiprojektin suunnitteluun. Tämä toteutettiin 

siten, että Otus rs:n edustaja osallistui arviointiprojektin johtoryhmän 

kokouksiin ja sai siltä ohjeistusta kartoituksen laadintaan. 


Työn toteutusta ja jatkuvuutta haittasivat lukuisat henkilövaihdokset 

Otus rs:ssa, jolloin vastuu työn toteutuksesta siirtyi aina uudelle henkilölle. 

Vastuu kartoituksen eri osista on jakautunut seuraavasti: 

Luku 2: Opiskelijavalintakeskustelun historiasta 

Tutkija Minna Heikka, Otus rs. 

Luku 3: Opiskelijavalintoihin liittyviä käsitteitä 

Tutkija Minna Heikka ja tutkija Markus Kinkku, Otus rs. 

Luku 4: Suomalaisten yliopistojen opiskelijavalinnat vuonna 2001 

Tutkija Markus Kinkku, Otus rs. 

Luku 5: Yhteenveto yliopistojen opiskelijavalinnoista vuonna 2001 

Tutkija Ida Mielityinen, Otus rs. ja projektisuunnittelija 

Sirpa Moitus, KKA (tekstit) sekä toiminnanjohtaja 

Jouni Lounasmaa, Otus rs. (taulukot) 

Luku 6: Vaihtoehtoisia opiskelijavalintamenettelyitä 

Projektisuunnittelija Sirpa Moitus 

Luku 7: Johtopäätöksiä 

Tutkija Ida Mielityinen ja projektisuunnittelija Sirpa Moitus 


2. OPISKELIJAVALINTAKESKUSTELUN 

HISTORIASTA 

2.1. OPISKELIJAVALINTA KOULUTUSPOLITIIKAN 

NÄKÖKULMASTA 1980-LUVULLA 

Lukuisat toimikunnat ovat parin viime vuosikymmenen pohtineet korkeakoulujen 

opiskelijavalintajärjestelmien kehittämistä. Ne ovat keskittyneet 

johonkin yksittäiseen kysymykseen (esimerkiksi valinnoista tiedottaminen, 

ylioppilassuma, opistoasteen tutkintojen tuottama korkeakoulukelpoisuus 

korkeakouluopintoihin sijoittumisen väylänä) tai sitten niissä on keskitytty 

yleisemmällä tasolla tunnistamaan valintajärjestelmien ongelmia ja kehittämistarpeita 

muuttuneessa (koulutus)poliittisessa tilanteessa. Selvitysten 

runsaus kertoo siitä, etteivät korkeakoulujen opiskelijavalinnat ole toimineet 

tarkoituksenmukaisesti koulutusjärjestelmän näkökulmasta. 

Korkeakoulujen opiskelijavalintatoimikunnan mietinnöstä (KM 1986:8) 

on luettavissa 16 vuoden takainen koulutuspoliittinen näkemys valintajärjestelmistä 

ja niiden toimivuudesta. Toimikunnan mukaan suurimmat 

muutokset 1960-luvulta 1980-luvun puoliväliin tultaessa olivat valintakokeiden 

yleistyminen, korkeakoulujen välisen yhteistyön lisääntyminen, kiintiöiden 

yleistyminen sekä opiskelijoiksi aikovien oikeusturvan paraneminen (emt., 

58). Samassa mietinnössä kuitenkin luonnehdittiin Suomen korkeakoulujen 

opiskelijavalintajärjestelmää monimutkaiseksi ja organisatorisesti hajanaiseksi. 

Valintaorganisaatiot olivat kirjavia vaihdellen yhteishausta 

koulutusohjelmakohtaisesti eriytyneeseen valintaan. Vaikka valtakunnallinen 

yhteistyö olikin lisääntynyt, sen laajuus vaihteli suuresti koulutusaloittain 

(emt., 51-52). 

Työryhmä jakoi korkeakoulutukseen valikoitumisen kolmeen osaan: 

valikoitumiseen ennen pyrkimistä korkeakouluihin, pyrkimisvaiheen karsintaan 

sekä sisäänpääsyn jälkeiseen karsintaan. Monissa Euroopan maissa 

suuri osa ikäluokasta ei saanut korkeakoulukelpoisuutta, jolloin korkeakouluihin 

pyrittäessä ei enää tarvittu huomattavia karsintatoimenpiteitä. Sisäänpääsyvaiheessa 

käytettiin monenlaisia karsintakeinoja, joiden enemmistö 

sijoittui ”vapaan” ja ”rajoitetun” sisäänpääsyn väliin. OECD-maista korkeakoulutuksen 

pyrkimisvaiheen rajoitusten vuoksi äärimmäisinä esimerkkeinä 

1980-luvulla pidettiin Kreikkaa, Turkkia ja Suomea, joissa koulutuksen 

kysyntä on jatkuvasti ylittänyt paikkojen tarjonnan. (KM 1986: 8, 20-21.) 


Vuoden 1986 mietinnössä (emt.) määritettiin kaksi valintajärjestelmien 

keskeistä ongelmaa: korkeakoulujen aloituspaikkoja on vähän suhteessa 

lukiokoulutuksen laajuuteen ja korkeakouluihin valitaan vähemmän ihmisiä 

kuin niihin pyrkii. Lääkkeeksi tarjottiin lukiokoulutuksen vetovoimaisuuden 

vähentämistä, muun koulutuksen houkuttelevuuden lisäämistä ja korkeakoulujen 

opiskelupaikkojen lisäämistä. Päällekkäishaku tuotti ongelmia uudistetulla 

keskiasteella: suuri määrä ylioppilaita haki “varalta“ keskiasteelle, 

mutta perui opiskelupaikkansa jo ennen aloittamista tai keskeytti opintonsa. 

Toisaalta keskiasteen tutkinnot eivät toimineet suunnitellulla tavalla korkeakouluopintoihin 

johtavana väylänä. Todettiin korkeakoulujen valintajärjestelmän 

kyvyttömyys sijoittaa pyrkijöitä soveltuvuuden ja motivaation mukaisesti, 

mistä aiheutui opiskelijoiden “vaellus“ koulutusyksiköstä ja -alalta toiselle 

sekä aloituspaikkojen meneminen yhä useammin jo koulutuksessa 

oleville. (emt., 32-34.) Toisin sanoen, opiskelijavalinta ei päättynyt sisäänpääsyyn, 

vaan jatkui vuosia. Tuona aikana sopiva paikka löytyi – tai sitten 

ei. 

2.2. YLIOPPILASTULVASTA SUMAAN 

Korkeakoulutus on Suomessa määrällisesti laajentunut koko itsenäisyyden 

ajan. Jo 1930-luvulla puhuttiin ylioppilastulvasta, mikä koettiin negatiivisena 

ilmiönä. 1960-luvulta lähtien tulva-termi kuvasti koulutuksen kysynnän lisääntymistä, 

mikä oli yhteiskunnan kehityksen kannalta toivottu ilmiö. (Lempinen 

2001a.) 1980-luvun jälkipuolella ilmiö määritettiin ylioppilassumaksi, mikä 

kuvasti koulutuksen kysynnän ja tarjonnan vastaamattomuutta (OPM 

1986:18, 1988:11). Opiskelijavalinta oli vain yksi osa yliopistokoulutuksessa 

1980-luvulla havaittua kriisiä. Opintojen pitkittyminen ja keskeyttäminen 

nousivat samaan aikaan merkittäväksi korkeakoulupoliittiseksi ongelmaksi. 

Samaan aikaan, kun sisäänpääsy yliopistoihin nähtiin opetusministeriössä 

ongelmaksi, heräsi huoli siitä, että sisään päässeet eivät valmistuneet ja 

siirtyneet yliopiston ulkopuolelle työelämään. (Lempinen 2001b.) 

Osastopäällikkö Markku Linnan ja osastopäällikkö Leevi Melametsän 

muodostama Ylioppilaiden jatkokoulutustyöryhmä (OPM 1986:18) selvitti 

syitä sille, että koulutuspaikkojen kysyntä ylitti reilusti jatkokoulutuspaikkojen 

tarjonnan, vaikka ylioppilaspohjaisten jatkokoulutuspaikkojen määrää oli lisätty 

reilusti 1980-luvulla. Vuonna 1984 oli tarjolla 1,25 paikkaa ylioppilasta 

kohti. Ongelman dynamiikan nähtiin toimivan seuraavasti: valtaosa uusista 


ylioppilaista tähtäsi korkeakouluopintoihin, mutta vain joka seitsemäs pääsi 

niissä aloittamaan valmistumisvuotenaan. Tämä oli omiaan lisäämään moninkertaista 

koulutusta, kun korkeakouluihin pääsemättömät ylioppilaat 

kansoittivat keskiasteen (myös peruskoulupohjaiset opintolinjat) ja jatkoivat 

pyrkimistään opistoasteelle tai korkeakouluihin. Lisäksi niin sanottua nuorisoastetta 

kuormittivat aikuisopiskelijat. Halu kouluttautumiseen osoittautui 

tarkastelussa alasidonnaiseksi: terveydenhuoltoalalle sekä kaupan ja hallinnon 

koulutusalalle halukkaita oli paljon enemmän kuin aloituspaikkoja, ja karsiutuneet 

hakivat usein samaa paikkaa uudelleen. 

Jatkokoulutustyöryhmä (OPM 1986:18, 17-21) ehdotti, että suman 

helpottamiseksi jatkokoulutuspaikkoja olisi varattava niin, että niiden määrä 

olisi 1,23 kertaa pohjakoulutuksen päättävä ikäluokka. Lisää paikkoja toivottiin 

suosituille aloille (esim. sosiaali- ja terveysala) ja aloille, joilla oli huomattava 

koulutustarve sekä korkea keskeyttämisaste ja opiskelu usein osaaikaista. 

Samalla kokoonpanolla toteutettu Ylioppilassumatyöryhmä (OPM 

1988:11) arvioi muistiossaan ehdotusten toteutumista ja vaikutuksia pari 

vuotta myöhemmin. Muistiossa todetaan, että ehdotukset oli pääosin toteutettu, 

ja niiden mukaiset tavoitteet etenkin korkeakoulujen aloituspaikkamäärien 

kohdalla jopa ylitetty (emt., 5). Yli puolen ikäluokasta todettiin 

edelleen siirtyvän lukiokoulutukseen. Lukiopohjaisen koulutuksen lisäyksestä 

huolimatta jatkokoulutustilanteen todettiin edelleen vaikeutuneen, 

minkä nähtiin johtuvan edelleen mm. kysynnän ja tarjonnan yhteensopimattomuudesta, 

moninkertaisen koulutuksen lisääntymisestä sekä aikaisempien 

vuosien ylioppilaiden mukanaolosta hauissa. Korkeakoulut vetivät 

edelleen ylioppilaita puoleensa, mihin lukion katsottiin epärealistisen 

voimakkaasti kannustavan (emt., 13). Tällä kertaa työryhmä ehdotti uusien 

ylioppilaiden suosimista korkeakouluvalinnoissa, avoimen korkeakouluopetuksen 

laajentamista ja täydennyskoulutuksen lisäämistä, ylioppilaspohjaisen 

ammatillisen koulutuksen tarjonnan lisäämistä sekä sukupuolikiintiöitä 

(emt., 18-20). Työryhmä totesi kuitenkin, että ylioppilassuma on 

ilmeisesti ”oire syvällisemmästä, yhteiskunnallisiin arvostuksiin ja ylioppilaiden 

asenteisiin perustuvista syysuhteista”, mistä johtuen pelkästään jatkokoulutuksen 

lisääminen ei asiantilaa ratkaisevasti muuta (emt., 21). 

Opetusministeriö kutsui Matti Halosen (1994) selvittämään mahdollisuuksia 

määritellä opinto-oikeus uudelleen ”opiskelijoiden liikkuvuuden 

helpottamiseksi ja koulutuspaikkojen käytön tehostamiseksi”. Korkeakoulu- 


jen opiskelijavalintoihin liittyen Halonen ehdotti muun muassa yliopistot ja 

mahdollisesti myös ammattikorkeakoulut kattavaan yhteishakuun siirtymistä 

sekä päällekkäishyväksymisen estämistä. Selvitysmies Matti Jussila (1996) 

puolestaan tarkasteli korkeakoulujen opiskelijavalintojen ongelmia ja teki 

ehdotuksia valintojen uudelleen organisoimiseksi. 

Havaitut ongelmat olivat pitkälti samoja kuin mitä aikaisemmissa selvityksissä 

oli tuotu esiin liittyen koulutuspaikkojen mitoitukseen, moninkertaiseen 

ja päällekkäiseen koulutukseen, ylioppilaiden hitaaseen sijoittumiseen 

jatko-opintoihin, päällekkäishakemiseen ja –hyväksymiseen eri koulutusalojen 

ja –asteiden välillä, koulutuspaikkojen vajaakäyttöön sekä valintojen 

monimutkaisuuteen (emt., 25). Jälleen kerran tulee todetuksi, että ongelmat 

ovat kovin erinäköisiä näkökulmasta riippuen ja että valintoihin vaikuttavat 

muutkin tekijät kuin itse valintajärjestelmä. 

Halosen (1994) ja Jussilan (1996) esittämät kehittämisehdotukset yhtenevät 

pitkälti kymmenen vuotta aiemmin toimineen työryhmän ehdotusten 

kanssa muilta osin, mutta silmiinpistävä ero on ehdotus määrällisen sääntelyn 

kehittämisestä siten, että opiskelija voi kirjoittautua samana vuonna vain 

yhteen korkeakouluun (emt., 46-47). Aiempien mietintöjen tapaan kehittämisen 

varaa on selvitysmiesten mukaan yliopistojen valintayhteistyössä, 

valintojen sisällöissä (esim. valintaperusteet) ja ajoittamisessa, hakijaja 

opiskelijatietojen rekisteröinnissä, tiedottamisessa sekä valintoja koskevassa 

tutkimustoiminnassa. 

2.3. OPISKELEMAAN VALIKOITUMINEN JA 

OPISKELUPAIKAN VALITSEMINEN 

Liikkuvuudella tarkoitetaan yleensä nimenomaan opiskelijavirtojen kulkua 

korkeakoulujärjestelmän sisällä. Liikkuvuuteen liittyviä ilmiöitä ovat opintooikeuksien 

kasaantuminen/kasaaminen, opintojen keskeyttäminen, koulutusalan 

ja -yksikön vaihtaminen, joustava sivuaineopinto-oikeus ja niin edelleen. 

Liikkuvuus voi olla siis hyödyllistä tai haitallista, mutta käsitteellä viitataan 

yleensä toivottuun opiskelijavirtojen kulkuun. 

Opiskelijoiden sivuainevalintoja joustavoittamalla on pyritty helpottamaan 

liikkuvuutta. Yliopistojen sisäisillä ja välisillä järjestelyillä ja niiden 

välisillä sopimuksilla on pyritty helpottamaan monenlaisten opintokokonaisuuksien 

suorittamista ilman, että opiskelijat hankkivat uusia tutkinnon 

suoritusoikeuksia yhä uudelleen pääsykokeen kautta. Samalla useam- 


pien tutkinnon suoritusoikeuksien keräämistä ja samanaikaista kirjoillaoloa 

eri yliopistoissa on rajoitettu ja niiden seurantaa helpotettu (Yhden opiskelupaikan 

säännös; HAREK; AMKOREK). 

Jatko-opiskelupaikan valintaprosessi alkaa lukioaikana tai jo aiemmin, 

kun oppilaat tekevät ainevalintojaan ja menestyvät eri tavoin. Vaikka ylioppilastutkinto 

antaakin yleisen korkeakoulukelpoisuuden noin 60 %:lle ikäluokasta, 

joillakin aloilla edellyttää tosiasiallinen kelpoisuus riittäviä kurssivalintoja 

ja ylioppilastutkinnon arvosanoja. Myös esimerkiksi kouluaikaiset 

harrastukset ja tiedekilpailuihin osallistuminen vaikuttavat niin kelpoisuuteen 

tietyillä koulutusaloilla kuin potentiaalisen opiskelijan alanvalintaan. Lukion 

jälkeen seuraa korkeakoulutukseen hakeutuminen ja lopulta pääseminen. 

Uusista ylioppilaista huomattava osa ei pääse tai hakeudu korkeakouluihin 

heti. Välivuosia pidetään myös perustutkinto-opiskelijana odotellen parempaan 

paikkaan pääsyä (perusopinnot valmennuskursseina). Se, että noin 

15 % opiskelupaikan saaneista vaihtaa koulutusalaa ja/tai -paikkaa kertoo, 

että valintaprosessi jatkuu vielä yliopistolaitoksen sisällä. Häyrysen (1970, 

12) mukaan opiskelijoiden virtaamisessa yliopistoon voidaan erottaa yhtäältä 

opiskelijan tekemä spontaani uravalinta ja toisaalta institutionaalisesti tapahtuva 

oppilasvalinta. Tosin yksilön tekemään valintaan vaikuttaa erilaisia 

institutionaalisia voimia, jotka liittyvät esimerkiksi sosiaaliseen ympäristöön. 

Jalkanen (1977, II) näkee opiskelijoiden tulemisen korkeakoulutukseen 

pitkittäisprosessina, joka ohjautuu sen perusteella, mitä opintoaloja opiskelijat 

valitsevat ja miten korkeakoulut valitsevat ja karsivat opiskelijoita omien 

valintaperusteidensa mukaisesti. Koulutukseen tulemista on tarkasteltava 

ainakin opiskelijan itsensä, koulutusyksikön ja koko koulutusjärjestelmän 

toiminnan kannalta. 

Korkeakouluihin valikoitumista on tutkittu 1970-luvulta lähtien. Runsasta 

kiinnostusta näkökulmaa kohtaan saattaa osaltaan selittää se, että 

koulutus — etenkin korkeakoulutus — on merkittävä sosiaalisen kohoamisen 

väylä, ja siten erilaisten intressiryhmien mielenkiinnon kohteena. Koulutukseen 

valikoitumista tarkasteltaessa on kiinnitetty huomiota muun muassa 

hakijoiden sosiaaliseen taustaan, sukupuoleen, koulumenestykseen, 

alueellisiin tekijöihin ja koulutusalojen välisiin statuseroihin. Valikoitumisen 

yhteydessä on myös tarkasteltu motivaatiotekijöitä ja opintoihin kiinnittymistä, 

ja sitä kautta valintakriteerien toimivuutta (esim. Panhelainen & Malin 1983). 

1970-luvulla tutkijoita kiinnosti esimerkiksi se, onko opiskelijoiden 


ekrytointipohja niin laaja, että korkeakoulutus on muodostunut tai muodostumassa 

varteenotettavaksi resurssitekijäksi väestön elintason kohottamisessa. 

Toisaalta esillä oli kysymys, onko korkeakoululaitoksen alueellisen laajenemisen 

myötä tapahtunut opiskelijoiden alueellisen rekrytointipohjan muuttuminen 

merkinnyt myös sosiaalisen rekrytointipohjan laajenemista ja tasoittumista. 

Antikaisen (1974a) vastaus molempiin kysymyksiin oli myönteinen, 

vaikka tutkija painotti ylempien yhteiskuntakerrosten jälkeläisten olevan 

yliedustettuna ja työväestön jälkeläisten aliedustettuina (Antikainen 1974b, 

38). Oulun ja Tampereen yliopistoja sekä Vaasan ja Joensuun korkeakouluja 

koskeneessa tutkimuksessa Antikainen (1974a) havaitsi tarjolla olevien 

opiskelumahdollisuuksien ohjaavan korkeakoulun valintaa ja opiskelemaan 

valikoitumista. Tutkimus osoitti, että opiskelijoiden enemmistö oli kotoisin 

korkeakoulun sijainti- tai naapuriläänistä (Antikainen 1974b, 40). Mahdollisuus 

opiskella haluamaansa ammattiin oli jälkikäteen arvioiden merkittävin 

valintaan vaikuttanut motivaatiotekijä, vaikka korkeakoulun läheisyys oli 

Oulussa ja Joensuussa merkittävä tekijä (emt., 42-43). 1970-luvun alussa 

puolet korkea-asteen koulutuksen suorittaneesta väestöstä asui Uudellamaalla 

(emt., 51-52). 

Antikaisen (1974a) aineistossa työnantajien, yksityisyrittäjien ja toimihenkilöiden 

jälkeläiset olivat korkeakouluopiskelijoista väestöön verrattuna 

yliedustettuina ja työntekijöiden jälkeläiset aliedustettuina. Myös maanviljelijäväestön 

lapset olivat valikoituneet siten, että taloudellisesti hyvissä lähtöasemissa 

olevat olivat väestöön verrattuna yliedustettuina (Antikainen 1974b, 

27, 30). 

Myös 1990-luvulla on oltu kiinnostuneita koulutuksen sosiaalisesta 

määräytymisestä. Kivinen ja Rinne (1995) käsittelivät tilastoaineistoon perustuvassa 

tutkimuksessaan muun muassa vanhempien koulutuksen ja toisaalta 

ammatin yhteyttä lasten koulutusreitteihin. Heidän tulkintansa mukaan 

ylempi toimihenkilötausta tarjosi 1990-luvun alussakin vankat lähtökohdat 

edetä korkeakoulututkintoon ja akateemisesti koulutettujen lasten 

todennäköisyys korkeakouluopiskeluun oli yli kymmenkertainen kouluttamattoman 

työväestön lapsiin verrattuna (emt., 48 ja 89-93). Nevalan (1999) 

mukaan ylin sosiaaliryhmä — ylemmät toimihenkilöt ja heitä vastaavat yrittäjät 

— on ollut väestöosuuteensa nähden yliopisto-opiskelijoista yliedustettuna 

kaikissa lääneissä ja kaikkina vuosina, vaikkakin yliedustus oli 

kaventunut 1990-luvun puoliväliin tultaessa. Koulutuserojen tasoittuminen 


on ollut Nevalan mukaan vähäistä 1970-luvun alun jälkeen. Suurimpia ryhmien 

väliset koulutuserot ovat olleet Uudellamaalla, ja pienimpiä Mikkelin, 

Pohjois-Karjalan, Kuopion ja Vaasan lääneissä. (emt., 184-187.) 

Korkeakoulutukseen hakeutumisen yhteydessä puhutaan myös eri 

koulutusalojen, yliopistojen ja kahden koulutussektorin erilaisista arvostuksista. 

Yhteiskunnassa arvostetut koulutus- ja ammattialat (eläinlääketieteellinen, 

kauppatieteellinen, lääketieteellinen, oikeustieteellinen ja teknillistieteellinen) 

löytyvät lähinnä pääkaupunkiseudun vanhoista yliopistoista. 

(Lempinen & Tiilikainen 2001, 27.) Nevala (1999) on määritellyt kyseiset 

alat statusaloiksi erotuksena suuraloista, kasvatustieteestä ja pienaloista. 

Jaottelun perusteena on käytetty pääsykarsintojen yleistymistä, karsinnan 

tiukkuutta, opiskelijamäärien kehitystä, uralla etenemistä, alan yhteiskunnallista 

statusta sekä opiskelijakunnan sosioekonomista rakennetta (emt., 

117). Samantyyppisiä korkeakoulujen ja koulutusalojen luokituksia löytyy 

myös muista tutkimuksista (esim. Liljander 1996; Kivinen & Rinne 1995). 

Määriteltäessä korkeakoulujen ja koulutusalojen elitistisyyttä, kansanomaisuutta 

tai statuksia on syytä huomioida myös oppilaitosten sijaintialueiden 

väestön koulutustaso. Pääkaupunkiseudun yliopistojen opiskelijoista 

merkittävin osa tulee Uudeltamaalta, missä väestö on koulutetumpaa 

kuin muualla maassa. Maakunnissa, joissa väestön koulutustaso on alhainen, 

yliopistoilla on merkittävä tehtävä ensimmäisen akateemisen sukupolven 

kouluttajina. Status-luokitteluissa on painotettu enemmän yliopistoihin 

valikoituvien ja niistä valmistuvien sosioekonomista taustaa kuin valmistumista 

ja työmarkkinoille sijoittumista: esimerkiksi pääkaupunkiseudun yliopistoista 

opintonsa aloittaneista valmistuu harvempi kuin muualla Suomessa 

sijaitsevista yliopistoista. Myös äidin sosioekonomiseen asemaan on naisten 

koulutustason kasvaessa syytä kiinnittää tulevaisuudessa enemmän huomiota. 

(Lempinen & Tiilikainen 2001, 27-28.) 

Korkeakoulutuksen sosiaalinen määräytyminen, korkeakoulutuksen 

periytyvyys ja korkeakoulutuksen merkitys sosiaalisen kohoamisen väylänä 

jäänevät aiempaa vähemmälle huomiolle tilanteessa, jossa suurelle enemmistölle 

ikäluokasta annetaan korkeakoulututkintoon johtava opiskelupaikka. 

Korkeakoulujen opiskelijavalintoja voidaan tarkastella osana yksilön 

koko koulu- sekä työuraa, yksilön itsensä tai jonkun muun intressitahon 

näkökulmasta. Kansantalouden kannalta katsottuna opiskelijavalintojen 

voidaan nähdä kytkeytyvän esimerkiksi seuraavaan prosessiin: yliopisto- 


opinnot Suomessa aloitetaan keskimäärin 21 vuoden iässä, kun ylioppilastutkinto 

suoritetaan keskimäärin 19 vuoden iässä. Vuonna 1998 uusista yliopisto-opiskelijoista 

18 % oli 26-vuotiaita tai sitä vanhempia. (Tilastokeskus 

1999:6) Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen kesti keskimäärin 

seitsemän vuotta, mutta valmistumisaikojen mediaanit ja koulutuksen läpäisy 

vaihtelevat suuresti koulutusaloittain ja yliopistoittain (KOTA; Pajala & 

Lempinen 2001). Kansantalouden näkökulmasta hidasta siirtymistä lukion 

jälkeisiin jatko-opintoihin ja sieltä edelleen työelämään on pidetty ongelmana. 

Tähän liittyy alhaisena pidetty eläkkeelle jäämisen ikä, 58 vuotta. Opiskeluaikojen 

venymistä arvioitaessa on kuitenkin huomioitava, että yliopistoissa 

pitkään kirjoilla olevat ja/tai opiskelevat ovat yleensä kiinnittyneet työelämään 

(Kärkkäinen 1997; Lempinen 1997). Lisäksi yliopistotutkinnot ovat 

Suomessa verraten laajoja. 

Hitaaseen ja myöhäiseen yliopisto-opintoihin siirtymiseen liittyvät 

monet asiat. Yksi keskeinen tekijä on myöhäinen koulun aloitusikä suhteessa 

moneen muuhun maahan. Samaan suuntaan vaikuttaa miesten yleinen asevelvollisuus 

(tai siviilipalvelus tai totaalikieltäytymisestä johtuva vankeusrangaistus) 

ja naisten vapaaehtoinen varusmiespalvelus. Toisaalta asevelvollisuuden 

tai siviilipalveluksen suorittaminen on suoranainen edellytys 

joillekin aloille pääsemiseksi, kun taas eräät alat antavat näiden suorittamisesta 

alkupisteitä hakijalle. 

2.4. 1990-LUVUN KOULUTUSPOLITIIKAN TRENDEJÄ 

1990-luvulla toteutettiin muutoksia, joilla on mahdollisesti ollut vaikutusta 

opiskelijoiden korkea-asteen jatkokoulutukseen hakeutumiseen ja pääsyyn. 

Ammattikorkeakoulujen perustamisen ja vakiinnuttamisen ohella tällaisia 

ovat mahdollisesti olleet yliopistojen aloittajamäärätavoitteiden, opintotuen 

ja työmarkkinatuen muutokset sekä yhden korkeakoulututkintoon johtavan 

opiskelupaikan säännöksen käyttöönotto. 

Raamit yliopistokoulutuksen mitoitukselle määrittelee valtioneuvosto 

joka neljäs vuosi hyväksyttävässä kehittämissuunnitelmassa. Yliopistojen 

ja opetusministeriön välisissä tulossopimuksissa sovitaan tutkintojen määristä. 

Yliopistojen aloituspaikoista päättävät yliopistolain perusteella yliopistot. 

Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelmista 

käy ilmi, että yksi 1990-luvun koulutuspolitiikan tavoite oli 

yliopistojen aloittajamäärien lisääminen. Vuosien 1991-1996 kehittämis- 


suunnitelmassa (VNp 20.11.1991) asetettiin tavoitteeksi 16 000 – 17 000 

uuden yliopisto-opiskelijan määrä, kun toteutuma oli ollut 15 500 vuonna 

1990, 14 200 vuonna 1987 ja 12 500 vuonna 1985. Suunnitelmaa tarkistettiin 

(VNp 18.6.1993), jolloin nuoruusikäisten aloittajatavoitteeksi kirjattiin 16 000 

vuodelle 1996 ja 15 000 vuodelle 2000. Aikuisväestön tavoitteeksi arvioitiin 

4000-5000. Seuraavien kehityssuunnitelmien (VNp 21.12.1995, 29.12.1999) 

aloittajatavoitteet yliopistoissa olivat samaa kokoluokkaa (yhteensä noin 

19 000). 1990-luvun alussa aloituspaikkojen lisäystä kaavailtiin kutakuinkin 

tasaisesti kaikille koulutusaloille. Vuosituhannen vaihteessa koulutustarjontaa 

suunniteltiin lisättäväksi ennen kaikkea tietoteollisuuden aloilla sekä kaupallisella 

ja opettajankoulutusalalla sillä periaatteella, että kaikkien aloituspaikkojen 

kokonaismäärä ei olennaisesti kasva. Tavoitteeksi asetettiin turvata 

maksuton, tutkintoon johtava koulutuspaikka mahdollisimman monelle. 

Kehittämissuunnitelman lisäksi opiskelijavalinnat ovat esillä myös tasavallan 

hallituksen ohjelmassa, jossa korostetaan kansalaisten yhtäläisiä 

koulutusmahdollisuuksia (Pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 

15.4.1999). 

Nykymuotoinen opintotukijärjestelmä on peräisin 1990-luvun alusta. 

Yliopisto-opintojen aloittamista harkitsevien nuorten ratkaisuihin on saattanut 

vaikuttaa erityisesti se, että alle 20-vuotiaiden opintorahan suuruus 

oli huomattavasti pienempi kuin 20 vuotta täyttäneiden sekä se, että alle 

20-vuotiaille myönnetyn opintorahan suuruuteen vaikutti vanhempien tulojen 

perusteella suoritettu tarveharkinta. Täysimääräinen opintoraha ulotettiin 

19-vuotiaisiin vuonna 1997 ja 18-vuotiaisiin vuonna 1998. Täysimääräisenäkin 

opintorahan suuruus on alle niin sanotun toimeentulominimin, mikä 

yhdistettynä opintolainan vieroksuntaan voi vaikuttaa opiskelun aloittamisen 

houkuttelevuuteen. Tämä tullee esiin etenkin noususuhdanteiden aikana, 

kun töitä on tarjolla myös pelkän ylioppilastutkinnon suorittaneille (vrt. esim. 

Lempinen & Tiilikainen 2001). 

Nuorten jatkokoulutukseen hakeutumiseen on mahdollisesti vaikuttanut 

työmarkkinatuesta annetun lain muutos (1705/1995), jota alettiin soveltaa 

vuoden 1997 alusta lukien. Säännön mukaan 17-vuotias henkilö ei saa työmarkkinatukea, 

jos hän ei ole valmistunut ammattiin oppilaitoksesta tai suorittanut 

ammatillista tutkintoa. 18-19-vuotiaan mahdollisuus työmarkkinatukeen 

evätään vastaavasti, jos hän on ilman hyväksyttävää syytä kieltäytynyt 

tarjotusta työstä tai koulutuksesta, työharjoittelusta, työkokeilusta tai 


kuntoutuksesta taikka kieltäytynyt, eronnut tai jättänyt hakeutumatta hänelle 

soveltuvaan ammatilliseen koulutukseen. 

1990-luvun loppupuoliskolla alettiin valmistella selvitysmies Jussilan 

(1996) esittämää käytäntöä, jonka mukaan opiskelija voi kirjoittautua samana 

vuonna uutena opiskelijana vain yhteen korkeakouluun sekä valtakunnallista 

hakijarekisteriä. Asiaa varten kokoontunut Hakija- ja opintooikeusjärjestelmätyöryhmä 

(OPM 1996:4) ehdotti molempien uudistusten 

toteuttamista. Työryhmä perusteli kantaansa Jussilan mietinnöstä annetuilla, 

muutosta puoltavilla lausunnoilla sekä vuosien 1995-2000 

kehittämissuunnitelmassa esitetyillä ja tulossopimuksissa 1997-2000 

tarkennetuilla tavoitteilla. Lisäksi työryhmä ehdotti, että luotava hakijaja 

opinto-oikeusjärjestelmä sovitetaan yhteen ammattikorkeakoulujen 

yhteishakujärjestelmän kanssa. Yhden opiskelupaikan säännöksen osalta 

jätettiin yksi eriävä mielipide. Loppuraportissaan (OPM 1997:20) työryhmä 

keskittyi suunnittelemaan ehdotusten toteuttamista käytännössä. 

Yhden korkeakoulututkintoon johtavan opiskelupaikan säännöstä 

sovellettiin ensimmäistä kertaa lukuvuoden 1999-2000 opiskelijavalinnoissa. 

Säännöksen mukaan opiskelija voi samana lukuvuonna ottaa vastaan vain 

yhden korkeakoulututkintoon johtavan opiskelupaikan (yliopistolaki 645/1997; 

laki ammattikorkeakouluopinnoista annetun lain 15 ja 29 §:n muuttamisesta 

1060/1998). Myös ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnot tulivat säännöksen 

piiriin kesällä 2001 (laki ammattikorkeakoulun jatkotutkinnon kokeilusta 645/ 

2001). Säännöksen toteutumista seurataan Opetushallituksen ylläpitämien 

yliopistojen hakijaja opinto-oikeusrekisterin (HAREK) sekä ammattikorkeakoulujen 

hakijaja opiskelupaikkarekisterin (AMKOREK) avulla (laki 

opiskelijavalintarekisteristä ja ylioppilastutkintorekisteristä 1058/1998). 

Yhden opiskelupaikan säännöksen tavoitteena on estää yhtä useamman 

koulutuspaikan vastaanottaminen samana lukuvuonna, jolloin mahdollisimman 

moni opiskelija pääsisi opiskelemaan korkeakouluun. Säännöstä sovellettiin 

lukuvuoden 2001-2002 valinnoissa vasta kolmatta kertaa. 

Mielekkäiden tutkintojen näkökulmasta on ensisijaisen tärkeää panostaa 

edelleen mahdollisuuteen opiskella joustavasti sivuaineita, jotta opiskelijoiden 

ei tarvitse jatkuvasti tavoitella uusia opiskelupaikkoja. 


3. OPISKELIJAVALINTOIHIN LIITTYVIÄ 

KÄSITTEITÄ 

Yliopistoilla tarkoitetaan yliopistolaissa (645/1997) mainittuja monitieteisiä 

yliopistoja sekä tiede- ja taidekorkeakouluja, joita on yhteensä 20. Korkeakouluilla 

tarkoitetaan yliopistoja sekä ammattikorkeakouluja. 

Korkeakoulukelpoisella tarkoitetaan henkilöä, jolla on oikeus pyrkiä 

yliopistoon. Yliopistoasetuksen (115/1998) mukaan kelpoinen opiskelijaksi 

korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin on henkilö, joka on suorittanut 

ylioppilastutkintoasetuksessa (1000/1994) tarkoitetun tutkinnon. International 

Baccalaureate- eli IB-tutkinto, Reifeprüfung-tutkinto ja Eurooppa-koulujen 

eurooppalainen ylioppilastutkinto eli EB-tutkinto tuottavat samat oikeudet 

kuin suomalaisen ylioppilastutkinnon suorittaminen. 

Korkeakoulukelpoisuuden voi saavuttaa muullakin tavalla kuin suorittamalla 

ylioppilastutkinnon. Em. yliopistoasetuksen mukaan ”..opiskelijaksi 

on kelpoinen myös henkilö, joka on suorittanut ammattikorkeakoulun, ammatillisen 

korkea-asteen, ammatillisen opistoasteen tai vähintään kolmivuotisen 

ammatillisen tutkinnon taikka saanut ulkomaisen koulutuksen, joka 

asianomaisessa maassa antaa kelpoisuuden vastaaviin korkeakouluopintoihin”. 

Korkeakoulukelpoinen on myös ”henkilö, joka on suorittanut yliopiston 

edellyttämät avoimen yliopisto-opetuksen opinnot tai jolla yliopisto 

toteaa muutoin olevan opintoja varten riittävät tiedot ja valmiudet”. 

Yliopistolain mukaan yliopisto ottaa opiskelijat ja yliopistolla on oikeus 

rajoittaa opiskelijoiden määrää. Oleellista on se, että ”silloin kun yliopisto 

opiskelijoiden määrän rajoittamisen vuoksi ei voi ottaa koulutukseen kaikkia 

hakijoita, heihin on sovellettava yhdenmukaisia valintaperusteita”. 

Yliopistolaki sallii rajoitetun poikkeamisen yhdenmukaisista valintaperusteista 

ainoastaan ”jonkin kieliryhmän koulutustarpeen turvaamiseksi”. 

Yliopistoissa haetaan valintayksikköön, joka voi olla yliopisto, tiedekunta, 

tutkinto, koulutusohjelma, koulutusohjelmaryhmä, suuntautumisvaihtoehto, 

pääaine tai oppiaine (Tilastokeskus 2000:1, 13). Tilastokeskus 

on suosittanut, että valintayksikkö korvataan käsitteellä hakukohde. Tässä 

kartoituksessa valintayksiköllä ja hakukohteella tarkoitetaan samaa asiaa. 

Opiskelijavalinnalla, valintajärjestelmällä, valintamenettelyllä ja 

valintakäytännöillä tarkoitetaan yleensä samaa asiaa; sananvalinta riippuu 

siitä, mitä korostetaan. Käsitteillä on mietinnöissä (esim. KM 1986:8) ja 


viimeaikaisissa keskusteluissa viitattu ennen kaikkea yliopistojen aktiivisiin 

valintatoimiin, valinnan teknisiin ja organisatorisiin puoliin sekä valintakriteereihin 

(vrt. emt., 104). Valintajärjestelmä -käsitteellä voidaan lisäksi 

viitata sekä yksittäisissä yliopistoissa käytettyihin valintamenettelyihin että 

koko yliopistolaitoksen valintajärjestelmään. 

Valintaperusteet eli valintakriteerit jaetaan yleensä neljään osaan: 

1. tutkintotodistukset, 2. valintakoe (käytössä useita erilaisia), 3. muut ansiot 

(esim. harrastuspisteet, tiedekilpailut, työkokemus) ja 4. kiintiöt (useita erilaisia 

kiintiöinnin perusteita). 


4. SUOMALAISTEN YLIOPISTOJEN 

OPISKELIJAVALINNAT KOULUTUSALOITTAIN 

VUONNA 2001 

Tässä kappaleessa käsitellään suomalaisten yliopistojen opiskelijavalintaperusteita 

ja valintamenetelmiä koulutusaloittain vuonna 2001. Kartoitus 

koskee oppilaitoksia, joihin sovelletaan yliopistolakia (645/1997). Maanpuolustuskorkeakoulun 

opiskelijavalinta on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. 

On tärkeää huomata, että valintaperusteet ja -menettelyt vaihtelevat vuosittain, 

joten tässä kartoituksessa kyse on yhden vuoden poikkileikkauksesta. 

Koulutusalakohtaisten valintamenettelyiden tarkastelussa etsittiin vastauksia 

seuraaviin kysymyksiin: 

1. Valinnan organisointi 

- osallistuminen valintayhteistyöhön 

2. Korkeakoulukelpoisten hakijoiden tasavertainen ja oikeudenmukainen 

kohtelu 

- erityisen huomion kohteena ovat erilaiset kiintiöt, joilla rajataan opintoihin 

pääsyä sekä kotimaisen tai kansainvälisen ylioppilastutkinnon ja 

vähintään kolmivuotisen ammatillisen tutkinnon suorittaneiden kohtelu 

3. Valintaperusteet 

- selvitetään, mistä hakija saa alkupisteitä (tai taustapisteitä): tutkintotodistukset 

(yo-todistus ja lukion päättötodistus, IB-, EB-, Reifeprüfung- 

ja muut tutkinnot), harrastuspisteet, kilpailut (Suomen Akatemian, 

yliopistojen lukiolaisille järjestämät alueelliset kilpailut, Matemaattisten 

Aineiden Opettajien Liiton MAOL:n kilpailut) sekä ensisijaisuuspisteet, 

joita voi saada sen valintayksikön valinnassa, joka on 

hakemuksessa asetettu ensimmäiselle sijalle (esim. tiedekunnan sisällä 

tai yhteistyössä olevien yksiköiden kesken) 

- tyypitellään erilaisia valintakoemuotoja (esim. teostentti, aineistokoe, 

soveltuvuuskoe tai haastattelu) ja sitä, mihin aineistoihin ne perustuvat 

(lukion oppimäärään vai johonkin muuhun). 

4. Erillisväylät 

- selvitetään, käykö valintaoppaista ilmi, mitä erillisväyliä pitkin koulutukseen 

voi päästä (avoimen yliopiston opintojen perusteella, suoravalintana 

tiettyjen suoritusten tai tutkintojen perusteella). 


Kartoituksen lähteinä on käytetty yliopistojen tai tiedekuntien vuotta 2001 

koskevia valintaoppaita ja Opetushallituksen julkaisemaa Yliopistojen valintaopas 

– Universitetens urval 2001 -teosta. Osa yliopistoista tarkisti omia 

valintamenettelyitään koskevat tiedot1) . 

Tässä kartoituksessa koulutusalaluokittelussa on käytetty jonkin verran 

normaalista poikkeavaa ratkaisua. Hakukohteet luokittelussa käytetään 

perinteisesti 21-kohtaista tutkintoasetusten mukaista koulutusalaluokittelua, 

joka käy ilmi mm. Yliopistojen valintaoppaasta (2001). Tässä 

kartoituksessa valintajärjestelmiä haluttiin tarkastella erityisesti hakijan näkökulmasta, 

ja siksi oppiaineryhmiä ryhmiteltiin hakijan kannalta mielekkäiksi 

kokonaisuuksiksi. 

Käytännössä tämä ratkaisu näkyy kartoituksessa kolmella tavalla. 

Ensinnäkin kun saman pääaineen, kuten esimerkiksi filosofian tai sosiaalipsykologian 

koulutusta annetaan eri yliopistoissa eri tiedekunnissa, kuten 

humanistisessa, yhteiskuntatieteellisessä tai matemaattis-luonnontieteellisessä 

tiedekunnassa, tässä kartoituksessa saman oppiaineen valintamenettelyitä 

tarkastellaan aina samassa luvussa yhtenä kokonaisuutena. Näin 

mukaillaan sitä ajatusta, että moni hakija todennäköisesti vertailee saman 

oppiaineen valintamenettelyitä eri yliopistoissa tiedekuntajaosta riippumatta. 

Toiseksi, eräiden isojen alojen luokittelua on kartoitusta varten jonkin 

verran kehitelty. Esimerkiksi humanistinen ala, joka koostuu hyvin erilaisista 

oppiaineryhmistä, on kartoituksessa jaettu kolmeen osa-alueeseen: historiatieteisiin, 

kieliin ja kielitieteisiin sekä muihin humanistisiin tieteisiin. Toisaalta 

lääketieteellisten alojen opiskelijavalinnat ja taidealojen opiskelijavalinnat 

on tässä koottu yhteisten pääotsikoiden alle. 

Kolmanneksi, koulutusalaluokitteluun on lisätty yksi uusi ala, joka on 

viestinnän koulutus. Sitä tarkastellaan omana kokonaisuutenaan luvussa 

4.15, vaikka se sijoittuukin eri yliopistoissa eri tiedekuntien yhteyteen. 

Tämä luokittelu tuottaa sen lopputuloksen, että kartoituksen sisältämien 

taulukoiden ja Tilastokeskuksen tuottamien tilastojen luvut eivät ole täysin 

vertailukelpoisia, koska hakukohteiden määrissä on koulutusaloittain eroja. 

1) Kartoitus oli jaossa tammikuussa 2001 Korkeakoulujen arviointineuvoston järjestämässä yliopistojen 

opiskelijavalintojen arviointiprojektin käynnistysseminaarissa, ja yliopistoille tarjottiin mahdollisuutta 

tarkistaa omia valintamenettelyitään koskevat tiedot. Muutama yliopisto käytti tätä mahdollisuutta 

hyväkseen ja toimitti korjauksia tekstiin. Varsinaista tarkistuskierrosta ei tehty, koska kartoituksessa 

lähdettiin siitä ajatuksesta, että suuri osa hakijoista tekee ratkaisunsa valintaoppaista saamansa tiedon 

varassa. Näin ollen tähän lukuun on myös kirjattu näkyviin niitä asioita, jotka eivät selviä valintaoppaiden 

perusteella. 


Lisäksi tässä kartoituksessa hakukohteeksi on laskettu vain sellainen 

hakukohde, johon opiskelijat valitaan suoraan pääaineeseen tai koulutusohjelmaan 

ja joilla on valintaoppaissa on hakua koskeva informaatio. Toisin 

sanoen niitä hakukohteita, joissa opiskelijat valitaan ensin johonkin pääaine- 

tai oppiaineryhmään ja joissa he valikoituvat tiettyyn pääaineeseen 

vasta opintojensa kuluessa, ei ole laskettu erilliseksi hakukohteeksi. Näin 

ollen hakukohteiden yhteismäärä tässä kartoituksessa on 450, kun se Tilastokeskuksen 

tilastoissa on 539. Seuraavassa taulukossa vertaillaan, mitä tämä 

luokitteluero merkitsee esimerkiksi liikuntatieteellisen koulutusalan kannalta. 

Taulukko 1. Valintaoppaiden ja Tilastokeskuksen hakukohdetietojen vertailu 

VALINTAOPAS TILASTOKESKUS 

Yli- Haku- Aloitus- Yli- Haku- Aloitusopis- 

kohde paikkojen opis- kohde paikkojen 

to lkm to lkm 

JY Liikuntatieteet: JY Liikuntapedagogiikka 51 

opettajat 61 JY Liikuntasosiologia tai liikunta- 

JY Liikuntatieteet: suunnittelu ja -hallinto 12 

liikuntabiologia 21 JY Biomekaniikka 7 

JY Liikuntatieteet: JY Valmennus ja testausoppi 7 

liikuntahallinto 14 JY Liikuntafysiologia 7 

Yht. 3 96 Yht. 5 84 

Oheinen esimerkkivertailu esittää liikuntatieteellistä koulutusalaa koskevat 

tiedot hakukohteista ja aloituspaikoista vuonna 2001 Jyväskylän yliopiston 

valintaoppaan mukaan ja Tilastokeskuksen mukaan. 2) Tilastokeskus kerää 

tietonsa yliopistoilta. Biomekaniikka, valmennus ja testausoppi ja liikuntafysiologia 

ovat toisena vuonna valittavia pääaineita. Johtopäätöksenä tästä 

voi todeta, että valintaoppaiden perusteella saa kuvaa suunnitelluista aloituspaikkamääristä 

ja Tilastokeskuksen tilastojen avulla saa tietoa valintojen 

toteutumisesta. 

2) Tilastokeskus. 2002. Korkeakouluihin hakeneet ja hyväksytyt 2001. Koulutus 2002:1. s. 22. 


4.1. FARMASIAN KOULUTUSALA 

Farmasian aineryhmässä on mahdollista suorittaa farmaseutin (alempi 

korkeakoulututkinto) ja proviisorin (ylempi korkeakoulututkinto) tutkinnot. 

Farmaseutin koulutusta antavat Helsingin ja Kuopion yliopistot sekä Åbo 

Akademi ja proviisorin koulutusta kaksi ensin mainittua. Farmaseutin aloituspaikkamäärä 

Helsingin ja Kuopion yliopistoissa oli vuonna 2001 yhteensä 

257 3) ja proviisorien yhteensä 87. 

Taulukko 2. Farmasian koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 

Koulutus- Haku- Yliopiston Hakemuksia Opisk.paikan Uudet Aloitusala 

koh- suunn. aloi- yht. aloitus- vast.ottaneet ylioppi- ikä 

teita tuspaikka- paikkoja (% hyväk- laat keskimäärä 

kohti sytyistä) % määrin *) 

Farmasia 5 372 1 186 3,2 91,2 36 21,3 

*) syksyn 2001päävalinnoissa hyväksyttyjen mediaani 

Lähteet: Korkeakouluihin hakeneet ja hyväksytyt 2001. Tilastokeskus. Koulutus 2002:1. 

Yliopistojen hakijaja opinto-oikeusrekisteri HAREK, opetushallitus. 

Helsingin ja Kuopion yliopistojen farmaseutin ja proviisorin koulutusohjelmiin 

oli yhteisvalinta: valintakokeet olivat yhteiset sekä yliopistojen että tutkintojen 

kesken. Hakija voi hakea pelkästään proviisorin tai farmaseutin koulutusohjelmaan 

tai samanaikaisesti ensisijaisesti proviisorin ja toissijaisesti 

farmaseutin koulutusohjelmaan. Hakijan oli kuitenkin ilmoitettava etukäteen, 

hakeeko hän Helsinkiin vai Kuopioon. 

Helsingin ja Kuopion yliopistoihin voi päästä opiskelemaan farmaseutiksi 

ja proviisoriksi sekä ylioppilastutkintotodistuksen ja valintakokeen 

yhteispisteiden että pelkästään valintakokeen perusteella. 

Uudet ylioppilaat saivat pisteitä ylioppilastutkinnon äidinkielen, ensimmäisen 

vieraan kielen, matematiikan ja reaalin (biologia, kemia, fysiikka ja 

psykologia) arvosanoista. Åbo Akademissa huomioitiin Helsingin ja Kuopion 

yliopistoista poiketen ylioppilastutkinnon äidinkieli, toinen kotimainen kieli, 

pitkä vieras kieli, matematiikka ja reaali. Kaikki kolme yliopistoa ottivat 

huomioon kansainväliset ylioppilastutkinnot ja ns. muut pisteet alkupisteissä. 

Muita pisteitä sai esim. apteekissa tapahtuneesta ennakkoharjoittelusta. Sen 

sijaan lukion päättötodistuksesta ei saanut alkupisteitä. 

3) Åbo Akademin farmaseuttien aloituspaikkamääriä ei ole ilmoitettu valintaoppaassa. 


Kiintiöillä oli merkittävä osuus farmasian alan valintojen toteutuksessa. 

Pääosa farmaseutin opiskelupaikoista oli varattu uusille tai vanhoille 

ylioppilaille, mutta myös lääketyöntekijöille oli oma kiintiönsä. Proviisorikoulutuksessa 

vastaavasti farmaseuteille oli oma kiintiönsä. Lisäksi avoimen yliopiston 

väylä oli käytössä ainakin Kuopion yliopiston farmaseuttivalinnassa. 

Helsingin farmaseutti- ja proviisorikoulutukseen voitiin valita suoraan 

Suomen Akatemian tiedekilpailujen viisi parasta. 

Helsingin ja Kuopion yliopistoissa farmaseutti- ja proviisorikoulutuksen 

valintakokeiden sisällöissä oli yhteneviä piirteitä. 4) Farmaseuttien valinnassa 

testattiin kemiaa. Proviisorien valinnassa hakijat vastasivat kemian lisäksi 

fysiikan tai psykologian kysymyksiin. Kysymykset perustuivat ainakin osittain 

lukion oppikirjoihin. Farmaseutti- ja proviisorivalinnassa oli käytössä myös 

aineistokoe. 

Åbo Akademin farmaseuttien valintakoe perustui muuhun kuin lukion 

oppimäärään. Sen paremmin aineistokoetta kuin soveltuvuuskoetta ei käytetty. 

Valinta perustui yhteispisteisiin. Se, voiko valituksi tulla pelkillä valintakoepisteillä, 

jäi valintaoppaan perusteella epäselväksi. Pelkillä todistuspisteillä 

opiskelupaikkaa ei voinut saada. 

Kuopion yliopistossa farmasian alalle (käytännössä proviisorin koulutusohjelmaan) 

hyväksyttiin suoraan hakemuksesta henkilö, joka oli sijoittunut 

MAOL:n vuosina 1998-2000 järjestämän kansallisen lukion matematiikan, 

fysiikan, kemian tai tietotekniikan kilpailun avoimessa ja Suomen Akatemian 

lukiolaisille järjestämässä tiedekilpailussa kymmenen parhaan joukkoon 

sijoittunut ylioppilas. 

Yhteisvalinnasta johtuen Helsingin ja Kuopion yliopistojen farmasian 

alan valintakokeet järjestettiin vuonna 2001 samana päivänä toukokuun 

lopussa, Åbo Akademin valintakokeet viittä päivää myöhemmin. 

4.2. HUMANISTINEN KOULUTUSALA 

Tässä kartoituksessa humanistisen koulutusalan opiskelijavalintoja tarkastellaan 

kolmessa ryhmässä: historiatieteet, kieliaineet ja muut humanistisen 

alan koulutukset. Psykologian opiskelijavalintoja käsitellään luvussa 5.10. 

4) Poikkeuksena on kuitenkin Kuopion yliopiston proviisorin koulutusohjelman farmaseuttikiintiö, jolla 

on oma valintakoe ja erilliset kirjat. 


Taulukko 3. Humanistisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Historiatieteet 17 343 3 888 11,3 85,4 

Kielet 89 1 721 11 084 6,4 73,9 

Muut humanistiset 

tieteet 43 519 5 335 10,3 85,5 

Humanistinen ala 149 2 583 20 307 7,9 77,5 32 20,5 




4.2.1. HISTORIATIETEET 

Tässa kartoituksessa historiatieteisiin on luettu aate- ja oppihistoria, kulttuurihistoria, 

Suomen historia, Pohjoismaiden historia, poliittinen historia5) , 

taloushistoria ja yleinen historia. Taidehistorian opiskelijavalintoja käsitellään 

muiden humanististen alojen opiskelijavalintoja (ks. luku 5.2.3). 

Historiatieteiden opiskelijavalinnoissa oli käytössä sekä yksivaiheinen 

että monivaiheinen valintamenettely: osa valintayksiköistä valitsi opiskelijat 

suoraan pääaineeseen ja osa aineryhmään, jolloin valikoituminen pääaineeseen 

tapahtuu myöhemmin opintojen kuluessa. Mielenkiintoisena poikkeuksena 

oli Turun yliopiston kulttuurihistoria, jonka opiskelijavalinnoissa oli käytössä 

sekä yksi- että monivaiheinen valinta. Hakija voi siis päästä koulutukseen 

kahta reittiä: joko hakeutumalla koulutukseen suoraan kulttuurihistorian 

omassa valinnassa tai hakemalla kulttuurihistorian, Suomen historian ja 

yleisen historian oppiaineryhmään. 

Historiatieteiden opiskelijavalinnoille – niinkuin humanististen alojen 

opiskelijavalinnoille yleensäkin – oli tyypillistä se, että hakijat asetetaan 

kahteen tai useampaan valintajonoon (l. hakijaryhmään) ja kullekin hakijaryhmälle 

oli omat valintaperusteensa. Näitä hakijaryhmiä voivat olla ylioppilastutkintotodistuksen 

ja valintakokeen perusteella valittavat, pelkän 

valintakokeen perusteella valittavat sekä erikoistapaukset ja ylimääräiset 

5) Poliittinen historia luetaan normaalisti yhteiskuntatieteisiin, mutta tässä kartoituksessa se on luettu 

historiatieteisiin. 


opiskelijat. Ei-ylioppilas voi tulla valituksi kaikkiin historiatieteen valintayksiköihin. 

Åbo Akademin historian valinta poikkesi historiatieteiden muista 

valinnoista siten, että hakija, jolla oli vähintään 15 opintoviikkoa historiaa 

suoritettuna, voitiin vapauttaa valintakokeesta. Muutoin Åbo Akademin 

historiatieteisiin ei voinut tulla valituksi pelkillä todistuspisteillä. 

Osa valintayksiköistä antoi uusille ylioppilaille lisäpisteitä. Osa valintayksiköistä 

(ainakin Joensuun yliopiston Suomen historia ja yleinen historia 

sekä Tampereen yliopiston Suomen historia ja yleinen historia) antoivat 

erikseen pisteitä ylioppilastutkinnon reaalin historian ja yhteiskuntaopin 

vastauksista. Kolme historiatieteen valintayksikköä (Jyväskylän yliopiston 

Suomen historia, taloushistoria ja yleinen historia, Turun yliopiston kulttuurihistoria, 

Suomen historia ja yleinen historia sekä Turun yliopiston kulttuurihistorian 

oma valinta) antoivat alkupisteitä lukion päättötodistuksen historian 

arvosanasta. 

Muita alkupisteitä historian valintayksiköt eivät antaneet, paitsi Åbo 

Akademin historia, joka antoi hakijalle lisäpisteitä ensisijaiseksi hakukohteeksi 

valitsemisesta. Kaikki valintayksiköt antoivat alkupisteitä IB-, EB- ja 

Reifeprüfung –tutkinnoista suomalaisesta ylioppilastutkinnon tavoin paitsi 

Jyväskylän yliopisto, joka antoi pisteitä vain IB–tutkinnosta. Ammatillisen 

korkea-asteen tai opistoasteen tutkinnoista ei saanut pisteitä yhdessäkään 

historian valintayksikössä. 

Lisäksi avoimien yliopisto-opintojen perusteella voi saada perustutkinnon 

suoritusoikeuden jokaisessa historiatieteen valintayksikössä. Opintoja 

tuli olla tällöin suoritettuna 30-60 opintoviikkoa. Tiedekilpailun perusteella 

hyväksyminen oli harvinaista. 

Eri valintayksiköiden valintakokeiden sisällöissä oli yhteneviä piirteitä. 

Useimmiten valintakoe perustui lukion oppimäärän ulkopuoliseen kirjallisuuteen, 

josta vastattiin esseekysymyksiin. Ainoastaan Joensuun yliopiston 

Suomen historian ja yleisen historian valintakokeet perustuivat lukion 

oppimäärään. Toisaalta osa valintayksiköistä mainitsi valintaoppaissa, että 

kokeessa tarvitaan lukion oppimäärän hallintaa. 

Muutamissa tapauksissa valintakoekirjallisuutta ei ilmoitettu ollenkaan 

valintaoppaissa, vaan todettiin ainoastaan se, että koulukurssitietojen lisäksi 

syytä tutustua myös muuhun kirjallisuuteen. Tällöin kirjallisuuden valikointi 

jäi hakijoiden tehtäväksi. Näin oli esimerkiksi Helsingin yliopiston ruotsin- 


kielisen historian, Suomen historian ja Pohjoismaiden historian sekä yleisen 

historian kohdalla. 

Aineistokoe oli historiatieteissä erittäin harvinainen, eikä erillistä soveltuvuuskoetta 

ollut käytössä. Suurin osa historiatieteiden valintakokeista 

ajoittui vuonna 2001 porrastetusti kesäkuun alkuun. 

4.2.2. KIELET JA KIELITIETEET 

Kieliaineisiin luettiin tässä kartoituksessa eri kielten filologiat, kielet ja kulttuurit 

sekä kääntäminen ja tulkkaus. Kielitieteisiin taas katsottiin kuuluvaksi 

fonetiikka, kieliteknologia, yleinen kielitiede ja logopedia. Helsingin ja 

Jyväskylän yliopistojen englannin ja saksan kielissä opiskelijat valittiin suoraan 

kielten opettajien koulutusohjelmiin, mutta pääsääntöisesti kielten opettajien 

valinta tapahtui opintomenestyksen ja soveltuvuuskokeiden perusteella 

vasta opintojen kuluessa. 

Englannin kielen valinta järjestettiin yhteisvalintana6) , johon osallistui 

viisi yksikköä: Joensuun yliopiston vieraiden kielen laitos ja kansainvälisen 

viestinnän laitos (Savonlinnassa), Jyväskylän yliopiston englannin kielen laitos 

sekä Tampereen yliopiston englannin kielen filologia ja käännöstieteen laitos. 

Hakija voi suorittaa kokeen missä tahansa näistä neljästä. Halutessaan hän 

voi pyrkiä samalla valintakokeella kahteen tai useampaan yksikköön toivomassaan 

järjestyksessä. Valintayhteistyön ulkopuolella olivat Helsingin, 

Oulun, Turun ja Vaasan yliopistot sekä Åbo Akademi. 

Saksan kielen valinta järjestettiin yhteisvalintana, johon osallistui viisi 

yksikköä: Joensuun yliopiston kansainvälisen viestinnän laitos, Jyväskylän 

yliopiston saksan kielen laitos, Tampereen yliopiston germaaninen filologia, 

Turun yliopiston saksan kieli ja kulttuuri sekä saksan kielen kääntäminen ja 

tulkkaus. Valintamenettely oli samanlainen kuin englannin kielen kohdalla. 

Valintayhteistyön ulkopuolella olivat Helsingin yliopisto, Joensuun yliopiston 

saksan kieli, Oulun yliopisto, Tampereen yliopiston saksan kielen kääntäminen 

ja tulkkaus, Vaasan yliopiston saksan kieli ja kirjallisuus sekä Åbo 

Akademi. 

Venäjän kielen yhteisvalintaan osallistui kolme yhdeksästä valintayksiköstä 

eli Joensuun yliopiston kansainvälisen viestinnän laitos, Jyväskylän 

yliopiston venäjän kielen laitos ja Tampereen yliopiston slaavilainen filologia. 

6) Valintayhteistyöstä valtakunnallisena ilmiönä puhutaan tarkemmin luvussa 5.2.3. 


Kielten valintaperusteiden perusteella valintayksiköt voidaan luokitella 

kahteen pääryhmään: 1. Valintayksiköt, jotka valitsivat opiskelijat pelkillä 

valintakoepisteillä sekä valintakoepisteiden ja alkupisteiden yhteispisteillä. 

2. Valintayksiköt, jotka valitsivat opiskelijat pelkästään valintakoepisteiden 

ja alkupisteiden yhteispisteillä. 

Opiskelupaikan saaminen pelkillä alkupisteillä oli erittäin harvinaista. 

Tällaisia poikkeuksia olivat esimerkiksi Vaasan yliopiston ruotsin kielen 

opiskelijavalinnat ja Oulun yliopiston saamen kieli ja saamelaiskulttuuri. 

Vaasan yliopiston hakukohteisiin “Modern finska som det andra inhemska 

språket” ja “Modersmålet svenska” opiskelijat valittiin pääsääntöisesti 

ylioppilastutkintotodistuksesta annettavien pisteiden perusteella. Ei-ylioppilaille 

ja karsintarajat alittaville ylioppilashakijoille järjestettiin kuitenkin 

valintakoe. Oulun yliopiston saamen kieleen ja saamelaiskulttuuriin hakevan 

ei tarvinnut osallistua valintakokeeseen, mikäli hän oli suorittanut saamen 

kielen lukion äidinkielen oppimääränä. 

Suuri osa kieliaineista antoi pisteitä vuonna 1999 suoritetusta tai sitä 

uudemmasta ylioppilastutkintotodistuksesta. Sen sijaan lukion päättötodistuksen 

kielten arvosanoista eikä ns. muista ansioista annettu lisäpisteitä 

Åbo Akademita lukuunottamatta. Myöskään ammatillisen korkea-asteen 

tai opistoasteen tutkinnoista ei saanut lisäpisteitä. Avoimen yliopiston väylä 

oli merkittävä väylä päästä opiskelemaan kieliaineita. Sisäänottomäärä jäi 

kuitenkin valintaoppaissa usein mainitsematta, ja hakijoilta vaadittavat opintoviikkomäärät 

vaihtelivat. 

Osassa kielten valintayksiköistä valintakoekysymykset perustuivat 

lukion oppimäärään, mutta tavallisempaa oli, että valintakokeessa oli kysymyksiä 

myös muusta kuin lukion oppimäärään kuuluvasta kirjallisuudesta. 

Valintakokeiden muodot vaihtelivat. Käytössä oli erilaisia kielitaitoa testaavia 

monivalinta- ja käännöstehtäviä, aineistokokeita sekä teoreettiseen kirjallisuuteen 

perustuvia esseitä. Paikoin oli käytössä myös soveltuvuushaastatteluita, 

joilla testattiin motivoituneisuutta ja soveltuvuutta alalle tai kielitaitoa. 

Kielitieteisiin voi tulla valituksi sekä pelkillä valintakoepisteillä että 

alkupisteiden ja valintakoepisteiden yhteispisteillä. Yhdessä valintayksikössä 

valinta oli mahdollista pelkillä yhteispisteillä ja yhdessä valintayksikössä 

pelkillä valintakoepisteillä. 

Kielitieteet eivät antaneet alkupisteitä lukion päättötodistuksesta, 

muista ansioista eivätkä ammatillisista tutkinnoista. Ylioppilastutkinto- 


todistuksesta sai alkupisteitä niissä valintayksiköissä, joissa oli käytössä 

yhteispistevalinta. Uusia ylioppilaita suosittiin kahdella tavalla: yksi valintayksikkö 

antoi ylimääräisiä pisteitä vuonna 2000 ja 2001 suoritetusta tutkinnosta. 

Toisaalta neljä valintayksikköä ei antanut alkupisteitä ollenkaan vuotta 

1999 aiemmin suoritetuista tutkinnoista. Ei-ylioppilaat ja ylioppilaat, jotka 

eivät saaneet alkupisteitä, huomioitiin varmuudella niissä valintayksiköissä, 

joissa oli mahdollisuus saada opiskelupaikka pelkällä valintakokeella. Lisäksi 

pelkän valintakokeen perusteella voi luonnollisesti päästä opiskelijaksi alkupisteitä 

saava ylioppilas, joka ei ollut päässyt opiskelijaksi yhteispisteillä. 

Avoimen yliopiston opintojen perusteella voi saada opiskelupaikan kaikissa 

valintayksiköissä. Lukumäärä kerrottiin harvoin ja vaatimukset vaihtelivat. 

Tiedekilpailuväylää ei ollut käytössä. 

Valintakoe perustui useimmiten muuhun kuin lukion oppimäärään. 

Aineistokoe samoin kuin soveltuvuuskoe oli erittäin harvinainen. 

4.2.3. MUUT HUMANISTISET TIETEET 

Tässä kartoituksessa historiatieteiden ja kielten lisäksi muiksi humanistisiksi 

tieteiksi on luettu uskontotiede, informaatiotutkimus, arkeologia, folkloristiikka, 

etnologia, etnomusikologia, estetiikka, kansatiede, kirjallisuus, 

kirjallisuustiede, perinteentutkimus, taidehistoria, taidetieteet ja kulttuurituotanto. 

Historiatieteiden tavoin myös muiden humanististen tieteiden opiskelijavalinnoille 

oli tyypillistä, että valinta tapahtuu ns. kahden valintajonon kautta: 

sekä ylioppilastutkintotodistuksen ja valintakokeen yhteispisteiden että 

pelkästään valintakokeen pisteiden perusteella. Vain yhteen valintayksikköön 

eli Tampereen yliopiston etnomusikologiaan valintaperusteena oli pelkkä 

valintakoe. Muihin valintayksiköihin ei voinut tulla valituksi pelkillä todistuspisteillä. 

Ei-ylioppilailla oli pääsääntöisesti mahdollisuus tulla valituksi humanististen 

tieteiden valintayksiköihin. Poikkeuksena oli Turun yliopiston uskontotiede, 

johon voi tulla valituksi vain ylioppilastutkintotodistuksen ja valintakokeen 

yhteispisteillä. 

Vain Åbo Akademin litteraturvetenskap ja konstvetenskap antoi pisteitä 

lukion päättötodistuksesta. Myös ns. muut pisteet olivat harvinaisia lukuunottamatta 

Åbo Akademita, joka antoi lisäpisteitä ensimmäiselle sijalle asettamisesta 

ja Joensuun yliopiston kirjallisuutta/perinteentutkimusta, joka antoi 


pisteitä aiemmista opinnoista, opetuskokemuksesta kulttuuriaineissa sekä 

harrastustoiminnasta ja työkokemuksesta. Kansainvälisistä ylioppilastutkinnoista 

sai alkupisteitä suomalaisen ylioppilastutkinnon tavoin kaikkien muiden 

yliopistojen humanistisen alan valintayksiköissä paitsi Jyväskylän yliopistossa, 

jossa vain IB–tutkinnosta sai alkupisteitä. Ammatilliset tutkinnot 

rinnastuvat ylioppilastutkintoon alkupisteissä vain Tampereen yliopiston 

etnomusikologiassa. 

Avoimen yliopiston opintojen perusteella voi tulla valituksi lähtökohtaisesti 

kaikkiin humanistisiin tieteisiin. Opintoviikkovaatimukset vaihtelivat 

perusopinnoista 60 opintoviikkoon. Sisäänottomääriä ei aina ilmoitettu. Åbo 

Akademin humanististen tieteiden valintayksiköissä oli tyypillistä se, että 

hakija, jolla oli suoritettuna hakukohteen alaa vähintään 15 opintoviikkoa, 

voitiin vapauttaa kokeesta. Pienessä osassa valintayksikköjä opiskelupaikan 

voi saada tiedekilpailuissa menestymällä. 

Humanistisen alan valintayksiköiden valintakoe perustui yleensä muuhun 

kirjallisuuteen kuin lukion oppimäärään. Valintakokeet olivat tavallisesti 

esseetyyppisiä, mutta joissakin valintayksiköissä oli käytössä myös 

aineistokoe. Erillinen soveltuvuuskoe oli harvinainen muualla paitsi ÅA:n 

konstvetenskap’issa, jossa koko valintakoe perustui soveltuvuuskokeeseen. 

4.3. KASVATUSTIETEELLINEN KOULUTUSALA 

Kasvatustieteellisen koulutusalan opiskelijavalintajärjestelmien tarkastelu 

jaettiin tässä kartoituksessa kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen, luokanopettajien, 

lastentarhanopettajien, kotitalous- ja käsityönopettajien sekä 

erityispedagogiikan ja erityisopettajien opiskelijavalintaan. Musiikkikasvatuksen, 

liikunnanopettajan, terveystieteenopettajan, hoitotyön opettajan, 

fysioterapiaopettajan ja aineenopettajakoulutuksen opiskelijavalintoja ei tässä 

kartoituksessa luettu kasvatustieteelliseen koulutusalaan, vaan niiden 

opiskelijavalintoja tarkastellaan aina osana asianomaista koulutusalaa. 


Taulukko 4. Kasvatustieteellisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Kasvatustiede ja 

aikuiskasvatustiede 19 363 2 961 8,2 81,0 

Luokanopettaja 12 693 13 579 19,6 92,0 

Lastentarhanopettaja 

11 454 5 401 11,9 79,0 

Kotitalous- ja 

käsityön opettaja 10 172 889 5,2 83,8 

Erityispedagogiikka 

ja erityisopettaja 7 109 1 346 12,3 88,6 

Kasvatustieteen ala 59 1 791 24 176 13,5 85,3 14 21,7 




4.3.1. KASVATUSTIEDE JA AIKUISKASVATUSTIEDE 

Kasvatustieteeseen ja aikuiskasvatukseen voi tulla valituksi ylioppilastutkinnon 

ja valintakokeen yhteispisteillä tai pelkän valintakokeen pisteillä. 

Poikkeuksena oli Åbo Akademin kasvatustiede, johon voi tulla valituksi vain 

ylioppilastutkinnon ja valintakokeen (=suullinen soveltuvuuskoe) yhteispisteillä. 

Yhteenkään kasvatustieteen tai aikuiskasvatustieteen valintayksiköistä 

ei voinut päästä pelkillä todistuspisteillä. 

Ylioppilastutkintotodistuksesta sai pisteitä 4-6 aineesta, mutta aineiden 

määrittely vaihteli. Lisäksi ainakin Joensuun yliopiston kasvatustiede 

antoi vuoden 2000 ja 2001 ylioppilaille ylimääräisen pisteen. IB-, EB- ja 

Reifeprüfung–tutkinnoista sai alkupisteitä suomalaisen ylioppilastutkinnon 

tavoin muualla paitsi Jyväskylän kasvatustieteessä ja aikuiskasvatustieteessä. 

Opiskelijaksi voi päästä pääsääntöisesti myös ei-ylioppilas. 

Ainoastaan Jyväskylän yliopiston ja Åbo Akademin kasvatustieteet 

antoivat alkupisteitä lukion päättötodistuksesta. Vain Jyväskylän yliopiston 

kasvatustiede ja aikuiskasvatustiede antoivat ns. muita pisteitä yliopistollisista 

arvosanoista, opintokokonaisuuksista tai aikaisemmista tutkinnoista. 

Kasvatustiedettä ja aikuiskasvatustiedettä voi päästä opiskelemaan 


avoimen yliopiston opintojen perusteella. Kaikissa tapauksissa valittavien 

lukumäärää ei ilmoitettu. Useissa tapauksissa avoimen väylää pitkin hakeville 

järjestettiin erillinen valintakoe. Tiedekilpailussa menestymisen perusteella 

opiskelupaikan voi saada vain Åbo Akademin kasvatustieteessä. Helsingin 

yliopiston kasvatustieteessä ja aikuiskasvatustieteessä vuonna 2001 tiedekilpailussa 

palkitut saivat lisäpisteitä. 

Kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen valintakokeet olivat pääsääntöisesti 

kirjallisuuskokeita – vain Oulun yliopiston kasvatustieteessä ja Åbo 

Akademin kasvatustieteessä ei ollut kirjallisuuteen perustuvaa valintakoetta 

vaan soveltuvuushaastattelu. Valintakoekirjallisuus oli muuta kuin lukion 

oppimäärään perustuvaa kirjallisuutta. Valintakokeen kysymykset olivat 

useimmiten monivalinta- ja/tai esseeluonteisia. 

Aineistokoe oli käytössä viidessä valintayksikössä: Oulun yliopiston 

kasvatustieteessä, Turun yliopiston kasvatustieteessä ja aikuiskasvatustieteessä 

sekä Lapin yliopiston kasvatustieteessä ja aikuiskasvatustieteessä. 

Oulun yliopiston kasvatustieteen valintamenettelyn erityispiirteenä oli 

myös sen kaksivaiheisuus. Valintakokeen ensimmäisen vaiheen muodostaa 

aineistokoe, johon osallistuvien oli perehdyttävä etukäteen tiettyyn kirjallisuuteen 

ja vastattava esseekysymyksiin. Aineistokokeen, alkupisteiden 

ja aineistokokeen yhteispisteiden sekä avoimien yliopisto-opintojen perusteella 

kutsuttiin pyrkijöitä valintojen toiseen vaiheeseen eli valintahaastatteluun. 

Haastattelun pohja-aineistona olivat pyrkijöiden laatimat opintoansiokertomukset. 

Oulun yliopiston kasvatustieteen lisäksi soveltuvuuskoe oli 

käytössä Åbo Akademin kasvatustieteissä. 

4.3.2. LUOKANOPETTAJIEN KOULUTUS 

Luokanopettajien koulutuksen opiskelijavalinta tapahtui kahdessa vaiheessa. 

Ensimmäinen vaihe eli esivalinta toteutettiin suomenkielisten opettajankoulutusyksiköiden 

välisenä valtakunnallisena yhteisvalintana. Yhteisvalintaan 

osallistui kymmenen valintayksikköä. 

Hakija jätti vain yhden hakulomakkeen, jolla voi hakea yhtä aikaa 1-3 

opettajankoulutusyksikköön. Hakija voitiin kutsua valintakokeisiin vain 

yhteen opettajankoulutusyksikköön. Valintakokeet vaihtelivat eri yksiköissä. 

Opettajankoulutusyksikkö voi kutsua valintakokeisiin sellaisia ensisijaisesti 

hakeneita, joita ei oltu kutsuttu muun opettajankoulutusyksikön valintakokeisiin. 


Opiskelupaikkaa ei voinut saada pelkillä todistuspisteillä tai pelkillä 

valintakoepisteillä, vaan opiskelijavalinta perustui aina esivalintaan ja valintakokeisiin. 

Osa valintayksiköistä oli maininnut valintaoppaissa ei-ylioppilaille 

varatun kiintiön. 

Esivalinnassa sai pisteitä ylioppilastutkinnon viidestä kokeesta (äidinkieli, 

toinen kotimainen kieli, ensimmäinen vieras kieli, reaali ja matematiikka) 

sekä lisäansioista. Lisäansioita eli ns. muita pisteitä sai opettajakokemuksesta, 

kouluavustajana toimimisesta, varusmies-/siviilipalveluksesta ja 

tietyistä opintosuorituksista, kuten ylioppilastutkinnon ylimääräiset kielet ja 

laaja matematiikka sekä yliopistolliset opintokokonaisuudet. Sen sijaan lukion 

päättötodistuksesta eikä ammatillisista tutkinnoista saanut pisteitä. IB-, EBja 

Reifeprüfung –tutkinnoista sai alkupisteitä samalla tavoin kuin suomalaisesta 

ylioppilastutkinnosta. 

Valtakunnallisessa esivalinnassa mukana olevien opettajankoulutusyksiköiden 

valintakokeissa oli yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Yhdenkään 

valintayksikön valintakoe ei perustunut suoranaisesti lukion oppimäärään, 

vaan muuhun kirjallisuuteen. Valintakokeet olivat yleensä esseetyyppisiä. 

Aineistokoe oli käytössä vain Helsingin yliopiston ja Joensuun yliopiston 

Joensuun luokanopettajankoulutuksen opiskelijavalinnassa, mutta ei Savonlinnan 

luokanopettajakoulutuksessa. Kirjakuulustelun lisäksi kaikissa hakukohteissa 

oli käytössä soveltuvuuskoe, joka koostui useimmiten yhteistyötaitoja 

arvioivasta kokeesta, yksilöhaastattelusta ja vapaaehtoisesta taitoja 

taidenäytteestä. 

Oulun yliopistossa on perinteisen luokanopettajakoulutuksen lisäksi 

kaksi valintayksikköä, joiden soveltamat valintaperusteet erosivat perinteisestä 

luokanopettajakoulutuksesta. Ensimmäinen näistä on Oulun yliopiston 

teknologiapainotteinen luokanopettajakoulutus, joka antoi pisteitä mm. 

lukion päättötodistuksen matemaattis-luonnontieteellisistä arvosanoista sekä 

tekniikan koulu- ja opistotutkinnoista, teknisen työn valinnaisista kursseista 

peruskoulussa/lukiossa ja teknologisesta harrastuneisuudesta. Toinen on 

Oulun yliopiston ruotsinkielinen kielikylpyluokanopettajakoulutus, jossa painotettiin 

ruotsin kielen osaamista. 

Valintakokeissa oli erilaisia painotuksia, jotka heijastelivat kyseisen 

luokanopettajayksikön profiilia. Joensuun yliopiston Savonlinnan luokanopettajakoulutuksen 

valintakokeeseen kuului näyte kuvataiteesta, musiikista, 

tekstiilityöstä, teknologiaperustaisen oppimisympäristön suunnittelusta tai 


teknisestä työstä. Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutuksen valintakokeessa 

oli yksi vapaaehtoinen tehtävä luonnontieteestä/teknologiasta, 

musiikista, kuvallisesta viestinnästä tai liikunnasta. Oulun yliopiston 

luokanopettajakoulutuksen Oulun valintakokeessa oli vapaaehtoinen taideja 

taitonäyte. Oulun yliopiston luokanopettajakoulutuksen Kajaanin valintakokeessa 

oli vapaaehtoinen liikuntanäyte, vapaaehtoinen matematiikan näyte 

tai vapaaehtoinen äidinkielen näyte. Turun yliopiston Turun luokanopettajakoulutuksen 

valintakokeessa arvioitiin matemaattis-luonnontieteellistä 

päättelykykyä, kun esimerkiksi Rauman luokanopettajavalinnoissa tällaista 

elementtiä ei ollut. 

Osa valtakunnallisessa esivalinnassa mukana olevista opettajankoulutusyksiköistä 

antoi myös muuta opettajankoulutusta kiintiöidyille erityisryhmille. 

Esimerkiksi Jyväskylän yliopisto antaa viittomakielistä luokanopettajakoulutusta, 

johon hakeutuvien edellytettiin olevan ensi- tai äidinkieleltään 

viittomakielisiä. Lapin yliopistossa on erillinen valinta mediakasvatuspainotteiseen 

luokanopettajakoulutukseen, jossa alkupisteitä sai mediakasvatukseen 

suuntautuneista opinnoista. Oulun yliopistossa on englanninkielinen 

Master of Education, International Programme –koulutusohjelma, 

joka tuottaa luokanopettajan kelpoisuuden ja on tarkoitettu ulkomaalaisille, 

ei-Suomen kansalaisille. 

Avoimen yliopiston väylä oli harvoin auki perustutkinto-opiskelijaksi: 

se oli mahdollinen vain Turun yliopistossa. Sama koski tiedekilpailuja. Tiedekilpailuissa 

vuonna 2001 palkitut voivat saada suoraan kutsun valintakokeisiin 

ohi esivalinnan ainoastaan Helsingin yliopistossa. 

Ruotsinkielinen luokanopettajakoulutus ei ollut mukana valtakunnallisessa 

luokanopettajakoulutuksen esivalinnassa. Koulutusta annettiin Åbo 

Akademissa (Österbottens Högskolan) Vaasassa. 10 % valituista voi olla 

ei-ylioppilaita. Uudet ylioppilaat saivat viidestä ylioppilastutkintotodistuksen 

aineesta lisäpisteitä. Toisin kuin suomenkielisessä luokanopettajavalinnassa, 

ruotsinkielisessä luokanopettajavalinnoissa alkupisteitä sai lukion päättötodistuksesta 

ja ammatillisen koulutuksen todistuksesta. Ammatillisen koulutuksen 

todistuspisteiden ehtona oli se, että henkilö suorittaa ns. yhdistelmätutkinnon. 

Pisteitä sai myös työkokemuksesta, varusmies-/siviilipalveluksesta 

ja aiemmista opinnoista. IB-, EB- ja Reifeprüfung –tutkinnoista sai pisteitä 

samalla tavoin kuin suomalaisesta ylioppilastutkinnosta. 

Ruotsinkielisen luokanopettajakoulutuksen valintakoe koostui suulli- 


sesta soveltuvuuskokeesta ja kirjallisesta kielikokeesta niille, joiden äidinkielen 

arvosana oli huonompi kuin cum laude approbatur. 

4.3.3. LASTENTARHANOPETTAJAKOULUTUS 

Lastentarhanopettajakoulutuksen opiskelijavalinnassa oli käytössä valtakunnallinen 

esivalinta, joka muistuttaa pitkälti luokanopettajakoulutuksen 

esivalintaa. Myös ylioppilastutkintotodistuksen, lukion päättötodistuksen, ns. 

muiden pisteiden, kansainvälisten ylioppilastutkintojen ja ammatillisten tutkintojen 

pisteityksessä noudatettiin samoja periaatteita kuin luokanopettajakoulutuksen 

opiskelijavalinnoissa. Lastentarhanopettajakoulutuksen opiskelijavalinta 

oli sisäisesti varsin homogeeninen. Ainoastaan Åbo Akademin 

opiskelijavalinta poikkesi valtakunnallisesta esivalinnasta. 

Pelkillä todistuspisteillä tai pelkillä valintakoepisteillä ei opiskelupaikkaa 

voinut saada, vaan lastentarhanopettajien opiskelijavalinta perustui aina 

esivalintaan ja valintakokeisiin. Joissain valintayksiköissä oli mainittu eiylioppilaiden 

kiintiö, toisissa tämä kiintiö puuttui. 

Soveltuvuuskoe oli tavallisin valintakokeen muoto, joka oli käytössä 

kaikissa valintayksiköissä. Lisäksi Oulun yliopiston Oulun lastentarhanopettajankoulutuksen 

valinnassa oli myös kirjallinen soveltuvuuskoe. Aineistokoe 

oli käytössä yli puolessa kaikista lastentarhanopettajakoulutuksen valintayksiköistä. 

Osa valintayksiköistä käytti myös muuhun kirjallisuuteen kuin 

lukion oppimäärään perustuvaa esseetyyppistä valintakoetta. 

Joensuun yliopiston Savonlinnan lastentarhanopettajankoulutuksen 

opiskelijavalinnassa hakijat antoivat lisäksi näytteen kuvataiteesta, musiikista, 

tekstiilityöstä, teknologiaperustaisen oppimisympäristön suunnittelusta 

ja tai teknisestä työstä. Oulun yliopiston Kajaanin lastentarhanopettajakoulutuksen 

opiskelijavalinnassa oli käytössä vapaaehtoinen liikunnan, matematiikan 

tai äidinkielen näyte. 

Avoimen yliopiston väylä ei ollut käytössä lastentarhanopettajakoulutuksen 

opiskelijavalinnassa. Sama koski tiedekilpailuissa palkittuja; 

väylää ei oltu virallistettu, vaikka Helsingin yliopistossa avoimen yliopiston 

väylän kautta hakevat voivat saada kutsun valintakokeisiin. 

Ruotsinkielisen lastentarhanopettajakoulutuksen opiskelijavalinta ei 

poikennut vastaavasta luokanopettajakoulutuksesta muutoin kuin koulutuspaikan 

suhteen: Åbo Akademin lastentarhanopettajakoulutusta annetaan 

Jakobstadissa. 


4.3.4. KOTITALOUS- JA KÄSITYÖNOPETTAJAKOULUTUS 

Kotitalous- ja käsityönopettajankoulutuksen opiskelijavalinta poikkesi luokan- 

ja lastentarhanopettajankoulutuksen opiskelijavalinnoista siten, että 

käytössä ei ole valtakunnallista esivalintaa. 

Helsingin yliopiston kotitalous- ja käsityönopettajan ja Åbo Akademin 

Vaasan yksikön kotitalousopettajan koulutuksissa valinta toteutettiin 

kaksivaiheisesti siten, että hakijoita kutsuttiin alkupisteiden perusteella valintakokeisiin, 

jotka voivat koostua ennakkotehtävästä, aineistotehtävästä ja 

haastattelusta. Ennakkotehtävä voi olla käsityötuotteen suunnittelu ja valmistus. 

Kotitalousopettajan valintaperusteista eniten yhteistä oli Helsingin että 

Joensuun yliopistoilla. Molemmissa yksiköissä uudesta ylioppilastutkinnosta 

sai enemmän pisteitä kuin vanhasta. Molemmissa yksiköissä sai samoista 

ylioppilastutkinnon aineista pisteitä. Kummassakaan ei saanut pisteitä lukion 

päättötodistuksesta, kun taas Joensuussa pisteitä sai lukiodiplomista. IB-, 

EB- ja Reifeprüfung- tutkinnoista sai pisteitä samoin kuin suomalaisesta 

ylioppilastutkinnosta. Molempiin yksiköihin voi tulla valituksi ei-ylioppilas. 

Joensuussa ammatillisista tutkinnoista ei saanut tässä yhteydessä pisteitä, 

mutta Helsingissä näitä pisteitä saivat sellaiset valintakokeisiin kutsuttavat 

ei-ylioppilaat, joilla on vähintään opistotutkinto. Tällöin etusija annettiin 

kotitalous-, tekstiili/vaatetusalan tutkinnon suorittaneille. Helsingissä 

valintakoe koostui kirjallisesta ja suullisesta soveltuvuusosiosta ja Joensuussa 

kirjallisuuskokeesta ja suullisesta soveltuvuusosiosta. Valinta tapahtui Helsingissä 

yhteispisteillä ja Joensuussa yhteispisteillä paitsi yhden valittavan 

ei-ylioppilaan kohdalla. Avoimen yliopiston väylää ei ollut käytössä. 

Joensuun kotitalousopettajakoulutuksen opiskelijavalinnassa testattiin 

myös englantia. Mikäli hakijalla oli suoritettuna englannin perusopinnot, tätä 

ei enää erikseen testattu, mutta muut osallistuivat muuhun kirjallisuuteen 

perustuva kuin lukion oppimäärään englannin monivalintakokeeseen. Lisäksi 

valinnassa huomioitiin yo-tutkinnon ja lukion päättötodistuksen matematiikan 

arvosana. Vaihtoehtoisesti hakijan oli suoritettava valintakokeessa 

lukion oppimäärään perustuva osio. Englanti tai matematiikka painottuivat 

valinnassa, koska kotitalousopettajakoulutuksessa opiskelevalla on oltava 

sivuaineenaan jompi kumpi niistä. 

Joensuun kotitalousopettajakoulutukseen oli lisäksi erillinen kiintiö 

kotitalouden opistoasteen, ammatillisen korkea-asteen, ammattikorkeakoulu- 


tutkinnon tai vastaavan tutkinnon suorittaneille. Tätä kautta tulevat saivat 

yhden opetettavan aineen tutkinnon. Valinta perustui kirjallisuuskuulusteluun 

sekä suulliseen soveltuvuusosioon. 

Åbo Akademin Österbottens högskolan toteutti ruotsinkielisen kotitalousopettajankoulutuksen 

valinnan samalla tavalla kuin ruotsinkielisen 

luokanopettajankoulutuksen opiskelijavalinnan. 

Käsityönopettajakoulutukseen valittiin opiskelijoita Helsingin yliopistoon 

(tekstiilityö), Joensuun yliopiston Savonlinnan yksikköön (tekstiilityö), 

Åbo Akademiin ja Turun yliopiston Rauman yksikköön (tekninen työ). Lisäksi 

käsityötiedettä voi opiskella Helsingin yliopistossa pääaineenaan ilman, että 

saa opettajan kelpoisuuden. 

Käsityönopettajakoulutuksen opiskelijavalinta erosi kotitalousopettajakoulutuksen 

opiskelijavalinnasta lähinnä siten, että käsityönopettajakoulutuksen 

valinnassa oli käytössä lähes aina käsityötuotteen suunnittelu ja 

valmistus. Muutoin käsintyönopettajankoulutuksen valintaperusteet olivat 

pääasiassa samat kuin kotitalousopettajan. 

Esimerkiksi Savonlinnan käsityönopettajankoulutuksen valinta noudatti 

samoja periaatteita kuin kotitalousopettajakoulutuksen valinta: sivuaineena 

oli oltava joko englanti tai matematiikka, pisteitä sai samalla tavalla, valintakoe 

oli samanlainen ja ammatillista väylää tuleville oli oma erillinen kiintiö. 

Rauman teknisen työn opiskelijavalinta poikkesi edellä mainituista siten, 

että valinta perustui kirjatenttiin, teknisen työn näytteeseen, haastatteluun 

ja lukion käsityödiplomiin. Ylioppilastutkintotodistuksesta ei saanut alkupisteitä. 

4.3.5. ERITYISPEDAGOGIIKAN JA ERITYISOPETTAJAN 

KOULUTUS 

Erityispedagogiikan pääainevalinnassa oli seitsemän valintayksikön välillä 

vain vähän yhdistäviä piirteitä. Yhteistä oli lähinnä se, että opiskelupaikkaa 

ei voinut saada pelkillä todistuspisteillä. Joensuun yliopistossa opiskelupaikan 

voi saada vain pelkillä valintakoepisteillä. Jyväskylän yliopistossa valinta 

perustui alkupisteiden ja valintakoepisteiden yhteispisteisiin. Turun yliopistossa 

osa opiskelijoista valittiin pelkillä valintakoepisteillä ja osa todistuspisteiden 

ja valintakoepisteiden yhteispisteillä. 

Vain Joensuun yliopistossa ylioppilastutkinnosta sai alkupisteitä. Vain 

Jyväskylässä sai pisteitä lukion päättötodistuksesta tai muita alkupisteitä. 


Vain Jyväskylässä IB-, EB- ja Reifeprüfung-tutkintoihin ei suhtauduttu 

samalla tavalla kuin suomalaiseen ylioppilastutkintoon. Vain Joensuussa 

ammatillisiin tutkintoihin suhtauduttiin samalla tavalla kuin ylioppilastutkintoon. 

Valintakoe perustui jokaisessa kolmessa muuhun kirjallisuuteen kuin 

lukion oppimäärä. Aineistokoe oli käytössä vain Turun yliopistossa. Vain 

Jyväskylän yliopistossa oli erillinen soveltuvuuskoe. Avoimen yliopiston väylä 

oli käytössä Turun ja Jyväskylän yliopistoissa. Tiedekilpailuväylä ei ollut 

käytössä. Erityispedagogiikan pääainevalinnassa voi osaan aloituspaikoista 

tulla valituksi ei-ylioppilas. 

Erityisopettajan ja erityisluokanopettajan koulutusta annetaan Joensuun 

yliopistossa. Jyväskylän yliopistossa annetaan erityisopettajan ja 

varhaiserityisopettajan koulutusta ja Åbo Akademissa annetaan erityisopettajan 

koulutusta. 

Joensuun ja Jyväskylän yliopistoihin valituksi voi tulla myös ei-ylioppilas. 

Åbo Akademin kohdalla tämä jäi valintaoppaan perusteella epäselväksi. 

Kaikissa kolmessa yliopistossa ylioppilastutkintotodistuksesta ja ns. muista 

ansioista sai alkupisteitä. Vain Joensuun yliopisto suosi alkupisteitä antaessaan 

uusia ylioppilaita. Jyväskylässä ja Åbo Akademissa alkupisteitä sai 

lukion päättötodistuksesta. Vain Jyväskylässä ei saanut alkupisteitä IB-, 

EB- ja Reifeprüfung-tutkinnoista. Ammatillisista tutkinnoista alkupisteitä 

antoi vain Åbo Akademi, joka otti huomioon ns. yhdistelmätutkinnot. 

Joensuussa ja Jyväskylässä oli käytössä kirjallisuuteen perustuva 

valintakoe. Åbo Akademi järjesti kirjallisen kielikokeen (aineistokoe) niille, 

joiden yo-todistuksen äidinkielen arvosana oli cum laude approbatur tai 

huonompi. Erillinen soveltuvuusosio oli käytössä kaikissa kolmessa yliopistossa. 

Kaikissa kolmessa paikassa valintaperusteena käytettiin alkupisteitä 

ja valintakoetta. 

Avoimen yliopiston väylää tai tiedekilpailuväylää ei ollut käytössä. 

Joensuun yliopisto valitsi opiskelijoita myös opinto-ohjaajan pääaineopintoihin. 

Tämä valinta noudatti samoja periaatteita kuin Joensuun yliopiston 

erityisopettajan ja erityisluokanopettajan valinta. Ainoana erona oli 

se, että opinto-ohjaajan opiskelijavalinnassa oli käytössä aineistokoe. 


4.4. KAUPPATIETEELLINEN KOULUTUSALA 

Kauppatieteellistä koulutusta antavat Helsingin kauppakorkeakoulu, Svenska 

Handelshögskolan, Turun kauppakorkeakoulu, Vaasan yliopisto, Jyväskylän, 

Joensuun, Kuopion, Lapin, Oulun ja Tampereen yliopistot sekä Åbo Akademi 

ja Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu. Pääaineisiin kuuluvat mm. 

kansantaloustiede, laskentatoimi, johtaminen ja markkinointi. 

Taulukko 5. Kauppatieteellisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Kauppatieteellinen 

ala 24 1 841 10 345 5,6 92,0 25 20,9 




Helsingin kauppakorkeakoulu, Turun kauppakorkeakoulu, Vaasan yliopisto, 

Oulun yliopiston ja Lapin yliopiston taloustieteiden tiedekunnan muodostama 

verkostoyliopisto, Tampereen yliopiston taloudellis-hallinnollinen tiedekunta 

sekä Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun kauppatieteiden osaston, 

Kuopion yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan ja Joensuun yliopiston 

yhteiskuntatieteiden tiedekunnan muodostama verkostoyliopisto olivat 

valintakoeyhteistyössä. Yliopistoilla oli yhteinen valintakoe, mutta omat 

valintaperusteet ja hakulomakkeet. Pääsääntöisesti hakija voi pyrkiä kauppatieteelliseen 

koulutukseen vain yhteen näistä yliopistoista. Poikkeuksena 

olivat Helsingin ja Turun kauppakorkeakoulut, joissa toiseen näistä valintakokeen 

kautta hakeva voi valintakokeen avulla voi pyrkiä myös toiseen. 

Hakija voi kuitenkin tulla hyväksytyksi vain toiseen näistä yliopistoista. 

Valintojen jaksottamisen näkökulmasta kauppatieteellisen alan valintayksiköt 

sovelsivat kahta käytäntöä: osa valitsi opiskelijat suoraan pääaineeseen 

ja osassa valikoituminen pääaineeseen tapahtuu opintojen kuluessa 

yhteisten opintojen jälkeen. 

Kauppatieteissä oli käytössä tavallisimmin kaksi valintaperustetta: 

valinta ylioppilastutkinnon ja valintakokeiden yhteispisteillä ja valinta valinta- 


kokeen perusteella. Muutamissa poikkeustapauksia oli kuitenkin käytössä 

vain toinen näistä valintaperusteista tai valinta todistustai muiden pisteiden 

perusteella. Esimerkiksi Turun kauppakorkeakoulun kansainvälisen liiketoiminnan 

ja logistiikan koulutusohjelmaan voi tulla valituksi vain ylioppilastutkinnon 

ja valintakokeen yhteispisteillä. Åbo Akademin kauppatieteelliseen 

koulutukseen voi tulla valituksi joko todistus- ja muilla pisteillä (opintoja 

työpisteet) tai valintakokeella. Jyväskylän yliopiston kauppatieteen tietojärjestelmätieteeseen 

valittiin suoraan kaikki, jotka olivat asettaneet ko. 

pääaineen ensisijaiseksi hakukohteeksi ja joilla oli tietyt pisteet ylioppilastutkinnosta. 

Ei-ylioppilaat voivat tulla valituiksi jokaiseen kauppatieteellistä koulutusta 

antavaan suomalaiseen yliopistoon. Tosin joihinkin valintayksiköihin, 

kuten esimerkiksi Turun kauppakorkeakoulun kansainvälisen liiketoiminnan 

ja logistiikan koulutusohjelma ja Vaasan yliopiston kauppatieteiden 

laskentatoimen todistusvalinta, valittiin vain ylioppilaita. 

Valintayksiköt antoivat alkupisteitä yleensä enintään viisi vuotta 

vanhasta ylioppilastutkintotodistuksesta. Lisäksi osa valintayksiköistä antoi 

lisäpisteitä uusille ylioppilaille. Vaasan yliopiston kauppatieteen laskentatoimen 

todistusvalinnassa ei voinut tulla valituksi, jos oli kirjoittanut ylioppilaaksi 

vuonna 1998 tai sitä ennen. Kaikki kauppatieteellisen alan valintayksiköt 

antoivat alkupisteitä kansainvälisistä ylioppilastutkinnoista sai samoin 

kuin suomalaisesta ylioppilastutkinnosta paitsi Jyväskylän yliopisto. 

Lukion päättötodistuksesta ei pääsääntöisesti saanut pisteitä. Poikkeuksena 

tästä olivat Jyväskylän yliopisto, jossa pisteitä sai vuoden 1996 ja sitä 

vanhemmasta keskiarvosta, ja Vaasan yliopiston kaupallisteknisen tiedekunnan 

tietotekniikan ja tuotantotalouden valinta, jossa kemian ja fysiikan 

numeroista sai pisteitä. Muista ansioista sai harvoin alkupisteitä. Tällaisia 

pisteitä antoivat kuitenkin Helsingin kauppakorkeakoulu ja Turun kauppakorkeakoulu 

ensisijaisuuspisteinä ja Åbo Akademi opintoja työkokemuspisteinä. 

Alkupisteitä ammatillisista tutkinnoista antoivat vain Svenska 

handelshögskolanissa (vähemmän kuin ylioppilastutkinnosta, lisäksi esimerkiksi 

ammattikorkeakoulututkinnosta sai enemmän pisteitä kuin kolmivuotisesta 

ammatillisesta tutkinnosta) ja Åbo Akademi (ammatillisia tutkintoja 

verrattiin keskenään, ei ylioppilastutkintoon). 

Yhdenkään kauppatieteellisen valintayksikön valintakoe ei perustunut 

lukion oppimäärään. Useimmiten valintakoe perustui muuhun luettavaan 


kirjallisuuteen, ja valintakoetehtävät olivat luonteeltaan monivalintakysymyksiä 

paitsi Jyväskylän yliopistossa. Svenska handelshögskolanissa 

ja Åbo Akademissa oli esseekysymyksiä muusta kirjallisuudesta, paitsi 

Tampereen yliopiston kauppatieteen markkinoinnin valintakokeessa. 

Aineistokoe oli kauppatieteissä harvinainen. Aineistokokeeseen perustuvia 

monivalintakysymyksiä oli Tampereen yliopiston kauppatieteen markkinoinnin 

valintakokeessa. Myös soveltuvuuskokeet olivat harvinaisia. Turun 

kauppakorkeakoulun kansainvälisen liiketoiminnan ja logistiikan koulutusohjelmassa 

oli kuitenkin käytössä suullinen soveltuvuuskoe ja Jyväskylän 

yliopiston kauppatieteen yrityksen taloustieteen pääaineryhmässä oli erillinen 

soveltuvuuskoe, jonka luonnetta ei oltu tarkemmin eritelty valintaoppaassa. 

Osaan kauppatieteiden valintayksiköistä voi pyrkiä avoimen yliopiston 

opintojen väylää pitkin. Hakijoilta vaadittavat opintoviikkomäärät ja sisäänottomäärät 

vaihtelivat. Myös tiedekilpailussa menestyneiden sisäänottokäytännöt 

ja -määrät vaihtelivat. 

4.5. LIIKUNTATIETEELLINEN KOULUTUSALA 

Liikuntatieteitä voi opiskella pääaineena Jyväskylän yliopistossa, jossa on 

kolme valintayksikköä: liikuntapedagogiikka (opettajat), liikuntabiologinen 

aineryhmä ja liikuntahallinnon koulutusohjelma. 

Taulukko 6. Liikuntatieteellisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Liikuntatieteellinen 5 84 1 380 16,4 97,9 % 11 % 21,6 




Opiskelupaikan saaminen oli mahdollista todistuspisteiden, lisäpisteiden ja 

valintakokeen kokonaisuuden perusteella. Liikuntatieteellinen oli ainoa 

koulutusala, jossa opiskelupaikkaa ei voinut saada pelkän valintakokeen 

perusteella. 

Valinta toteuttiin kaksivaiheisesti. Valinnan ensimmäisessä vaiheessa 


ylioppilastutkinnon (max 7 ainetta), lukion päättötodistuksen (liikunta ja 

terveystieto) ja lisäpisteiden eli muiden pisteiden (korkeakouluopinnot ja 

lukion liikuntadiplomi) kutsuttiin tiedekunnan ennalta hyväksymä määrä 

hakijoita valintakokeisiin. Valintakokeet koostuivat kirjallisesta kokeesta, 

liikuntakokeista ja opetustuokiosta. 

Liikuntatieteissä oli lisäksi käytössä erityisiä karsintaperusteita, joissa 

ala poikkesi muista valintayksiköistä. Liikuntapedagogiikan pääaineeseen 

pyrkivistä karsittiin pois liikuntakokeiden yhteispisteissä pienimmän pistemäärän 

saanut neljännes. Ruotsinkielisistä hakijoista taas karsittiin valintakoepistemäärässä 

alempaan puolikkaaseen sijoittuneet hakijat. 

Liikuntatieteisiin voi tulla valituksi myös ei-ylioppilas, mutta heille varattujen 

paikkojen määrää ei oltu mainittu valintaoppaassa. Ammatillisen koulutuksen 

tutkinnoista ei saanut pisteitä ylioppilastutkinnon tai lukion päättötodistuksen 

tavoin, mutta valintakokeisiin kutsuttiin ammatillisen tutkinnon 

suorittaneita tutkintotodistuksen keskiarvon perusteella. Kansainvälisistä 

ylioppilastutkinnoista ei saanut alkupisteitä suomalaisen ylioppilastutkinnon 

tavoin, mutta kansainvälisen ylioppilastutkinnon (IB-, EB- ja Reifeprüfungtutkinnot) 

suorittaneet kutsuttiin valintakokeisiin. Liikuntapedagogiikan koulutuksessa 

oli lisäksi käytössä sukupuoli-, kieli- ja vammaiskiintiö. Liikuntahallinnon 

koulutuksessa oli käytössä vammaiskiintiö. 

Avoimen yliopiston opintojen perusteella tai tiedekilpailun perusteella 

opiskelupaikan saamisesta liikuntatieteiden koulutuksessa ei ollut tietoa 

Jyväskylän yliopiston opinto-oppaan liikuntatieteiden osassa. 

Valintakokeen kirjallinen osio perustui muuhun kuin lukion oppimäärään 

(liikuntabiologisen aineryhmän valintakoe perustuu mitä ilmeisimmin myös 

lukion oppimäärään). Aineistokoetta ei ollut käytössä. 

4.6. LUONNONTIETEELLINEN KOULUTUSALA 

Tässä kartoituksessa luonnontieteelliseen koulutusalaan laskettiin kuuluvaksi 

matematiikka, osa tilastotieteestä ja filosofiasta, fysiikka, kemia, biologia 

(myös esim. kalabiologia), biokemia, biotieteet, ympäristötieteet, maantiede, 

geologia, geotieteet, tietojenkäsittelytiede, tietotekniikka, informaatiotekniikka 

ja soveltava biotekniikka. 

Tarkastelun helpottamiseksi luonnontieteellinen ala jaettiin neljään osaalueeseen: 

1. matematiikkaan, fysiikkaan ja kemiaan, 2. bio- ja ympäristötieteisiin, 

3. maantieteeseen ja geotieteisiin ja 4. tietojenkäsittelytieteisiin. 


Taulukko 7. Luonnontieteellisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Matematiikka, 

fysiikka, kemia 21 1 416 8 372 5,9 35,8 

Biologia, ympäristö 19 537 7 713 14,4 70,3 

Maantiede, geotieteet 8 206 1 768 8,6 83,9 

Tietojenkäsittely 10 769 4 112 5,3 69,3 

Luonnontieteellinen 58 2 928 21 965 7,5 49,1 44 20,2 




4.6.1. MATEMATIIKKA, FYSIIKKA JA KEMIA 

Matematiikan, fysiikan ja kemian koulutusta antavat Helsingin, Joensuun, 

Jyväskylän, Oulun ja Turun yliopistot ja Åbo Akademi. Lisäksi Kuopion 

yliopiston antaa fysiikan ja Tampereen yliopisto matetiikan koulutusta. Näistä 

kuudesta neljällä yliopistolla eli Helsingin, Jyväskylän, Turun ja Oulun yliopistoilla 

oli kevään 2001 haussa yhteinen matematiikan, fysiikan ja kemian 

valintakoe, mutta kullakin omat valintaperusteensa. Jos hakija halusi hakea 

samanaikaisesti näihin kaikkiin neljään yliopistoon, hänen tuli hakea kunkin 

yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan niiden omalla 

hakulomakkeella. Osa valintayksiköistä järjesti toisen haun marraskuussa. 

Useisiin matematiikan, fysiikan ja kemian valintayksiköihin voi tulla 

valituksi kahdella tai kolmella valintaperusteella: pelkillä alkupisteillä, pelkillä 

valintakoepisteillä tai alkupisteiden ja valintakokeiden yhteispisteillä. 

Yleisimpinä valintaperusteina olivat kaksi ensin mainittua. 

Lisäksi valintayksiköillä oli vaihtelevia käytäntöjä sen suhteen, miten 

hakeudutaan aineenopettajakoulutukseen. Esimerkiksi Helsingin yliopiston 

valintayksikkö valitsi opiskelijat suoraan aineenopettajakoulutukseen alkupisteiden 

ja valintakokeen perusteella. Muissa yliopistoissa aineenopettajakoulutukseen 

haetaan opintojen kuluessa. Lisäksi Turun yliopistossa oli 

vuonna 2001 varattu erityinen viiden opiskelijan kiintiö niille luokanopettajan- 


koulutuksen yhteisvalintaan osallistuneille, jotka eivät tulleet valituksi 

luokanopettajankoulutukseen. 

Pelkillä alkupisteillä eli ylioppilastutkinnon matematiikan, fysiikan ja 

kemian pisteillä ja lukion päättötodistuksen arvosanoilla voi tulla valituksi 

kaikkiin ko. valintayksiköihin lukuunottamatta Oulun yliopiston kemiaa. On 

kuitenkin huomattava, että valinta pelkkien alkupisteiden perusteella oli usein 

mahdollinen vain uusille ylioppilaille, koska ylioppilastutkintopisteitä annetaan 

vain enintään kolme vuotta vanhalle ylioppilastutkinnolle. Lisäksi valintayksiköiden 

välillä oli eroja alkupisteiden laskemisessa ja eri aineiden arvosanojen 

painotuksissa. 

Useimpiin valintayksiköihin oli mahdollista päästä pelkillä valintakoepisteillä, 

osaan myös alkupisteiden ja valintakoepisteiden yhteispisteillä. Näitä 

valintareittejä pitkin ns. vanhan ylioppilaan oli mahdollista päästä koulutukseen. 

Ei-ylioppilaalle taas valintakoe oli ainoa reitti. Valintakokeeseen 

osallistuminen ei ollut useinkaan pakollista. Tällöin valintayksikkö otti automaattisesti 

huomioon hakijan kannalta paremman tai ainoan vaihtoehdon. 

Todistuspisteiden lisäksi valintayksiköt antoivat usein alkupisteitä ns. 

muista ansioista, kuten menestyksestä kansallisissa tai paikallisissa fysiikkakilpailuissa. 

Matemaattisten Aineiden Opettajien Liiton MAOL:n kilpailuissa 

10-20 parhaan joukkoon sijoittuneilla sekä Suomen Akatemian Viksukilpailuissa 

menestyneillä olikin erinomaiset mahdollisuudet päästä 

perustutkinto-opiskelijoiksi suoraan hakemuksen perusteella. Luonnontieteellisen 

alan valintayksiköille oli lisäksi tyypillistä se, että lähes kaikissa 

valintayksiköissä annettiin alkupisteitä kansainvälisistä ylioppilastutkinnoista 

(IB-, EB- ja Reifeprüfung-tutkintotodistukset) suomalaisen ylioppilastutkinnon 

tavoin ja se, että yhdessäkään valintayksikössä ei annettu alkupisteitä 

ammattikorkeakoulu-, opisto- tai vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta 

tutkinnosta. 

Valintakokeet koostuivat pääsääntöisesti lukion oppimäärään perustuvista 

tehtävistä. Oulun yliopiston valintayksiköissä oli mahdollista korvata 

koepisteet 15/35 opintoviikon kokonaisuudella. Suullinen soveltuvuuskoe 

haastatteluineen oli käytössä kahdessa valintayksikössä. 

Avoimen yliopiston opintojen perusteella opiskelupaikan saaminen jäi 

valintaoppaiden perusteella paikoin epäselväksi. Usein väylän perusteella 

otettavien lukumäärä määriteltiin tiedekuntakohtaisesti. 


4.6.2. BIO- JA YMPÄRISTÖTIETEET 

Biologian koulutusohjelman suomenkielinen valinta järjestettiin valtakunnallisena 

yhteisvalintana. Yhteisellä hakulomakkeella ja valintakokeella 

hakea Helsingin, Joensuun, Jyväskylän, Oulun ja Turun yliopistoihin. Hakija 

ilmoitti hakulomakkeessa yliopistojen suosituimmuusjärjestyksen. Biologian 

valtakunnallisen yhteisvalinnan yhteydessä pyrittiin myös Helsingin yliopiston 

ympäristöekologian laitokselle Lahteen. 

Bio- ja ympäristötieteisiin voi päästä tavallisesti kahdella valintaperusteella: 

pelkkien valintakoepisteiden sekä alkupisteiden ja valintakoepisteiden 

yhteispisteiden perusteella. Biologian yhteisvalinnassa valintaperusteena oli 

yleensä valintakokeesta ja ylioppilastutkinnosta laskettu yhteispistemäärä. 

Poikkeuksia oli muutamia. Kuopion ja Turun yliopistojen biokemiaan sekä 

Kuopion yliopiston soveltavassa biotekniikkaan ja ympäristötieteisiin oli 

mahdollista päästä myös pelkillä alkupisteillä. Selkeimmin valintaperusteiltaan 

erottui Åbo Akademi, johon kyseisiä oppiaineita voi päästä opiskelemaan 

vain yhteispisteiden perusteella. Biologian yhteisvalinnoissa Jyväskylän 

yliopisto antoi alkupisteitä myös biologian alaan liittyvästä laboratoriotai 

kenttäharjoittelusta. Sen sijaan lukion päättötodistuksesta sai erittäin 

harvoin alkupisteitä. 

Valintakokeet perustuivat lukion oppimäärään ja/tai muuhun kirjallisuuteen. 

Aineistokoe oli harvinainen. Valtaosassa valintayksiköitä oli varattu 

ei-ylioppilaille oma kiintiönsä. Avoimen yliopiston väylää koskevat samat 

huomiot kuin luonnontieteellistä alaa ylipäänsäkin. 

4.6.3. MAANTIEDE JA GEOTIETEET 

Kaikkiin maantieteen ja geotieteen valintayksiköihin voi tulla valituksi alkupisteiden 

ja valintakoepisteiden yhteispisteiden perusteella. Pelkillä valintakoepisteillä 

voi tulla valituksi kaikkiin muihin valintayksiköihin paitsi Åbo 

Akademin geologiaan. Pelkillä alkupisteillä ei voinut saada opiskelupaikkaa 

muualta kuin Oulun yliopiston geotieteistä. 

Lukion päättötodistuksen ja ns. muiden ansioiden huomioiminen alkupisteissä 

vaihteli valintayksiköiden kesken. Osa valintayksiköistä antoi alkupisteitä 

myös ylioppilastutkintotodistuksen perusteella. 

Valintakoe perustui joko lukion oppimäärään tai muuhun kirjallisuuteen. 

Aineistokoetta ja erillistä soveltuvuuskoetta ei ollut käytössä. 


Avoimen yliopiston väylää koskevat samat huomiot, mitä on aiemmin 

esitetty matemaattis-luonnontieteellisestä opiskelijavalinnasta. Osassa 

valintayksiköistä opiskelupaikan sai menestymällä MAOL:in kilpailussa, 

osassa tätä väylää ei ollut käytössä. 

4.6.4. TIETOJENKÄSITTELYTIETEET 

Tietojenkäsittelytieteen valinta järjestettiin yhteisvalintana, johon osallistuivat 

Helsingin, Joensuun, Kuopion, Tampereen ja Turun yliopistot. Hakija 

voi hakea yhdellä hakulomakkeella hakea kaikkiin yhteisvalintaan osallistuviin 

yliopistoihin. Valintakoe oli yhteinen, mutta mm. lukion päättötodistuksesta 

ja ylioppilastutkintotodistuksesta annettavat pisteet vaihtelivat yliopistoittain. 

Suurimpaan osaan tietojenkäsittelytieteen valintayksiköistä voi tulla 

valituksi joko pelkillä alkupisteillä tai valintakokeen perusteella. Alkupisteiden 

ja valintakoepisteiden yhteispisteet olivat valintaperusteena muutamassa 

alan koulutusohjelmassa. 

Oulun yliopiston tietojenkäsittelytiedettä ja Joensuun yliopiston 

signaalinkäsittelyn linjaa lukuunottamatta kaikkiin tietojenkäsittelytieteen 

koulutusohjelmiin voi tulla hyväksytyksi pelkillä alkupisteillä. Alkupisteissä 

ylioppilastutkinnon suoritusvuodella oli suuri merkitys. Tosin valintayksiköiden 

välillä oli eroja siinä, annetaanko alkupisteitä esimerkiksi enintään 

viisi vai kymmenen vuotta vanhasta tutkinnosta. Lisäksi MAOL:n tietotekniikkakilpailuissa 

ja Suomen Akatemian Viksu-kilpailussa menestyneille 

oli varattu Kuopion, Tampereen ja Turun yliopistoissa omat suoravalintakiintiöt. 

Pelkillä valintakoepisteillä voi päästä kaikkiin valintayksiköihin Åbo 

Akademin Informationsbehandling’ia lukuunottamatta. 

Valintakoe perustui useimmiten muuhun kirjallisuuteen ja/tai aineistokokeeseen. 

Lukion pitkän matematiikan ja laajan fysiikan oppimäärään 

perustuvat valintakokeet olivat käytössä kahdessa valintayksikössä. Erillistä 

soveltuvuuskoetta ei käytetty. 

Ei-ylioppilaille mahdollisten aloituspaikkojen määrä oli ilmoitettu useimmiten, 

mutta ei aina. Sen sijaan avoimen yliopiston väylän kriteereistä oli 

erittäin harvoin tietoa valintaoppaissa. 


4.7. LÄÄKETIETEELLISET KOULUTUSALAT 

Tässä kartoituksessa lääketieteellisiä koulutusaloja eli eläinlääketieteellistä, 

hammaslääketieteellistä ja lääketieteellistä koulutusalan opiskelijavalintoja 

tarkasteltiin yhdessä, koska niillä oli monia yhtymäkohtia. 

Taulukko 8. Lääketieteellisten koulutusalojen hakukohteet ja hakijat 2001 





Eläinlääketieteellinen 

Hammaslääke- 

1 52 340 6,5 100,0 19 21,4 

tieteellinen 2 82 239 2,9 100,0 18 21,1 

Lääketieteellinen 5 550 2 211 4,0 99,6 33 20,7 




Eläinlääketieteellisellä koulutusalalla on yksi ainoa valintayksikkö, Helsingin 

yliopiston eläinlääketieteellinen tiedekunta. Hammaslääketieteellisen alan 

koulutuksesta huolehtivat Helsingin ja Oulun yliopistot. Lääketieteellisen 

alan opiskelijavalintoja tehtiin viidessä yliopistossa, joiden yhteenlaskettu 

perustutkinto-opiskelijoiden aloituspaikkamäärä vuonna 2001oli 550. 

Lääketieteen ja hammaslääketieteen valintakokeet pidettiin samanaikaisesti 

kaikissa lääkärikoulutusta järjestävissä yliopistoissa. Tämä merkitsee 

sitä, että hakija voi pyrkiä lääketieteen tai hammaslääketieteen koulutusohjelmaan 

vain yhteen yliopistoon ja vain jompaankumpaan koulutukseen 

kerrallaan. Eläinlääketiedettä, lääketiedettä ja hammaslääketiedettä voi 

päästä opiskelemaan sekä ylioppilastutkintotodistuksen ja valintakokeen 

yhteispisteiden että pelkän valintakokeen perusteella. Pelkillä ylioppilastutkintotodistuksen 

pisteillä ei opiskelupaikkaa voinut saada. 

Eläinlääketiedettä, lääketiedettä ja hammaslääketiedettä voi päästä 

opiskelemaan myös ylioppilastutkintoa suorittamaton hakija. Ei-ylioppilaiden 

mahdollisuus päästä opiskelijaksi vaihteli eri valintayksiköissä esimerkiksi 

lääketieteellisellä koulutusalalla 6-50 % välillä aloituspaikkakiintiöstä. 

Eläinlääketiede, hammaslääketiede ja lääketiede antoivat yo-tutkinto- 


todistuksesta alkupisteitä vuonna 1997 tai sitä myöhemmistä yo-tutkinnoista. 

Uudet ylioppilaat (keväällä 2001 ja syksyllä 2000 kirjoittaneet) saivat lisäksi 

lisäpisteitä kaikissa muissa valintayksiköissä paitsi Tampereen yliopiston 

lääketieteen koulutusohjelmassa. 

Eläinlääketieteen, lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijavalintoja 

yhdistivät seuraavat piirteet: lukion päättötodistuksesta ja ammatillisista 

tutkinnoista ei saanut alkupisteitä. Sen sijaan IB-, EB- ja Reifeprüfung-tutkinnoista 

sai pisteitä. 

Lääketieteissä ei ollut käytössä avoimen yliopiston väylää. Suomen 

Akatemian tiedekilpailussa palkittuja valittiin eläinlääketieteeseen enintään 

kaksi. Lisäksi ko. kilpailussa 10 parhaiten menestynyttä voi hakea Kuopion 

yliopiston lääketieteeseen ilman valintakoetta. 

Kuopion yliopiston osalta oli seuraava sääntö: “Hakija, joka on suorittanut 

ylioppilastutkinnon keväällä tai syksyllä 2000 ja on vuosien 2000- 

2001 aikana suorittanut varusmies- tai siviilipalveluksen saa 2 lisäpistettä 

alkupisteisiin. Mikäli varusmies on yllämainitun lisäksi suorittanut puolustusvoimien 

johtamis- ja kouluttajakoulutuksen, hän saa toiset 2 lisäpistettä. 

Hakija voi hyödyntää vain joko uuden ylioppilaan lisäpisteet tai varusmies/ 

siviilipalvelupisteet.” 

Kaikissa lääketieteellisissä valintayksiköissä valintakokeessa oli kirjallisuuteen 

perustuva osio ja aineistokoe. Kirjojen nimet viittaavat lukion 

oppimäärään. Lisäksi kaikissa valintayksiköissä luettiin erillinen lääketieteen 

alan valintojen valtakunnallisen kehittämistoimikunnan tuottama kirja 

”Galenos 2001: Ihmiselimistö kohtaa ympäristön”. Suullinen soveltuvuushaastattelu 

oli käytössä Turun yliopiston lääketieteessä. 

4.8. MAATALOUS-METSÄTIETEELLINEN 

KOULUTUSALA 

Maatalous-metsätieteellistä koulutusta annetaan Helsingin ja Joensuun yliopistoissa 

maatalous-, metsä-, kotitalous-, elintarvike- ja ympäristötieteiden 

aloilla. Helsingin yliopistossa oli pääaineittain 14 eri valintakiintiötä sekä 

suomen- että ruotsinkielisille hakijoille. Joensuun yliopistossa pääaine valittiin 

ensimmäisen opintovuoden jälkeen. 


Taulukko 9. Maatalous-metsätieteellisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Maatalous-metsätieteellinen 

14 387 1 112 2,9 77,2 27 21,3 




Molempiin yliopistoihin oli mahdollista päästä sekä alkupisteiden ja valintakoepisteiden 

yhteispisteillä että pelkän valintakokeen perusteella. Lisäksi 

Joensuun yliopistoon voi päästä ilman valintakoetta todistuspisteillä, mikäli 

oli vuonna 1996 tai sen jälkeen kirjoittanut äidinkielestä ja pitkästä matematiikasta 

laudaturin. 

Maatalous-metsätieteiden opiskelijavalinnassa ei saanut alkupisteitä 

lukion päättötodistuksesta eikä ammatillisen koulutuksen tutkinnoista. Myöskään 

ns. muita pisteitä ei ollut jaossa. Kansainvälisistä ylioppilastutkinnoista 

sai alkupisteitä samoin perustein kuin suomalaisesta ylioppilastutkinnosta. 

Molempien yliopistojen valintakoe oli luonteeltaan kirjallisuus- ja 

aineistokoe. Joensuun yliopistossa valintakoe ei perustunut lukion oppimäärään, 

vaan muuhun kirjallisuuteen. Helsingin valintakoe perustui biologian, 

fysiikan ja kemian osalta lukion oppimäärään ja kansantaloustieteen ja liiketaloustieteen 

osalta muuhun kirjallisuuteen. Aineistokoe Helsingissä toteutettiin 

niin, että hakijoille jaettiin valintakoetilaisuudessa teksti, johon hakija 

voi tutustua rajatun ajan ja joka sitten kerättiin pois. Helsinkiin hakeva voi 

osallistua valintakokeeseen myös Oulun yliopiston tiloissa. 

Sekä Helsinkiin että Joensuuhun voi päästä avoimen yliopiston opintojen 

perusteella (Joensuuhun voi päästä viisi, Helsingin lukua ei ole kerrottu). 

Helsingin yliopistoon voi lisäksi päästä opiskelemaan, mikäli oli sijoittunut 

tiedekilpailussa kymmenen parhaan joukkoon. 


4.9. OIKEUSTIETEELLINEN KOULUTUSALA 

Taulukko 10. Oikeustieteellisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Oikeustieteellinen 5 492 2 783 5,7 99,8 21 21,1 




Kaikissa valintayksiköissä paitsi Åbo Akademissa oikeustieteellisen koulutusalan 

valinta tapahtui ylempään korkeakoulututkintoon. Åbo Akademissa 

oikeusnotaarin tutkinnon suorittaneille oli erillinen valinta TY:n oikeustieteen 

kandidaatin tutkintoon. Åbo Akademin kohdalla sisäänottomääriä ei 

mainita kuitenkaan ollenkaan 

Jokaiseen oikeustieteen valintayksikköön voi tulla valituksi ei-ylioppilas. 

Valituksi voi tulla joko ylioppilastutkinnon ja valintakokeen pisteillä tai valintakokeen 

pisteillä. Alkupisteytyksessä suosittiin uusia ylioppilaita. Hakija ei 

voinut kuitenkaan tulla valituksi pelkillä todistuspisteillä. 

Lukion päättötodistuksesta ja ammatillisista tutkinnoista ei saanut alkupisteitä. 

Kansainväliset ylioppilastutkinnot rinnastettiin pisteitä annettaessa 

suomalaiseen ylioppilastutkintoon. Ns. muita pisteitä sai vain Lapin yliopiston 

oikeustieteessä (opintosuoritukset). Valintakokeen kysymykset perustuivat 

muuhun kuin lukion oppimäärään ja olivat luonteeltaan monivalinta-, 

essee-, tai oikeustapauskysymyksiä. Erillisiä soveltuvuuskokeita ei ollut 

käytössä. 

Avoimen yliopiston opintojen perusteella tai tiedekilpailussa menestymisen 

perusteella opiskelupaikan saaminen vaihteli. Avoimen yliopiston 

opintojen perusteella voi saada opiskelupaikan vain Åbo Akademin oikeustieteellisessä 

valinnassa. 

4.10. PSYKOLOGIA 

Psykologian alan tutkintoja voi suorittaa Helsingin, Joensuun, Jyväskylän, 

Tampereen ja Turun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. 


Taulukko 11. Psykologian koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Psykologia 6 192 2 274 11,8 98,1 21 21,0 




Kaikkiin aloituspaikkoihin voi tulla hyväksytyksi ylioppilas. Lisäksi 25 paikkaan 

voi tulla hyväksytyksi jollain muulla tavalla kuin ylioppilastutkinnon 

suorittamalla korkeakoulukelpoisuuden saavuttanut. Puolet opiskelijoista 

valittiin valintakokeen ja ylioppilastutkinnon yhteispisteillä ja puolet valintakokeen 

pisteillä. 

Ylioppilastutkinnosta sai alkupisteitä äidinkielestä sekä kolmesta muusta 

aineesta (toinen kotimainen kieli/matematiikka/reaali/pitkä vieras kieli). 

Vuotta 1999 aiemmin suoritetusta ylioppilastutkinnosta ei saanut alkupisteitä. 

Koska puolet alkupaikoista ilmoitettiin täytetettävän ylioppilastutkinnon ja 

valintakokeen yhteispisteillä, voi todeta, että uusilla ylioppilailla oli hyvät 

mahdollisuudet päästä opiskelemaan. Toisin sanoen aiemmin mainittu mahdollisuus, 

jonka mukaan 25 paikkaan voi tulla hyväksytyksi jollain muulla 

tavalla kuin ylioppilastutkinnon suorittanut, oli lähinnä teoreettinen. Selvää 

on myös se, että osa ylioppilaista oli paremmassa asemassa kuin toiset: 

vuosien 1999-2001 ylioppilaat voivat tavoitella 50 paikkaa, kun taas vuonna 

1998 ja sitä ennen kirjoittaneet ylioppilaat voivat tavoitella vain 25 paikkaa. 

Helsingin yliopiston psykologian valinnassa ei saanut pisteitä lukion 

päättötodistuksesta sen paremmin kuin harrastuksista tai työkokemuksesta. 

Kansainvälisistä ylioppilastutkinnoista (IB-, EB- ja Reifeprüfung) sai alkupisteitä 

samalla tavalla kuin suomalaisesta ylioppilastutkinnosta. Valintakoekysymykset 

perustuivat kirjallisuuteen. Koe voi koostua lasku-, päättely-, 

essee- tai monivalintatehtävistä. Soveltuvuuskoetta ei ollut. Avoimen yliopiston 

opintojen perusteella voi päästä opiskelijaksi erillistä väylää pitkin: 

vaatimuksena oli vähintään 60 opintoviikkoa, joihin sisältyy psykologian 

perus- ja aineopinnot. Tiedekilpailuväylää ei ollut olemassa. 

Kun Helsingin yliopiston psykologian opiskelijavalintaa vertaa muihin 


saman pääaineen opiskelijavalintoihin, voi tehdä mielenkiintoisia havaintoja. 

Jyväskylän yliopistossa, Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa oli käytössä 

soveltuvuuskoe tai haastattelu – Helsingin, Joensuun ja Tampereen yliopistoissa 

ei ollut. Kansainvälisistä ylioppilastutkinnoista saa alkupisteitä 

psykologian valintayksiköissä samalla tavalla lukuunottamatta Jyväskylän 

yliopistoa, jossa kansainvälisen ylioppilastutkinnon suorittanut voi päästä 

opiskelemaan vain valintakoepisteillä. Avoimen yliopiston väylä oli käytössä 

kolmessa kuudesta psykologian valintayksiköstä eli Helsingin yliopistossa, 

Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa. 

4.11. TAIDEALAT 

Tässä kartoituksessa taidealojen opiskelijavalintoja päätettiin tarkastella 

yhden pääotsikon alla, mutta kunkin taidealan opiskelijavalintojen erityispiirteet 

huomioonottaen. Taidealoihin kuuluvat kuvataide, musiikki ja 

musiikkikasvatus, taideteollinen koulutusala sekä teatteri- ja tanssiala. 

Taulukko 12. Taidealojen hakukohteet ja hakijat 2001 





Teatteri- ja 

tanssiala 10 89 1 547 17,4 100,0 3 24,0 

Kuvataide 1 28 512 18,3 100,0 0 24,0 

Taideteollinen 17 198 2 402 12,1 90,1 11 22,4 

Musiikki 10 161 968 6,0 96,3 22 22,4 




4.11.1. KUVATAIDE 

Kuvataideakatemian opiskelijavalinnalle oli tyypillistä se, että valinta sen 

viiteen koulutusohjelmaan tapahtuu yksinomaan valintakokeilla. Todistustai 

muita alkupisteitä ei annettu. 

Valinta oli kaksivaiheinen. Hakijat laativat enintään viisi näytetyötä, 

jotka voivat olla piirustuksia, maalauksia, grafiikan vedoksia tai video-, käsite- 


4.11.2. MUSIIKKI 

tai viestintätaiteen teoksia. Alkuperäisten näytetöiden perusteella hakijat 

valitaan valintakurssille, jonka jälkeen tapahtui lopullinen opiskelijavalinta. 

Musiikkiin luettiin tässä kartoituksessa musiikkitiede ja musiikkikasvatus. 

Musiikkitieteen pääainevalintaa on Helsingin yliopistossa, Jyväskylän yliopistossa, 

Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa. 

Ei-ylioppilas voi tulla valituksi Helsinkiin ja Turun molempiin tätä koulutusta 

antaviin yliopistoihin. Jyväskylän yliopiston kohdalla asia jäi valintaoppaan 

perusteella epäselväksi. Helsingin yliopistoon ja Turun yliopistoon 

voi päästä opiskelemaan musiikkitiedettä valintakoepisteiden ja todistuspisteiden 

yhteispisteillä tai valintakoepisteillä. Åbo Akademiin ja Jyväskylän 

yliopistoon voi päästä opiskelijaksi lähinnä todistus- ja valintakoepisteillä. 

Tuoreita ylioppilaita suosittiin vain Helsingin yliopistossa. Lukion 

päättötodistuksesta ja ammatillisista tutkinnoista ei saanut alkupisteitä. Ns. 

muut alkupisteet olivat käytössä vain Åbo Akademissa preferenssipisteinä. 

IB-, EB- ja Reifeprüfung-tutkinnoista sai pisteitä samalla tavalla kuin suomalaisesta 

tutkinnosta kaikissa musiikkitieteiden valintayksiköissä paitsi 

Jyväskylässä, jossa vain Suomessa suoritetusta IB-tutkinnosta sai alkupisteitä. 

Valintakoe perustui kaikissa musiikkitieteen valintayksiköissä muuhun 

kirjallisuuteen kuin lukion oppimäärään ja oli luonteeltaan esseemuotoinen. 

Helsingin yliopistossa oli käytössä myös muunmuotoisia kysymyksiä. 

Aineistokoe oli käytössä vain Åbo Akademissa. Suullinen soveltuvuusosio 

oli käytössä Åbo Akademissa ja Jyväskylän yliopistossa. Lisäksi Jyväskylän 

yliopistossa oli kokeet musiikin teorian tuntemuksesta ja musiikin historian 

ja tyylien tuntemuksesta. Turun yliopistossa oli kuuntelukoe, jossa arvioidaan 

kykyä jäsentää kuulemaansa ja kirjoittaa siitä. 

Avoimen yliopiston opintojen perusteella voi päästä musiikkitieteen 

perustutkinto-opiskelijaksi kaikissa neljässä valintayksikössä. Avoimen väylän 

opintoviikkovaatimukset vaihtelivat perusopinnoista 60:een opintoviikkoon. 

Sisäänottomäärä ilmeni valintaoppaasta vain Turun yliopiston osalta. 

Musiikin yliopistollinen koulutus on Suomessa keskittynyt pääasiassa 

Sibelius-Akatemiaan, jossa on yhdeksän koulutusohjelmaa. Musiikkikasvatusta 

voi pääaineenaan opiskella Sibelius-Akatemian lisäksi opiskella 

Jyväskylän yliopistossa ja Oulun yliopistossa. 


Sibelius-Akatemian opiskelijavalinta perustui monipuolisiin soveltuvuutta 

mittaaviin valintakokeisiin. Osassa koulutusohjelmissa oli kirjallisuuskoe 

ja aineistokoe. 

Oulun yliopiston musiikkikasvatuksen valinta perustui pelkkään valintakokeeseen, 

jossa oli erillisen soveltuvuusosion lisäksi kirjallisuuskoe ja 

aineistokoe. Jyväskylän yliopiston musiikkikasvatuksen valinta perustui 

soveltuvuuskokeen ja ylioppilastutkintotodistuksen pisteisiin. 

4.11.3. TAIDETEOLLINEN KOULUTUSALA 

Taideteollisia pääaineita voi opiskella Taideteollisessa korkeakoulussa ja 

Lapin yliopistossa. Tarkastelu koski Taideteollisen korkeakoulun osalta vain 

taiteen kandidaatin tutkinnon yhdeksää koulutusohjelmaa ja kuvataideopetuksen 

taiteen maisterin tutkinnon peruskoulutuslinjaa, koska muissa 

valinnoissa edellytettiin mm. aikaisempia opintoja. Lapin yliopistossa on 

neljä taideteollista koulutusohjelmaa. 

Taideteollisen korkeakoulun opiskelijavalinta perustui kolmivaiheisiin 

valintakokeisiin. Muita pisteitä oli käytössä paikoin Esimerkiksi kuvataideopetuksen 

peruskoulutuslinjan opiskelijavalinnassa alkupisteitä sai lukion 

päättötodistuksen äidinkielen arvosanasta ja kuvataiteen lukiodiplomista. 

Valintakokeen ensimmäisen osan muodosti ennakkotehtävien arviointi. 

Kaikkien hakijoiden oli tehtävä ennakkotehtävät, joiden määrä ja luonne 

vaihteli koulutusohjelman mukaan. Ennakkotehtävien perusteella osa hakijoista, 

enintään kymmenkertainen määrä aloituspaikkoihin verrattuna, kutsuttiin 

valintakokeen toiseen osaan. Toisen osan perusteella osa hakijoista, 

enintään nelinkertainen määrä sisäänottoon nähden, kutsuttiin valintakokeen 

kolmanteen osaan. 

Lapin yliopiston taideteollinen opiskelijavalinta poikkesi Taideteollisen 

korkeakoulun opiskelijavalinnasta siten, että Lapin yliopiston taideteollisiin 

koulutusohjelmiin voi päästä vain alkupisteiden ja valintakokeen yhteispisteiden 

perusteella. Pelkillä valintakoepisteillä ei siis voinut saada opiskelupaikkaa. 

Neljästä ylioppilastutkinnon aineesta ja kuvataiteen lukiodiplomista 

pisteitä sai alkupisteitä. Osassa koulutusohjelmia lukiodiplomilla saattoi jopa 

korvata ennakkotehtävät. 

Lapin yliopiston valinta poikkesi Taideteollisen valinnasta myös siten, 

että osassa Lapin koulutusohjelmissa oli käytössä kirjallisuuteen perustuva 

valintakoe toisin kuin Taideteollisen korkeakoulun opiskelijavalinnoissa. 


Keskeinen ero yliopistojen välillä oli se, että Lapin yliopistoon voi päästä 

opiskelemaan avoimen yliopiston väylän kautta. Taideteollisessa korkeakoulussa 

tällaista mahdollisuutta ei ollut. 

Lapin yliopistossa oli erillinen valinta artenomi-, artenomi (AMK)- tai 

medianomi (AMK) –tutkinnon suorittaneille (ei koske kuvataidekasvatusta). 

Tämä ns. art–valinta perustui koulutusohjelmasta riippuen portfolion/työnäytteen/kirjallisen 

tehtävän/haastattelun yhdistelmään. 

4.11.4. TEATTERI- JA TANSSIALA 

Teatterikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutuksen 

opiskelijavalintajärjestelmä oli hyvin samanlainen: ylioppilaat ja ei-ylioppilaat 

olivat samalla viivalla ja valinta perustui yksinomaan valintakokeen pisteisiin. 

Teatterin ja draaman tutkimusta voi opiskella Tampereen yliopistossa 

ja teatteritiedettä voi opiskella Helsingin yliopistossa. Ko. valintayksiköiden 

opiskelijavalinta erosi toisistaan: Tampereen teatterin ja draaman tutkimukseen 

voi päästä vain alkupisteiden ja valintakokeen yhteispisteillä, kun taas 

Helsingin teatteritieteeseen valittiin osa alkupisteiden ja valintakokeen 

yhteispisteillä ja osa pelkän valintakokeen perusteella. Toisin sanoen Tampereelle 

voi päästä vain ylioppilas, kun taas Helsingissä osaa opiskelupaikoista 

voi tavoitella ei-ylioppilas. 

Helsingin yliopiston teatteritieteessä suosittiin tuoreita ylioppilaita toisin 

kuin Tampereen teatterin ja draaman tutkimuksessa. Kummassakaan 

ei saanut alkupisteitä lukion päättötodistuksesta eikä ammatillisista tutkinnoista. 

Molemmissa sai alkupisteitä IB-, EB- ja Reifeprüfung-tutkinnoista 

samalla tavoin kuin suomalaisesta ylioppilastutkinnosta. Ns. muut alkupisteet 

olivat käytössä vain Tampereen teatterin ja draaman tutkimuksessa, joka 

antoi harrastuspisteitä. 

Helsingin yliopiston teatteritieteessä ja Tampereen yliopiston teatterin 

ja draaman tutkimuksessa valintakokeessa oli muuhun kirjallisuuteen kuin 

lukion oppimäärään perustuva valintakoe. Kummassakaan ei ollut aineistokoetta. 

Tampereella oli käytössä kirjallinen ja suullinen soveltuvuuskoe. 

Kumpaankin valintayksikköön voi päästä avoimen yliopiston opinnoilla. 


4.12. TEKNILLISTIETEELLINEN KOULUTUSALA 

Taulukko 13. Teknillistieteellinen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Teknillistieteellinen 56 4 347 24 511 5,6 84,3 67 19,4 




Teknillistieteellisen alan opiskelijavalinnassa oli käytössä yhteisvalinta. 7) 

Yhteisvalinnan lisäksi käytössä oli lukuisa joukko erillisvalintoja. 8) Kaikki 

diplomi-insinöörin tai arkkitehtuurin tutkintokoulutusta antavat yliopistot ja 

niissä 53 koulutusohjelmaa ja opintosuuntaa9) olivat yhteisvalinnan piirissä. 

Yliopistoilla oli yhteiset valintakokeet ja hakulomakkeet. Valintaperusteet 

vaihtelivat koulutusohjelman ja opintosuunnan mukaan. 

Teknillistieteelliselle opiskelijavalinnalle oli tyypillistä, että opiskelupaikan 

voi saada suoraan todistuspisteillä, pelkillä valintakoepisteillä sekä 

alkupisteiden ja valintakoepisteiden yhteispisteillä. Poikkeuksen muodosti 

arkkitehtuuri, jossa opiskelupaikkaa ei voinut saada alkupisteillä. Lisäksi 

teknillistieteellisille aloille oli tyypillistä se, ettei valittavien opiskelijoiden lukumäärä 

eikä ei-ylioppilaiden osuus kaikista valittavista opiskelijoista käynyt 

ilmi valintaoppaista. 

Valinta todistuspisteillä perustui lukion päättötodistuksesta ja ylioppilastutkinnosta 

laskettaviin pisteisiin. Todistuspisteet ja alkupisteet laskettiin 

samalla tavalla kaikissa yhteisvalintaan osallistuvissa valintayksiköissä. Jos 

valintarajan kohdalla kahdella hakijalla oli sama pistemäärä, pitkän matematiikan 

ylioppilaskokeen pistemäärä ratkaisi valinnan. Tässä yhteydessä 

huomioitiin vain syksystä 2000 alkaen suoritetut tutkinnot, so. edellisen 

vuoden ylioppilaat. Yhteispisteillä valittaessa ylioppilastutkinnosta huomioitiin 

7) Tämän raportin tiedot perustuvat Teknisten tieteiden valintaopas 2001 tietoihin. 

8) Erillisvalinnoista julkaistaan omaa opastaan. 

9) Vaasan yliopistossa järjestettävä diplomi-insinöörikoulutus (alkuosa tutkinnosta suoritetaan Vaasassa 

ja loppuosa Teknillisessä korkeakoulussa) ja Teknillisen korkeakoulun informaatioverkostojen 

koulutusohjelma olivat yhteisvalinnan ulkopuolella. 


neljä parasta ainetta äidinkielen, reaalin, toisen kotimaisen kielen, vieraiden 

kielten ja matematiikan joukosta. 

Teknillistieteellisessä opiskelijavalinnassa annettiin todistuspisteiden 

lisäksi myös muita alkupisteitä ensisijaiseksi asetetusta hakukohteesta. IB-, 

EB- ja Reifeprüfung-tutkinto rinnastettiin alkupisteytyksessä suomalaiseen 

ylioppilastutkintoon. Sen sijaan ammatillisista tutkinnoista ei saanut alkupisteitä. 

Valintakoe perustui tavallisesti matematiikan ja/tai fysiikan ja/tai kemian 

lukion oppimäärään. Sellaisen valintakokeen käyttö, joka ei perustuisi lukion 

oppimäärään, oli teknillistieteellisellä alalla erittäin harvinaista. Aineistokoetta 

ja erillistä soveltuvuuskoetta ei käytetty lukuun ottamatta TKK:n 

informaatioverkostojen koulutusohjelmaa, joka ei kuulu yhteisvalinnan piiriin. 

Yhteisvalintaoppaassa ei ollut tietoja avoimen yliopiston väylän volyymista. 

Lukuvuonna 2000 ja 2001 valtakunnallisessa matematiikka/fysiikka/ 

kemia kilpailuissa 10 parasta ja Suomen Akatemian kilpailussa palkitut voivat 

päästä opiskelijaksi erillistä väylää pitkin. Edellytyksenä oli, että ylioppilastutkinto 

on vuodelta 2000 tai 2001. 

Arkkitehtuurin opiskelijavalinta erosi muusta teknillistieteellisestä 

opiskelijavalinnasta siten, että valintakoe perustui matematiikan lukion oppimäärään. 

Lisäksi maisema-arkkitehtuurissa oli käytössä lukion oppimäärän 

ulkopuolista, luonnontieteellistä kirjallisuutta. Arkkitehtien valinnassa oli 

käytössä soveltuvuuskoe, jossa mitattiin piirustustaitoja. Sen sijaan arkkitehtivalinnassa 

ei ollut käytössä avoimen yliopiston väylää tai erilaisissa kilpailuissa 

menestymisen väylää. 

4.13. TEOLOGINEN KOULUTUSALA 

Taulukko 14. Teologisen koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Teologinen ala 6 272 1 089 4,0 93,1 34 21,4 





Teologian koulutusalalla eri valintayksiköillä oli toisistaan varsin poikkeavia 

valintamenettelyitä ja valintaperusteita. Suoravalintaa edustivat Joensuun 

yliopiston ortodoksinen teologia, joka valitsi opiskelijat suoraan opettajakoulutukseen, 

kirkkomusiikkiin ja teologiaan sekä Joensuun yliopiston läntinen 

teologia, joka valitsi opiskelijat suoraan opettajankoulutukseen ja teologiaan. 

Vasta opintojen kuluessa tapahtuvaa valintaa edustivat Helsingin 

yliopisto ja Åbo Akademi. 

Heterogeenisyyttä oli myös siinä, että Joensuun yliopiston ortodoksiseen 

ja läntiseen teologiaan ei voi tulla valituksi ei-ylioppilas, kun taas Helsingin 

yliopistossa ei-ylioppilas voi tulla hyväksytyksi puoleen aloituspaikoista. 

Åbo Akademissa ei-ylioppilaiden osuudeksi oli määritelty 15 %. 

Ylioppilastutkinnosta sai alkupisteitä kaikissa muissa valintayksiköissä 

paitsi Joensuun yliopiston kirkkomusiikissa. Lukion päättötodistuksesta alkupisteitä 

antoivat vain Joensuun yliopiston ortodoksinen ja läntinen teologia. 

Muita alkupisteitä antoivat Åbo Akademi ja Joensuun ortodoksinen kirkkomusiikki. 

Kaikissa teologian valintayksiköissä IB-, EB- ja Reifeprüfung-tutkinnoista 

sai pisteitä samoin kuin suomalaisesta ylioppilastutkinnosta.Yksikään 

valintayksikkö ei antanut alkupisteitä ammattikorkeakoulu-, opisto- tai 

ammatillisesta tutkinnosta. 

Vain Åbo Akademissa valintakoe perustui lukion oppimäärään, muissa 

valintayksiköissä muuhun kirjallisuuteen. Aineistokoe oli käytössä Helsingin 

yliopistossa ja Åbo Akademissa ja soveltuvuuskoe vain Joensuun yliopistossa. 

Joensuun yliopistossa valituksi voi tulla vain todistuspisteiden ja valintakokeen 

yhteispisteillä, Helsingissä yhteispisteillä ja pelkällä valintakokeella, 

Åbo Akademin kohdalla asiasta sen paremmin kuin sisäänottomäärästä ei 

ollut mainintaa valintaoppaassa. 

Valintamenettelyiden heterogeenisyys teologisella koulutusalalla koski 

myös avoimen yliopiston väylää ja tiedekilpailujen perusteella hyväksymistä: 

vain Helsingin yliopistossa ja Åbo Akademissa ko. väylät olivat käytössä. 

4.14. TERVEYSTIETEIDEN KOULUTUSALA 

Terveystieteisiin luettiin tässä kartoituksessa ravitsemustiede, ergonomia, 

kansanterveystiede, liikuntalääketiede, fysioterapia, fysioterapiaopettaja, 


gerontologia ja kansanterveys, sosiaali- ja terveysjohtaminen, terveyskasvatus, 

toimintaterapia, toimintaterapiaopettaja, terveyshallinto ja terveystaloustiede, 

hoitotiede, terveydenhuollon hallinto, radiografia, hoitotyön opettaja, 

akuutti kliininen hoitotiede sekä kliinisen hoitotieteen geriatriset opinnot. 

Taulukko 15. Terveystieteiden koulutusalan hakukohteet ja hakijat 2001 





Terveystieteet 27 329 2 059 6,3 91,3 8 29,9 




Terveystieteiden opiskelijavalintojen toteutus erosi erittäin paljon eri valintayksiköiden 

kesken. Käytössä olevat valintaperusteet voidaan luokitella neljään 

ryhmään yleisimmästä harvinaisimpaan: 

1. Valinta alan opisto- tai ammattikorkeakoulututkinnon perusteella. Osa 

tätä valintaperustetta noudattavista valintayksiköistä valitsi opiskelijat 

alkupisteiden ja valintakokeiden (kirjallisuus ja/tai aineistokoe) yhteispisteillä 

ja osa pelkän valintakokeen perusteella. 

2. Valinta pelkillä valintakoepisteillä. Tällöin minkäänlaisia alkupisteitä ei 

annettu, eikä hakijoita eroteltu ylioppilaisiin ja ei-ylioppilaisiin. 

3. Valinta yksinomaan aiemmin suoritetun opintokokonaisuuden perusteella. 

Hakijoita ei tällöin eroteltu ylioppilaisiin ja ei-ylioppilaisiin, eikä 

käytössä ollut valintakoetta. 

4. Valinta alkupisteiden ja valintakoepisteiden yhteispisteillä tai pelkillä 

valintakoepisteillä. Pisteitä ei saanut lukion päättötodistuksesta, muista 

ansioista eikä ammatillisista tutkinnoista. Kansainvälisiin ylioppilastutkintoihin 

suhtauduttiin samoin kuin suomalaiseen ylioppilastutkintoon. 

Valintakoe perustui muuhun kirjallisuuteen ja/tai aineistokokeeseen. 

Näiden neljän valintaperustemallin lisäksi terveystieteissä oli jonkin verran 

käytössä sekamalleja, joissa oli elementtejä eri malleista. Erillistä soveltu- 


vuuskoetta ei ollut käytössä yhdessäkään valintayksikössä. 

Suuressa enemmistössä valintayksiköitä oli käytössä avoimen yliopiston 

väylä, mutta useimmiten väylän sisäänottomäärää jäi valintaoppaan perusteella 

epäselväksi. Myös väylän opintoviikkovaatimukset vaihtelivat paikoin. 

Tiedekilpailuväylää oli käytössä erittäin harvoin. 

4.15. VIESTINTÄTIETEET 

Viestintätieteiksi luettiin tässä kartoituksessa Helsingin yliopiston viestintä 

ja journalistik-oppiaine (Svenska social- och kommunalhögskolanissa); 

Jyväskylän yliopiston puheviestintä, yhteisöviestintä ja journalistiikka; Oulun 

yliopiston kansainvälisen yritysviestinnän koulutusohjelma (osana germaanista 

filologiaa), kansainvälisen yritysviestinnän koulutusohjelmaa (osana 

pohjoismaista filologiaa); Tampereen yliopiston tiedotusoppia ja Vaasan 

yliopiston viestintätieteitä. 

Taulukko 16. Viestintätieteiden hakukohteet ja hakijat 2001 





Viestintätieteet 9 189 2 929 15,5 86,4 **) **) 


**) Tiedot puuttuvat, koska viestintätieteitä ei tarkastella erikseen Tilastokeskuksen koulutusalaluokittelussa. 


Ei-ylioppilaat voivat tulla valituksi jokaiseen viestintätieteen valintayksikköön. 

Jyväskylän yliopiston kohdalla valittavien ei-ylioppilaiden lukumäärä 

ei käynyt ilmi valintaoppaasta. 

Helsingin yliopiston viestintään, Turun yliopiston mediatutkimukseen 

ja Vaasan yliopiston viestintätieteisiin valinta tapahtui joko ylioppilastutkinnon 

ja valintakokeen pisteillä tai pelkän valintakokeen pisteillä. Tampereen 

yliopiston tiedotusoppiin voi päästä opiskelijaksi vain valintakokeen perusteella, 

joten kaikki paikat olivat täytettävissä myös ei-ylioppilailla. Jyväskylän 

yliopiston kohdalla jäi epäselväksi se, valitaanko opiskelijoita pelkästään 

valintakokeen perusteella. Yhteenkään viestintätieteen valintayksiköistä ei 

voinut tulla valituksi pelkillä todistuspisteillä. 


Lukion päättötodistuksesta ei saanut viestintätieteissä alkupisteitä. Vain 

Tampereen yliopiston tiedotusopissa ammatillisen koulutuksen tutkinnot olivat 

samassa asemassa kuin ylioppilastutkinto: kummastakaan ei saanut pisteitä. 

Kansainväliset ylioppilastutkinnot huomioitiin suomalaisen ylioppilastutkinnon 

tavoin muissa viestinnän valintayksiköissä paitsi Jyväskylän yksiköissä, joissa 

sai alkupisteitä vain IB-tutkinnosta. Muita alkupisteitä sai vain Jyväskylän 

yliopiston yhteisöviestinnän valintayksikössä, joka antoi pisteitä alan opinnoista 

ja työkokemuksesta. 

Valintakoe oli muuhun kuin lukion oppimäärään perustuva kirjallisuuskoe 

ja/tai aineistokoe. Vastaukset laadittiin pääasiassa esseemuotoisina. 

Valintaoppaassa todettiin Jyväskylän yliopiston yhteisöviestinnän osalta, että 

kirjalliseen kokeeseen ei edellytetä ennalta valmentautumista. Suullinen 

soveltuvuuskoe oli käytössä kahdessa valintayksikössä – Jyväskylän yliopiston 

puheviestinnässä ja yhteisöviestinnässä. 

Avoimen yliopiston väylä oli käytössä lähes kaikissa viestinnän valintayksiköissä. 

Opintoviikkovaatimukset vaihtelivat perusopinnoista 60 opintoviikkoon. 

Avoimen väylää sisäänotettavien määrä oli paikoin epäselvä. 

Valintayksiköiden kesken oli myös vaihtelua siinä, voiko tiedekilpailuissa 

menestymisen perusteella tulla valituksi. 

4.16. YHTEISKUNTATIETEELLINEN KOULUTUSALA 

Yhteiskuntatieteellisen koulutusalan pääaineisiin luettiin tässä kartoituksessa 

sosiologia, valtio-oppi, kansainvälinen politiikka, julkisoikeus, hallintotiede, 

kunnallisala, finanssihallinto ja julkiyhteisöjen laskentatoimi, filosofia, tilastotiede, 

sosiaalipolitiikka, yhteiskuntapolitiikka, sosiaalityö, sosiaali- ja kulttuuriantropologia, 

sosiaali- ja terveyshallinto, yhteiskuntamaantiede, matkailututkimus, 

informaatiotutkimus, aluetiede, ympäristöpolitiikka, (kansan)taloustiede 

ja yrittäjyys. Sosiaalipsykologiaa käsitellään tässä kartoituksessa psykologian 

yhteydessä ja Tampereen yliopiston tilastotiedettä luonnontieteellisen 

koulutusalan opiskelijavalintojen yhteydessä. 


Taulukko 17. Yhteiskuntatieteellisen koulutusalan ja hallintotieteiden hakukohteet ja hakijat 2001 





Yhteiskuntaja 

hallintotieteet 70 1 741 12 562 7,2 76,4 19 21,6 




Opiskelijavalinta tapahtui yleensä suoraan pääaineeseen. Kaksivaiheista 

valintaa, jossa opiskelija valitaan ensin pääaineryhmään ja valikoituminen 

pääaineeseen tapahtuu vasta opintojen kuluessa, edusti Åbo Akademin 

politices magister –examen ja Vaasan yliopiston hallintotieteiden maisterin 

tutkinto. 

Yleisin valintaperuste oli joko ylioppilastutkintotodistuksen ja valintakokeen 

yhteispisteet (ylioppilashakijat, usein mahdollista lähinnä tuoreille 

ylioppilaille) tai valintakokeen pisteet (ylioppilaat, jotka eivät päässeet 

yhteispistekiintiössä ja ei-ylioppilaat, tosin joissain valintayksiköissä valintakokeen 

kautta tulevien oli oltava ylioppilaita). 

Pelkillä todistuspisteillä valinta oli harvinaista kahta poikkeusta lukuunottamatta: 

- Åbo Akademin VTM –tutkintoon (politices magister) voi tulla valituksi 

todistus- ja lisäansioista annettavilla pisteillä ja 

- Joensuun yliopiston tilastotieteeseen, Jyväskylän yliopiston tilastotieteeseen 

ja Turun yliopiston tilastotieteeseen voi tulla valituksi pelkillä 

todistuspisteillä samoin Joensuun yliopiston kansantaloustieteeseen. 

Ei-ylioppilailla oli mahdollisuudet tulla valituksi kaikkiin muihin yhteiskuntatieteellisen 

koulutusalan valintayksiköihin paitsi Joensuun yliopiston tilastotieteeseen. 

Ylioppilaiden ja ei-ylioppilaiden kohtelua vertailtaessa kolme 

valintayksikköä kohteli heitä täysin tasavertaisesti: 

- Kuopion yliopiston sosiaalipsykologian ja sosiologian valinta ja Lapin 

yliopiston sosiaalityön valinta perustuivat pelkästään valintakokeeseen. 


- Kuopion yliopiston yrittäjyyden valinta perustui alkupisteiden (todistuspisteet) 

ja valintakokeen yhteispisteisiin. Todistuspisteytyksessä amk-, 

opisto- ja vähintään kolmivuotisen ammatillisen koulutuksen tutkintotodistuksista 

sai samalla tavalla pisteitä kuin lukion päättötodistuksesta 

ja ylioppilastutkintotodistuksesta. 

Avoimen yliopiston opintojen väylää pitkin perustutkinto-opiskelijaksi hakeminen 

oli mahdollista lähes kaikissa valintayksiköissä, mutta valittavien 

määrää ei oltu kiintiöity tai ennalta ilmoitettu. Yleisin vaatimus oli ns. 60/35/ 

15 eli yhteensä avoimen yliopiston opintoviikkoja vaadittiin vähintään 60, 

joista haettavassa pääaineessa vähintään 35 opintoviikkoa ja jossain muussa 

aineessa vähintään 15 opintoviikkoa. Useiden pääaineiden valintatiedoissa 

todettiin, että opintoviikkojen tulee muodostaa opintokokonaisuus. 

Suomen Akatemian tiedekilpailuissa menestymisen perusteella valitseminen 

vaihteli. Mikäli tällä periaatteella opiskelijoita valittiin, heidät valittiin 

pääsääntöisesti kokonaiskiintiön ulkopuolella. 

Valintayksiköiden välillä oli paljon eroja sen suhteen, mistä aineista 

annetaan pisteitä. Yksittäisistä ylioppilastutkinnon aineista äidinkieli oli se, 

josta valintayksiköt antoivat useimmiten pisteitä. 

Lukion päättötodistuksesta sai hyvin harvoin pisteitä. Samoin muita 

alkupisteitä annettiin erittäin harvoin. Poikkeuksena oli lähinnä ÅA:n politices 

magister -examen. IB-, EB-, ja Reifeprüfung-tutkintojen asema ylioppilastutkinnoista 

saataviin pisteisiin suhteutettuna oli tasavertainen lukuunottamatta 

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisen koulutusalan opiskelijavalintoja. 

Kuten edellä Kuopion yliopiston yrittäjyyden oppiaineen kohdalla 

kävi ilmi, amk-, opisto- ja vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta tutkinnosta 

ei lähtökohtaisesti saanut alkupisteitä. Poikkeuksena oli jälleen ÅA:n 

politices magister –tutkinto. 

Valintakokeet perustuivat useimmiten muuhun kirjallisuuteen kuin lukion 

oppimäärään. Lukion oppimäärään perustuvia valintakokeita oli pääasiassa 

vain tilastotieteissä. Kokeen monivalinta-, essee- tai muuta luonnetta ei 

valintaoppaissa läheskään aina ilmoitettu. Soveltuvuuskokeita ei käytännössä 

ollut, ja aineistokokeet olivat erittäin harvinaisia. 


5. YHTEENVETO YLIOPISTOJEN 

OPISKELIJAVALINNOISTA VUONNA 2001 

Tässä kappaleessa tarkastellaan ensin valintojen toteuttamisen periaatteita, 

kuten valintojen tavoitteita, valintojen organisointia ja valintaperusteita. 

Luvusta 5.4. eteenpäin tarkastellaan valintojen toteutumista ja toimivuutta 

hakijoiden ja hyväksyttyjen määrien sekä opintojen keskeyttämisen ja valmistumisaikojen 

valossa. 

5.1. VALINTOJEN TAVOITTEET ERI NÄKÖKULMISTA 

Valintajärjestelmien tavoitteita ja ongelmia voidaan tarkastella erilaisten 

toimijoiden eli ns. sidosryhmien näkökulmasta. Opiskelijavalintatoimikunta 

(KM 1986:8, 25-27) nimesi neljä ryhmää, joilla voidaan ajatella olevan 

intressejä opiskelijavalintojen suhteen: potentiaaliset opiskelijat, korkeakoulut, 

(koulutus)poliittiset päätöksentekijät sekä koulutettavien tulevat työnantajat. 

Mainittujen neljän ryhmän sisällä voidaan vielä erottaa osaryhmiä, joilla 

saattaa olla omia valintoihin kohdistuvia tavoitteita ja odotuksia. 

Sidosryhmänäkökulmassa korostuu helposti valintajärjestelmien kompleksisuus 

ja eri sidosryhmien tarpeiden ja etujen ristiriitaisuus. Esimerkiksi 

em. opiskelijavalintatoimikunta oli sitä mieltä, että kaikissa keskeisissä kysymyksissä 

ei liene mahdollista löytää mielekkäitä ja kyllin konkreettisia 

kompromisseja, vaan johdonmukaisen kehittämisehdotusten kokonaisuuden 

rakentaminen edellyttää ainakin jossain määrin sitoutumista johonkin näkökulmaan 

(KM 1986:8, 105). Tässä kartoituksessa ei ole kuitenkaan sitouduttu 

yhteen näkökulmaan, vaan opiskelijavalinnoille asetettuja tavoitteita ja odotuksia 

tarkastellaan kolmesta keskeisestä näkökulmasta eli hakijan, yliopistojen/hakukohteiden 

ja koulutusjärjestelmän näkökulmasta. 

5.1.1. KOULUTUSJÄRJESTELMÄ 

Koulutuspoliittiset päätöksentekijät ovat monen eri toimijan muodostama 

kokonaisuus: varsinaiseen koulutusjärjestelmään kuuluvien toimijoiden 

lisäksi koulutuspolitiikan muotoutumiseen vaikuttavat olennaisesti muut 

poliittiset toimijat, kuten eduskunta, valtioneuvosto ja etujärjestöt. Työelämä, 

(koulutus)poliittiset toimijat ja tilanteet sekä kansainväliset tekijät säätelevät 

valintoja enemmän tai vähemmän suoraan. 

Koulutuspolitiikan näkökulmasta katsottuna opiskelijavalintojen 


ongelmiksi on koettu muun muassa koulutuspaikkojen mitoitus, ylioppilassuma, 

moninkertainen ja päällekkäinen koulutus, koulutuspaikkojen vajaakäyttö 

sekä valintojen monimutkaisuus (Jussila 1996, 25). Monet ongelmat, 

kuten ns. ylioppilassuma, ovat kestoluonteisia. Ongelmien on ratkaisuksi 

ehdotettu erilaisia toimenpiteitä, joista osa on toteutunut. 

Tällä hetkellä koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmissa ja 

yliopistojen tulossopimuksissa tavoitteiksi on asetettu mm. 

- nuorten ikäluokkien tehokas sijoittuminen opintoihin 

- ylioppilastutkinnon monipuolinen hyväksikäyttäminen valinnoissa 

- opiskelijavalintojen keventäminen 

- yhteistyön lisääminen 

- opiskelupaikkojen tehokas täyttäminen 

- yhdenmukaisten koulutusmahdollisuuksien tarjoaminen kaikille. 

Opiskelijavalintojen tehokkuus on korkeakoulupolitiikan näkökulmasta 

noussut keskeiseksi teemaksi. Opetusministeriö odottaa, että opiskelijavalintojen 

arvioinnin pohjalta voitaisiin nopeuttaa opintoihin sijoittumista 

(Lehikoinen & Saarinen 2001, 28). Opintojen myöhäinen aloitusikä, joka 

ennakoi opintojen venymistä ja keskeyttämistä, onkin valintajärjestelmän 

puitteissa mielekäs tarkastelun kohde. 

Toisaalta on ilmeistä, että nuoruusiässä tehtäviin päätöksiin vaikuttaa 

tekijöitä, joihin ei voida vaikuttaa valintajärjestelmää kehittämällä. Järjestelmän 

näkökulmasta hukkakoulutuksena näyttäytyy helposti moni sellainen 

opiskelujakso, joka yksilön näkökulmasta on mielekästä. Näin on esimerkiksi 

silloin, kun ensimmäinen opiskelupaikka on selkiyttänyt tai tarkentanut 

oman kiinnostuksen kohteen. Erityisesti tietyille suosituille aloille haetaan 

useita kertoja ennen kuin opiskelupaikka saadaan. ”Odottamiseen” käytetty 

aika käytetään usein opiskeluun toissijaisessa opiskelupaikassa. 

Missä määrin opiskelijavalinnoilla voidaan sitten vaikuttaa opiskelijan 

kiinnittymiseen opintoihinsa? Näkökulman ongelmana on, että niihin vaikuttaa 

valintamenettelyn ja koulutusjärjestelmän ohella moni muu seikka. Näitä 

ovat mm. se, onko päässyt ensisijaiseksi asettamaansa hakukohteeseen ja 

yliopistoon, kuinka hyvin koulutuksen sisältö vastaa omia odotuksia, saako 

opiskelija opintoihinsa tarvittaessa ohjausta, onko opiskelija kiinnittynyt 

erilaisiin sosiaalisiin verkostoihin ja miten asuminen on järjestynyt. 

Suomalaisessa korkeakoulupoliittisessa keskustelussa on lisäksi viime 


vuosina voimakkaasti painottunut yliopistojen merkitys alueiden kehittymisessä 

ja niiden kilpailukyvyn ylläpitämisessä. Tämä näkyy myös opetusministeriön 

korkeakoulujen alueellista kehittämistä koskevassa työryhmän 

muistiossa (OPM 28:2001). 

Aluekehityksen näkökulmasta on merkittävää, mistä opiskelijat rekrytoituvat 

korkeakouluihin ja minne he työllistyvät koulutuksen jälkeen. Työryhmä 

ehdottaa entistä tiiviimpää yhteistyötä alueen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen 

välille. Korkeakoulut ja niiden sivutoimipisteet voivat 

profiilivalinnoilla ja aloituspaikkamäärillä merkittävällä tavalla vaikuttaa 

opiskelijavalintaan. Korkeakoulujen välisellä yhteistyöllä voi olla pidemmällä 

tähtäimellä vaikutuksensa myös opiskelijavalintaan, mikäli korkeakoulut 

perustavat esimerkiksi uusia yhteisiä koulutusohjelmia. Hakijan kannalta 

etuna olisi tällöin mm. opiskelutarjonnan lisääntyminen. Haasteena olisi 

kuitenkin korkeakoulujen välisen yhteistyön ja tiedottamisen tehostaminen, 

jotta hakija pystyy luomaan mielikuvan koulutusalan valtakunnallisesta 

koulutustarjonnasta ja voi pyrkiä varmistamaan koulutuspaikkansa. (OPM 

28:2001.) 

5.1.2. YLIOPISTOT 

Opiskelijavalintaan yliopistoissa kohdistuu suuria paineita, sillä opiskelijat 

määrittävät monella tavalla yliopiston kilpailukykyä ja kehittymispotentiaalia. 

Opiskelutarjonnan lisääntyessä ja monipuolistuessa ja toisaalta ikäluokkien 

pienetessä monet yliopistot, koulutusalat ja valintayksiköt joutuvat kilpailemaan 

keskenään parhaimmista ja motivoituneimmista opiskelijoista. Onnistuneet 

opiskelijavalinnat voivat auttaa saavuttamaan koulutuksen 

määrälliset ja laadulliset tavoitteet. 

Soveltuvuuden ja motivaation mittaamisen keinoista ja niiden toimivuudesta 

on erilaisia näkemyksiä. Lukuisat erilaiset hakijaryhmät aiheuttavat 

ongelmia mm. vertailtavuuden suhteen. Keskeisiä ovat hakijoiden karsimiseen 

liittyvät tasa-arvo- ja oikeusturvakysymykset: aiemman koulumenestyksen 

ja muiden ansioiden yhteismitallinen vertailu on koettu erittäin 

vaikeaksi (Jussila 1996, 27-28). Ongelma on tunnustettu myös ammattikorkeakoulusektorilla. 

Valintakokeiden painottaminen valintaprosessissa 

onkin eräs keino pyrkiä asettamaan hakijat samalle viivalle valintatilanteessa. 

Valintojen yhteydessä usein käytetty motivaation määritelmä on kuitenkin 

ongelmallinen: yksilön motivaatio ei ole muuttumaton ja sillä on useita kohteita. 


5.1.3. HAKIJA 

Opiskelijavalinnat ovat pysyneet monin osin yliopistoissa yllättävän 

muuttumattomina vuosikymmeniä, jos sitä verrataan moniin toimintaympäristössä 

tapahtuneisiin muutoksiin ja tiedon lisääntymiseen oppimisesta 

(Kosonen 2000). Valintayksiköt varmasti uskovat käyttämiensä valintamenetelmien 

tuottavan hyvän lopputuloksen, mutta harvalla on tästä käytännön 

näyttöä, koska resursseja oman valintamenettelynsä ennustearvon 

tutkimiseksi opinnoissa etenemisen ja työuran kannalta ei useinkaan ole. 

Monivaiheinen tai muulla tavoin raskas valintaprosessi voi olla yksikölle 

mielekäs investointi, mikäli tuloksena opinnoissa etenevä ja menestyvä 

opiskelijajoukko. Toisaalta työläs valintaprosessi voi mennä pitkälti hukkaan, 

jos opiskelijaksi pyrkivät ja koulutusinstituution kysyntä ja tarjonta eivät eri 

syistä kohtaa. Myös keskeyttämiset voidaan kokea ongelmallisina, etenkin 

jos koulutusyksikkö ei ole onnistunut varautumaan niihin uusien opiskelijoiden 

määrää suunniteltaessa. (Jussila 1996, 27.) Opintojen keskimääräinen 

suoritusaika ja valmistumisaika vaihtelevat suuresti koulutusaloittain (ks. 

tarkemmin luku 5.6). 

Kuten jo edellä kävi ilmi, opiskelijavalintajärjestelmän kehittämiseen liittyy 

suuria odotuksia erityisesti järjestelmätasolla. Haluttujen vaikutusten 

saavuttaminen on kuitenkin mahdotonta, mikäli ei perehdytä hakijoiden toimintaan 

ja sitä ohjaaviin tekijöihin. Hakijan ”rationaliteetin” selvittäminen ei 

ole helppoa, koska koulutukseen pyrkivät eivät ole homogeeninen ryhmä. 

Tässä kartoituksessa hakijan näkökulma on esillä usealla eri tavalla. 

Hakijoiden hakeutuminen ja sijoittuminen koulutukseen voidaan nähdä 

prosessina, joka alkaa huomattavasti ennen varsinaista korkeakouluihin 

pyrkimistä ja päättyy monien kohdalta vasta vuosiakin korkeakouluihin sijoittumisen 

jälkeen (KM 1986:8, 137). Prosessi on kokonaisuus, jonka muodostavat 

yksilöiden valikoituminen, yksilöiden omat valintapäätökset ja koulutusinstituutioiden 

valintapäätökset (KM 1986:8, 80). Koulutukseen valikoitumisen 

problematiikkaan on aiheeseen liittyvässä tutkimuskirjallisuudessa 

kytketty myös sosiaalisia tekijöitä, joilla on tulkittu olevan vaikutusta siihen, 

miksi opiskelemaan hakeutuu ja pääsee tietynlaisia opiskelijoita. Tässä 

kartoituksessa nämä tekijät on kuitenkin rajattu tarkastelun ulkopuolelle. 

Hakijan näkökulmassa voi painottaa monia asioita. Usein keskeisimpinä 

hakijaa koskettavina näkökulmina nostetaan esiin valintoihin liittyvä 


hakijoiden tasavertainen kohtelu, informaation läpinäkyvyys ja saatavuus 

jne. Hakijoiden kokemus valintakriteereistä ja -menetelmistä on tärkeä, 

sillä opiskelijavalinta merkitsee väliintuloa, jolla on yksilön elämään äärimmäisen 

kauaskantoisia ja voimakkaita seurauksia (Kosonen 2001). Tämä 

näkökulma on ollut esillä myös julkisuudessa. Helsingin Sanomissa (2001a) 

uutisoitiin psykoterapeutti Pekka Uotilan kokemuksia tapaamistaan nuorista, 

joille ilman opiskelupaikkaa jääminen on merkinnyt voimakasta pettymystä, 

masennusta ja jopa itsetuhoajatuksia. Tietty opiskelupaikka on 

monelle nuorelle ainoalta tuntuva väylä toivottuun aikuisuuteen. Nuori voi 

kokea voimakkaasti, että tietty opiskelupaikka kuuluu hänelle, jolloin hylkääminen 

on äärimmäisen vaikea hyväksyä. (Helsingin Sanomat 2001a.) 

Yliopistojen autonomia on johtanut siihen, että opiskelijavalintojen periaatteet 

vaihtelevat runsaastikin yliopistojen välillä. Eduskunnan oikeusasiamies 

kiinnitti loppuvuodesta 2001 huomiota vaihteleviin käytäntöihin ja 

korosti, että hakijan tulisi voida luottaa opiskelijavalintojen oikeudenmukaisuuteen. 

Autonomia ei saisi merkitä sitä, että opiskelijoiden yhdenvertaisen 

kohtelun peruslähtökohdat määritellään eri yliopistoissa täysin eri tavoin. 

(Helsingin Sanomat 2001b.) 

Hakijan näkökulmasta katsottuna ainakin seuraavat kysymykset ovat 

tärkeitä: 

- Mitkä tekijät vaikuttavat nuoren tulevaisuuden suunnitelmiin, päätökseen 

opiskelemaan lähtemisestä ja opiskelupaikan valintaan? 

- Miten kilpailu koulutuspaikoista, hakijan henkilökohtaiset ominaisuudet 

ja intressit, sosiaaliset ja taloudelliset seikat, elämänvaihe ja -tilanne 

vaikuttavat koulutukseen hakeutumiseen? 

- Mikä selittää hakukäyttäytymistä? Miksi korkeakoulutukseen hakeminen 

lisääntyy jatkuvasti, vaikka ikäluokat pienenevät? 

- Ohjaavatko opiskelijavalinnat hakijan hänen kannaltaan mielekkääseen 

opiskelupaikkaan? 

- Onko hakijalla todenmukainen kuva kulloinkin haun kohteena olevan 

tieteenalan sisällöstä ja opiskelusta? Tähän vaikuttavat valinnoista 

tiedottaminen, valintamenettely (sis. mm. pääsykoekirjallisuus, valintakoe) 

ja lukioaikainen opinto-ohjaus. Milloin uravalinta pitäisi pystyä tekemään? 

- Kokeeko hakija tulevansa oikeudenmukaisesti kohdelluksi? 

- Miten opintoihin kiinnitytään? Miten opiskelijavalinnalla voidaan 

vaikuttaa opintoihin kiinnittymiseen? 


Luvussa 2. käsiteltiin korkeakoulukelpoisuuden määritelmiä. Tällä hetkellä 

korkeakoulukelpoisuuden saa monilla eri tavoin. Viime kädessä yliopistolla 

on oikeus päättää, valitaanko hakija opiskelijaksi vai ei. Hakijoiden korkeakoulukelpoisuuden 

määrittelemiseen liittyvät myös suunnitelmat ylioppilastutkinnon 

merkityksen lisäämisestä opiskelijavalinnoissa. Mikäli ylioppilastutkintotodistuksen 

ja lukion päättötodistuksen painoarvo valinnoissa kasvaa 

merkittävästi, joutuvat muut korkeakoulukelpoiset hakijat helposti heikompaan 

asemaan valinnoissa. Valintaperusteita muutettaessa onkin pidettävä 

mielessä se, että joku sellainen hakija, joka ei aiemmin olisi tullut valituksi, 

saattaakin saada opiskelupaikan ja päinvastoin. 

Kun opiskelijavalintoja tarkastellaan eri intressiryhmien näkökulmasta, 

vaarana on se, että intressien erilaisuus korostuu liikaa. Eri ryhmien 

opiskelijavalinnoille asettamia tavoitteita tulisikin tarkastella myös siitä näkökulmasta, 

mikä niille on yhteistä. Hakijan näkökulmasta nopea sijoittuminen 

tai sijoittuminen ylipäätään haluamaansa opiskelupaikkaan säästäisi 

hakemiseen käytettyjä voimavaroja opiskeluun ja valmistumiseen. Yliopistojen 

näkökulmasta onnistunut valinta merkitsee hyviä ja motivoituneita 

opiskelijoita. Järjestelmän näkökulmasta onnistunut valinta näyttäisi merkitsevän 

tehokasta ja tasavertaista opintoihin sijoittumista. 

5.2. VALINTOJEN ORGANISOINTI 

5.2.1. PÄÄVALINNAT 

Päävalinnalla tarkoitetaan yleensä alkupisteiden tai valintakokeen tai niiden 

molempien perusteella tapahtuvaa perustutkinto-opiskelijoiden valintaa, joka 

tapahtuu keväällä tai kesällä yhden paikan säännöksen toteutuksen edellyttämissä 

aikarajoissa. Päävalinnat, joissa valitaan opiskelijat siis syksyllä alkavaan 

koulutukseen, kattavat yli 96 % koko kalenterivuoden hakutapauksista. 

Tässä kartoituksessa keskitytään pääosin päävalintojen analysointiin, mutta 

erillisvalintojen muotoja käsitellään luvussa 5.2.2. ja niiden toteutumista 

luvussa 5.4.3. 

Päävalintaväylät ja aloituspaikkamäärät vuonna 2001 koulutusaloittain 

on esitetty taulukossa 18. 


Taulukko 18. Hakukohteet ja aloituspaikat yliopistojen opiskelijavalinnassa 2001 

Koulutusala Hakukoh- Aloituspaikkateiden 

lkm 10) määrä 11) 

Eläinlääketieteellinen 1 52 

Farmasia 5 372 

Hammaslääketieteellinen 2 82 

Humanistinen 43 519 

Historiatieteet 17 343 

Kielet 89 1 721 

Kasvatustieteellinen 59 1 791 

Kauppatieteellinen 24 1 841 

Kuvataide 1 28 

Liikuntatieteellinen 5 84 

Luonnontieteellinen 58 2 928 

Lääketieteellinen 5 550 

Maatalous-metsätieteellinen 14 387 

Musiikki 10 161 

Oikeustieteellinen 5 492 

Psykologia 6 192 

Taideteollinen 17 198 

Teatteri- ja tanssiala 10 89 

Teknillistieteellinen 56 4 347 

Teologinen 6 272 

Terveystieteet 27 329 

Yhteiskunta- ja hallintotieteet 70 1 741 

Viestintätieteet 9 189 

Yhteensä 539 18 708 

5.2.2. ERILLISVALINNAT 

Mikäli valinta toteutetaan päävalintojen ulkopuolella niiden ulkopuolisena 

ajankohtana ja tiettyyn erityisryhmään kohdistuvana tai kertaluonteisena 

valintana, on kyse erillisvalinnasta. Erillisvalinnoista käytetään toisinaan myös 

10) Korkeakouluihin hakeneet ja hyväksytyt 2001. Tilastokeskus. Koulutus 2002:1. Monissa hakukohteissa 

valinta on tosiasiassa monivaiheinen, jolloin pääainevalinta tehdään vasta toisena opiskeluvuotena. 

11) Yliopiston suunnittelema aloituspaikkamäärä. Lähde: Korkeakouluihin hakeneet ja hyväksytyt 2001. 

Tilastokeskus. Koulutus 2002:1. 


nimitystä erityis- tai erikoistapausvalintalaji. Erillisvalintalajeja voivat opetushallituksen 

ylläpitämän yliopistojen hakijaja opinto-oikeusrekisterin 

(HAREK) mukaan olla: 

- [Valinta todistusten perusteella: Hakijoille ei järjestetä valintakokeita, 

vaan valinta toteutetaan hakijan todistusten (mm. lukion päättötodistus, 

ylioppilastutkintotodistus) perusteella.] 12) 

- Maisteriohjelmat: Ylempään korkeakoulututkintoon johtavia 23-vuotisia 

monitieteisiä maisteriohjelmia, joihin voivat hakea aikaisempia 

yliopisto-opintoja (yleensä alemman tutkinnon taso tai noin 100 opintoviikkoa 

tai ammattikorkeakoulututkinto) suorittaneet, ja joihin on 

erillishaku. 13) 

- Siirto-opiskelijat: Valinnassa on kyse opiskelijan siirtymisestä esim. 

tiedekunnasta tai yliopistosta toiseen, jolloin hän saa uuden opintooikeuden. 

Saman tutkinnon sisällä pääainetta vaihtavaa ei käsitellä 

siirto-opiskelijana. 

- Avoimen yliopiston väylä: Tarkoitetaan valintaa, joka toteutetaan 

avoimen yliopisto-opetuksen suoritusten perusteella. 

- Ulkomaalaisvalinta: Tarkoitetaan valintaa, jossa hakijana ovat 

kansalaisuudeltaan muut kuin suomalaiset. 

- SAT-testi: Tarkoitetaan valintaa, joka toteutetaan Scholastic Assessment 

Testin perusteella. 

- Muuntokoulutusohjelmat: Ylempään korkeakoulututkintoon johtavia 

2–3-vuotisia ohjelmia, joita järjestetään tietoteollisuusohjelman kautta 

teknillistieteellisellä, luonnontieteellisellä ja kauppatieteellisellä alalla. 

Muuntokoulutukseen voivat hakea ne, jotka ovat suorittaneet aikaisempia 

yliopisto-opintoja tai muita opintoja. Muuntokoulutuksena järjestetään 

samalla alalla opisto- tai ammattikorkeakoulututkinnon 

suorittaneille ylempään korkeakoulututkintoon johtavaa koulutusta myös 

tietoteollisuusohjelman ulkopuolella. Alempaan korkeakoulututkintoon 

johtavaa muuntokoulutusta järjestetään farmasian alalla ja opettajankoulutuksessa. 

12) Tässä kartoituksessa todistusvalinta luetaan päävalintoihin. 

13) Toisenlainen määritelmä löytyy Korkeakoulujen arviointineuvoston yliopiston maisteriohjelmien 

arviointiraportista (KKA:n julkaisuja 3:2002, 135). 


- Muu erillisvalinta: Jollain muulla kuin em. tavoilla toteutettu päävalintojen 

ulkopuolella tapahtuva valinta. 

Erillisvalintojenkin asemaa opiskelijavalinnassa voi lähestyä eri intressiryhmien 

näkökulmasta. Koulutusjärjestelmän näkökulmasta mielenkiintoisia 

ovat ne määrälliset tavoitteet, joita opetusministeriö on asettanut eri 

erillisvalinnoille. Eniten keskustelua herättänyt ja merkittävin erillisväylä 

on avoimen yliopiston väylä, jonka kehittäminen on ollut koulutuspoliittisena 

tavoitteena jo pitkään. Tavoitteen toteutumista tarkastellaan lähemmin luvussa 

5.4.3. 

Koulutusjärjestelmän näkökulmasta erilaiset väylät tarjoavat mahdollisuuden 

saavuttaa koulutuspoliittinen tavoite, jonka mukaan pääsy korkeakoulutukseen 

tulee taata mahdollisimman erilaisille ja eritaustaisille yksilöille. 

Toisaalta järjestelmän näkökulmasta useat erilaiset väylät lisäävät 

helposti opiskelijavalinnan kustannuksia ja haittaavat valintajärjestelmän 

läpinäkyvyyttä. 

Yliopistojen ja hakukohteiden kannalta keskeinen kysymys liittyy siihen, 

kuinka paljon lisätyötä erillisvalinnat aiheuttavat ja vastaavatko erillisvalintojen 

tulokset hakukohteiden omia tavoitteita. 

Hakijan kannalta eri väylien lisäarvo on siinä, että se tasoittaa erilaisen 

taustan omaavien hakijoiden mahdollisuuksia päästä tutkintoon johtavaan 

yliopisto-opetukseen. Lisäksi erillisvalinta voi olla sellainen mahdollisuus 

pääaineen vaihtoon oman tiedekunnan sisällä, jolla hakija välttää valintakokeisiin 

valmistautumisen toistamiseen. Toisaalta erilaisten väylien voidaan 

nähdä asettavan hakijat eriarvoiseen asemaan keskenään. Erilaiset 

väylät myös haittaavat läpinäkyvyyttä ja pahimmillaan hakijan voi olla mahdotonta 

optimoida omaa reittiään koulutukseen. 

5.2.3. VALINTAYHTEISTYÖ 

Valintayhteistyötä tehdään niin yliopistojen sisällä kuin niiden välilläkin. 

Valintayhteistyön toteutuminen tai sen puuttuminen on erittäin merkittävä 

asia hakijan näkökulmasta. Hyvin koordinoitu alojen sisäinen tai lähialojen 

valintayhteistyö luo hakijalle mahdollisuudet hakea mieluisaan aineeseen 

samana vuonna useaan yliopistoon ja pyrkiä näin varmistamaan opiskelupaikka. 

Pitkälle viety yhteisvalintajärjestelmä ohjaa hakijaa pääsemään 

ensisijaiseen hakukohteeseensa taloudellisella tavalla, eikä hakijan tarvitse 


itse suorittaa ”riskianalyysia” siitä, kuinka varmistaisi opiskelupaikan. Yliopistoja 

ei tällä hetkellä voida kuitenkaan velvoittaa tekemään valintayhteistyötä. 

Yliopistolain (5. luku 18§) mukaan ”opiskelijavalinta voidaan 

järjestää yliopistojen yhteishaun pohjalta”. 

Valintayhteistyön voi nähdä asettuvan janalle, jonka toisessa ääripäässä 

on opiskelijavalinta keskitetyn yhteishaun avulla. Tätä mallia edustaa 

puhtaimmillaan teknisten tieteiden yhteisvalinta. Toisessa ääripäässä on malli, 

jossa esimerkiksi lähitieteenalojen valintakokeet on asetettu tietoisesti 

päällekkäin tai niille on valittu eri valintakoekirjat. Tämä merkitsee sitä, että 

hakijan on mahdotonta pyrkiä samana vuonna opiskelemaan yhtä ainetta 

useampaan kuin yhteen yliopistoon. Muut valintayhteistyön muodot asettuvat 

tälle janalle sen mukaan, kuinka laajaa yhteistyötä valintayksiköt tekevät 

keskenään. 

Yksi tavallisimmista valintayhteistyön muodoista on valintojen ajoituksen 

koordinointi. Muita valintayhteistyön muotoja voivat olla yhteiset 

pääsykoekirjat, yhteiset hakulomakkeet tai valintakokeet, jolloin hakija voi 

yhdellä lomakkeella hakea useampaan hakukohteeseen tai osallistua valintakokeeseen 

valitsemassaan hakukohteessa. 

Jussilan (1996, 9-10) mukaan koulutusalakohtaisessa valintayhteistyössä 

tapahtui 1980–90-lukujen taitteessa ennemminkin supistumista kuin 

laajenemista. Tuolloin hän ehdotti, että yhteishakua tulisi kokeilla seuraavilla 

aloilla, joilla päällekkäishaku on yleistä: luonnontieteet, tekniikka, lääketiede, 

hammaslääketiede, eläinlääketiede ja farmasia. Lisäksi yhteistä hakulomaketta 

ja pääosin yhteistä valintakoetta, joilla hakija voisi tulla huomioiduksi 

useammassa valintayksikössä, tulisi kokeilla ainakin seuraavilla aloilla: 

kauppatieteet, kääntäjänkoulutus, psykologia ja lääketieteen lisensiaatin tutkinto. 

(Jussila 1996, 49.) 

Näyttää siltä, että yliopistojen ja hakukohteiden halukkuutta valintayhteistyöhön 

vähentää ainakin huoli siitä, miten erottua muiden aineiden 

joukosta. Oman valinnan uskotaan nostavan alan houkuttelevuutta ja nostavan 

sen profiilia. Mikäli valintayhteistyötä yksiköiden välillä halutaan lisätä, 

tulisikin pohtia, kuinka hakukohteet voivat profiloitua ja erottua muiden hakukohteiden 

joukosta haluamallaan tavalla. Osittain kysymyksessä saattaa 

olla myös myytti, joka vaatisi purkamista. 

Vuonna 1998 toimintansa aloittanut yliopistojen yhteinen hakijaja 

opinto-oikeusrekisteri on luonut edellytyksiä toteuttaa valintayhteistyötä 


entistä paremmin. Lisäksi se on ratkaissut samana vuonna tapahtuvan 

päällekkäishaun ongelmat (ks. tarkemmin luku 5.2.4). Miltä koulutusalakohtainen 

valintayhteistyötilanne näytti sitten vuonna 2001 valintaoppaiden 

perusteella? 

Mittavinta valintayhteistyö oli teknillistieteellisella alalla, jossa yhteisvalinta 

kattaa kaikki diplomi-insinöörin tai arkkitehtuurin tutkintoja myöntävät 

viisi yliopistoa ja 53 koulutusohjelmaa ja opintosuuntaa. Yliopistoilla oli 

yhteiset perusteet alkupisteiden määräämiselle, yhteiset hakulomakkeet ja 

valintakokeet14) . Hakija voi yhdellä hakemuksella pyrkiä enintään viiteen 

hakukohteeseen. 

Luonnontieteellisellä koulutusalalla osa matematiikan, fysiikan ja 

kemian sekä biologian koulutusohjelmista oli mukana valintayhteistyössä. 

Matematiikan, fysiikan ja kemian valintayhteistyöhön osallistui neljä kuudesta 

yliopistosta, joilla oli kevään 2001 haussa yhteinen valintakoe, mutta 

kullakin omat valintaperusteensa. Jos hakija halusi hakea samanaikaisesti 

näihin kaikkiin neljään yliopistoon, hänen tuli hakea kunkin yliopiston 

matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan niiden omalla hakulomakkeellaan. 

Biologian koulutusohjelman suomenkielinen valinta järjestettiin 

valtakunnallisena yhteisvalintana. Yhteisellä hakulomakkeella ja valintakokeella 

voi hakea viiteen yliopistoon. 

Lisäksi tietojenkäsittelytieteen yhteisvalintaan osallistui viisi kahdeksasta 

koulutusta antavasta yliopistosta. Hakija voi hakea yhdellä hakulomakkeella 

kaikkiin yhteisvalintaan osallistuviin yliopistoihin. Myös valintakoe 

oli yhteinen, mutta alkupisteet ja valintaperusteet vaihtelivat yliopistoittain. 

Kauppatieteellisen alan koulutusta antavista 12 yliopistosta yhdeksän 

osallistui valintayhteistyöhön. Yliopistoilla oli yhteinen valintakoe, mutta omat 

valintaperusteet ja hakulomakkeet. Pääsääntöisesti hakija voi pyrkiä kauppatieteelliseen 

koulutukseen vain yhteen näistä yliopistoista. Poikkeuksena 

olivat Helsingin ja Turun kauppakorkeakoulut, jotka olivat käynnistäneet 

uudenlaista valintayhteistyötä. Toiseen näistä valintakokeen kautta hakeva 

voi valintakokeen avulla pyrkiä myös toiseen. Hakija voi kuitenkin tulla 

hyväksytyksi vain toiseen näistä yliopistoista. Vuonna 2001 yhteensä 84 

hakijaa Helsinkiin pyrkineistä sai opinto-oikeuden Turussa. Valintayhteistyön 

onnistumisesta kertoo paljon se, kuinka moni näistä jatkaa opintojaan Turussa 

14) Diplomi-insinöörin koulutusohjelmiin hakeville on matematiikan, fysiikan, kemian ja yhteiskuntatieteen 

kokeet. Valintayksikkö päättää, mitkä kokeet huomioidaan. 


ensimmäisen opintovuoden jälkeen. 

Lastentarhanopettajakoulutuksen ja opettajakoulutuksen opiskelijavalinnassa 

oli käytössä valtakunnallinen esivalinta. Koulutukseen hakeminen 

ja valinnan ensimmäinen vaihe eli esivalinta toteutettiin suomenkielisten 

opettajankoulutusyksiköiden välisenä valtakunnallisena yhteisvalintana. 

Hakija jätti vain yhden hakulomakkeen, jolla voi hakea 1–3 opettajankoulutusyksikköön. 

Hakija voitiin kutsua valintakokeisiin vain yhteen opettajankoulutusyksikköön. 

Valintakokeet vaihtelivat eri yksiköissä. 

Farmasian alalla valintakokeet olivat yhteiset Helsingissä ja Kuopiossa 

ja kokeet voi suorittaa kummalla paikkakunnalla tahansa. Hakija ei voinut 

kuitenkaan hakea samanaikaisesti Helsingin ja Kuopion farmasian alan 

koulutukseen. 

Humanistisella koulutusalalla valintayhteistyötä tekivät englannin, 

saksan ja venäjän kielen filologia-aineet ja käännöstieteet. Valintayhteistyöhön 

osallistui kuitenkin vain osa valintayksiköistä. Hakija voi suorittaa 

valintakokeen missä tahansa valintayhteistyöhön osallistuvasta yksiköstä, 

ja halutessaan hän voi pyrkiä samalla kokeella kahteen tai useampaan 

yksikköön toivomassaan järjestyksessä. 

5.2.4. YHDEN PAIKAN SÄÄNNÖS JA HAKIJA- JA OPINTO- 

OIKEUSJÄRJESTELMÄ 

Yhden korkeakoulututkintoon johtavan opiskelupaikan säännös on ollut 

voimassa lukuvuodesta 1999-2000 lähtien. Säännöksen mukaan opiskelija 

voi ottaa samana lukuvuonna vastaan vain yhden korkeakoulututkintoon15) johtavan opiskelupaikan (yliopistolaki 645/1997, laki ammattikorkeakouluopinnoista 

annetun lain 15 ja 29 § muuttamisesta 1060/1998 ja laki ammattikorkeakoulun 

jatkotutkinnon kokeilusta 645/2001). 

Yhden korkeakoulututkintoon johtavan opiskelupaikan säännöksen 

avulla pyritään siihen, että mahdollisimman moni hakija pääsee opiskelemaan 

korkeakouluun. Säännöksen toteutumista seurataan yliopistojen hakija- 

ja opinto-oikeusrekisterin (HAREK) sekä ammattikorkeakoulujen 

hakijaja opiskelupaikkarekisterin (AMKOREK) avulla. Rekistereitä yllä- 

15) Säännöksen piiriin kuuluvia korkeakoulututkintoja ovat yliopistoissa (yliopistot sekä tiede- ja 

taidekorkeakoulut) suoritettavat alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot sekä ammattikorkeakouluissa 

suoritettavat ammattikorkeakoulututkinnot ja jatkotutkinnot. Maanpuolustuskorkeakoulu, Poliisiammattikorkeakoulu 

ja Ålands Yrkeshögskola ovat säännöksen ulkopuolella. Säännös ei myöskään koske 

ulkomaisissa korkeakouluissa suoritettavia opintoja. 


pitää Opetushallitus (laki opiskelijavalintarekisteristä ja ylioppilastutkintorekisteristä 

1058/1998). 

Yhden opiskelupaikan säännös tarkoittaa käytännössä sitä, että henkilö, 

joka on vastaanottanut opiskelupaikan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa, 

ei voi ottaa vastaan toista samana lukuvuonna alkavaa korkeakoulututkintoon 

johtavaa opiskelupaikkaa. Jos opiskelupaikan jo vastaanottanut 

henkilö haluaa saada uuden korkeakoulututkintoon johtavan opiskelupaikan, 

hänellä on oikeus ottaa vastaan uusi opiskelupaikka aikaisintaan 

seuraavana lukuvuonna alkaviin opintoihin. Vaikka opiskelijaksi hyväksytty 

siirtää opintojen aloittamista vuodella, hän ei voi vastaanottaa toista 

opiskelupaikkaa samana lukuvuonna alkaviin opintoihin, jolloin hän on vastaanottanut 

opiskelupaikan. 

Päävalinnoissa ensimmäisessä vaiheessa valituksi tulleella hakijalla 

on halutessaan oikeus jäädä jonottamaan toista opiskelupaikkaa, johon hän 

on jäänyt varasijalle. Päivämäärät, johon mennessä hakijan on ilmoitettava 

opiskelupaikan vastaanottamisesta ja johon asti jonotusoikeus on voimassa, 

päätetään vuosittain. Vuonna 2001 yliopistopaikkaa jonotti 895 hakijaa. 

Kaikkiin yliopistoissa järjestettäviin koulutuksiin ei voinut kuitenkaan jonottaa. 

Säännöksen käyttöönotolla on nähty olevan monia merkittäviä vaikutuksia 

opiskelijavalintaan. Yliopistojen ja HAREK:in kannalta säännöksen 

etuja ovat mm. seuraavat: 

- opiskelupaikkojen täyttö on entistä tehokkaampaa 

- opiskelupaikat saadaan täytettyä entistä aikaisemmin 

- valintojen läpinäkyvyys on lisääntynyt 

- valtakunnalliset aikataulut ovat yhtenäistyneet (hakuaikoja lukuunottamatta) 

- yliopistot saavat ylioppilastutkintotiedot käyttöönsä HAREK:in kautta 

- hyväksymiskirjeet ja opiskelupaikan vastaanottolomakkeet ovat 

yhtenäistyneet 

- tuloslaskenta ja -palvelu on kehittynyt manuaalisesta atk-pohjaiseksi 

- hakijatiedot, valintojen tulostiedot ja opiskelupaikan vastaanottaneiden 

tiedot ovat keskitetysti samassa rekisterissä 

- rekisterin tietoja voidaan käyttää hyväksi yliopistokohtaisessa ja valtakunnallisessa 

tilastoinnissa ja seurannassa. 


Yhden opiskelupaikan säännöksen tarkoituksena oli taata opiskelupaikka 

yhä useammalle. Tilastokeskus on arvioinut, että vuosittain noin tuhat 

opiskelupaikkaa on vapautunut säännöksen ansiosta. Samoin järjestelmän 

yhtenäistyminen esimerkiksi jonotuskäytäntöjen, oikeusturvakysymysten, 

tiedottamisen ja raportoinnin suhteen on helpottanut järjestelmätason seurantaa 

ja tuo esille epäkohtia ja kehittämistarpeita aiempaa systemaattisemmin. 

Toisaalta säännös ei ole kyennyt merkittävästi nopeuttamaan opintoihin 

sijoittumista. 

Yliopistoilta säännös vaatii huomattavaa panostusta tiedotukseen. 

Hakijoille annettavan informaation on oltava tarkkaa ja asiantuntevaa. 

Yhteiset aikataulut ja takarajat ovat luoneet valintoihin yhteisiä pelisääntöjä. 

Nämä säännöksen oheisvaikutukset ovat ilmeisesti lisänneet myös hakijoiden 

oikeusturvaa valinnoissa. 

Hakijan näkökulmasta valintojen aikataulut ovat yhtenäistyneet. 

Toisaalta nykyinen järjestelmä edellyttää hakijalta entistä tarkempaa tutustumista 

hakuinformaatioon. 

5.3. VALINTAPERUSTEET 

Yliopistolain (645/1997, 5 luku 18 §) mukaan opiskelijat ottaa yliopisto. Yliopistot 

ovat perinteisesti toimineet opiskelijavalinnoissa hyvin itsenäisesti. 

Lain mukaan yliopisto voi rajoittaa opiskelijoiden määrää, mutta tällöin hakijoihin 

on lain mukaan kuitenkin sovellettava yhdenmukaisia valintaperusteita. 

Valintaperusteista päättää hakukohde. 

Valintaperusteet jaetaan perinteisesti kolmeen pääluokkaan: 

1. valinta alkupisteiden ja valintakoepisteiden yhteispisteiden perusteella, 

2. valinta valintakoepisteiden perusteella ja 

3. valinta alkupisteiden perusteella. 

Lisäksi useat valintayksiköt valitsevat opiskelijoita eri kiintiöissä. Kiintiöitä 

voidaan muodostaa valintamenettelyn tai koulutustaustan mukaan, entisten 

opinto-oikeuksien perusteella tai muilla perusteilla. Muita kiintiöintiperusteita 

voivat olla sukupuolikiintiöt, kielikiintiöt tai vammaiskiintiöt. Esimerkiksi 

oikeustieteellisessä tiedekunnassa kielikiintiöinti toteutetaan siten, että ruotsinja 

suomenkielisille on eri valintakoe. 

Valintaoppaisiin perustuva kartoitus osoitti, että suurin osa hakukohteista 

eli 84 % käytti valintaperusteina alkupisteistä ja valintakoepisteistä 


laskettua yhteispistemäärää. Toiseksi yleisin valintaperuste oli valinta valintakoepisteiden 

perusteella, jota käytti 68 % hakukohteista. Harvinaisin 

valintaperuste oli valinta pelkkien alkupisteiden eli todistusten perusteella, 

jota käytti vain 21 % kaikista hakukohteista. Yllättävää on se, että 25 hakukohteen 

valintaperusteet eivät selvinneet valintaoppaasta. 

Useimpiin hakukohteisiin voi tulla valituksi kahdella tai kaikilla kolmella 

valintaperusteella. Kaikilla kolmella valintaperusteella valitseminen 

oli yleistä erityisesti teknillistieteellisellä alalla ja osassa luonnontieteellistä 

alaa. Kahden valintaperusteen yhdistelmää käyttävät hakukohteet valitsivat 

opiskelijat yleensä alkupisteiden ja valintakoepisteiden yhteispisteiden sekä 

pelkkien valintakoepisteiden perusteella. Kahdella valintaperusteella 

opiskelijansa valitsivat kaikki lääketieteellisen ja maatalous-metsätieteellisen 

alan hakukohteet sekä suuri osa humanistisen, kauppatieteellisen, oikeustieteellisen 

ja psykologian sekä yhteiskuntatieteellisen alan hakukohteista. 

Yhtä valintaperustetta käytettiin vain kahdella koulutusalalla. Kuvataiteeseen 

voi tulla valituksi ainoastaan valintakokeen perusteella. Liikuntatieteelliselle 

koulutusalalle taas voi tulla valituksi ainoastaan alkupisteiden 

ja valintakokeen yhteispisteiden perusteella. 

Valintajärjestelmien kartoitus osoitti, että myös eri koulutusalojen sisällä 

yksittäisten oppiaineiden valintaperusteissa ja valintakiintiöissä on paikoin 

eroja. Esimerkiksi sosiaalipsykologian oppiainetta oli mahdollisuus opiskella 

pääaineena Helsingin yliopistossa, Tampereen yliopistossa ja Kuopion yliopistossa. 

Helsinkiin ja Tampereelle voi tulla valituksi valintakoepisteillä 

sekä valintakoepisteillä ja todistuspisteillä, Kuopioon vain valintakoepisteillä. 

Helsingissä sai alkupisteitä vain vuonna 1999 ja sen jälkeen suoritetusta 

tutkinnosta, Tampereella rajana oli vuosi 1990, jota vanhemmasta tutkinnosta 

alkupisteitä ei saanut. Kuopiossa kaikki valitut voivat olla ei-ylioppilaita, 

Helsingissä 40 % valituista voi olla ei-ylioppilaita ja Tampereella 64 % 

valituista voi olla ei-ylioppilaita. 

Valintaperusteet ratkaisevat, kuinka hyvät mahdollisuudet erilaisilla 

korkeakoulukelpoisilla hakijaryhmillä on tulla valituksi yliopistoon. Valintaoppaiden 

perusteella näyttää siltä, että joihinkin valintayksiköihin voi tulla 

valituksi vain ylioppilastutkintotodistuksen ja valintakokeen yhteispisteillä. 

Mikäli näin on, näissä valintayksiköissä ei toteudu hakijoiden tasavertainen 

kohtelu, koska osa korkeakoulukelpoisista hakijoista, kuten ammattikorkeakoulututkinnon, 

ammatillisen korkea-asteen, ammatillisen opistoasteen ja 


vähintään kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai korkeakoulukelpoisuuden 

tuottavan ulkomaisen koulutuksen suorittaneet, on rajattu 

valinnan ulkopuolelle. 

Valintaperusteita koskevassa yhteenvedossa huomio kiinnittyy valintakokeiden 

keskeiseen merkitykseen. Valintakoepainotteinen valintajärjestelmä 

onkin yksi eniten kritiikkiä aiheuttanut tekijä suomalaisten yliopistojen 

opiskelijavalinnoissa. Juuri valintakokeiden on nähty aiheuttavan opiskelijavalinnan 

raskauden, kalleuden sekä johtavan osaltaan välivuosien viettämiseen 

ennen koulutukseen hakeutumista. 

Valintaperusteiden merkitystä valituksi tulemisessa ja eri valintaperusteiden 

keskinäisiä yhteyksiä on tutkittu jonkin verran eri koulutusaloilla. 

Esimerkiksi Helsingin kauppakorkeakoulun opiskelijavalintaa koskevassa 

tutkimuksessa on todettu, että valintakoepisteet korreloivat lukiopisteisiin 

.345 ja ylioppilastutkintotodistuksen pisteisiin .379, joten sitä pidettiin sopivan 

riippumattomana täydentävänä komponenttina edustamaan motivaatiotekijöitä 

(Komulainen 1996, 21). Toisaalta esimerkiksi Helsingin yliopiston 

valtiotieteellisen tiedekunnan selvityksen mukaan ylioppilaskirjoituksissa 

hyvin menestyneet menestyvät hyvin myös valintakokeissa. Näin ollen vain 

pieni joukko hakijoita tulisi valituksi tiedekuntaan ainoastaan valintakokeen 

perusteella, vaikka alkupisteet eivät riittäisi valintaan. 

5.3.1. YLIOPPILASTUTKINTOTODISTUS, LUKION 

PÄÄTTÖTODISTUS JA MUUT ALKUPISTEET 

Valintayksiköiden hakijoille antamat alkupisteet voidaan jakaa kolmeen 

luokkaan: 

1. ylioppilastutkintotodistuksen tai vastaavan perusteella annettavat alkupisteet 

2. lukion päättötodistuksen tai vastaavan perusteella annettavat alkupisteet 

3. muut alkupisteet. 

Suuri osa valintayksiköistä antoi alkupisteitä ylioppilastutkintotodistuksen 

arvosanojen perusteella. Hakukohteiden kesken oli kuitenkin huomattavia 

eroja siinä, minkä aineiden arvosanoista pisteitä voi saada. Saman koulutusalan 

sisällä eri hakukohteet painottivat eri tavoin ylioppilastutkintotodistuksen 

eri aineiden arvosanoja. Tämä kertonee paitsi hakukohteiden erilaisista 


profiileista, myös erilaisista näkemyksistä siitä, mitkä arvosanat antavat informaatiota 

opiskelijan kyvyistä yliopisto-opintoihin. 

Uusia ylioppilaita pyritään suosimaan opiskelijavalinnoissa. Uusien 

ylioppilaiden suosiminen näkyi siten, että usein ylioppilastutkinto huomioidaan 

vain, jos se oli suoritettu jonkin määrävuoden jälkeen. Esimerkiksi 

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijavalinnassa 

huomioitiin vuonna 1999 ja sen jälkeen suoritetut ylioppilastutkinnot. Määrävuotta 

aiemmin ylioppilastutkinnon suorittaneet voivat tulla valituksi menestymällä 

valintakokeessa. 

Keskustelu alkupisteistä ja ylioppilastutkintotodistuksen hyväksikäytöstä 

opiskelijavalinnassa kuvaa sitä, että opiskelijavalinta on tosiasiallisesti 

alkanut jo huomattavasti ennen varsinaista valintaprosessia. Esimerkiksi 

lukion ainevalinnoilla on huomattava merkitys yliopistojen opiskelijavalinnoissa. 

Opiskelijavalintoja tutkinut selvitysmies (Jussila 1996) onkin 

suositellut, että korkeakouluissa tulisi vahvistaa vähintään kahden vuoden 

ajaksi, mitä aineita ylioppilastutkintotodistuksesta otetaan huomioon alkupisteissä. 

Tällöin hakijalla olisi mahdollisuus jo lukioaikana tehdä sellaisia 

koulutusvalintoja, jotka varmistavat hänen pääsynsä haluttuun opiskelupaikkaan. 

Lukion päättötodistuksen ja muiden alkupisteiden käytön yleisyyttä 

hakukohteissa kuvataan koulutusaloittain taulukossa 19. 


Taulukko 19. Muut alkupisteet koulutusaloittain 2001 

Koulutusala Haku- Aloitus- Valinta- Muut IB, eB, Valintapiskoh- 

paikka- pisteitä pisteet RP, pisteitä teitä AMK, 

teiden määrä 17) lukion % haku- kuten yliopisto tai 

lkm 16) päättöto- koh- oppilaat ammatillidistuksesta 

teis- % haku- sista tutkin- 

% haku- ta 18) koh- noista % 

kohteista teista 19) hakukohteista 

20) 

Eläinlääketieteellinen 1 52 0 0 100 0 

Farmasia 5 372 0 100 100 0 

Hammaslääketieteellinen 2 82 0 50 100 0 

Humanistinen 39 589 5 15 90 3 

Historiatieteet 13 343 23 8 92 0 

Kielet 86 1 651 1 7 907 0 

Kasvatustieteellinen 44 1 791 23 73 91 18 

Kauppatieteellinen 15 1 841 13 20 53 27 

Kuvataide 1 28 0 0 100 100 

Liikuntatieteellinen 3 84 100 100 0 100 

Luonnontieteellinen 59 2 843 44 34 88 0 

Lääketieteellinen 6 550 0 33 83 0 

Maatalous-metsätieteellinen 2 387 0 0 100 0 

Musiikki 7 161 0 14 86 29 

Oikeustieteellinen 7 492 0 14 100 0 

Psykologia 9 192 11 0 89 11 

Taideteollinen 3 198 33 67 67 33 

Teatteri- ja tanssiala 4 89 0 25 100 50 

Teknillistieteellinen 51 4 432 92 92 92 0 

Teologinen 10 272 20 30 70 0 

Terveystieteet 27 329 4 48 22 30 

Yhteiskunta- ja hallintotiet. 44 1 741 9 5 86 7 

Viestintätieteet 9 189 0 11 100 11 

Yhteensä 447 18 708 23 34 84 8 

Hakukohteiden määrä 103 150 374 35 

Lähde: Yliopistojen valintaoppaat 2001. 

16) Tiedot perustuvat valintaoppaissa esitettyihin lukuihin. 

17) Yliopiston suunnittelema aloituspaikkamäärä. Lähde: Korkeakouluihin hakeneet ja hyväksytyt 2001. 


18) Harrastus-, opinto- työkokemus-, varusmies-/siviilipalvelus- ja ensisijaisuuspisteet. 

19) Tarkastelun kohteena se, kuinka suuressa osassa koulutusalan hakukohteista hakija saa EB-tutkinnosta 

(European Baccalaureate), IB-tutkinnosta (International Baccalaureate) ja Reifeprüfung-tutkinnosta 

alkupisteitä kuten suomalaisesta ylioppilastutkinnosta. 

20) Ammattikorkeakoulu-, opisto- tai vähintään 3-vuotinen ammatillinen tutkinto. 


Kuten taulukosta ilmenee, eri alat painottavat alkupisteytyksessään eri tavoin 

eri asioita. Ainoastaan kuvataiteessa ja liikuntatieteellisellä alalla kaikki 

valintayksiköt antoivat hakukohteissaan alkupisteitä ammatillisesta tutkinnosta. 

Yllättäin vain 23 % valintayksiköistä antoi alkupisteitä lukion päättötodistuksesta. 

Sen sijaan kansainvälisten ylioppilastutkintojen kohtelu suomalaisen 

yo-tutkinnon tavoin näytti toteutuvan 84 % valintayksiköistä. Tosin 

osa yliopistoista hyväksyi vain Suomessa suoritetut kansainväliset EB-, IBja 

Reifeprüfung-tutkinnot. 

Hakukohteista 34 % antoi myös muita kuin todistuksiin perustuvia 

alkupisteitä. Näitä voivat olla esimerkiksi pisteet kyseiseen alaan liittyvästä 

harrastustoiminnasta, opintosuorituksista, työkokemuksesta, varusmies- tai 

siivilipalvelun suorittamisesta ja valintayksikön asettamisesta ensisijaiseksi 

hakukohteeksi. Muiden pisteiden antaminen oli tavallisinta lastentarhanopettajankoulutuksessa 

ja luokanopettajankoulutuksessa, jossa niitä voi saada 

ensisijaiseksi hakukohteeksi asettamisesta, työkokemuksesta ja harrastuksista. 

Myös Åbo Akademi antoi poikkeuksellisen paljon muita pisteitä. 

5.3.2. VALINTAKOKEET 

Valintakokeiden merkitys suomalaisessa opiskelijavalinnassa on hyvin suuri. 

Valintakokeita on perusteltu muun muassa sillä, että ne mittaavat hakijoiden 

motivaatiota. Valintakokeilla valintayksiköt voivat myös suorittaa karsintaa 

silloin, kun hyviä hakijoita on enemmän kuin aloituspaikkoja. 

Taulukossa 20 on esitetty erilaisten valintakokeiden käyttöä koulutusaloittain. 


Taulukko 20. Valintakokeet koulutusaloittain 2001 

Koulutusala Valintakoe Valintakoe Aineistokoe Soveltuvuuslukion 

oppi- muu kirjalli- % haku- koe % 

määrä % suus % kohteista hakuhaku- 

hakukohteista 

kohteista kohteista 

Eläinlääketieteellinen 0 100 100 0 

Farmasia 0 100 80 0 

Hammaslääketieteellinen 0 100 100 50 

Humanistinen 3 67 31 13 

Historiatieteet 38 77 8 0 

Kielet 41 95 12 20 

Kasvatustieteellinen 0 48 30 77 

Kauppatieteellinen 0 60 0 7 

Kuvataide 0 0 0 100 

Liikuntatieteellinen 0 0 0 100 

Luonnontieteellinen 61 56 19 3 

Lääketieteellinen 0 83 83 17 

Maatalous-metsätieteellinen 0 100 50 0 

Musiikki 0 71 29 71 

Oikeustieteellinen 0 100 14 0 

Psykologia 0 44 0 33 

Taideteollinen 0 33 0 67 

Teatteri- ja tanssiala 0 25 0 75 

Teknillistieteellinen 100 8 0 0 

Teologinen 10 40 20 30 

Terveystieteet 0 78 37 0 

Yhteiskunta- ja hallintotieteet 11 36 16 2 

Viestintätieteet 11 56 44 44 

Yhteensä 30 58 19 19 

Lähde: Yliopistojen valintaoppaat 2001. 

Taulukosta käy myös ilmi, että tavallisin valintakokeen muoto vuonna 2001 

oli kirjallinen koe, joka perustuu muuhun kirjallisuuteen kuin lukion oppimäärään. 

Tämä valintakokeen muoto oli käytössä 58 % kaikista hakukohteista. 

Erityisen tyypillinen tämä valintakoemuoto oli lääketieteellisillä, 

maatalous-metsätieteellisellä ja oikeustieteellisellä koulutusaloilla. 

Toiseksi yleisin valintakoe oli sellainen kirjallinen koe, joka perustuu 


lukion oppimäärään. 30 % hakukohteista käytti tätä valintakoemuotoa. 

Teknillistieteellinen koulutusala erottui alana, jossa lukion oppimäärään perustuva 

valintakoe oli käytössä kaikissa alan valintayksiköissä. 

Aineistokoetta käytti 19 % hakukohteista. Aineistokokeella tarkoitetaan 

yleensä sellaista valintakokeen muotoa, jossa hakija vastaa kysymyksiin 

koetilanteessa jaettavan materiaalin pohjalta. Aineistokokeen käyttö oli erityisen 

yleistä lääketieteellisillä koulutusaloilla, mutta se näyttää viime vuosina 

yleistyneen myös esimerkiksi humanistisella, kasvatustieteellisellä ja maatalousmetsätieteellisellä 

koulutusalalla sekä terveystieteissä ja viestintätieteissä. 

Soveltuvuuskoe näyttää olevan yhtä yleinen kuin aineistokoekin. 

Soveltuvuuskoetta käytti 19 % hakukohteista. Soveltuvuuskokeen tai soveltuvuutta 

mittaavan testin käyttäminen oli yleistä kasvatustieteen, erityisesti 

luokanopettajan koulutuksen, musiikin, taideteollisen koulutusalan ja 

tanssi- ja teatterialan opiskelijavalinnoissa. 

Seuraavassa muutamia esimerkkejä vuonna 2001 käytetyistä soveltuvuuskokeista: 

Soveltuvuutta mittaava menetelmä Hakukohteet 

1. Yksilö- ja ryhmätehtäviä ja haastattelu Turun yliopisto, kasvatustieteellinen koulutusala, 

erillisvalinta 

Turun yliopisto, Rauman yksikkö, 

lastentarhanopettajan koulutus 

2. Soveltuvuushaastattelu, Turun yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta 

jossa kirjallinen tehtävä 

3. Soveltuvuushaastattelu ja ryhmätilanne Turun yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, 

psykologia 

4. Suullinen koe: haastattelu, jossa mitataan Helsingin yliopisto, englannin, saksan, ruotsin, 

motivaatiota ja soveltuvuutta alalle venäjän kääntäminen ja tulkkaus 

5. Haastattelu Joensuun yliopisto, ortodoksinen ja läntinen teologia 

Joensuun yliopisto, kemistitutkija 

Joensuun yliopisto, venäjän kieli 

Joensuun yliopisto, opinto-ohjaaja 

Tampereen yliopisto, etnomusikologia 

6. Kaksi pienryhmätilannetta Tampereen yliopisto, lastentarhanopettajankoulutus 

7. Ryhmätilanne ja/tai yksilöhaastattelu Helsingin yliopisto, luokanopettajankoulutus 

Oulun yliopisto, luokanopettajankoulutus 

Åbo Akademi, klasslärarutbildningen 

Lähde: Yliopistojen valintaoppaat, 2001 


Kuten taulukosta ilmenee, valintayksiköt määrittelevät soveltuvuuden arvioinnin 

monin eri tavoin ja mittaavat sitä vaihtelevilla menetelmillä. Haastattelu 

näyttää valintaoppaiden perusteella olevan yksi tavallisimmista soveltuvuuskokeen 

muodoista. Sen sijaan soveltuvuuden arviointikriteereistä ei 

valintaoppaiden perusteella saanut tietoa. 

Yliopistojen yhteisenä, julkilausuttuna tavoitteena on kehittää valintakokeita 

siten, että ne mittaisivat yliopisto-opinnoissa tarvittavia tietoja ja 

taitoja. Kehittämisen systemaattisuudessa on kuitenkin suuria eroja koulutusalojen 

kesken. Erityisesti niillä aloilla, joissa on valtakunnallista valintayhteistyötä, 

myös valintakokeiden kehittäminen on ollut pitkäjänteistä ja 

tuloksellista. Toisilla aloilla taas luotetaan vanhoihin, hyviksi koettuihin menettelyihin 

eikä muutoksille koeta tarvetta. 

Lääketieteellisen koulutusalan valintakokeet ovat esimerkki pitkäjänteisestä, 

jo yli kymmenen vuotta kestäneestä kehittämistyöstä. Valintakokeen 

muotona on kehitetty erityisesti nk. aineistokoetta, jota on verrattu 

muihin käytössä oleviin valintakokeisiin. Lääketieteellisessä valintakokeiden 

merkityksen painottamista opiskelijavalinnoissa on perusteltu esimerkiksi 

sillä, että kokeisiin valmistautumiseen käytettävä aika pysyy kohtuullisena 

ja näin esimerkiksi uudet ylioppilaat ovat tasavertaisemmassa asemassa muiden 

hakijoiden kanssa. Sen sijaan nykyisten ylioppilaskirjoitusten reaalikokeen 

ei ole nähty antavan tarpeeksi informaatiota opiskelijan opiskeluvalmiuksista. 

Valintakokeiden kehittäminen on tuonut lääketieteelliselle alalle tietoa 

siitä, millaiset tehtävät ennustavat myöhempää opintomenestystä ja opintojen 

etenemistä. Esimerkiksi valintakokeissa paljon käytetty käsitteiden määrittely 

osoittautui kyvyttömäksi ennustamaan opintomenestystä ja opinnoissa 

etenemistä. Niinpä kehittämistyön tuloksena kaikki pienet käsitteiden 

määrittelyt sekä monivalintatehtävät on poistettu valintakokeista. Sen sijaan 

tehtävät, joissa opiskelijan tuli poimia tekstistä olennaiset tiedot, ennustivat etenemistä 

opinnoissa opintojen alkuvaiheessa ja tiedon soveltamista mittaavat tehtävät 

ennustivat arvosanoja opintojen loppuvaiheessa. (Lindblom-Ylänne 1999.) 

5.4. HAKIJAT JA HYVÄKSYTYT 

Tilastokeskuksen julkaisemien oppilaitostilastojen (Tilastokeskus 2002:1) 

mukaan yliopistoihin syksyllä 2001 alkavaan koulutukseen haki 65 000 henkilöä, 

joista 22 822 eli 35 % hyväksyttiin. 21) Opiskelupaikan vastaanottaneista 

21) Vertailun vuoksi voi todeta, että ammattikorkeakouluihin haki 79 000 henkilöä, joista 41 % hyväksyttiin. 


vuonna 2001 oli miehiä 9 951 ja naisia 12 871. Mieshakijoista opiskelupaikan 

sai siis 39 % ja naisista 33 %. 

Korkeakouluopiskelijoiden kokonaismäärä on Suomessa kasvanut 

kymmenkertaiseksi toisen maailmansodan jälkeen. Samaa aikaan uusien 

opiskelijoiden määrä on nelinkertaistunut. Väestönmäärä sen sijaan on kasvanut 

vain 1,3 -kertaiseksi. Toisaalta 15–24 -vuotiaan väestön määrä oli 

vuonna 1995 pienempi kuin vuonna 1950. Ylimmän opetuksen koulutustarjonta 

on siis rajusti kasvanut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. (Nevala 

1999.) KOTA-tietokannan tietojen mukaan vuodesta 1990 vuoteen 2000 

välisenä aikana yliopistoon hyväksyttyjen määrä on kasvanut 30 %. Hakeneiden 

määrä on kuitenkin samaan aikaan kasvanut vielä hyväksyttyjen 

määrä voimakkaammin. Vuonna 1990 tuli 30 % hakeneista hyväksytyiksi, 

kun taas vuonna 2000 hyväksytyksi tuli 24 % hakeneista. Hyväksyttyjen 

suhteellinen osuus on siis laskenut kuusi prosenttiyksikköä eli pääsy yliopistoihin 

on vaikeutunut 90-luvulla siitäkin huolimatta, että uusien aloittavien 

opiskelijoiden määrä oli 24 % suurempi vuonna 2000 kuin vuonna 

1990. 

Arto Nevalan (1999) mukaan korkeakoulutuksessa opiskelee Suomessa 

asukaslukuun nähden varsin paljon ihmisiä muihin Euroopan maihin 

verrattuna. Korkeakoulutasolla oli 1993 Suomessa 3902 opiskelijaa 100 000 

asukasta kohden. Pohjoismaiden keskiarvo oli 3172 ja koko Euroopan 2403. 

Korkeaa ”opiskelija-astetta” selittävät pitkät opiskeluajat ja suhteellisen 

yleinen tapa jatkaa yliopistossa kirjoilla oloa, vaikka opinnot käytännössä 

ovat keskeytyneet (Pajala & Lempinen 2001). 

5.4.1. HAKIJATILANTEEN KOULUTUSALAKOHTAISTA 

VERTAILUA 

Taulukko 21 kuvaa koulutusaloittain hakemusten lukumäärän, koulutusalojen 

suosion ja naisten osuuden hakeneista vuonna 2001. 


Taulukko 21. Hakeminen koulutusaloittain 2001 

Koulutusala Yliopiston Hakemuksia Hakemuksia Hakemuksista 

suunnittelema yhteensä aloitus- naisia % 

aloituspaikka- paikkoja 

määrä kohti 

Eläinlääketieteellinen 52 340 6,5 93 

Farmasia 372 1 186 3,2 81 

Hammaslääketieteellinen 82 239 2,9 68 

Humanistinen 589 5 865 10,0 74 

Historiatieteet 343 3 888 11,3 54 

Kielet 1 651 10 554 6,4 83 

Kasvatustieteellinen 1 791 24 176 13,5 84 

Kauppatieteellinen 1 841 10 345 5,6 50 

Kuvataide 28 512 18,3 63 

Liikuntatieteellinen 84 1 380 16,4 45 

Luonnontieteellinen 2 843 21 469 7,6 57 

Lääketieteellinen 550 2 211 4,0 67 

Maatalous-metsätieteellinen 387 1 112 2,9 62 

Musiikki 161 968 6,0 52 

Oikeustieteellinen 492 2 783 5,7 56 

Psykologia 192 2 274 11,8 86 

Taideteollinen 198 2 402 12,1 69 

Teatteri- ja tanssiala 89 1 547 17,4 67 

Teknillis-tieteellinen 4 432 25 007 5,6 24 

Teologinen 272 1 089 4,0 62 

Terveystieteet 329 2 059 6,3 90 

Yhteiskunta- ja hallintotieteet 1 741 12 562 7,2 64 

Viestintätieteet 189 2 929 15,5 72 

Yhteensä 18 708 136 897 7,3 60 

Lähde: Korkeakouluihin hakeneet ja hyväksytyt 2001. Tilastokeskus. Koulutus 2002:1. 

Hakemusten määrä aloituspaikkoja kohden kertoo siitä, kuinka suosittu 

koulutusala on. Toisaalta kynnys hakea eri koulutusaloille vaihtelee jonkin 

verran. Hakemusten määrä vaihtelee myös vuosittain samassa yksikössä, 

sillä hakijat valitsevat hakukohteitaan myös aiempien vuosien sisäänpääsymahdollisuuksia 

vertaillen. Näin ollen eri pääaineiden suosituimmuus saman 

tiedekunnan sisällä saattaa vaihdella huomattavastikin vuodesta toiseen. 

Hakemusten määrä riippuu myös valintakokeiden kuormittavuudesta ja 


mahdollisuudesta tulla valituksi pelkän ylioppilastutkintotodistuksen perusteella. 

Tilanne vaihtelee siitäkin syystä, että yliopistot päättävät aloituspaikkamääristä 

vuosittain. 

Eniten hakemuksia lähetettiin kasvatustieteelliselle, kauppatieteelliselle, 

luonnontieteelliselle, teknistieteelliselle, yhteiskuntaja hallintotieteelliselle 

alalle sekä kielitieteisiin, joilla myös koulutuspaikkoja on eniten. Vuonna 

2001 eniten hakemuksia suhteessa koulutuspaikkoihin lähetettiin suosituimmuusjärjestyksessä 

kuvataiteisiin, teatteri- ja tanssialalle, liikuntatieteelliseen 

ja viestintätieteisiin. Näiden lisäksi erittäin suosittuja aloja hakemusten 

määrällä mitattuna ja suhteessa aloituspaikkojen lukumäärään olivat kasvatustieteellinen, 

taideteollinen, psykologia ja historiatieteet. Naisten suosimia 

aloja vuonna 2001 olivat eläinlääketiede, terveystieteet, psykologia, kasvatustieteet 

ja kielet. 

Taulukossa 22 on esitetty valintakokeeseen osallistuneiden osuus 

hakeneista, hyväksyttyjen osuus hakeneista ja opiskelupaikan vastaanottaneiden 

osuus hyväksytyiksi tulleista. 


Taulukko 22. Valintakokeeseen osallistuneet ja hyväksytyt 2001 22) 

Koulutusala Valintakokeeseen Hyväksyttyjä Opiskelupaikan 

osallistuneet hakeneista % vastaanottaneet 

hakeneista % % hyväksytyistä 

Eläinlääketieteellinen 85,2 16,0 100,0 

Farmasia 76,9 42,1 90,9 

Hammaslääketieteellinen 86,2 34,7 100,0 

Humanistinen 66,1 32,4 78,7 

Kasvatustieteellinen 34,8 27,2 86,6 

Kauppatieteellinen 68,5 32,6 89,9 

Kuvataide 5,523) 5,5 100,0 

Liikuntatieteellinen 38,5 11,4 98,0 

Luonnontieteellinen 53,5 64,9 51,9 

Lääketieteellinen 84,1 25,8 99,6 

Maatalous-metsätieteellinen 78,0 45,4 78,1 

Musiikki 67,5 19,0 95,5 

Oikeustieteellinen 79,9 20,1 99,8 

Psykologia 63,7 10,7 96,4 

Taideteollinen 90,2 14,3 91,7 

Teatteri- ja tanssiala 94,7 5,1 100,0 

Teknillistieteellinen 58,3 64,1 87,4 

Teologinen 87,9 28,8 93,4 

Terveystieteet 46,1 30,0 94,1 

Yhteiskunta- ja hallintotieteet 63,0 27,2 83,0 

Yhteensä 61,3 36,7 77,7 


Valintakokeisiin osallistuneiden osuus hakeneista kuvaa osaltaan alalle pyrkimisen 

luonnetta ja antaa käsitystä hakijan motivaatiosta. Valintakokeissa 

saatujen pistemäärien jakautuminen antaisi vielä tarkemman kuvan hakeneiden 

valmistautumisesta kokeeseen sekä tulosten ja vaadittujen kriteereiden 

välisestä keskimääräistä suhteesta. Näitä tietoja ei tässä tarkastelussa ollut 

kuitenkaan käytössä. Valintakokeeseen osallistumisprosentti suhteessa hakijoihin 

oli korkein taidealoilla, lääketieteissä sekä teologisessa tiedekunnassa. 

22) Tilastokeskuksen (2002:1, 6) mukaan opiskelupaikan vastaanottaneena henkilö on vain yhteen kertaan, 

mutta eri opintoaloilla sama henkilö voi esiintyä hakijana useampaan kertaan. 

23) Kuvataiteen valintakokeeseen osallistuneiden alhaisen osuuden selittää erityinen karsintaprosessi. 


Hyväksyttyjen määrä suhteessa hakijoihin tuo esiin eri alojen erilaisen 

valintatilanteen. Toiset alat ovat voimakkaassa karsintatilanteessa eli yksiköt 

voivat valita opiskelijansa suuresta tai erittäin suuresta hakijamäärästä. 

Toisten alojen voi taas katsoa olevan enemmän rekrytointitilanteessa, jolloin 

ne joutuvat mm. tiedottamisen keinoin ponnistelemaan enemmän saadakseen 

riittävästi kyvykkäitä hakijoita. Tässä on myös alojen sisäisiä eroja 

paikkakunnittain sekä alan sisällä samassakin tiedekunnassa tai korkeakoulussa. 

Tässäkin tarkastelussa taideaineet erottuvat alana, joihin on vaikea 

päästä; hakijoista vain 5-10 % sai opiskelupaikan. Hyväksyttyjen osuus 

hakijoita kohden oli hyvin matala myös psykologiassa sekä liikunta- ja eläinlääketieteessä. 

Sen sijaan yli 60 % hakijoista tuli hyväksytyksi luonnontieteellisille 

sekä teknistieteellisille aloille. 

Opiskelupaikan vastaanottaminen kuvastaa osaltaan valintaprosessin 

onnistumista. Kaikista hakijoista noin 80 % otti saamansa opiskelupaikan 

vastaan. Suurimmassa osassa aloja paikan vastaanotti keskimäärin yhdeksän 

kymmenestä. Muutamilla aloilla, kuten eläinlääketieteessä, hammaslääketieteessä, 

kuvataide- ja tanssi- ja teatterialalla opiskelupaikan vastaanotti 

jokainen valituksi tullut. Toisaalta luonnontieteellisellä alalla opintonsa aloitti 

vain puolet hyväksytyistä. 

Mikäli opiskelupaikan vastaanottoprosentti hyväksytyistä jää matalaksi, 

tämä osoittaa, että ala tai oppiaine ei ollut hakijalle ensisijainen hakukohde. 

Näyttää myös siltä, että samoilla aloilla myös opintojen keskeyttämistä 

ja viivästymistä kuvaavat luvut ovat muita korkeammat. 

5.4.2. UUDET YLIOPPILAAT 

Koulutusjärjestelmän kannalta avainkysymyksiä ovat, kuinka nopeasti uudet 

ylioppilaat sijoittuvat korkeakouluopintoihin ja miten voitaisiin vähentää 

välivuosien pitämistä. 

Matti Jussila (1996, 34) ehdotti selvitysmiesraportissaan, että korkeakoulujen 

opiskelijavalinnassa tavoitteeksi asetettaisiin se, että vähintään 50- 

70 % opintonsa aloittavista olisi uusia ylioppilaita. Lausuntokierroksella yliopistot 

kritisoivat tätä ehdotusta, kun taas Suomen lukiolaisten liitto kannatti sitä. 

Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmästä saatujen tietojen mukaan lukuvuonna 

2000-2001 uusien ylioppilaiden24) osuus kaikista yliopistoon hake- 

24) Uusilla ylioppilailla tarkoitetaan tarkasteluvuoden keväällä ja sitä edeltävänä syksynä ylioppilaiksi 

kirjoittaneita. 


neista oli 26 %. Hyväksytyistä uusia ylioppilaita oli 31 %. Yliopistoissa 

paikan vastaanottaneista 28 % oli 19-vuotiaita (Tilastokeskus 2002:1). Lukuvuonna 

2000-2001 opiskelijavalinnoissa uusista ylioppilaista 55 % haki yliopistoihin 

ja opiskelupaikan yliopistossa sai 23 % uusista ylioppilaista. Se, 

että halukkaista pääsee ylioppilastutkintovuotenaan korkeakouluihin suhteellisen 

pieni osa, ei ole viime vuosikymmenen ilmiö, vaan jatko-opintoihin pääsy 

alkoi vaikeutua jo 1970-luvulla (ks. esim. Lampinen & Savola 1995, 32). 

Taulukko 23. Uusien ylioppilaiden %-osuus kirjoittautuneista lukuvuonna 2001-2002 

Koulutusala Uusien ylioppilaiden %-osuus 

kirjoittautuneista 25) 

Eläinlääketieteellinen 19 

Farmasia 36 

Hammaslääketieteellinen 18 

Humanistinen 32 

Kasvatustieteellinen 14 

Kauppatieteellinen 25 

Kuvataideala 0 

Liikuntatieteellinen 11 

Luonnontieteellinen 44 

Lääketieteellinen 33 

Maatalous-metsätieteellinen 27 

Musiikkiala 22 

Oikeustieteellinen 21 

Psykologia 21 

Taideteollinen 11 

Teatteri- ja tanssiala 3 

Teknillistieteellinen 67 

Teologinen 34 

Terveystieteet 8 

Yhteiskuntatieteellinen 19 

Lähde: Yliopistojen hakijaja opinto-oikeusrekisteri HAREK, opetushallitus 2002. 

Jos tarkastellaan uusien ylioppilaiden osuutta koulutusalakohtaisesti koulutukseen 

kirjoittautuneista lukuvuonna 2001-2002, voidaan todeta, että 

25) Uusilla ylioppilailla tarkoitetaan tarkasteluvuoden keväällä ja sitä edeltävänä syksynä ylioppilaiksi 

kirjoittaneita. 


ainoastaan teknillistieteellisellä alalla Jussilan ehdottama tavoite on saavutettu. 

Teatteri- ja tanssialalla uusien ylioppilaiden osuus muihin koulutusaloihin 

verrattuna oli vuonna 2001 kaikkein pienin eli vain 3 % kaikista 

uusista opiskelijoista. Uusien ylioppilaiden suhteellinen osuus kaikista opiskelunsa 

aloittaneista oli melko korkea myös luonnontieteissä, farmasiassa, 

lääketieteessä sekä humanistisella alalla. Alojen kokonaistarkastelussa 

uusien ylioppilaiden määrä aloittaneista on kuitenkin erittäin kaukana 

asetetusta tavoitetasosta. 

Vaikka uusista ylioppilaista verraten pieni osa pääsee heti opiskelemaan, 

nuoret hakijat menestyvät korkeakoulujen valinnoissa parhaiten. 

Vuonna 2001 nuorimmassa ikäluokasta hakijoista 43 % sai opiskelupaikan 

yliopistosta, vaikka heidän osuutensa hakijoista oli 23 %. Yli 25-vuotiaiden 

osuus hakeneista oli 27 %, mutta opiskelupaikan vastaanottaneista vain 

25 % oli vähintään 25-vuotiaita. Ilmiön taustalla saattaa olla lukiosta tuttu 

opiskelukulttuuri (ulkoluku ja esseemuotoiset vastaukset), joka tukee nuorten 

hakijoiden menestymistä teostentti-muotoisissa valintakokeissa. 

Välivuosi-ilmiötä analysoitaessa ylioppilaaksi tulon ikää ja yliopistoopintojen 

aloitusikää tulisi tarkastella yhdessä. Vuodesta 1996 alkaen ylioppilastutkinnon 

suorittaminen on ollut mahdollista hajauttaa kahdelle tai 

enintään kolmelle kerralle. Yhä useampi käyttää hyväkseen tätä hajauttamisen 

mahdollisuutta: tällä hetkellä noin 10 % uusista ylioppilaista suorittaa 

lukion neljässä vuodessa. Hajauttajien määrän kehitystä kuvataan taulukossa 

24. 

Taulukko 24. Ylioppilastutkinnon hajauttajat ja yhdellä kerralla tutkinnon suorittaneet 1999-2001. 

Vuosi Hajauttajat 26) Yhdellä kerralla 

yo-tutkinnon suorittaneita 

1999 73 % (N=31 437) 16 234 

2000 80 % (N=32 394) 14 093 

2001 87 % (N=31 872) 10 602 

Lähde: Ylioppilastutkintolautakunta 2002. 

26) Osuus kaikista ylioppilastodistuksen saaneista (ei sisällä tutkinnon täydentäjiä) 


Kun hajauttaminen ensi kertaa tuli mahdolliseksi 1996, tilaisuutta käytti 

hyväkseen ainoastaan 2728 ylioppilaskokelasta. Vuonna 2001 ylioppilastutkinnon 

hajautti valtaosa kokelaista eli 87 %. Lyhyen ajan sisällä ylioppilaaksi 

kirjoittamisen suoritustavassa on siis tapahtunut huomattava muutos. 

Yliopisto-opintojen keskimääräinen aloitusikä kertoo välivuosi-ilmiön 

toisesta puolesta. Syksyllä 2001 alkaneeseen koulutukseen hyväksyttyjen 

keski-ikä oli 20,5 vuotta, mikä tarkoittaa keskimäärin kahta välivuotta lukioopintojen 

jälkeen ennen yliopisto-opintoihin sijoittumista. Ainoastaan 

teknistieteellisen alan opiskelijat aloittivat opintonsa keskimäärin alle 20vuotiaina. 

Taulukko 25. Syksyllä 2001 alkavaan yliopistokoulutukseen hyväksyttyjen keski-ikä 

Koulutusala Keskimääräinen aloitusikä 

(mediaani) 

Eläinlääketieteellinen 21,4 

Farmasia 21,3 

Hammaslääketieteellinen 21,1 

Humanistinen 20,5 

Kasvatustieteellinen 21,7 

Kauppatieteellinen 20,9 

Kuvataideala 24,0 

Liikuntatieteellinen 21,6 

Luonnontieteellinen 20,2 

Lääketieteellinen 20,7 

Maatalous-metsätieteellinen 21,3 

Musiikkiala 22,4 

Oikeustieteellinen 21,1 

Psykologia 21,0 

Taideteollinen 22,4 

Teatteri- ja tanssiala 24,0 

Teknillistieteellinen 19,4 

Teologinen 21,4 

Terveystieteet 29,9 

Yhteiskuntatieteellinen 21,6 

Kaikki 20,5 

Lähde: Yliopistojen hakijaja opinto-oikeusrekisteri HAREK, opetushallitus 2002. 


5.4.3. ERILLISVALINNOISSA HYVÄKSYTYT 

Luvussa 5.2.2. esiteltiin jo lyhyesti, millaisia erillisvalintojen muotoja yliopistoilla 

on käytössä. Taulukossa 26 näkyy yhteenveto erillisvalintojen volyymista 

koulutusaloittain. Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 2001 

erillisvalinnan hakukohteisiin jätettiin 12 000 hakemusta. Vajaat 3900 

opiskelupaikan vastaanottaneista tuli hyväksytyksi erillisvalintojen kautta, 

mikä tarkoittaa noin 17 % kaikista hyväksytyiksi tulleista. (Tilastokeskus 

2002:1.) 27) 

Erillisvalintoja oli useimmilla opintoaloilla ja lähes kaikissa yliopistoissa. 

Eniten erillisvalinnoilla opiskelupaikan saaneita oli teknistieteellisellä alalla, 

vajaat 1 100 opiskelijaa. Erillisvalintojen kautta pyrittiin runsaasti myös luonnontieteelliselle, 

kasvatustieteelliselle, kauppatieteelliselle ja yhteiskuntaja 

hallintotieteisiin. Mikäli hakemusten määrä suhteutetaan päävalintojen 

hakemuksiin, eniten erillisvalintoja kautta hakemuksia lähetettiin teknistieteelliselle 

(17 %) ja taideteolliselle alalle (16 %). Näiden alojen lisäksi yli 

kymmenisen prosenttia kaikista hakemuksista tuli erillisvalintojen kautta 

terveystieteisiin, kauppatieteisiin sekä yhteiskuntaja hallintotieteisiin. 9 % 

kaikista vuoden 2001 hakemuksista tuli erillisvalintojen kautta. Hyväksytyksi 

erillisvalintoja pitkin tulee 37 % kaikista tätä väylää pitkin hakeneista. 

Kuten taulukko osoittaa, opiskelupaikan saaneet vastaanottavat paikan lähes 

säännönmukaisesti kaikilla aloilla. (Tilastokeskus 2002:1.) 

27) Tilastokeskuksen luvuissa erillisvalintoihin lasketaan myös valinta todistusten perusteella. Muutoin 

tässä raportissa todistusten perusteella tehtäviä valintoja käsitellään osana päävalintaa. 


Taulukko 26. Erillisvalinnat koulutusaloittain 2001 

Koulutusala Hakemuksia Valinta- Hyväk- Opiskeluyhteensä 

kokeeseen syttyjä paikan 

osallis- hakeneista vastaanottatuneet 

% ottaneet % 

hakeneista % hyväksytyistä 

Eläinlääketieteellinen 4 75 75 100 

Farmasia 22 0 36 75 

Hammaslääketieteellinen 0 0 0 0 

Humanistinen 294 3 53 85 

Kasvatustieteellinen 1 710 29 33 91 

Kauppatieteellinen 1 260 19 40 89 

Kuvataide 0 0 0 0 

Liikuntatieteellinen 4 0 100 100 

Luonnontieteellinen 1 734 2 34 85 

Lääketieteellinen 24 0 33 100 

Maatalous-metsätieteellinen 61 0 70 88 

Musiikki 47 55 38 89 

Oikeustieteellinen 12 0 83 100 

Psykologia 105 4 23 88 

Taideteollinen 393 98 28 96 

Teatteri- ja tanssiala 0 0 0 0 

Teknillistieteellinen 4 169 24 33 87 

Teologinen 32 9 31 100 

Terveystieteet 264 0 41 95 

Yhteiskunta- ja hallintotieteet 1 165 12 45 87 

Viestintätieteet 169 2 58 96 

Historiatieteet 157 2 51 91 

Kielet 495 27 45 81 

Yhteensä 12 121 20 37 88 


Avoimen yliopiston väylästä yliopisto-opetukseen johtavana väylänä on 

julkaistu yksityiskohtaista avoimen yliopisto-opetuksen arviointiraportissa 

(Kess & al. 2002). Seuraavassa esitetään muutamia yhteenvetotietoja, jotka 

on koottu kyseisen arvioinnin yhteydessä. 

Avoimen väyläksi kutsutaan mahdollisuutta, jonka avulla opiskelija voi 

hakea tutkinnon suoritusoikeutta yliopistosta avoimessa yliopistossa suori- 


tettujen opintojen perusteella. Valtakunnallisen 60 opintoviikon väylän lisäksi 

yliopistot ovat kehittäneet omia yliopisto-, tiedekunta- ja koulutusohjelmakohtaisia 

ratkaisuja. 

Avoimen yliopiston väylässä voidaan erottaa kaksi mittaria, joilla 

voidaan mitata ja arvioida avoimen yliopiston merkitystä yliopistojen opiskelijavalinnassa. 

Ensimmäinen liittyy avoimen yliopiston väylän laajuuteen ja 

toinen niiden hakijoiden määrään, joilla on suoritettuna avoimen yliopiston 

opintoja, mutta jotka eivät hae varsinaisesti avoimen väylää pitkin koulutukseen. 

Jo vuonna 1996 opetusministeriön Avoin yliopisto-opetus väylänä 

korkeakoulututkintoon -työryhmä suositti väylän selvää määrällistä ja laadullista 

määrittelyä ja yhdenmukaisia periaatteita opiskelijavalintaan avoimen 

yliopiston opiskelijoille (OPM 1996:7). Avoimen väylän tarkoituksena on 

taata pääsy korkeakoulutukseen erityisesti aikuisille opiskelijoille. Näiden 

tavoitteiden mukaan esimerkiksi avoimen yliopiston väylää pitkin koulutukseen 

tulisi valita vuosittain 1000 opiskelijaa. Avoimen yliopiston arvioinnin 

yhteydessä suoritetun kartoituksen perusteella vuonna 2000 tätä väylää 

pitkin siirtyi yhteensä 578 opiskelijaa, mikä jää kauas asetetusta tavoitteesta. 

Avoimen yliopisto-opetuksen opiskelijoista erilaisia väyliä käytti yhteensä 

alle 1 %. 

Varsinaisen väylän lisäksi yliopistoihin pyrkii ja pääsee opiskelemaan 

päävalintojen kautta runsaasti opiskelijoita, joilla on suoritettuina alansa 

opintoja avoimessa yliopistossa. Vuonna 2000 perustutkintoa suorittamaan 

päässeillä opiskelijoilla oli suoritettuna yhteensä 75 568 opintoviikkoa. Jos 

tarkastellaan tilannetta yli yliopistojen, eniten avoimen yliopiston opintoja 

olivat vuonna 2000 suorittaneet kasvatustieteen opiskelijat. 

5.4.4. PERÄKKÄISEN HAUN PROBLEMATIIKKA 

Eräs keskeinen syy pitkittyneeseen opintoihin sijoittumiseen yliopistoissa 

on tiettyjen suosittujen alojen kova karsinta. Hakijat ovat valmiita pyrkimään 

useita kertoja päästäkseen mieluisaan opiskelupaikkaan. Taulukosta 

27 ilmenee toista tai vähintään toista ja kolmatta tai vähintään kolmatta 

kertaa samalle alalle peräkkäisinä vuosina hakeneiden ja hyväksyttyjen 

osuudet kaikista hakijoista vuonna 2001. 


Taulukko 27. Vuoden 2001 hakijoista peräkkäisinä vuosina 1999-2001 samalle opintoalalle hakeneet 28) 

Koulutusala Hake- Kolmatta Toista Kolmatta Toista 

neita kertaa kertaa kertaa ha- kertaa hayhteensä 

hakeneet hakeneet keneet % keneet % 

% hake- hyväksy- hyväksyneista 

tyistä tyistä 

Eläinlääketieteellinen koulutus 344 16,0 25,6 29,1 30,9 

Farmasia 984 10,2 23,8 6,1 19,0 

Hammaslääketieteellinen 238 3,8 13,9 2,4 4,8 

Humanistinen 12 604 8,5 24,5 9,6 27,8 

Kasvatustieteellinen 10 155 12,5 26,0 19,0 32,5 

Kauppatieteellinen 8 924 6,7 23,1 7,7 28,8 

Kuvataideala 461 9,3 20,6 37,5 29,2 

Liikuntatieteellinen 884 9,3 25,1 27,3 37,4 

Luonnontieteellinen 11 291 4,0 17,5 4,3 17,1 

Lääketieteellinen 2 165 13,9 25,1 20,6 30,8 

Maatalous-metsätieteellinen 1 179 3,0 18,2 2,9 23,0 

Musiikkiala 792 12,0 27,3 11,8 30,3 

Oikeustieteellinen 2 757 14,7 26,6 17,9 38,1 

Psykologia 1 546 9,3 20,9 18,2 36,5 

Taideteollinen 2 618 9,0 24,2 14,3 29,0 

Teatteri- ja tanssiala 1 404 18,2 25,9 10,7 33,3 

Teknillistieteellinen 8 201 2,6 14,4 2,3 12,1 

Teologinen 1 042 5,5 19,1 5,3 20,2 

Terveystieteet 1 565 5,4 19,6 5,5 19,4 

Yhteiskuntatieteet 9 212 7,8 21,4 9,5 26,4 

Yhteensä 78 366 7,9 21,8 8,4 23,1 

Lähde: Tilastokeskus 2002. 

21,8 % hakeneista haki toista kertaa haluamalleen alalle. Kolmatta kertaa 

hakeneita oli hakijoista 7,9 %. Eniten tällaisia hakijoita oli teatteri- ja tanssialalle 

(18,2 %), eläinlääketieteelliselle (16 %) ja oikeustieteelliselle alalle 

(14,7 %). Vähiten kolmatta kertaa hakeneita oli teknistieteelliselle alalle, 

ainoastaan 2,6 % hakijoista. 

Vuonna 2001 hyväksyttyjä ja opiskelupaikan vastaanottaneita kaikista 

hyväksytyistä oli toista kertaa hakeneita 23 %. Kolmatta kertaa hakeneita 

28) Syksyllä alkavaan koulutukseen hakeneet. 


oli hyväksyttyjen joukosta 8,4 %. Toista kertaa hakeneiden osuus hyväksytyistä 

oli suurin oikeustieteellisellä (38 %) ja liikuntatieteellisellä (37 %) 

alalla. Oikeustieteellisellä alalla toista kertaa hakeneiden joukosta toisella 

kerralla tuli hyväksytyksi 29 %. Hyväksytyistä kolmatta tai vähintään kolmatta 

kertaa hakeneita oli vuonna 2001 eniten kuvataidealalla, 37,5 %. 

Kaiken kaikkiaan yrittäminen palkitaan, sillä toista kertaa hakeneiden osuus 

hyväksytyistä oli useilla suosituilla aloilla huomattavan korkea. 

5.4.5 USEAMMAN TUTKINNON SUORITTAJAT YLIOPISTOSSA 

Suomalaisen korkeakoulutuksen ongelmana on jo pitkään pidetty sitä, että 

yliopisto-opiskelijoilla on samanaikaisesti useita korkeakoulututkintoon 

johtavia opiskelupaikkoja tai hakeneilla on takanaan jo suoritettu korkeakoulututkinto. 

Tarkkoja lukuja ilmiön laajuudesta ja koulutusalakohtaisesta 

vaihtelusta ei ole kuitenkaan tähän asti ollut käytettävissä. Samoin epäselvää 

on ollut, millaiset opiskelijat hakevat uutta opiskelupaikkaa yhden tutkintooikeuden 

lisäksi. Opiskelijat jakaantuvat luultavasti ainakin kolmeen kategoriaan: 

1) opiskelijat, jotka eivät ole päässeet ensisijaiseen hakukohteeseensa 

ensimmäisellä kerralla, 2) opiskelijat, jotka ovat huomanneet opintojen 

kuluessa, että opiskelualan valinta on osoittautunut virheelliseksi ja 3) opiskelijat, 

jotka haluavat suorittaa kaksi tutkintoa. 

Tätä kartoitusta varten Tilastokeskukselta tilattiin uutta tietoa tästä 

päällekkäisen kouluttautumisen ilmiöstä (ks. taulukko 28.) 


Taulukko 28. Syksyllä 2001 alkavaan koulutukseen yliopistoihin hakeneista vuonna 2000 yliopistossa 

opiskelemassa olevat29) Koulutusala Hakeneita Hakeneista jo %-osuus 

yhteensä yliopistossa 

opiskelevat 

Eläinlääketieteellinen 344 108 31,4 

Farmasia 984 267 27,1 

Hammaslääketieteellinen 238 91 38,2 

Humanistinen 12 604 1 147 9,1 

Kasvatustieteellinen 10 155 1 030 10,1 

Kauppatieteellinen 8 924 1 417 15,9 

Kuvataideala 461 49 10,6 

Liikuntatieteellinen 884 90 10,2 

Luonnontieteellinen 11 291 1 361 12,1 

Lääketieteellinen 2 165 731 33,8 

Maatalous-metsätieteellinen 1 179 162 13,7 

Musiikkiala 792 155 19,6 

Oikeustieteellinen 2 757 457 16,6 

Psykologia 1 546 231 14,9 

Taideteollinen 2 618 315 12,0 

Teatteri- ja tanssiala 1 404 215 15,3 

Teknillistieteellinen 8 201 1 109 13,5 

Teologinen 1 042 103 9,9 

Terveystieteet 1 565 87 5,6 

Yhteiskuntatieteellinen 9 212 1 345 14,6 

Yhteensä 78 366 10 470 13,4 


Taulukon mukaan vuonna 2001 hakeneista 13,4 %:lla eli kaikkiaan 10 470 

hakijalla oli jo opiskelupaikka yliopistossa. Osuudet vaihtelevat aloittain 

huomattavasti. Yleensä vähintään 10 % eri alojen hakijoista on sellaisia, 

joilla on jo yksi tutkintoon johtava opiskelupaikka yliopistossa. Eniten tällaisia 

hakijoita oli lääketieteellisille aloille sekä farmasiaan, 27-38 % kaikista hakijoista. 

Suuret luvut selittynevät sillä, että näille aloille pyrkineillä on hyvät 

mahdollisuudet tulla valituksi pelkän ylioppilastutkintotodistuksen perusteella 

sekä luonnontieteelliselle että teknistieteelliselle alalle. Vähiten tällaisia 

29) 31.12.2000 mennessä läsnä- tai poissaolevaksi ilmoittautuneet 


hakijoita oli terveystieteisiin. 

Erillisvalintojen kohdalla jo opiskelupaikan omaavien hakijoiden määrä 

oli keskimäärin 23,5 %. Tämä on ymmärrettävää, sillä erillisvalintojen väylää 

pitkin juuri opintoalan vaihtajien on usein mahdollista hakea toiseen oppiaineeseen 

esimerkiksi saman tiedekunnan tai yliopiston sisältä. 

Monella hakijalla on takanaan jo kokonainen suoritettu tutkinto (ks. 

taulukko 29). 

Taulukko 29. Syksyllä 2000 alkavaan koulutukseen yliopistoihin hakeneista korkeakoulututkinnon suo- 

rittaneet 30) 

Koulutusala Hakeneita AMK tutkinto Yliopisto 

yhteensä %-osuus tutkinto 

%-osuus 

Eläinlääketieteellinen 343 1,7 2,0 

Farmasia 1 016 2,3 17,8 

Hammaslääketieteellinen 187 2,1 1,1 

Humanistinen 12 674 1,3 2,9 

Kasvatustieteellinen 10 027 2,1 11,2 

Kauppatieteellinen 8 373 4,5 4,9 

Kuvataideala 593 1,9 4,4 

Liikuntatieteellinen 1 045 1,4 1,5 

Luonnontieteellinen 10 833 3,4 3,7 

Lääketieteellinen 2 155 2,0 2,6 

Maatalous-metsätieteellinen 1 247 4,6 2,6 

Musiikkiala 768 0,3 3,4 

Oikeustieteellinen 2 876 1,6 6,8 

Psykologia 1 591 1,2 4,9 

Taideteollinen 2 780 5,4 4,9 

Teatteri- ja tanssiala 1 729 1,4 3,2 

Teknillistieteellinen 8 018 7,3 2,0 

Teologinen 953 2,6 6,7 

Terveystieteet 1 629 13,9 4,7 

Yhteiskuntatieteellinen 9 113 3,3 4,9 

Yhteensä 77 950 3,4 5,0 


30) Ennen 1.8.2000 suoritettu ammattikorkeakoulututkinto, alempi- tai ylempi korkeakoulutukinto, 

yliopistossa suoritettu ammatillinen tai tieteellinen jatkotutkinto. 


Syksyllä 2000 alkavaan koulutukseen yliopistoihin hakeneista 5 %:lla oli 

yliopistotutkinto ja 3,4 %:lla ammattikorkeakoulututkinto. Eniten yliopistotutkinnon 

omaavia hakijoita kaikista hakijoista on farmasian (17,8 %) ja 

kasvatustieteellisen alan hakijoilla (11,2 %). Farmasian alalla korkea 

prosenttiosuus selittyy sillä, että suurella osalla proviisorin koulutukseen 

hakeneilla on jo takanaan farmasian alempi korkeakoulututkinto. Eniten 

ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita hakijoita kaikista hakijoista oli 

terveystieteessä (13,9 %) ja teknillistieteellisellä alalla (7,3 %). Jo yhden 

tutkinnon suorittaneiden osuus yliopistoon hakeneista on erillisvalinnoissa 

moninkertainen päävalintoihin verrattuna. 

5.5. OPINTOJEN KESKEYTTÄMINEN JA/TAI ALAN 

VAIHTAMINEN 

Raskas opiskelijavalintajärjestelmä on nähty osasyyllisenä suomalaista 

yliopistokoulutusta vaivaavaan opintojen pitkittymis- ja keskeyttämisongelmaan. 

Niinpä valintajärjestelmän näkökulmasta arvioinnin erääksi tavoitteeksi 

onkin asetettu arvioida sitä, millä tavoin opiskelijavalinnalla voitaisiin 

vaikuttaa opintojen etenemiseen ja keskeyttämisten vähentämiseen. 

Kysymys siitä, missä määrin opiskelijavalinnat vaikuttavat opiskelijan opintojen 

etenemiseen, on ongelmallinen, koska opiskelijavalintojen ja opintojen 

etenemisen välisen yhteyden osoittaminen on vaikeaa. Hakijan kannalta 

onnistuneen alan valinnan lisäksi opintojen etenemiseen voi vaikuttaa moni 

muukin tekijä, kuten kiinnittyminen opintoihin, opintojen aikainen työssäkäynti 

ja monet henkilökohtaiset syyt. 

Opiskelupaikan vastaanottaneiden määrä valituiksi tulleista on tulkittu 

erääksi osoitukseksi siitä, kuinka motivoituneita aloittavat opiskelijat ovat. 

Kun tätä tunnuslukua verrataan koulutusaloittain opintojen viivästymiseen, 

havaitaan tiettyjen alojen välillä positiivinen korrelaatio, mutta toisten alojen 

kohdalla korrelaation voi sanoa olevan heikko tai jopa negatiivinen. Lääketieteellisillä 

aloilla, joissa paikan vastaanottaneiden määrä on korkea, myös 

opintojen keskeyttäjiä on vähän ja opinnot etenevät hyvin. Sen sijaan taideaineissa 

kaikki tai lähes kaikki ottavat vastaan saamansa opiskelupaikan, 

mutta keskeyttäneitä on runsaasti ja opinnotkin venyvät. Luonnontieteissä 

paikan vastaanottajia on vähän suhteessa paikan saaneisiin, ja alalla myös 

keskeyttäminen ja alan vaihto on yleistä. 


Taulukosta 30 näkyy, että merkittävän opiskelijajoukon kohdalla opiskelijavalinta 

ei suinkaan pääty ensimmäisen opiskelupaikan saamiseen. Peräti 

36 % prosenttia opiskelijoista vaihtaa alaa ilman ensimmäistä korkeakoulututkintoa. 

Vähiten alan vaihtajia on hammaslääketieteen opiskelijoissa, eniten 

humanistisella alalla. Humanistisen alan opiskelukulttuuria selvittävässä 

tutkimuksessa ilmenee, että tutkimuksen 175 neljännen vuoden opiskelijasta 

joka neljäs oli vaihtanut pääainetta opintojen aikana. Useilla syynä vaihtoon 

oli pettymys pääaineen sisältöön, opetukseen ja työllistymismahdollisuuksiin. 

Puolet kyselyyn vastanneista oli epävarmoja työllistymisestään 

omalle alalle. (Elvo & Pajala 2002.) 

Taulukko 30. 1991 aloittaneista valmistuneet, opintoja jatkavat ja keskeyttäneet koulutusaloittain. 

Koulutusala 1991 ylemmän Aloittaneista Aloittaneista Aloittaneista 

kk-tutkinnon suorittanut jatkaa ilman keskeyttäaloittaneet 

% ylemmän kk- ylempää kk- neitä % 

tutkinnon % tutkintoa % 

Eläinlääketieteellinen 49 81,6 12,2 6,1 

Farmasia 48 87,5 10,4 2,1 

Hammaslääketieteellinen 119 89,1 7,6 3,4 

Humanistinen 2 520 34,3 49 16,7 

Kasvatustieteellinen 1 477 77,9 15,4 6,7 

Kauppatieteellinen 1 547 68,2 23,9 8 

Liikuntatieteellinen 83 73,5 14,5 12 

Luonnontieteellinen 2 687 41,9 39,9 18,2 

Lääketieteellinen 398 80,9 16,3 2,8 

Maatal.-metsätieteellinen 355 52,1 36,9 11 

Musiikkiala 160 35,6 53,1 11,3 

Oikeustieteellinen 389 74,8 22,4 2,8 

Psykologia 144 67,4 26,4 6,3s 

Taideteollinen 195 35,4 42,6 22,1 

Teatteri- ja tanssiala 59 67,8 6,8 25,4 

Teknillistietieteellinen 2 838 46,8 44,5 8,7 

Teologinen 201 43,3 35,3 21,4 

Terveystieteet 313 72,8 18,8 8,3 

Yhteiskuntatieteellinen 1 106 51,3 37,7 11,1 

Yhteensä 14 688 52,5 35,7 11,8 

Lähde: Sasu Pajala ja Petri Lempinen. Pitkä tie maisteriksi. Selvitys 1985, 1988 ja 1991 yliopistoissa 

aloittaneiden opintojen kulusta. Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs 22/2001 


5.6. OPINTOJEN KESKIMÄÄRÄINEN SUORITUSAIKA 

JA VALMISTUMISIKÄ KOULUTUSALOITTAIN 

Kuten taulukko 30 osoittaa, opintojen keskeyttämisessä/keskeytymisessä 

on yliopistoittain ja koulutusaloittain suuria eroja. Ongelmat kasaantuvat 

pääkaupunkiseudulle, joten ne ainakin osaksi liittyvät opiskeluaikaiseen toimeentuloon, 

työssäkäynnin yleisyyteen ja muihin opintososiaalisiin kysymyksiin. 

(Pajala & Lempinen 2001). Tästä herää kuitenkin kysymys: Valitaanko 

korkean keskeyttämisasteen yksiköihin vääriä opiskelijoita? Sama kysymys 

voidaan esittää myös oppilaitoksen tai koulutusalan vaihtamiseen liittyen. 

Uusien ylioppilaiden nopea sijoittuminen opintoihin on nähty yhtenä 

ratkaisevana tekijänä valmistumisen nopeuttamisessa. Tässäkin kysymyksessä 

opintoalan muut piirteet, kuten ammatti-identiteetin selkeys, näyttävät 

selittävän nopeaa valmistumista paremmin kuin uusien ylioppilaiden osuus 

kaikista opintonsa aloittaneista. Muutamilla aloilla nämä tunnusluvut tosin 

korreloivat keskenään. Teknillistieteellisellä alalla, lääketieteissä ja luonnontieteissä 

uusin ylioppilaiden osuus kaikista aloittavista on korkea ja aloilta 

valmistutaan vastaavasti nuorempana. Toisaalta esimerkiksi kauppatieteissä 

uusien ylioppilaiden osuus aloittavista on huomattavasti edellä mainittuja 

aloja alhaisempi, mutta kauppatieteestä valmistutaan siitä huolimatta keskimääräistä 

nuorempana. 

Luonnontieteellinen ala näyttää nousevan ongelmallisena alana esille 

opiskelijavalintoja koskettavassa tarkastelussa, mutta keskimääräisellä 

valmistumisiällä mitattuna ala pärjää hyvin koulutusalavertailussa. Näyttää 

siis siltä, että koulutuspaikkansa pitävät ovat motivoituneita ja valmistuvat 

suhteellisen nuorina. Opintojen myöhäinen aloittaminen heijastuu opintojen 

kulkuun usein kasvavien elintasovaatimusten, työssäkäynnin ja lasten 

saamisten vuoksi. Vanhimmat opiskelijat käyttävät aikaa eniten ansiotyöhön 

ja näillä opiskelijoilla on myös muita opiskelijoita useammin lapsia (Lempinen 

& Tiilikainen 2001, 49). 

Tutkinnon suoritusajoillakin mitattuna tilanne näyttää ristiriitaiselta. 

Teatteri- ja tanssialalla ja terveystieteissä uusien ylioppilaiden osuus aloittajista 

on pienin, mutta siitä huolimatta näillä aloilla tutkinnot suoritetaan keskimääräistä 

nopeammin. Teknistieteellisillä ja luonnontieteellisillä aloilla uusien 

ylioppilaiden osuus on suurin, mutta keskimääräiset opintosuoritusajat ovat 

korkeita. 


Taulukko 31. Yliopistossa tutkinnon suorittaneiden keskimääräinen valmistumisikä ja tutkinnon suoritusaika 

200031) Koulutusala Keskim. Tutkinto Tutkinnon 

valm. ikä suoritusaika 

(mediaani) vuosia 

Eläinlääketieteellinen 28,0 Eläinlääketieteen lis. 7,0 

Farmasia 26,4 Proviisori 6,0 

Hammaslääketieteellinen 26,3 Hammaslääketieteen lis. 5,5 

Humanistinen 28,0 Filosofian maisteri (humanist.) 7,0 

Kasvatustieteellinen 27,0 Kasvatustieteen. maisteri 5,0 

Kauppatieteellinen 26,1 Ekonomi (ylempi) /Kauppatieteen maisteri 6,3 

Kuvataide 31,3 Kuvataiteen maisteri 6,5 

Liikuntatieteellinen 27,2 Liikuntatieteen maisteri 6,0 

Luonnontieteellinen 26,6 Filosofian maisteri (luonnontiet.) 6,5 

Lääketieteellinen 26,9 Lääketieteen lisensiaatti 7,0 

Maatalous-metsätieteellinen 27,4 Elintarv.tiet. maisteri /Maatal.-metsät. maisteri 6,5 

Musiikki 28,9 Musiikin maisteri 8,0 

Oikeustieteellinen 26,9 Oikeustieteen kandidaatti 6,0 

Psykologia 26,9 Psykologian maisteri 6,0 

Taideteollinen 29,9 Taiteen maisteri 6,0 

Teatteri- ja tanssiala 28,3 Tanssitaiteen/ Teatteritaiteen maisteri 3,8 

Teknillistieteellinen 26,6 Diplomi-insinööri 6,5 

- Arkkitehti / Maisema-arkkitehti 8,8 

Teologinen 27,8 Teologian maisteri 6,5 

Terveystieteet 38,7 Terveystieteen maisteri 4,5 

Yhteiskunta- ja hallintotieteet 28,0 Hallintotiet./Valtiotiet. /Yht.k.tieteen maisteri 6,0 

Yhteensä 27,1 6,0 


31) Mediaanit on laskettu brutto-opiskeluajoista eli yliopistoon kirjautumisesta tutkinnon suorittamiseen 

ml. poissaololukukaudet. 



6. VAIHTOEHTOISIA 

OPISKELIJAVALINTAMENETTELYITÄ 

6.1. AMMATTIKORKEAKOULUJEN 

OPISKELIJAVALINTAJÄRJESTELMÄ 

Ammattikorkeakoulujen opiskelijavalinnassa on yliopistoista poiketen käytössä 

valtakunnallinen yhteishaku. Hakija voi yhdellä lomakkeella hakea 

neljään kohteeseen valitsemassaan hakutoivejärjestyksessä. Hakija voi ottaa 

vastaan vain yhden ammattikorkeakoulututkintoon johtavan opiskelupaikan 

samana lukuvuonna (yliopistolaki 645/1997, laki ammattikorkeakouluopinnoista 

annetun lain 15 ja 29 § muuttamisesta 1060/1998 ja laki ammattikorkeakoulun 

jatkotutkinnon kokeilusta 645/2001). Vieraskielinen koulutus 

ja aikuiskoulutus ovat yhteishaun ulkopuolella. 

Vaikka ammattikorkeakoulut päättävät itse opiskelijavalinnan perusteista 

ja valintakokeen järjestämisestä, ne ovat tehneet tiivistä yhteistyötä 

valintaprosessin ja valintaperusteiden kehittämiseksi jo ensimmäisten 

ammattikorkeakoulujen vakinaistamisesta vuodesta 1996 alkaen. Ammattikorkeakoulujen 

rehtorineuvoston ARENE ry:n asettama opiskelijavalintaprojekti 

antaa vuosittain suositukset ammattikorkeakoulujen koulutusalakohtaisiksi 

valintaperusteiksi, joita useimmat ammattikorkeakoulut noudattavat. 

Hakijat saavat pisteitä koulumenestyksestä, työkokemuksesta ja 

mahdollisesta valintakokeesta. Osa koulutusaloista antaa pisteitä ensijaisesta 

hakutoiveesta. 

Ylioppilaat pyrkivät ammattikorkeakouluun lukion päättötodistuksen 

ja/tai yo-todistuksen perusteella. Paremman pistemäärän antavat arvosanat 

otetaan huomioon. Jos ylioppilas on lisäksi suorittanut ammatillisen tutkinnon, 

hän voi valita kannaltaan edullisemman päättötodistuksen kuitenkin niin, 

että arvosanat otetaan joko pelkästään yo- ja lukion päättötodistuksesta tai 

pelkästään ammatillisesta todistuksesta. Abiturientit pyrkivät viimeisimmällä 

lukiotodistuksellaan. EB-, IB- tai Reifeprüfung-tutkintojen suhteen noudatetaan 

opetusministeriön suositusta tutkintojen ainekohtaisten arvosanojen/ 

pistemäärien vastaavuuksista suhteessa suomalaisen ylioppilastutkinnon 

arvosanoihin. 

Lisäksi ammattikorkeakoulut ovat sopineet yhteiset periaatteet erikoistapausvalinnan 

käyttämisestä. Erikoistapausvalintaa voidaan käyttää mm. 


sellaisen hakijan valitsemiseksi, joka ei täytä ammattikorkeakouluopinnoista 

annetun lain (255/1995) 13:n 1 momentissa tarkoitettuja vaatimuksia, mutta 

jolla ammattikorkeakoulu katsoo olevan riittävät tiedot ja taidot ammattikorkeakouluopintoja 

varten. 

Valintaperusteissa on koulutusalakohtaisia eroja, mutta kaikilla koulutusaloilla 

on käytössä valintakokeet. Lisäksi osa koulutusaloista on valintakoeyhteistyössä. 

Valintakoeyhteistyötä tehdään hallinnon ja kaupan alalla, luonnonvara-alalla, 

sosiaali- ja terveysalalla ja tekniikan ja liikenteen alalla. 

Valintakoe on ammattikorkeakoulukohtainen matkailu-, ravitsemis- ja talousalalla, 

humanistisella ja opetusalalla sekä kulttuurialalla. Näillä aloilla valintakokeet 

voivat sisältää koulutusohjelmakohtaisesti erilaisia osioita, kuten kirjallisen 

kokeen, aineistokokeen, ryhmätilanteen tai henkilökohtaisen haastattelun. 

Psykologisia soveltuvuustestejä on käytössä erityisesti humanistisilla 

aloilla ja sosiaali- ja terveysalalla. (Ammattikorkeakoulujen valintaopas 

2002.) Syksystä 2001 alkaen ammattikorkeakoulujen valintakokeet 

ovat hakijalle maksuttomia (asetus ammattikorkeakoulujen opetuksesta 

perittävien maksujen perusteista 653/2001). 

Ammattikorkeakoulujen yhteishaussa oli syksyllä 2001 yhteensä 

194 000 hakutapausta. Yhteishaussa olevaan koulutukseen hyväksyttiin 

25 600 opiskelijaa, joista 75 % pääsi ensisijaiseen hakukohteeseensa. Kaikkiaan 

ammattikorkeakouluihin haki 79 000 henkilöä, joista 32 700 henkilöä 

hyväksyttiin ja vastaanotti opiskelupaikan. 

Ammattikorkeakoulusektorilla on yliopistojen tavoin tutkittu ja pohdittu 

valintakokeiden asemaa osana opiskelijavalintaa. Rantasen (2001, 43) 

mukaan valintakokeen ja hakutodistuksen yhteys opintomenestykseen on 

riippuvainen useista koulukohtaisista muuttujista, joita ovat 1. valintakokeen 

osuus kokonaispistemäärästä, 2. hakijoiden suhde aloituspaikkoihin, 3. hakijoiden 

hakutodistuksien keskiarvo ja 4. hakijoiden hakutodistuksien keskihajonta. 

Hakutoivesija ennustaa parhaiten opintoihin sitoutumista valintakokeellisilla 

linjoilla. Sen sijaan valintakokeen ja opintomenestyksen välisen 

korrelaation arvo laskee, mikäli valintakoepisteiden osuus kokonaispistemäärässä 

kasvaa tai hakijoiden suhde aloituspaikkojen lukumäärää kohden 

kasvaa. Erityisesti hallinnon ja kaupan alalla valintakokeen opintomenestystä 

ennustava kyky on lähes mitätön. Rantanen ehdotti tutkimuksessaan valintakokeen 

kehittämistä koko alan yhteistyönä tai sen käytön vähentämistä. 

Muilta osin valintakokeiden hyödyttömäksi julistaminen oli hänen mukaansa 


ennenaikaista. (Rantanen 2001, 43-47.) 

Ammattikorkeakoulujen yhteishakua uudistetaan siten, että lukuvuoden 

2003-2004 valinnoista alkaen ammattikorkeakoulut vastaavat niistä 

yhteishakurekisterin pitoon liittyvistä tehtävistä, joista nykyisin vastaavat 

lääninhallitukset. Tehtäviä tulee hoitamaan kussakin ammattikorkeakoulussa 

yhteishaun palveluyksikkö. 

Uudistuksen myötä myös yhteishaun tekninen toteutus muuttuu. 

Uudistuksen jälkeen hakijat toimittavat hakemuksen siihen ammattikorkeakouluun, 

joka on heidän ensisijaisena hakukohteenaan. Mikäli hakija hakee 

samalla lomakkeella myös muihin ammattikorkeakouluihin, ensisijaisena 

hakukohteena oleva ammattikorkeakoulu vastaa hakijan ohjauksesta ja 

neuvonnasta sekä hakulomakkeen tarkistamisesta. Tämä on hakijan kannalta 

erittäin merkittävä uudistus, koska hän saa valintaan liittyvän neuvonnan 

ja ohjauksen ns. yhden luukun periaatteella. Uudistuksen yhteydessä 

on myös tarkoitus selkiyttää valintaperusteita ja yhtenäistää koulumenestyksesta 

ja työkokemuksesta annettavia pisteitä. 

6.2. KANSAINVÄLISIÄ 

OPISKELIJAVALINTAMENETTELYITÄ 

6.2.1. VALINTAMENETTELYJEN LUOKITTELU 

Euroopan komission mukaan (European Commission 2000, 106) eri maissa 

käytetyt valintamenettelyt voidaan jakaa kolmeen päämalliin: 

1. Keskitetysti säädelty valintamenettely 

Numerus clausus määritellään kansallisella tasolla. Tämä merkitsee 

sitä, että maan hallitus päättää yliopistojen aloituspaikoista ja kontrolloi 

suoraan valintaprosessia. 

2. Hajautettu valintamenettely 

Tässä mallissa yliopistot päättävät itse valintamenettelyistä joko oman 

koulutuskapasiteettinsa tai keskushallinnossa määriteltyjen kriteerien 

perusteella. Rajattu sisäänpääsy voi koskea kaikkea koulutusta tai 

osaa siitä. Aloituspaikkojen määrästä riippumatta yliopistot voivat päättää 

valita opiskelijat heidän kykyjensä perusteella. 

3. Vapaa sisäänpääsy 

Ylemmän toisen asteen päättötodistus tai vastaavat korkeakoulu- 


kelpoisuuden tuottavat opinnot takaavat hakijalle vapaan pääsyn kaikkeen 

yliopistokoulutukseen tai osaan siitä. 

Eri Euroopan maissa käytetyt valintamallit on kuvattu seuraavassa taulukossa: 

Taulukko 32. Euroopan maiden *) opiskelijavalintamallit 

Keskitetty valintamalli Hajautettu valintamalli Vapaa sisäänpääsy 

Kreikka Belgia Alankomaat 

Bulgaria Liechtenstein 

Espanja Luxemburg 

Irlanti Islanti 

Iso-Britannia Italia 

Kypros Itävalta 

Latvia Ranska 

Liettua 

Norja 

Portugali 

Puola 

Romania 

Ruotsi 

Skotlanti 

Slovakia 

Slovenia 

Suomi 

Tanska 

Tsekin maa 

Viro 

Saksa 

*) Tarkastelussa mukana EU:n jäsenmaat, jäsenyyttä hakevat maat sekä EFTA-/EEA-maat 

Lähde: European Commission 1999-2000, 107. 

Kaikkein yleisin valintamalli Euroopassa on hajautettu valintamenettely, joka 

on käytössä mm. Espanjassa, Irlannissa, Norjassa, Portugalissa, Ruotsissa, 

Suomessa, Tanskassa ja Iso-Britanniassa. Näissä maissa keskushallinto 

päättää aloituspaikkojen ja/tai tutkinnon suorittavien määristä, joiden puitteissa 

yliopistot hoitavat valintoja. (European Commission 2000, 106.) 

Toiseksi yleisin malli on vapaan sisäänpääsyn valintamenettely, joka 

on käytössä mm. Alankomaissa, Italiassa, Itävallassa, Ranskassa ja 

Saksassa. Suuressa osassa näitä maita on kuitenkin myös sellaista yliopistotason 

koulutusta, kuten esimerkiksi lääketieteellisen alan koulutusta, johon 


on rajattu sisäänpääsy. Saksassa, Alankomaissa ja Islannissa pääsyvaatimuksista 

päättää yliopisto oman koulutuskapasiteettinsa rajoissa, kun taas 

Alankomaissa, Italiassa ja Ranskassa pääsyvaatimuksista päättää hallitus 

numerus clausus-systeemin keinoin. (European Commission 2000, 107.) 

Italiassa yliopistot päättävät siitä, mihin tiedekuntiin on vapaa ja mihin 

rajattu sisäänpääsy. Alankomaissa ylistoihin on periaatteessa vapaa sisäänpääsy 

kaikille koulutusaloille. Sisäänpääsyä voidaan kuitenkin rajoittaa kansallisella 

päätöksellä siinä tapauksessa, että ennakoitu valmistuvien määrä 

ylittää työelämän tarpeet. Myös yliopisto voi päättää sisäänpääsyn rajoittamisesta 

silloin, kun hakijoiden määrä ylittää opiskelupaikkojen määrän. 

(European Commission 2000, 107.) 

Harvinaisin valintamalli on sellainen, jossa valintamenettelystä ja opiskelupaikkojen 

rajoittamisesta päätetään kansallisella tasolla. Kreikka on 

ainoa Euroopan maa, jossa tämä malli on käytössä (European Commission 

2000, 106). 

6.2.2. VALINTOJEN ORGANISOINTI 

Hakijat hakevat yleensä kuhunkin yliopistoon ja koulutukseen eri 

hakulomakkeilla. Osa Euroopan maista on kuitenkin luonut keskitettyjä 

palveluyksiköitä huolehtimaan valintojen käytännön toteutuksesta ja/tai 

hakijarekisteristä. Tällaisia valintojen organisointiratkaisuja ovat toteuttaneet 

mm. Irlanti, Alankomaat, Iso-Britannia ja Norja. (Eurydice 200, 112.) 

Irlanti perusti jo 1970-luvulla palveluyksikön Central Applications 

Office (CAO) huolehtimaan hakuprosessista. Alankomaissa luotiin vuonna 

1992 Information Management Group hallinnoimaan hakijoiden rekisteröintiä. 

(Eurydice 200, 112.) Yhdistyneissä Kuningaskunnissa hakemusten 

käsittelyä on vuodesta 1993 alkaen hoitanut yliopistojen puolesta keskitetysti 

Universities and Colleges Admissions Service (UCAS). Kun valintakoetulokset 

ovat elokuussa tiedossa, UCAS tarjoaa koulutuspaikkoja hakijoille 

yliopistojen valintapäätösten mukaisesti. Tämän jälkeen hakija, joka 

ei päässyt koulutukseen, voi hakea uudelleen täyttämättä jääneitä opiskelupaikkoja. 

(European Commission 2000, 106.) Keskitettyjä valintapalveluyksiköitä 

toimii myös Saksassa (Zentralstelle für die Vergabe von Studienplätzen, 

ZVS) ja Ruotsissa (Högskoleverket). 

Keskitetysti organisoitujen valintojen etuna on se, että hakija voi hakea 

yhdellä hakulomakkeella useaan yliopistoon ja koulutusohjelmaan ilmoit- 


tamassaan hakutoivejärjestyksessä. Tavallisesti hakukohteiden määrä on 

rajattu siten, että hakija voi hakea kerralla 8-10 eri koulutukseen. Lisäksi 

uusi teknologia on tehokkaassa käytössä: useimmissa keskitettyjen hakupalvelujen 

järjestelmissä hakija voi täyttää sähköisen hakulomakkeen omalta 

kotitietokoneeltaan. 

6.2.3. KORKEAKOULUKELPOISUUS JA VALINTAPERUSTEET 

Kaikissa EU- ja EFTA-/EEA-maissa korkeakoulukelpoisuuden kriteerinä 

on ylemmän toisen asteen päättötodistus tai vastaava. Lisäksi kelpoisuuden 

ammatilliseen korkeakoulutukseen voi yleensä saada suorittamalla 

ammatilliset toisen asteen opinnot. (Eurydice 2000, 107.) Käytännössä 

useimmissa Euroopan maissa korkeakoulukelpoisuus edellyttää 12–13 

vuoden aiempia opintoja. 

Seuraavassa taulukossa kuvataan eri maissa käytettyjä valintaperusteita: 


Taulukko 33. Euroopan maiden *) yliopistojen opiskelijavalintaperusteet valintamalleittain lukuvuonna 

1996-97 

Maa Valintaperusteista 

päättävä taho 

Valintaperusteet lukuvuonna 1996-97 

1. Keskitetty valintamalli 

Kreikka Hallitus Kansallisen valintakokeen tulokset 

2. Hajautettu valintamalli 

Belgia Hallitus ja yliopistot Valintakoe 

Espanja Hallitus Yliopiston valintakokeen tulokset ja ylemmän toisen 

asteen päättötodistuksen arvosanojen keskiarvo. 

Irlanti Hallitus ja yliopistot Yliopiston valintakokeen tulokset ja 

koulun päättötodistuksen arvosanat. 

Iso-Britannia Yliopistot Pääasiassa koulun päättötodistuksen arvosanat 

(tai vastaava korkeakoulukelpoisuus) ja/tai haastattelut. 

Myös muita valintaperusteita käytössä 

yliopistosta ja koulutusalasta riippuen. 

Norja Hallitus Koulun päättötodistuksen arvosanoihin ja opiskeltuihin 

aineisiin perustuva pistelaskusysteemi. 

Portugali Hallitus ja yliopistot Koulun päättötodistuksen arvosanat ja 

kansallisen valintakokeen tulokset 2-3 aineessa. 

Ruotsi Yliopistot (kansall. Koulun päättötodistuksen arvosanat, 

standardien puitteissa) yliopistojen soveltuvuuskoe, työkokemus tai työkokemuksen 

ja soveltuvuuskokeen yhdistelmä. 

Suomi Yliopistot Lukion päättötodistuksen ja ylioppilastutkintotodistuksen 

arvosanat, valintakokeet sekä työkokemus 

ja aiemmat opinnot joillakin aloilla. 

Tanska Yliopistot (kansall. Koulun päättötodistuksen arvosanat, opiskellut 

standardien puitteissa) aineet, kokeet, haastattelut, työkokemus. 

3. Vapaa sisäänpääsy 

Alankomaat Hallitus Toisen asteen päättötodistuksen arvosanoihin 

perustuva painotettu arvontatyyppinen valinta. 

Liechtenstein Yliopistot Toisen asteen päättötodistus ja työkokemus. 

Islanti Yliopistot Ensimmäisen lukukauden lopussa järjestettävän 

karsintakokeen tulokset lääketieteellisellä koulutusalalla; 

koulun päättökokeet ja työkokemus opettajankoulutuksessa 

ja teknillisissä korkeakouluissa. 

Italia Hallitus ja yliopistot Yliopiston pääsykokeen arvosanat ja koulun 

päättökoe (lääketiede, kirurgia, eläinlääketiede, 

arkkitehtuuri). 

Ranska Yliopistot (lääketiet. Ensimmäisen vuoden lopussa pidettyjen kokeiden 

ala ja ammatillinen arvosanat (lääketiede); tenttitulokset, haastattelu 

koulutus) ja aiempi akateeminen opintomenestys 

(ammatillinen koulutus). 

Saksa Liittovaltio ja Länder Koulumenestys, odotusjakso, erityisryhmät, kokeet. 

*) Tarkastelussa mukana EU:n jäsenmaat, jäsenyyttä hakevat maat sekä EFTA-/EEA-maat. Luxemburgin 

ja Itävallan tiedot on jätetty tästä taulukosta pois, koska niistä ei ollut saatavilla yliopistosektoria koskevaa tietoa. 

Lähde: Eurydice 2000, 100-111. 


Valintaperusteista päättävät yleensä yliopistot. Tällöin valintaperusteet voivat 

ovat yliopisto-, ala- tai oppiainekohtaisia. On myös maita, joissa maan hallitus 

vastaa täysin tai osittain valintaperusteiden määrittelystä. Osa Euroopan 

maista on laatinut yleiset, kansalliset valintaperusteet. Näissä maissa yhteisiä 

valintaperusteita on yleensä perusteltu sillä, että niiden avulla voidaan lisätä 

valintojen tasavertaisuutta. Kansallisia valintastandardeja ovat laatineet 

Alankomaat (1992), Ruotsi (1997), Norja (1995) sekä Irlanti. (Eurydice 

2000, 111-112.) 

Kansallisia valintakokeita on 1980-2000 välisenä aikana järjestänyt 

kolme Euroopan maata: Espanja, Kreikka ja Portugali. Kaksi kolmesta on 

kuitenkin vuoteen 2000 mennessä luopunut kansallisista valintakokeista ja 

valitsee nykyisin opiskelijat koulun päättökokeiden arvosanojen ja yliopistojen 

soveltuvuuskokeiden perusteella (Kreikka) tai toisen asteen kansallisten 

valintakokeiden ja arvosanojen perusteella (Portugali). Espanjassa on keskitytty 

kansallisen valintakokeen reliabiliteetin, laadun ja objektiivisuuden 

kehittämiseen ja todettu, että sen arviointiin saisi osallistua vain tehtävään 

erikoistuneita opettajia. Lisäksi Espanjassa etusija on annettu hakijoille, jotka 

hakevat kotiseutunsa yliopistoihin tai samalle alalle, joista heillä on toisen 

asteen opintoja. (Eurydice 2000, 113-114.) 

Monissa Euroopan maissa aiempien opintojen ja työkokemuksen 

hyväksiluku opiskelijavalinnoissa on lisääntynyt. Näin ollen yliopistollinen 

koulutusväylä on avautunut myös aikuishakijoille. Lukuvuonna 1980-81 aiemmat 

opintosuoritukset ja työkokemuksen luki hyväksi vain viisi maata 18 

Euroopan maasta, kun lukuvuonna 1996-97 luku oli kasvanut jo 12:een. 

Pohjoismaissa hyväksiluku alkoi selvästi muita Euroopan maita aiemmin. 

Joissakin maissa yli 25-vuotiaille hakijoille on varattu omia valintakiintiöitä 

ja heille järjestetään erityisiä valintakokeita. (Eurydice 2000, 116-117.) 

Opiskelijavalinta tietyille aloille, kuten taiteeseen, musiikkiin ja liikuntaan, 

perustuu useissa maissa henkilökohtaiseen soveltuvuuden arviointiin 

ennen opintoja (Eurydice 2000, 107). 

6.2.4. AJANKOHTAISTA KESKUSTELUA VALINNOISTA 

Opiskelijavalinnoista käytävän keskustelun kohteet vaihtelevat kovasti sen 

mukaan, millä foorumilla sitä käydään. Unescon piirissä käydyssä keskustelussa 

esiin on noussut kaksi asiaa: huoli nopeasti laajenevan korkeakoulutuksen 

rahoituksesta ja tavoite turvata kaikille korkeakoulukelpoisuuden 


saavuttaneille tasavertaiset mahdollisuudet päästä korkeakoulutukseen. 

Rahoituskysymys liittyy erityisesti Yhdysvalloissa siihen, miten korkeakoulumaksut 

voidaan säilyttää laajenevassa järjestelmässä sellaisina, että ne eivät 

rajaa lahjakkaiden, mutta köyhien hakijoiden pääsyä koulutukseen. 

Koulutuksen tasavertaisuudella taas tarkoitetaan sellaista tasavertaista 

koulu- ja meritoitumisjärjestelmää, jossa köyhillä ja värillisillä lapsilla on 

mahdollisuus osoittaa opintomenestyksensä ja siten korkeakoulukelpoisuutensa. 

(Miller 1999.) 

Eurooppalaisessa valintakeskustelussa on noussut esiin erityisesti ulkomaisten 

opiskelijoiden kohtelu valinnoissa, jossa eri maiden käytännöt vaihtelevat 

huomattavasti. EU-säädösten mukaan EU-kansalaisia pitäisi kuitenkin 

valinnoissa kohdella kuten oman maan hakijoita. Vuonna 1997 laaditussa 

Lissabonin konventissa sopijamaat sitoutuvat pääsääntöisesti tunnustamaan 

ja noudattamaan valinnoissa niitä perusteita, joilla hakija kotimaassaan saavuttaa 

korkeakoulukelpoisuuden. (Kirstein 1999, 37.) 

Ruotsissa valinnoista käytävä keskustelu näyttää liittyvän aloituspaikkojen 

kysynnän ja tarjonnan väliseen suhteeseen. 1990-luvulla hakijoiden 

määrä on ylittänyt selvästi aloituspaikkojen määrän, mutta toisaalta 

koulutuksen laajenemisen myötä osa aloituspaikoista on jäänyt täyttämättä. 

Hakijapula koskee erityisesti teknillisiä ja luonnontieteellisiä koulutusaloja, 

joilla yliopistot ovat hallituksen luvalla vähentäneet aloituspaikkoja. 

(Högskoleverket 2001, 17-18.) Ruotsissa on myös tutkittu korkeakouluopiskelijoiden 

sosiaalista valikoitumista ja todettu, että uusiin ja pieniin yliopistoihin 

valikoituu sosiaaliselta taustaltaan paljon heterogeenisempi joukko 

kuin vanhoihin yliopistoihin. (Högskoleverket 2001, 19-20.) 

Monissa maissa keskustellaan myös oman valintajärjestelmän toimivuudesta. 

Italian yliopistoissa (yli 60) ongelmaksi on koettu alhainen 

valmistumisprosentti, pitkät valmistumisajat ja korkea keskeyttämisprosentti. 

Vuonna 2000 voimaan tuli uusi yliopistolaki, jonka mukaan tiedekunnat voivat 

nyt järjestää opiskelijoille opintojen aikaisen pääsykokeen jokaisen 

akateemisen vuoden alussa. Tarkoitus on, että pääsykokeen avulla opiskelijat 

tunnistaisivat oman tietämyksensä aukkoja ja hakeutuisivat täydentäville 

kursseille, mikä vähentäisi keskeyttämisiä tai vääriä valintoja. Italiassa ei 

ole kuitenkaan tarkoitus luopua vapaasta sisäänpääsystä. (Nardi 2001, 347- 

351.) 

Toisena esimerkkinä maasta, jossa käydään parhaillaan valintojen 


kehittämistä koskevaa keskustelua, voidaan mainita Saksa. Siellä pohditaan 

ylioppilastutkintotodistuksen aseman vahvistamista valinnoissa. Tällä 

hetkellä useiden yliopistojen opiskelijavalinta perustuu yo-tutkintotodistuksen 

keskiarvoon, joka ei kuitenkaan Saksan korkeakouluneuvoston puheenjohtajan 

mukaan ennusta riittävästi opintomenestystä. Niinpä hän ehdottaa 

vaihtoehtoiseksi valintaperusteeksi yo-tutkinnon ydinaineiden, kuten äidinkielen, 

matematiikan, vieraan kielen, luonnontieteen ja historian arvosanojen 

painottamista kaksin- tai kolminkertaisesti sen mukaan, minkä alan valinnoista 

on kyse. Opiskelijavalintojen perusmallia ei ole kuitenkaan tarkoitus muuttaa 

eikä valintakokeita ei ole tarkoitus ottaa käyttöön. (Kölner Stadt-Anzeiger 

2002.) 


7. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ 

Kartoituksen perusteella on mahdollista tehdä seuraavia johtopäätöksiä ja 

esittää seuraavia jatkokysymyksiä: 

1. Yliopistojen opiskelijavalintajärjestelmälle on tyypillistä suuri valintayksiköiden 

(hakukohteiden) määrä sekä valintamenettelyjen ja -perusteiden 

vaihtelu samalla koulutusalalla ja eri yliopistojen välillä. Vaikka 

valintajärjestelmän ongelmiin ja hajanaisuuteen on kiinnitetty toistuvasti 

huomiota, monet ongelmat ovat pysyneet samoina vuosikymmenenestä 

toiseen. 

2. Opiskelijavalintoihin liittyy eri intressitahoja, kuten koulutusjärjestelmä, 

yliopistot, hakijat ja työelämä, joiden tavoitteet näyttäytyvät tällä 

hetkellä osin erisuuntaisina ja jopa ristiriitaisina. Voidaanko yhteiseksi 

lähtökohdaksi ottaa hakijan intressi siten, että samalla toteutuvat myös 

yliopiston/hakukohteen omat tavoitteet? 

3. Miten työelämänäkökulma huomioidaan tai tulisi huomioida yliopistojen 

opiskelijavalinnoissa? 

4. Erillisvalinnat ovat merkittävä osa valintajärjestelmää. Täyttyvätkö 

erillisvalinnoille asetetut koulutuspoliittiset tavoitteet hakijan, koulutusyksikön 

ja järjestelmän näkökulmasta? 

5. Valintayhteistyön määrä ja laatu vaihtelee aloittain ja yliopistoittain. 

Yhteistyötä tehdään edelleen vähän. Voitaisiinko yhteistyön lisäämisellä 

nopeuttaa opiskelijoiden pääsyä opiskelemaan? Mikäli hakija 

pääsisi tehostetun valintayhteistyön kautta toissijaiseen hakukohteeseen, 

millaista merkitystä tällä olisi hakijoille ja hakukohteille? Lisääntyisikö 

pääaineen/koulutusalan vaihtaminen tai opintojen keskeyttäminen? 

6. Yhden korkeakoulupaikan säännös on jäntevöittänyt ja yhdenmukaistanut 

opiskelijavalintoja eri yliopistojen välillä. Miten Yliopistojen hakijaja 

opinto-oikeusrekisteriä voisi käyttää nykyistä enemmän hyödyksi 

valintojen organisoinnissa ja yhteistyön lisäämisessä? 

7. Valintaperusteet ja niiden painotukset vaihtelevat eri hakukohteissa ja 

samankin koulutusalan sisällä. Pystyykö hakija optimoimaan mahdollisuutensa 

hakea opiskelupaikkaa nykyisessä monimutkaisessa järjestelmässä? 


8. Ylioppilastutkintotodistusta käytetään opiskelijavalinnassa hyödyksi 

melko paljon, kun taas lukion päättötodistuksen informaatio hakijan 

orientaatiosta ja motivaatiosta tietylle alalle näyttää olevan alihyödynnetty. 

Voitaisiinko päättötodistuksen ja ylioppilastodistuksen antamaa 

informaatiota käyttää monipuolisemmin hyväksi arvioitaessa hakijan 

motivaatiota ja suuntautuneisuutta? 

9. Mikäli ylioppilastutkinnon ja lukion päättötodistuksen painoarvoa valinnoissa 

lisätään, miten taataan ne koulutuspoliittiset tavoitteet, joiden 

mukaan eritaustaiset ja eri-ikäiset pääsevät yliopistokoulutukseen? 

10. Valintakokeiden suosio on vankka suomalaisessa opiskelijavalinnassa. 

Mittaavatko nykyiset valintakokeet hakijoiden motivaatiota tai alalle 

tarvittavia valmiuksia tarkoituksenmukaisella tavalla? Mitä vaikutuksia 

hakijavirtoihin aiheuttaisivat mittavat muutokset valintakoepainotteisuudessa 

sekä suosituilla että vähemmän suosituilla aloilla? 

11. 1990-luvulla pääsy yliopistoihin on hieman vaikeutunut, vaikka hyväksyttyjen 

määrä on kasvanutkin runsaasti. Vaikka koulutukseen on pääsy 

vaikeaa, joillakin aloilla merkittävä osa hyväksytyksi tulleista jättää 

vastaanottamatta opiskelupaikkaa. Voisiko nykyistä yhtenäisempi 

valintajärjestelmä vähentää hakijoiden taktikointia ja alan vaihtamista? 

12. Uusien ylioppilaiden määrä hyväksytyiksi tulleista on keskimäärin noin 

30 % – tosin määrä vaihtelee huomattavasti aloittain. Millä tavoin 

ylioppilaskirjoitusten hajauttaminen vaikuttaa yliopistoon pyrkimisiän 

määräytymisessä? Miten lukiossa annettavaa opinto-ohjausta olisi 

kehitettävä, jotta se tukisi yliopistojen opiskelijavalintojen onnistumista? 

13. Opiskelijavalinnoissa ilmenevät piirteet eivät näyttäisi selittävän yksiselitteisesti 

opintojen pitkittymistä, keskeyttämistä tai valmistumisnopeutta. 

Millä aloilla juuri opiskelijavalintoja kehittämällä voitaisiin 

vaikuttaa edellä mainittuihin koulutuspoliittisiin ongelmiin? 

14. Opiskelijavalinta ajoittuu hakijan kannalta pitkälle aikavälille alkaen 

lukiosta ja jatkuu usein vielä opiskelupaikan saamisen jälkeen. Opiskelijavalintaan 

ja valikoitumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. lukiossa 

tehdyt valinnat ja opinto-ohjaus, valintaperusteet, valintakokeet, 

kiintiöt, erillisvalinnat ja pääaineen vaihtamiset. Löytyykö näistä tekijöistä 

eri koulutusaloille yhteisiä ja eriytyviä valintojen ongelmakohtia? 


LÄHDELUETTELO 

Antikainen, Ari. 1974a. Korkeakoulujen vaikutus ympäristöönsä: suunnitelmaraportti. 

Joensuu: Joensuun korkeakoulu. Monistesarja A. Tutkimuksia 

ja selvityksiä 4/1974. 

Antikainen, Ari. 1974b. Korkeakouluopiskelijain rekrytointi: kyselytutkimus 

Oulun yliopiston, Joensuun korkeakoulun, Vaasan kauppakorkeakoulun 

ja Tampereen yliopiston opiskelijain alueellisesta ja sosiaalisesta taustasta, 

opiskelemaan hakemisesta ja opintojen suuntautumisesta. Joensuu: 

Joensuun korkeakoulu. Monistesarja A. Tutkimuksia ja selvityksiä 6/ 

1974. 

Elvo, Nina & Pajala, Sasu. 2002. Humanistien opiskelupolut tilastojen 

takana. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs. 23/2002. 

European Commission. 2000. Key data on education in Europe 1999/2000. 

Chapter F: Tertiary education. European Commission/Eurydice/Eurostat. 

Eurydice. 2000. Two decades of reform in higher education in Europe: 

1980 onwards. Brussels: Eurydice. The Information Network on 

Education in Europe. 

Halonen, Matti. 1994. Opinto-oikeus, liikkuvuus, koulutuspaikkojen käyttö 

ja ympärivuotinen opiskelu. Koulutus- ja tiedepolitiikan linjan julkaisusarja 

1994:19. Helsinki: Opetusministeriö. 

Heikka, Minna. 2001. Taustaselvitys korkeakoulujen opiskelijavalinnoista. 

Julkaisematon väliraportti. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö 

Otus rs. 

Helsingin Sanomat. 2001a.Yliopiston pääsykokeissa epäonnistuminen 

monelle raju pettymys. 5.8.2001. 

Helsingin Sanomat. 2001b. Yliopistot yhdenmukaistamaan opiskelijavalintojaan. 

28.12.2001. 

Häyrynen, Yrjö-Paavo. 1970. Suomalainen miesylioppilas: Yliopistoon 

valinta ja valikoituminen. Helsinki: Helsingin yliopisto. Sosiaalipolitiikan 

laitoksen tutkimuksia n:o 8/1970. 

Högskoleverket. 2001. Swedish Universities& University Colleges. Short 

version of annual report 2001. Kalmar: Lenanders Tryckeri AB. 

Jalkanen, Hannu. 1977. Korkeakoulutukseen johtavat koulutusväylät ja 


opiskelijavirrat. Jyväskylä: Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen julkaisuja 

n:o 277/1977. 

Jussila, Matti. 1996. Korkeakoulujen opiskelijavalinnat. Kehittämisen haasteita 

ja mahdollisuuksia. Koulutus- ja tiedepolitiikan linjan julkaisusarja 

1996:34. Helsinki: Opetusministeriö. 

Kess, Pekka & Hulkko, Kaisu & Jussila, Matti & Kallio, Urpo & Larsen, 

Sinikka & Pohjolainen, Toivo & Seppälä, kari. 2002. Suomen avoin yliopisto. 

Avoimen yliopisto-opetuksen arviointiraportti. Korkeakoulujen 

arviointineuvoston julkaisuja 6:2002. Helsinki: Edita Prima Oy. 

Kirstein, Jette. 1999. Trends in Learning Structures in Higher Education. 

Part II. Information on Learning Structures in Higher Education in the 

EU/EEA countries. A background paper for the Bologna Forum 18-19 

June 1999. 

Kivinen, Osmo & Rinne, Risto. 1995. Koulutuksen periytyvyys: nuorten 

koulutus ja tasa-arvo Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus. Koulutus 1995:4. 

KM 1986:8. Korkeakoulujen opiskelijavalintatoimikunnan mietintö. Helsinki: 

Valtion painatuskeskus. 

Komulainen, Erkki. 1996. Helsingin kauppakorkeakoulun opiskelijavalinta 

1995. Taustamuuttujien ja valintakokeen psykometrinen tarkastelu 

ylioppilasaineistolla. Helsinki: Helsingin kauppakorkeakoulun selvityksiä 

E-92. 

Kosonen, Pekka. 2001. Opiskelijavalinnan arviointi ja kehittäminen kaipaa 

uudistavia näkökulmia. Julkaisussa: Yliopistotieto 3-4/2001. 29 vsk. 

Opetusministeriö. Vammala: Vammalan Kirjapaino Oy. 

Kärkkäinen, Veli-Matti. 1997. Suomalaiset korkeakouluopiskelijat ja nuoret 

tilastojen valossa vuonna 1994. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunta. 

Kölner Stadt-Anzeiger. 2002. Das Abitur Stärken. Saksan korkeakouluneuvoston 

puheenjohtaja Hartmurt Schiedermairin haastattelu. Julkaistu 

23.4.2002 osoitteessa http://www.ksta.de/servlet 

Lampinen, Osmo & Savola, Marita: Ammattikorkeakoulujen syntyvaiheet 

Suomessa. Teoksessa Lampinen, Osmo (toim.) 1995. Ammattikorkeakoulut 

– vaihtoehto yliopistolle. Tampere: Gaudeamus. 

Lehikoinen, Anita & Saarinen, Ari. 2001. Taloudellisuus ja tehokkuus nopean 

valmistumisen näkökulmana. Julkaisussa: Yliopistotieto 3-4/2001. 29 vsk. 


Opetusministeriö. Vammala: Vammalan Kirjapaino Oy. 

Lempinen, Petri. 1997. Opiskelijabarometri 1997. Kyselytutkimus korkeakouluopiskelijoiden 

elinolosuhteista ja asenteista. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen 

tutkimussäätiö Otus rs 11/1997. 

Lempinen, Petri. 2001a. Opiskelijalle rakentamassa. Turun ylioppilaskylä 

haaveesta asuinalueeksi 1959-1980. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö 

Otus rs 20/2001. 

Lempinen, Petri. 2001b. Opiskeluajat korkeakoulupoliittisena kesto-ongelmana. 

Teoksessa Pajala, Sasu & Lempinen, Petri. Pitkä tie maisteriksi. 

Selvitys 1985, 1988 ja 1991 yliopistoissa aloittaneiden opintojen kulusta. 

Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs 22/2001. 

Lempinen, Petri & Tiilikainen, Anna. 2001. Opiskelijatutkimus 2000. 

Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs 21/2001. 

Liljander, Juha-Pekka. 1996. Statusvoittojen ja –tappioiden tiet korkeakoulutuksessa. 

Keskeyttäminen ja koulutuksen vaihtaminen opintouran 

taitekohtina. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Kasvatustieteiden tutkimuslaitos 

1996. 

Lindblom-Ylänne, Sari. 1999. Studying in a traditional medical curriculum 

– Study success, orientations to studying and problems that arise. Helsinki: 

Helsinki University Printing House. 

Miller, Margaret A. 1999. Access in a global context. Change. January/ 

February 99, Vol. 31 Issue 1. 

Nardi, Emma. The Transition from School to University in Italy: examination 

reform and outstanding issues. Assessment in Education, Vol. 8, No. 3, 

2001. Carfax Publishing. 

Nevala, Arto. 1999. Korkeakoulutuksen kasvu, lohkoutuminen ja eriarvoisuus 

Suomessa. Helsinki: Suomen historiallinen seura. 

OPM 1986:18. Ylioppilaiden jatkokoulutustyöryhmän muistio. Opetusministeriön 

työryhmien muistioita. Helsinki: Opetusministeriö. 

OPM 1988:11. Ylioppilassumatyöryhmän muistio. Opetusministeriön työryhmien 

muistioita. Helsinki: Opetusministeriö. 

OPM 1996:4. Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmätyöryhmän muistio, osa 

1. Opetusministeriön työryhmien muistioita. Helsinki: Opetusministeriö. 


OPM 1996:7. Avoin yliopisto-opetus väylänä korkeakoulututkintoon. Opetusministeriön 

työryhmien muistioita. Helsinki: Opetusministeriö. 

OPM 1997:20. Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmätyöryhmän muistio, osa 

2. Opetusministeriön työryhmien muistioita. Helsinki: Opetusministeriö. 

OPM 28:2001. Korkeakoulujen alueellisen kehittämisen työryhmän muistio. 

Opetusministeriön työryhmien muistioita. Helsinki: Opetusministeriö. 

Pajala, Sasu & Lempinen, Petri. 2001. Pitkä tie maisteriksi. Selvitys 1985, 

1988 ja 1991 yliopistoissa aloittaneiden opintojen kulusta. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen 

tutkimussäätiö Otus rs 22/2001. 

Panhelainen, Mauri & Malin, Antero. 1983. Opiskelijoiden valikoituminen 

humanistisiin ja luonnontieteellisiin korkeakouluopintoihin ja ensimmäinen 

opintovuosi. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteiden tutkimuslaitosten 

julkaisuja 346/1983. 

Pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma. 15.4.1999. 

Rantanen, Pekka. 2001. Valintakoe vai ei? Ammatillisen koulutuksen ja 

ammattikorkeakoulujen opiskelijavalinnan tarkastelua. Opetusministeriö. 

Koulutus- ja tiedepolitiikan osaston julkaisusarja 83. 

LAIT, ASETUKSET JA SÄÄDÖKSET 

Asetus ammattikorkeakoulujen opetuksesta perittävien maksujen perusteista 

653/2001. 

Laki ammattikorkeakouluopinnoista annetun lain 15 ja 29 §:n muuttamisesta 

1060/1998. 

Laki ammattikorkeakoulun jatkotutkinnon kokeilusta 645/2001. 

Laki ammattikorkeakouluopinnoista 255/1995. 

Laki ammattikorkeakouluopinnoista annetun lain muuttamisesta 583/2001. 

Laki opiskelijavalintarekisteristä ja ylioppilastutkintorekisteristä 1058/1998. 

Laki työmarkkinatuesta annetun lain muuttamisesta 1705/1995. 

VNp 20.11.1991. Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen 

kehittämissuunnitelma vuosille 1991-1996. 



VNp 21.12.1995. Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuk- 


TILASTOT 

sen kehittämissuunnitelma vuosille 1995-2000. 



Yliopistolaki 645/1997. 

Yliopistoasetus 115/1998. 

Ylioppilastutkintoasetus 1000/1994. 

AMKOREK. Ammattikorkeakoulujen hakijaja opiskelupaikkarekisteri. 

Opetushallitus. 

HAREK. Yliopistojen hakijaja opinto-oikeusjärjestelmä. Opetushallitus. 

KOTA-tietokanta. http://www.csc.fi/kota/kota.html 

Tilastokeskus. 1995. Korkeakouluihin hakeneet ja hyväksytyt 1994. Helsinki: 






Tilastokeskus. 1999. Oppilaitostilastot 1999. Helsinki: Tilastokeskus. 

Koulutus 1999:6. 

VALINTAOPPAAT 

Ammattikorkeakoulujen valintaopas. Yrkeshögskolornas urval 2002. 

Opetushallitus. Rauma: Kirjapaino Oy West Point. 

Att studera vid Åbo Akademi. Ansökningsguide 2001. Åbo 

Helsingin kauppakorkeakoulu. 2001. Valintaopas 2001. 

Helsingin yliopisto Helsingfors universitet. Eläinlääketieteellinen tiedekunta 

Veterinärmedicinska fakulteten. Valintaopas Urvalsguide 2001. 

Helsingin yliopisto. Humanistinen tiedekunta. Uusien opiskelijoiden valinta 

2001. Helsinki 2001. 

Helsingin yliopisto. Kasvatustieteellinen tiedekunta. Hakuesite 2001. Helsinki 

2001. 


Helsingin yliopisto. 2001. Lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijavalinnat 

2001. Lääketieteellinen tiedekunta. Helsinki. 

Helsingin yliopisto. 2001. Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Uusien 

opiskelijoiden valinta 2001. Helsinki. 

Helsingin yliopisto. 2001. Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan 

valintaopas 2001. Helsinki. 

Helsingin yliopisto. 2001. Oikeustieteellinen tiedekunta. Uusien opiskelijoiden 

valinta vuonna 2001. Helsinki. 

Helsingin yliopisto. 2001. Uusien opiskelijoiden valinta teologiseen tiedekuntaan 

2001. Helsinki. 

Helsingin yliopisto. 2001. Valtiotieteellinen tiedekunta. Uusien opiskelijoiden 

valinta valtiotieteelliseen tiedekuntaan 2001. Helsinki. 

Joensuun yliopisto. 2001. Opiskelijavalinta 2001. Joensuu. 

Jyväskylän yliopisto. 2001. Opas opiskelemaan aikoville 2001. Jyväskylä. 

Kuopion yliopisto. 2001. Opiskelijavalinta 2001. Kuopio. 

Kuvataideakatemia. 2001. Opinto-opas 2001. 

Lapin yliopisto. 2001. Lapin yliopiston valintaopas 2001. Rovaniemi. 

Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu. 2001. Kauppatieteiden valintaopas 

2001. 

Oulun yliopisto. 2001. Humanistinen tiedekunta. Valintaopas 2001. Oulu. 

Oulun yliopisto. 2001. Kasvatustieteiden tiedekunta. Valintaopas 2001. Oulu. 

Oulun yliopisto. 2001. Luonnontieteellinen tiedekunta. Valintaopas 2001. 

Oulu. 

Oulun yliopisto. 2001 Lääketieteellisen tiedekunnan valintaopas 2001. Lääketiede 

ja hammaslääketiede. Oulu 2001. 

Oulun yliopisto. 2001. Taloustieteiden tiedekunnan valintaopas 2001. 

Kauppatieteellisen alan opiskelijavalinta. Oulu 2001. 

Sibelius-Akatemia Sibelius-Akademin 2001. Valintaopas 2001 Antagning. 

Svenska handelshögskolan. 2001. Hur söka till Hanken? Ansökningsguide 

2001. 

Taideteollinen korkeakoulu Konstindustriella högskolan 2001. Valintaopas 

Urvalsguide 2001. 


Tampereen yliopisto. Valintaopas 2001. Loviisa. 

Turun yliopisto. 2000. Opas Turun yliopistoon pyrkiville 2001. Jyväskylä. 

Teatterikorkeakoulu Teaterhögskolan. Valintaopas Urvalsguide 2001. 

Teknisten tieteiden valintaopas 2001. Diplomi-insinööri- ja arkkitehtikoulutuksen 

yhteisvalinta. 

Turun kauppakorkeakoulu. 2001. Pyrkijän opas 2001. 

Vaasan yliopisto Vasa universitet 2001. Hakuopas Ansökningsguide 2001. 

Yliopistojen valintaopas. Universitetens urval 2001. Opetushallitus. Vilppula: 

Edita Prima Oy.

Yliopistojen opiskelijavalintojen kartoitus

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?